Nanna X:n lapsettomuuden historia

Nanna X:lle kävi kuten hänen sukupolvensa akateemisille naisille enimmäkseen kävi: ensimmäinen poikaystävä ei halunnut naimisiin. Ei mies sitä ihan ääneen sanonut, mutta vastustaminen oli passiivisaggressiivista vastarintaa, jopa siinä määrin, että Nanna ei olisi ikinä uskaltanut kosia itse. Vastauksena olisi ollut todennäköisesti vaivaantunutta kiemurtelua ja poistuminen hätäuloskäynnin kautta baariin.

Kun muutamat harvat ystävät alkoivat mennä naimisiin 25-vuotiaana ja saada lapsia, Nanna mietti häissä ja ristiäisissä että olisihan tämä varmaan aika kivaa - saada polttarit ja hääpuku, päivä prinsessana ja sormus sen merkiksi, että oli löytänyt Sen Oikean eikä tarvinnut etsiä enää elämässä mitään. Hääparit kehottivat heitä seuraamaan perässä, mummot ja muut sukulaiset käskivät suoremmin ja yhä tökerömmin. Nanna hymyili typerästi, poikaystävä teeskenteli kuuroa.

Kun he olivat kiertäneet useamman vuoden ystävien häissä kaasona ja bestmanina, mutta aina ilman kihlauutisia, Nanna alkoi luopua toivosta. Hänen teki mieli vastata vauvauteluihin, että kertokaa mullekin miten teen ton kanssa lapsia, salaa vai? Tai voisitteko kysyä vaihteeksi siltä, joka ei lapsia halua? Mutta kukaan ei kysynyt mieheltä mitään. Asialla ei ollut muiden mielestä miehen kanssa mitään tekemistä, vaikka oikeasti kaikki oli kiinni vain hänestä: poikaystävä ei ollut valmis, ei ainakaan Nannan kanssa.

Siitä huolimatta suhde oli ihan hyvä, riittävän hyvä ja 20 vuotta myöhemmin Nanna mietti, että jos mies olisi silloin antanut periksi ja kosinut, heille olisi käynyt kuten monille muillekin: pari lasta (jos niitä olisi saatu), sinnittelyä ja tappelua 10 vuotta, sen jälkeen ero ja uusperhekuviot vuoroviikkoineen ja exineen ja nyxineen.

Ei se olisi niin huono vaihtoehto ollutkaan. Mutta 28-vuotiaana Nanna kyllästyi monalisamaisesti hymyilevän odottelijan rooliin ja lähti. Mies järkyttyi ja itki perään, kunnes tapasi jonkun, meni naimisiin ja perusti perheen. Joidenkin vuosien kuluttua Nanna törmäsi exään kauppakeskuksen parkkihallissa. Mies tunki kiukuttelevaa lasta ovesta sisään, auto näytti olevan täynnä ihmisiä, lapsia ja koiria ja tavaroita ja Nanna jäi tahtomattaankin tuijottamaan tilannetta. Mies huomasi hänet, näytti hämmästyneeltä ja nyökkäsi kunnes jatkoi lapsen sullomista sisään. Nanna jatkoi matkaansa vaivaantuneena, hän ei tuntenut miestä enää.

Hän arveli, että tapaisi uuden, paremman miehen pian ja pääsisi vuorostaan sullomaan huutavia lapsia sisään autoon, jos se nyt oli tavoittelemisen arvoinen tila elämässä ylipäänsä.

Niin ei käynyt. Miehiä tuli ja meni, osan kanssa Nanna seurusteli pidempäänkin, mutta miehiä ei huvittanut sitoutua. Ei ainakaan hänen kanssaan. 35-vuotiaana Nannalla ja monilla hänen sinkkuystävillään alkoi olla vakava vauvakuume. Kisa miehistä kiihtyi, valtaosa ystävistä oli jo valmis saamaan lapsen ilman aamenta ja jonkun riittävän kivan ja normaalin kanssa. Sellaisia ei löytynyt, he olivat naimisissa jo. Ja jostain syystä ensimmäisen kerran eronneet miehet etsivät joko itseään selvästi nuorempia naisia tai toisia eronneita. Toiselle kierrokselle pääsi yli kolmekymppisenä  helpommin kuin ensimmäiselle.

Neljänkympin lähestyessä naiset alkoivat ymmärtää, että aika loppuu. Enää ei etsitty miestä, nyt etsittiin hedelmöittymistä. Ne, jotka onnistuivat saamaan lapsia, saivat niitä mitä oudoimmilla tavoilla: epäselvissä olosuhteissa ja vahingossa niin, ettei itsekään tiennyt kuka isä oikeastaan oli. Tahallaan vahingossa varatun miehen kanssa. Helvetillisten lapsettomuushoitojen ja koeputkihedelmöitysten kautta. Yhteisestä sopimuksesta seurustelusuhteessa, jossa ei oikeastaan ollut kovin paljon tulevaisuutta, mutta molemmat halusivat lapsen. Yksin hedelmöityshoidoilla ja tanskalaisella spermalla, jossa vauvan hinnaksi tulisi jotain 3000 euron ja kymppitonnin välillä.

Nanna seurasi näitä yllätysraskauksia ja ymmärsi, että mitään kaavaa ei ollut enää olemassa: kuka tahansa tuttavapiiristä saattoi kertoa ilouutisen seuraavissa bileissä riippumatta siitä, oliko sinkku, naimisissa, hetero vai homo.

Tavallaan se oli tasa-arvoistakin. Paitsi miehille. Nannan miespuolinen ystävä ehdotti hänelle, että he tekisivät kavereina yhteisen lapsen, koska sopivaa parisuhdetta ei tuntunut kummallekaan löytyvän. Nanna harkitsi asiaa viikon ja puhui siitä ystäviensä kanssa.

Asian ratkaisi entinen paras ystävä, nykyinen avioliitossa elävä kolmen lapsen äiti: "Älä helvetissä", hän sanoi nuorinta imettäessään, "tää on ihan hirveetä parisuhteessakin."

Nanna katsoi ympärilleen asunnossa, jossa oli tuskin yhtäkään leluista, vaatteista tai epämääräisen näköisistä pukluliinoista vapaata istumapaikkaa ja ymmärsi, että ystävä oli oikeassa: hän ei halunnut sitä kaikkea kaverin kanssa. Hän halusi perheen.

Hän seurasi uteliaana lapsia saaneiden ystävien elämää ja ennen kaikkea heidän väsymystään lasten kanssa. Riippumatta siitä, kuinka onnellisia he lapsistaan olivat, kaikki sanoivat, että aika raskasta oli silti.

Nanna ei tajunnut miksi. Johtuiko se siitä, että he saivat lapsia iässä, jossa lasten teko olisi oikeastaan pitänyt jo lopettaa eikä valvominen ollut enää yhtä helppoa kuin 25-vuotiaana? Vai siitä, että äitiyslomat olivat venyneet pitkiksi, mutta samalla oli syntynyt malli siitä, että lapset oli hoidettava uran ohessa itse, ilman mitään erityisiä apuja mistään?

Oli selvää, että lapsen saamiseen oli jäljellä enää yksi vaihtoehto: tehdä se yksin. Nanna mietti mahdollista elämäänsä ainoana vanhempana. Hänen vanhempansa olivat huonossa kunnossa ja liian vanhoja auttamaan. Hänen palkkansa oli keskitasoa, mutta asuntolainan ohessa ei olisi mitään mahdollisuuksia siivoojaan, ulkopuoliseen lapsenvahtiapuun tai isompaan asuntoon.

Hänen lapsuudessaan 70-luvulla äitiysloma kesti kolme kuukautta. Niinpä uraäidit eivät hoitaneet lapsiaan itse. Ystävät vahvistivat saman muistikuvan: jostain tempaistiin joku sukulaistäti tai isoäiti, joka hoiti vauvaa kotona kunnes lapsi meni päiväkotiin. Senkin jälkeen keskiluokkaisissa kodeissa oli jonkinlainen mystinen kodinhoitaja, joka kävi kotona päivittäin siivoamassa ja hoitamassa lapsia. Tällainen hoitaja oli ollut lapsuudessa kaikilla Nannan ystävillä, joskaan kukaan ei nykyään ymmärtänyt millä rahalla. Vanhemmat olivat olleet paljon köyhempiä kuin he nykyään, mutta ilmeisesti hoitajille maksettiin käteisellä hyvin pientä palkkaa. Nannan äiti vahvisti, että siihen aikaan yhteiskuntakin tarjosi perheille kotiapua.

"Mutta jotenkinhan meidän piti se lastenhoito järjestää", Nannan äiti puolustautui, "Ei meillä ollut hoitovapaita ja lyhennettyjä työaikoja, ja jos ei halunnut kotiäidiksi, oli pakko hankkia joku. Teitähän hoiti pitkään mummi. Sitten tuli se yksi Liina-täti, muistatko. Mitähän me sille maksettiin, en kyllä muista enää. Se halusi puuhaa eläkepäivilleen, joten ei kai sille niin hirveän paljon tarvinnut maksaa teidän hakemisesta ja kodin siivoamisesta. Mutta teinhän mä aina ruuan töiden jälkeen."

Nanna ei muistanut, että hänen vanhempansa olisivat koskaan hakeneet häntä koulusta tai päiväkodista, harrastuksista puhumattakaan - jos joku harrastus oli, sinne sai luvan kävellä itse. Oliko silloin koulussa edes vanhempainiltoja? Nykyvanhemmilla ei elämässä enää muuta ollutkaan: heitä oli täysin mahdotonta tavata, sillä he olivat aina viemässä ja tuomassa lapsia joko harrastuksiin, kavereiden luokse tai leireille tai leipomassa mokkapaloja koulun tapahtumiin tai discoihin. Jos halusi tavata ystäviä, piti osallistua piparitalkoisiin. Lomat vietettiin lasten kanssa, samoin matkat tehtiin aina perheittäin. Lasten elämä tuntui varsin rikkaalta ja monipuoliselta, mutta heidän vanhemmillaan ei tuntunut olevan elämässä mitään muuta kuin lapset.

Ainoastaan eronneita ystäviä pystyi tapaamaan vuoroviikoilla ja heillä oli omaa aikaa. Edes joka toinen viikko. Itse asiassa heidän elämänsä näytti Nannan mielestä tasapainoisimmalta: he olivat saaneet lapset, mutta pakettiin mahtuivat myös omat ystävät, harrastukset ja matkat, parhaimmillaan romanttisia viikonloppuja uuden kumppanin kanssa. Se näytti ulospäin eniten siltä elämältä, jota Nannan vanhemmat olivat aikoinaan pienistä lapsista huolimatta viettäneet, mutta tätä Nanna ei uskaltanut sanoa kenellekään ääneen, ei eronneille eikä naimisissa vielä toistaiseksi oleville. Hänhän ei voinut ymmärtää perhe-elämästä yhtään mitään, joten oli parempi vältellä koko teemaa.

43-vuotiaana Nanna päätti, ettei edes yrittäisi enää. Tuntui turhauttavalta ajatukselta käyttää tuhansia euroja hoitoihin, joiden onnistumisesta ei ollut mitään takeita. Eikä hän tiennyt, jaksaisiko elää lapsen kanssa yksin. Elämään oli tullut paljon hyvääkin: oma lapsettomien ystävien jengi, jonka kanssa matkustettiin ja harrastettiin, vuokrattiin kesämökkejä ja vietettiin jouluja. Pienelläkin palkalla eli yksin melko hyvin, vaikka säästöön ei jäänyt mitään. Ja kenelle hän olisi edes säästänyt? Testamenttia ei tarvitsisi murehtia, kun ei ollut perijöitäkään.

Lapsettomuus suretti häntä silti ajoittain. Hän mietti, millaista elämä olisi nyt, jos ensimmäinen poikaystävä olisi kosinut ja he viettäisivät uusperheinä esikoisensa lakkiaisia. Olisiko hän palkannut cateringin vai tehnyt tarjoilut itse? Millainen äiti hänestä olisi tullut? Siisti ja säntillinen vai boheemi ja lempeä? Askartelija vai fudisäiti?

Sitten hän päätti olla ajattelematta asiaa. Elämä ei mennyt niin. Eikä hän onneksi saisi koskaan tietää, mitä oli menettänyt.