Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Romaanihenkilön kuolema

27.4.18


Olin merkittävä romaanihenkilö. Niin luulin, kunnes kirjailija täysin syyttä tappoi minut sivulla 85. Tämä tapahtui kolmannella kirjoituskierroksella noin vain, hetken mielijohteesta, kirjailija oli taas huonolla tuulella ja krapulassa eikä keksinyt hyviä juonenkäänteitä.

Mielestäni olin kirjan paras hahmo, sillä luvalla sanoen, kirjailija ei ole kaksinen henkilökuvaaja ja muutenkin lahjoiltaan varsin keskinkertainen. Kuolemani jälkeen jouduin tietenkin koko loppukirjan ajan tyytymään vain pieniin viitteisiin ja sivumainintoihin. Halpa temppu, jolla aiheutettiin kirjaan ikään kuin yllättävä käänne ja jännite paremman puutteessa.

Jouduin seuraamaan muiden henkilöiden kasvua ohitseni: päähenkilöksi nousi keskenkasvuinen ja nyreä naishahmo. Olin sentään arvovaltainen ja viisas mies, jolla oli paljon enemmän sanottavaa kuin sillä huithapelilla, josta yritettiin nyt tehdä vahvaa sankaritarta.

Kirjailija oli jo kirjoittanut lukuisia kirjoja laskevien myyntilukujen varjossa. Epäilin hänen keksineen viimeiseksi pelastuskeinoksi naissankarittaren, sellainen on muotia nykyään. Ehkä hän havitteli jopa elokuvasopimusta laskevan uransa pelastukseksi, kuka näistä tietää.

Poistuin viittani helmoja heilauttaen romaanihahmojen hautausmaalle, joka alkoi olla aika täynnä. Kirjoja julkaistaan liikaa nykyään, sanon minä: kaikki tapetut hahmotkaan eivät mahdu enää hautausmaalle, joten ei ihme, ettei kaikille kirjoille riitä lukijoita.

Hautausmaalla tuntui olevan erityisen paljon mieshahmoja. Siellä he seisoskelivat ja kyräilivät toisiaan. Jokainen yritti näyttää siltä, ettei oikeasti kuulu tänne, vaan on joutunut tapetuksi puolivahingossa, ehkä lyöntivirheen tai muun kirjailijan oikun takia.

Aika alkoi käydä pitkäksi ja menin lopulta erään miesseurueen keskusteluun mukaan. Kävi ilmi, että heidätkin oli tapettu samasta syystä: vahvan naissankarin tieltä. Tällaisia olivat ajat nykyään.

Olimme yhtä mieltä taiteen laadun huomattavasta heikkenemisestä tällä vuosituhannella. Kirjallisuudesta tuskin syntyisi enää sukupolvia ja kansakuntia yhdistäviä klassikoita, sillä kuka jaksoi loputtomiin lukea näiden pinnallisten naishahmojen miesseikkailuista tai uran ja äitiyden haasteista? Todelliset aiheet vaativat suuria ja viisaita hahmoja, tällaisia kuin me - Tolstoin ja Dostojevskin hengessä!

Mutta ei sellaista osattu kirjoittaa enää nykyään. Ja jos osattiin, ei kukaan ostanut niitä kirjoja luettavaksi. Se oli tragedia, mutta minkä sille mahdoimme, parhaamme olimme yrittäneet ja silti joutuneet delete-nappulan alle. Sytytin piippuni ja pohdiskelimme miestovereiden kesken, kuinka ikävästi tupakointikin oli taiteesta kadonnut. Ei senkään päälle ymmärtänyt kukaan enää mitään, nyt oli vain kaikenlaista jaarittelua ilmastonmuutoksesta ja ympäristön suojelusta.

Kaikki ylevyys oli taiteesta kadonnut, totesimme yksissä tuumin ja jatkoimme hautausmaan ympäri käyskentelyä ajasta ikuisuuteen.


(Novellin nimi: kts. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema)

Kärpäsen asia

20.4.18
Photo by Manlake Gabriel on Unsplash

Kevään ensimmäinen kärpänen lensi sisään huhtikuun puolivälissä. Tai ehkä se oli ollut sisällä koko ajan, mistäs minä sen tiesin. Kärpänen oli aika iso, musta ja hiljainen, se lenteli vakaasti kuin torpedo ympäri huoneistoa kuin tupatarkastusta tehden. Sitten se laskeutui savulohisalaattiini.

Tuo oli juuri sitä lajia kärpänen, joka istuisi otsalle aamuyöllä, herättäisi juuri siihen aikaan, jonka jälkeen oli enää mahdotonta saada unta, mutta mahdoton herätäkään.

Huitaisin sen pois, ärsyttäviä otuksia.

- Hus, siitä.

Kärpänen sinkosi ilmaan ja laskeutui pöydälle käsivarren mitan päähän, hinkkasi etujalkojaan yhteen ja tuijotti minua kaleidoskooppisilmillään. Näki ehkä monta ihmistä ja monta salaattia, lattialistat ja kattolampun samaan aikaan. Kuka tietää, mitä kärpäsen päässä liikkui vai liikkuiko mitään. Kokosin haarukkaani lohta, kananmunaa ja salaattia.

Älä ole tuollainen, kärpänen sanoi. Hämmästyin. Otus otti uhmakkaasti pari askelta lähemmäs ja jatkoi närkästyneenä.

- Olen kyllästynyt huidotuksi tulemiseen. Te ihmiset olette pohjattoman itsekkäitä. Halusin vain hieman savulohta ennen pitkää matkaani, niin pienen palan, että sinä et sitä edes huomaisi.
- Mutta olet kärpänen! Olet likainen ja kannat tauteja!
- Tuo oli loukkavaa, kärpänen sanoi ja kääntyi selin minuun.
- Anteeksi nyt, mutta se on totta!

Kärpänen ei sanonut mitään, heilutteli vain hieman siipiään. En tiennyt, että kärpäset olivat tuollaisia mielensäpahoittajia. En kuitenkaan halunut olla moukkamainen, joten nostin vastahakoisesti kärpäselle pienen palan lohta pöydälle, se tuskin kaipaisi omaa lautasta. Syököön siitä.

Kärpänen kääntyi varovasti ja kipitti lohen ääreen. Söimme hiljaisuuden vallitessa.

- Mihin olet matkalla, kysyin, sillä olin tullut hieman uteliaaksi.
- Etelään. Aion lentää Vatikaaniin. Rupean paaviksi.
- Mahdotonta! Ei kärpänen voi olla katolisen kirkon johtaja!
- Miksei voisi, kärpänen kysyi. Jos kukaan ei vain ole yrittänyt aikaisemmin.
- Miksi et tyydy elämään kärpäsen elämää?
- Miksi tyytyisin?

Kysymyksillä vastailevat kärpäset olivat perseestä. Vaikka tavallaan sillä oli pointti. Täällä sai kukin elää juuri sellaista elämää kuin taisi, ylittää itsensä, ja uskoin itsekin yksilönvapauteen, mutta kohtuus nyt kaikessa. Kärpäsen suunnitelma ei ollut kunnianhimoinen, se oli mahdoton. Typerä kerrassaan. Siltä puuttui nöyryyttä ja perspektiiviä, tietenkin. Sehän oli vain aivoton hyönteinen, jonka kirjosieppo söisi huomenna. Kärpänen ei ikinä tulisi onnistumaan.

- On sinulla suuret suunitelmat, tuhahdin.
- Pieniä asioita ei tarvitse suunnitella. Ne voi toteuttaa heti.
- Mutta olet vain kärpänen! Viimeistään syksyllä olet vainaa! Mitenkäs sitten suu pannaan?
- Voithan sinäkin olla syksyllä kuollut.

Kuinka röyhkeää. Ajattelin, että haen sanomalehden niin kuin olisi pitänyt tehdä heti, mutta kärpänen arvasi aikeeni ja nousi siivilleen.

- Kiitos lohesta, se huusi ja lensi avoimesta parvekkeen ovesta ulos, kohti etelää. - Jää sinä vain tänne poukkoilemaan ikkunalasia vasten!

Perkele, ajattelin. Kärpäset olivat paljon ärsyttävämpiä kuin arvasinkaan. Söin salaattini ja jäin katselemaan ikkunasta ulos. Ikkunalasin välissä makasi musta ötökkä, kippuraiset jalat taivasta kohti. Oliko se paavi omassa lasikopissaan?

Päässäni alkoi soida suosikkibiisini.

We're in over our heads
But we're holdin' our breath
Will we ever get to the other side
Before there's nothing left?
Yeah, our bodies are weak
We're tired and hurtin'
Will we ever get to the other side?
Don't know
I'll die trying

Mummin Toyboy

13.4.18
Kuva: Pete Bellis / Unsplash


Tuli kevättä rintaan. Kävin kampaajalla värjäämässä harmaat piiloon ja ajattelin, että jospa pitkästä aikaa ottaisi taas miehen selibaattitalven jälkeen.

Tai oikeastaan ajattelin, että pojan. Ikäiseni miehet alkavat olla kärttyisiä ukkoja - ne, jotka ovat elossa ja vapaana siis. Varattuja en huoli. Ilomieliset miehet taas eivät kauaa vapaana pysy näillä markkinoilla, ja niinpä raihnaiset tai kärttyiset ukot ovat ainoa vaihtoehto omassa ikäryhmässäni.

Olin useampaa kokeillut ja kyllä oli vaikeaa. Kotimaassa nillä oli oma vakiosaunavuoro, jota ei voinut jättää teatterin takia väliin, oma tapa syödä uuniperunat tietyillä täytteillä ja tietenkin uniongelmia, joiden takia päädyin kerran jos toisenkin nukkumaan jollekin nitisevälle varahetekalle. Ulkomailla - jos heidät sai jotenkin lähtemään - vasta vaikeaa olikin: lentokentällä oli jonoa ja liikaa nesteitä matkatavaroissa, sää oli aina liian kuuma tai liian kylmä eikä se englantikaan sitten sujunut ihan niin kuin oli kotimaassa kuvailtu. Musikaaleista ne harvemmin olivat kiinnostuneita, joten helpompaa oli reissata yksin tai ystävättärien kanssa.

Tyttärieni aviomiehet sen sijaan olivat aivan toista maata ja siitä johtui mieleeni, että miksipä ei. Internetistähän löytyy nykyään mitä vaan, ties vaikka nuorempi mies vanhemmalle rouvallekin.

Ja sieltähän se Janikin sitten löytyi: kolmen lapsen yhteishuoltaja, jolla olisi joka toinen viikko elämässä vapaata. Se riitti minulle, joka toisen viikon pidin mielellään itse.

Jani oli 18 vuotta nuorempi. Vajaa nelikymppinen siis, ei ihan poika enää, mutta riittävästi. Hän etsi vanhempaa naista, jolla ei olisi omia lapsia riesana. Minulla niitä ei lähimailla ollut, lapsenlapsetkin oli viety ulkomaille asumaan.

Kun kysyin ensitreffeillä kahvilassa syytä lapsettoman kumppanin toiveeseen, hän kertoi, että uusperheiden yhdistäminen oli yhtä helvettiä. Omien lasten ja exän lisäksi riippana olivat vielä toisen lapset ja exät, joten vapaapäiviä, lomia ja lasten harrastuksia oli aivan mahdotonta yhdistää mitenkään niin, ettei jollain olisi aina paha mieli, lapsella tai aikuisella. Pahimmassa tapauksessa sai vielä kiukkupuheluja uuden kumppanin exältä, joka halusi kertoa, miten sietämättömän ihmisen kanssa oli tullut pariuduttua ja tarkistaa, kuinka sietämätön oli uusi kumppani, joka hoitaisi nyt hänen kullannuppujaan myös.

Ymmärsin yskän. Minulla ei ollut kuin maailmalla olevat aikuiset lapset ja kissa. Molemmista yhtä vähän vaivaa Janille.

Ensimmäiset pari kuukautta menivät mainiosti. Jani oli aivan hurmaava, eri tavalla huomaavainen ja globaali kuin ikäiseni miehet ikinä. Kävimme viikonloppuisin kylpylöissä ja kaupunkilomilla ja usein meitä luultiin äidiksi ja pojaksi. Se ei meitä haitannut, nauratti vain.

Olisin voinut jatkaa näin ikuisesti, mutta jostain syystä Jani halusi, että tapaisin hänen lapsensa. En halunnut. Kinastelimme siitä muutaman kuukauden, kunnes kävi niin, että Janin exä sairastui juuri silloin kun meidän olisi pitänyt lähteä Naantalin kylpylään. Kyllä harmitti. Ehdotin, että menisin sinne yksin, mutta Jani halusi ottaa lapsensa mukaan. Olisi kuulemma luonnollinen ja helppo paikka tutustua, kun lapsilla oli paljon tekemistä.

Siinä kohtaa oli myöhäistä sanoa, että eikös meidän sopimukseen kuulunut nimenomaan lapsetonta laatuaikaa. Kadutti oma kiltteyteni: olisi pitänyt heti ensitreffeillä tähdentää, että kun Jani ei halunnut kumppanillaan olevan lapsia kuvioissa, niin en halunnut minäkään. Olin pitänyt tätä itsestäänselvänä, mutten ollut tajunnut, että nykyisät olivat erilaisia ja saattaisivat haluta sotkea pikkumussukkansa mukaan suhteen laatuaikaan.

Tässä oli kyllä sukupolviero. Oman eroni jälkeen oli aikoinaan työ ja tuska saada tytöt tungettua isälleen edes yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa. Toisen se aina perui, vaikka kahdesta viikonlopusta kuussa oli kirjallinen sopimuskin. Mutta lapsetonta laatuaikaa oli myöhäistä selventää Janille enää, sillä nykyaikainen superisä loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten tietenkin. Sen verran minäkin ymmärsin.

Pitkin hampain myönnyin ja varasin itselleni oman huoneen sekä runsaasti pitkiä savihoitoja ja hierontoja. Minä en lastenaltaaseen astuisi enää ikipäivänä.

Jani esitteli minut lapsilleen hyvänä ystävänä. Yksikään lapsista ei sanonut kädestä päivää. Pidin sitä jo pahaenteisenä asiana viikonlopun kannalta. Jos jotain en siedä, niin huonosti kasvatettuja lapsia. Vanhin tytär, joka oli 10 vuotta katsoi minua vain epäluuloisena eikä sanonut mitään. 8-vuotias poika kutsui minua heti mummiksi, ja vetäisin Mimosa-drinkkini väärään kurkkuun. Jani naurahti hermostuneesti ja kertoi, että nimeni oli Anneli. Nuorin 5-vuotias ei sanonut mitään mistä olisi saanut selvää, koska keskittyi raivoamaan ja kierimään lattialla syystä, joka ei minulle koskaan selvinnyt.

Hämmentyneenä seurasin, miten Jani istui lapsen viereen lattialle. Siinä hän istui ja suhisi keskellä hienon hotellin aulaa, hyräili ja hyssytteli raivoavan lapsen vieressä. Kaksi muuta istui pelaamassa kännykällä ihan kuin tilanne olisi aivan normaali. Kun lapsen kierimistä ja Janin istuskelua oli jatkunut vartin verran ja Mimosani oli loppu, kysyin viimein Janilta, että mitä teet. Hän vastasi rauhoittavansa lasta. Eihän se nyt näin rauhoitu, vaan viemällä niskaperseotteella huoneeseen huutamaan pois muita häiritsemästä, vastasin.

Jani pöyristyi. Kuulemma ehkä 80-luvulla olivat olleet tapana moiset lasta häpäisevät ja traumatisoivat kasvatusmenetelmät, mutta nykypäivä oli erilaista ja minun oli Janin mielestä parempi poistua mielipiteineni. Olin samaa mieltä ja lähdin hierontaan.

Tapasimme vasta illallisella, jonne Jani tuli jokseenkin uupuneen näköisenä. Tällä kertaa 8-vuotias sai raivarit ruuasta, joka ei häntä miellyttänyt. Jani siinä sitten neuvotteli koko aterian ajan siitä, mikä hänelle mahdollisesti maistuisi eikä rauhallisesta ruokailusta tullut kellään mitään.

Voi helvetti. Söin ruokani ja sanoin meneväni vielä hieman baariin istumaan, yksin. Jani nyökkäsi kiukkuisen näköisenä ja jatkoi neuvottelua siitä, oliko omenapiirakka pahinta, mitä 8-vuotiaan elämässä saattoi sattua vai ei.

Onnekseni tapasin baarissa Juhanin, joka istui baaritiskin ääressä yksin ja halusi tarjota minulle shampanjaa. Hän oli miellyttävä eläkkeellä oleva herra, joka asui yleensä Espanjassa, mutta oli Suomessa poikkeuksellisesti käymässä senioriseuransa järjestämällä kylpylämatkalla. Hän kaipasi kuulemma Espanjan piirien jälkeen uusia kauniita kasvoja ympärilleen - ymmärsin, että Espanjaan oli tainnut jäädä jäähylle joku liian omistushaluinen suomalainen leskirouva.

Sovin Juhanin kanssa seuraavalle päivälle kylpylätreffit, mikä olikin hyvä, sillä Janista en nähnyt enää muuta kuin silloin tällöin käytävällä vilahtavan lauman, jossa yleensä ainakin yksi lapsi karjui täyttä häkää jostain epäselvästä aiheesta ja Jani veti jotakuta heistä kädestä tai jalasta eteenpäin kärsivin ilmein.

Korvatillikkaa ne olisivat tarvinneet kaikki, mutta Jani ei tarvinnut sitä mielipidettä, joten pysyin heistä kaukana.

Sovimme Juhanin kanssa, että lähtisin seuraavalla viikolla hänen Espanjan huvilalleen käymään avoimella paluulipulla. Laitoin Janille kotoa viestin, jossa toivotin kaikkea hyvää ja kerroin lähteväni toviksi ulkomaille. Hän vastasi siihen peukulla.

Mitä lie sekin sitten tarkoitti, en tiedä, mutta en jäänyt sitä suremaan, vaan tilasin lentokentällä toisenkin Mimosan elämän uudelle keväälle.


Suihku

6.4.18


Nuorehko kerroslähetti koputti ovelleni ja tuli huoneeseeni kirjepinon kanssa. Hän näytti tyrmistyneeltä ja poistui nopeasti. Kuulin käytävästä puhetta.

Tsiisös, tuol döfää iha himmeelle.

En ollut aivan varma, mitä hän tarkoitti, mutta kehonkielestä päättelin, että putkiremonttini alkoi vaatia veronsa. En ollut käynyt kahteen viikkoon suihkussa. Olin remonttievakossa kesämökilläni, eikä juoksevaa vettä ollut sielläkään. Huhtikuussa jatkuvat yöpakkaset pitivät huolen, että omaa kaivoa ei voinut käyttää vaan käyttövesi oli haettava kaupalta. Siinä ei paljon muuta kuin kainaloita hieman huljuteltu.

Otin ruutuvihkoni esiin ja kirjasin ylös potentiaaliset peseytymisvaihtoehdot.

- Työpaikan naisten wc:n bidee.
- Tytär 458 km.
- Murtautuminen Reinon asuntoon.
- Uimahalli.

Sitten tein riskianalyysin.

Ensimmäisestä saattaisi näin #metoo-aikoina saada potkut ja sitä en näin lähellä eläkeikää halunnut riskeerata.

Toinen tuntui bensakuluineen kolmen ja puolen minuutin takia liioittelulta.

Kolmas tuntui pitkään ystävyyteemme nähden liioittelulta. Reino palaisi Espanjasta vasta toukokuun alussa.

Neljäs tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Olin vihannut uimahalleja 14-vuotiaasta lähtien.

Ei tarvinnut olla kemiantehtaan riskipäällikkö, joka olin, ymmärtääkseen, mitä kaikkia ruumiinosia uimahallivedessä uitettiin. Nenäontelot influenssa-aikaan tai jalkasieni eivät olleet pahimmasta päästä. Hiuspohja, ruvet, varpaanvälit, kainalot ja eräätkin ihmisruumiin poistoputket lilluivat siellä myös, siinä samassa vedessä, jota meni silmiin ja suuhun. Mikä ihmisiä vaivasi? Miksi he ehdoin tahdoin menivät kylpemään kylmään veteen satojen muiden ihmisten kanssa? Ruttoepidemia oli hyvin todennäköisesti saanut alkunsa kylpylästä.

Olihan siinä toki sitä henkistäkin kuormaa.

Uimaopettaja rottinkisilmukkansa kanssa. Märkien kankkujen lätsähtely toisiaan vasten pukuhuoneen ruuhkassa. Pyyhe-erehdykset. Löylyä heittävät käppäukot, jotka eivät käyttäneet minkäänlaista istuinsuojaa. Epämääräinen altaassa tapahtunut käpälöiminen.

Ja tietenkin isommat pojat kolttosineen. Kerran ne olivat katkaisseet uimahousuistani kiristysnarun. Kun hyppäsin pää edellä viitosesta tehdäkseni vaikutuksen Markettaan, housut putosivat kesken ilmalennon ja jäivät kolmosen ponnahduslautaan roikkumaan. Marketta nauroi kaksinkerroin kun minä juoksin kannikat vilkkuen suihkuun.

Olihan siitä jo toki aikaa, mutta aika ei paranna kaikkia haavoja.

Ja halli oli kuitenkin tässä tilanteessa ainoa vähänkään järkevä vaihtoehto. Valitettavasti. Päätin käydä kysymässä, saisiko siellä käydä vain suihkussa. Pakkasin suihkusandaalit, pefletin, pyyhkeen ja palasaippuan kassiin ja hurautin aamulla hallille.

- Päivää, mitä maksaisi pelkkä suihkussa käyminen?
- Viisi euroa.
- Mutta sehän on yhden uintikerran hinta!
- Meillä ei oikein ole muita tuotteita kuin uintikertoja. Tämä on uimahalli.

Kai minä nyt sen tiesin. Mutta oli järjetöntä tuhlausta maksaa viittä euroa pelkästä kolmen ja puolen minuutin suihkusta. Ihan yhtä älytöntä oli muuttaa kolmen kuukauden putkiremontin takia vuokra-asuntoon pelkän suihkun takia.

Kassa havaitsi närkästykseni ja kiirehti lisäämään, että kannatti käydä kokeilemassa myös uimista, altaassa oli näin aamuisin hyvin tyhjää ja radalla sai uida aivan omaan tahtiin.

- En omista uimahousuja.
- Meillä on myös laina-asuja.

Vavahdin.

- Siis sellaisia, jotka ovat olleet muiden ihmisten päällä?
- Niin, tietenkin. Mutta katsotaanpa... miesten uima-asuissa on tällä hetkellä vain tämä XXL-koko, joka lienee teille liian iso. Jäljellä on vain naisten uima-asuja. Ja sitten yksi burkini, mutta...
- Mikä?
- Burkini. Mutta se on musliminaisten käyttämä uima-asu. Sellainen peittävämpi.
- Saanko nähdä?
- Toki. Mutta se on siis naisten asu, kassa tarkensi.

Myyjä toi epävarman oloisena näytille pitkän, mustan uimapuvun, joka koostui sekä pitkähihaisesta, hupullisesta paidasta että nilkoista kiristettävistä pirkistä housuista.

Ilahduin suunnattomasti. Burkinihan oli täydellinen uima-asu! Ensimmäinen todellinen uimapuku eikä mikään säälittävä rääsy arkojen paikkojen peittona.

Jos uimassa piti käydä, miksi oli tarpeen häpäistä itsensä riskialttiissa makkarankuoressa, jossa ikävästi näkyi sukukalleuksien asettelu? Ihmisen nahka oli tavattoman ruma, täynnä kaiken maailman näppylöitä, muhkuroita, lerpakkeita, röpelöä ja vesirokon arpia. Mitä vähemmän siitä näkyi, sen parempi. Ymmärtääkseni naisetkin stressasivat ja inhosivat uimapuvussa esiintymistä.

Burkinin kanssa kun käyttäisi vielä uimatossuja, uimalaseja ja nenäsuljinta, voisi uida riittävän rennoissa ja hygieenisissä oloissa ilman turhaa alastomuuden riskiä. Ja käydä suihkussa samaan hintaan.

Hypistelin burkinia voimaantuneena. Kaikki järjestyisi.

Ostin mukisematta viiden euron lipun ja siirryin pesuhuoneen puolelle. Heitin löylyä niin reippaasti, että varmasti kaikki pöpöt kuolivat. Samalla poistuivat myös teini-ikäiset pojat. Nojasin selkäni kuumiin paneeleihin. Kun pääsisin töihin ottaisin  yhteyttä tuttuun suojavaatevalmistajaan ja tilaisin itselleni mittojen mukaan tehdyn burkinin.

Tunsin kevättä rinnassa, pitkästä aikaa. Marketan nauru pääni sisällä vaimeni suihkun kohinaan.


Sisällön tarjoaa Blogger.