Sisaren lapsi kysyi eilen, tunnenko ketään normaalia ihmistä. En tiennyt, piruiliko se, mutta tapoihini kuuluu ottaa keskenkasvuisten kysymykset tosissaan, joten jäin muotoilemaan vastausta.

Jos "normaalilla" haetaan sellaista mieleltään suht tasapainoista tallaajaa niin pikkuveljen luokanopettaja 70-luvulla tulee ensimmäisenä mieleen. Näitä tietysti toivoisi opettajissa olevan enemmänkin mutta ei ole. Tähän samaan tasapainoisten ihmisten joukkoon sijoitan myös sen marketin kassan, joka tervehtii, ei kysy pienistä pusseista mitään ja osaa laskea päässä vaihtorahat. Hänellä on kaikki hobitit matkalla Mordoriin, kuten kysymyksen esittäjä asiaa kuvailisi.

En oikein tiedä, kannattaako 12-vuotiaalle kertoa, että suurin osa tämän lajin edustajista raahaa jonkinlaista henkistä rehupussia hartioillaan. Eivät kaikki täysin kajahtaneita ole, diagnoosin saavat vain harvat ja valitut, mutta koko kajahtaneisuus on kyllä aika veteen piirretty viiva. Ja subjektiivista. Tällä hetkellä sellainen, joka maksaa muumimukista 4800 euroa ei joudu hoitoon, vaikka pitäisi.

Sanoin lapselle, että en tunne ja toivotin onnea etsintöihin. Listasin hänelle ajan säästämiseksi seuraavat ihmisryhmät, joista ei kannata etsiä.

Ensinnäkin pienten lasten vanhemmat ovat kaikki kajahtaneita, ja tästä ryhmästä löytyy ilahduttava määrä variaatiota neuroottisesta sosetehtailusta unideprivaatiosta johtuvaan vajaaälyisyyteen. Tämä tuppaa kroonistumaan, vaikka kolmen vuoden päästä saisikin jo yössä nukuttua yli 20 minuuttia.

Sitten ovat nämä himolenkkeilijät, erityisesti ne, jotka eivät koskaan käy lenkillä kertomatta siitä muille. Ostavat 250 euroa maksavat tossut ja teknisen alusasun ja vertailevat kymmenen kilometrin väliaikojaan. Teippaavat tissinsä ja rasvaavat persposket ja menevät tuhannen muun kanssa juoksemaan yhtä aikaa 21,0975 kilometriä. Osa joutuu tietenkin sairaalaan, vääristä syistä.

Koiraihmiset. Näyttävät normaaleilta kyllä, mutta alapa juttusille. Parempi ettet ala.

Marjanpoimijat. Pahimpia ovat miespuoliset. He mieluummin kuolevat metsään kuin palaavat kotiin alle 200 kilon saaliin kanssa. Naispuolista jos kohtaa pakastimen sulaminen niin se on sama kuin mummo olisi kuollut. Suruaika on puoli vuotta.

Kaikki, jotka ostavat verkkokaupasta. Kuka muka on sellainen, joka voi kuvan perusteella ostaa hyvän tuotteen. Aika harva. Sitten tulee sutta ja sekundaa, ei kuitenkaan muisteta palauttaa ja saa av-yv-jono-kirpputorilla myydä huonoja ostoksia paljon halvemmalla kuin osti. Ja jos Kiinasta ostat  tissiliivit, niin Posti tuo neljän kuukauden päästä konekiväärin. Siinäpä on sitten povitukea.

Sitten on sellaisia kevyempiä yksittäishulluja. Niitä, jotka rassaavat vuodesta toiseen samaa perämoottoria vajassa, kirjoittavat sanomalehtien keskustelupalstoille tai osallistuvat kuntapolitiikkaan. Enkä ole ihan varma, mikä vaivaa ihmistä joka haluaa investointipankkiiriksi.
Mutta oikeastaan yksi aika tasapainoinen kohderyhmä ovat teini-ikäiset. Niitä aina syytetään hulluiksi mutta ihan tolkuissaan ne ovat. Alkavat vain herätä siihen eksistentiaaliseen kauhuun että kiidämme avaruudessa kivenmurikalla ja sitten kaikki loppuu. Ja että elävät maailmassa, joka on täynnä vapaalla olevia kajahtaneita, valtion päämiehet mukaanlukien. Aika vähän sanottavaa jää siihen tilanteeseen.

Suosittelin siskolle, että hankkisi lapselle jonkun elukan ettei se miettisi liikaa. Itse otin tuossa iässä kissan lohdutukseksi. Nyt niitä on parikymmentä. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa.

Parahin Mari-Sisko,

mitä tehdä kesälomalla? Meillä on kolme lasta, jotka ovat 5, 4 ja 3-vuotiaita. Odotan neljättä lasta, joka syntyy syksyllä. Itse asiassa olen hyvin väsynyt. Kesämökillemme Saimaalle täytyy ajaa yli neljä tuntia ja lasten kanssa seitsemän. Sitten siellä on oltava kaksi viikkoa, koska matka on pitkä. Miehen koko suku on samalla mökillä ja niinpä tarjoilen ruokaa, tiskaan ja hoidan lapsia koko loman ajan. Mies ajaa nurmikkoa ja pelaa jalkapalloa sukulaisten kanssa. Ottaa kyllä muutaman lapsen usein mukaan peliin, se täytyy hänen kunniakseen sanoa.

Oikeastaan kun mietin asiaa, tämäkin kesäloma tuntuu jo etukäteen hyvin pitkältä. Lentomatkat ovat lasten kanssa ihan yhtä helvettiä, koska yksikään heistä ei jaksa istua yli tuntia paikoillaan. Haluaisin lämpöön, mutta en jaksaisi lähteä lasten kanssa minnekään. Ei ole rahaakaan sitä paitsi. Ostimme huonokuntoisen omakotitalon, joka nielee kaikki rahat. Mies nikkaroi taloa kaikki viikonloput. Viimeksi olimme kaksi vuotta sitten Espanjassa ja koko perhe sai vatsataudin. Vanhin lapsi ei halua ulkomaille vieläkään. Ehkä en halua itsekään. Perheen kanssa ainakaan. Olenko huono äiti?

Oikeastaan haluaisin ehkä olla vain yksin kotona koko kesän. Ehkä maata välillä vähän rannalla kirjan ja aurinkovarjon kanssa. Juoda toisinaan kulauksen alkoholitonta siideriä, pulahtaa uimaan, ottaa pikku nokoset, joilta voi herätä liian myöhään ja nähdä auringon laskevan, vaellella kuumia katuja pitkin yksinäiseen kotiin ja mennä nukkumaan ilman, että kukaan herättää koko seuraavana päivänä.

Tämmöistä ei ole sattunut kuuteen vuoteen. Nyt kun aloin asiaa miettiä, niin en ole ollut lomalla kuuteen vuoteen.

Terveisin,
Milla -80

Hyvä Milla,

ei ole mitään syytä masennukseen, vaikka elättekin juuri nyt niitä kuuluisia onnen ja huolen sävyttämiä ruuhkavuosia, jossa luovat ideat ovat tarpeen! Hienoja lomavaihtoehtoja löytyy kyllä, kun näkee hieman vaivaa!

Risteily ja päivä Tukholmassa tai Tallinnassa on aina hauska koko päivän seikkailu, jossa saa kulutettua pitkästä lomasta kaksi päivää! Paitsi, jos lapsi tulee merisairaaksi eikä nuku koko yönä tai saa pallomeressä potkun nenään, jota pitää paikkailla laivalääkärin luona.

Mutta onneksi Suomi on täynnä hurmaavia kesäretkikohteita! Nyt en keksi kyllä yhtäkään, sillä viime vuonna Ähtärissä tarvittiin pipoa ja kaulaliinaa ja niiden puutteessa iski korvatulehdus. Serenasta saimme vesirokon, siinä meni eräänä vuonna sairaalassa kaksi viikkoa.

Jospa vielä löytyisi halpoja äkkilähtöjä? Espanjasta tosin teillä oli jo huonoja kokemuksia, Kanarialta muistuukin mieleeni vastaava reissu. Saimme koko perheen voimin vatsataudin. Kaksi-vuotias kuopus käveli ympäri hotellihuonetta ja oksensi päälleen, koska makasimme miehen kanssa kylpyhuoneen lattialla oksentamassa ja tappelimme siitä, kuka saa käyttää vessaa suihkun lattian sijaan. Kukaan ei päässyt huoneesta ulos kauppaan asti ostamaan juotavaa. Sitten mentiinkin jo sairaalaan nesteytykseen.

Kuka semmoista haluaa? Ei kukaan.
Ehdotankin, että otat nyt heti lujasti mutta lempeästi vastuun omasta elämästäsi: pakkaa perheen laukut, ilmoita miehelle, että tarvitset lomaa ja lähetä heidät Saimaalle. Miehellä on siellä mukavaa, sinulla ei. Koko sukukin on hänellä apuna näemmä, joten heillä tulee varmasti yhdessä oikein ikimuistoinen loma.

Sillä välin sinä makaat viikon yksin rannalla kuvailemallasi tavalla. Tai kaksi, jos sinne Saimaalle asti lähtevät. Sen jälkeen et varmasti ole huono äiti ainakaan puoleen vuoteen. Rahaakin säästyy.

Tätä lomaa et kadu.

Kesäterveisin,
Mari-Sisko


Hyvä Mari-Sisko,

lämmin kiitos neuvoistasi ja terveisiä hiekkarannalta!

Oikeassa olit: en kadu. Mies saattaa katua kyllä, mutta nyt hänellä on oiva tilaisuus oppia hoitamaan kaikkia lapsia yksin ennen vauvan syntymää.

Hassua kyllä, hän soitteli jo kertaalleen ja ehdotti, että lähettäisimme ensi kesänä lapset suvun hoiviin viikoksi Saimaalle ja menisimme kahdestaan etelään. Pidin ehdotusta hyvänä.

Kiitos ja ihanaa kesää!

Milla -80

Ihan rehellisesti sanoen olisin mieluummin ollut ihan jossain muualla. Jonottamassa ämpäreitä jossain Tammiston kauppakeskuksessa, naapurin muijan järjestämässä eroottisten runojen illassa tai poistattamassa peräpukamia ilman puudutusta. Mutta kun millään näistä aktiviteeteista ei voinut korvata lapsen urheiluseuran pullanmyyntivuoroa niin olin sitten urheilukentän laidalla. Äitienpäivänä. Vuoronsa kunnialla hoitaneiden vanhempien pahaa silmää ei nimittäin kestänyt itse luciferkään.

Junnufutisturnauksen alkamisajankohta oli perinteen mukaisesti kellotettu ennemmin kolmekuisten vauvojen kuin esiteinien unirytmin mukaan. Erotuomari puhalsi ensimmäisen pelin käyntiin kahdeksalta aamulla, tasan. Sitä ennen piti normaalien aamutoimien lisäksi keittää 10 litraa kahvia ja ajaa puoli tuntia kentän laidalle. Kyseinen kahvimäärä olisi juuri ja juuri riittänyt pitämään omat silmät auki.

Oli juuri sellainen keli kuin keväällä näillä leveyksillä vain voi olla, tammikuun perusolemus ripauksella marraskuun epätoivoa. Sääsovellus oli aamulla näyttänyt puolipilvistä, joten oli pukenut optimistisesti vain tuulihousut ja peruskerraston. Se oli virhe. En huomannut katsoa, että rannikkoseudulle sovellus näytti myös puuskaista koillistuulta 12 m/s.

Stadionin pohjoisreunalla oli puoliksi sulanut lumikasa. Pystytin katoksen ja pöydän sen viereen. Kirjoitin kohmeisin sormin käyntikorttini toiselle puolelle hinnaston: pillimehu ja kahvi 1€, pulla 2,5€.

Halvalla meni. Olin käynyt ostamassa uuden termarin, kertiksiä, vadelmagrandia, teepussit, kahvit ja pullat Stockmannilta noin 50 hengelle. Laskeskelin, että joukkue olisi saanut virkistysrahastoonsa neljä kertaa enemmän rahaa, jos olisin vain pistänyt ostoskuitissa näkyneen summan suoraan jengin tilille. Ja jos vapaa-ajallenikin olisi laskenut hinnan, seniorikonsulttina laskutin työtunnista toista sataa, jokaisesta kahvikupillisesta olisi saanut pyytää 42.50€.

Se olisi epäilemättä ollut liikaa.

Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että olisin voinut jakaa kahvia ilmaiseksi. Paikalla ei ollut yhtä ainutta katsojaa, vanhemmat istuivat kodeissaan aamukahvilla tai tökkivät kännykkäänsä autoissaan parkkipaikalla. Klassinen kohtaanto-ongelma, joka normaalioloissa paikattiin markkinoinnilla. Tässä tilanteessa sitä ei paikattaisi edes jallukolalla.

Vaikka kauppa ei käynyt, tuuli sen sijaan kävi. Puhuri otti oikein vauhtia päätykatsomosta ja hyökkäsi täydellä teholla myyntiteltan kimppuun. Ensimmäisenä lähti katoskangas, sitten pullat. Ensimmäisen mokkapalan sai konkreettisesti naamaansa vierasjoukkueen valmentaja. En vaatinut siitä maksua. Pöytä pysyi pystyssä vain, jos siihen nojasi, mutta välillä piti kävellä, jotta ei iskenyt hypotermia. Kun termoskannu kaatui kolmannen kerran ja sen nokka murtui, näin siinä jonkinlaista vanhemmuuden symboliikkaa.

Rajansa kaikella. Niin ihmisen sietokyvyllä kuin kovamuovillakin. Kuulin mielessäni Pekka Poudan sanovan "Tuntuu kuin -25°C". Sama juttu vanhemmuudessa.

Asetin pöydän poikittain tuulensuojaksi ja kiedoin pöytäliinan ympärilleni. Sitten ostin itseltäni yhden alihinnoitellun pullan ja istuin termarin päälle odottelemaan loppuvihellystä. Varpaista oli lähtenyt tunto jo vartti sitten.

Pojan joukkue hävisi. Itkua tuhertava lauma lapsia lähti valumaan pukuhuonetta kohti. Olisi mieli tehnyt liittyä joukon jatkoksi, mutta hain pohjoispäätyyn lentäneen katoksen takaisin ja kasasin pöydän. Mietin, mitä tekisin 42 syömättömälle myyntiartikkelille. Vein ne pukuhuoneeseen, jossa haisi pettymys ja kura. Pojat ilahtuivat silminnähden.

Menin istumaan masentuneen jälkikasvuni viereen.

- Lähdetäänkö mäkkärin kautta kotiin?

Poika nyökkäsi ja nojasi olkapäätäni vasten.

- Anteeksi. Mä olisin halunnut voittaa, äitienpäivän kunniaksi.
- Tää on joukkuepeli, lohdutin, joukkueena nää kaikki hävitään tai voitetaan.
- Kiva kun sä tulit eikä aina Eija-Liisa.
- Mä lupaan tulla useammin.

Kotimatkalla kuuntelin radiohaastattelua, jossa joku psykoterapeutti kertoi, että lapsi kaipaa vanhemman hyväksyvää katsetta. Mietin, että on se kyllä toisinkin päin. Että on edes yksi asia, joka ei olekaan ihassama. Se lämmittää. Tuntuu kuin 225°C, uunituore pellillinen mokkapaloja.