Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Life coach

24.5.19



- No niin Päivi, kerrotko millaisia muutosaihioita sulla on just tästä sun ainutlaatuisesta elämästä mielessä?

- Haluan vaihtaa elämän suuntaa. Kokonaan.

- Aivan, sitähän varten kaikki tänne tulee. Kuinka kauan susta on tuntunut tältä?

- 15 vuotta.

- Aika pitkään siis. Mitäs silloin 15 vuotta sitten tapahtui?

- Eka lapsi syntyi. Sen jälkeen niitä on tullut kaksi lisää. Valitsin tosin alunperin kaiken muutenkin väärin, vanhemmat pakotti yliopistoon kun olisin halunnut leipuriksi. Siellä sitten aloin turhautuneisuuttani seurustella ja valitsin ihan väärän miehen, menin sen kanssa naimisiin kun ajattelin, että ehkä ehtisin kotiäitinä alkaa leipoa ja perustaa sen leipomon vaikka. En ehtinyt. En tosin halunnut alunperin lapsiakaan, mies halusi. Mun vanhemmat halusi lapsenlapsia. Kaikki halusi multa kaikkea. Mä halusin vain leipoa.

- I get the picture. Ihan oikeaan paikkaan olet tullut, Radical Life Coach Services on just sun paikka! Vähän isompi suunnan muutos tässä selvästi tarvitaan, että voit alkaa elää itsesi näköistä elämää, kuten meidän sloganissa luvataan. Eli ymmärränkö oikein, että et halua lapsiperhe-elämää sitten jatkossa ainakaan?

- En todellakaan. En minuuttiakaan enää. Mun vanhemmatkin jo kuoli, mutta nyt mä elän niiden näköistä elämää niiden puolesta. Eikä niistä ollut mitään apua lasten kanssa muutenkaan, ne oli aina golffaamassa Espanjassa.

- Okei, I get the picture. Taustatiedoista katsoin, että sun ura on ollut aika vaativissa HR-tehtävissä eli ihmisten parissa. Onko niin, että et halua olla myöskään ihmisten parissa enää?

- En todellakaan. Mitä tahansa muuta paitsi ihmisiä. Saatanan imbesillejä kaikki.

- Kyllä vaan, ymmärrän, tämä fiilis on aika yleinen nykyään. Kirjaan nyt tähän, että ei ihmiskontakteja, se vähän tietysti kaventaa mahdollisuuksia, kun meitä on niin järkyttävän paljon maapallolla nykyään, ihan joka kolkassa joku etsimässä timantteja tai öljyä tai mielenrauhaa, mutta eipä hätää, eipä hätää, eiköhän me jotain sulle keksitä. Odotas kun katson tätä meidän rekkaria... Ihan ensimmäisenä tulis eteen tämmönen orankien suojelupuisto tuolla Borneossa, siellä tarvitaan tosi paljon sellaisia, joilla on kokemusta apinoista ja sullahan on siinä ihan mahtava CV, paras mahdollinen etten sanoisi. Miltäs semmonen kuulostaisi, hyvä ilmasto tropiikissa tulisi vielä kaupan päälle?

- Ei toi oikein nappaa, orangit saattaa muistuttaa käytökseltään lapsia kuulemma, vähän liikaa hoivatyöltä tuntuu tähän tilanteeseen. En halua pitää kenestäkään huolta enkä olla mistään vastuussa.

- Okei okei, unohdetaan eläimet siis, joillekin ne toimii mahtavasti, mutta alan saada nyt syvemmän tatsin just tähän sun tilanteeseen ja profiiliin. Sitten meillä on tietysti aina tämä radikaali vaihtoehto eli kolumbialaisen huumejengin jäsen, mutta en ole ihan varma riittääkö sun aggressiopisteet siihen vielä ainakaan. Siellä pitäisi osata ampua jos aikoo selvitä hengissä yli kuukauden eli suosittelen aina meidän survival-leiriä ennen sinne lähtöä. Miten itsetuhoisena itse pidät itseäsi? Tossa jengissä tuntee ainakin elävänsä täysillä joka hetki, miten kauan nyt sitten elääkään.

-  Ei käy, en lähde mihinkään jengiin. Ne nyt on varmana imbesillejä kaikki.

- Se on tietysti se riski tässä. Sopii ehkä paremmin sellaselle piiloaggressiosta kärsineelle myyntijampalle, joka on tehnyt pitkän uran myynnissä tai markkinoinnissa. Mutta eihän tämä helppoa tietysti koskaan ole, se uuden elämän hankkiminen, eikä sitä voi koko ajan sitten vaihtaakaan. Parempi miettiä nyt tarkasti, että elää sitten kerralla elämänsä onnellisena loppuun asti, kuten meidän takuussakin luvataan. Mites, haittaako sua kylmyys?

- Ei. Ihmiset haittaa. Ei kylmyys.

- Täällä olisi mulla nimittäin tällanen jokeri, jota en kovin monelle ehdota, mutta musta alkaa tuntua, että se voisi osua just sun profiiliin erinomaisesti. Nimittäin Antarktiksella on sääasema, jolla tarvittaisiin mittaajaa. Ei vaadi mitään kokemusta, pitää vaan seurata niitä laitteita ja raportoida kerran viikossa, että ne toimii. Samalla pääsee vaikuttamaan maailman tilaan, kun raportoi sieltä sitten jään sulamista ja ilmaston lämpenemistä, on niinku osa tällasta globaalia kehitystä ja maailman parannusta. Helvetin yksinäistä hommaa kyllä, ja pimeää - sitä harvan pää kestää. Mutta oisko susta tähän, mitäs luulet?

- Kuulostaa täydelliseltä. Mä otan sen.

- Hienoa, tässähän me saadaan nyt tämäkin elämä sitten pakettiin niin sanotusti. Muistutan vielä, että tämä on sitova sopimus elikkä kuten meidän takuu sanoo niin se on uusi elämä ilman paluuta menneisyyteen.

- Ymmärrän. En kadu. Kunhan siellä on kaasu-uuni, jolla voi leipoa. Se riittää.

- Järjestyy varmasti, no problem! Ei muuta kuin tästä vaan nimi alle ja paperit vetämään. Hyvää loppuelämää Antarktiksella!

- Kiitos. Alkaa jo heti helpottaa.





Schrödingerin kissa

17.5.19

Salin valot himmenivät ja katonrajasta alkoi tupruta harmaata savua, DJ hiljensi taustamusiikin kuulumattomiin. Yleisö alkoi tömistää jalkojaan lattiaa vasten, taputtaa ja viheltää. Lavan valot syttyivät ja huuto yltyi. Verhojen takaa asteli esiin ensin rumpali, sitten hontelo basisti ja sen jälkeen molemmat kitaristit ja kosketinsoittaja, joka käveli suoraan soittimensa ääreen ja laski sormensa koskettimille. Radiosta tuttu intro otettiin yleisössä innostuneesti vastaan, ylös kohotetut puhelimet kuvasivat lavaa niin tiiviinä seinänä etten nähnyt hetken mitään. Kun introa oli ehtinyt kulua kymmenisen sekuntia, kiljunnan yltymisestä päättelin, että solisti oli kävellyt lavalle. Hän tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa, hieman nenään, kuten hänen tavaramerkkiinsä kuului.

Muusikko. Katsoin hänen hahmoaan savun ja välkkyvien valojen läpi ja yritin ymmärtää, mitä juuri sillä hetkellä tunsin. Taustakangasta vasten piirtyi hänen hoikka vartalonsa ja valkoinen t-paitansa, joka huomenna lojuisi pyykkikorissa hikisenä. Yritin miettiä, mikä on sellainen lämmön ja turvallisuuden sekoitus, joka on niin hauras, että se hajoaa jo ennen kuin ehtii nostaa hymyn huulille.

– Haluatko, tulla keikalle?
– Haluatko, että tulen?

Hän kohautti olkiaan, vaikka kysyin ihan tosissani. En tiennyt, tarvitsiko hän minua enää, mutta menin.

Olin ollut naimisissa muusikon kanssa melkein 20 vuotta. Siinä ajassa ihminen ehtii elää paljon, jopa niin paljon, että unohtaa, millaista elämä oli ennen. Suhteen alkuaikoina kaikki oli ollut intensiivistä, muusikko oli niin elävä – vapaa, herkkä ja tiedostava, aivan toisenlainen kuin ne itsekeskeiset ja yksinkertaiset moponrassaajat, joita olin teini-ikäisenä tapaillut ja tylsistynyt kuoliaaksi. Saatoimme muusikon kanssa lähteä spontaanisti asemalle ja ostaa liput seuraavaan junaan. Kerran jouduimme Pieksämäelle eikä meillä ollut rahaa hotelliin, mutta me vain nauroimme ja yövyimme sylikkäin betonilattialla parkkihallissa ja liftasimme kotiin. Muusikko houkutteli minut kuutamouinnille, viemään roskalavalta sohvan ja Pietariin festareille. Ja hän laittoi aina nimeni listaan ja pääsin ilmaiseksi laitakaupungin klubeille, joissa hän soitti. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, bändin silloisia tyttöystäviä ja tuttuja, ja jalkojen alla rahisivat lasinsirut.

Sunnuntaisin makasimme olohuoneeni paksulla matolla, joimme Ikean halvoista viinilaseista lämmintä chardonnayta ja puhuimme, usein aamuyöhön asti. Hän oli kiinnostunut ajatuksistani ja keskusteli intohimoisesti musiikista, politiikasta ja Schrödingerin kissasta. Schrödinger oli fyysikko, joka halusi kissaan ja ytimen hajoamiseen liittyvällä ajatusleikillä osoittaa, että kvanttimekaniikka oli epätäydellistä ilman sääntöjä, mutta koe oli ihmisten mielissä muuttunut teoriaksi siitä, kuinka olemassaolo oli vain ytimien epämääräistä järjestäytymistä ja itsessään häilyvää, jolloin asiat saattoivat yhtä aikaa olla olemassa ja kadonneita. Minä kuuntelin hänen ajatuksiaan mielelläni, ja väittelin hänen kanssaan joskus ihan sen takia, että minua viehätti, miten hän suorastaan kiihtyi puolustaessaan asioiden oikeaksi uskomaansa puolta.

Kun muusikko täytti kolmekymmentä, hän toi yhä useammin maiharinsa kaksioni eteiseen ja siirsi rikkinäiset farkkunsa pysyvästi vaatekaappiini. Hänen katseessaan oli uusi aikaisempaa vakavampi palo, hän halusi vakautta, naimisiin ja lapsia. Minä epäröin, en ollut ollenkaan varma, olimmeko siihen valmiita ja tarvitsimmeko muutosta ylipäätään, uutta isompaa asuntoa ja virallista suhdetta. En uskonut avioliittoon tai ikuiseen rakkauteen ja olin hämmentynyt, sillä juuri muusikko oli opettanut minut syleilemään epävakautta ja nauttimaan irtonaisuudesta. Hän oli päättäväinen ja vakuutti, että juuri tässä rytmissä elämän kuului mennä: metronomi tikittää, säkeistö alkaa ja loppuu ja vaihtuu kertosäkeeksi, jossa koko olevainen kiteytetään valittuun tahtilajiin sopivaan lauseeseen. Ja minä uskoin, koska kilpailevaa teoriaa ei ollut.

Nyt 20 vuotta myöhemmin seisoin tässä, suuren salin VIP-alueella ja katsoin hurmoksessa huutavaa yleisöä, joka heitti lavalle kumiankkoja. Kadehdin huojuvaa ihmismerta. Olisin halunnut laulaa mukana mutta olin jäätynyt paikoilleni, lipsahtanut sivustakatsojaksi. En tiennyt, mitä olisin voinut lavalle heittää. Ihmiset paiskoivat huonoja esiintyjiä mädillä kananmunilla ja tomaateilla, niitä oli helppo heittää ja ne jättivät pahan tahran osuessaan kohteeseensa, mutta minä halusin lähettää bändille jotain merkityksellisempää. Vaikka täishampoota tai vuotavan kumisaappaan, koska ne olivat lentäneet minun lavalleni muusikon myötä.

Ensimmäisen lapsen kanssa muusikko jaksoi vielä valvoa, hän käveli vaunujen kanssa ulkona tuntikausia ja kuljetti vauvaa olohuoneessa ja kertoi sille maailman mielettömyydestä. Olin koko ajan väsynyt enkä toipunut synnytyksestä niin nopeasti kuin olisin halunnut. En päässyt enää kiipeilemään enkä jaksanut edes lukea, aivoni tahmasivat. Ajattelin, että kaikki järjestyy, kun arkemme palaa normaaliksi, mutta ei se enää palannut. Me luisuimme äänettömästi kauemmas toisistamme kuin Atlantin keskiselänteen mannerlaatat, sentti sentiltä, ilman maanjäristyksiä ja laavapurskeita. Muusikko muuttui rauhattomaksi. Hän sulkeutui pianonsa ääreen yhä useammin ja istui äänitysstudiossa öisinkin. Hänen kappaleensa alkoivat soida ensin radiossa ja sitten ihmisten päissä ja hän oli koko ajan enemmän poissa, sillä keikat alkoivat myydä loppuun. Samaan aikaan muusikko alkoi pitää huolta itsestään, kävi kuntosalilla ja pitkillä lenkeillä. Minä tulin lastenvaunujen kanssa katsomaan häntä maratonille, mutta myöhästyimme, koska pukemisessa oli kestänyt niin kauan. Hän oli ehtinyt jo juosta ohi.

"Ikävä teitä." Hän saattoi laittaa monta tunteellista viestiä keikkareissulta, mutta kun hän tuli kotiin, hän oli väsynyt ja poissaoleva ja kävi nukkumaan.

– Pääsimme roudaamaan vasta kolmelta.

Jätin sanomatta, että niin minäkin pääsin, kuopuksella oli kolmas korvatulehdus kahden kuukauden sisään ja esikoinen ei uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsi kuolemaa. En osannut lohduttaa meistä ketään.

Biisi loppui ja alkoi uusi, muusikko käveli pitkin lavan reunaa ja antoi yleisön laulaa mukana. Siinä hän oli, läsnä sadoille ihmisille, minullekin. Hän ei koskaan pettänyt yleisölle antamaansa lupausta. Ei ollut sellaista tapaturmaa tai virusta, jonka takia keikka olisi pitänyt peruuttaa. Hän otti kortisonia ja särkylääkettä, jallun ja nenäsuihketta, mutta saapui aina paikalle, eikä antanut ihmisten odottaa. Hänen mielestään encoretkin olivat teatteria, jota ei sopinut pilata lapsellisella viivyttelyllä. Esiintyminen oli hänen tärkein ihmissuhteensa, joka jätti minut yksinäiseksi.

Savukoneet puhalsivat taas salin täyteen harmaata kiemurtelevaa ilmaa. Katsoin lavaa uudelleen enkä hetkeen nähnyt häntä, hän oli Schrödingerin kissa, yhtä aikaa paikalla ja poissa. Tunsin, etten saa kunnolla henkeä ja minua alkoi pyörryttää. Tungeksin ihmisjoukon läpi narikkaan ja otin takkini. Ovimies avasi minulle oven ja toivotti hyvät yöt. Kostea, viileä ilma tuntui hyvältä keuhkoissani ja jäin katsomaan kuinka ihmiset kävelivät ohitseni sateisessa toukokuun yössä.

Työkaverini kysyi kerran, olinko miehestäni mustasukkainen. Aloin nauraa ja sanoin, ettei elämää voinut elää niin. En ikinä kysellyt muusikon aikatauluja enkä yrittänyt estää hänen menestystään, en tutkinut puhelinta tai tentannut, missä ja kenen kanssa hän oli nukkunut. Työkaverini maiskautti suutaan ja sanoi, että olisi kannattanut, sillä oli selvää, että muusikolla oli uusi nainen joka kaupungissa ja minä olin vain kätevä apuväline lastenhoitoon. Suutuin hänelle, tietenkin, osaksi siksi, ettei hän tiennyt meidän elämästämme mitään, ja osaksi siksi, että se saattoi olla totta. Mutta en voinut olla mustasukkainen, sillä en uskonut toisen kautta elämiseen. Ei kukaan jäänyt vain siksi että toinen pyysi. Minä olin teini-ikäisenä pyytänyt isää jäämään, mutta se ei ollut auttanut. Eräänä päivänä kun tulin koulusta, hänen takkinsa ja kenkänsä olivat poissa, ja minä istuin olohuoneessa ja mietin puuttuiko jotain muutakin.

Ehkä työkaveri oli oikeassa. Minun olisi pitänyt olla intohimoisempi ja omistavampi, raivota ettei hän saanut aina lähteä ja jättää minua yksin. Minun olisi pitänyt tarvita häntä kiihkeästi, vaatia enemmän, heiluttaa maksettua konserttilippua hänen nenänsä edessä ja painostaa, että olet tämän minulle ja lapsille velkaa. Nyt muusikko ei voinut enää esiintyä minulle, ja oli liian myöhäistä. Minä olin jo muuttunut valomieheksi tai miksaajaksi, jota ilman hän ei tullut toimeen, mutta jota hänen ei tarvinnut enää hurmata kuten yleisöään. Ehkä todella olin aiheuttanut kaiken itse, vaikka kuvittelin, että me vain täydensimme toisiamme.

En ollut onneton, olin pettynyt. En vihannut häntä, vihasin jatkuvaa kakkossijaani taiteelle. Olin huono häviäjä, koska en tiennyt olleeni kisassa. Ja nyt häilyin hänen todellisuudessaan vain silloin tällöin, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa olemassaolooni itse, juuri niin kuin ne miestensä perään huutavat mustasukkaiset naiset, jollaiseksi en koskaan ajatellut päätyväni. Muusikko oli vapaa ja minäkin olisin halunnut olla.

Otin taksin kotiin. Matkalla mietin, että taksin takapenkki oli Schrödingerin ajatuslaatikko. Kotipihassa laatikko aukeaisi ja sieltä hyppäisi ulos kissa. Ydin oli hajonnut, mutta kissa jäänyt eloon, ja se kävelisi taakseen katsomatta parkkipaikalta pimeään metsään.

-----------------------------

Kiitos, että olet täällä! Kirjoitamme tarinoitamme ilman tukia ja apurahoja, joten kaino ehdotus: kirjoitustoimintaamme voi tukea Arkisatuja aikuisille -kirjan ostamalla tai äänikirjaa kuuntelemalla. Saat kokeilla Bookbeat-sovellusta kuukauden ajan ilmaiseksi "arkisatuja"-alekoodilla.

Vauvapalstalta poimittua: Mitä olette saaneet äitienpäivälahjaksi?

10.5.19


"Kukat riittäisivät"10.5.2019 klo 22:01

Kirjoittelen tänne ensimmäistä kertaa, kun en oikein tiedä mitä tekisin. Minulla on sunnuntaina ensimmäinen äitienpäivä ja löysin äskön vaatekaapin perältä pakkauksessa olevan pastakoneen, kun olin etsimässä kevättakkiani. Ensin tuli tietenkin mieleen, että onko ukolla kaljaa siellä piilossa, mutta kyllä siellä oli ihan upouusi pastakone, kääreissä ja muoveissa. Nyt pelkään pahaa, että ei kai vaan ole minulle tämä. Voiko se olla? Meillä on kolmen kuukauden ikäinen vauva ja yhtä pitkään olemme syöneet pelkkiä eineksiä, jos olen ehtinyt syödä ollenkaan, kun vauva roikkuu tississä kiinni kaiken hereilläoloaikansa. Olen aika väsynyt koko ajan enkä edes kummoinen kokki. Pelkään että alan itkeä, jos se on minulle.


"Anonyymi"10.5.2019 klo 22:59

On se sinulle, mutta voisi olla kuule paljon pahempikin kuten vaikka rikkaimuri. Tuon voi sentäs myydä Torissa eikä mies huomaa mitään, saat mukavat kahvilarahat. Voimia nyt silti. Minä olen nyt kahdeksan vuotta putkeen saanut kalliin pitsisen alusasu/tanga-setin sukkanauhoilla, mutta miehen muistilapulla oleva koko ja malli on kirjoitettu aikana ennen kolmea lasta. Eipä kyllä mies ole niiden perään kysellytkään ja tangat olen antanut lasten leikkeihin barbin riippumatoksi. Liivejä olen säästellyt, jos vaikka esikoistytär 10 vuoden päästä tarvitsisi. Pitäisi ehkä miehelle vinkata lahjakortista, mutta en kehtaa kun kaunis ajatus kuitenkin.

"Onnellinen nainen" 10.5.2019 klo 23:14

Voi voi, tuo on kuule ihan hyvä lahja, olisit vaan kiitollinen sinäkin. Minä sain kerran syntymäpäivälahjaksi itse tehdyn kortin, jossa oli ihan taidokkaasti luonnosteltu maisema jostain kaupungista. Kortin toisella puolella oli sanaristikko, jonka vastaukseksi tuli PITEARI. Kuulemma piti olla Pietari. Ajattelin että junaliput varmaankin ovat sähköpostissa odottamassa, mutta eivät olleet. Eikä hotellivarausta, ei mitään. En tiedä oliko mies katsonut liikaa Napakymppiä vai odottiko se minun järjestävän hänelle unelmien seksiloman rajan takana mutta eipä sen väliä. Lahjasta on nyt 10 vuotta ja avioerosta melkein saman verran. Uusi mies on ihminen, joka tekee eikä haaveile. Kirjoitan tätä Mallorcalta, jossa nykyisin asun. Hyvää äitienpäivää kuitenkin sinulle ja itku pois.

"Anomuumi" 11.5.2019 klo 00:54

Komppaan edellistä, rupea vain katsomaan gnocchi-reseptejä. Miehelläsi on todennäköisesti kuitti tallessa siitä vehkeestä ja voi myös mennä vikaan niillä kukilla. Minun mies ei koskaan osta mitään, eikä varsinkaan kukkia, mutta pari vuotta sitten se kuitenkin tyrkkäsi lasten lahjojen mukana aamukahvipöytään tulppaanikimpun. Aluksi ilahduin kovasti, mutta sitten aloin katsoa, että eikö vain kimpussa ollutkin jotain tuttua: se olikin meidän taloyhtiön pihapöydän yhteinen kimppu! Ja tiedättekö, mitä mies siihen? "Vitsi vitsi! Emmä nyt oikeesti viitsinyt ostaa kukkia, mutta sun ilme oli hyvä!" Voitteko kuvitella? Olen aika rauhallinen ihminen, mutta lakkasin kostoksi pesemästä hänen pyykkejään. Kun kalsarit loppuivat viikon päästä laatikosta, totesin että onpas sulla hassu ilme. Seuraavana äitienpäivänä en saanutkaan enää häneltä mitään, ei kai keksinyt mitään varastettavaa enää, ja se olikin ihan hyvä, koska lasten lahjat riittävät minulle.

"Kukat riittäisivät" 11.5.2019 klo 06:32

Kiitos kovasti vastauksista. Ajattelin katkaista tämän lahjakierteen nyt heti alkuunsa ja korostaa että minä en sitten tarvitse mitään lahjoja eikä kaapeissakaan ole tilaa millekään kodinkoneelle, kun kaikkialla on vain vaippapaketteja ja tuttipulloja, joista vauva ei suostu syömään. Taidan ostaa itse itselleni lahjaksi vaikka fysioterapiaa tai hyväntuoksuisen kasvovoiteen.

"Anonyymi" 12.5.2109 klo 08:23

minä sain markku aron elämäkerran pokkarina, jossa alehinta vielä takana. ei edes kovakantista ja missä välissä ehtisin muka lukea ja kuka on markku aro!!!???

"Kukat riittäisivät" 12.5.2019 klo 18:05

Hei! Palasin tänne vielä päivittämään, että minun äitienpäivälahjani ei ollutkaan se kone vaan itse tehtyä simpukkapastaa! Ja oli kyllä todella hyvää, kuohuviiniäkin oli ostanut, eikä edes halvinta. Kyllä maistui hyvältä kaikkien niiden pakastepizzojen ja kahden tunnin yöunien jälkeen! Minä annan isänpäiväksi sille kokkikurssin, jotta jatkuu tämä mukava uusi harrastus. Kiitos teille kuitenkin vertaistuesta!

*****

Ps. Mies! Jos luit tänne asti ja kaipaat kirjalahjavinkkejä äitienpäivään, täältä löydät 20 kirjan listauksen! Iloa sunnuntaihin!

Liian komea mies

3.5.19


Hanna hätkähti, kun Skam-sarjan hurmuripoika tuli ruutuun ensimmäisen kerran. Sehän oli ihan kuin Vili. Hän tuijotti ruudun poikaa ja tunsi pienen vihlaisun vatsassaan, kun poika piiritti kaunista blondia.

"Onpa hassua, mun ensimmäinen poikaystävä oli kovasti ton näkönen", hän sanoi tyttärelleen ja tyttö katsoi häntä epäuskoisesti tuhahtaen. "Niin vissiin", esiteiniksi muuttunut tyttö sanoi.

Vili oli liian komea mies. Tai ainakin liian komea Hannalle, se oli selvää. Mutta jostain syystä se tykkäsi hänestä silti, niin se ainakin väitti. Sen mielestä Hannalla oli ihana pieni takapuoli ja kaunis hymy ja vaikka Hanna oli omasta mielestään kömpelö ja ruma, hän halusi silti uskoa siihen, että poikaystävä rakasti häntä vilpittömästi.

He olivat 19-vuotiaita ja Hanna suunnitteli heille kokonaisen elämän valmiiksi. Poikaystävä ei ollut siinä suunnitelmassa mukana, hymyili vain ihanaa vinoa hymyään ja sanoi, että katellaan. Hänen lempinimensä oli Vili ja kun he kävelivät kadulla käsi kädessä, kaikki tytöt tuijottivat Viliä häpeämättömästi. Vilillä oli paksu tumma tukka ja heittoletti puoliksi silmien edessä. Se teki hänestä pysyvästi flirtin näköisen.

Elämä Vilin kanssa oli kiihkeää ja arvaamatonta. He viettivät kaiken aikansa pääasiassa baareissa yhdessä ja erikseen omien kaveriporukoidensa kanssa, makasivat sängyssä krapulassa kuuntelemassa musiikkia ja harrastivat aina vain lisää seksiä. Vili oli niin seksikäs, ettei häntä voinut vastustaa eikä Hanna halunnutkaan. Vilin mielestä se oli mahtavaa - kyltymätön tyttö, sillä nimellä hän kutsui Hannaa kavereilleen. Hanna halusi pitää hänet tyytyväisenä, he olivat nuoria ja rakastuneita, eikä mikään voisi tulla heidän väliinsä.

Paitsi Hannan mielikuvitus. Puolen vuoden seurustelun jälkeen Hanna alkoi kysellä eivätkö he voisi muuttaa yhteen. Vili vastasi vain mystisellä vinolla hymyllään. "Ei nyt ihan vielä", hän sanoi ja kun Hanna tivasi miksi ei, hän sanoi haluavansa pitää vapautensa.

Minkä vapauden, kysyi Hanna epäluuloisena ja Vili sanoi heidän edenneen vähän nopeasti. Hän ei ollut varma siitä, kuinka vakavasti halusi Hannan kanssa seurustella, heillä oli kivaa yhdessä ja Hanna oli ihana, mutta.

Mutta mitä, Hanna jankutti vaikka tiesi, että olisi parempi lopettaa ja Vili huokaisi ja sanoi, että jos tästä oli nyt pakko puhua niin hän oli mielestään vähän nuori päättämään mitä halusi tehdä elämällään eikä halunnut Hannan estävän hänen suunnitelmiaan. Mitä suunnitelmia, Hanna kysyi vaikka ymmärsi jo ettei kuulunut niihin ja Vili tuskastui, emmä tiedä, hän sanoi kärttyisesti, no vaikka muuttaa ulkomaille, mistä sitä voi tietää missä haluaa olla viiden vuoden kuluttua.

Mä en siis olekaan sulle ykkönen, Hanna sanoi ja Vili alkoi taas hymyillä vinosti puhaltaen hiukset otsalta pois: "Tietenkin olet", hän sanoi, "Mä en vaan vielä tiedä mitä haluan elämältä enkä voi sen takia pakottaa sua mukaan mun kaikkiin suunnitelmiin. Mehän ollaan vapaita kuitenkin molemmat, vai mitä, koko elämä edessä, eiks vaan?"

Hanna lähti mykistyneenä kotiin ja päätti lopettaa koko suhteen, mutta ei pystynyt. He jatkoivat seurustelua, mutta Hanna alkoi nähdä yhä enemmän merkkejä siitä, että Vilillä oli muitakin naisia tai että hän ainakin halusi muita naisia. Sitähän miehet aina tarkoittivat, kun puhuivat vapaudesta. Ne halusivat panna muita naisia, se oli kaveriporukassa ehditty jo oppia. Hän alkoi tivata keitä kaikkia Vili tapaili hänen selkänsä takana. Ei ketään, kuulemma, mutta Vilin kaveriporukassa oli paljon vapaita naisia ja ne kaikki yrittivät varmasti pokata hänet. Miten ne voisivat olla yrittämättä sen näköistä miestä?

Baarissa hän sai raivarin, kun Vili jutteli jonkun vieraan naisen kanssa lyhyen hetken naureskellen ja kävi heittämässä siiderin naisen päälle. He lähtivät ulos ja tappelivat koko matkan Vilin luokse siitä, että Hannan pitäisi lopettaa juominen, kun jokainen baari-ilta päättyi nykyään huonosti mustasukkaisuuskilareihin. Seuraavana aamuna Hanna itki ja pyysi anteeksi, sanoi kuvitelleensa, että Vili aikoi lähteä toisen naisen mukaan. He tekivät sovinnon ja Vili sanoi, että Hannan pitäisi päästä eroon mustasukkaisuudestaan, se oli turhaa eikä hänellä ollut aikomustakaan olla kenenkään toisen kanssa. Mutta Hanna ei uskonut sitä enää.

Jos hän ei saanut Viliä juhlista kännykällä kiinni, hän soitti Vilin ystäville, kunnes joku vastasi ja antoi puhelimen hänelle. Jos Vili oli koko viikonlopun reissussa juhlimassa kavereidensa kanssa, Hanna meni sunnuntaina hänen kotiinsa ja ristikuulusteli krapulaista miestä koko illan ja etsi merkkejä muista naisista. Hänen olonsa oli sietämätön, hän pystyi rauhoittumaan ainoastaan kotona kahdestaan Vilin kainalossa. Mutta sellaista elämää Vili ei halunnut. Ei ainakaan vielä, eikä ehkä koskaan hänen kanssaan. Ajatus oli kestämätön, ja se vainosi häntä heti, kun Vili vietti aikaa hänen ulottumattomissaan.

Hanna ei pystynyt jättämään Viliä, eikä hän pystynyt olemaan miehen kanssa. Eniten maailmassa hän pelkäsi sitä, että saisi Vilin kiinni toisen naisen kanssa. Hän oli varma siitä, että niin tapahtuisi.

Ystävät saivat hänet houkuteltua Ruotsin risteilylle, kun Vili oli lähdössä koko viikonlopun festareille. Vilikin oli helpottunut siitä, ettei Hanna voisi seurata häntä vahingossakaan ja tulla riehumaan kavereiden eteen. "Pida hauskaa nyt äläkä stressaa", Vili sanoi heidän erotessaan perjantaina. "Mä rakastan vaan sua, enkä tee mitään tyhmää. Sunnuntaina nähdään ja pannaan koko viikonlopun edestä." Sitten hän suuteli Hannaa, joka jäi itkemään risteilylle valmiiksi pakatun laukun kanssa kotiin.

Mutta tyhmyyksiä ei tehnytkään Vili. Hanna päätti juoda ystävien kannustamana kännit. Hän tapasi pojan, joka ihaili ja imarteli häntä koko illan, kunnes houkutteli Hannan jatkoille hyttiin. Siellä he suutelivat läpi yön ja vasta aamulla Hanna kompuroi takaisin omaan hyttiinsä. Hän ei ollut pojasta tippaakaan kiinnostunut, mutta selitti kavereilleen sekoilleensa pojan kanssa vain siksi, että Vili teki festareilla kuitenkin samaa. "Ollaan sitten vapaita saatana", Hanna sanoi ja korkkasi krapulasiiderin.

Sunnuntai-iltana Vili soitti ja kysyi, miksei Hanna tullut hänen luokseen. "Emmä halua tulla enää", Hanna sanoi. "Mä tapasin yhden toisen tyypin."

Ensin Vili raivostui, sitten itki. Hän ei ymmärtänyt Hannaa, ei tajunnut, miten heille oli voinut käydä näin. Hän oli kuulemma ollut suhteessa tosissaan, vaikkei halunnut vielä muuttaa yhteen - mikä kiire heillä muka oli ollut? Hanna itki ja sanoi, ettei luottanut Viliin eikä voinut olla hänen kanssaan, kaikki oli liian sekavaa ja vaikeaa ja he olivat liian nuoria. Niinhän Vili oli itse sanonut, että he olivat liian nuoria sitoutumaan, heidän piti olla vapaita. Mutta heidän vapauskäsityksensä poikkesivat toisistaan ja se selvisi heille liian myöhään.

He erosivat dramaattisissa tunnelmissa, päätyivät pari kertaa sänkyyn, vannoivat etteivät ikinä voisi unohtaa sitä kaikkea ja unohtivat toisensa heti sen jälkeen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Hanna näki Vilin ostoskeskuksessa, mies ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Ainoastaan tumma tukka oli eri mallinen ja siinä oli harmaan sävyjä. Hän oli kauniin tumman naisen kanssa ja heillä oli Vilin näköinen suloinen pieni poika. Vili kääntyi ja näki Hannan. Tunnistettuaan hänet Vili tuli hymyillen tervehtimään, nainen jäi taaemmas lapsen kanssa.

He vaihtoivat kevyitä kuulumisia, Hanna katsoi tuttua hymykuoppaa toisessa poskessa, pystyi melkein tuntemaan Vilin niskan tuoksun yhtäkkiä vuosien takaa. Vili oli komea edelleen, hän käytti nyt nimeä Ville, mutta oli edelleen sama vanha Vili kuin ennenkin. Kohteliaan viisiminuuttisen jälkeen he erosivat, Hanna näki kun Vili otti naista kädestä ja he kävelivät yhdessä pois.

Siinä oli se näky, jota hän oli niin pitkään seurustellessaan pelännyt, josta hän oli nähnyt painajaisia, jonka takia hän oli raivonnut, nolannut itsensä ja pilannut monta iltaa ja yötä. Ilman omaa hölmöyttään hän olisi voinut olla nyt siinä, kulkea käsi kädessä Vilin kanssa yhteinen lapsi heidän välissään.

Miltä se olisi tuntunut? Miltä kaikki oli tuntunut silloin? Hän ei muistanut enää.


Sisällön tarjoaa Blogger.