Olemme vähän vähemmän kertoneet tässä blogissa itsestämme ja muuttaneet elämäämme enempi fiktion muotoon. Kirjan eli Arkisatuja aikuisille -teoksen julkaisu on kuitenkin siitä erikoinen asia, että muuten komerossa piileskelevän ujon kirjailijan on silloin syytä avata kaapin ovet ja kertoa jotain siitä, kuka hän oikein on ja miksi.

Ja mehän kerroimme - jos teitä huvittaa kuulla lisää, Yle Areenasta voi kuunnella perjantain Yle Puheen aamu-shown, jossa selostimme kaikenlaista kirjan synnystä siman pullotukseen (jonka Katja päätti hoitaa näppärästi loppuun julkkareiden jälkeen n. klo 2.30 aamulla). Meidän osuus löytyy kohdasta 02:05:20 klikkaamalla tästä.

Perjantaina pidettiin kavereille julkkarit pre-vappu-hengessä Jackie Barissa. Aloitteville kirjailijoille tai sellaisiksi haluaville kerromme nyt julkkareiden tärkeimmän tarkoituksen: se on keskimäärin ainoa kerta kirjailijan elämässä, jolloin signeeraus- ja selfie-pyyntöjä on aivan jonoksi asti. Kirjailija saa tuntea itsensä siis merkkihenkilöksi ja suosituksi tähdeksi ystävien iloisten kehujen ja selkään taputusten ansiosta.

Se on se hetki, jolloin apuraha-hylkäysten jälkeinen masennus kaikkoaa ja päätös siitä, että tämä on viimeinen kirja unohtuu: kirjailija kokoaa itsetuntonsa rippeet ja päättää jollain konstilla, jollain ajalla aloittaa ehkä sittenkin vielä yhden kirjan, kun tätä suosiota tuntuu sentään olevan! Olkoonkin, että kaikki fanit ovat ystäviä ja sukulaisia tai kustantamon edustajia. Mutta onhan heitäkin sentään kokonainen baarillinen vaivautunut paikalle! Matkalla menetykseen ollaan siis!

Olennaista on sekin, että skumppa virtaa, jolloin päästään oikein sellaiseen suuren maailman Hollywood-tunnelmaan. Katsokaa vaikka:

Keiju ja prinsessa skoolaavat hoville onnellisina.

Ihanat ystävät tiiviissä tunnelmassa. (Kuva: Okko Ojala)

Lavashow kustantaja Mirjam Ilvaksen kanssa. (Kuva: Okko Ojala)

Ihana kustannustoimittajamme Kukka-Maaria Kortesluoma on myös myyntitykki, joka möi 50 kirjaa loppuun (kiitos kaverit siitäkin!). (Kuva: Okko Ojala)

Oli kyllä todella hauskaa ja iloinen tunnelma - saimme myös hyvät vinkit jatko-osaan sekä Kiinan valloitukseen. Uusia ideoita syntyi Novelliblogiinkin, joten pysykää kuulolla ja muistakaa seurata FB-ryhmää, jonne päivitämme kirjakuulumisia kevään mittaan.

Lopuksi ekoja palautteita kriittisiltä lukijoilta: Inan äiti (79 v) liikuttui kirjasta kovasti, ja nauroikin välissä varmistettuaan, että onhan kyse nyt varmasti fiktiosta. Hän totesi, että kirja on "kiinnostava kurkistus seuraavan sukupolven elämän". Uskallamme suositella kirjaa äitienpäiväpakettiin eri ikäisille äideille, Akateemisen kirjakaupan lisäksi sen voi ostaa kätevästi vaikkapa Adlibriksestä täältä.

Kirja löytyy äänikirjana, jonka lukee Krista Putkonen-Örn – ja mukana on myös bonusraita. Kehtaamme suositella tätäkin formaattia, koska iloksemme Arkisatuja valloitti tänään BookBeatin ykkössijan Nousussa nyt -listalla. Jopas jotakin!

BookBeatissa ja Storytelissä on aina uusille kuuntelijoille ilmainen parin viikon koejakso, joten konseptia voi ensin testata rauhassa.



Tässä tämän viikon kirjakuulumiset ja lisää fiktiota taas ensi perjantaina! Kiitos, että olette lukijoitamme - ilman teitä ei olisi syntynyt kirjaakaan! Skål! :)

Katja puuttuu kuvasta, mutta molempien puolesta: kiitos lukijat! <3 (Kuva: Okko Ojala)

Kaikilla meillä on persoonassamme haasteita, yksillä pieniä ja toisilla sitten vähän suurempia. Nämä arkesi sujuvuuteen vaikuttavat sudenkuopat on tärkeä tiedostaa, ettet vallan romahda ja saa diagnoosia. Lukaise siis korvakynttiläintendentti Taina-Liisa Sopasen laatimat horoskoopit ja ymmärrät itseäsi taas hieman paremmin!
(Huom. Räätälöidyt lukusuositukset löytyvät kirjasta Arkisatuja aikuisille)

Kauris

Olet arjen supersankari, Kissanaisen ja Godzillan rakkauslapsi ja manageeraat suvereenisti niin uran pörssiyrityksen johtoryhmässä, koulun myyjäiset, joulukortit kuin lasten kesäleiritkin. Mikään arjen haaste ei ole sinulle ylitsepääsemätön, päinvastoin, joskus kumppanistasi saattaa tuntua, että oikein hakeudut tilanteeseen, jossa sinulla on johtoryhmän telco, joogatunti ja kuopuksen kuorokonsertti päällekkäin. Iltaisin kun presentaatio on hiottu, sämpylätaikina kohoaa ja astianpesukone hurisee, käperryt sikiöasentoon hyperventiloimaan kodinhoitohuoneen lämpimälle lattialle. Haaveilet prinssistä, joka kantaisi sinut vahvoilla kärsivarsillaan lomalle ja/tai terapiaan. Toivot että edes joskus peffasi alla tuntuisi pieni herne sen jalkapohjasta löytyvän legon sijaan.

Pakotettiin retriittiin. Työkaverit olivat saaneet äänestää työhyvinvointi-projektissa, kuka tarvitsee eniten mielenrauhaa ja minä voitin. Tämä olikin eka kerta, kun koskaan olen mitään voittanut, edes Ässä-arvassa en ole saanut vitosta ikinä, mutta kysyin heti saako sen voiton vaihtaa rahaksi. Ei saa, sanoi hr-nainen ilkeä hymy naamallaan. Siinä on kanssa v-mäinen ihminen, varmasti on nuorena miettinyt että missä saa eniten ihmisiä kiusata ja kontrolloida ja päättänyt että tässä.

Eipä mitään, lähdin retriittiin kun pakko oli. Sinne päästäkseen piti mennä yhteisbussilla maaseudulle, ja se lähti huonosti heti: en pidä maaseudusta kun olen kerran päässyt sieltä pakoon. Meitä oli 15 hengen ryhmä, kaikenlaista väsynyttä eläjää, kukaan ei jaksanut puhua toisilleen mitään ja hyvä niin. Perillä ymmärsin, että se oli sanottu jo ohjeissa, joita en ollut lukenut: tarkoituksena oli keskittyä omaan sielunmaisemaan ja puhua vain kun ohjaaja antaa luvan. Ajattelin, että saattaa tästä jotain tullakin.

Ohjaaja oli lempeä ja nääntyneellä tavalla laiha nainen, joka kertoi olevansa kiitollinen kun olimme siellä. Kiitollisuus olisi muutenkin tämän viikonlopun teema. Päätin, että jos Jeesus mainitaan kerrankin niin lähden kotiin. Kysyinkin siitä, että onko tässä joku uskonnollinen tausta ja ohjaaja kiitti suorapuheisuudestani: ei ollut kuulemma, henkisyyttä voi olla myös ilman uskontoa, kuten tulisin viikonlopun aikana havaitsemaan, jos vain pitäisin mieleni avoimena ja kanavat auki. Lupasin yrittää, vaikka vaikeaa olisi.

Nainen, jonka nimi oli Carina C:llä sanoi tämänkin olevan ihan sallittua, sillä jokainen meistä kulkee omaa matkaansa ja toisilla kestää kauemmin tehdä rauha itsensä kanssa. Meinasin sanoa, että en tarvitse rauhaa itseni, vaan kolmen työkaverin, yhden naapurin sekä miniän kanssa - ne ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa on joko puhevälit menneet tai joka kerta tulee riita, kun sanoo päivää. Mutta en sanonut mitään, koska Carina näytti siltä, että puhelupaa ei ollut enää.

Sitten meille pidettiin iltaharjoitus. Aloittaisimme kuulemma kevyesti, piti vain maata lattialla, kuunnella ohjaajan monotonista ääntä ja ajatella varpaita. Sitten kantapäätä. Sitten säärtä. Sitten polvea.

Vatsaan mennessä mieleeni tuli siskonmakkarakeitto. Ohjaaja käski antaa ajatusten tulla ja mennä, mutta en päässyt eroon siskonmakkaroista. Olisi tehnyt hirveästi mieli siskonmakkarakeittoa, mutta nythän ei saanut sitä enää syödä, kun oli tullut tämä ilmastonmuutos. Liha on pahasta, minäkin olin alkanut valita työpaikan ruokalassa kasvislinjalta lounaat laihtumisen ja paremman maailman toivossa, mutta milläs korvaat siskonmakkarat? Et millään. Se pehmeän pyöreä suolainen ja sopivasti rasvainen makuelämys ei kyllä mistään kaurasta synny, herneestä puhumattakaan.

Oikeastaan olikin aika kova nälkä. Harjoitukset piti tehdä kuulemma tyhjällä vatsalla, mutta sellainen ei ole sopinut minulle koskaan. Vatsa kurni ja ajatukset harhailivat, sitä paitsi salissa veti ja lattia oli kylmä. Mitä pitempään makasin, sitä maallisemmiksi ajatukseni muuttuivat henkistymisen sijaan.

Muut makasivat hiljaa, ohjaaja oli vaiennut ja nostin varovasti päätäni. Ei tapahtunut mitään. Jatkoin siskonmakkaroista haaveilua.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saimme luvan nousta ylös ja istua piiriin. Ohjaaja pyysi jakamaan tuntoja, oliko vaikea keskittyä vain kehoon ja antaa ajatusten tulla ja mennä? Muut istuivat mykkinä ja ohjaaja tuijotti kysyvästi minua, joten sanoin, että oli kyllä, ajattelin koko ajan siskonmakkarakeittoa. Ohjaaja sanoi, että juuri tällaisista häiritsevistä ajatuksista pyrimme tänä viikonloppuna eroon, ja täällähän syömme vain vegaanista ruokaa muutenkin. Nyökyttelin ja sanoin että tätäpä juuri siinä mietin, että nyt ei voi enää syödä siskonmakkaroitakaan, sellaiseksi on maailma mennyt enkä tiedä onko parempaan suuntaan vai mihin mennään, päin liian nopeasti sulavaa jäävuorta vissiin. Nälkäisenä muutun synkeäksi. Carina sanoi, että tästä pääsemmekin sopivasti iltapalan pariin.

Keittiössä saimme leipää ja eri värisiä tahnoja, paprikaa, kurkkua sekä teetä. Kyllähän sitä nälkäänsä söi. Menin nukkumaan, tv:tä ei täällä ollut eikä internettiä, onneksi olin yhden naistenlehden nakannut laukkuun mukaan. Oli liian hiljaista ja pimeää, vaikea oli saada unta.

Juuri kun olin nukahtanut pitikin jo herätä hävyttömän aikaisin ja siirtyä ennen aamupalaa taas saliin makailemaan. Janotti ja oli kamala nälkä, ajattelin koko rentoutuksen ajan toiveikkaana, josko olisi kaurapuuroa aamupalla että saisi vatsan täyteen. Makailun jälkeen tehtiin venytyksiä, joihin en taipunut. Ohjaaja tuli auttamaan, kaikki sattui. Sain jotain kummallisia palikoita, joiden piti auttaa asennoissa tavalla, jota en ymmärtänyt. Pikkuhiljaa vaan, omalla tahdilla, ohjaaja hymyili lempeästi ja siirtyi neuvomaan muita. Loppurentoutuksessa nukahdin.

Menin kärttyisenä aamupalalle. Ei ollut kaurapuuroa, oli hedelmiä, leipää, tahnoja ja teetä. Eikö ole kahvia, kysyin ja Carina kertoi, että ei, sillä kahvi oli vahva stimulantti ja sellaisesta pyrimme nyt täällä eroon. Jassoo, sanoin ja laitoin teekuppiini mielenosoituksellisesti kaksi mustimman teen pussia.

Sitten piti taas siirtyä hiljaisuuden vallitessa saliin makaamaan. Ajattelimme jälleen varpaita, kantapäitä, sääriä ja niin edelleen. Jossain kainalon kohdalla nukahdin. Carina herätteli minua ja kyseli lempeästi mutta aavistuksen ärtyneesti, olinko nukkunut yöllä lainkaan, kun kuorsaamiseni häiritsee jälleen muiden kehomeditaatiota. Pahoittelin ja sanoin etten ollut, sillä en pidä maaseudun pimeydestä ja tyhjyydestä. Lapsuuden traumoja, naureskelin mutta Carinaa ei naurattanut.

Siirryimme ulos seuraavaan harjoitukseen, vaikka ulkona oli hävyttömän kylmä ja kova viima. Tarkoitus oli avata aistit luonnolle ja maadoittua johonkin, jota en ymmärtänyt. Istuin sammaleisen kiven päällä ja palelin, ihmettelin oliko tässä tarkoitus jäädyttää meidät nyt rauhallisiksi vai mikä oli harjoituksen pointti. Carina oli luvannut, että lounaan jälkeen saisimme olla omissa oloissamme pari tuntia ja päätin käyttää sen nukkumiseen.

Päiväuniltani heräsin helvetilliseen kipuun. Virtsatietulehdushan se siellä. Jumppasalin lattia oli kylmä eikä sillä makailu sopinut virtsistaipumukselleni, kylmästä kivestä puhumattakaan. Lähdin Carinan luo ja sanoin, että nyt on kiire lääkäriin, pian en pysty kävelemään. Hän kyseli olenko karpalokapseleita kokeillut ja sanoin, että nyt tämä saa riittää, tarvitsen antibiootit ja mielellään alle kolmessa tunnissa tai loppuu mielenrauha koko leiriltä. Hän lupasi heittää minut juna-asemalle, josta pääsisin pian lääkäriin.

Istuimme hänen Teslaansa ja ajoimme hiljaisuuden vallitessa juna-asemalle. Kaikkea hyvää sinulle matkallasi, Carina toivotti. Kiitin vaikken tiennyt tarkoittiko kotimatkaa vai elämän matkaa, ja samapa tuo, hänen matkoilleen en aikonut enää lähteä.

Antibiootit saatuani tein kotona siskonmakkarakeittoa. Ajattelin varpaita, kantapäätä, säärtä ja polvea. Sillä lailla meni se siskonmakkaraelämys pilalle pitkäksi aikaa.

Näin jo kaukaa, että vaalijulisteeni makasi kumollaan maassa. Kun kävelin lähemmäs oli selvää, että se oli kaadettu tahallaan. Joku oli pomppinut naamani päällä numeron 42 kuraisilla kengillä ja sloganini päälle oli hierottu koiranpaskaa. Mustalla tussilla oli vielä piirretty viikset ja mustattu etuhampaat. Kyllä vitutti. Sekin plakaatti oli maksanut rahaa eikä sitä tuosta putsaisi kuntoon mitenkään. Olisin senkin satasen voinut käyttää vaikka lasten kenkiin.

Tungin esitteet olkalaukkuun ja nostin telineen pystyyn. Puukehikko oli yllättävän painava ja ristiselkääni vihlaisi ikävästi. Olin aivan jäässä päivystettyäni juna-asemalla aamukuudesta. Kilpaileva puolue oli pystyttänyt paraatipaikalle oikein kioskin, josta sai lattea, kaikki suuntasivat sinne. Kukaan ei ottanut esitettäni, katselivat vain maahan ja mutisivat jotain epäselvää. Paitsi kaksi teinityttöä. Ne ottivat flaikun, nauroivat kuvalleni hysteerisesti ja heittivät sen sitten roskiin. Hain sen sieltä takaisin.

Ainoa, joka oli pysähtynyt juttelemaan, oli halunnut tietää näkemykseni armahduksista. Sanoin, ettei ole kansanedustajan toimivallan piirissä tämä. Tyyppi haukkui virkavallan, oikeuslaitoksen ja lopuksi minut byroslavian verorahoilla loisivaksi verenimijäksi ja lähti tiehensä.

Hengitys höyrysi ilmassa. Olin hionut esitteen tekstiä ainakin kaksi viikkoa kampanjapäällikön kanssa. Olin tiivistänyt 1000 merkkiin mielestäni ansiokkaasti suomalaisen yhteiskunnan tilan ja bulletoinut alle ajamani ratkaisuehdotukset, mutta kansaa kiinnosti enemmän pressopohjainen kahvi. Kävin itsekin hakemassa laten tuplashotilla ja vittuilemassa sotesta ja siitä ettei ollut kauramaitoa. Kuuma kahvi lämmitti ihanasti sormikkaiden läpi.

Somessa ei mennyt yhtään sen paremmin. Olin saanut kurkunpääntulehduksen ja ääni oli lähtenyt juuri ennen vaalivideon tekoa. En voinut videolla puhua mitään, tuijotin vain kaukaisuuteen ja toivoin ettei keuhkojen korina tallentunut. Vähän sen jälkeen kampanjapäällikkö oli kaatunut A-virukseen. Tuurilla hän pääsisi tolpilleen vaalivalvojaisiin. Tuskin menisin sinne itsekään. Hesari oli julkaissut listauksen Uudenmaan suosikkiehdokkaista eikä nimeäni ollut mainittu kärkikahinoissa. Ei edes puolivälin tienoilla. En ollut alastonmalli, tv-julkkis, palkittu journalisti tai somepersoona. Olin vain väsynyt, homekouluihin kyllästynyt äiti ja rivivaltuutettu. Kuluvalla kaudella olin saanut aikaan lähinnä hämminkiä myöhästymällä äänestyksestä kuopuksen sairastumisen takia. Paikallislehti oli taustoja kyselemättä senkin uutisoinut: "Valtuutettu mokasi rajusti".

Jostain syystä puolue oli kuitenkin kysynyt vaaleihin mukaan. Säälistä varmaankin.

Sovittelin telinettä takaisiin routaiseen maahan, jalat eivät millään meinanneet osua vanhoihin reikiin. Vai että verenimijä. Voi perkeleen perkele. Elämässä pääsisi paljon helpommalla pyramidihuijauksia tehtailemalla kuin politiikassa riitelemällä. Haukut sai omilta ja vierailta, somessa ja kadulla, äänestäjiltä ja niiltä, jotka eivät edes tienneet, että oli vaalit. Aineistoa oli joka viikko läpikäytävänä tuhansia sivuja. Kokoukset venyivät yöhön. Miksi helvetissä olin ryhtynyt tähän? Olisi pitänyt lopettaa jo siinä vaiheessa, kun politiikan toimittaja oli haukkunut videoni tekotaiteelliseksi ja halvalla tehdyksi. Totta helvetissä se oli halvalla tehty, ei ollut varaa Disney Pixariin.

Sain telineen paikoilleen. Oli hiki. Tämä oli nyt tässä, ajattelin. Hoitakaa demokratianne saatana sillä moccamasterilla, minä lähden mäkkärin kautta kotiin nukkumaan. Vedin maalarinteippiä julisteen päälle ja kirjoitin siihen että Onko kaikki paskaa? Niin minustakin!

Kun seuraavana aamuna avasin puhelimen, huomasin että kampanjapäällikkö oli soittanut. Ilta-sanomat oli soittanut. Puoluesihteeri oli soittanut. Kampanjapäälliköltä oli tullut viesti: Juliste meni viraaliksi. Sait 1000 euron tukirahan kanankakkafirmalta.

Tuijotin viestiä. Sillä saisi palkattua jonkun tekemään uuden vaalivideon ennen ennakkoäänestystä. Keitin kahvit, laitoin villakerraston ja toppahousut jalkaan ja lähdin kauppakeskukselle esitteideni kanssa. Mustarastas lauloi, mielestäni jotain verenimijöistä.