Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tuija Pludén: Keski-ikäisen kauneusvinkit

24.11.17


Miksi on oltava ihmisellä samassa naamassa ryppyjä ja näppyjä? Tämän asian ymmärtäminen on vaikeampaa kuin se, mistä alkuräjähdys tulla tupsahti.

Nuorena finnit pilasivat elämäni. Ujostelin poikia, koska aina jossain oli näppylä, joka esti edes katsomasta poikiin päin. Kuljin teinivuodet mustissa poolopaidoissa ja sitä luultiin goottilaiseksi kapinaksi, mutta oikeasti peittelin kaulassa olevia finnejä fritsujen sijaan. Uskaltauduin seurustelemaan vasta kun löysin pojan, jolla oli vielä huonompi iho kuin minulla. Onneksi se loppui ennen kuin saimme lapsia.

Äitini väitti, että näppylät loppuvat lasten saantiin, hormonit tasaavat homman. Tämä on vale. Raskausaikana ihoni innostui kukkimaan kuten ei koskaan ennen ja äitini voivotteli, että ei hänellä kyllä näin.

Koko nuoruuteni olin myös saanut kuulla ihotautilääkäreiltä, että siinä kolmenkympin tienoilla iho paranee ja rauhoittuu. Tämäkin on vale. Sanoivat myös, ettei keski-iässä tule ryppyjä kun on rasvainen iho, joka mukavasti nassua silottaa.

Siihen asti, kunnes rypyt sitten tulevat siis. Ehkä niitä on kolme vähemmän kuin naapurin Elisabetilla, jolla on ollut posliini-iho koko ikänsä, mutta ei se näillä kiloilla enää paljon lohduta. Mieluummin olisin ottanut teininä Elisabetin flaksin ja ihon.

Sitä paitsi aurinko on ainoa, mikä ihoa kuivattaa ja niinpä olin vuosikymmeniä kahvipapuna kaikki kesät. Runsas auringonotto taas vanhentaa. Sen tiedän nyt. Tulos on siis plusmiinusnolla.

Kun täytin 40, lääkäri lakkasi puhumasta hormoneista ja alkoi kutsua aknea ruusufinniksi. Mitä kohtalon ivaa. Seinäruususta siirryin ruusufinniksi, tässä on ihmisen elämän kierto.

Tästä johtuikin mieleeni kauneusvinkit, jotka olen elon varrella oppinut. Ota nämä talteen, jos naamallesi on vielä jotain tehtävissä, mutta jos ei, niin hyppää seuraavaan kolumniin.

- Lakkasit tietenkin ottamasta aurinkoa jo 80-luvulla. Jos et lakannut, nyt on myöhäistä katua: kannattaa jatkaa ruskettuneena hautaan asti, koska ruskettunut ryppyinen on kivempi katsoa kuin harmaankalpea ryppyinen. Sekä iloisempi runsaan d-vitamiinin ansiosta. En katuisi aurinkoa, vaan iloitsisin siitä, että on ollut varaa matkustaa elämässä aurinkoon. Minulla ei usein ollut, exän syytä tämäkin.

- On kyllä aivan sama, millä kreemillä naamaa rasvaa: ryppyihin tehoaa vain veitsi tai botoksi. Lukupiirin Tintistä tiedän, että jälkimmäisellä konstilla käy ilmeet vähiin, mutta ei se hänellä ole kummoinen menetys. Tämä on jokaisen oma valinta enkä käy sitä tuomitsemaan - ehkä leikkaisin naamani, jos sitä joku niin läheltä katsoisi. Ja olisi sitä rahaa.

- No tupakointi kyllä näkyy naamasta. Ja alkoholi. Mutta niin näkyy tylsä elämäkin. Eipä noita paheita kannata enää keski-iässä muuttaa, tulee vain paha mieli.

- Mutta eräs konsti on kyllä, nimittäin muutama ylimääräinen kilo. Liika laihuus saa naaman roikkumaan, tämä on vissi. En suosittele suuria muutoksia painossa ellei sitä ole aivan ylenpalttisesti. Harvoin on, naiset luulevat itseään yleensä noin 40 kiloa todellisuutta lihavammiksi. Myös iloinen pullukka on parempi kuin surullinen laiha.

Loppuun sitten hyvä uutinen meille näppylänaamoille: nyt ovat tutkijat havainneet, että jostain telomeereihin liittyvästä syystä, jota ei maallikko ymmärrä, finninaamaiset elävät pidempään. Mietin tätä yhden illan ja punaviinipullon verran. Mistä moinen? Onko se evoluution kompensaatio kärsitystä elämästä. Odotan sileäihoista 90-vuotispäivää. On vastaanotto, tervetuloa.


Jaksaa, jaksaa

17.11.17

Vedin jumppasalin kelmeässä valossa vatsaa sisään ja hartioita taaksepäin kuten kaikki muutkin. Kiertoharjoittelu eli trimmi oli suosikkituntini, ja Mia suosikkivetäjäni. Mia oli vaativa, mutta mielestäni empaattinen tsemppaaja. Hän aina kannusti, että ihminen kyllä jaksaa painaa paljon yli sen hetken kun tuntuu että ei enää jaksanut. Tämän olin itsekin huomannut.

Olin ollut koko viime viikon hieman flunssainen ja selkä oli jumissa imuroimisesta, joten ajattelin ottaa tällä kertaa tavallista rauhallisemmin, keskittyä keskivartalonhallintaan ja lihaskuntoon ja jättää aerobisen treenin vähemmälle. Kolme tehokasta kierrosta jaksaisi kyllä kun jakaisi energian tasaisesti.

Juuri kun tunti oli alkamassa jumppasalin ovesta rynni sisään homssuinen mieshenkilö. Hän oli jumppatunnille hieman erikoisesti pukeutunut, hänellä oli jalassaan reikäiset ja kulahtaneet verkkarit ja yläosana ilmeisesti nallekuvioinen kantoliina, jonka toisella olkapäällä oli joku vaalea tahra. Mies näytti sanalla sanoen valvoneelta, hänen hiuksensa olivat selvästi olleet pesemättä useamman päivän ja leuassa oli sänkeä. 

Sellaista se on nuorilla ihmisillä, valvovat liikaa ja pelaavat tietokonepelejä, ajattelin.

Mies ojensi Mialle valtavasta hoitolaukusta ensin leikkiauton ja sitten ryppyisen osallistumislapun, ja mutisi jotain siitä, että vaimo oli tullut myöhässä kotiin. Hänellä oli omaperäisesti mukanaan kahvia isossa pumpputermoksessa, meillä muilla oli vesipullot. Mies pälyili välillä hermostuneesti puhelintaan, ihan kuin peläten että se soisi. 

Ohjaaja vihelsi pilliin ja laittoi musiikin soimaan. Abbaa, winner takes it all, suosikkikappaleeni. Mies ei oikein pysynyt lämmittelykoregrafiassa mukana, hänen lähimuistinsa tuntui kattavan vain edelliset viisi sekuntia. Aluksi hän teki käsillään kummallista pumppaavaa liikettä eteenpäin kuin olisi hyssytellyt lastenvaunuja, sitten hän vuorotteli pikajuoksun ja jonkinlaisten kumarrusten kanssa. Hän oli jo hieman hikinen, kun siirryimme laitteisiin, mutta hänen silmissään oli hyvin päättäväinen ilme.

- Ensimmäisellä kierroksella kolme ensimmäistä laitetta ovat vielä lämmittelyä, sen jälkeen voi lisätä vauhtia, Mia huusi kannustavasti Leila K:n rytmikkään musiikin yli.
- Näyttäkää mulle, että te tulitte tänne treenaamaan! Käsijarru rohkeasti pois päältä vain! NYT MENNÄÄN!

Miehellä ei ollut aikomustakaan seisoskella. Hän aloitti treeninsä naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui laitteissa. Hän paiskoi ojentajalaitteen tankoa raivopäisenä edestakaisin ja teki burbeetä kahvakuulan kanssa.

Mia kiersi tsemppaamassa kaikkia treenajia ja miehen kohdalla hän intoutui pomppimaan vieressä ja kannusti etsimään niitä maksimitehoja. 

Toisella kierroksella puna miehen kasvoilla vain syveni. Hän hyppi step-laudan yli sivuttain, polki kuntopyörää seisaallaan vähintään 180 rpm:n vauhdilla ja roikkui lopuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle. Hänen kasvoillaan oli jo hieman valkoisia laikkuja. Kysyin, onko kaikki kunnossa, mutta hän alkoi nikotella ja nauraa hysteerisesti.

Tauolla hän kävi ryystämässä puoli litraa kahvia kun me muut hörppäsimme hieman vettä.

Viimeisellä kierroksella kun itse aloin jo hieman hölläillä, miehen vauhti vain kiihtyi. Hän hyppi kahvakuulan kanssa jännehyppyjä ja karjahteli jokaisella hypyllä yhä enemmän. Seuraavana laitteena oli trampoliini, samassa biisiksi vaihtui Final countdown. 

Ja silloin se tapahtui. Kun kertosäe pärähti soimaan, vierestäni kuului kauheaa ryminää. Kumarruin ja nostin kädet pääni suojaksi. Kuulin kuinka kipsilevyn ja puun palasia putoili katosta. Ilmassa leijui pölyä. Kun vihdoin uskalsin nostaa katseeni, huomasin, että katossa oli halkaisijaltaan noin metrin reikä, josta näkyi toiseen kerrokseen. Mies oli kadonnut.

Ohjaaja juoksi kiroillen stereoiden luo ja laittoi musiikin pois. Hän pahoitteli tunnin äkillistä keskeytymistä ja lähti juoksemaan kohti respaa. 

- Jaha, taas yksi, vanhempi herrasmies kuiskasi minulle.
- Yksi?, katsoin miestä kysyvästi. Rouva hänen vieressään nyökytteli.
- Ihan selvästi hoitovapaalle jäänyt isä, joka pääsee ensimmäistä kertaa pois kotoa kolmeen kuukauteen. 
- Tunnetteko hänet?
- En, mutta tuo pulautus olkapäällä ja puhelimen pelokas pälyily kyllä paljastivat, lyödäänkö vetoa. Heitähän ei yleensä näin vauhdikkaisiin treeneihin päästetä juuri tämän takia, vanhempi mies kuiskasi.
- En usko että ymmärrän. Ei päästetä miksi?
- Noh, näin siinä helposti käy kun yrittää treenata kolmen kuukauden treenit kerralla, eikä tiedä milloin seuraavan kerran pääsee. Menee helposti yli. Kattoa on paikkailtu ennenkin, huomaatko, tuolta ja tuolta.
- Juu, komppasi rouva. - Ohjaajan virhe myös, kun kävi huutamassa, että jaksaa jaksaa. Eiväthän ne jaksa.
- Kuka nyt pikkulapsiaikaa jaksaisi, vanhempi herra hymähti.

Kun kävelin pois hallilta, näin miehen makaamassa respan sohvalla. Hänen ympärillään oli lääkintähenkilökuntaa ja nuori jakkupukuun pukeutunut nainen huutavan vauvan kanssa. Miehen otsaa tikattiin parhaillaan ja hän horisi jotain Liberon housuvaipoista, tassuhoidosta ja porkkanatahrojen poistamisesta sappisaippualla. Suoneen meni tipalla lisää kahvia.

Teki mieli toivottaa perheelle jaksamista. Tai voimia. Tai tsemppiä. Olin kuitenkin hiljaa. Ehkä Miankin mielestä rajat oli nyt löydetty.


Isän enkeli

10.11.17


- Äiti, älä itke, minä kuiskaan, mutta ei äiti tietenkään kuule. Äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja itkee lohduttomasti, pää roikkuu käsien välissä ja minulle tulee paha mieli.

Isä ja äiti ovat riidelleet taas, ne riitelevät paljon nykyään ja haluaisin sanoa heille, että lopettakaa, kaikki järjestyy vielä, mutta eivät he kuule. Isä ei lohduta äitiä enää, isä menee taas työhuoneeseen, pamauttaa oven kiinni ja avaa tietokoneen ja siellä on se nainen. Se nainen isän töistä. Olen monta kertaa järjestänyt pienen sähkökatkon kun isä alkaa kirjoittaa sille naiselle, mutta ei se auta, isä vain sulkee koneen ja avaa kännykän ja kirjoittaa sillä. Vihaan sitä naista, hän ei kuulu tähän tarinaan, hänen pitää mennä pois mutta sellaista en voi järjestää vaikka tekisi mieli. Minulla ei ole siihen lupaa.

Äiti istuu keittiössä ja tuijottaa pöytää, haluaisin halata häntä, ja menenkin hänen luokseen, silitän hänen hiuksiaan ja hän nostaa päänsä, katsoo ympärilleen kuin nähdäkseen onko täällä joku. Minä täällä olen, mutta he eivät tiedä sitä vielä, olen tulossa, odotan vuoroani ja minun vuoroni tulee pian. Se on järjestetty jo.

Minä tiedän miksi äiti itkee: hänellä on ikävä minua. Ja niin minullakin häntä, mutta kaikki järjestyy, eikä äidin tarvitse itkeä enää, isä voi tulla pois työhuoneesta ja se tietokoneen nainen menee pois, omaan tarinaansa, jonnekin mihin hän oikeasti kuuluu, hän on häiriö järjestelmässä, ylimääräinen kaava joka pilaa kaiken.

Silitän äidin päätä, hän lakkaa itkemästä, istuu vain ihan hiljaa ja hengittää, tuntee jotain vaikkei tiedä mitä.

Mutta yhtäkkiä hän nousee rajusti, kävelee työhuoneeseen, tempaisee oven auki ja isälle tulee kiire sulkea kone, hän vaihtaa chatin sivua johonkin Motonettiin muka, ei kai äiti ole nähnyt, se voisi pilata kaiken, mutta ei ole, onneksi, hän on liian kiihdyksissään.

- Kuuntele Mika, mulla on asiaa. Mä en jaksa yrittää enää, äiti sanoo, hänen silmänsä ovat kovat ja kuivat. - Tämä riittää jo, meidän on mentävä elämässä eteenpäin.

Minä yritän heilua äidin edessä, nyt täytyy keksiä jotain ja järjestää äkkiä hänelle muuta mietittävää. Pistän naapurin koiran haukkumaan ja huudan äidin korvaan: hankkikaa koira, hankkikaa koira, mutta äiti vain huitaisee kädellään kuin pyyhkäisisi kiusallisen kärpäsen pois. Hän ei halua kuunnella minua tänään.

- Aha, isä sanoo epävarmalla äänellä, - ai niinkö, ootko varma?

Ja minä tiedän mitä isä ajattelee, isä ajattelee sitä toista naista, sitä jolla on valheellinen nauru aina kun isä sanoo jotain. Ei hän isää halua vaan isän rahat, se on ihan selvä asia, sen näkee jokainen paitsi isä. Typerä nainen ja sitä paitsi väärä, hän on tunkenut tähän mukaan väkisin ja ilman kenenkään lupaa. Niin ei ole tarkoitettu, olen käynyt kamppaamassa häntä että hän kaatuisi ja joutuisi hetkeksi sairaalaan ja pois päiväjärjestyksestä, mutta hän vain huojahtaa liian korkeilla kiikkerillä koroillaan ja jatkaa matkaa. Hän on sitkeä tapaus ja tietää mitä haluaa: isän.

- Olen varma, äiti sanoo, - en jaksa tätä enää. Ihan turhaa, elämässä voi olla kaikkea muutakin kuin lapsia, eikö voikin, hän kysyy vähän epävarmasti ja minä huudan hänen korvaansa niin kovaa kuin pystyn: ei ole, ei voi olla, minä olen täällä, minä!

Mutta äiti katsoo vain odottavasti isään, joka vastaa epäröivästi niin kai sitten, jos haluat niin, ja vilkaisee samalla tietokonettaan. Äiti ei sitä tiedä, mutta isä ei ajattele heitä, vaan sitä toista elämää sen toisen naisen kanssa, väärien lasten, niiden, jotka eivät ole minä. Sillä isä haluaa lapsia, hän on sanonut sille toiselle naiselle niin, enemmän kuin mitään muuta, hänellä on vauvakuume, on ollut jo vuosia, niin hän sanoo ja se nainen hymyilee typerästi eikä välitä vaikka nypin hänen hiuksiaan päästä yksi kerrallaan niin että keskelle on tullut laikku, jonka hän kampaa piiloon.

Isällä ja äidillä on jo nimikin minulle mietittynä, Lila, se on hieno nimi ja sopii minulle, pidän siitä. Siksi tämä ei saa mennä näin.

- No, se on sitten päätetty, sanoo äiti ja kävelee pois huoneesta kovilla askelilla, koska isä ei sano mitään. Hän ei puhu kovin usein äidille enää, mutta hänellä on paljon asiaa sille naiselle. Hän puhuu kaikki asiat sille naiselle enkä ymmärrä miksi, äitihän on hänen omansa ja hänelle tarkoitettu eikä se nainen.

Mutta kotona on kovin hiljaista nykyään.

Olen vähän huolissani, en tiedä mitä nyt tapahtuu, jotain pitäisi äkkiä keksiä mutta mitä. Koitan lohdutella äitiä ja kuiskailla hänen korvaansa lohdullisia sanoja, välillä laulan hänelle iltaisin, mutta hän itkee paljon, ei nuku lainkaan ja yhtäkkiä ennen kuin ehdin tehdä mitään, se tapahtuu.

Isä pakkaa tavaransa ja lähtee. Yritän estää häntä rikkomalla auton moottorin, mutta hän nappaa autosta vain yhden laukun mukaansa ja ottaa taksin sen naisen luo ja nyt alan arvata, että kaikki on menetetty, en voi tälle mitään, vaikka oli minun vuoroni ja olin tulossa seuraavaksi, jo seuraavassa kuussa olisin tullut ja päässyt heidän luokseen, kotiin. Kun he olisivat jaksaneet uskoa vielä yhden kerran, viimeisen, yksi kerta riittää, mutta sen pitää olla silloin kun on määrätty. Ei yhtään aiemmin, ei yhtään myöhemmin, vaan silloin kun on aika, mutta sitä he eivät tiedä eivätkä kuule, he ovat menettäneet kykynsä uskoa ihmeisiin. Sillä ihme minä olen, kuten jokainen meistä, mutta he uskovat vain lääkäreihin, jotka eivät tiedä mitään ja sanovat sen itsekin.

Mutta nyt isä on lähtenyt ja kaikki on menetetty, äiti istuu yksin suuren talon tyhjässä keittiössä, hän tuijottaa eteensä mutta ei näe mitään, haluaisin lohduttaa häntä mutta en voi enää.

Minä alan haalistua ja leijua ylös, takaisin sinne mistä olisin tullut ja mistä nyt tulee isälle toisia lapsia toisen äidin kanssa, niitä vääriä, enkä minä pääse täältä pois.

- Hyvästi äiti, minä kuiskaan hänen korvaansa ja silitän hänen päätään, - älä itke enää, me näemme vielä joskus.

Sitten lennän pois.

Ikuiset ystävät

3.11.17


Ei olisi pitänyt mennä ottamaan sitä paperia.

Näin jälkikäteen ajatellen ihan itseäni saan tietysti kaikesta syyttää, mitäs menin laittamaan nokkani muiden asioihin. Mutta kun printterin vieressä oli jo kauheasti tulostettuja papereita niin ajattelin, että teen vain palveluksen, kun vien Pirkolle ne sen printtaamat paperit. Pirkko oli vähän sellainen introvertti ja kävi aina lounaalla yksin.

Se kuitenkin vauhkoontui täysin, kun luuli, että olen lukenut ne sen paperit, vaikka en vilkaissutkaan. Paitsi, että huomasin kyllä Pirkon suunnittelevan osaston naisille jonkinlaista yhteishenkeä nostattavaa tykypäivää. Mentäisiin johonkin kartanoon. En ollut siitä kartanosta ikinä kuullutkaan, oli virhe sanoa se.

Yritin vakuuttaa, että pitäisin kyllä Pirkon salaisuuden, mutta siitä se varsinkin meni omituisen näköiseksi. Jotenkin entistä kalpeammaksi.

Eikä olisi pitänyt lähteä Pirkolle iltaa istumaan.

Mutta vaikeahan siitä oli kieltäytyäkään. Pirkko tuli sen välikohtauksen jälkeen pyytämään anteeksi ja ehdottamaan, että meidän pitäisi tutustua paremmin, ystävystyä suorastaan. Se kaivoi päättäväisesti allakkansa esiin ja laittoi kalenterikutsun heti seuraavalle sunnuntaille. Lupasi tehdä ruokaa ja tarjota juomatkin.

Toin kohteliaisuudesta mukanani pullon Sangre de Toroa, Pirkkoa se jostain syystä hymyilytti kovasti. Pirkon yksiössä oli viileää ja hämärää, hän oli sytyttänyt kynttilöitä ja valinnut Spotifysta mielenkiintoisia klassikkoja kuten Poison ja Show must go on. Pirkko hyräili mukana Join me in deathiä.

Ei olisi pitänyt juoda sitä Pirkon drinkkiäkään.

Pirkko sanoi olevansa Atkinssin dieetillä, se söi pihviä aika raakana ja ilman mitään lisukkeita. En itse tykännyt ihan niin raa'asta mutta en kehdannut valittaakaan. Kysyin varovaisesti, että eikö tuosta mene vatsa sekaisin, mutta Pirkko sanoi, ettei ole ikinä voinut paremmin kuin tällä uudella dieetillä, jossa vältettiin lähinnä vain valkosipulia.

Pirkko lupasi tehdä meille raikkaat digestiividrinkit, kuulemma bloody maryt. En ollut sellaista versiota siitä drinkistä koskaan juonut. Se maistui omituisesti raudalle ja oli aika paksua, sanoinkin, ettei juoma ollut oikein minuun makuuni, mutta Pirkko vain kilisteli ja veti juomaa pohjanmaan kautta.

Viimeinen virhe oli jäädä Pirkolle yöksi.

Jos totta puhutaan niin kyllä se minua vähän epäilyttikin. Mutta jotenkin ne drinkit olivat menneet päähän niin, että minua vähän pyörrytti ja Pirkkokin sanoi, ettei olisi kauhean fiksua lähteä enää ajelemaan kotiin. Aika erikoinen sisustusratkaisu kaiken kaikkiaan Pirkolta, se arkku, itse olin tottunut nukkumaan tempurilla.

Jotenkin Pirkko sai minut työnnettyä sinne arkkuun. Viimeinen muistikuvani siitä illasta oli, että Pirkko kumartui puoleeni ja tunsin poskellani hänen jääkylmän hengityksensä. Suustani pääsi huuto, mutta se juuttui kurkkuuni samalla hetkellä kun Pirkon terävät kulmahampaat löysivät kaulavaltimoni. Ja sitten en muista enää mitään.

Mutta kylläpä yllätyin kun seuraavana aamuna heräsin sieltä arkusta. Nousin istumaan violettien satiinilakanoiden välistä ja tunsin oloni yllättävän kevyeksi, mihinkään ei sattunut, ei edes vaivasenluuhun, joka oli ilmoitellut itsestään kaksikymmentä vuotta. Ei tarvinnyt yhtään ähkäistä kun nousi ylös ja kaikki aistitkin olivat jotenkin terävöityneet.

Pirkkokin tuntui jo paljon tutummalta. Tuntui, että ystävyytemme voisi hyvinkin olla ikuista.

Pirkko hymyili ja kysyi, maistuuko cafe au sang ja nyökkäsin. Olikin tullut yön aikana valtavan kova jano. Aurinko nousi, vedin vaistomaisesti verhon eteen. Tiesin, että jano sammutettaisiin siellä tykypäivässä. Siitä todellakin tulisi veretseisauttavan ikimuistoinen.

Sisällön tarjoaa Blogger.