Kilpikonna ja sisilisko

Raotin lastenhuoneen ovea varovasti. Huoneessa oli hämärää ja varoin päästämästä käytävän valokiilaa sänkyyn asti, jossa lapsi toivottavasti jo nukkui. Huoneessa vallitsi tuttu sekamelska, lattialla makasi junaradan osia, kyniä, värityskirja ja yksisilmäinen sammakko, jolla oli ruudulliset housut. Lapsi makasi liikkumatta sängyssään kasvot seinään päin, hiukset valuivat viuhkana tyynylle. Huokaisin helpotuksesta. Ilta oli ollut yhtä kiukuttelua, mutta nyt hän oli nukahtanut. Olin juuri sulkemassa ovea, kun lapsi käänsi päätään ja katsoi minua suoraan silmiin.

– Iskä, onko kilpikonnalla häntää?
– Mitä?
– Niin, kilpikonna. Onko niillä häntä?
– En tiedä. Tai siis on.. kai. Itse asiassa kyllä on.
Tavoittelin varmuutta ääneeni, etten olisi joutunut tarkistamaan asiaa Googlesta. Lapselle ei koskaan kannattanut näyttää tietämättömyyttään eikä ainakaan yhdeksän jälkeen, jolloin olisi jo pitänyt olla unten mailla. Hän halusi tietää kaiken.
– Onko yksi, lapsi kysyi ja katsoi minua edelleen vakavana.
– Häntä? On.
– Onko 14?
– Mitä tarkoitat? Juurihan sanoin, että niitä on yksi.
– Voihan niitä olla yksi ja myös 14.
– Ei voi, rakas, millään eläimellä ei ole 14 häntää. Nukuhan nyt. Hyvää yötä.

Vedin oven kiinni ja menin sohvalle lukemaan kirjaa, mutta en enää muistanut millä sivulla olin. Jäin miettimään millä logiikalla kilpikonnalla voisi olla neljätoista häntää yhden lisäksi. Pian kuulin oven narahtavan ja paljaiden jalkojen hiippailevan kohti olohuonetta.

– Iskä, mua ei väsytä yhtään.
– Mietitkö sinä sitä kilpikonnaa?
– En enää.
– Mitä sitten?
– Minua.

Laskin kirjan sohvapöydälle ja huokaisin. Olin jo tottunut näihin yöllisiin pohdintoihin, onneksi olin vielä hereillä. Ojensin käteni lasta kohden ja viittoilin häntä lähemmäs. Lapsi kömpi syliini, hänen yöpaitansa takertui polveni ympärille ja hän työnsi kylmät varpaansa reiteni alle.

– No, mitä haluat tietää sinusta?
– Miksi minä olen niin omituinen?
– Miksi sinä niin ajattelet?
– Felix sanoi niin.
Sydämeni alkoi lyödä kovemmin. Ei kai tätä taas, ei uutta kiusaamiskierrettä uudessa päiväkodissa. Selvitin kurkkuani.
– Onko Felix aikuinen?
– Ei. Felix on Sisiliskoissa.
– No, sitten hän on viisivuotias ja sinähän tiedät, että viisivuotiaat voivat olla hyvin ajattelemattomia eivätkä tiedä mistä puhuvat.
– Et sinäkään tiennyt äsken kilpikonnista, vaikka olet aikuinen, hän muistutti.
– Se on totta, mutta kilpikonnat ovat eri asia. Mutta siitä omituisuudesta vielä. Miksi luulet että Felix pitää sinua omituisena?
– Koska en halunnut hiihtää kilpaa.
– Oliko teillä hiihtokilpailu?
– Oli. Mutta minä piirsin mieluummin lumeen kukkasia.
– Eihän siinä ole mitään omituista. Sinä vain tykkäät eri asioista kuin muut. Olet ainutlaatuinen.

Yritin pitää ääneni vakaana ja rauhallisena. Kuinka monta kertaa tämä selitys vielä menisi läpi? Jos ei halunnut tehdä kuin muut, joutui olemaan yksin, oli muiden mielestä omituinen ja nolo eikä silloin kukaan ottanut mukaan leikkiin tai pyytänyt syntymäpäiville. Se oli omituisen osa, kyllä minä sen tiesin, olinhan mies ja hoitoalalla.

– Sinä olet hyvä piirtämään ja Felix on hyvä hiihtämään, sellaisia me ihmiset olemme, erilaisia.
– Ei Felix ole hyvä hiihtämään.
– Eikö?
– Ei. Se piirsi minun kanssa kukkasia hankeen.
– Siis kuinka? Niinkö? Aijaa, sehän on kiva.
– Ja kaikki muutkin tulivat piirtämään hankeen ja Eija-Liisa päätti, että kisoja ei pidetä, koska kukaan ei halunnutkaan hiihtää.
– Ohhoh. Vai sellaista.
– Silloin Felix sanoi että minä olen omituinen ja minä sanoin että säkin voit olla. Ja me perustettiin omituispomituiskerho, jossa kaikki on ihan sekaisin.

Lapsi työnsi kielensä ulos, väänsi kasvonsa irvistykseen ja pyöritti samalla päätään niin että hänen tumma polkkatukkansa heilui puolelta toiselle.

– No niin, ei riehuta enää, jooko. Joskus voisi kyllä tehdä niin kuin hoitajat pyytää.
– Joo.
– Ja hiihtäminenkin voi olla ihan kivaa.
– Mutta ei niin, että joku häviää ja tulee paha mieli. Kukkasista ei tule kellekään itku.

Lapsi haukotteli ja kannoin hänet takaisin huoneeseensa. Kun peittelin hänet uudestaan sänkyyn, hän korjasi heti peiton päälleen poikittain. Jäin istumaan sängyn laidalle ja silitin hänen hiuksiaan.

– Iskä, tiesitkö, että sisiliskoille kasvaa uusi häntä jos se katkeaa.
– Tiesin.
– Tiesitkö, että voi kasvaa kaksi?
– En tiennyt. Voiko kasvaa enemmän?
– Voi. Jollekin voi kasvaa 14.
– Niin voikin.