Ilmassa oli marraskuun raskas tuoksu. Mustikanvarvut, risut ja lahonneet oksat rasahtelivat ja kostea sammal antoi myöten askeleeni alla tarttuen kumisaappaan pohjaan kaikin voimin. Tunsin kuinka kylmää pääsi saumasta sisään ja kasteli villasukan, mutta en ehtinyt kiertää kosteikkoa, jos halusin vielä kerran istua lempipaikalleni niemennokkaan ja katsella ruskeaksi käyneen kaislikon yli tyynenä makaavaa merta ja saada kuvan. Sitten nostaisin rottinkituolit tupaan, peittelisin grillin pressulla ja ajaisin takaisin kaupunkiin. Finnlines oli varmasti jo mennyt, mutta ehkä ehtisin vielä kuulla sen lähettämät mainingit, jotka paiskautuivat päin silokallioita kuin rakkaansa syliin.

Puut ympärilläni olivat korkeita ja mustia tummansinistä taivaanlakea vasten. Oli yllättävän hämärää ja taskulampun himmeä valokeila katkeili välillä kokonaan. Lamppu helisi kun ravistelin sitä, mutta valo ei vahvistunut. Sammutin sen, jotta virtaa riittäisi paluumatkaan.

Kun viimein näin meren, auringonlaskusta oli jäljellä enää vaaleanpunainen kaistale horisontissa. Vastapäisen saaren mökissä paloi valo. Olin kuumissani ja hieman pettynyt, että metsä oli ollut niin vaikeakulkuinen ja hidastanut matkaani. Kaivoin silti taskustani puhelimen ja otin kuvan. Kuvasta tuli pimeä, rakeinen ja epätarkka. Se ei sellaisenaan sopisi Facebookiin taustakuvaksi, joten kävelin ripeästi lähemmäs vesirajaa ja tähtäsin uudelleen.

Sitten kuulin kopsahduksen.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, näin valopilkkuja ja kesti hetken, että ymmärsin katsovani ylleni kiertyvää linnunrataa. Korkeat männyt kurkottelivat puoleeni kuin kysyen, mitä tapahtui. Sen minäkin olisin halunnut tietää. Miksi makasin tässä selälläni? Tunsin kuinka kipu takaraivossani sykki kalliota vasten ja kylmä kivi hengitti niskaani.

Kopsahdus oli kuulunut päästäni. En tuntenut jalkojani ja mietin olisiko pitänyt yrittää liikuttaa niitä. Mitä lehdissä sanottiin? Pitikö maata paikoillaan hetki, antaa tilanteen tasaantua? Mutta entäs jos veri jo virtasi murtuneen kalloni sisällä vääriin paikkoihin ja tukkisi hiljalleen hermoyhteydet ja sammuttaisi elämää ylläpitävät järjestelmät yksi toisensa jälkeen? Kuinka monta minuuttia siihen menisi? Silmieni edessä ei vilissyt elämäni videonauha vaan fysiologian opinnot – aivoturso, suprakiasmaattinen tumake ja näkökeskus. Missä järjestyksessä ne sammuivat?

Jos nämä todella olisivat elämäni viimeiset tietoiset hetket, mitä minun pitäisi ajatella? Ehkä tämä oli se elämän tilanne, jossa ei enää tarvinnut suorittaa oikeita ajatuksia ja mennä positiivisuuden kautta kuoleman hyviä puolia etsien. Viimeisiin sanoihin tuskin sai ikinä laitettua kaikkea sitä, mitä ajatteli, eihän niitä saanut sanottua edes silloin kun mieli oli kirkas. Kaikki pitäisi sanoa paljon ennen omaa eräpäivää. Niin minunkin olisi pitänyt. Sitäpaitsi osoittaisin viimeiset sanani tyhjälle metsälle.

Se oli siinä.
Moi ny.
Anteeksi, oli typerää lähteä hortoilemaan pimeään metsään, kaatua vesirajan liukkaaseen levään ja lyödä päänsä yhden somekuvan tähden, jolla halusin ilmaista, että olen elossa. Jälkipolvi kirjoittaisi hautakiveen "kuoli toteuttaessaan unelmiaan", vaikka todellisuudessa olin vainaja uppiniskaisuuteni tähden.

Jokin tumma vilahti ylitseni ja hätkähdin. Muistin, että olin tehnyt tätä ennenkin: maannut hiljaa kuolemaa odottaen. Pelkäsin teini-ikäisenä syöpää ja valvoin öitä ajatellessani missä kaikkialla raivoisat solut jo jakautuivat hallitsemattomasti. Kun sain tietää, että unettomuus aiheuttaa syöpää, valvoin kahta pidempään.

Yhtäkkiä kuulin kaislikon huokaisevan ja tunsin kylmän veden nousevan säärtäni ylös polveen asti. Nykäisin jalkojani vaistomaisesti ylöspäin ja huomasin, ettei niissä ollutkaan mitään vikaa. Nousin hämmästyneenä istumaan. Seuraava aalto pärskähti päälleni täydellä voimalla ja tunsin kuinka se imaisi toisen kumisaappaani mukanaan. Silmälasejani en enää nähnyt missään, mutta puhelin väläytti vieressäni punaisen valon. Tarrauduin siihen kohmeisin sormin kaikin voimin ennen kuin kolmas maininki pyyhkäisisi senkin mukaansa. Näyttö oli säpäleinä, mutta kone käynnistyi. Löysin valikosta taskulampun ja konttasin kauemmas loiskuavasta vedestä.

Selkää vihlaisi kun istuin jäkälämaton päälle, mutta päänsärky alkoi tasaantua. Taivaanrannassa kajastivat enää kaupungin kaukaiset valot. Tunnustelin varovasti takaraivoani ja sormeni löysivät kipeän kuhmun, mutta eivät tahmeaa verta. Kaulajänteet olivat leukaa myöten jumissa, joku kuolemankaihtamisrefleksi kai oli pelastanut suuremmalta iskulta. Ja paksu pipo. Finnlines hoiti loput.

Nousin ylös ja lähdin kävelemään hitaasti takaisin mökille. Maailma oli nyt jo pilkkopimeä, mutta puhelimen valo pyyhki metsänpohjaa. Minua huimasi hieman.

Ihminen jää usein henkiin, vaikka luulee kuolevansa, selviää avioerosta, hautaustoimiston laskusta, töihinpaluusta masennuksen jälkeen, ystävän menettämisestä. Ehkä sellainen ihminen jää helpommin eloon, joka on sammalta, pehmeä ja joustava ja päästää itkunsa ulos, kuin sellainen, joka on kiroava ja periksiantamaton kallio. Tätä pitäisi kysyä joltain insinööriltä tai fyysikolta, joka osaisi laskea kiihtyvyyskertoimia ja lujuuslaskelmia. Tai äidiltäni, joka ei soittanut apua silloin kun päähänsä sattui.

Menen vanhalla taustakuvalla, yhdellä kumisaappaalla ja särkyneellä ruudulla hetken. Keväällä minä palaan.

----------------------------------------------------------------------------------------

Psst. Parhaiten tuet toimintaamme hankkimalla Arkisatuja aikuisille -kirjamme, jonka saa loistavaan hintaan Helsingin Kirjamessuilta mm. Kustantamo S&S:n osastolta 6h48! 

Nanna X:lle kävi kuten hänen sukupolvensa akateemisille naisille enimmäkseen kävi: ensimmäinen poikaystävä ei halunnut naimisiin. Ei mies sitä ihan ääneen sanonut, mutta vastustaminen oli passiivisaggressiivista vastarintaa, jopa siinä määrin, että Nanna ei olisi ikinä uskaltanut kosia itse. Vastauksena olisi ollut todennäköisesti vaivaantunutta kiemurtelua ja poistuminen hätäuloskäynnin kautta baariin.

Kun muutamat harvat ystävät alkoivat mennä naimisiin 25-vuotiaana ja saada lapsia, Nanna mietti häissä ja ristiäisissä että olisihan tämä varmaan aika kivaa - saada polttarit ja hääpuku, päivä prinsessana ja sormus sen merkiksi, että oli löytänyt Sen Oikean eikä tarvinnut etsiä enää elämässä mitään. Hääparit kehottivat heitä seuraamaan perässä, mummot ja muut sukulaiset käskivät suoremmin ja yhä tökerömmin. Nanna hymyili typerästi, poikaystävä teeskenteli kuuroa.

Kun he olivat kiertäneet useamman vuoden ystävien häissä kaasona ja bestmanina, mutta aina ilman kihlauutisia, Nanna alkoi luopua toivosta. Hänen teki mieli vastata vauvauteluihin, että kertokaa mullekin miten teen ton kanssa lapsia, salaa vai? Tai voisitteko kysyä vaihteeksi siltä, joka ei lapsia halua? Mutta kukaan ei kysynyt mieheltä mitään. Asialla ei ollut muiden mielestä miehen kanssa mitään tekemistä, vaikka oikeasti kaikki oli kiinni vain hänestä: poikaystävä ei ollut valmis, ei ainakaan Nannan kanssa.

Siitä huolimatta suhde oli ihan hyvä, riittävän hyvä ja 20 vuotta myöhemmin Nanna mietti, että jos mies olisi silloin antanut periksi ja kosinut, heille olisi käynyt kuten monille muillekin: pari lasta (jos niitä olisi saatu), sinnittelyä ja tappelua 10 vuotta, sen jälkeen ero ja uusperhekuviot vuoroviikkoineen ja exineen ja nyxineen.

Ei se olisi niin huono vaihtoehto ollutkaan. Mutta 28-vuotiaana Nanna kyllästyi monalisamaisesti hymyilevän odottelijan rooliin ja lähti. Mies järkyttyi ja itki perään, kunnes tapasi jonkun, meni naimisiin ja perusti perheen. Joidenkin vuosien kuluttua Nanna törmäsi exään kauppakeskuksen parkkihallissa. Mies tunki kiukuttelevaa lasta ovesta sisään, auto näytti olevan täynnä ihmisiä, lapsia ja koiria ja tavaroita ja Nanna jäi tahtomattaankin tuijottamaan tilannetta. Mies huomasi hänet, näytti hämmästyneeltä ja nyökkäsi kunnes jatkoi lapsen sullomista sisään. Nanna jatkoi matkaansa vaivaantuneena, hän ei tuntenut miestä enää.

Hän arveli, että tapaisi uuden, paremman miehen pian ja pääsisi vuorostaan sullomaan huutavia lapsia sisään autoon, jos se nyt oli tavoittelemisen arvoinen tila elämässä ylipäänsä.

Niin ei käynyt. Miehiä tuli ja meni, osan kanssa Nanna seurusteli pidempäänkin, mutta miehiä ei huvittanut sitoutua. Ei ainakaan hänen kanssaan. 35-vuotiaana Nannalla ja monilla hänen sinkkuystävillään alkoi olla vakava vauvakuume. Kisa miehistä kiihtyi, valtaosa ystävistä oli jo valmis saamaan lapsen ilman aamenta ja jonkun riittävän kivan ja normaalin kanssa. Sellaisia ei löytynyt, he olivat naimisissa jo. Ja jostain syystä ensimmäisen kerran eronneet miehet etsivät joko itseään selvästi nuorempia naisia tai toisia eronneita. Toiselle kierrokselle pääsi yli kolmekymppisenä  helpommin kuin ensimmäiselle.

Neljänkympin lähestyessä naiset alkoivat ymmärtää, että aika loppuu. Enää ei etsitty miestä, nyt etsittiin hedelmöittymistä. Ne, jotka onnistuivat saamaan lapsia, saivat niitä mitä oudoimmilla tavoilla: epäselvissä olosuhteissa ja vahingossa niin, ettei itsekään tiennyt kuka isä oikeastaan oli. Tahallaan vahingossa varatun miehen kanssa. Helvetillisten lapsettomuushoitojen ja koeputkihedelmöitysten kautta. Yhteisestä sopimuksesta seurustelusuhteessa, jossa ei oikeastaan ollut kovin paljon tulevaisuutta, mutta molemmat halusivat lapsen. Yksin hedelmöityshoidoilla ja tanskalaisella spermalla, jossa vauvan hinnaksi tulisi jotain 3000 euron ja kymppitonnin välillä.

Nanna seurasi näitä yllätysraskauksia ja ymmärsi, että mitään kaavaa ei ollut enää olemassa: kuka tahansa tuttavapiiristä saattoi kertoa ilouutisen seuraavissa bileissä riippumatta siitä, oliko sinkku, naimisissa, hetero vai homo.

Tavallaan se oli tasa-arvoistakin. Paitsi miehille. Nannan miespuolinen ystävä ehdotti hänelle, että he tekisivät kavereina yhteisen lapsen, koska sopivaa parisuhdetta ei tuntunut kummallekaan löytyvän. Nanna harkitsi asiaa viikon ja puhui siitä ystäviensä kanssa.

Asian ratkaisi entinen paras ystävä, nykyinen avioliitossa elävä kolmen lapsen äiti: "Älä helvetissä", hän sanoi nuorinta imettäessään, "tää on ihan hirveetä parisuhteessakin."

Nanna katsoi ympärilleen asunnossa, jossa oli tuskin yhtäkään leluista, vaatteista tai epämääräisen näköisistä pukluliinoista vapaata istumapaikkaa ja ymmärsi, että ystävä oli oikeassa: hän ei halunnut sitä kaikkea kaverin kanssa. Hän halusi perheen.

Hän seurasi uteliaana lapsia saaneiden ystävien elämää ja ennen kaikkea heidän väsymystään lasten kanssa. Riippumatta siitä, kuinka onnellisia he lapsistaan olivat, kaikki sanoivat, että aika raskasta oli silti.

Nanna ei tajunnut miksi. Johtuiko se siitä, että he saivat lapsia iässä, jossa lasten teko olisi oikeastaan pitänyt jo lopettaa eikä valvominen ollut enää yhtä helppoa kuin 25-vuotiaana? Vai siitä, että äitiyslomat olivat venyneet pitkiksi, mutta samalla oli syntynyt malli siitä, että lapset oli hoidettava uran ohessa itse, ilman mitään erityisiä apuja mistään?

Oli selvää, että lapsen saamiseen oli jäljellä enää yksi vaihtoehto: tehdä se yksin. Nanna mietti mahdollista elämäänsä ainoana vanhempana. Hänen vanhempansa olivat huonossa kunnossa ja liian vanhoja auttamaan. Hänen palkkansa oli keskitasoa, mutta asuntolainan ohessa ei olisi mitään mahdollisuuksia siivoojaan, ulkopuoliseen lapsenvahtiapuun tai isompaan asuntoon.

Hänen lapsuudessaan 70-luvulla äitiysloma kesti kolme kuukautta. Niinpä uraäidit eivät hoitaneet lapsiaan itse. Ystävät vahvistivat saman muistikuvan: jostain tempaistiin joku sukulaistäti tai isoäiti, joka hoiti vauvaa kotona kunnes lapsi meni päiväkotiin. Senkin jälkeen keskiluokkaisissa kodeissa oli jonkinlainen mystinen kodinhoitaja, joka kävi kotona päivittäin siivoamassa ja hoitamassa lapsia. Tällainen hoitaja oli ollut lapsuudessa kaikilla Nannan ystävillä, joskaan kukaan ei nykyään ymmärtänyt millä rahalla. Vanhemmat olivat olleet paljon köyhempiä kuin he nykyään, mutta ilmeisesti hoitajille maksettiin käteisellä hyvin pientä palkkaa. Nannan äiti vahvisti, että siihen aikaan yhteiskuntakin tarjosi perheille kotiapua.

"Mutta jotenkinhan meidän piti se lastenhoito järjestää", Nannan äiti puolustautui, "Ei meillä ollut hoitovapaita ja lyhennettyjä työaikoja, ja jos ei halunnut kotiäidiksi, oli pakko hankkia joku. Teitähän hoiti pitkään mummi. Sitten tuli se yksi Liina-täti, muistatko. Mitähän me sille maksettiin, en kyllä muista enää. Se halusi puuhaa eläkepäivilleen, joten ei kai sille niin hirveän paljon tarvinnut maksaa teidän hakemisesta ja kodin siivoamisesta. Mutta teinhän mä aina ruuan töiden jälkeen."

Nanna ei muistanut, että hänen vanhempansa olisivat koskaan hakeneet häntä koulusta tai päiväkodista, harrastuksista puhumattakaan - jos joku harrastus oli, sinne sai luvan kävellä itse. Oliko silloin koulussa edes vanhempainiltoja? Nykyvanhemmilla ei elämässä enää muuta ollutkaan: heitä oli täysin mahdotonta tavata, sillä he olivat aina viemässä ja tuomassa lapsia joko harrastuksiin, kavereiden luokse tai leireille tai leipomassa mokkapaloja koulun tapahtumiin tai discoihin. Jos halusi tavata ystäviä, piti osallistua piparitalkoisiin. Lomat vietettiin lasten kanssa, samoin matkat tehtiin aina perheittäin. Lasten elämä tuntui varsin rikkaalta ja monipuoliselta, mutta heidän vanhemmillaan ei tuntunut olevan elämässä mitään muuta kuin lapset.

Ainoastaan eronneita ystäviä pystyi tapaamaan vuoroviikoilla ja heillä oli omaa aikaa. Edes joka toinen viikko. Itse asiassa heidän elämänsä näytti Nannan mielestä tasapainoisimmalta: he olivat saaneet lapset, mutta pakettiin mahtuivat myös omat ystävät, harrastukset ja matkat, parhaimmillaan romanttisia viikonloppuja uuden kumppanin kanssa. Se näytti ulospäin eniten siltä elämältä, jota Nannan vanhemmat olivat aikoinaan pienistä lapsista huolimatta viettäneet, mutta tätä Nanna ei uskaltanut sanoa kenellekään ääneen, ei eronneille eikä naimisissa vielä toistaiseksi oleville. Hänhän ei voinut ymmärtää perhe-elämästä yhtään mitään, joten oli parempi vältellä koko teemaa.

43-vuotiaana Nanna päätti, ettei edes yrittäisi enää. Tuntui turhauttavalta ajatukselta käyttää tuhansia euroja hoitoihin, joiden onnistumisesta ei ollut mitään takeita. Eikä hän tiennyt, jaksaisiko elää lapsen kanssa yksin. Elämään oli tullut paljon hyvääkin: oma lapsettomien ystävien jengi, jonka kanssa matkustettiin ja harrastettiin, vuokrattiin kesämökkejä ja vietettiin jouluja. Pienelläkin palkalla eli yksin melko hyvin, vaikka säästöön ei jäänyt mitään. Ja kenelle hän olisi edes säästänyt? Testamenttia ei tarvitsisi murehtia, kun ei ollut perijöitäkään.

Lapsettomuus suretti häntä silti ajoittain. Hän mietti, millaista elämä olisi nyt, jos ensimmäinen poikaystävä olisi kosinut ja he viettäisivät uusperheinä esikoisensa lakkiaisia. Olisiko hän palkannut cateringin vai tehnyt tarjoilut itse? Millainen äiti hänestä olisi tullut? Siisti ja säntillinen vai boheemi ja lempeä? Askartelija vai fudisäiti?

Sitten hän päätti olla ajattelematta asiaa. Elämä ei mennyt niin. Eikä hän onneksi saisi koskaan tietää, mitä oli menettänyt.

En ole aivan varma, miten se sinne joutui. Tai mikä se edes oli, saati mistä se tuli. Etelätuuli oli kai kuljettanut meren yli lauhaa ilmaa niin, että tavallisesti kiiltävä tuulilasi oli jo puolessa välissä matkaa täynnä liiskaantuneita ötököitä, vaikka oli jo lokakuu. Ei näitä enää pitäisi olla näin paljon, mietin. Pesuneste oli loppu ja pyyhkijät vetivät kuolleiden hyönteisten jäänteet keltaisiksi juoviksi pitkin lasia. Näky oli vastenmielinen, mutta en jaksanut pysähtyä huoltoasemalle. Olin uupunut ja halusin mahdollisimman pian kotiin.

Peruutustutka ei piipittänyt kun ajoin pihalla jonkin pehmeän päälle. Astuin autosta ulos ja näin renkaan vieressä tyhjentyneen jalkapallon. Kirosin mielessäni lasten huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä, uutta palloa ei ostettaisi vähään aikaan, jospa oppi menisi perille sillä tavalla. Juuri kun olin heittämässä tyhjää kuorta roskalaatikkoon, silmääni meni roska. Ajattelin, että se oli koivunsiemen enkä pohtinut sitä sen enempää.

Mutta ei se ollut. Silmää kutitti koko illan omituisesti ja jouduin hankaamaan sitä tuon tuostakin, mutta en nähnyt luomen alla mitään vaikka kuinka tarkastelin.

Kun aamulla heräsin, en nähnyt oikealla silmälläni kunnolla. Räpyttelin kiivaasti, sillä luomea kihelmöi edelleen. Silmä ei ollut yhtään punainen ja arka kuten silmätulehduksessa, mutta näkökentässä leijui jotain ja katse tarkentui itsestään omituisiin paikkoihin, eikä sinne minne yritin katsoa. Löysin lääkekaapista boorivettä ja puhdistin sillä silmän, ajattelin että se rauhoittuu ennen töihinlähtöä.

Aamutoimissa kesti yksisilmäisenä hermostuttavan kauan ja tein koko ajan typeriä virhearvioita, sillä näin koko ajan vain omituisia yksityiskohtia ympäristöstäni, peilikaapin särisevän valon, vaimon lääkepurkit ja likaisen vessaharjan. Viilsin partahöylällä haavan poskeeni, karjahdin kivusta ja haavasta tirskahti paidalleni punainen tahra, joka muistutti ötökkää. Kaadoin kahvin ohi mukista ja sain palovamman peukalooni. Kun yritin aamupuuroni äärellä katsoa excelistäni talouden tunnuslukuja, tietokoneen ruudulle pompsahteli uutisotsikoita, metsäpaloja, voimalan piippuja ja uponnut laiva, jonka mukana oli hukkunut kymmeniä ihmisiä, myös lapsia. Kuka hullu tuollaiselle matkalle lähtee, mietin, ja kuka on niin vastuuton, että pakkaa laivan liian täyteen. Pyörittelin päätäni, mutta silloin silmääni vihlaisi niin, että meinasin pyörtyä. Ihan kuin joku olisi purrut minua suoraan näköhermoon. Mietin hetken, voinko mennä töihin ollenkaan, mutta oli pakko mennä, olin johtaja eikä palavereita voinut pitää ilman minua. Hain buranaa, otin varmuuden vuoksi kaksi.

Törmäsin lähtiessäni kipeästi oven karmiin, sillä yksisilmäisenä oli vaikea arvioida omia mittasuhteitaan. Miten ihmeessä kukaan selvää yhdellä silmällä tai sokeana?

Silmä ei rauhoittunut päivän mittaan. Näin edelleen todellisuuteni kaleidoskoopin läpi, näköhermoni välitti kuvia yksityiskohdista, joita ei voinut olla olemassakaan. Käytävällä huomasin ovien vieressä nimikylttejä, joissa luki Ahne, Kusipää ja Puukkoselkänen, enkä uskaltanut katsoa mitä omassani luki. Ruokalassa näin keittäjän kädet, jotka olivat kuin kartasto pinnassa risteilivine sinisine ja punaisine verisuonineen, ja kahvihuoneessa osavuosikatsauksen kannen luontoaiheisen kuvan, jossa lojui yliajettuja eläimiä. Minulle tuli epämukava olo ja ensimmäisen kerran pelkäsin. Tällaistako on tulla hulluksi? Yhtäkkiä alkaa vain nähdä näkyjä eikä enää tiedä mikä on totta.

Yöllä tunsin, että luomen alla liikkui joku, ja kuulin aivan selvästi, kuinka se hyräili jotakin tuttua laulua. Otin unilääkkeitä, että olisin saanut nukuttua edes hetken, ja varasin lääkäriajan.

Aamulla kerroin lääkärille yksityiskohtaisesti havainnoistani ja tuntemuksistani, mutta hän ei uskonut minua ja kysyi, miten nukuin. Lääkäri kirjoitti diapameja, mutta aloin huutaa, että eikö olisi syytä selvittää, mitä silmässä on, hoitaa sairautta eikä oiretta. Hän hymyili ja ojensi reseptiä uudelleen. Poistuin raivon vallassa ja ajoin suoraan kotiin.

Sitä kesti kolme vuorokautta. Silmäni heitti eteeni kuvia alati kiihtyvällä tahdilla kuin rikkinäinen diaprojektori. Yritin välillä puristaa silmäni tiukasti kiinni, mutta se ei auttanut, päinvastoin: silloin kuvavirta vyöryi verkkokalvoilleni kuin tulviva joki.

Mutavyöryn pyyhkimä rinne, musta hiilikasa, meren kannattelema roskalautta ja lapsia, jotka pelasivat jalkapalloa kaatopaikalla. Ja sitten näin ihmisiä, alaisia organisaatiokaaviossa, vaimoni, hänen takkinsa vaatekaapissa ja nimensä hautakivessä, ja poikani kellertyneessä kuvassa joulukuusen edessä, suupielet suklaata täynnä. Viimeisessä kuvassa, jonka muistan, näin itseni. Istuin autossa, kokouksessa, ravintolassa, lentokoneessa, tietokoneen ääressä, messuhallissa. Istuin vakavana ja paikoillani, istuin, istuin, istuin. En tunnistanut tapahtumia enkä paikkoja, mutta tunsin kuinka veri alkoi kohista korvissani ja kasvojani kuumottaa. Lopeta, en ymmärrä tätä, huusin, sillä olin varma että kuolen.

Yhtäkkiä aataminomenani yläpuolella tuntui kovaa painetta, kuin olisin nielaissut liian suuren leipäpalan, ja kasvojeni lihakset jäykistyivät. Tunsin silmieni kuumentuvan ja kyyneleiden ryöppyävän yli äyräiden, juoksevan poskia pitkin alas asti maahan asti. En ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt itkin niin että tunsin pakahtuvani.

Heräsin aamulla uupuneena, mutta rauhallisena. Luomea oli lakannut kihelmöimästä ja näkökykyni oli normalisoitunut. Ilahduin, että vaiva oli poissa, mutta kun katsoin kuvajaistani kylpyhuoneen peilistä, en tunnistanut enää itseäni. Kosketin varovasti kasvojani. Näytin väsyneeltä ja paljon vanhemmalta kuin muistin, poskien iho roikkui ja sängen joukossa oli harmaata. Olinko näyttänyt tältä jo pitkään? Mitä minulle tapahtui, kysyin peilikuvaltani. Mitä minulle oli tapahtunut? Oliko ötökkä aiheuttanut tulehduksen vai vienyt sen mennessään?

Kävelin eteiseen ja hain lehden. Kääntelin ohuita sivuja varovasti, kuin peläten, että saan taas jotain silmääni. Yritin etsiä kuvia, joita ötökkä oli minulle näyttänyt. Niitä oli vaikea huomata, ne olivat kainalojuttuja tai lyhyitä, yhden palstan levyisiä uutisia, kun taas kauppasodista ja yt-neuvotteluista kerrottiin isoilla otsikoilla ja niille varattiin tilaa aukeaman verran. Mehiläiset, merivirrat ja alkuperäiskansat eivät kaivanneet syväluotaavaa analyysiä.

Soitin töihin ja sanoin, että pidän lomaa. Kun assistentti kysyi, milloin tulisin takaisin, suljin puhelimen.

Menin sukkasillani ulos seisomaan, laatoitus oli märkä ja kylmä, mutta tuntui hyvältä jalkojen alla. Tuuli ei ollut enää lämmin, mutta taivas aukesi ylläni kirkkaana. Tunsin jalkani, käteni ja ajatukseni, enkä enää istuisi kuvissa.