Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kellot

29.11.19


Kelloliikkeen ovisummeri päästi kumean äänen, kun astuin sisään. Liikkeessä oli hiljaista ja askeleeni kopisivat laattalattialla tarpeettoman kovaäänisesti. Näin siistiin liiviin ja kauluspaitaan pukeutuneen hahmon kumartuneena pienen tiskin taakse. Mies nosti katseensa.

– Mitäs sulle saisi olla?

Jähmetyin, kun kuulin hänen äänensä, ja rintakehäni päälle asettui paino. Järkeni sanoi, että kysymys oli aivan normaali, mutten saanut vastattua mitään. Nuotissa oli vivahdus jotakin murretta ja loppuvokaali jäi narisemaan ilmaan kuin kaatuva puu. Tuijotin miestä ja aika tuntui jumittuneen paikoilleen kuin kelloni sekuntiviisari, joka nyki ja nyki, mutta ei päässyt eteenpäin. Katseeni pysähtyi miehen hiusrajaan. Hiukset olivat harventuneet ja mikkihiirimäiset kaaret olivat nousseet otsalla ylemmäs, mutta muoto oli edelleen olemassa. Tummassa tukassa oli harmaata mukana, mutta pyörteet näkyivät päälaen molemmin puolin. Olin tuijottanut tuota takaraivoa, siluettia ja selkää koko ala-asteen ajan ja toivonut, että se pysyisi paikoillaan, ettei hän huomaisi minua, ei tänään eikä enää koskaan.

Mitäs me keksittäis sulle.

Kristian. Haistoin hänen lumesta märän lapasensa naamani päällä ja vedin äkillisesti henkeä. Vilkaisin ovea ja halusin juosta liikkeestä ulos, mutta en tuntenut jalkojani.

Kristian katsoi minua edelleen odottavasti. Eikö hän tuntenut minua? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut minulle ystävällisesti, tai puhunut ylipäätään, hän oli nauranut ja töninyt, pitänyt ovea kiinni niin etten päässyt luokasta ulos ja heittänyt reppuni roskikseen, mutta ei koskaan sanonut mitään. Hän ei  ollut halunnut kuulla, mitä minulla tai kellään muullakaan häntä pienemmällä oli sanottavaa. Hän teki mitä teki, kyselemättä.

Mutta nyt hän puhui ja katsoi minua, koska hänen oli pakko. Olin asiakas ja hänen tehtävänsä oli auttaa minua. Sydämeni alkoi rauhoittua rinnassani ja hengitin syvään. Pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.

– Patteri on loppu, sanoin madaltaen ääneni tasaisen rauhalliseksi ja ojensin tiskille rannekelloni.

Kristian nosti sen käteensä, tutki sitä hetken, ja katsoi uudelleen minuun, tällä kertaa hermostuneemmin, sivuilleen vilkuillen.

– Ok. Tämä ei vaadi kelloseppää, hoituu odottaessa. Hän viittasi kädellään liikkeen sisääntulon vieressä sijaitsevaa nojatuolia kohti, mutta jäin seisomaan vitriinin viereen. Kristianin seurassa istuminen tuntui epämiellyttävältä ajatukselta ja toisaalta tottelemattomuus tuntui hyvältä.

Kristian lähti kelloni kanssa kohti takahuonetta ja huomasin, että hän ontui hieman toista jalkaansa. Tunsin vahingonilon nousevan, aivan oikein tuolle sadistiselle paskiaiselle, mutta tunne kuoli yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja oloni jäi tyhjäksi. Olin teini-ikäisenä listannut päiväkirjaani tapoja, joilla olisin voinut tappaa hänet, mutten ollut keksinyt mitään toteuttamiskelpoista. En tiennyt, miten olisin saanut syötettyä hänelle kielonmarjoja tai valkokärpässieniä, eikä hän kulkenut junalla, jotta olisin voinut tönäistä hänet radalle lähestyvän junan eteen. Yläasteella päätin ajaa mahdollisimman pian auton, jotta olisin voinut ajaa hänen ylitseen pimeällä tiellä, mutta kun lopulta sain ajokortin, olin jo lukion kolmannella eikä Kristian ollut ollut samassa koulussa aikoihin. Ja nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin olin kasvanut aikuiseksi enkä himoinnut enää kostoa. Paino rinnassani haihtui hiljalleen ja istahdin tuoliin. Kuuntelin, kuinka kellot ympärilläni tikittivät tasaista rytmiään, odottamatta ketään.

Kristian laahusti takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Hän ojensi kellon muttei enää katsonut minua silmiin, joten arvelin hänenkin lopulta tunnistaneen minut.

– Ei tarvitse maksaa, tämä oli niin nopea homma, hän mutisi narisevalla äänellään ja kirjoitti kuittia pitäen katseensa edelleen pöydässä. Ajattelin ensin hyväksyä tarjouksen, mutta sitten laitoin sanaakaan sanomatta 20 euron setelin hänen pöydälleen. Hän ei määrännyt minua, eikä hän voinut pyytää anteeksi rahalla.

– Se on tasaraha. Kiitos.

Poistuin ja kello kumahti uudelleen kuin merkiksi siitä, että tämä erä meni minulle. Mutta epämukava olo ei jäänyt kelloliikkeeseen. Katselin raitiovaunussa istuvia ihmisiä ja mietin Kristianin farkkuliivin peittämää selkää.

Kotona etsin lipaston perältä laatikon, jossa säilytin vanhoja papereitani, vihkoja, piirustuksia, todistuksia ja koulukuvia. Katsoin ekaluokan luokkakuvassa istuvaa kivikasvoista poikaa ja yritin pinnistellä muistiani. Kuka hän oikeastaan oli? Kristian irvisti kuvassa typerästi ja hänen lahkeensa olivat liian lyhyet kuten aina. Muistin hänen tunkkaisen hajunsa, ja sen kuinka jokainen Kristianin takana ruokajonossa seissyt oppilas piti häneen tahallaan pitkää väliä ja muut hihittivät. Olinko minäkin tehnyt niin?

Yhtäkkiä muistin nokkahuilun ja poskiani alkoi polttaa. Minulla oli ollut oma luunvärinen nokkahuilu, jota kaikki kadehtivat. Kun se katosi, syytin Kristiania varkaaksi, sillä hän käytti musiikkiluokan yhteistä nokkahuilua, mutta hän suuttui eikä tunnustanut. Löysin soittimen juuri ennen kevätjuhlaa pulpettini perältä. En kertonut siitä koskaan kenellekään. En kehdannut.

Ajatukseni laukkasivat edestakaisin eri vuosikymmenten välillä etsien oikeaa, väärää ja sepitettä. Ihmiset muuttuivat ajan myötä, kostot sulivat omaan mahdottomuuteensa ja elämä pakotti etsimään uusia uomia, mutta lapsi jäi aina vangiksi aikuisen sisään. Sillä tavalla häpeä kulki mukana koko elämän.

Kello tikitti ranteessani kun minä asettelin Kristianin ja minut takaisin laatikkoon ja painoin kannen kiinni.

Terapiassa II

15.11.19




Terapeutti: - Hei vaan Anniina ja Mika, mukava nähdä teitä jälleen. Mitä elämäänne kuuluu nyt?
Anniina: - No ihan hirveetä kuuluu. Nyt on tällanen traumaattinen kokemus tullut, tämä on ihan hirveetä, nyt itkettää niin, että en pysty...
Mika: - Rauhassa vaan kulta, itke vaan, se helpottaa, jos mä jatkan tästä vaikka?

Anniina nyökkää ja nyyhkyttää.
 
T: - Se voisi olla hyvä idea, tässä olisi nenäliinoja Anniina sinulle. Huomaan, että jonkinlainen vaikea kokemus on selvästi kohdannut perhettänne.
M: - Joo, näin voi kyllä sanoa. Pidettiin Elmerin ekat 5-vuotisjuhlat meillä kotona.
A: - Yyyyyyäähhhyyyyyyyyy, buuaaaahhh!!
T: - Ymmärrän. Tässä on Anniina sinulle uusi nenäliinapaketti. Eli kotona piditte. Kuinka monta lasta oli paikalla?

Anniina niistää ja nyyhkyttää.

M: - No kutsuttiin 13 poikaa ja kaikki tuli.
T: - Se on juuri se ongelma näissä, että kaikki aina tulevat. En koskaan suosittele kenellekään yli viittä lasta kotiolosuhteisiin tässä ikäryhmässä, muistaakseni puhuimmekin tästä aiemmin. Tuliko kuinka monta haavoittunutta, tarvittiinko ambulanssia tai muuta ensiapua?
A: - YYYYYYÄÄÄÄÄÄÄHHHÄÄÄÄÄYYYYYY!!

Anniina etsii lisää nenäliinoja, mutta ei pysty vapinaltaan ottamaan niitä. Terapeutti ojentaa hänelle kaksi puhdasta nenäliinaa.

M: - Pystytkö kulta yhtään rauhoittumaan nyt? Ei sillä lailla vakavasti haavottuneita, eli yksi pääsi jotenkin livahtamaan keittiöön ja hyppäsi keittönjakkaralta pään keittön pöytään, mutta ihan kummasti tuli vaan kuhmu. Sitten oli tietysti se yksi miekkailuonnettomuus, mutta ei siinäkään oikeastaan tullut kuin joitain mustelmia kaverin selkään, näin luulen ainakin.
T: - Hyvä. Tulkitsenko oikein, että tästä ei sitten varmaan tule sellaista jälkipuintia, että joku vanhemmista tekisi lastensuojeluilmoituksen?
M: - En usko ainakaan, ihan hyvin tuntuivat vanhemmat ymmärtävän, että tämmöstä sattuu lasten kesken, kun syödään sokeria vähän liikaa.
T: - Kuinka paljon oli tarjolla sokeria tarkalleen?
M: - No en tiedä paljonko ne oikeastaan söivät mitään loppujen lopuksi, vähän vaikea arvioida, kun pojat enemmän innostuivat heittelemään niitä karkkeja toistensa päälle. Anniina oli tilannut yhdeltä bloggaajalta semmosen tosi upean ja Elmerin toivoman Tuomas Veturi -kakun, jossa oli lakukoristeita, mutta siinä kävi niin, että jotenkin ne nappasivat sen laku-veturin siitä kakun päältä heti irti ja kun kaksi poikaa taisteli siitä veturista meidän sohvalla, niin nyt se sohva on sitten sellanen, miten mä nyt sanoisin, aika pahoja mustia tahroja on valkoisella sohvalla kieltämättä..

Anniina hyppää seisomaan raivosta täristen.

A: - Se on vittu ikuisesti pilalla se mun italialainen sohva saatana!!!

Terapeutti osoittaa Anniinalle, että hän voi istua takaisin ja hengitellä hetken.

T: - Muistaakseni puhuimme viimeksi siitä, että kannattaa jättää nämä somessa nähdyt teemakakku- ja muut tarjoiluideat pois näistä 5-vuotisjuhlista ja tarjota esimerkiksi vaniljajäätelöä kermavaahdolla.  Että ihan ilman kunnianhimoa ja instagram-kuvausta kannattaa hoitaa nämä. Ne on sitten eri tilanteet niitä varten, jälkikäteenhän voi esimerkiksi lavastaa sellaisen juhlakuvauksen yhden rauhallisen ja hyvin kasvatetun kaverin kanssa, kaikki suosituimmat vaikuttajat tekevät nykyään niin ja uskokaa pois, heitä käy täällä paljon. Lasten syntymäpäivissä kun syntyy tällainen aika vaikeasti hallittavissa oleva ryhmäilmiö, jota ammattipiireissä kutsumme leikkimielisesti Hiroshimaksi ja sen hallintaan kyllä vaaditaan pedagogista erityisopettajan koulutusta, kuten päiväkodeista hyvin tiedämme. Entä tapahtuiko jotain muuta erityistä, jota haluaisitte purkaa tässä vielä turvallisessa ympäristössä?
M: - Ei nyt niin erityistä, tai tietysti siinä discossa hajotettiin se Elmerin discopallo ja siitä tuli Elmerille aika paha mieli hetkeksi, samoin kuin siitä Elmerin leikkikitaran palasiksi hakkaamisesta, mutta tämmöstä se nyt on lasten kanssa. Olisin ottanut sen kitaran pois, mutta olin justiinsa vaihtamassa Pyrylle housuja, kun sille tuli siinä juostessa pissa housuun. Kuten tietysti aika monelle muullekin, oli vähän virhe laittaa ne limpparipullot siihen pöytään vapaasti tarjolle.

Anniina pomppaa uudelleen seisomaan.

A: - Mutta kuka saatana se oli sitten, joka kusi koko vessan seinät ja lattian täyteen?! Jos ne ei osaa pissata pönttöön, niin miksi niillä ei ole vaipat päällä??
M: - Pyryn äiti sanoi, että ne harjoittelee vessahätäviestintää vielä..
A: - Ei vittu tarvitse tulla mun vessaan harjoittelemaan enää ikinä!!!

Terapeutti osoittaa Anniinalle, että hän voisi istua alas ja hengitellä hetken.

T: - Eli aletaanpa kokoamaan tässä nyt kaikkea puhuttua yhteen vähitellen. Muutama tapaturma, parit hajotetut ja sotketut paikat, jokuset pissat, oksensiko muuten kukaan?
M: - Justus oli kuulemma autoon oksentanut, se oli saanut napattua salaa yhden kokonaisen Dumle-pussin ja söi sen yksin kokonaan ennen kuin huomattiin.  Kuten sanottu, niin siinä oli aika paljon sitä tapahtumaa ja kun Anniina sulkeutui makuuhuoneeseen itkemään niin olin aika lailla yksin sen jälkeen sitten näiden tilanteiden kanssa. Ja lasten.
T: - Aivan. Näin näissä usein juuri käy. Mielestäni olette kyllä oikein hyvin selvinneet tästä kokemuksesta, joka on monille ensikertalaisille hyvin traumaattinen. Ensi vuonna sitten puolet vähemmän lapsia, mielellään kodin ulkopuolella ja joka tapauksessa unohdetaan ne kakut ja muut turhat tarjoilut pois. Varaisin tyhjän kerhotilan ja päästäisin lapset juoksemaan siellä vapaasti. Lisäksi ehdotan Mika, että sinä hoidat jatkossa nämä lastenjuhlat yhdessä jonkun luottoystäväsi kanssa, niin Anniina vapautuu näistä traumaattisista muistoista ihan pysyvästi. Kokemukseni mukaan olisi aina parempi, jos äidit menisivät vaikka baariin viinille ystävien kanssa lastenjuhlien ajaksi juhlimaan sitä, että ovat selvinneet synnytyksestä hengissä ja isät hoitaisivat nämä lastenjuhlat ihan ilman äitejä. Miltä tämä kuulostaa?
M: - Hyvältä kuulostaa, näin tehdään jatkossa ehdottomasti. Tämä oli meille tärkeä oppikokemus tässä vanhemmuuden pitkällä tiellä.
A: - Joo, tämä ajatus helpottaa oloa heti kummasti. Ei lastenkutsuja saatana enää ikinä mulle. Kiitos paljon ja näkemiin taas.

-----

Jos Terapiassa-teema tuntuu sinua puhuttelevalta juuri nyt, voit halutessasi lukea Terapiassa-sarjan osan 1 täältä.



Kilpikonna ja sisilisko

8.11.19


Raotin lastenhuoneen ovea varovasti. Huoneessa oli hämärää ja varoin päästämästä käytävän valokiilaa sänkyyn asti, jossa lapsi toivottavasti jo nukkui. Huoneessa vallitsi tuttu sekamelska, lattialla makasi junaradan osia, kyniä, värityskirja ja yksisilmäinen sammakko, jolla oli ruudulliset housut. Lapsi makasi liikkumatta sängyssään kasvot seinään päin, hiukset valuivat viuhkana tyynylle. Huokaisin helpotuksesta. Ilta oli ollut yhtä kiukuttelua, mutta nyt hän oli nukahtanut. Olin juuri sulkemassa ovea, kun lapsi käänsi päätään ja katsoi minua suoraan silmiin.

– Iskä, onko kilpikonnalla häntää?
– Mitä?
– Niin, kilpikonna. Onko niillä häntä?
– En tiedä. Tai siis on.. kai. Itse asiassa kyllä on.
Tavoittelin varmuutta ääneeni, etten olisi joutunut tarkistamaan asiaa Googlesta. Lapselle ei koskaan kannattanut näyttää tietämättömyyttään eikä ainakaan yhdeksän jälkeen, jolloin olisi jo pitänyt olla unten mailla. Hän halusi tietää kaiken.
– Onko yksi, lapsi kysyi ja katsoi minua edelleen vakavana.
– Häntä? On.
– Onko 14?
– Mitä tarkoitat? Juurihan sanoin, että niitä on yksi.
– Voihan niitä olla yksi ja myös 14.
– Ei voi, rakas, millään eläimellä ei ole 14 häntää. Nukuhan nyt. Hyvää yötä.

Vedin oven kiinni ja menin sohvalle lukemaan kirjaa, mutta en enää muistanut millä sivulla olin. Jäin miettimään millä logiikalla kilpikonnalla voisi olla neljätoista häntää yhden lisäksi. Pian kuulin oven narahtavan ja paljaiden jalkojen hiippailevan kohti olohuonetta.

– Iskä, mua ei väsytä yhtään.
– Mietitkö sinä sitä kilpikonnaa?
– En enää.
– Mitä sitten?
– Minua.

Laskin kirjan sohvapöydälle ja huokaisin. Olin jo tottunut näihin yöllisiin pohdintoihin, onneksi olin vielä hereillä. Ojensin käteni lasta kohden ja viittoilin häntä lähemmäs. Lapsi kömpi syliini, hänen yöpaitansa takertui polveni ympärille ja hän työnsi kylmät varpaansa reiteni alle.

– No, mitä haluat tietää sinusta?
– Miksi minä olen niin omituinen?
– Miksi sinä niin ajattelet?
– Felix sanoi niin.
Sydämeni alkoi lyödä kovemmin. Ei kai tätä taas, ei uutta kiusaamiskierrettä uudessa päiväkodissa. Selvitin kurkkuani.
– Onko Felix aikuinen?
– Ei. Felix on Sisiliskoissa.
– No, sitten hän on viisivuotias ja sinähän tiedät, että viisivuotiaat voivat olla hyvin ajattelemattomia eivätkä tiedä mistä puhuvat.
– Et sinäkään tiennyt äsken kilpikonnista, vaikka olet aikuinen, hän muistutti.
– Se on totta, mutta kilpikonnat ovat eri asia. Mutta siitä omituisuudesta vielä. Miksi luulet että Felix pitää sinua omituisena?
– Koska en halunnut hiihtää kilpaa.
– Oliko teillä hiihtokilpailu?
– Oli. Mutta minä piirsin mieluummin lumeen kukkasia.
– Eihän siinä ole mitään omituista. Sinä vain tykkäät eri asioista kuin muut. Olet ainutlaatuinen.

Yritin pitää ääneni vakaana ja rauhallisena. Kuinka monta kertaa tämä selitys vielä menisi läpi? Jos ei halunnut tehdä kuin muut, joutui olemaan yksin, oli muiden mielestä omituinen ja nolo eikä silloin kukaan ottanut mukaan leikkiin tai pyytänyt syntymäpäiville. Se oli omituisen osa, kyllä minä sen tiesin, olinhan mies ja hoitoalalla.

– Sinä olet hyvä piirtämään ja Felix on hyvä hiihtämään, sellaisia me ihmiset olemme, erilaisia.
– Ei Felix ole hyvä hiihtämään.
– Eikö?
– Ei. Se piirsi minun kanssa kukkasia hankeen.
– Siis kuinka? Niinkö? Aijaa, sehän on kiva.
– Ja kaikki muutkin tulivat piirtämään hankeen ja Eija-Liisa päätti, että kisoja ei pidetä, koska kukaan ei halunnutkaan hiihtää.
– Ohhoh. Vai sellaista.
– Silloin Felix sanoi että minä olen omituinen ja minä sanoin että säkin voit olla. Ja me perustettiin omituispomituiskerho, jossa kaikki on ihan sekaisin.

Lapsi työnsi kielensä ulos, väänsi kasvonsa irvistykseen ja pyöritti samalla päätään niin että hänen tumma polkkatukkansa heilui puolelta toiselle.

– No niin, ei riehuta enää, jooko. Joskus voisi kyllä tehdä niin kuin hoitajat pyytää.
– Joo.
– Ja hiihtäminenkin voi olla ihan kivaa.
– Mutta ei niin, että joku häviää ja tulee paha mieli. Kukkasista ei tule kellekään itku.

Lapsi haukotteli ja kannoin hänet takaisin huoneeseensa. Kun peittelin hänet uudestaan sänkyyn, hän korjasi heti peiton päälleen poikittain. Jäin istumaan sängyn laidalle ja silitin hänen hiuksiaan.

– Iskä, tiesitkö, että sisiliskoille kasvaa uusi häntä jos se katkeaa.
– Tiesin.
– Tiesitkö, että voi kasvaa kaksi?
– En tiennyt. Voiko kasvaa enemmän?
– Voi. Jollekin voi kasvaa 14.
– Niin voikin.


Messucava

1.11.19



Vuorokausi ennen messuja:

Tänä vuonna teen kerrankin kaikki kirjailijahaastattelujen kysymykset etukäteen. Mitäs näitä on, ainakin viis päivässä, yhteensä 22 haastattelua, ohhoh, mites mä oonkin näin moneen... No joo, kyllähän se menee, kirjat on luettu, nyt vaan vielä haen näkökulmia, onhan tässä jo rutiinia. Teen ensin ton ens vuoden budjetin valmiiksi ja sitten viimeistelen loputkin kyssärit.

Messumekkokin on kerrankin ostettu ja laukku pakattu, checklist: puuteri on, huulipuna on, kyniä on, esiintyjän kortti on, luottokortti on. Jes, olen valmis, tästä se lähtee!


Ensimmäinen messupäivä klo 10 - 13:

No niin, täällähän onkin jo väkeä taas, hyvä homma, kirjamyynti kasvaa varmaan taas viime vuodesta, erinomaista. Ihan hyvä päivä tulossa, mitäs mulla on, viisi haastattelua tänään, no kyllä niistä selvitään, kyllä tää tästä.

Ai hei hei, joo kiva nähdä pitkästä aikaa, mitäs sulle kuuluu. Kuka hitto toi oli, ei mitään hajua, onneksi silläkin oli kiire, ei näitä kaikkia voi millään muistaa, tuhansia ihmisiä joka päivä ja kaikki pitäisi tuntea.

Ei helvetti. Mullahan on sukkahousut rikki. Mustat sukkahousut, reidessä iso reikä, nippa nappa hameen helman reunan sisäpuolella. Voi helvetin helvetti, ostin kestävät ja kalliit ja tässä ollaan. Eiku nyt mä tajuan. Ton tyypin laukun solki repäs sen rikki, tunsin kun sen laukku otti halatessa vähän niinku kiinni reiteen. Voi saatana. Ja onko varasukkahousuja, no ei ole, miten amatöörimäistä, kymmenen messuvuoden jälkeen ja olen täällä ilman varasukkahousuja. Ei ole todellista, miten mä noilla lavoilla nyt istun ilman että se näkyy. Ja eka haastattelu alkaa vartin kuluttua.

No niin, sehän meni aivan vituiksi sitten, kun nyin sitä hameen helmaa koko ajan alas, onneksi oli tämä puheliaampi kirjailija niin se puhui munkin puolesta, ei tarvinnut kysyä paljon mitään. Ehkä kukaan ei huomannut reikää ja laittanut siitä someen jotain helvetin meemiä. Siitä tulis kyllä hyvä insta story, sellanen bumerangi, jossa nyin helmaa lakkaamatta. Voi helvetti. Ja neljä haastattelua edessä vielä.

Ei voi mitään, uutta putkeen vaan, mutta nyt särkee kyllä päätä, messuflunssa tulossa taas kuten joka vuosi, missä Jukka on? Jukka rakentaa osaston, se tietää missä on lääkkeet, sillä on aina kokonainen ambulanssivarasto mukana kaikkea, sellastakin mitä ei lääkäri määrää, heh heh, no vähän liiottelen mutta sen Jenkeistä tuotu vatsatautilääke oli kyllä viime vuonna pelastus. Sitä ei myydä Suomessa, on jotain hiiltä vahvempaa siinä litkussa.

No niin, Jukka pelasti taas, Burana kuussatasella eteenpäin vaan, ihana Jukka, pus, I love you, nähdään hei! Hyvin sä vedät!

Hitonmoinen nälkä kun piti jo kuudelta herätä tekemään kaikki haastattelukysymykset, hitto että niitäkään ei opi ajoissa tekemään ikinä. Tässä ois nyt 20 minuutin väli, ehtisinkö tonne näytteilleasettajien raflaan pikalounaalle, siellä on kyllä se ruoka aina todella kummallista, mutta ei ole jonoa ainakaan. Käväsen nyt vauhdilla, kyllä se tästä.

Klo 14-17:

No niin, nyt on enää yksi haastattelu jäljellä ja sukkahousut senkun leviää. Tällä mennään nyt, ei voi mitään. Apua, tuolta tulee nyt toi tähti, mikä hitto sen viimeisimmän kirjan nimi on ja mihin maahan se myytiin, ei mitään hajua, hei hei ihana nähdä hei ja onnea nyt ihan valtavasti sulle!

Ei se varmaan hoksannut etten ole lukenut sitä kirjaa, ei vaan ehdi kaikkea lukea, ei millään, se on kuulemma hyvä kirja, ei siinä mitään, mutta joululomalla se on pakko lukea kerta kaikkiaan. Tästä muistiinpano nyt itselle tähän. Joulun lukulista, pakolliset kirjat, noin.

No niin, mitäs mulla on tässä vielä ohjelmassa, ai hitto, toi ilmastonmuutospaneelikin meni jo, piti mennä se kuuntelemaan mutta kun tässä tapaa koko ajan näitä tuttuja, ei täällä ehdi mitään. No ens vuonna sitten. Miltäs nää sukkahousut näyttää, aargh, reikä repeää vaan koko ajan lisää, hei mutta täällä on varmaan teippiä! Jukka, missä on Jukka, se tietää aina kaiken, se rakentaa koko osaston, on sillä pakko olla teippiä jossain.

Ihana Jukka, nyt on teipattu sukkahousut, hyvä homma, kiitti Jukka I love you, tällä ehkä selviää iltaan ja kotiin asti kunnialla. Ja nyt vika haastattelu vielä, hyvin se menee, tämä on vaikea kirja, en ymmärtänyt siitä mitään, mutta onneksi kirjailija ymmärtää, ne ymmärtävät omat kirjansa aina.

Klo 17-21:

Hitto kun väsyttää, uskaltaisko vielä yhden kahvin, se on kyllä sitten päivän viides jo, helposti menee täällä vähän ylikierroksille tässä messuhulinassa mutta toisaalta väsyttää koko ajan, ihme homma. Ei mut tuolla on Maarit! Ihanaa, jes, Maarit, ihana nähdä sua, mennäänkö yhdelle, ei olla nähty aikoihin ja mulla on esiintymiset jo ohi?

Ai että Maaritia on aina kyllä kiva nähdä, vaikka tulikin otettua kolme, katos, kohtahan tässä menee messut kiinnikin jo, jestas sentään, ah, pääsee kotiin nukkumaan, näen lapsetkin vielä hereillä.

Hitto nyt on kännykästä akku lopussa, piti postata vielä messuyhteenveto someen, miten mä taas unohdin laturin kotiin, sama homma joka vuosi, ettei tätäkään opi. Missä on Jukka, se rakentaa koko osaston, sillä on kaikki maailman laturit aina, sellasta puhelinta ei ole keksittykään, mihin Jukalla ei ole laturia, hei Jukka oisko yhtään iPhonen laturia vapaana, kato 5 prossaa enää ja mun pitäis vielä somettaa täältä ainakin 10 juttua, hei ihanaa kiitos Jukka, mitä me tehtäis ilman sua, I love you!

Jaa, vieläkö messuraflaan? No, jos nyt yhdelle, täytyyhän tässä nyt tarjota kirjailijoille yks kierros, kun ne on niin upeasti jaksaneet esiintyä ja olla mukana koko päivän. Nyt se teippi lähti sukkahousuista, mutta ei kai se nyt enää haittaa. Otetaanko skumppapullo, messucavaa? Se on messutarjouksessa, aika halpaa muuten ja ihan hyvää cavaa! No niin skål nyt sitten hei kaikille meille ja varsinkin teille ja kiitos upeasta päivästä!

No nyt täytyy laittaa kyllä kotiin viesti että tässä vähän kestää, pus teille, äiti ei tule ihan vielä, mutta pian kyllä, hyvää yötä muruset, tää on tämmöstä tää messukausi, hirveen ihania ihmisiä muuten, kyllä on kiva olla alalla töissä. Älykkäitä ja hauskoja tyyppejä, onpa kiva ilta. Upeita ihmisiä olette kyllä kaikki ja niin lahjakkaita, otetaas kuitenkin yks pullo sitä messucavaa vielä.

Klo 02.30:

Onko taksi tässä onko mun taksi no niin sillä kotiin nyt tästä näin vaan noin onpa jaloissa kylmä

ai niin revin ne sukkahousut kokonaan ehkä ei ois tarvinnut niitä koko baarin nähden repiä ja laittaa Jukan päähän

no mitäpä tuosta sehän oli vitsi hauskaa oli

laittokohan Antti sen sukkahousukuvan someen niinku uhkas ai helvetti siitä tulee sanomista

tota tiedätkö Jukka missä mun lompakko on ootko nähnyt sitä

ai et ole Jukka vaan Seppo hihihi ihan oot saman näkönen ku meidän Jukka tiiätkö se on sitten ihana se aina pelastaa ja on rakentanut koko meidän osaston

noin paljonkos se tekee missäs mun lompakko

aijai nyt kyllä väsyttää kertoisitko vielä muuten mikäs päivä nyt onkaan

ai perjantain puolella jo no näin se aika kierii vierii hihihi

ootko Jukka mun sukkahousuja nähnyt anteeks Seppo siis

meniskö lähimaksu nyt just en muista sitä mikä se on se koodi se pinkoodi noin menikö läpi kiva kiitti sulle Jukka ja mukavaa viikonloppua

huono homma mennä kotiin ilman sukkahousuja mutta näin tässä mennään nyt paljain jaloin vaan lätäkön kautta ohopsis

no niin nyt avaimet esiin tästä hipihiljaa vaan shh nyt kotiin se on sitten huomenna messulauantai edessä

vai onko se perjantai

elikkä kolme päivää vielä messuilua ohhoh olis pitänyt vissiin se viimeinen messucava jättää väliin mutta kun oli ravintolan viimeinen pullo niin piti juoda pois

nyt nukkumaan että jaksaa

ja kyllähän sitä jaksaa jaksaa painaa painaa

vähän jos vettä joisi nyt en muuten ottanut välivettä vaikka Jukka ehdotti kyllä että ottaisin se on niin ihana aina pitää huolta

sukkahousukaupan kautta täytyy muistaa huomenna sitten uuteen messupäivään

ohhoh en taida jaksaa nyt naamaa pestäkään tässä jos pikkusen tähän sohvalle hetkeksi

täytyy laittaa someen vielä yks kuva häshtäg messucava

hihhih tää on hyvä.





Sisällön tarjoaa Blogger.