Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Olemme messutauolla!

26.10.18
Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Tällä viikolla Novelliblogi on messutauolla, mutta meitä on mahdollisuus tulla moikkaamaan kerrankin livenä.

Esiintymisajat:

- tänään 26.10 Katja on kertomassa Lasitehdas-romaanistaan klo 10.30-11 Suomalaisen kirjakaupan osastolla 6f50

- ja toisen kerran klo 15.30-16 Töölö-lavalla erittäin kiinnostavassa kirjailijuutta ja luokkaeroja käsittelevässä keskustelussa yhdessä kirjailija Henna Helmi Heinosen kanssa.

- Lisäksi huomenna la 27.10 pääsemme lavalle yhdessä, kun Katja haastattelee Inaa Henkien saari -romaanista klo 18.30-19 Hakaniemi-lavalla - ja sen jälkeen ehtiikin näppärästi vielä käymään viinimessuilla!

Novelliblogin Facebook-ryhmään tulee tuoreita kuvia ja fiiliksiä viikonlopun aikana.

Tervetuloa moikkaamaan!











Pikkis ja karmiva viittatyyppi

18.10.18


Pikkis makasi riippumatossa ja teki käsillään varjokuvia. Lepattava tuli loihti hämärän köllilaavun kattoon ja seinille vaikka mitä outoja otuksia: loikkivia sammakoita, räpisteleviä lepakoita ja nokka auki raakkuvan korpin. Pikkis kiepautti peukalot yhteen ja levitti sormensa heiluttaen niitä, korppi syöksyili laavun katossa ensin siksakkia ja sitten isoa ympyrää. Suupielet kääntyivät yleensä varjokuvatarinoista väkisinkin ylöspäin, mutta nyt ne pysyivät murjotusasennossa.

Vanhemmat olivat joskus supermörötyhmiä. Äiti oli hermostunut Pikkikselle, kun hän oli kertonut sumusilmäjuttuja Minille. Vaikka ei siinä ollut edes mitään uutta. Mörököllien perimätieto kertoi, että Sumusilmä oli harmaanvalkoinen metsän henki, joka rakasti hiljaisuutta ja kävi muuttamassa metsässä turhaan möykkäävät kulkijat vitivalkoisiksi. Pikkis oli ensimmäisenä työkesänään lähtenyt Kirpan kanssa Sumusilmää etsimään. Pikkis oli kertonut Minille, kuinka he olivat hiippailleet yöllä suolle ja Mini oli kuunnellut silmät selällään, mutta ruvennut parkumaan, kun Pikkis oli matkinut Sumusilmän ulvontaa. Ja silloin Äiti oli tullut kysymään, että mitä nyt taas.

Mokomakin arkajalka-pupupöksy! Eihän nyt kukaan kummitusjuttuihin oikeasti uskonut. Kaikkihan tiesivät, että ne olivat silkkaa höpönlöpöä ja palturia. Pikkis oli vain hivenen värittänyt tarinaa jännemmäksi, ei Sumusilmä oikeasti ollut ulvonut suolla kuin susi vaan ujeltanut hiljaa, eikä se ollut yrittänyt vangita heitä valkoisen harsonsa sisään vaan pussannut kevyesti nenänpäähän. Mutta juttu oli paljon parempi hieman ryyditettynä. Tai ainakin siihen asti kunnes Mini oli hälyttänyt Äidin paikalle parkumalla kuin pillastunut rusakko.

Mininkin pitäisi vain oppia, että kummitusjutut ovat pelkkää sepitettä, Pikkis oli kinannut, mutta Iskä oli vastannut rauhallisesti, että mörökölleillä oli varsin vilkas mielikuvitus. Erityisesti nuorempien mörököllien turkki pörhistyi ja viiksikarvat sojottivat suorina jo hyvin vähäisistäkin höpöjutuista ja sitten jutut seurasivat unimaailmaan.

- Kai minä nyt sen tiedän, kertokaa se Minille, Pikkis oli marissut.
- Niin, sinä olet itsekin ollut ihan samanlainen säikähtelijä, iskä oli hymyillyt sovittelevasti ja jatkanut, – ei se sanomalla korjaannu.

Pikkis oli jo avannut suunsa uuteen vastalauseeseen, mutta äiti oli pistänyt kädet puuskaan ja sanonut hyvin topakalla äänellä, että nyt loppui jankutus.

- Minä tiedän vain sen, että mörökölliperheessä nukutaan juuri niin hyvin kuin nuorin nukkuu, Äiti oli sanonut tiukasti ja siihen Pikkiksen oli pitänyt taipua.

Pikkis oli kuitenkin päättänyt näyttää, ettei todellakaan ollut samanlainen pelkurihiiri kuin kaikki muut ylivarovaiset perheenjäsenet, ja ilmoittanut lähtevänsä metsään yöksi. Vanhemmat olivat vilkaisseet toisiinsa ja antaneet hänelle luvan, ihme kyllä. Ja niin Pikkis oli ottanut reppunsa ja lähtenyt tuhahdellen kohti Kuulampea.

Syksy oli jo pitkällä ja illalla oli sumuista. Puiden mustat rungot natisivat tuulessa ja täysikuu heitti polulle pitkiä varjoja. Pikkiksen teki mieli hyräillä mörököllimarssia, josta tuli aina rohkealle tuulelle, mutta nyt hän puristi suunsa tiukasti kiinni. Häntä ei kertakaikkiaan pelottanut. Piste.

Puron varrella, kielonotkelman vieressä ja kahden ison kallionlohkareen välissä sijaitsi hänen  lempipaikkansa. Hän oli rakentanut majan sinne Kirpan kanssa köllilaavun ja nuotiopaikan sellaisia hellepäiviä varten kun häntätupsuakin hikoilutti. Suojaisa kolo oli mainio yöpymispaikka, sillä puron solina johdatteli hyvin uneen.

Koska varjokuvatkaan eivät saaneet Pikkistä paremmalle tuulelle, hän päätti käydä nukkumaan. Hiillos lämmitti mukavasti poskea ja hän tunsi olonsa raukeaksi. Pikkiksen silmät alkoivat lupsua.

Mutta yhtäkkiä jotain kevyttä, kutittavaa ja karvaista pörähti Pikkiksen nenälle. Pikkis säpsähti hereille niin voimallisesti, että putosi riippumatosta laavun lattialle peffalleen. Mikä se oli? Pikkis tähyili hätääntyneenä ympärilleen ja laittoi nuotioon kourallisen käpyjä saadakseen liekit valaisemaan laavua paremmin.

Ja voihan köllinpujut! Laavun seinälle muodostui haamumainen hahmo, jolla oli valtava viitta, karvaiset kädet ojennettuna kattoa kohti ja mukanaan pitkä piiska.

Pikkis kiljahti ja ponkaisi ylös.

- Kuka sinä olet ja mitä sinä tahdot ja miksi pelottelet tällä tavalla, Pikkis pälpätti hädissään.

Mutta viittatyyppi vain heilutteli viittaansa ja käsiään eikä vastannut mitään.

- Jos tulit syömään minut niin minä olen pahanmakuinen ja karvainen ja epäterveellinen, Pikkis kimitti, mutta hahmo pysyi edelleen hiljaa. 

Pikkis mietti mitä tehdä. Hahmo ei vaikuttanut kovin päättäväiseltä, huojui vain. Pikkis päätti ottaa maasta kävyn ja heittää sillä tunkeilijaa. Kun Pikkis kumartui varovasti, hänen häntänsä osui nuotion vierellä olevaan pensaaseen. Oksalta lehahti lentoon suuri hopeanharmaa yökkönen. Samalla viittasankari seinällä katosi.

Pikkis katsoi epäuskoisena nuotion valossa lepattavaa yökköstä, se oli paksu havununna, joka vaikutti sekin pelästyneeltä. Karmiva ilmestys olikin ollut ihan tavallinen yökkönen, jonka varjokuva oli heijastunut kallionseinään. Kädet olivat olleet yökkösen karvaiset tuntosarvet ja viittana siivet, ohut oksa oli näyttänyt piiskalta.



Pikkis tunsi poskinahkansa alkavan kuumottaa turkin alla. Hän oli pelästynyt pahaista yö-ötökkää! Hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vain ollut nähnyt tätä pöhköä sinkoilua ja hiippaili muina mörökölleinä takaisin riippumattoonsa. 

Unetus oli kuitenkin kadonnut tipotiehensä. Pikkis katseli tähtiä. Ehkä mörökölleillä tosiaan oli vilkas mielikuvitus. Siitä oli hirmuisesti hyötyä, jos piti keksiä tekemistä silloin kun sade jatkui kolmatta päivää tai kun piti mielikuvitella itsensä uneen. Mutta ehkä saattoi olla myös niin, ettei mielikuvitusta pitänyt turhaan ruokkia kaikenlaisilla jutuilla, ettei se täysin villiintynyt ja pelästyttänyt itse itseään. Pikkis toivotti havununnalle hyvää yötä. Sitten hän veti peiton nenälleen, ettei kukaan enää pörähtäisi siihen. 

----------------------------------------------------------------------------------------------

Pikkis, rohkea pikku mörökölli on saanut kaivatun jatko-osan! Ystävyyttä ja kasvamista puntaroivassa tarinassa Pikkis lähtee etsimään ystäväänsä ja joutuu hurjaan seikkailuun: joenlaskuun, metsänpeittoon ja rotkoon. Katjan kirjoittama ja Annukka Palménin kauniisti kuvittama metsäseikkailu sopii erinomaisesti koululaisen pulpettikirjaksi.

Tuija Pludénin ilmastotalkoot

12.10.18



Ilmastonmuutos tulee, ja maailmanloppu. Tämä on nyt varma asia. Haluan osallistua ilmastotalkoisiin. Yleensä en tämmöisiin lähde, mutta lehdessä sanottiin, että jokainen voi tehdä jotain. Listasin plussat ja miinukset itselleni ja kanssakuolijoille pohdittaviksi.

1) Liha. Lihansyönti on kuluttajan pahin teko ilmastonmuutosta ajatellen, näin luin ja uskoin. Lopetin lihansyönnin, eikä tehnyt tiukkaakaan. Jauhelihasta en ole pitänyt koskaan, pihviä en osaa paistaa. Olen syönyt lihaa, koska se on tapa. Turha tapa, työpaikan ruokalassa on jo kaksi kasvisruokaa joka päivä. Mutta mitä tilalle kotona? Aloin etsiä. Löysin lähikaupan kasvisruokahyllyn: siellähän oli valmisruokia kokonainen kaappi! Parhaaksi osoittautui tutun valmistajan falafelpakkaus, jossa mukana limemajoneesi. Paistoin pannulla öljyssä, kyllä oli hyvää. Voitti valmislihapullat mennen tullen. Laihduin kuukauden kasvisruokailun jälkeen kolme kiloa ponnistelematta lainkaan.

Minne laitetaan maailman lihakarja, kun sitä ei enää tarvita, tätä en tiedä. Intiassa kulkevat kaduilla, meillä jäätyisivät kuoliaaksi, mutta lihakarjana kuolevat kumminkin. Eihän hevosillakaan enää kadulla ajeta, mutta eivät kadonneet sukupuuttoon autojen tieltä. Luotan, että lihakarjallekin käy hyvin. Muuttuvatko maitokarjaksi, mene tiedä. Possuista voi tehdä lemmikkejä.

Sirkkoja en syö. En ymmärrä koko ideaa, eihän se ole kasvissyöntiä, jos vaihdetaan liha hyönteisiin. Puistattaa ajatuskin, nyt pitää tarkkaan katsoa leipäpaketit, ettei erheessä tule syötyä sirkkaa, kun kasvissyöjäksi yrittää.

Elikkä tästä vahva plussa. Lihan lopetin eikä haittaa. On jotenkin eheytynyt olo.

2) Lentäminen. No tämä on ikävämpi juttu. Pitäisi lopettaa lentäminen. Olen käynyt Riminillä kerran vuodessa. Katsoin paljonko siitä tulee päästöjä: paljon. Pitäisi maksaa 77 euroa päästökompensaatiota. Päätin jatkaa Riminiä ja maksaa, mutta se on tehty vaikeaksi. Miksi ei voi maksaa suoraan lentoja varatessa näitä päästömaksuja? Miksi ovat lentoliput liian halpoja? Laitoin palautetta lentoyhtiön chattiin, mutta siellä oli vastassa Botti. Se on robotti. Se ei ymmärrä ilmastonmuutosta, koska se ei sitä kosketa. En tykännyt asioida robotin kanssa ja ihmistä oli mahdoton saada kiinni. En ihmettele, että ihmiskunta tuhoutuu, joskus mietin onko parempikin niin. Robotit selviytyvät, jos oppivat lataamaan itse akkunsa auringolla. Ja oppivathan ne. Eivät syö lihaa myöskään, siksikin ennustan niille uutta maailmaa ihmiskunnan jälkeen. Me olemme dinosauruksia, omaan suuruuteemme kaatuvia, mutta jos nyt kymmenen vuotta saisi vielä elää niin olisi hyvä.

Työpaikalla on ollut minulla kaksi kertaa vuodessa työmatka Tukholmaan, inspiraatiopäiväksi sitä kutsutaan. Nyt ne lopettivat sen ilmastonmuutossyistä, vaikka oikeasti säästävät rahaa. Kokous on siirretty videotapaamiseksi, ja siinä on kyllä vaikea inspiroitua. En ole suostunut laittamaan kuvaa päälle, istun mieluummin kotona sukkahoususillani ilman videota ja puuhailen kotihommia samalla, kun muut hölisevät. Se on inspiroivampaa kuin videolta puhuvien päiden tuijottaminen. Kerran aloin imuroida, mutta sitten alettiin huudella sieltä, että mitä oikein teen - olin unohtanut laittaa itseni mutelle elikkä äänettömälle. Kuulemma häiritsin imuroinnillani muiden inspiraatiota.

Millaisia ovat tulevaisuudessa robottien inspiraatiopäivät, sitä en tiedä enkä onneksi elä tarpeeksi kauan nähdäkseni.

Lentämisestä miinus: siitä en voi kokonaan luopua, mutta kompensaatio pitäisi saada helpommaksi. Plussaa siitä, että työpaikan turhat lentelyt on lopetettu. Tämä on siis sittenkin plusmiinusnolla.

3) Sää. Tämä on se harmillisin asia. Sää menee hankalaksi, se on jo nähty. Hurrikaaneja on meillä vähemmän, mutta yleisin vuodenaika on jatkossa lokakuu. Kuka sitä haluaa? Tammikuussa yli kymmenen astetta Etelä-Suomessa ja nurmikko viheriöi. Kevät alkaa helmikuussa, vaikka on pimeää ja ihmisen pitäisi hiihtää. Tekee mieli puutarhahommiin, kun nurmi kasvaa, mutta töiden jälkeen ei näe mitään. Vettä tai loskaa sataa 8 kuukautta vuodesta.

Lokakuu voi jatkua myös heinäkuussa, näin kävi monena kesänä, paitsi viime kesänä, jolloin oli sikamaisen kuuma. Sellaista ei suomalainen kestä, meillä on saunat siksi, että niitä voi käyttää ja järvet, joiden kuuluu virkistää. En nauttinut yhtään. Nukkuminen oli mahdotonta, kun kodin mittari näytti 37 astetta. Elämän ennustaminen menee vaikeaksi: juuri kun on vienyt kesävaatteet vintille, tulee lokakuussa 20 astetta. Saa alkaa pukea itseään kuravaatteisiin ympäri vuoden, kun aina sataa. Lapset eivät vastusta kuravaatteita turhaan, karmeita ovat ja epämukavia päällä.

Jos ajatellaan globaalisti, niin vielä pahempaa on muualla. Malediivit uppoaa ennen kuin ehdin sinne asti. Eipä silti, ei olisi varaa maksaa kompensaatiomaksua, jos jotenkin saisi lennot raavittua kasaan. Minne heidät laitetaan asumaan? Entäpä Hollanti - väittävät, että padot kestävät merenpinnan nousun. Tätä en usko. Hollantilaiset ovat mukavia, sääliksi käy heitä.

Säätä ei voi ihminen säätää, kun on kerran vääntänyt termostaatin väärille lukemille. Se on nyt tässä se suurin uhka ja miinus. Jokainen haluaisi asua kotonaan, mutta ilmastonmuutos vie kodin niin monilta, ettei sitä uskalla edes ajatella.

Kun tätä ajattelee, alkaa huimata. Säästä tulee nyt niin iso miinus, että ilmastonmuutos pitäisi lopettaa heti. Lehdestä luin, että se on mahdollista, jos on tahtoa. Minulla on. Suosittelen Amerikan presidentillekin. Tämä on pieni pallo, ja yhteinen. Toista meillä ei ole, kuussa on kurjempaa. Sinne mahtuu harva asumaan.

Ilmastotalkoille nyt iso plussa. Ei ole mahdotonta tämä, tahdon talvilumet takaisin ja malediivilaisille korallit ja kodin jatkossakin.





Liekittäjä

7.10.18


Kolmannesta kerroksesta näkyi lammelle ja puistoon, Sylvia näkyi kävelevän rollaattorin kanssa sorsia syöttämään. Sylvialla oli yhtä ryppyiset kämmenselät kuin minullakin mutta aina hienot kynnet, en kehdannut kysyä, kuka ne sille laittoi. Kynsilakassa sillä oli aina helmiäistä, ei ikinä tylsää mattaa. Hohteella sai sävyyn kuin sävyyn hienostuneisuutta ja herkkyyttä. Eerokin olisi valinnut helmiäisen. Siinä oli mies, joka ymmärsi tyylin päälle.

En ajatellut Eeroa enää kovin usein, aika teki tehtävänsä. Komea mies ja taitava räätäli se oli ollut. Pukeutui hyvin, oli kohtelias ja kielitaitoinen. Ryhtinsä oli kuin ruhtinaalla, silmät venäjänsiniset, niillä hän katsoi ihmisten läpi ja antoi määräyksensä – käytä aina vyötä, puhtaan valkoista saa olla vain nilkkasukissa, farmarikankaat on tarkoitettu nuorille. Ja kaikki tottelivat kuin olisivat kuulleet sen Korkeimmalta.

Turun laivasataman lipputiskillä minä niihin silmiin ensimmäistä kertaa katsoin. Eero matkusti usein Suomen ja Ruotsin väliä, ja osti aina lippunsa minulta. Rahastin tahallaan väärin niin että Eero sai alennusta ja annoin piletin kanssa aina viehättävimmän hymyni. Sitten tuli se päivä, kun Eero pyysi minua mukaan, ensin leikillään ja sitten tosissaan. Ja minä lähdin enkä taakseni katsonut. Tukholmassa kaikki oli kuin satua, elämä oli täynnä seurapiirijuhlia, konsertteja ja teatteria. Eero tunsi kaikki kaupungin silmäätekevät, kuninkaallisiakin.

Mustavalkoinen hääkuva piirongin päällä oli jo kellertäväksi haalistunut, mutta muistot sentään olivat kirkkaat. Kermanvalkoisen hääpuvun polvipituisessa helmassa oli valtavasti kangasta laskoksilla ja yläosassa upea tyköistuva leikkaus, kaiken kruunasi pillerihattu. Eero oli senkin suunnitellut ja teettänyt hatuntekijällä. Hiuksissani oli täydelliset laineet ja tanssin kapeakärkisissä satiinikengissäni yöhön asti kuin Grace Kelly.

Eero kehui aina uumani, se sopi yhteen kellohameiden ja vyötäröltä solmittavien kauluspaitojen kanssa. Ne kaikki upeat asut kokoa 34, kävelypuvut, kynähameet, keepit ja hatut.  Missä ne olivat nyt? Vintillä? Ei, hoivakodissa ei ollut vinttiä.

Satu ympäriltä kuihtui, kun lapset tulivat. Piti muuttaa takaisin Suomeen, koska en pärjännyt ruotsilla niin kuin Eero. Yksi toisensa jälkeen Eeron tekemät kauniit puvut lakkasivat mahtumasta ylleni. Mies ei ymmärtänyt, miksi minä en pitänyt itsestäni enää huolta, enkä minä itsekään tiennyt. Oli vaikea ehtiä kävelylle ja laittaa laineita hiuksiin, kodinhoito ja lapset pitivät kiireisinä päivin ja öin. En ollut enää niin energinen, vaikka yritin. Sitten tulivat ne kaikki omituiset ajatukset, pelon välähdykset ja väsymys, raastava väsymys. Oli parempi olla kotona, turvassa. Eero väitti, että minä erakoiduin ja hemmottelin lapset piloille, mutta varsinkin Iiro halusi olla paljon rinnalla eikä minulla ollut sydäntä itkettää poikaa.

Kyllä minä tiesin itsekin, etten enää ollut samanlainen ilo silmälle. Häpesin kuvaani, kotona seisoin peilin edessä ja puristelin itseäni kyljistä, sitten taas jaksoin olla syömättä. Tein lounasta vain lapsille ja itse join teetä, naisihmisen piti aina katsoa mitä söi. Kotitakkini kiristi silti ja Eero sanoi, ettei minun pitäisi enää tehdä lauantai-iltaisin crêpes suzettea. Kahvilassa tilasin joskus mustan kahvin ja croissantin, mutta kävin sitten katumassa toiletissa, ettei Eero suuttuisi.

Olkavartta vihlaisi, sitä kohtaa, jossa oli kummallinen, pyöreä arpi. En muista mistä se tuli, mutta se oli ruma ja tuoksui palaneelle lihalle.

Ikkuna oli pölyinen, huoneessakin pitäisi siivota. Lammen rannalla istui aina sorsia, koiraspuoliset olivat koreita sinivihreine sulkineen. Inhosin niitä. Sorsien ajattelemisesta tuli aina hirveän epämukava olo, teki mieli kirkua ja lyödä hoitajia. Silloin tuli lääkäri ja piti ottaa vaaleankeltainen pilleri, joka seuloi ajatuksista pois kaiken turhan painolastin. Lääkäri sanoi että niin oli parempi, ei kaikkea aina tarvinnut kohdata.

Se kuva liekkimerestä vainosi minua. Oli paljon mukavampi muistella Tukholman mukulakivikatuja, konditorioita ja kapeaa vyötäröä. Sellaisia muistoja tuli ei ikinä häirinnyt. Lieskat eivät syöneet Skansenia eivätkä pitsihuviloita. Korkeiden kirkkojen kapeat tornit kurkottelivat kohti Jumalan asuinsijoja vaaleanvihreiden kattojen seasta eivätkä savunneet.

Lääkärit eivät uskoneet, kirjoittivat typeriä diagnoosejaan, että olin syömishäiriöinen, masentunut ja traumaperäisessä psykoosissa. Mutta minä puhuin totta, minä näin, kuinka oranssi hirviö oli syönyt Eeron, nielaissut ensin käden, sitten loput. Sitä en sanonut, että olin ruokkinut oranssia hirviötä ruskeasta pullosta. Minun oli ollut pakko.

Se oli ollut ihan tavallinen ilta. Eero oli ollut vihainen, kuten aina, sättinyt taloudenpidosta ja kasvatuksesta ja lyönyt, mutta tällä kertaa se oli sanonut lähtevänsä ja ottavansa lapset. Juonut päivällisellä liikaa ja nukahtanut tupakka kädessä, vaikka hyvin tiesi, että pahuus oli tulenarkaa.

Suloiset lapset, pyöreäposkiset ja kauniit. Minun lapseni. Minä en antaisi lapsia ikinä Eerolle, en koskaan, siinä meni raja. Minä ne olin hoitanut, ruokkinut ja kammannut, ei Eero. Ja silloin mieleeni oli tullut, että Eero oli se, joka piti antaa pois. Ja annoinkin.

Keskusradiosta kuului kutsu, äänimerkki iltapäivän hartaustuokioon. Oli parempi mennä. Halusin ottaa asiat varman päälle, tässä vaiheessa elämää muutkin ottivat.

Tuoli narahti kun nousin. Kohensin shaalia ja katsoin peiliin. Asettelin harmaat kiharat hiuslakalla. Sekin oli hyvin tulenarkaa, tytär oli sen kertonut, tyttö tiesi nämä asiat kun oli kampaajalla töissä. Se piti paikkansa. Tuli oli leimahtanut tupakan päästä kuin raketti.

Lasten tähden minä luovuin vyötäröstä, liekitetyistä letuista ja sinisistä silmistä. Tuli poltti pois Eeron teot ja puheet, jotka tekivät lapsista hiljaisia ja arkoja. Aikuinen kestää enemmän, mutta ei sekään loputtomiin.

Käytävältä kuului ääniä. Muillakin oli kiire tapaamaan Herraa. Jos vielä kerran pyytäisi anteeksi, kaikkea ja ei mitään.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ps. Jos tykkäsit jutusta, saatat tykätä myös Katjan esikoisromaanista LasitehdasKustantajan verkkokaupasta saa kirjan koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja on tulossa ensi viikolla!
Sisällön tarjoaa Blogger.