Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Typerä opettaja

23.3.18
Photo by Tadas Mikuckis


- Mua ei huvita käydä pianotunneilla enää, Anni sanoi Maijulle kerran, kun he kävelivät koulusta kotiin.

- Miksei, sähän soitat tosi hyvin? Maiju kysyi.

- Emmä tiedä. Se opettaja on alkanut kommentoida kaikkea tyhmää, että sinullapa on kaunis ehostus tänään ja blaa blaa. Tuijottaa syvälle silmiin, se luulee varmaan olevansa hauska tai kohtelias tai jotain. Ja viimeksi se otti mua reidestä kiinni vähän vaivihkaa.

- Hyi helvetti, Maiju kirkaisi. - Eihän se nyt sillee voi tehdä, sehän on about sata??

Anni oli helpottunut, että Maiju tajusi heti.

Hän oli käynyt samalla soitonopettajalla jo pitkään, ihan pikkutytöstä asti. Opettaja oli ollut aina mukava, mutta ankara, varsinkin jos läksyt olivat jääneet tekemättä. Hänellä oli ihan harmaa tukka ja iso vatsa ja hän hymyili maireasti äidille. Vähitellen Annista tuli opettajan lempioppilas, ei lahjakkuutensa, vaan tunnollisuutensa takia. Pianonsoitto oli ihan hauskaa vaihtelua koulunkäynnille ja äiti kuunteli hänen soittoaan mielellään.

Mutta jotenkin tunnelma muuttui tunneilla, kun Anni meni yläasteelle ja alkoi meikata. Opettajan mielestä se oli hupaisaa. Annin mielestä se ei kuulunut opettajalle ollenkaan, eikä siitä olisi tarvinnut sanoa mitään. Hän ei vastannut, vaan kuittasi vaatteisiin tai kauniisiin silmiin liittyvät kommentit viileällä hymyllä ja jatkoi soittamista. Opettaja oli typerä. Onneksi Maiju ymmärsi.

- Hyi helvetti, Maiju sanoi uudestaan. - Ootko kertonut sun äidille?

- No en. Äidin mielestä se on hyvä opettaja ja olen edistynyt tosi paljon. Mitä jos se sanoo opettajalle jotain? Mä kuolisin häpeästä!

- Se on totta, vanhemmat ei tajua ikinä mitään, Maiju myönsi. - Mutta älä välitä, mä tuun sun mukaan ens kerralla.

- Mitä jos se suuttuu?

- No mitä väliä? Sanot sille, että me ollaan bestiksiä ja käydään kaikkialla yhdessä. Mä hoidan tän homman, trust me.

Anni tiesi, että Maijuun pystyi luottamaan. Hän uskalsi mitä tahansa, Maiju ei ollut ujo, kuten hän.

Seuraavalla viikolla he tapasivat Annin kotioven edessä. Anni yritti kysellä, mitä Maijulla oli mielessä, mutta Maiju vain hymyili arvoituksellisesti.

Opettaja oli vähän hämmästynyt Maijun nähdessään, mutta osoitti hänelle tuolin huoneen nurkasta. Maiju ei mennyt sinne.

- Mä tulin itse asiassa Annin äidin pyynnöstä vähän kuvaamaan, miten Anni edistyy ja millanen tämä tunti on, Maiju sanoi asettuen pianon sivuun seisomaan. - Että jos sulle sopii, niin seison ihan hiljaa tässä pianon takana vaan ja kuvaan vähän, me tehdään tästä ehkä joku tubetus myös, Anni on niin superlahjakas.

Opettaja sanoi vähän epävarmasti, ettei sellainen ollut tapana eikä hän haluaisi olla videolla mukana, mutta jos Annin äiti oli pyytänyt niin kai Annia sitten voisi kuvata. Ellei se häirinnyt Annia.

- Ei ollenkaan, Anni sanoi ja keskittyi tuijottamaan koskettimia.

Opettaja pysyi koko soittotunnin ajan hyvin etäällä Annista. Maiju liikkui pianon ja Annin ympärillä hiljaa ja kerran hän pysähtyi kuvaamaan opettajaa huomattavan läheltä. Opettaja näytti selvästi vaivaantuneelta, mutta ei sanonut mitään.

- Joo kiitti tosi paljon, Maiju sanoi tunnin päättyessä. - Tästä tuli tosi hyvää matskua, tägätään sut kuitenkin näihin mukaan niin saatte opistolle hyvää mainosta tuolla somessa.

Opettaja nyökkäsi ja arveli, että ehkä ensi kerralla voisi kuitenkin keskittyä vain soittamiseen.

Myöhemmin Maiju kysyi Annilta, oliko opettajan kanssa ollut vielä ongelmia vai oliko hän silmiin tuijottelun sijaan keskittynyt vain soittamiseen, kuten oli luvannut.

- Ei se ole sanonut enää kertaakaan mun ulkonäöstä mitään, Anni sanoi. - Se varmaan säikähti, kun kuuli, että äiti haluaa tietää mitä tunneilla tapahtuu.

- Miehet on urpoja, Maiju sanoi. - Kerrot vaan, jos se tekee vielä jotain tyhmää, niin tuun uudestaan mukaan ja kuvaan sitä lähikuvassa koko tunnin.

Se tuntui Annista hyvältä.



Surumiekka

16.3.18

Päiväkodin eteisessä haisi märkä kumisaapas. Ulkona oli vielä pimeää, ikkunassa juoksi vesipisaroita ja suurin piirtein samaa vauhtia juoksi hiki selkääni pitkin. Lapsi mökötti penkillä.

Koko aamu oli ollut yhtä huutoa. Ja kaikki yhden unilelun takia.

- Pinja, otatko ne saappaat nyt pois.
- En.
- Pinja kiltti, otahan nyt ne saappaat pois. Isin täytyy lähteä töihin.
- En!
- Kuule nyt. Mä en kertakaikkiaan voi sille mitään että Herra Hermohammas jäi äitille. Laita nyt vauhtia, jooko?
- En!
- No, isi auttaa sitten.

Kun lähdin tulemaan kohti, lapsi pomppasi penkiltä ylös ja lähti juoksemaan karkuun pitkin päiväkodin käytävää. Juoksin perään, onneksi oli vielä tyhjää. Sain tytön kiinni eskareiden ovella, jolloin hän muuttui huutavaksi makaroniksi ja heittäytyi lattialle. Tervehdin kireästi hoitajaa, joka hymyili rohkaisevasti.

Purin hammasta ja raahasin tytön takaisin eteiseen. Aloin päättäväisesti repiä saappaita pois jalasta. Lahkeet olivat raivostuttavan tiukat ja tyttö rimpuili sylissä, lenksu katkesi. Nelivuotiaalla on halutessaan hirveät voimat.

Sain toisen saappaan pois, jolloin huuto nousi kolme oktaavia korkeammaksi, suoranaiseksi kirkumiseksi. Oli pakko nostaa äkkiä hartia korvan suojaksi, jolloin tyttö valui sylistä lattialle ja löi päänsä saapastelineeseen.

- Voi perkeleen perkele! Tuon siitä saa, kun temppuilee koko aamun! Ihan oma vika!

Kirkuminen vaihtui kipuitkuksi. Tyttö riisui piponsa ja piteli päätään. Hiukset olivat liimaantuneet niskaan, nenästä vuosi räkää.

- Haluan äidin, tyttö nyyhkytti.
- Nyt on isin viikko, tiedät hyvin.
- Haluan silti äidin.
- Äiti ei voi nyt tulla, usko jo.
- Voipas. Sinä olet tyhmä!

Teki mieli huutaa, että itse olet varsinainen idiootti, oikea aasi. Ja että äiti hoitaa varmasti paljon mieluummin uutta vauvaa kuin tuollaista apinaa.

Silloin huomasin, että eteisen ovella seisoi metrin mittainen poika. Verkkarit roikkuivat alhaalla niin että Ryhmä Hau -kalsareiden kuminauha näkyi. Paksu, perunankuoren värinen tukka oli ylipitkä. Hän vilkuili meitä kulmiensa alta.

- Pinja, mikä sua itkettää?

Pinja ei vastannut, pudisti vain päätään. Kokosin itseni ja selvitin kurkkuani.

- Tuota, meillä on Pinjan kanssa ollut vähän vaikea aamu, kyllä tämä tästä iloksi muuttuu kun saamme tämän rauhassa selvitettyä.

Yritin vihjaista pojalle, että emme kaivanneet yleisöä. Poika ei vilkaissutkaan minuun vaan repi hihansuussaan olevaa reikää isommaksi.

- Tarvitsetko sä surumiekkaa?

Pinja nosti itkusta punaraidalliset kasvonsa ylös ja nikotteli.

- Joo.
- Odota. Mä haen.

Jäin tuijottamaan pojan perään, Pinja nousi istumaan. Mitä helvettiä? Kohta kuului askelten töminää. Poika juoksi takaisin kädessään joku paperista ja pakkausteipistä askarreltu pitkänomainen asia. Hän alkoi kieppua Pinjan ympärillä, heiluttaa villisti paperisuikaletta ja päästellä omituisia ääniä.

Tuijotin esitystä hiljaa, minuutin huitomisen jälkeen poika lopetti hengästyneenä.

- Noh? Auttoiko, poika kysyi.
- Vielä vähän, Pinja pyysi.

Poika teki uuden kierroksen, tällä kertaa pomppien, heiluen ja suhisten vähän kovempaa.

- Häivy! Siitäs saat, hän huitoi.

- No nyt?
- Joo.
- Tuu. Rakennetaan geomageilla.
- Joo.

Pinja nousi ylös, avasi haalarin ja ripusti sen naulakkoon. Otti nurkkaan lentäneet saappaat ja laittoi ne telineeseen, nosti hanskat ja pipon lattialta ja vei ne kaappiinsa.

- Mitä tuo oli?
- Ei kuulu sulle, tyttö tuhisi.
- Pinja kiltti. Anteeksi, että mä huusin. Mulla on kiire ja vähän paha mieli myös aika monesta asiasta. Ja muakin harmittaa, että se koira jäi äitille.

Pinja paarusti käsipesulle. Hän pyyhki kätensä puolikkaaseen käsipaperiin ja tuijotti minua.

- Voiko Rasmus tulla meille illalla?
- Kuka on Rasmus? Tuo miekkailijako?

Pinja ei vastannut vaan laittoi sisätossuja jalkaan.

- Totta kai Rasmus voi tulla, myönnyin.
- Jos sä olet surullinen, säkin tarvitset surumiekkaa. Sillä miekkaillaan surut pois.

Nielaisin.

- Niin mä varmaan tarvitsenkin.
- Rasmus osaa miekkailla.
- Mutta tehoaako se aikuisiin?
- Tehoaa se. Mutta pitää olla hyvä miekkailija.
- Rasmusko on?

Pinja nyökkäsi.

- Hyvä. Se on sitten sovittu, sanoin. Halasimme ovella.

Kävelin räntäsateessa autolle. Paperi ja teippi, kirjoitin puhelimen ostoslistaan. Tuulilasinpyyhkijät veivasivat pisaroita edestakaisin. Huomasin odottavani iltaa. 

Toivomuksia haudan takaa

9.3.18


Lapsi juoksi jäätelöauton perässä tielle täysin varoittamatta. En ehtinyt tehdä tai ajatella oikein mitään: vaihtoehdot olivat ajaa lapsen yli tai puuhun. Äitinä tein sen, minkä vaisto sanoi. Ajoin päin puuta ja kuolin.

Viimeiseksi näin lähestyvän puun ja lapsen hämmästyneen ilmeen. Sitten tunsin rysähdyksen, kun pelti murskautui, turvavyön paineen ja kivun pääni iskeytyessä rattiin. Niskassa naksahti ja siinä se oli. Puu oli vanha ja vanttera koivu, eikä mennyt kevyen pikkuautoni törmäyksestä juuri miksikään. Puu oli niskaani vahvempi, tätä on ihmisen kaikkivoipaisuudessaan vaikea ymmärtää, ennen kuin osuu kohdalle. Jos olisin jäänyt henkiin, kertoisin kaikille, kuinka elämä vilisi silmissäni ja ymmärsin elämän tarkoituksen: rakkaus ja perhe, joille omistan elämäni jatkossa työn ja kellarin siivouksen sijaan. Nyt kävi näin. Elämän tarkoitus vajosi mukanani parin metrin syvyiseen hautakuoppaan.

Minulta jäi kolme äiditöntä lasta ja yksi avuton mies, mutta Maijan lapsi jäi eloon. Siksi en kadu. Miten olisin voinut elää ajettuani Maijan lapsen hengiltä? Olimme sentään olleet parhaita ystäviä lapsesta asti. Tutustuimme ekalla luokalla, kävimme yhdessä balettitunneilla, jaoimme päiväkirjat ja poikaystävät. Maija lähtiessä vaihto-oppilaaksi ystävyys jäi hetkeksi paitsioon kun otin ja rakastuin Maijan poissaollessa. Ei sekään kauaa kestänyt ja jatkoimme Maijan kanssa ystävyyttä, kuin mitään poikaystävää ei olisi koskaan ollutkaan. Lapsetkin saimme melkein yhtä aikaa, mutta harmillista oli vain se, että Maijan mies pakotti Maijan muuttamaan omalle kotipaikkakunnalleen kauaksi meistä. Näimme harvoin, mutta tilitimme pikkulapsivaiheen ilot ja surut toisillemme puhelimitse.

Maija muutti naapuriksemme eronsa jälkeen, kun taloyhtiöstä vapautui asunto ja ehdotin muuttoa hänelle kaiken kurjuuden keskellä. Maijan lapset tulivat meille usein päiväkodin ja koulun jälkeen leikkimään ja he olivat meille lopulta yhtä läheisiä kuin sisarukset olivat keskenään.

Hautajaiseni olivat varsinainen sotku. Ei Jukka osannut järjestää niitäkään, hän oli tietenkin shokissa yllättävästä leskeydestään eikä löytänyt kansiota, johon olin tallettanut kaikki salasanani ja ohjeet hautajaisiani varten juuri tällaisen tilanteen varalta. Olinko ehkä jopa vaistonnut kuolevani nuorena, mahdoton sanoa varmasti, mutta nyt tuntuu itsestäänselvältä, että niin kävi. Ihmiset pohtivat kohtaloa ja etsivät kaiken tarkoitusta koko elämänsä, turhaan. Haudan takaa sellainen unohtuu: kuolema koittaa kun sen aika on, aina yhtä yllättävästi eikä päivääkään saa enää pois.

Maija valitsi lopulta cateringin ja muistotilaisuuden paikan, kun näki, ettei Jukka saa hautajaisia aikaan kunnialla ja jotenkin he selvisivät niistäkin. Musiikki oli kammottavaa, mutta harmi siitä haihtui lasten surun edessä. Onneksi heillä oli tukenaan Maijan lapset, jotka eivät surreet tietenkään yhtä paljon ja lohduttivat ja pitivät heitä kädestä hautajaisissa. Siitä olin iloinen, vaikka tunteet muuten olivat kummasti kuoleman jälkeen haalistuneet ja menettäneet merkitystään.

Hautajaisiin tuli kyllä sellaistakin väkeä, jota en olisi paikalle kaivannut. Oli päivänselvää, että osa heistä tuli sinne Jukan eikä minun takiani. Jukka oli vielä varsin komea ja varoissaaan, lesken ympärillähän leijuu aina sellaista kohtalon kosketusta, joka etenkin naisia kuumottaa. Muutama naapuruston rouva oli niin tyylikkäänä mustissaan, että olisin noussut haudasta Jukkaa heiltä suojelemaan, jos olisin voinut.

Hautajaisten jälkeen perheidemme välinen kuvio näytti kääntyvän päälaelleen. Maija otti meidän lapsia koulun jälkeen heille syömään kunnon kotiruokaa, kun kyllästyi kantamaan Jukan luokse astioita ja hakemaan niitä pois. Jukka istui telkkarin ääressä iltaisin lamaantuneen oloisena. Sääliksi kävi. Oli onni, että Maija asui lähellä. Hän kävi järjestämässä lasten vaatteita ja vahtimassa, että lenkkarit ja kumpparit löytyivät omilta paikoiltaan. Välillä oli vaikea erottaa lapsia toisistaan, niin paljon omat lapseni lainasivat Maijan lasten ulkovaatteita. Hyvä, että olivat syntyneet peräkkäin koko lauma.

Olisi tehnyt mieli huutaa Jukalle, että ryhdistäydy ja nouse ylös! Tee jotain! Maijalla näytti olevan saman suuntaisia ajatuksia. Hän pakotti Jukan pari kertaa yhteiselle pyörälenkille ja talven tullen he menivät yhdessä hiihtämään. Olin huojentunut, sillä Jukan luona ramppasi myös kaikenlaisia muita naisia apuaan tarjoamassa. Hirvitti, millainen nainen sieltä lopulta asettuisi taloksi lasteni äitipuoleksi. Maija näki saman kuin minä, eikä tuntunut näkemästään pitävän. Meillä oli Maijan kanssa ollut aina vahva yhteys, ajattelimme asioista samalla tavalla. Tiesin, että Maija ymmärsi jopa haudan takaa, mitä toivoin.

Maija toi omat lapsensa meille ja alkoi istua iltoja Jukan vieressä telkkaria katsellen. Keväällä Maija ja Jukka kantoivat Maijan ja lasten tavarat meille. Kesähäät pidettiin juhannuksena.

Jukka ja lapset näyttivät onnellisilta. Vuodessa olivat asiat järjestyneet parhain päin ja minäkin saatoin poistua kuviosta. Tiesin, että Maija teki tämän ystävyydestä, ei rakkaudesta. Jukka ei ollut koskaan ollut hänen tyyppiään, mutta onneksi Jukka ei tiennyt sitä itse. Ystävyys ylittää kaikki rajat, kuolemankin toisinaan.






Vuokko

2.3.18


Harpoin Ruoholahden metroaseman liukuovista sisään, kaivoin samalla käsilaukustani matkakorttia. Digitaalisessa valotaulussa vilkkui viimeinen minuutti ennen Matinkylään menevän junan saapumista. Pujottelin paksuihin talvivaatteisiin sonnustautuneiden vastaantulijoiden lomitse kohti portteja. Ehtisin ehkä junaan, jos juoksisin portaat alas.

Yöllä satanutta lunta oli kulkeutunut matkustajien kengänpohjissa metroaseman lattialle ja sulanut isoksi ruskeaksi lammikoksi. Horjahdin ja lompakkoni putosi lätäkköön. Kirosin. Luentoni alkaisi 20 minuutin päästä Keilaniemessä, enkä edes tiennyt tarkalleen, missä tila sijaitsi.

Kumarruin poimimaan lompakkoni kuraiselta lattialta ja kun nousin ylös, edessäni seisoi noin 150 senttinen naisihminen. Jalassaan hänellä oli kuluneet mustat Pomarfinnin nilkkurit, laihoja kuhmuraisia sääriä verhosivat paksut, ihonväriset sukkahousut, laventelinsininen villaulsteri ulottui polviin. Pipoa ja hanskoja hänellä ei ollut, vaikka oli maaliskuu ja pakkasta reippaanlaisesti. Hänen harmaat hiuksensa heiluivat kun ovet avautuivat ja viima pääsi sisään.

- Anteeksi kovasti, voisittekohan auttaa minua?, nainen kysyi ohuella äänellä.

Vilkaisin kelloani ja nipistin huulet yhteen. Ei hyvänen aika, ei nyt mitään opastusta suunnistustaidottomille vanhuksille, kiitos.

- Olen tässä hieman kiireessä, mutta mitähän asia mahtaa koskea?
- En uskalla mennä liukuportaisiin yksin.
- Anteeksi kuinka?
- Voisinko tulla liukuportaat alas kanssanne? Minä en uskalla yksin.

Vilkaisin ympärilleni. Olinko piilokamerassa? Miten ketään voi pelottaa mennä liukuportaita?

- Rouva hyvä, tuolla on hissi. Menkää sillä metrotasanteelle.
- En voi. En osaa käyttää hissiä. En ole koskaan käyttänyt.

Nainen katsoi minua hätääntyneenä. Huokasin. Valotaulu oli lakannut vilkkumasta, junani oli mennyt. Luentoni jäisi takuulla vajaaksi. Toivottavasti tilaaja ei pienentäisi palkkiota.

- No, hyvä on, mennään portaat alas yhdessä. Mitä minun pitää tehdä?
- Kiitos. Jos vain saan seistä vieressä ja pitää kädestä kiinni.

Ojensin käteni. Nainen tuli seisomaan viereeni ja otti kyynärvarrestani tiukasti kiinni. Hän sulki silmänsä ja pidätti hengitystään. Talutin hänet hitaasti kohti liukuportaita ja katsoin, että hänen jalkansa osuivat metalliaskelmalle. Nytkähdimme liikkeelle, ote käsivarrestani tiukkeni.

- Ei mitään hätää. Nämä ovat aika lyhyet portaat, kohta olemme perillä, rauhoittelin.

Nainen nyökkäsi, mutta piti silmänsä edelleen tiiviisti kiinni. Tajusin, että olin unohtanut ostaa lipun. Tarkastusmaksuhan tästä vielä puuttuisi.

Kuulin takaapäin lähestyvien askelten nopean rytmin, nuori mieshenkilö rynni ohitsemme niin, että jouduin vetämään rouvan lähemmäs itseäni ja ottamaan mustasta kumikaiteesta tukea.

- Oletteko kunnossa?

Rouva nyökkäsi. Yritin keventää tunnelmaa.

- Mihin olette menossa?
- Herttoniemeen.
- Harmi, olemme menossa eri suuntaan! Kuka auttaa teitä toisessa päässä?
- Kiitos, varmasti joku auttaa.
- Oikein! Teillä on hieno asenne! Asenteesta on moni asia kiinni. Minä olen menossa Keilaniemeen pitämään yritysjohdolle rohkeusvalmennusta. Se on ollut hyvin suosittu. Sen nimi on "Kaasu pohjaan eli täyttä elämää työn sankareille". Yritän rohkaista ihmisiä asennoitumalla kiireeseen oikein.
- Minä en mitään kiireestä ymmärrä, mutta kuulostaa hienolta.

Rullaportaat liukuivat eteenpäin valtavan hitaasti. Hiljaisuus tuntui kiusalliselta.

- Mitä teette Herttoniemessä, kysyin.
- Menen tyhjentämään ystäväni asuntoa. Hän kuoli viikko sitten, ja tänään sain postissa hänen asuntonsa avaimen.
- Voi hyvänen aika, otan osaa!
- Kiitos.
- Anteeksi, jos tunkeilen, mutta oletteko siis ainoa elossaoleva läheinen?
- En. Mutta Vuokko ei halunnut, että tyhjennys jää sukulaisille. Hän pelkäsi, että lapset heittäisivät hänen arvotavaransa jätelavalle. Tiedättehän, heillä on omakin elämä, harrastuksia ja sen sellaista, eivätkä he ehdi käydä irtaimistoa läpi ajatuksella.

Tuijotin rouvaa mykistyneenä.

- Ei kai kukaan nyt sentään arvotavaraa heitä jätelavalle?
- Ihmisillä on niin eri käsitys arvotavarasta. Varsinkin nuorempi polvi pitää arvokkaana nopeasti myytävää tavaraa, josta saa hyvän hinnan. Vuokko ei koruista ja sen sellaisesta välittänyt. Ja meillä oli sopimus.
- Millainen sopimus?
- Että autetaan toisiamme, otetaan talteen toisen aarteet. Haen sieltä pois valokuva-albumit ja sota-ajan päiväkirjat, hänen omatekemänsä raanun, vuosikertakonjakin ja saintpauliat. Vuokolla on upeat, valkoiset saintpauliat.
- Oletteko tunteneet pitkään?
- Tapasimme Stockmannilla 40-luvulla. Leikin liukuportaissa ja kaaduin, lettinauhani jäi jumiin portaiden väliin. Vuokko haki sakset ja leikkasi koko lettini pois. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat. Tai olimme.

Saavuimme metrotasanteelle, autoin naisen porrassauman yli tasaiselle. Juna Herttoniemen suuntaan saapuisi kolmen minuutin päästä.

Kävelimme rouvan kanssa käsikynkkää itään menevälle laiturille ja istuimme hiljaisuuden vallitessa alas penkille. Kahden ja puolen minuutin päästä kuulimme, kun kiskot alkoivat sihistä. Katsoimme, kun tunnelin päässä alkoi kajastaa heikko valo.


Sisällön tarjoaa Blogger.