Kellot

Kelloliikkeen ovisummeri päästi kumean äänen, kun astuin sisään. Liikkeessä oli hiljaista ja askeleeni kopisivat laattalattialla tarpeettoman kovaäänisesti. Näin siistiin liiviin ja kauluspaitaan pukeutuneen hahmon kumartuneena pienen tiskin taakse. Mies nosti katseensa.

– Mitäs sulle saisi olla?

Jähmetyin, kun kuulin hänen äänensä, ja rintakehäni päälle asettui paino. Järkeni sanoi, että kysymys oli aivan normaali, mutten saanut vastattua mitään. Nuotissa oli vivahdus jotakin murretta ja loppuvokaali jäi narisemaan ilmaan kuin kaatuva puu. Tuijotin miestä ja aika tuntui jumittuneen paikoilleen kuin kelloni sekuntiviisari, joka nyki ja nyki, mutta ei päässyt eteenpäin. Katseeni pysähtyi miehen hiusrajaan. Hiukset olivat harventuneet ja mikkihiirimäiset kaaret olivat nousseet otsalla ylemmäs, mutta muoto oli edelleen olemassa. Tummassa tukassa oli harmaata mukana, mutta pyörteet näkyivät päälaen molemmin puolin. Olin tuijottanut tuota takaraivoa, siluettia ja selkää koko ala-asteen ajan ja toivonut, että se pysyisi paikoillaan, ettei hän huomaisi minua, ei tänään eikä enää koskaan.

Mitäs me keksittäis sulle.

Kristian. Haistoin hänen lumesta märän lapasensa naamani päällä ja vedin äkillisesti henkeä. Vilkaisin ovea ja halusin juosta liikkeestä ulos, mutta en tuntenut jalkojani.

Kristian katsoi minua edelleen odottavasti. Eikö hän tuntenut minua? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut minulle ystävällisesti, tai puhunut ylipäätään, hän oli nauranut ja töninyt, pitänyt ovea kiinni niin etten päässyt luokasta ulos ja heittänyt reppuni roskikseen, mutta ei koskaan sanonut mitään. Hän ei  ollut halunnut kuulla, mitä minulla tai kellään muullakaan häntä pienemmällä oli sanottavaa. Hän teki mitä teki, kyselemättä.

Mutta nyt hän puhui ja katsoi minua, koska hänen oli pakko. Olin asiakas ja hänen tehtävänsä oli auttaa minua. Sydämeni alkoi rauhoittua rinnassani ja hengitin syvään. Pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.

– Patteri on loppu, sanoin madaltaen ääneni tasaisen rauhalliseksi ja ojensin tiskille rannekelloni.

Kristian nosti sen käteensä, tutki sitä hetken, ja katsoi uudelleen minuun, tällä kertaa hermostuneemmin, sivuilleen vilkuillen.

– Ok. Tämä ei vaadi kelloseppää, hoituu odottaessa. Hän viittasi kädellään liikkeen sisääntulon vieressä sijaitsevaa nojatuolia kohti, mutta jäin seisomaan vitriinin viereen. Kristianin seurassa istuminen tuntui epämiellyttävältä ajatukselta ja toisaalta tottelemattomuus tuntui hyvältä.

Kristian lähti kelloni kanssa kohti takahuonetta ja huomasin, että hän ontui hieman toista jalkaansa. Tunsin vahingonilon nousevan, aivan oikein tuolle sadistiselle paskiaiselle, mutta tunne kuoli yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja oloni jäi tyhjäksi. Olin teini-ikäisenä listannut päiväkirjaani tapoja, joilla olisin voinut tappaa hänet, mutten ollut keksinyt mitään toteuttamiskelpoista. En tiennyt, miten olisin saanut syötettyä hänelle kielonmarjoja tai valkokärpässieniä, eikä hän kulkenut junalla, jotta olisin voinut tönäistä hänet radalle lähestyvän junan eteen. Yläasteella päätin ajaa mahdollisimman pian auton, jotta olisin voinut ajaa hänen ylitseen pimeällä tiellä, mutta kun lopulta sain ajokortin, olin jo lukion kolmannella eikä Kristian ollut ollut samassa koulussa aikoihin. Ja nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin olin kasvanut aikuiseksi enkä himoinnut enää kostoa. Paino rinnassani haihtui hiljalleen ja istahdin tuoliin. Kuuntelin, kuinka kellot ympärilläni tikittivät tasaista rytmiään, odottamatta ketään.

Kristian laahusti takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Hän ojensi kellon muttei enää katsonut minua silmiin, joten arvelin hänenkin lopulta tunnistaneen minut.

– Ei tarvitse maksaa, tämä oli niin nopea homma, hän mutisi narisevalla äänellään ja kirjoitti kuittia pitäen katseensa edelleen pöydässä. Ajattelin ensin hyväksyä tarjouksen, mutta sitten laitoin sanaakaan sanomatta 20 euron setelin hänen pöydälleen. Hän ei määrännyt minua, eikä hän voinut pyytää anteeksi rahalla.

– Se on tasaraha. Kiitos.

Poistuin ja kello kumahti uudelleen kuin merkiksi siitä, että tämä erä meni minulle. Mutta epämukava olo ei jäänyt kelloliikkeeseen. Katselin raitiovaunussa istuvia ihmisiä ja mietin Kristianin farkkuliivin peittämää selkää.

Kotona etsin lipaston perältä laatikon, jossa säilytin vanhoja papereitani, vihkoja, piirustuksia, todistuksia ja koulukuvia. Katsoin ekaluokan luokkakuvassa istuvaa kivikasvoista poikaa ja yritin pinnistellä muistiani. Kuka hän oikeastaan oli? Kristian irvisti kuvassa typerästi ja hänen lahkeensa olivat liian lyhyet kuten aina. Muistin hänen tunkkaisen hajunsa, ja sen kuinka jokainen Kristianin takana ruokajonossa seissyt oppilas piti häneen tahallaan pitkää väliä ja muut hihittivät. Olinko minäkin tehnyt niin?

Yhtäkkiä muistin nokkahuilun ja poskiani alkoi polttaa. Minulla oli ollut oma luunvärinen nokkahuilu, jota kaikki kadehtivat. Kun se katosi, syytin Kristiania varkaaksi, sillä hän käytti musiikkiluokan yhteistä nokkahuilua, mutta hän suuttui eikä tunnustanut. Löysin soittimen juuri ennen kevätjuhlaa pulpettini perältä. En kertonut siitä koskaan kenellekään. En kehdannut.

Ajatukseni laukkasivat edestakaisin eri vuosikymmenten välillä etsien oikeaa, väärää ja sepitettä. Ihmiset muuttuivat ajan myötä, kostot sulivat omaan mahdottomuuteensa ja elämä pakotti etsimään uusia uomia, mutta lapsi jäi aina vangiksi aikuisen sisään. Sillä tavalla häpeä kulki mukana koko elämän.

Kello tikitti ranteessani kun minä asettelin Kristianin ja minut takaisin laatikkoon ja painoin kannen kiinni.