Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Nanna X:n lapsettomuuden historia

11.10.19





Nanna X:lle kävi kuten hänen sukupolvensa akateemisille naisille enimmäkseen kävi: ensimmäinen poikaystävä ei halunnut naimisiin. Ei mies sitä ihan ääneen sanonut, mutta vastustaminen oli passiivisaggressiivista vastarintaa, jopa siinä määrin, että Nanna ei olisi ikinä uskaltanut kosia itse. Vastauksena olisi ollut todennäköisesti vaivaantunutta kiemurtelua ja poistuminen hätäuloskäynnin kautta baariin.

Kun muutamat harvat ystävät alkoivat mennä naimisiin 25-vuotiaana ja saada lapsia, Nanna mietti häissä ja ristiäisissä että olisihan tämä varmaan aika kivaa - saada polttarit ja hääpuku, päivä prinsessana ja sormus sen merkiksi, että oli löytänyt Sen Oikean eikä tarvinnut etsiä enää elämässä mitään. Hääparit kehottivat heitä seuraamaan perässä, mummot ja muut sukulaiset käskivät suoremmin ja yhä tökerömmin. Nanna hymyili typerästi, poikaystävä teeskenteli kuuroa.

Kun he olivat kiertäneet useamman vuoden ystävien häissä kaasona ja bestmanina, mutta aina ilman kihlauutisia, Nanna alkoi luopua toivosta. Hänen teki mieli vastata vauvauteluihin, että kertokaa mullekin miten teen ton kanssa lapsia, salaa vai? Tai voisitteko kysyä vaihteeksi siltä, joka ei lapsia halua? Mutta kukaan ei kysynyt mieheltä mitään. Asialla ei ollut muiden mielestä miehen kanssa mitään tekemistä, vaikka oikeasti kaikki oli kiinni vain hänestä: poikaystävä ei ollut valmis, ei ainakaan Nannan kanssa.

Siitä huolimatta suhde oli ihan hyvä, riittävän hyvä ja 20 vuotta myöhemmin Nanna mietti, että jos mies olisi silloin antanut periksi ja kosinut, heille olisi käynyt kuten monille muillekin: pari lasta (jos niitä olisi saatu), sinnittelyä ja tappelua 10 vuotta, sen jälkeen ero ja uusperhekuviot vuoroviikkoineen ja exineen ja nyxineen.

Ei se olisi niin huono vaihtoehto ollutkaan. Mutta 28-vuotiaana Nanna kyllästyi monalisamaisesti hymyilevän odottelijan rooliin ja lähti. Mies järkyttyi ja itki perään, kunnes tapasi jonkun, meni naimisiin ja perusti perheen. Joidenkin vuosien kuluttua Nanna törmäsi exään kauppakeskuksen parkkihallissa. Mies tunki kiukuttelevaa lasta ovesta sisään, auto näytti olevan täynnä ihmisiä, lapsia ja koiria ja tavaroita ja Nanna jäi tahtomattaankin tuijottamaan tilannetta. Mies huomasi hänet, näytti hämmästyneeltä ja nyökkäsi kunnes jatkoi lapsen sullomista sisään. Nanna jatkoi matkaansa vaivaantuneena, hän ei tuntenut miestä enää.

Hän arveli, että tapaisi uuden, paremman miehen pian ja pääsisi vuorostaan sullomaan huutavia lapsia sisään autoon, jos se nyt oli tavoittelemisen arvoinen tila elämässä ylipäänsä.

Niin ei käynyt. Miehiä tuli ja meni, osan kanssa Nanna seurusteli pidempäänkin, mutta miehiä ei huvittanut sitoutua. Ei ainakaan hänen kanssaan. 35-vuotiaana Nannalla ja monilla hänen sinkkuystävillään alkoi olla vakava vauvakuume. Kisa miehistä kiihtyi, valtaosa ystävistä oli jo valmis saamaan lapsen ilman aamenta ja jonkun riittävän kivan ja normaalin kanssa. Sellaisia ei löytynyt, he olivat naimisissa jo. Ja jostain syystä ensimmäisen kerran eronneet miehet etsivät joko itseään selvästi nuorempia naisia tai toisia eronneita. Toiselle kierrokselle pääsi yli kolmekymppisenä  helpommin kuin ensimmäiselle.

Neljänkympin lähestyessä naiset alkoivat ymmärtää, että aika loppuu. Enää ei etsitty miestä, nyt etsittiin hedelmöittymistä. Ne, jotka onnistuivat saamaan lapsia, saivat niitä mitä oudoimmilla tavoilla: epäselvissä olosuhteissa ja vahingossa niin, ettei itsekään tiennyt kuka isä oikeastaan oli. Tahallaan vahingossa varatun miehen kanssa. Helvetillisten lapsettomuushoitojen ja koeputkihedelmöitysten kautta. Yhteisestä sopimuksesta seurustelusuhteessa, jossa ei oikeastaan ollut kovin paljon tulevaisuutta, mutta molemmat halusivat lapsen. Yksin hedelmöityshoidoilla ja tanskalaisella spermalla, jossa vauvan hinnaksi tulisi jotain 3000 euron ja kymppitonnin välillä.

Nanna seurasi näitä yllätysraskauksia ja ymmärsi, että mitään kaavaa ei ollut enää olemassa: kuka tahansa tuttavapiiristä saattoi kertoa ilouutisen seuraavissa bileissä riippumatta siitä, oliko sinkku, naimisissa, hetero vai homo.

Tavallaan se oli tasa-arvoistakin. Paitsi miehille. Nannan miespuolinen ystävä ehdotti hänelle, että he tekisivät kavereina yhteisen lapsen, koska sopivaa parisuhdetta ei tuntunut kummallekaan löytyvän. Nanna harkitsi asiaa viikon ja puhui siitä ystäviensä kanssa.

Asian ratkaisi entinen paras ystävä, nykyinen avioliitossa elävä kolmen lapsen äiti: "Älä helvetissä", hän sanoi nuorinta imettäessään, "tää on ihan hirveetä parisuhteessakin."

Nanna katsoi ympärilleen asunnossa, jossa oli tuskin yhtäkään leluista, vaatteista tai epämääräisen näköisistä pukluliinoista vapaata istumapaikkaa ja ymmärsi, että ystävä oli oikeassa: hän ei halunnut sitä kaikkea kaverin kanssa. Hän halusi perheen.

Hän seurasi uteliaana lapsia saaneiden ystävien elämää ja ennen kaikkea heidän väsymystään lasten kanssa. Riippumatta siitä, kuinka onnellisia he lapsistaan olivat, kaikki sanoivat, että aika raskasta oli silti.

Nanna ei tajunnut miksi. Johtuiko se siitä, että he saivat lapsia iässä, jossa lasten teko olisi oikeastaan pitänyt jo lopettaa eikä valvominen ollut enää yhtä helppoa kuin 25-vuotiaana? Vai siitä, että äitiyslomat olivat venyneet pitkiksi, mutta samalla oli syntynyt malli siitä, että lapset oli hoidettava uran ohessa itse, ilman mitään erityisiä apuja mistään?

Oli selvää, että lapsen saamiseen oli jäljellä enää yksi vaihtoehto: tehdä se yksin. Nanna mietti mahdollista elämäänsä ainoana vanhempana. Hänen vanhempansa olivat huonossa kunnossa ja liian vanhoja auttamaan. Hänen palkkansa oli keskitasoa, mutta asuntolainan ohessa ei olisi mitään mahdollisuuksia siivoojaan, ulkopuoliseen lapsenvahtiapuun tai isompaan asuntoon.

Hänen lapsuudessaan 70-luvulla äitiysloma kesti kolme kuukautta. Niinpä uraäidit eivät hoitaneet lapsiaan itse. Ystävät vahvistivat saman muistikuvan: jostain tempaistiin joku sukulaistäti tai isoäiti, joka hoiti vauvaa kotona kunnes lapsi meni päiväkotiin. Senkin jälkeen keskiluokkaisissa kodeissa oli jonkinlainen mystinen kodinhoitaja, joka kävi kotona päivittäin siivoamassa ja hoitamassa lapsia. Tällainen hoitaja oli ollut lapsuudessa kaikilla Nannan ystävillä, joskaan kukaan ei nykyään ymmärtänyt millä rahalla. Vanhemmat olivat olleet paljon köyhempiä kuin he nykyään, mutta ilmeisesti hoitajille maksettiin käteisellä hyvin pientä palkkaa. Nannan äiti vahvisti, että siihen aikaan yhteiskuntakin tarjosi perheille kotiapua.

"Mutta jotenkinhan meidän piti se lastenhoito järjestää", Nannan äiti puolustautui, "Ei meillä ollut hoitovapaita ja lyhennettyjä työaikoja, ja jos ei halunnut kotiäidiksi, oli pakko hankkia joku. Teitähän hoiti pitkään mummi. Sitten tuli se yksi Liina-täti, muistatko. Mitähän me sille maksettiin, en kyllä muista enää. Se halusi puuhaa eläkepäivilleen, joten ei kai sille niin hirveän paljon tarvinnut maksaa teidän hakemisesta ja kodin siivoamisesta. Mutta teinhän mä aina ruuan töiden jälkeen."

Nanna ei muistanut, että hänen vanhempansa olisivat koskaan hakeneet häntä koulusta tai päiväkodista, harrastuksista puhumattakaan - jos joku harrastus oli, sinne sai luvan kävellä itse. Oliko silloin koulussa edes vanhempainiltoja? Nykyvanhemmilla ei elämässä enää muuta ollutkaan: heitä oli täysin mahdotonta tavata, sillä he olivat aina viemässä ja tuomassa lapsia joko harrastuksiin, kavereiden luokse tai leireille tai leipomassa mokkapaloja koulun tapahtumiin tai discoihin. Jos halusi tavata ystäviä, piti osallistua piparitalkoisiin. Lomat vietettiin lasten kanssa, samoin matkat tehtiin aina perheittäin. Lasten elämä tuntui varsin rikkaalta ja monipuoliselta, mutta heidän vanhemmillaan ei tuntunut olevan elämässä mitään muuta kuin lapset.

Ainoastaan eronneita ystäviä pystyi tapaamaan vuoroviikoilla ja heillä oli omaa aikaa. Edes joka toinen viikko. Itse asiassa heidän elämänsä näytti Nannan mielestä tasapainoisimmalta: he olivat saaneet lapset, mutta pakettiin mahtuivat myös omat ystävät, harrastukset ja matkat, parhaimmillaan romanttisia viikonloppuja uuden kumppanin kanssa. Se näytti ulospäin eniten siltä elämältä, jota Nannan vanhemmat olivat aikoinaan pienistä lapsista huolimatta viettäneet, mutta tätä Nanna ei uskaltanut sanoa kenellekään ääneen, ei eronneille eikä naimisissa vielä toistaiseksi oleville. Hänhän ei voinut ymmärtää perhe-elämästä yhtään mitään, joten oli parempi vältellä koko teemaa.

43-vuotiaana Nanna päätti, ettei edes yrittäisi enää. Tuntui turhauttavalta ajatukselta käyttää tuhansia euroja hoitoihin, joiden onnistumisesta ei ollut mitään takeita. Eikä hän tiennyt, jaksaisiko elää lapsen kanssa yksin. Elämään oli tullut paljon hyvääkin: oma lapsettomien ystävien jengi, jonka kanssa matkustettiin ja harrastettiin, vuokrattiin kesämökkejä ja vietettiin jouluja. Pienelläkin palkalla eli yksin melko hyvin, vaikka säästöön ei jäänyt mitään. Ja kenelle hän olisi edes säästänyt? Testamenttia ei tarvitsisi murehtia, kun ei ollut perijöitäkään.

Lapsettomuus suretti häntä silti ajoittain. Hän mietti, millaista elämä olisi nyt, jos ensimmäinen poikaystävä olisi kosinut ja he viettäisivät uusperheinä esikoisensa lakkiaisia. Olisiko hän palkannut cateringin vai tehnyt tarjoilut itse? Millainen äiti hänestä olisi tullut? Siisti ja säntillinen vai boheemi ja lempeä? Askartelija vai fudisäiti?

Sitten hän päätti olla ajattelematta asiaa. Elämä ei mennyt niin. Eikä hän onneksi saisi koskaan tietää, mitä oli menettänyt.



Ötökkä

4.10.19


En ole aivan varma, miten se sinne joutui. Tai mikä se edes oli, saati mistä se tuli. Etelätuuli oli kai kuljettanut meren yli lauhaa ilmaa niin, että tavallisesti kiiltävä tuulilasi oli jo puolessa välissä matkaa täynnä liiskaantuneita ötököitä, vaikka oli jo lokakuu. Ei näitä enää pitäisi olla näin paljon, mietin. Pesuneste oli loppu ja pyyhkijät vetivät kuolleiden hyönteisten jäänteet keltaisiksi juoviksi pitkin lasia. Näky oli vastenmielinen, mutta en jaksanut pysähtyä huoltoasemalle. Olin uupunut ja halusin mahdollisimman pian kotiin.

Peruutustutka ei piipittänyt kun ajoin pihalla jonkin pehmeän päälle. Astuin autosta ulos ja näin renkaan vieressä tyhjentyneen jalkapallon. Kirosin mielessäni lasten huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä, uutta palloa ei ostettaisi vähään aikaan, jospa oppi menisi perille sillä tavalla. Juuri kun olin heittämässä tyhjää kuorta roskalaatikkoon, silmääni meni roska. Ajattelin, että se oli koivunsiemen enkä pohtinut sitä sen enempää.

Mutta ei se ollut. Silmää kutitti koko illan omituisesti ja jouduin hankaamaan sitä tuon tuostakin, mutta en nähnyt luomen alla mitään vaikka kuinka tarkastelin.

Kun aamulla heräsin, en nähnyt oikealla silmälläni kunnolla. Räpyttelin kiivaasti, sillä luomea kihelmöi edelleen. Silmä ei ollut yhtään punainen ja arka kuten silmätulehduksessa, mutta näkökentässä leijui jotain ja katse tarkentui itsestään omituisiin paikkoihin, eikä sinne minne yritin katsoa. Löysin lääkekaapista boorivettä ja puhdistin sillä silmän, ajattelin että se rauhoittuu ennen töihinlähtöä.

Aamutoimissa kesti yksisilmäisenä hermostuttavan kauan ja tein koko ajan typeriä virhearvioita, sillä näin koko ajan vain omituisia yksityiskohtia ympäristöstäni, peilikaapin särisevän valon, vaimon lääkepurkit ja likaisen vessaharjan. Viilsin partahöylällä haavan poskeeni, karjahdin kivusta ja haavasta tirskahti paidalleni punainen tahra, joka muistutti ötökkää. Kaadoin kahvin ohi mukista ja sain palovamman peukalooni. Kun yritin aamupuuroni äärellä katsoa excelistäni talouden tunnuslukuja, tietokoneen ruudulle pompsahteli uutisotsikoita, metsäpaloja, voimalan piippuja ja uponnut laiva, jonka mukana oli hukkunut kymmeniä ihmisiä, myös lapsia. Kuka hullu tuollaiselle matkalle lähtee, mietin, ja kuka on niin vastuuton, että pakkaa laivan liian täyteen. Pyörittelin päätäni, mutta silloin silmääni vihlaisi niin, että meinasin pyörtyä. Ihan kuin joku olisi purrut minua suoraan näköhermoon. Mietin hetken, voinko mennä töihin ollenkaan, mutta oli pakko mennä, olin johtaja eikä palavereita voinut pitää ilman minua. Hain buranaa, otin varmuuden vuoksi kaksi.

Törmäsin lähtiessäni kipeästi oven karmiin, sillä yksisilmäisenä oli vaikea arvioida omia mittasuhteitaan. Miten ihmeessä kukaan selvää yhdellä silmällä tai sokeana?

Silmä ei rauhoittunut päivän mittaan. Näin edelleen todellisuuteni kaleidoskoopin läpi, näköhermoni välitti kuvia yksityiskohdista, joita ei voinut olla olemassakaan. Käytävällä huomasin ovien vieressä nimikylttejä, joissa luki Ahne, Kusipää ja Puukkoselkänen, enkä uskaltanut katsoa mitä omassani luki. Ruokalassa näin keittäjän kädet, jotka olivat kuin kartasto pinnassa risteilivine sinisine ja punaisine verisuonineen, ja kahvihuoneessa osavuosikatsauksen kannen luontoaiheisen kuvan, jossa lojui yliajettuja eläimiä. Minulle tuli epämukava olo ja ensimmäisen kerran pelkäsin. Tällaistako on tulla hulluksi? Yhtäkkiä alkaa vain nähdä näkyjä eikä enää tiedä mikä on totta.

Yöllä tunsin, että luomen alla liikkui joku, ja kuulin aivan selvästi, kuinka se hyräili jotakin tuttua laulua. Otin unilääkkeitä, että olisin saanut nukuttua edes hetken, ja varasin lääkäriajan.

Aamulla kerroin lääkärille yksityiskohtaisesti havainnoistani ja tuntemuksistani, mutta hän ei uskonut minua ja kysyi, miten nukuin. Lääkäri kirjoitti diapameja, mutta aloin huutaa, että eikö olisi syytä selvittää, mitä silmässä on, hoitaa sairautta eikä oiretta. Hän hymyili ja ojensi reseptiä uudelleen. Poistuin raivon vallassa ja ajoin suoraan kotiin.

Sitä kesti kolme vuorokautta. Silmäni heitti eteeni kuvia alati kiihtyvällä tahdilla kuin rikkinäinen diaprojektori. Yritin välillä puristaa silmäni tiukasti kiinni, mutta se ei auttanut, päinvastoin: silloin kuvavirta vyöryi verkkokalvoilleni kuin tulviva joki.

Mutavyöryn pyyhkimä rinne, musta hiilikasa, meren kannattelema roskalautta ja lapsia, jotka pelasivat jalkapalloa kaatopaikalla. Ja sitten näin ihmisiä, alaisia organisaatiokaaviossa, vaimoni, hänen takkinsa vaatekaapissa ja nimensä hautakivessä, ja poikani kellertyneessä kuvassa joulukuusen edessä, suupielet suklaata täynnä. Viimeisessä kuvassa, jonka muistan, näin itseni. Istuin autossa, kokouksessa, ravintolassa, lentokoneessa, tietokoneen ääressä, messuhallissa. Istuin vakavana ja paikoillani, istuin, istuin, istuin. En tunnistanut tapahtumia enkä paikkoja, mutta tunsin kuinka veri alkoi kohista korvissani ja kasvojani kuumottaa. Lopeta, en ymmärrä tätä, huusin, sillä olin varma että kuolen.

Yhtäkkiä aataminomenani yläpuolella tuntui kovaa painetta, kuin olisin nielaissut liian suuren leipäpalan, ja kasvojeni lihakset jäykistyivät. Tunsin silmieni kuumentuvan ja kyyneleiden ryöppyävän yli äyräiden, juoksevan poskia pitkin alas asti maahan asti. En ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt itkin niin että tunsin pakahtuvani.

Heräsin aamulla uupuneena, mutta rauhallisena. Luomea oli lakannut kihelmöimästä ja näkökykyni oli normalisoitunut. Ilahduin, että vaiva oli poissa, mutta kun katsoin kuvajaistani kylpyhuoneen peilistä, en tunnistanut enää itseäni. Kosketin varovasti kasvojani. Näytin väsyneeltä ja paljon vanhemmalta kuin muistin, poskien iho roikkui ja sängen joukossa oli harmaata. Olinko näyttänyt tältä jo pitkään? Mitä minulle tapahtui, kysyin peilikuvaltani. Mitä minulle oli tapahtunut? Oliko ötökkä aiheuttanut tulehduksen vai vienyt sen mennessään?

Kävelin eteiseen ja hain lehden. Kääntelin ohuita sivuja varovasti, kuin peläten, että saan taas jotain silmääni. Yritin etsiä kuvia, joita ötökkä oli minulle näyttänyt. Niitä oli vaikea huomata, ne olivat kainalojuttuja tai lyhyitä, yhden palstan levyisiä uutisia, kun taas kauppasodista ja yt-neuvotteluista kerrottiin isoilla otsikoilla ja niille varattiin tilaa aukeaman verran. Mehiläiset, merivirrat ja alkuperäiskansat eivät kaivanneet syväluotaavaa analyysiä.

Soitin töihin ja sanoin, että pidän lomaa. Kun assistentti kysyi, milloin tulisin takaisin, suljin puhelimen.

Menin sukkasillani ulos seisomaan, laatoitus oli märkä ja kylmä, mutta tuntui hyvältä jalkojen alla. Tuuli ei ollut enää lämmin, mutta taivas aukesi ylläni kirkkaana. Tunsin jalkani, käteni ja ajatukseni, enkä enää istuisi kuvissa.



Jeanne d'Arc

27.9.19



Tyttö puhuu ipadin ruudulla palavin silmin. Lapsi tuijottaa hänen puhettaan hypnotisoituna, vaikka ei ymmärrä kielestä sanaakaan. Mitä se puhuu, äiti, lapsi kysyy yhä uudelleen ja Irina sanoo shh, kuuntelen ensin ja kerron sitten.

Kyyneleet nousevat väkisin silmiin. Tyttö on niin nuori ja silti vakaumuksessaan ja vallankumouksessaan varma. Mitä hänen puheestaan voi lapselle kertoa?
Kuka se on, äiti, mitä se puhuu, lapsi tivaa kärsimättömänä.

Se on sellainen nykyajan sankari, vähän niinkuin Jeanne d'Arc aikoinaan, Irina vastaa lopulta ja tajuaa, ettei nimi sano 8-vuotiaalle mitään.

Mutta sitähän tyttö on, saman ikäinenkin kaiken lisäksi. Jos uskoisi jälleensyntymään, voisi kuvitella Jeannen palanneen. Ruudun tyttö on niitä, jotka eri vuosisatoina uskovat palavasti aatteeseensa ja johdattavat ihmiset mukanaan taivaaseen tai helvettiin. Niitä, joita ihmiset haluavat seurata ja jotka lopulta poltetaan noitina roviolla. Niin tällekin tytölle käy, Irina on siitä varma, liekit palavat somessa jo. Setämiehet vallan huipulla pelkäävät tytön yllättävää ja kaiken uusiksi määrittelevää valtaa, he haluavat kaataa hänet, vähätellä häntä, selittää hänen sanansa ja aatteensa vääriksi, roikkua kiinni omassa vallassaan ja varakkuudessaan planeetan kustannuksella.

Tässä yhteiskunnassa ja ajassa tyttö ei ole noita, hän on sairas. Hänet on diagnosoitu sairaaksi, vaikka ipadin ruudulla tyttö vaikuttaa huomattavasti terveemmältä kuin videoklipissä ohi vilahtava oranssikasvoinen, ilmeeltään vahanukeksi jähmettynyt mies. Mieheltä puuttuu diagnoosi, tytöltä ei.

Juuri diagnoosi tekee tytön vahvaksi. Se auttaa häntä nousemaan lauman turvasta joukkojen eteen, kestämään pilkkaa ja vähättelyä, keskittymään vain yhteen tärkeänä pitämäänsä asiaan ja unohtamaan kaiken muun. Puhumaan kristallinkirkkaasti ja terävästi asioista, jotka ovat liian monimutkaisia ja ahdistavia tavalliselle ihmiselle ymmärtää. Sen monimutkaisuuden taakse poliitikot ovat osanneet piiloutua jo kolmekymmentä vuotta.

Kasvihuoneilmiö, Irina muistaa. Siitä puhuttiin silloin, hänen nuoruudessaan. Nyt termi on muuttunut toiseksi, laajemmaksi, koska ongelmakin on paisunut valtavaksi, lähes mahdottomaksi hallita ja pysäyttää enää. Mutta ruudun tyttö ei hyväksy toivottomuutta, hän vaatii muutosta, nyt heti. Siksi hän on radikaaleinta, mitä näissä globaaleissa kokouksissa on ehkä koskaan nähty.

Se on sellainen koulukiusattu tyttö, joka haluaa pelastaa maailman, se on tosi lahjakas ja taitava, Irina sanoo lopulta ja lapsi sävähtää. Tämäkään lapsi ei kuulu joukkoon, ei ole samanlainen kuin muut, ei löydä ystäviä eikä tule kutsutuksi syntymäpäiville. Hänenkin lapsellaan on diagnoosi, mutta erilainen kuin tytöllä, ja silti heitä yhdistää sama asia: he eivät sovi tähän yhteiskuntaan, jossa laumaan kuuluminen ja sopeutuminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Yksilöllisyys on sallittua vain niille, jotka kuuluvat joukkoon.

Lapsi ahdistuu ja hermostuu helposti, näkee painajaisia öisin. Hänelle ei voi puhua ilmastonmuutoksesta eikä 1,5 asteen lämpötilasta. Jos niistä puhuu, hän ei päädy sankariksi ipadiin, vaan koulupsykologin vastaanotolle. Eikä lasta voi kuitenkaan eristää totuudesta, siitä, mitä planeetalle tapahtuu juuri nyt.

Mitä tarkoittaa pakolaistulva?
Miksi ne eivät voi asua enää kotonaan?
Miksi sulla oli lapsena aina valkea joulu ja meillä ei?
Voiko meidänkin koti kaatua myrskyssä?
Miksi nurmikko on vihreä vaikka on tammikuu?
Mikä on tsunami? Ylettyykö se tänne asti?

Irina ei tiedä, mitä vastaisi näihin loputtomiin kysymyksiin. Hänellä ei ole yhtään ainoaa järkevää vastausta siihen, miten tähän on tultu, miksi maailma näyttää tältä nyt. Ja mitä sille pitäisi tehdä?

Lapsella on vaikeuksia lukea ja kirjoittaa, hän puhuu ikäisekseen epäselvästi. Koulussa hän ei ehdi muiden mukana pihalle, vaan jää haaveilemaan omiaan, pukee vielä vaatteita kun muut palaavat jo sisään juosten ja nauraen. Lapsi on usein ajatuksissaan, ei jaksa kuunnella ja keskittyä. Koulupäivien hälinä vie voimat, iltaisin raivotaan ja paiskotaan koulukirjoja, mä en osaa, miksi muut osaa kaiken, lapsi huutaa ja Irinaa itkettää.

Lapsi on hyvin herkkä ja tarvitsee paljon tukea oman toiminnan ohjaukseen, mutta kykenee ikäisekseen poikkeukselliseen abstraktiin ajatteluun, sanoo opettaja. Abstraktista ei ole apua kavereiden kanssa, jotka haluavat puhua ihan muusta kuin avaruudesta ja planetaarisesta järjestelmästä. Ruokaa hän syö parhaiten vain kotona ja valikoiden ja jos päivä on ollut vaikea, syöminen loppuu kokonaan. Lihaa lapsi ei ole suostunut syömään sen rakenteen takia koskaan ja niinpä Irinastakin on tullut kasvissyöjä. Lapsi on kasvattanut häntä enemmän kuin hän lasta. Irina tietää, että valtaosassa perheitä tilanne on toisin, eivätkä ne perheet ymmärrä heidän elämästään mitään.

Mitä lapsen kanssa pitäisi tehdä? Mitä hänestä ja hänen kaltaisistaan lopulta tulee? Hylkiöitä vai sankareita, molempia löytyy.

Siksi ruudussa tunteikkaasti esiintyvä tyttö antaa Irinalle toivoa. Toivoa siitä, että hänenkin lapsensa voi selvitä ulos systeemistä, löytää oman paikkansa ja ryhmänsä, joka hyväksyy hänet. Ehkä silloin oireetkin loppuisivat, kuten ruudun tytölle kävi.

Mitä se sanoi, miksi sä itket, lapsi kysyy kun puhe päättyy.

Se puhuu meidän tulevaisuudesta, siitä, että sulla ja teillä kaikilla lapsilla olisi hyvä elämä, Irina sanoo lopulta ja silittää lapsen päätä. Lapsi nyökkää. Mä haluan olla samanlainen, maailman sankari, hän sanoo. Ja niinhän sä oletkin, Irina vastaa.



Konflikti

20.9.19


Juna nytkähti pehmeästi liikkeelle. Nauhoitteen monotoninen naisääni luetteli seuraavat asemat: Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala. Verna istui puolityhjässä vaunussa ja katseli ikkunasta kiihtyvää vauhtia ohi viliseviä maisemia. Hänen pitäisi hoitaa matkan aikana pari työsähköpostia, mutta kirjan lukeminen houkutteli enemmän. Hän oli istunut koko päivän vuorovaikutuskoulutuksessa ja kaipasi nyt hiljaisuutta.

Vaunun liukuovi aukesi suhahtaen ja käytävästä alkoi kuulua äänekästä sadattelua. Vaunuun marssi ohimoilta harmaantunut mies, joka mulkoili ympärilleen äkäisesti. Hän huomasi Vernan vieressä vapaan istuimen ja heitti laukkunsa ylähyllylle niin että Vernan päälle putosi hiekkaa ja rojahti istuimelle äänekkäästi ähkäisten. Hänen harmaa toppatakkinsa oli märkä ja se kasteli Vernan paidanhihan.

Verna vetäytyi hieman ikkunaan päin ja kaivoi laukusta kirjansa. Koko tuoli hytkyi kun mies remppasi istuimen selkänojaa taaksepäin, hengityksessä tuoksahti alkoholi.

– Vihaan VR:ää! Aina myöhässä, tilaa ei ole ja istuimet ovat paskat! Ennen olivat sekä junat että miehet rautaa, nyt ei ole enää kumpikaan.

Verna vilkaisi kelloaan. Juna oli lähtenyt asemalta minuutilleen aikataulussa ja vaunussa oli tilaa vaikka kuinka. Verna hymyili miehelle kuitenkin kohteliaasti ja yritti keskittyä kirjaansa. Mies  pudotti edessään olevan istuimen selkään kiinnitetyn pöytätason alas ja tähyili käytävälle.

– Henkilökunta! Kuinka kauan tässä oikein pitää odottaa, hän marisi tuohtuneena.
– Konduktööri tulee varmasti pian, Verna huomautti sovittelevasti.
– Minä olen reservin luutnantti ja minulla on liput ykkösluokan vaunuun!

Mies kaivoi paperin laukustaan ja heilutteli nivaskaa ilmassa. – Minähän en koirien kanssa matkusta, hän vinkkasi Vernalle silmää.

Vernaa alkoi tympiä, mutta hän hengitti syvään laskien hiljaa kymmeneen kurssipäivän oppeja noudattaen. Miksi nämä tyypit valitsivat aina hänet? Lukemisesta tuskin tulisi mitään, joten hän kaivoi laukustaan kuulokkeet ja valitsi puhelimen sovelluksesta äänikirjan siinä toivossa, että vierustoveri ymmärtäisi vaieta.

– Olipa onni, että sait viereesi minut etkä tuota, mies tökkäsi Vernaa käsivarteen ja nyökkäsi käytävän toiselle puolelle, jossa istui kaksi nuorta miestä. Heillä oli valkaistut hampaat ja tyylikkäästi leikatut hiukset. He juttelivat keskenään ja nauroivat välillä iloisesti. Toinen nousi ja lähti vessaan. Hänellä oli Marimekon unikkokuosiset housut ja pinkki paljettitakki.
– Anteeksi kuinka? Verna nosti kuulokkeet korviltaan.
– Niin, että sinulla kävi vieruskaverin suhteen tuuri! Kaikenlaisia kilipäitä on liikkeellä.
– Nyt en ymmärrä?
– Niin, kaikkialla pyörii tuollaisia oksettavia hinttejä. Olen varma että noista kumpikaan ei tiedä, kuka on suomalainen ratamoottoripyöräilyn olympiavoittaja!

Paikalleen istumaan jäänyt poika nosti katseensa puhelimestaan ja katsoi miestä ilmeettömästi. Vernaa alkoi nolottaa. Tilanne oli kiusallinen. Oli päivänselvää, ettei keskustelua kannattanut jatkaa, mutta toisaalta hiljaakaan ei voinut olla.

– Eikös se ole aivan heidän oma asiansa?
– Kuules tyttö, minä olin isänmaamme palveluksessa 40 vuotta eikä tuollaista suvaittu alkuunkaan. Mutta mitäänhän ei saa nykyään sanoa ääneen, etteivät feministit, hintit ja suvakit loukkaannu.
– Eivät he näytä häiritsevän muita matkustajia lainkaan.
– Minua häiritsevät! Tuokin perhe tuolla ei ole saanut lapsiaan hiljaisiksi koko aikana.

Kolmen lapsensa kanssa matkustava äiti jäi tuijottamaan miestä ja näytti siltä kuin olisi purskahtanut itkuun millä hetkellä tahansa. Samassa ovi suhahti taas auki ja konduktööri astui vaunuun. Hän katsoi ystävällisesti reservin luutnanttia ja sitten Vernaa.

– Matkaliput.

Luutnantti kaivoi rypistetyn lipun penkin vieressä olevasta roska-astiasta.

– Mitäs tälle lipulle on tapahtunut?
– Minä heitin sen roskiin kun ette tulleet ajoissa!
– Heititte roskiin? Konduktööri näytti hämmentyneeltä.
– Niin, näytänkö joltain mappikaapilta?! Minulla on kiire Kouvolaan.
– Tämä on Tampereen juna.
– Tämä oli ainoa juna, joka asemalla oli!

Konduktööri huokaisi syvään. Hän katsoi Vernaa, joka pudisti päätään sen merkiksi, ettei tuntenut miestä lainkaan eikä voinut auttaa.
– Kuulkaa hyvä herra, tässä on nyt selvästi tullut joku erehdys sillä tämä juna on menossa Tampereelle.
Mies pomppasi pystyyn ja alkoi kirota äänekkäästi.
– Jo nyt on perkele! Sen lisäksi, että tämä koko vaunu on täynnä idiootteja ja pellejä, kuski ajaa mihin sattuu!

Verna huokasi. Hän oli koko päivän opiskellut joustavampia ja rakentavampia tapoja ajatella ja reagoida konfliktitilanteisiin, mutta nyt oli selvästi hetki, jolloin vaihtoehtoja oli enää vain yksi. Hän nousi seisomaan ja veti syvään henkeä.
– Nyt riittää! Ainoa ihminen, joka tässä vaunussa käyttäytyy sopimattomasti olette te. Ja jos välttämättä haluatte käyttää titteleitä niin minä olen teille everstiluutnantti Karhuvaara panssariprikaatista.
Verna nappasi villatakkinsa taskusta henkilökortin, jossa näkyi punainen tornileijonalogo ja nosti sen miehen silmien tasalle. Mies tuijotti ensin Vernaa ja sitten korttia, hänen hengityksensä oli muuttunut katkonaiseksi ja kurkusta kuului korinaa. Verna jatkoi:
– Ja olen lopen kyllästynyt ylimielisiin ja huonosti käyttäytyviin kusipäihin sekä reservissä että palveluksessa. Te reservin luutnantti poistutte nyt välittömästi tästä junasta ja lakkaatte tekemästä pelleä itsestänne, sotilasarvostanne ja maamme puolustuslaitoksesta, onko selvä?

Kaikki matkustajat alkoivat taputtaa. Konduktööri näytti kiitolliselta ja kurotti harmaaksi kasvoiltaan käyneen miehen laukun ylähyllyltä. Sitten hän tarttui tätä jämäkästi olkapäästä ja ohjasi hänet ulos vaunusta. Paljettijakkuinen nuori mies näytti Vernalle kahdella kädellä muodostettua sydänsymbolia.

Verna istahti takaisin paikalleen. Hänen poskiaan kuumotti ja rinnassa tykytti. Rauhanomaista konfliktinratkaisua tarvittiin, mutta joskus piti uskaltaa suuttua. Hän tarttui puhelimeensa ja alkoi näpytellä viestiä esimiehelleen. Hän ottaisi vastaan uuden tehtävänsä tasa-arvovastaavana, josta oli ajatellut ensin kieltäytyä. Maailma ei ollut vielä valmis, eikä se ikinä valmistuisi ellei joku nousisi ylös ja sanoisi jotain.

Hän poimi kirjan takaisin käteensä. Kannesta häntä katsoivat Greta Thunbergin kasvot.


Tuija Pludénin syksyn sävel

14.9.19


No niin. Tuli syksy ja sade. Ei se mitään - nyt on viimeinkin aika heittää bikinit ja varvastossut kaapin pohjalle, kääriytyä viltin alle, keittää kuppi vahvaa kaakaota ja nautiskella vaikkapa lukemisesta. Tällaisia ajatuksia naistenlehtikierros herätti.

Anna syksyn ihanan hämärän kietoa itsesi rauhoittavaan syleilyynsä.

Syyskuussa ihminen sytyttelee kynttilöitä, ostelee villapaitoja ja ajattelee, että kyllä se siitä, onneksi kaikki kesän ylienerginen reuhtominen ja harrastaminen on takanapäin. Unikin tulee illalla paremmin, kun on pimeää. Eikä se nyt niin pimeää ole, onhan meillä kauniin kuulaat syysaamut!

Marraskuussa, kun oikeaa pimeää on kestänyt kolme viikkoa, ihminen seisoo mustan, läpimärän ikkunan edessä klo 17.30. huutamassa että eihän tätä sekoamatta kestä saatana! Eikä kestäkään.

Valoon on enää 5 kuukautta.


Käperry syysiltoina rauhassa sohvan nurkkaan lukemaan lempikirjojasi ja kuuntelemaan sateen kodikasta ropinaa - nyt ei ole kiire minnekään.

Paitsi pikkujouluihin. Pikkujoulukausi alkaa nykyään markkinavoimien armosta lokakuun lopussa ja päättyy loppiaiseen, joka on saanut nimensä siitä, että ihminen on täysin loppu maksaansa myöten kaikista pakkojuhlista työkavereiden, harrastusryhmien, puolituttujen ja sukulaisten kesken.

Selvinpäin ei kaikkia loppusyksyn ja joulun kissanristiäisiä kestä, joten glögiä naamariin vaan ja tonttulakki päähän. Parempi jos juot sen verran, ettet aamulla muista puheitasi, etkä ainakaan flirttailua taloushallinnon Joken kanssa, josta rimpuilet eroon seuraaviin pikkujouluihin saakka.


Tänä syksynä pukeudumme upeisiin ruskan väreihin - syksyn trendikkäin asu on maksimekko yhdistettynä ihanan väljään villapaitaan.

Niinno. Maksimekko olisi kiva, jos sen tekisi goretexistä, vuoraisi villalla ja yhdistäisi kalastusaappaisiin. Tosin siinä alkaa enemmän muistuttaa Bengtskärin majakkaa kuin työssäkäyvää naisihmistä.

Syksyn trendikkäin asu on sitä paitsi muutenkin aina ja ikuisesti kumisaapas, joka ei sekään pysty suojelemaan maksimekon helmaa kuralta ja hiekalta, joka ulottuu mekon polviin saakka. Mustat paksut housut ja kumisaappaat, musta takki, mustat hanskat ja väreillä ilottelijalle harmaa kaulaliina ja saman sävyinen pipo on suomalaisen toimivin asukokonaisuus jokaisen välikauden yli. Ilmastonmuutoksen iloisina aikoina välikausi kestää 7 kuukautta, joten kannattaa satsata laadukkaisiin kotimaisiin kumisaappaisiin (ulkomaisista tulee katusuolan sekainen vesi läpi ensimmäisen räntäsateen jälkeen) - viime vuonna kumisaappaat loppuivat kaupoista lokakuussa.

Naistenlehdissä on muotipalstoilla myös merkittävä puute: missä ovat tuote-esittelyt sateenvarjoista, jotka kestävät yli 10 m/s tuulta sekä naisten kalossit?


Sienikausi on jälleen täällä: metsäkävely on syksyn paras ja terapeuttisin ulkoliikuntamuoto.

Ei ole. Kun palaa kotiin päässään korillinen hirvikärpäsiä ja sienikorin pohjalla keikkuu yksi kuivunut tatti, menee jatkossa autolla spinningiin. Samalla voi haaveilla aurinkoisella hiekkatiellä pyöräilystä heti puolen vuoden kuluttua samalla, kun tuijottaa kuntosalin seinästä koskaan päättymätöntä Discovery Channelin ohjelmaa Alastomista selviytyjistä.

Voit kiittää itseäsi edes siitä, että et ole ilmoittautunut vieläkään mukaan tosi-tv-ohjelmiin ilmaisen etelän matkan toivossa ja ostaa tällekin sisäliikuntasesongille jälleen yhtä kokoa isommat trikoot. Kevätdieetin aika koittaa vasta 4 kuukauden kuluttua, joten tarkemmin ajatellen miksi vaivautua spinningiin ollenkaan?

Kiteytän syksyn ainoa järkevän ohjeen tähän, koska en mistään muualta onnistu sitä löytämään: jää sohvalle torkkumaan, ihminen ja anna itsesi olla.


Myynnissä myös muualla

6.9.19


Tökkäsin niin voimakkaasti enteriä, että näppäimistö keikahti.

Eikö se mene jakeluun, että yv-kaupat on KIELLETTY, kertaa ne saatanan säännöt, idiootti!!!!

Tuijotin vaaleanharmaalla kommenttipohjalla olevaa mustaa tekstiä, jonka olin juuri kirjoittanut. Käteni vapisivat kiukusta ja mietin, olisiko pitänyt laittaa vielä muutama huutomerkki lisää. Kaikenlaisia kusipäitä sitä olikin. Yksi tollo yrittää ostaa Grönlannin, toinen juntti tunkee metron ovista sisään ennen kuin muut ovat päässeet ulos ja kolmas laittaa myynti-ilmoitukseen alustavan varauksen ilman lisäkysymystä. O tempores, o mores!

Viestini oli osoitettu naiselle, joka halusi ostaa "Eteläisen pääkaupunkiseudun lapsiperheelliset kierrättää" -ryhmästä hyväkuntoisen seeprakuvioisen merkkihaalarin. Olihan sävy vähän jyrkkä toki. Mutta säännöt olivat selkeät: kaupankäynnin piti olla julkista. Minä olin ylläpitäjä enkä voinut auttaa, jos en nähnyt, mitä oli sovittu.

Idiootti oli nimeltään Annika Elomäki, joka oli yrittänyt ostaa hyvin edulliset merkkihaalarit suoraan myyjältä, mutta ensimmäinen av-varaaja oli käräyttänyt kaupat. Jonoon ilmoittautuneet olivat kompanneet ja vaatineet Annikan sulkemista ryhmästä. Klikkasin Annikan profiiliin, hän hymyili somekuvassaan kauniisti jonkun hyväntekeväisyysjärjestön raameissa. Hän oli antanut rahaa Amazonin metsäpaloihin ja ilmeisesti ollut kolmen lapsensa kanssa viikonloppuna uimassa. Kuvasarjassa näkyivät myös isot jäätelötötteröt, hän valitsi salmiakkia kuten minäkin.

Poskeni punehtuivat, ehkä olin toiminut turhan hätäisesti. Mitäpä minä hänen motiiveistaan tiesin. Ehkä Annika ei ollut vähä-älyinen ja ahne, hän vain kiihkeästi halusi ostaa juuri tämän haalarin. Ehkä hän vain yritti toteuttaa lapsen toivetta kivasta haalarista, joka varmistaisi ettei kukaan kiusaisi päiväkodin pihalla.

Klikkasin nopeasti takaisin ryhmään toivoen, ettei kovin moni olisi nähnyt viestiäni, mutta Hannele ja Timo olivat ehtineet jo peukuttaa. Deletoin kommenttini ja linkitin sen tilalle ryhmän säännöt. Niitä oli kolme liuskaa.

Kävin hakemassa itselleni yrttiteetä, hermoni olivat selvästi turhan kireällä. Luulin perustaneeni nettikirppiksen, mutta olinkin joutunut tuomariksi. Olin yläasteen opettaja ja halunnut puhua lapsille sivistyksen, käytöstapojen ja älyllisyyden puolesta jo kaksi vuosikymmentä, mutta en tiennyt siinä vaiheessa ihmisyyden tulikokeesta, johon Fb-kirppiksen ylläpitäjä joutuu. Tuhannen riitaisan aikuisen ihmisen kaitseminen oli paljon haastavampaa kuin 25 teinin. Nekin riitelivät, mutta sentään siitä, oliko joku pussaillut jonkun toisen poikaystävän kanssa. Niitä jaksoi selvitellä, toisin kuin äkäisten äitien haalarikauppoja ja loputtomia Kysyn mieheltä -kommentteja, joissa mies oli selvästi mielikuvitusolento.

Tarkoitukseni oli alunperin ollut hyvä. Perustin pienen kierrätysryhmän, kun lapset olivat olleet pieniä ja vaatevarasto piti uusia pahimmillaan kolmen kuukauden välein. Halusin reilua ja sujuvaa kaupankäyntiä, joten kirjoitin selkeät säännöt ja pinnasin ne sivun ylälaitaan. Aluksi kaikki olikin sujunut mukavasti, ryhmään liittyi rapiat kymmenen ihmistä päivässä ja kauppoja syntyi. Mutta hiljalleen huomasin, että ryhmään oli viikoittain jonossa satoja ihmisiä. Ajan myötä ongelmat vain lisääntyivät. Ilmoituksia ilmiannettiin yhä useammin ja minut tägättiin vähintään kerran päivässä kertomaan, kuka oli oikeassa. Ryhmään liittyi ihmisiä kaupunginosan ulkopuolelta enkä mitenkään enää ehtinyt vastata jokaiseen kysymykseen.

Aikuiset ihmiset tuntuivat olevan kykenemättömiä hoitamaan ihan normaalia kaupankäyntiä. Tässäkin tapauksessa Annika saattaisi tehdä oharit tai Salla ottaa rahat ja poistua ryhmästä. Jouduin tarkentamaan ryhmän sääntöjä tuon tuosta.

Kuvat ladataan albumeihin, ei seinälle, koska se helpottaa etsimistä ja vanhojen tuotteiden poistamista.

Vain yksi pääkuva, loput kommentteihin.

Alustavan varauksen sai ainoastaan laittaa julkisella lisäkysymyksellä, sen jälkeen piti ilmoittaa ostaako vai vapauttaako. Viiden euron potkupuvun ostoa ei tarvinnut miettiä viikkoa.

Sen lisäksi, että toisten ihmisten ajalle ei selvästikään laitettu minkäänlaista arvoa, ilmoituksissa yritettiin myös kaupata mitä milloinkin: virolaisten pentutehtaiden koiria, pornolehtiä tai naapurin moottorisahoja. Yksikin ukko myi onkimiaan ahvenia viinipulloa vastaan ja huoritteli, kun erotin hänet ryhmästä. Ja sitten oli se tapaus, joka tilasi merkkireppujen halpakopioita Kiinasta ja myi niitä aitoina. Tyyppi ilmiannettiin, sillä tuotteet hajosivat viikon sisään. Aina se kuitenkin pompsahti ryhmään takaisin uudella kuvalla ja nimellä. Ja joskus tuntui, että ihmiset eivät oikeastaan pyrkineet myymään hyppykiikkua, kunhan halusivat kertoa asuvansa kissataloudessa ja postata joka päivä uuden kuvan kissastaan myynti-ilmoituksen muodossa.

Oli puoliyö ja näyttöruutu hohti sinistä valoa. Avasin viestin, jossa Jorma Kalevi syytti minua ikärasistiksi, koska en suostunut muuttamaan ryhmän nimeä "Eteläisen pääkaupunkiseudun lapsiperheelliset ja eläkeläiset kierrättävät". Väsytti. Aina joku pettyi. Olisin oikeasti halunnut vain lukea Alice Munron novelleja, mutta vapaa-aikani oli myynnissä myös muualla, vaikka lapset olivat jo yläasteella eivätkä halunneet minun koskevan heidän vaatekaappeihinsa pitkällä tikullakaan.

Tietokoneesta kuului uusi kilahdus. Tällä kertaa se oli Salla, joka ilmoitti tuohtuneena, että aikoo perustaa oman luotettavien ihmisten fb-kirppiksen, jossa saa myydä haalarit sille, joka ne tulee hakemaan. Annika nimittäin asui Sallan kanssa samassa rapussa ja olisi ollut varma ostaja. He olivat molemmat päiväkodissa töissä eikä heillä ollut jaksamista mihinkään säätämiseen.

Salla oli täysin oikeassa. Avainsana oli jaksaminen. Lisäksi tämä ryhmä kaipasi jämäkkää varhaiskasvattajaa, joka osasi käsitellä niin uhmakohtauksia kuin käytöshäiriöitäkin. Ehdotin, että tekisin Sallasta ja Annikasta välittömästi ryhmän uudet ylläpitäjät ja he saisivat palauttaa ryhmän yhden kaupunginosan kirppariksi. Salla suostui ja erosin ryhmästä. Oloni keveni välittömästi. Huomenna ainoa epätoivojono, jota joutuisin käsittelemään, kokoontuisi rinnakkaisluokan Mikin ympärillä. Tässä taloudessa vallitsi taas rauha, savuton ja uudenveroinen.


Naurulokki

28.6.19


Havahduin, kun laivaterminaalin laituri tömähti pehmeästi. Punavalkoinen alus loiskutti laineitaan satama-altaan reunoille kunnes moottorit vaikenivat ja ihmiset etenivät tiiviinä massana maihin vievässä mutkittelevassa käytävässä. Kannelta kohosi lentoon suuri, mustapäinen naurulokki. Se kaarteli hetken turistijonon yllä kuin jotakin etsien, liiteli sitten kohti pientä syreenien reunustamaa puistoa ja laskeutui penkkini eteen. Se taitteli siipensä ja tuijotti minua vaativasti.

- Ei minulla mitään ole!

Näytin linnulle tyhjää siideritölkkiäni ja levittelin käsiäni, mutta lokki otti pari askelta sivulle ja päästi kimakan naukaisun, joka kimpoili puistoa ympäröivän kivikorttelin seinien kautta tärykalvoilleni. Pöhkö otus, ajattelin, mutta olkoon siinä sitten. En voinut mennä takaisin kaksiooni, sillä olohuoneessa oli helteellä iltayhteentoista asti vähintään 32C astetta ja tuulettimeni oli alkanut pitää omituista papatusta. Jatkoin Facebookin selaamista linnun tuijotuksesta välittämättä.

Somesta näki, ettei kaupungissa ollut kesäisin ketään. Kaikki ystäväni ja tuttavani olivat rantalomilla tai mökeillään, skoolasivat kuohuviinillä purjeveneidensä kansilla, söivät laiturilla raparperipiirakkaa iltapalaksi tai nakuttivat kokoon uutta terassia. Minä istuin juomassa lämmintä siideriä puistossa. Yllättävän paljon ne kirpaisivat edelleen, tallenteet ystävien ja perheen kanssa vietetyistä hetkistä, vaikka luulin, että olin niihin jo tottunut. Erosta oli kuitenkin jo melkein vuosi ja olin selvinnyt joulustakin hengissä, mutta kesä oli monella tapaa julmempi ajanjakso, pitempi ja alleviivaavampi. Exän grillauspäivitykset olin piilottanut kokonaan, vaikka ihan hyvissä väleissä olimmekin. Hänen elämäntapahtumistaan tykkääminen tuntui teennäiseltä, enkä halunnut vaikuttaa stalkkerilta. Halusin tykätä omasta elämästäni, mutta sinkkunaisen arjessani ei ollut kauniita kuvia jaettavaksi eikä mitään muutakaan päivitettävää. Töissäkin oli tylsää eikä yhtään #blessed, sillä olin siivoojan lisäksi ainut ihminen koko konttorilla.

Kun nostin katseeni puhelimestani, näin, että lokki tepasteli edelleen hiekkatiellä. Se katseli minua pää kallellaan ja lähti sitten kävelemään puistosta poispäin, muutaman metrin jälkeen se pysähtyi ja tavoitti uudestaan katseeni, naukaisi tällä kertaa pehmeämmin. Minulle tuli omituinen tunne. Ihan kuin se olisi odottanut minua.

- Mitä oikein haluat, kysyin varovaisesti, mutta lokki ei vastannut.

Ajattelin hieman sapekkaasti, että ehkä minun pitäisi ottaa lokista kuva – Tegelhamnista Skattalle liftannut sotka oli kuitenkin kiinnostavinta, mitä minulle oli tänään tai oikeastaan kuukauteen tapahtunut, mutta päätin nousta ylös ja lähteä kävelylle. Yllätyksekseni lokki naukaisi ilahtuneena ja nousi siivilleen. Se lenteli matalalla yläpuolellani ja pysähteli välillä lyhtypylväiden päälle. Epäilin sen haluavan paskoa päähäni, mutta kuljimme sulassa sovussa kohti rantaa.

Laskevan auringon oranssi välkkyi rakennusten ylimpien kerrosten ikkunoista. Käveleminen teki hyvää, se oli yllättäen vilvoittavampaa kuin istuminen. Ostin kauppatorilta hodarin ja smoothien ja heitin lokille palan sämpylää. Se hotkaisi palasensa ammattimaisen nopeasti ja lennähti kohti Esplanadia. Minä seurasin perässä. Välillä katseeni eksyi ja sekoitin sen muihin lokkeihin, mutta silloin se laskeutui eteeni tuijottamaan ja naukumaan äkäisesti. En tiennyt kumpi matkaa oikein johti, mutta etenimme Stockmannin nurkalta Rautatieaseman ohi Oodille. Lokki suuntasi kohti Töölönlahtea ja minua alkoi arveluttaa koko touhu, ei tällaista voinut kenellekään tapahtua.

Yllätyin siitä, miten paljon ihmisiä oli liikkeellä. Musiikkitalon portailla istuskeli nuoria ja ilta-auringon suuntaan antavat terassit olivat yllättävän täynnä. Töölönlahden puistikosta alkoi kuulua musiikkia ja lokki lensi päättäväisesti ääntä kohti. Pienellä aukealla esiintyi akustisesti coverbändi, jonka solisti lauloi Chris Cornellin äänellä Jäätelökesää. Osa ohikulkijoista vain hidasti matkaansa bändin kohdalla, mutta osa pysähtyi ja jäi jammailemaan biisin tahtiin. Lokki laskeutui suihkulähteen viereen, joten minäkin pysähdyin.

Katselin hiljalleen kasvavaa väkijoukkoa ja mietin, miksi somesyötteeni ei ollut näyttänyt minulle tätä, elämää siellä, missä minä oli. Kaupunki oli kesästä huolimatta, tai juuri siksi, täynnä ihmisiä – sinkkuja, kesäleskiä, lomailijoita, kukkienkastelijoita tai opiskelijoita. En ollutkaan jäänyt rannalle, katselin vain väärään suuntaan. Minun kuplani ulkopuolella tapahtui vaikka mitä.

Kun kappale loppui ja ihmiset alkoivat taputtaa, bongasin läheiseltä nurmikolta istumasta pikkuserkkuni, joka heilautti minulle kättään. Kävelin oitis tervehtimään häntä. Rainerin seurassa istui amerikkalainen tutkijaporukka, jolle hän oli luvannut näyttää kesäistä Helsinkiä. Rainer esitteli minut ystävilleen ja he pyysivät minut istumaan seuraansa. Ennen kuin ehdin kursailla, Rainer oli jo kaatanut valkoiseen muovimukiin lämmintä roséviiniä ja ojensi sitä minulle, ja seurueen muut jäsenet tekivät tilaa viltille. Rainer kertoi, että hänen poikaystävänsä oli lähtenyt Eurooppaan reilaamaan ja hän oli jäänyt kotiin kirjoittamaan graduaan.

Bändi aloitti uuden kappaleen. Kaliforniasta kotoisin oleva David kumartui puoleeni ja kysyi, mistä biisi kertoi. Kerroin, että kappaleessa tavallaan lohdutetaan kuuntelijaa kertomalla, että vielä on kesää ja kauniita päiviä jäljellä. Hän nyökkäili kohteliaasti, mutta piti kerrassaan omituisena ajatusta, että vain kesällä voisi löytää ystävän ja saada tilaisuuden. Minua alkoi naurattaa. Elämä ei loppunut kesään sen kummemmin kuin jouluun tai eroonkaan. Mutta yksinäisyyteen se kyllä loppui. David nyökytteli.

– Ei kukaan tule aikuista ihmistä kotoa hakemaan.

Ja silloin muistin lokin. Käännähdin ja katselin ympärilleni silmiäni siristellen, mutta en nähnyt lintua enää missään. Naurulokki oli hakenut minut mukaansa ja tuonut minut ihmisten joukkoon, nyt sillä oli jo kiire toisaalle, johdattamaan naurun äärelle niitä, jotka naurua kaipasivat. Ehkä se suuntaisi takaisin lahden toiselle puolelle laulaakseen kimakalla äänellään Allsång på Skansenilla, ehkä se istui suppilaudan tuhdolla matkalla Roskapankkiin tai ehkä sillä oli kiire jatkaa Allegrolla Pietariin. Kuka tietää. Nau'uin sille mielessäni kiitoksen. Olkoot ihmiset sinua kohtaan avomielisiä ja kiiriköön naurusi kesäyössä taivaan katolle asti.


Vapautuminen

15.6.19




Idea tuli terapeutilta. Kaunis nuori nainen sanoi ilmeenkään värähtämättä kuin maailman luonnollisimpana asiana:

- Entä oletteko koskaan ajatelleet swingausta eli parinvaihtoa?

Jyri yskäisi ja jyrähti heti: - Ei helvetissä!

Kirsi sen sijaan tyytyi hymyilemään hämmentyneesti.

- Kun te nyt olette jo pettäneet molemmat toisianne, niin tulee mieleen, että ettekö voisi hakea sitä kipinää ja jännitystä suhteeseenne yhdessä? Todella monet parit tekevät nykyään niin, se voi virkistää seksielämää yllättävän paljon ja palauttaa läheisyyden, jota teidän tuntuu olevan kovin vaikea löytää enää. Harkitkaa edes, jutelkaa tästä vaikka hetki kotona ennen seuraavaa tapaamista, terapeutti sanoi ja hymyili lämpimästi.

Jyrin näkemys oli selkeä ja mies ilmaisi sen heti autossa pamautettuaan oven kovaa kiinni: - Ei tule seuraavaa tapaamista.

- Mun mielestä tämä oli aika yllättävä ja kiinnostava idea. Eikö kaikkea kannattaisi kokeilla, jos ollaan jo eroamassa muutenkin, Kirsi yritti.

- Se on eri asia, että olet pannut muita miehiä, mutta en halua olla sitä vielä kaiken lisäksi katsomassa! Jyri huusi.

- Sinä panit muita naisia ensin, jos saan muistuttaa, Kirsi vastasi rauhallisesti, - mulle sopisi ihan hyvin, että sovittaisiin avioliiton säännöt uusiksi tässä vaiheessa elämää ja kokeiltaisiin vaikka parinvaihtoa. Kumpikin haluaa pitää meidän talosta kynsin hampain kiinni ja jotenkin olisi kivempi erota vasta, kun lapset muuttavat kotoa. Eihän siihen nyt montaa vuotta mene enää, mutta ainakin päästäisiin valehtelusta ja pettämisestä eroon. Luottamus pitäisi saada takaisin, että voidaan jatkaa yhdessä. En jaksa itse ainakaan kytätä enää yhtään sun paitojen tahroja ja miettiä kenen kanssa siellä kännykässä taas flirttailet. Ja väitätkö mulle oikeasti, että kaikkien näiden vuosien ja naisten jälkeen voisit muka lopettaa pettämisen? En usko. Mun mielestä voitaisiin yrittää kasvaa ihmisinä ja pariskuntana, päästä seuraavalle tasolle, jossa ollaan vapaita puolin ja toisin, mutta yhdessä. Ei se ole edes mitään uutta ihmiskunnan historiassa, monogamia on, Kirsi jatkoi melkein hengästyneenä ja ihmetteli, mistä kaikki nämä uudet ajatukset olivat tulleet näin varmoina hänen päähänsä.

Vielä muutama vuosi sitten olisi ollut täysin mahdotonta edes sanoa mitään tällaista ääneen, mutta terapeutti oli taitava. Nainen oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken, eniten hänen omat estonsa ja moraalikäsityksensä. Terapeutti oli muistuttanut moneen kertaan, että ellei uskonut jumalaan, avioliitto oli ennen kaikkea kahden ihmisen välinen sopimus. Sopimukseen saattoi sisältyä ihan mitä tahansa, mikä ei vahingoittanut kumpaakaan. Mutta oliko swingaus vahingollista? Terapeutti oli todennut, ettei sitä voinut tietää kokeilematta, siksi asiaa piti harkita huolellisesti ja yhdessä.

Jyri ei sanonut mitään, tuijotti vain harmaata ja päättymätöntä tietä edessään.

- Mutta voidaan me tietysti vain erotakin, Kirsi huokaisi hetken kuluttua ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.

Kotona hän tutki swingersien sivuja ja tapaamisia. Niitä tuntui riittävän yllättävän paljon ja kaikissa esittelyissä vakuutettiin, että paikan päälle sai tulla vain käymään, mitään ei ollut pakko tehdä, ei edes riisua vaatteita jos ei halunnut.

Ja mistä hän tiesi, miltä se oikeasti tuntuisi - nähdä Jyri vieraan naisen kanssa kiihkoissaan kaikkien niiden yöllisten itkujen ja mustasukkaisuusriitojen jälkeen? Voi olla, että hän ei kestäisikään sitä. Ehkä hän häpeäisi omaa vartaloaan liikaa eikä pystyisi vapautumaan - ja mitä, jos vain toinen heistä löytäisi parin ja toinen jäisi ilman? Jyri löytäisi takuulla jonkun, mies oli niin kiimassa kaiken aikaa että kuka tahansa kelpaisi hänelle - paitsi oma vaimo tietenkin.

Silti ajatuksessa oli jotain vapauttavaa, jotain, joka sai hänet vihaamaan Jyriä vähän vähemmän. Kuka heitä esti tekemästä lähes kuolleessa parisuhteessaan mitä ikinä halusivat?

He eivät puhuneet asiasta mitään ennen kuin seuraavan kerran matkalla terapiaan.

- Sua sitten kiinnostaisi se swingaus vai, Jyri kysyi hetkeä ennen kuin he olivat perillä.

- En tiedä, onhan se aika hurja ajatus. Mutta ehkä juuri siksi, en tiedä mitä meillä on enää menetettävää, Kirsi sanoi.

- Mua pelottaa, että tapaat siellä jonkun ja menetän sut. Että haluatkin jotain muuta miestä enemmän, ei vain seksin takia vaan muutenkin, Jyri sanoi ja tuijotti eteensä ilmeettömästi.

Kirsi kääntyi katsomaan miestä hämmästyneenä. Tämä oli täysin uutta.

- Voihan siinä niinkin käydä, hän sanoi sitten. - Tai sä tapaat jonkun toisen. Mutta entä jos me tavataankin siellä toisemme, ensimmäistä kertaa vuosiin?

- Mennään sitten, Jyri sanoi. - Olet varmaan oikeassa, ei meillä ole enää mitään menetettävää. Ehkä se voi olla uusi alku, eikä mun tarvitse häärätä enää salaa ympäriinsä. Tai sun etsiä kostoa.

Kirsi nyökkäsi ja hymyili itsekseen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja riehakkaammaksi kuin parikymppisenä sinkkutyttönä. Hän sai tehdä elämällään ihan mitä halusi eikä tarvinnut lupaa keneltäkään ollakseen kaunis, rietas ja onnellinen. Juuri sitä hän halusi olla, niitä kaikkia yhtä aikaa, Jyrin kanssa tai ilman.



Muusikko

7.6.19


Istuin sängyn vieressä kovalla jakkaralla. Hengityskone päästeli väsyneitä huokauksia ja sängyn vieressä seisovat monitorit piirsivät tasaisesti kohoilevaa käyrää ja piipittivät säännönmukaisesti. Viereisen sängyn potilas valitti unissaan. Katsoin äitini suupieleen teipattua paksua hengitysputkea, kämmenselkään kiinnitettyä tippaletkua ja kuivia huulia. Pään ympärillä oli paksu, valkoinen side.

Lääkäri oli lyhytsanainen. "Näin massiivinen aivoverenvuoto jättää väkisinkin jälkensä." Kysyin, kuuleeko äiti. Lääkäri kohautti olkapäitään. "Ehkä, seuraavat 24 tuntia näyttävät."

Oli outoa nähdä äiti niin hiljaisena. Silittelin hänen poskeaan ja juttelin hänelle siitä, että SM-liigan pudotuspelit olivat käynnistyneet, ensimmäiset leskenlehdet olivat juuri putkahtaneet tienpientareelle ja lapsenlapsi saanut ylioppilaskirjoituksensa hyvään vauhtiin, mutta äiti vain liiteli omissa maailmoissaan eikä osoittanut kuulemisen merkkejä, ei vastannut puheeseen sen enempää kuin käden puristukseen. Aiheet loppuivat puolen tunnin jälkeen, joten kaivoin kännykän esiin ja luin ääneen tärkeimpiä uutisia, jätin pois politiikan ja talouden, ne eivät olleet häntä koskaan kiinnostaneet, ja keskityin Suomen euroviisuedustajan valintaan ja Vain elämää -sarjan vastaanottoon, mutta sitten vierailuaika loppui ja minut patistettiin osastolta kotiin. Bussissa mietin, mikä äitiä mahtaisi ilahduttaa. Eikö ihmeitä tapahtunut juuri niin, että joku tuttu ääni tai tuoksu nostaisi koomapotilaan takaisin tajuihinsa? Päätin viedä äidille kimpun pioneja, ne olivat hänen lempikukkiaan.

Seuraavana päivänä lääkärillä ei ollut uutta kerrottavaa, äiti ei vieläkään hengittänyt itse, mutta oli ilmeisesti jo liikuttanut kättään. Pionit piti jättää odotusaulaan, sillä ne tuoksuivat liikaa. Istuin uudelleen sängyn viereen ja luin ääneen Tiina Raevaaran novellikokoelmaa. Äiti tuli kertaalleen tajuihinsa, mutta paksu hengitysputki aiheutti kakomista ja hoitajien oli pikaisesti laitettava hänet takaisin uneen. Silloin minä aloin hyräillä hänelle rauhoittavasti Dire Straitsin Your latest trickiä, samalla tavalla kun hän oli hyräillyt minulle karhunpoika sairastaa kun makasin vessassa vatsataudissa. Hoitaja kielsi ensin laulamisen, mutta protestoin, että potilas oli muusikko. Se oli tietenkin liioittelua, ei äiti mitään itse osannut soittaa, mutta eikö muusikon mittarina voinut käyttää intohimoa, joka näkyi levykokoelman arvossa, tanssikenkien pohjissa ja festarirannekkeiden määrässä? Sain hyräillä biisin loppuun.

Lähdin kotiin, mutta tällä kertaa tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Mummi oli joskus kertonut, miten äiti oli pikkulikkana karannut naapuriin kuuntelemaan radiota aina, kun silmä oli välttänyt ja tanssinut koulumatkat kesät talvet. Äiti oli kärttänyt pianoa, mutta mummi oli sanonut, ettei heillä ollut rahaa sellaiseen turhanpäiväiseen hömpötykseen. Kun äiti oli päässyt töihin, hän oli ostanut ensimmäisestä palkastaan musiikkidivarista levysoittimen ja Roy Orbisonin vinyylilevyn. Siihen mummilla ei ollut enää mitään sanottavaa.

Sen jälkeen äiti oli kuunnellut musiikkia taukoamatta. Minäkin opin jo pienenä nukahtamaan seinän takaa kuuluvaan vaimeaan soittoon, äänilevyjen napsahduksiin ja rahinoihin sekä tanssiaskelien  rytmikkääseen kopinaan. Sain äidiltä 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi alttosaksofonin, sillä kaikista soittimista äiti rakasti sitä eniten. Opettelin soittamaan sitä musiikkiopistossa ja pääsin koulun orkesteriin ja konsertteihin. Äiti oli aina eturivissä kuuntelemassa ja näin hänen usein pyyhkivän kyyneleitään, ehkä liikutuksesta, ehkä jostain muusta. Minusta tuntui, että soittamisen kaipuu oli jäänyt hänelle asumaan jonnekin rintalastan alle.

Laadin Spotifyihin biisilistan ja poimin sinne 60 parasta saksofonimusiikkia sisältävää kappaletta kautta aikain. Äiti vihasi hiljaisuutta, mutta hän ei kaivannut rukouksia tai sairaalalaitteiden piipittävää ääntä, vaan Summertimea tai Plaisir d'amouria. Hän ei ollut koskaan ollut murehtija eikä hän halunnut muidenkaan murehtivan, hän haluaisi vain Ella Fitzgeraldin ja John Coltranen lyövän tahtia ja pitävän häntä kädestä, mitä ikinä tapahtuisikin. Se olisi oikeus ja kohtuus. Musiikki oli ollut hänelle koko elämä, miksi se ei olisi saanut olla mukana silloin, kun hän horjui sen laitamilla?

Vein sairaalaan aamulla nappikuulokkeet ja laitoin listan soimaan niiden kautta. Kolmen tunnin päästä sain puhelun lääkäriltä. Äiti oli kuollut, poismeno oli tapahtunut hieman yllättäen, mutta aivan rauhallisesti.

Niin tietenkin, lista oli loppunut ja musiikki hiljentynyt. Äiti oli jammaillut tästä maailmasta aplodien saattelemana sinne, missä häntä odottivat Mummin lisäksi Louis Armstrong, Duke Ellington ja David Bowie.

Encore, minä lausuin hiljaa, muusikko ei lepää rauhassa.



Life coach

24.5.19



- No niin Päivi, kerrotko millaisia muutosaihioita sulla on just tästä sun ainutlaatuisesta elämästä mielessä?

- Haluan vaihtaa elämän suuntaa. Kokonaan.

- Aivan, sitähän varten kaikki tänne tulee. Kuinka kauan susta on tuntunut tältä?

- 15 vuotta.

- Aika pitkään siis. Mitäs silloin 15 vuotta sitten tapahtui?

- Eka lapsi syntyi. Sen jälkeen niitä on tullut kaksi lisää. Valitsin tosin alunperin kaiken muutenkin väärin, vanhemmat pakotti yliopistoon kun olisin halunnut leipuriksi. Siellä sitten aloin turhautuneisuuttani seurustella ja valitsin ihan väärän miehen, menin sen kanssa naimisiin kun ajattelin, että ehkä ehtisin kotiäitinä alkaa leipoa ja perustaa sen leipomon vaikka. En ehtinyt. En tosin halunnut alunperin lapsiakaan, mies halusi. Mun vanhemmat halusi lapsenlapsia. Kaikki halusi multa kaikkea. Mä halusin vain leipoa.

- I get the picture. Ihan oikeaan paikkaan olet tullut, Radical Life Coach Services on just sun paikka! Vähän isompi suunnan muutos tässä selvästi tarvitaan, että voit alkaa elää itsesi näköistä elämää, kuten meidän sloganissa luvataan. Eli ymmärränkö oikein, että et halua lapsiperhe-elämää sitten jatkossa ainakaan?

- En todellakaan. En minuuttiakaan enää. Mun vanhemmatkin jo kuoli, mutta nyt mä elän niiden näköistä elämää niiden puolesta. Eikä niistä ollut mitään apua lasten kanssa muutenkaan, ne oli aina golffaamassa Espanjassa.

- Okei, I get the picture. Taustatiedoista katsoin, että sun ura on ollut aika vaativissa HR-tehtävissä eli ihmisten parissa. Onko niin, että et halua olla myöskään ihmisten parissa enää?

- En todellakaan. Mitä tahansa muuta paitsi ihmisiä. Saatanan imbesillejä kaikki.

- Kyllä vaan, ymmärrän, tämä fiilis on aika yleinen nykyään. Kirjaan nyt tähän, että ei ihmiskontakteja, se vähän tietysti kaventaa mahdollisuuksia, kun meitä on niin järkyttävän paljon maapallolla nykyään, ihan joka kolkassa joku etsimässä timantteja tai öljyä tai mielenrauhaa, mutta eipä hätää, eipä hätää, eiköhän me jotain sulle keksitä. Odotas kun katson tätä meidän rekkaria... Ihan ensimmäisenä tulis eteen tämmönen orankien suojelupuisto tuolla Borneossa, siellä tarvitaan tosi paljon sellaisia, joilla on kokemusta apinoista ja sullahan on siinä ihan mahtava CV, paras mahdollinen etten sanoisi. Miltäs semmonen kuulostaisi, hyvä ilmasto tropiikissa tulisi vielä kaupan päälle?

- Ei toi oikein nappaa, orangit saattaa muistuttaa käytökseltään lapsia kuulemma, vähän liikaa hoivatyöltä tuntuu tähän tilanteeseen. En halua pitää kenestäkään huolta enkä olla mistään vastuussa.

- Okei okei, unohdetaan eläimet siis, joillekin ne toimii mahtavasti, mutta alan saada nyt syvemmän tatsin just tähän sun tilanteeseen ja profiiliin. Sitten meillä on tietysti aina tämä radikaali vaihtoehto eli kolumbialaisen huumejengin jäsen, mutta en ole ihan varma riittääkö sun aggressiopisteet siihen vielä ainakaan. Siellä pitäisi osata ampua jos aikoo selvitä hengissä yli kuukauden eli suosittelen aina meidän survival-leiriä ennen sinne lähtöä. Miten itsetuhoisena itse pidät itseäsi? Tossa jengissä tuntee ainakin elävänsä täysillä joka hetki, miten kauan nyt sitten elääkään.

-  Ei käy, en lähde mihinkään jengiin. Ne nyt on varmana imbesillejä kaikki.

- Se on tietysti se riski tässä. Sopii ehkä paremmin sellaselle piiloaggressiosta kärsineelle myyntijampalle, joka on tehnyt pitkän uran myynnissä tai markkinoinnissa. Mutta eihän tämä helppoa tietysti koskaan ole, se uuden elämän hankkiminen, eikä sitä voi koko ajan sitten vaihtaakaan. Parempi miettiä nyt tarkasti, että elää sitten kerralla elämänsä onnellisena loppuun asti, kuten meidän takuussakin luvataan. Mites, haittaako sua kylmyys?

- Ei. Ihmiset haittaa. Ei kylmyys.

- Täällä olisi mulla nimittäin tällanen jokeri, jota en kovin monelle ehdota, mutta musta alkaa tuntua, että se voisi osua just sun profiiliin erinomaisesti. Nimittäin Antarktiksella on sääasema, jolla tarvittaisiin mittaajaa. Ei vaadi mitään kokemusta, pitää vaan seurata niitä laitteita ja raportoida kerran viikossa, että ne toimii. Samalla pääsee vaikuttamaan maailman tilaan, kun raportoi sieltä sitten jään sulamista ja ilmaston lämpenemistä, on niinku osa tällasta globaalia kehitystä ja maailman parannusta. Helvetin yksinäistä hommaa kyllä, ja pimeää - sitä harvan pää kestää. Mutta oisko susta tähän, mitäs luulet?

- Kuulostaa täydelliseltä. Mä otan sen.

- Hienoa, tässähän me saadaan nyt tämäkin elämä sitten pakettiin niin sanotusti. Muistutan vielä, että tämä on sitova sopimus elikkä kuten meidän takuu sanoo niin se on uusi elämä ilman paluuta menneisyyteen.

- Ymmärrän. En kadu. Kunhan siellä on kaasu-uuni, jolla voi leipoa. Se riittää.

- Järjestyy varmasti, no problem! Ei muuta kuin tästä vaan nimi alle ja paperit vetämään. Hyvää loppuelämää Antarktiksella!

- Kiitos. Alkaa jo heti helpottaa.





Schrödingerin kissa

17.5.19

Salin valot himmenivät ja katonrajasta alkoi tupruta harmaata savua, DJ hiljensi taustamusiikin kuulumattomiin. Yleisö alkoi tömistää jalkojaan lattiaa vasten, taputtaa ja viheltää. Lavan valot syttyivät ja huuto yltyi. Verhojen takaa asteli esiin ensin rumpali, sitten hontelo basisti ja sen jälkeen molemmat kitaristit ja kosketinsoittaja, joka käveli suoraan soittimensa ääreen ja laski sormensa koskettimille. Radiosta tuttu intro otettiin yleisössä innostuneesti vastaan, ylös kohotetut puhelimet kuvasivat lavaa niin tiiviinä seinänä etten nähnyt hetken mitään. Kun introa oli ehtinyt kulua kymmenisen sekuntia, kiljunnan yltymisestä päättelin, että solisti oli kävellyt lavalle. Hän tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa, hieman nenään, kuten hänen tavaramerkkiinsä kuului.

Muusikko. Katsoin hänen hahmoaan savun ja välkkyvien valojen läpi ja yritin ymmärtää, mitä juuri sillä hetkellä tunsin. Taustakangasta vasten piirtyi hänen hoikka vartalonsa ja valkoinen t-paitansa, joka huomenna lojuisi pyykkikorissa hikisenä. Yritin miettiä, mikä on sellainen lämmön ja turvallisuuden sekoitus, joka on niin hauras, että se hajoaa jo ennen kuin ehtii nostaa hymyn huulille.

– Haluatko, tulla keikalle?
– Haluatko, että tulen?

Hän kohautti olkiaan, vaikka kysyin ihan tosissani. En tiennyt, tarvitsiko hän minua enää, mutta menin.

Olin ollut naimisissa muusikon kanssa melkein 20 vuotta. Siinä ajassa ihminen ehtii elää paljon, jopa niin paljon, että unohtaa, millaista elämä oli ennen. Suhteen alkuaikoina kaikki oli ollut intensiivistä, muusikko oli niin elävä – vapaa, herkkä ja tiedostava, aivan toisenlainen kuin ne itsekeskeiset ja yksinkertaiset moponrassaajat, joita olin teini-ikäisenä tapaillut ja tylsistynyt kuoliaaksi. Saatoimme muusikon kanssa lähteä spontaanisti asemalle ja ostaa liput seuraavaan junaan. Kerran jouduimme Pieksämäelle eikä meillä ollut rahaa hotelliin, mutta me vain nauroimme ja yövyimme sylikkäin betonilattialla parkkihallissa ja liftasimme kotiin. Muusikko houkutteli minut kuutamouinnille, viemään roskalavalta sohvan ja Pietariin festareille. Ja hän laittoi aina nimeni listaan ja pääsin ilmaiseksi laitakaupungin klubeille, joissa hän soitti. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, bändin silloisia tyttöystäviä ja tuttuja, ja jalkojen alla rahisivat lasinsirut.

Sunnuntaisin makasimme olohuoneeni paksulla matolla, joimme Ikean halvoista viinilaseista lämmintä chardonnayta ja puhuimme, usein aamuyöhön asti. Hän oli kiinnostunut ajatuksistani ja keskusteli intohimoisesti musiikista, politiikasta ja Schrödingerin kissasta. Schrödinger oli fyysikko, joka halusi kissaan ja ytimen hajoamiseen liittyvällä ajatusleikillä osoittaa, että kvanttimekaniikka oli epätäydellistä ilman sääntöjä, mutta koe oli ihmisten mielissä muuttunut teoriaksi siitä, kuinka olemassaolo oli vain ytimien epämääräistä järjestäytymistä ja itsessään häilyvää, jolloin asiat saattoivat yhtä aikaa olla olemassa ja kadonneita. Minä kuuntelin hänen ajatuksiaan mielelläni, ja väittelin hänen kanssaan joskus ihan sen takia, että minua viehätti, miten hän suorastaan kiihtyi puolustaessaan asioiden oikeaksi uskomaansa puolta.

Kun muusikko täytti kolmekymmentä, hän toi yhä useammin maiharinsa kaksioni eteiseen ja siirsi rikkinäiset farkkunsa pysyvästi vaatekaappiini. Hänen katseessaan oli uusi aikaisempaa vakavampi palo, hän halusi vakautta, naimisiin ja lapsia. Minä epäröin, en ollut ollenkaan varma, olimmeko siihen valmiita ja tarvitsimmeko muutosta ylipäätään, uutta isompaa asuntoa ja virallista suhdetta. En uskonut avioliittoon tai ikuiseen rakkauteen ja olin hämmentynyt, sillä juuri muusikko oli opettanut minut syleilemään epävakautta ja nauttimaan irtonaisuudesta. Hän oli päättäväinen ja vakuutti, että juuri tässä rytmissä elämän kuului mennä: metronomi tikittää, säkeistö alkaa ja loppuu ja vaihtuu kertosäkeeksi, jossa koko olevainen kiteytetään valittuun tahtilajiin sopivaan lauseeseen. Ja minä uskoin, koska kilpailevaa teoriaa ei ollut.

Nyt 20 vuotta myöhemmin seisoin tässä, suuren salin VIP-alueella ja katsoin hurmoksessa huutavaa yleisöä, joka heitti lavalle kumiankkoja. Kadehdin huojuvaa ihmismerta. Olisin halunnut laulaa mukana mutta olin jäätynyt paikoilleni, lipsahtanut sivustakatsojaksi. En tiennyt, mitä olisin voinut lavalle heittää. Ihmiset paiskoivat huonoja esiintyjiä mädillä kananmunilla ja tomaateilla, niitä oli helppo heittää ja ne jättivät pahan tahran osuessaan kohteeseensa, mutta minä halusin lähettää bändille jotain merkityksellisempää. Vaikka täishampoota tai vuotavan kumisaappaan, koska ne olivat lentäneet minun lavalleni muusikon myötä.

Ensimmäisen lapsen kanssa muusikko jaksoi vielä valvoa, hän käveli vaunujen kanssa ulkona tuntikausia ja kuljetti vauvaa olohuoneessa ja kertoi sille maailman mielettömyydestä. Olin koko ajan väsynyt enkä toipunut synnytyksestä niin nopeasti kuin olisin halunnut. En päässyt enää kiipeilemään enkä jaksanut edes lukea, aivoni tahmasivat. Ajattelin, että kaikki järjestyy, kun arkemme palaa normaaliksi, mutta ei se enää palannut. Me luisuimme äänettömästi kauemmas toisistamme kuin Atlantin keskiselänteen mannerlaatat, sentti sentiltä, ilman maanjäristyksiä ja laavapurskeita. Muusikko muuttui rauhattomaksi. Hän sulkeutui pianonsa ääreen yhä useammin ja istui äänitysstudiossa öisinkin. Hänen kappaleensa alkoivat soida ensin radiossa ja sitten ihmisten päissä ja hän oli koko ajan enemmän poissa, sillä keikat alkoivat myydä loppuun. Samaan aikaan muusikko alkoi pitää huolta itsestään, kävi kuntosalilla ja pitkillä lenkeillä. Minä tulin lastenvaunujen kanssa katsomaan häntä maratonille, mutta myöhästyimme, koska pukemisessa oli kestänyt niin kauan. Hän oli ehtinyt jo juosta ohi.

"Ikävä teitä." Hän saattoi laittaa monta tunteellista viestiä keikkareissulta, mutta kun hän tuli kotiin, hän oli väsynyt ja poissaoleva ja kävi nukkumaan.

– Pääsimme roudaamaan vasta kolmelta.

Jätin sanomatta, että niin minäkin pääsin, kuopuksella oli kolmas korvatulehdus kahden kuukauden sisään ja esikoinen ei uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsi kuolemaa. En osannut lohduttaa meistä ketään.

Biisi loppui ja alkoi uusi, muusikko käveli pitkin lavan reunaa ja antoi yleisön laulaa mukana. Siinä hän oli, läsnä sadoille ihmisille, minullekin. Hän ei koskaan pettänyt yleisölle antamaansa lupausta. Ei ollut sellaista tapaturmaa tai virusta, jonka takia keikka olisi pitänyt peruuttaa. Hän otti kortisonia ja särkylääkettä, jallun ja nenäsuihketta, mutta saapui aina paikalle, eikä antanut ihmisten odottaa. Hänen mielestään encoretkin olivat teatteria, jota ei sopinut pilata lapsellisella viivyttelyllä. Esiintyminen oli hänen tärkein ihmissuhteensa, joka jätti minut yksinäiseksi.

Savukoneet puhalsivat taas salin täyteen harmaata kiemurtelevaa ilmaa. Katsoin lavaa uudelleen enkä hetkeen nähnyt häntä, hän oli Schrödingerin kissa, yhtä aikaa paikalla ja poissa. Tunsin, etten saa kunnolla henkeä ja minua alkoi pyörryttää. Tungeksin ihmisjoukon läpi narikkaan ja otin takkini. Ovimies avasi minulle oven ja toivotti hyvät yöt. Kostea, viileä ilma tuntui hyvältä keuhkoissani ja jäin katsomaan kuinka ihmiset kävelivät ohitseni sateisessa toukokuun yössä.

Työkaverini kysyi kerran, olinko miehestäni mustasukkainen. Aloin nauraa ja sanoin, ettei elämää voinut elää niin. En ikinä kysellyt muusikon aikatauluja enkä yrittänyt estää hänen menestystään, en tutkinut puhelinta tai tentannut, missä ja kenen kanssa hän oli nukkunut. Työkaverini maiskautti suutaan ja sanoi, että olisi kannattanut, sillä oli selvää, että muusikolla oli uusi nainen joka kaupungissa ja minä olin vain kätevä apuväline lastenhoitoon. Suutuin hänelle, tietenkin, osaksi siksi, ettei hän tiennyt meidän elämästämme mitään, ja osaksi siksi, että se saattoi olla totta. Mutta en voinut olla mustasukkainen, sillä en uskonut toisen kautta elämiseen. Ei kukaan jäänyt vain siksi että toinen pyysi. Minä olin teini-ikäisenä pyytänyt isää jäämään, mutta se ei ollut auttanut. Eräänä päivänä kun tulin koulusta, hänen takkinsa ja kenkänsä olivat poissa, ja minä istuin olohuoneessa ja mietin puuttuiko jotain muutakin.

Ehkä työkaveri oli oikeassa. Minun olisi pitänyt olla intohimoisempi ja omistavampi, raivota ettei hän saanut aina lähteä ja jättää minua yksin. Minun olisi pitänyt tarvita häntä kiihkeästi, vaatia enemmän, heiluttaa maksettua konserttilippua hänen nenänsä edessä ja painostaa, että olet tämän minulle ja lapsille velkaa. Nyt muusikko ei voinut enää esiintyä minulle, ja oli liian myöhäistä. Minä olin jo muuttunut valomieheksi tai miksaajaksi, jota ilman hän ei tullut toimeen, mutta jota hänen ei tarvinnut enää hurmata kuten yleisöään. Ehkä todella olin aiheuttanut kaiken itse, vaikka kuvittelin, että me vain täydensimme toisiamme.

En ollut onneton, olin pettynyt. En vihannut häntä, vihasin jatkuvaa kakkossijaani taiteelle. Olin huono häviäjä, koska en tiennyt olleeni kisassa. Ja nyt häilyin hänen todellisuudessaan vain silloin tällöin, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa olemassaolooni itse, juuri niin kuin ne miestensä perään huutavat mustasukkaiset naiset, jollaiseksi en koskaan ajatellut päätyväni. Muusikko oli vapaa ja minäkin olisin halunnut olla.

Otin taksin kotiin. Matkalla mietin, että taksin takapenkki oli Schrödingerin ajatuslaatikko. Kotipihassa laatikko aukeaisi ja sieltä hyppäisi ulos kissa. Ydin oli hajonnut, mutta kissa jäänyt eloon, ja se kävelisi taakseen katsomatta parkkipaikalta pimeään metsään.

-----------------------------

Kiitos, että olet täällä! Kirjoitamme tarinoitamme ilman tukia ja apurahoja, joten kaino ehdotus: kirjoitustoimintaamme voi tukea Arkisatuja aikuisille -kirjan ostamalla tai äänikirjaa kuuntelemalla. Saat kokeilla Bookbeat-sovellusta kuukauden ajan ilmaiseksi "arkisatuja"-alekoodilla.

Vauvapalstalta poimittua: Mitä olette saaneet äitienpäivälahjaksi?

10.5.19


"Kukat riittäisivät"10.5.2019 klo 22:01

Kirjoittelen tänne ensimmäistä kertaa, kun en oikein tiedä mitä tekisin. Minulla on sunnuntaina ensimmäinen äitienpäivä ja löysin äskön vaatekaapin perältä pakkauksessa olevan pastakoneen, kun olin etsimässä kevättakkiani. Ensin tuli tietenkin mieleen, että onko ukolla kaljaa siellä piilossa, mutta kyllä siellä oli ihan upouusi pastakone, kääreissä ja muoveissa. Nyt pelkään pahaa, että ei kai vaan ole minulle tämä. Voiko se olla? Meillä on kolmen kuukauden ikäinen vauva ja yhtä pitkään olemme syöneet pelkkiä eineksiä, jos olen ehtinyt syödä ollenkaan, kun vauva roikkuu tississä kiinni kaiken hereilläoloaikansa. Olen aika väsynyt koko ajan enkä edes kummoinen kokki. Pelkään että alan itkeä, jos se on minulle.


"Anonyymi"10.5.2019 klo 22:59

On se sinulle, mutta voisi olla kuule paljon pahempikin kuten vaikka rikkaimuri. Tuon voi sentäs myydä Torissa eikä mies huomaa mitään, saat mukavat kahvilarahat. Voimia nyt silti. Minä olen nyt kahdeksan vuotta putkeen saanut kalliin pitsisen alusasu/tanga-setin sukkanauhoilla, mutta miehen muistilapulla oleva koko ja malli on kirjoitettu aikana ennen kolmea lasta. Eipä kyllä mies ole niiden perään kysellytkään ja tangat olen antanut lasten leikkeihin barbin riippumatoksi. Liivejä olen säästellyt, jos vaikka esikoistytär 10 vuoden päästä tarvitsisi. Pitäisi ehkä miehelle vinkata lahjakortista, mutta en kehtaa kun kaunis ajatus kuitenkin.

"Onnellinen nainen" 10.5.2019 klo 23:14

Voi voi, tuo on kuule ihan hyvä lahja, olisit vaan kiitollinen sinäkin. Minä sain kerran syntymäpäivälahjaksi itse tehdyn kortin, jossa oli ihan taidokkaasti luonnosteltu maisema jostain kaupungista. Kortin toisella puolella oli sanaristikko, jonka vastaukseksi tuli PITEARI. Kuulemma piti olla Pietari. Ajattelin että junaliput varmaankin ovat sähköpostissa odottamassa, mutta eivät olleet. Eikä hotellivarausta, ei mitään. En tiedä oliko mies katsonut liikaa Napakymppiä vai odottiko se minun järjestävän hänelle unelmien seksiloman rajan takana mutta eipä sen väliä. Lahjasta on nyt 10 vuotta ja avioerosta melkein saman verran. Uusi mies on ihminen, joka tekee eikä haaveile. Kirjoitan tätä Mallorcalta, jossa nykyisin asun. Hyvää äitienpäivää kuitenkin sinulle ja itku pois.

"Anomuumi" 11.5.2019 klo 00:54

Komppaan edellistä, rupea vain katsomaan gnocchi-reseptejä. Miehelläsi on todennäköisesti kuitti tallessa siitä vehkeestä ja voi myös mennä vikaan niillä kukilla. Minun mies ei koskaan osta mitään, eikä varsinkaan kukkia, mutta pari vuotta sitten se kuitenkin tyrkkäsi lasten lahjojen mukana aamukahvipöytään tulppaanikimpun. Aluksi ilahduin kovasti, mutta sitten aloin katsoa, että eikö vain kimpussa ollutkin jotain tuttua: se olikin meidän taloyhtiön pihapöydän yhteinen kimppu! Ja tiedättekö, mitä mies siihen? "Vitsi vitsi! Emmä nyt oikeesti viitsinyt ostaa kukkia, mutta sun ilme oli hyvä!" Voitteko kuvitella? Olen aika rauhallinen ihminen, mutta lakkasin kostoksi pesemästä hänen pyykkejään. Kun kalsarit loppuivat viikon päästä laatikosta, totesin että onpas sulla hassu ilme. Seuraavana äitienpäivänä en saanutkaan enää häneltä mitään, ei kai keksinyt mitään varastettavaa enää, ja se olikin ihan hyvä, koska lasten lahjat riittävät minulle.

"Kukat riittäisivät" 11.5.2019 klo 06:32

Kiitos kovasti vastauksista. Ajattelin katkaista tämän lahjakierteen nyt heti alkuunsa ja korostaa että minä en sitten tarvitse mitään lahjoja eikä kaapeissakaan ole tilaa millekään kodinkoneelle, kun kaikkialla on vain vaippapaketteja ja tuttipulloja, joista vauva ei suostu syömään. Taidan ostaa itse itselleni lahjaksi vaikka fysioterapiaa tai hyväntuoksuisen kasvovoiteen.

"Anonyymi" 12.5.2109 klo 08:23

minä sain markku aron elämäkerran pokkarina, jossa alehinta vielä takana. ei edes kovakantista ja missä välissä ehtisin muka lukea ja kuka on markku aro!!!???

"Kukat riittäisivät" 12.5.2019 klo 18:05

Hei! Palasin tänne vielä päivittämään, että minun äitienpäivälahjani ei ollutkaan se kone vaan itse tehtyä simpukkapastaa! Ja oli kyllä todella hyvää, kuohuviiniäkin oli ostanut, eikä edes halvinta. Kyllä maistui hyvältä kaikkien niiden pakastepizzojen ja kahden tunnin yöunien jälkeen! Minä annan isänpäiväksi sille kokkikurssin, jotta jatkuu tämä mukava uusi harrastus. Kiitos teille kuitenkin vertaistuesta!

*****

Ps. Mies! Jos luit tänne asti ja kaipaat kirjalahjavinkkejä äitienpäivään, täältä löydät 20 kirjan listauksen! Iloa sunnuntaihin!

Liian komea mies

3.5.19


Hanna hätkähti, kun Skam-sarjan hurmuripoika tuli ruutuun ensimmäisen kerran. Sehän oli ihan kuin Vili. Hän tuijotti ruudun poikaa ja tunsi pienen vihlaisun vatsassaan, kun poika piiritti kaunista blondia.

"Onpa hassua, mun ensimmäinen poikaystävä oli kovasti ton näkönen", hän sanoi tyttärelleen ja tyttö katsoi häntä epäuskoisesti tuhahtaen. "Niin vissiin", esiteiniksi muuttunut tyttö sanoi.

Vili oli liian komea mies. Tai ainakin liian komea Hannalle, se oli selvää. Mutta jostain syystä se tykkäsi hänestä silti, niin se ainakin väitti. Sen mielestä Hannalla oli ihana pieni takapuoli ja kaunis hymy ja vaikka Hanna oli omasta mielestään kömpelö ja ruma, hän halusi silti uskoa siihen, että poikaystävä rakasti häntä vilpittömästi.

He olivat 19-vuotiaita ja Hanna suunnitteli heille kokonaisen elämän valmiiksi. Poikaystävä ei ollut siinä suunnitelmassa mukana, hymyili vain ihanaa vinoa hymyään ja sanoi, että katellaan. Hänen lempinimensä oli Vili ja kun he kävelivät kadulla käsi kädessä, kaikki tytöt tuijottivat Viliä häpeämättömästi. Vilillä oli paksu tumma tukka ja heittoletti puoliksi silmien edessä. Se teki hänestä pysyvästi flirtin näköisen.

Elämä Vilin kanssa oli kiihkeää ja arvaamatonta. He viettivät kaiken aikansa pääasiassa baareissa yhdessä ja erikseen omien kaveriporukoidensa kanssa, makasivat sängyssä krapulassa kuuntelemassa musiikkia ja harrastivat aina vain lisää seksiä. Vili oli niin seksikäs, ettei häntä voinut vastustaa eikä Hanna halunnutkaan. Vilin mielestä se oli mahtavaa - kyltymätön tyttö, sillä nimellä hän kutsui Hannaa kavereilleen. Hanna halusi pitää hänet tyytyväisenä, he olivat nuoria ja rakastuneita, eikä mikään voisi tulla heidän väliinsä.

Paitsi Hannan mielikuvitus. Puolen vuoden seurustelun jälkeen Hanna alkoi kysellä eivätkö he voisi muuttaa yhteen. Vili vastasi vain mystisellä vinolla hymyllään. "Ei nyt ihan vielä", hän sanoi ja kun Hanna tivasi miksi ei, hän sanoi haluavansa pitää vapautensa.

Minkä vapauden, kysyi Hanna epäluuloisena ja Vili sanoi heidän edenneen vähän nopeasti. Hän ei ollut varma siitä, kuinka vakavasti halusi Hannan kanssa seurustella, heillä oli kivaa yhdessä ja Hanna oli ihana, mutta.

Mutta mitä, Hanna jankutti vaikka tiesi, että olisi parempi lopettaa ja Vili huokaisi ja sanoi, että jos tästä oli nyt pakko puhua niin hän oli mielestään vähän nuori päättämään mitä halusi tehdä elämällään eikä halunnut Hannan estävän hänen suunnitelmiaan. Mitä suunnitelmia, Hanna kysyi vaikka ymmärsi jo ettei kuulunut niihin ja Vili tuskastui, emmä tiedä, hän sanoi kärttyisesti, no vaikka muuttaa ulkomaille, mistä sitä voi tietää missä haluaa olla viiden vuoden kuluttua.

Mä en siis olekaan sulle ykkönen, Hanna sanoi ja Vili alkoi taas hymyillä vinosti puhaltaen hiukset otsalta pois: "Tietenkin olet", hän sanoi, "Mä en vaan vielä tiedä mitä haluan elämältä enkä voi sen takia pakottaa sua mukaan mun kaikkiin suunnitelmiin. Mehän ollaan vapaita kuitenkin molemmat, vai mitä, koko elämä edessä, eiks vaan?"

Hanna lähti mykistyneenä kotiin ja päätti lopettaa koko suhteen, mutta ei pystynyt. He jatkoivat seurustelua, mutta Hanna alkoi nähdä yhä enemmän merkkejä siitä, että Vilillä oli muitakin naisia tai että hän ainakin halusi muita naisia. Sitähän miehet aina tarkoittivat, kun puhuivat vapaudesta. Ne halusivat panna muita naisia, se oli kaveriporukassa ehditty jo oppia. Hän alkoi tivata keitä kaikkia Vili tapaili hänen selkänsä takana. Ei ketään, kuulemma, mutta Vilin kaveriporukassa oli paljon vapaita naisia ja ne kaikki yrittivät varmasti pokata hänet. Miten ne voisivat olla yrittämättä sen näköistä miestä?

Baarissa hän sai raivarin, kun Vili jutteli jonkun vieraan naisen kanssa lyhyen hetken naureskellen ja kävi heittämässä siiderin naisen päälle. He lähtivät ulos ja tappelivat koko matkan Vilin luokse siitä, että Hannan pitäisi lopettaa juominen, kun jokainen baari-ilta päättyi nykyään huonosti mustasukkaisuuskilareihin. Seuraavana aamuna Hanna itki ja pyysi anteeksi, sanoi kuvitelleensa, että Vili aikoi lähteä toisen naisen mukaan. He tekivät sovinnon ja Vili sanoi, että Hannan pitäisi päästä eroon mustasukkaisuudestaan, se oli turhaa eikä hänellä ollut aikomustakaan olla kenenkään toisen kanssa. Mutta Hanna ei uskonut sitä enää.

Jos hän ei saanut Viliä juhlista kännykällä kiinni, hän soitti Vilin ystäville, kunnes joku vastasi ja antoi puhelimen hänelle. Jos Vili oli koko viikonlopun reissussa juhlimassa kavereidensa kanssa, Hanna meni sunnuntaina hänen kotiinsa ja ristikuulusteli krapulaista miestä koko illan ja etsi merkkejä muista naisista. Hänen olonsa oli sietämätön, hän pystyi rauhoittumaan ainoastaan kotona kahdestaan Vilin kainalossa. Mutta sellaista elämää Vili ei halunnut. Ei ainakaan vielä, eikä ehkä koskaan hänen kanssaan. Ajatus oli kestämätön, ja se vainosi häntä heti, kun Vili vietti aikaa hänen ulottumattomissaan.

Hanna ei pystynyt jättämään Viliä, eikä hän pystynyt olemaan miehen kanssa. Eniten maailmassa hän pelkäsi sitä, että saisi Vilin kiinni toisen naisen kanssa. Hän oli varma siitä, että niin tapahtuisi.

Ystävät saivat hänet houkuteltua Ruotsin risteilylle, kun Vili oli lähdössä koko viikonlopun festareille. Vilikin oli helpottunut siitä, ettei Hanna voisi seurata häntä vahingossakaan ja tulla riehumaan kavereiden eteen. "Pida hauskaa nyt äläkä stressaa", Vili sanoi heidän erotessaan perjantaina. "Mä rakastan vaan sua, enkä tee mitään tyhmää. Sunnuntaina nähdään ja pannaan koko viikonlopun edestä." Sitten hän suuteli Hannaa, joka jäi itkemään risteilylle valmiiksi pakatun laukun kanssa kotiin.

Mutta tyhmyyksiä ei tehnytkään Vili. Hanna päätti juoda ystävien kannustamana kännit. Hän tapasi pojan, joka ihaili ja imarteli häntä koko illan, kunnes houkutteli Hannan jatkoille hyttiin. Siellä he suutelivat läpi yön ja vasta aamulla Hanna kompuroi takaisin omaan hyttiinsä. Hän ei ollut pojasta tippaakaan kiinnostunut, mutta selitti kavereilleen sekoilleensa pojan kanssa vain siksi, että Vili teki festareilla kuitenkin samaa. "Ollaan sitten vapaita saatana", Hanna sanoi ja korkkasi krapulasiiderin.

Sunnuntai-iltana Vili soitti ja kysyi, miksei Hanna tullut hänen luokseen. "Emmä halua tulla enää", Hanna sanoi. "Mä tapasin yhden toisen tyypin."

Ensin Vili raivostui, sitten itki. Hän ei ymmärtänyt Hannaa, ei tajunnut, miten heille oli voinut käydä näin. Hän oli kuulemma ollut suhteessa tosissaan, vaikkei halunnut vielä muuttaa yhteen - mikä kiire heillä muka oli ollut? Hanna itki ja sanoi, ettei luottanut Viliin eikä voinut olla hänen kanssaan, kaikki oli liian sekavaa ja vaikeaa ja he olivat liian nuoria. Niinhän Vili oli itse sanonut, että he olivat liian nuoria sitoutumaan, heidän piti olla vapaita. Mutta heidän vapauskäsityksensä poikkesivat toisistaan ja se selvisi heille liian myöhään.

He erosivat dramaattisissa tunnelmissa, päätyivät pari kertaa sänkyyn, vannoivat etteivät ikinä voisi unohtaa sitä kaikkea ja unohtivat toisensa heti sen jälkeen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Hanna näki Vilin ostoskeskuksessa, mies ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Ainoastaan tumma tukka oli eri mallinen ja siinä oli harmaan sävyjä. Hän oli kauniin tumman naisen kanssa ja heillä oli Vilin näköinen suloinen pieni poika. Vili kääntyi ja näki Hannan. Tunnistettuaan hänet Vili tuli hymyillen tervehtimään, nainen jäi taaemmas lapsen kanssa.

He vaihtoivat kevyitä kuulumisia, Hanna katsoi tuttua hymykuoppaa toisessa poskessa, pystyi melkein tuntemaan Vilin niskan tuoksun yhtäkkiä vuosien takaa. Vili oli komea edelleen, hän käytti nyt nimeä Ville, mutta oli edelleen sama vanha Vili kuin ennenkin. Kohteliaan viisiminuuttisen jälkeen he erosivat, Hanna näki kun Vili otti naista kädestä ja he kävelivät yhdessä pois.

Siinä oli se näky, jota hän oli niin pitkään seurustellessaan pelännyt, josta hän oli nähnyt painajaisia, jonka takia hän oli raivonnut, nolannut itsensä ja pilannut monta iltaa ja yötä. Ilman omaa hölmöyttään hän olisi voinut olla nyt siinä, kulkea käsi kädessä Vilin kanssa yhteinen lapsi heidän välissään.

Miltä se olisi tuntunut? Miltä kaikki oli tuntunut silloin? Hän ei muistanut enää.


Kirjailijat avaavat kaapin oven

28.4.19
Olemme vähän vähemmän kertoneet tässä blogissa itsestämme ja muuttaneet elämäämme enempi fiktion muotoon. Kirjan eli Arkisatuja aikuisille -teoksen julkaisu on kuitenkin siitä erikoinen asia, että muuten komerossa piileskelevän ujon kirjailijan on silloin syytä avata kaapin ovet ja kertoa jotain siitä, kuka hän oikein on ja miksi.

Ja mehän kerroimme - jos teitä huvittaa kuulla lisää, Yle Areenasta voi kuunnella perjantain Yle Puheen aamu-shown, jossa selostimme kaikenlaista kirjan synnystä siman pullotukseen (jonka Katja päätti hoitaa näppärästi loppuun julkkareiden jälkeen n. klo 2.30 aamulla). Meidän osuus löytyy kohdasta 02:05:20 klikkaamalla tästä.

Perjantaina pidettiin kavereille julkkarit pre-vappu-hengessä Jackie Barissa. Aloitteville kirjailijoille tai sellaisiksi haluaville kerromme nyt julkkareiden tärkeimmän tarkoituksen: se on keskimäärin ainoa kerta kirjailijan elämässä, jolloin signeeraus- ja selfie-pyyntöjä on aivan jonoksi asti. Kirjailija saa tuntea itsensä siis merkkihenkilöksi ja suosituksi tähdeksi ystävien iloisten kehujen ja selkään taputusten ansiosta.

Se on se hetki, jolloin apuraha-hylkäysten jälkeinen masennus kaikkoaa ja päätös siitä, että tämä on viimeinen kirja unohtuu: kirjailija kokoaa itsetuntonsa rippeet ja päättää jollain konstilla, jollain ajalla aloittaa ehkä sittenkin vielä yhden kirjan, kun tätä suosiota tuntuu sentään olevan! Olkoonkin, että kaikki fanit ovat ystäviä ja sukulaisia tai kustantamon edustajia. Mutta onhan heitäkin sentään kokonainen baarillinen vaivautunut paikalle! Matkalla menetykseen ollaan siis!

Olennaista on sekin, että skumppa virtaa, jolloin päästään oikein sellaiseen suuren maailman Hollywood-tunnelmaan. Katsokaa vaikka:

Keiju ja prinsessa skoolaavat hoville onnellisina.

Ihanat ystävät tiiviissä tunnelmassa. (Kuva: Okko Ojala)


Lavashow kustantaja Mirjam Ilvaksen kanssa. (Kuva: Okko Ojala)


Ihana kustannustoimittajamme Kukka-Maaria Kortesluoma on myös myyntitykki, joka möi 50 kirjaa loppuun (kiitos kaverit siitäkin!). (Kuva: Okko Ojala)

Oli kyllä todella hauskaa ja iloinen tunnelma - saimme myös hyvät vinkit jatko-osaan sekä Kiinan valloitukseen. Uusia ideoita syntyi Novelliblogiinkin, joten pysykää kuulolla ja muistakaa seurata FB-ryhmää, jonne päivitämme kirjakuulumisia kevään mittaan.

Lopuksi ekoja palautteita kriittisiltä lukijoilta: Inan äiti (79 v) liikuttui kirjasta kovasti, ja nauroikin välissä varmistettuaan, että onhan kyse nyt varmasti fiktiosta. Hän totesi, että kirja on "kiinnostava kurkistus seuraavan sukupolven elämän". Uskallamme suositella kirjaa äitienpäiväpakettiin eri ikäisille äideille, Akateemisen kirjakaupan lisäksi sen voi ostaa kätevästi vaikkapa Adlibriksestä täältä.

Kirja löytyy äänikirjana, jonka lukee Krista Putkonen-Örn – ja mukana on myös bonusraita. Kehtaamme suositella tätäkin formaattia, koska iloksemme Arkisatuja valloitti tänään BookBeatin ykkössijan Nousussa nyt -listalla. Jopas jotakin!

BookBeatissa ja Storytelissä on aina uusille kuuntelijoille ilmainen parin viikon koejakso, joten konseptia voi ensin testata rauhassa.



Tässä tämän viikon kirjakuulumiset ja lisää fiktiota taas ensi perjantaina! Kiitos, että olette lukijoitamme - ilman teitä ei olisi syntynyt kirjaakaan! Skål! :)

Katja puuttuu kuvasta, mutta molempien puolesta: kiitos lukijat! <3 (Kuva: Okko Ojala)


Sisällön tarjoaa Blogger.