Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Nintendo

26.1.19



Koulupsykologi huokaisi. Se oli mukava nainen, vähän arka ammattiinsa nähden, mutta ystävällisen oloinen. Kaunis meikki ja kiharretut hiukset, sillä oli varmaan kotona kiva mies ja hyvin kasvatetut lapset. Se osasi tietysti toimia aina oikein.

- Aleksi ei oikein vieläkään tunnu sopeutuvan porukkaan, vaikka ollaan jo tokalla luokalla, nainen sanoi papereihinsa vilkaisten. - Hän häiriköi tunneilla edelleen aika paljon ja joutuu tappeluihin, on tällaista epäsosiaalista ja häiriköivää käytöstä. Näkeekö hän koskaan koulun jälkeen kavereitaan, se voisi auttaa koulussakin, jos löytyisi joku oma kaveri?

Anni pudisti päätään. Kaverit olivat harrastuksissa koulun jälkeen. He olivat Aleksin kanssa kotona kahdestaan. Aleksin isää ei ollut olemassa, Anni oli lapsen kanssa yksin, oli aina ollut. Hän ehdotti välillä, että Aleksi pyytäisi jonkun heille kylään, mutta kaverit eivät kuulemma ehtisi kuitenkaan. Anni epäili, oliko edes ketään, jota pyytää.

- Jos nyt kuitenkin juttelisitte ja miettisitte, löytyisikö joku, ettei Aleksi olisi aina porukan ulkopuolella. Sellainen ei tee lapselle hyvää ja myöhemmin voi olla vielä vaikeampi päästä mukaan. Hän vaikuttaa vähän yksinäiseltä ja tässä iässä olisi erittäin tärkeää oppia sosiaalisia taitoja ja rakentaa kaverisuhteita, jotka kestävät hyvällä tuurilla koko loppuelämän.

Anni nyökkäsi ja lupasi tehdä niin. Mutta hän ei tunnistanut lastaan koulupsykologin häirikköoppilaan kuvauksesta. Kotona Aleksi oli aina rauhallinen ja sopuisa. Koulusta hän ei halunnut puhua mitään, sanoi että siellä oli ihan kivaa, jos hän kysyi. Selvästi ei kuitenkaan ollut, Wilma-viesteissä oli huonon käytöksen merkintöjä joka viikko. Miten hän pystyisi puuttumaan asiaan, kun ei edes tiennyt mitä koulussa oikeasti tapahtui, eikä Aleksi halunnut puhua?

Miten lapsi olikin niin yksinäiseksi kasvanut. Ihan kuten hänkin. Anni toivoi, että Aleksin koulunkäynti sujuisi paremmin kuin hänellä, ikuisesti koulukiusatulla luokan luuserilla, joka ei koskaan kelvannut mihinkään porukkaan mukaan. Poika näytti kulkevan äitinsä polkuja ystävien suhteen, mutta purki huonon olonsa aggressiivisuuteen. Oliko se sittenkin parempi niin? Aleksi ei ainakaan tekeytynyt näkymättömäksi, kuten äitinsä aikoinaan. Kukaan ei ollut huomannut Annin kiusaamista eikä yksikään koulupsykologi ollut pyytänyt häntä koskaan käymään. Hän oli hoitanut koulunsa riittävän hyvin ja ollut hiljaa. Opettajille oli siihen aikaan se ja sama, mitä muuten tapahtui.

Koulupsykologi oli kehottanut sopimaan treffejä suoraan lasten vanhempien kanssa, mutta hän ei tuntenut niistä ketään. Luokan Whatsapp-ryhmässä sen sijaan vaikutti siltä, että kaikki muut tunsivat toisensa. Hän oli päässyt ryhmään, kun vanhempainillassa kiersi nimi- ja puhelinnumerolista, mutta ei tiennyt mitä olisi siellä kirjoittanut. Hän ei osannut kevyitä sutkauksia ja iloisia toivotuksia, jotka tuntuivat kuuluvan ryhmän koodistoon ja epäili kuulostavansa vain typerältä, jos yrittäisi matkia muita. Ryhmästä huolimatta synttärikutsuja Aleksille ei koskaan tullut, eikä Aleksi halunnut viettää synttäreitä. Hänellä ei ollut varaa järjestää niitä missään puuhaparkissa ja kotisynttäreihin heidän kotinsa oli liian pieni.

Seuraavana iltana hän poimi Whatsapp-ryhmästä satunnaisen nimen: "Adamin äiti".

- Voiskohan Adam tulla meille joku päivä kylään, onko se kiva tyyppi, hän kysyi Aleksilta ohimennen iltapalalla. Aleksi katsoi häneen hämmästyneenä.

- Miks?

- No, ajattelin vaan, olis kiva, jos joku sun kaveri kävisi meillä joskus.

- Ei se ole mun kaveri, Aleksi sanoi ja tuijotti leipäänsä.

- Kuka sitten on?

- Ei kukaan, poika vastasi ja lähti pöydästä kolauttaen tuoliaan vähän liian kovaa.

Tällä kertaa hän ei antanut periksi, kuten oli antanut aina tähän asti. Koulypsykologi oli sanonut, että hänen pitäisi kannustaa lastaan kaverisuhteiden luomiseen, jos ei se pojalta luonnostaan sujunut. Anni käveli pojan perässä heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa. Heillä oli vain yksi makuuhuone ja se oli pakko jakaa, vaikka Aleksi olisi halunnut oman huoneen.

Hän istui sängylle Akkaria selailevan pojan viereen.

- Miksi et halua kutsua meille ketään? Mä voisin vaikka kutsua jonkun vanhemman kautta, jos se on susta hankalaa?

- Et varmana kutsu!! Aleksi huusi yhtäkkiä ja pomppasi pystyyn.

- Mikä nyt on, hän kysyi reaktiosta ällistyneenä.

- Ne kaikki pelaa toistensa luona pleikkaa ja nintendoa eikä mulla ole mitään, Aleksi huusi, - ja mä sanoin koulussa, että mullakin on Nintendo Switch, ja nyt ne vaatii mua todistamaan kun ne tietää että mä valehtelen! Koska meillä ei ole koskaan rahaa siihen eikä mihinkään, poika huusi itkien ja marssi huoneesta ovea paukauttaen ulos.

Anni jäi istumaan sängylle. Hän tunsi miten itku nousi ahdistuksen mukana, eikä sille voinut mitään. Millekään ei voinut mitään, Aleksi oli oikeassa, heidät oli tuomittu tähän elämään ja yhteiseen yksinäisyyteen. Hän istui huoneessa yksin, eikä osannut tehdä mitään, sillä ei ollut mitään, millä lohduttaa Aleksia. Pleikat ja nintendot olivat täysin heidän ulottumattomissaan, nyt ja aina, ihan yhtä mahdottomia edes ajatuksen tasolla kuin perheloma etelässä.

Ja mitä se Nintendo Switch edes muuttaisi, hän ei tiennyt mitä Switch laitteen nimessä tarkoitti, mutta tuskin ainakaan sitä, että koko elämä muuttuisi käden käänteessä paremmaksi.

Hetken kuluttua Aleksi palasi huoneeseen ja halasi häntä.

- Älä itke äiti, hän sanoi, - ei se ole sun syy. Ei se ole tärkeää, ei mun tarvitse pelata.

He halasivat toisiaan sovinnon merkiksi, mutta Anni valvoi koko yön.

Seuraavana päivänä hän soitti koulupsykologille ja kertoi löytäneensä ainakin yhden syyn Aleksin käytökseen ja ulkopuolisuuteen. Poika halusi kuulua joukkoon, pelijengiin eikä voinut päästä sinne. Puhelimen toisessa päässä koulupsykologi huokasi jälleen.

- Tietäisitpä vain, kuinka yleistä tämä on nykyään, hän sanoi. - Mutta kiitos kun soitit, ainakin tiedämme nyt yhden konkreettisen syyn Aleksin vaikeuksiin kavereiden kanssa.

Anni yritti unohtaa koko asian, kunnes seuraavalla viikolla koulupsykologi soitti. Hänen vatsaansa nousi epämiellyttävä tunne, kun hän näki numeron ruudulla. Mitähän koulussa oli tällä viikolla taas tapahtunut? Hyviä uutisia sieltä ei kuulunut koskaan.

- Koulun vanhempainyhdistys on löytänyt perheen, joka lahjoittaisi mielellään vanhan Nintendonsa teille ja saatte mukana pari peliäkin. Sopisiko tämä? He toisivat pelin teille, asentaisivat sen ja näyttävät Aleksille miten se toimii.

Anni yskäisi ja kiitti, sanoi sen sopivan. Mielessään hän mietti, mitä pelilaitteesta olisi hyötyä, eikö se eristäisi lasta entistä enemmän omaan maailmaansa, tulisivatko kaverit heille muka pelkän pelin perässä? Eivätkö ne keksisi jonkun muun syyn olla tulematta, jollain muulla oli aina kuitenkin hienompi ja uudempi laite. Ei hänen omille syntymäpäivilleenkään ollut koskaan tullut ketään, vaikka äiti oli leiponut parhaan kakkunsa ja ostanut ilmapalloja. Lopulta äiti lakkasi järjestämästä synttäreitä, mutisi vain itsekseen, että oli se kumma, kun tytär ei onnistunut löytämään koko koulusta yhtään ainoaa kaveria.

Anni ei ymmärtänyt koko pelimaailmasta mitään, joten oli kai parasta edes kokeilla. Sen hän ymmärsi, että Aleksi oli onneton ja hän tunsi sen omissa hermosoluissaan asti yön pitkinä tunteina.

Hän uskalsi kertoa uutisen Aleksille vasta, kun peli tuotiin. Pojan silmät alkoivat loistaa. - Saanko mä tän ihan oikeasti omaksi, hän kysyi illan aikana monta kertaa. Anni vakuutti, että kyllä sai ja kysyi, kutsuttaisiinko nyt joku kaveri kylään?

- Saanko mä kutsua ne kaikki, Aleksi kysyi, - niin monta kuin meidän olohuoneeseen vain mahtuu?

- Saat kutsua, ihan kaikki, Anni sanoi ja nielaisi. Lapsen oli annettava edes yrittää.


Piilossa

18.1.19


Olen 42-vuotias ja piilossa, ajattelen. Kyyristelen kauppakeskuksen mainoskyltin takana. Entinen poikaystäväni tutkii bussilaiturilla numero 50 kännykkäänsä. Hänen profiilinsa on vakava, mutta hän on vanhentunut tyylikkäästi, hänen hiuksissaan näkyy hopeaa ja tummasankaiset moniteholasit korostavat korkeita poskipäitä. Kallis, tummansininen villapalttoo istuu hyvin eikä helmassa ole takana kuraa.

Kurkistan piilostani varovasti. Pahempaa kuin tavata hänet, olisi jäädä kiinni piileskelystä ja tavata hänet. Mutta minulla on kymmenen vuotta vanha goretex-toppatakki ja sen alla verkkarit. Naamani on punainen sillä olen tulossa jumpasta. Haisen hajuveden ja hien sekoitukselle, hiukseni ovat hätäponnarilla, jota ei voi avata. Hän ei saa nähdä minua tällaisena. Hän ei ehkä halua nähdä minua muutenkaan.

Olen piilossa, koska en tiedä mitä sanoisin hänelle. Tai tiedän. Anteeksi. Anteeksi, että olin silloin niin keskenkasvuinen. Mutta sekin tuntuu väärältä. Olen 42-vuotias enkä edelleenkään tiedä, miten tilanteen hoitaisin. Anteeksi, että olen keskenkasvuinen edelleen.

Katson uudestaan. Se todella on hän. Katselen niskaa, jota sormeni joskus silittelivät baarissa ja luennolla. Sydänalassani kouraisee, hän näyttää yksinäiseltä. Minä jätin hänet pikkukaupunkiin ja nyt en uskalla enää lähestyä.

Menin piiloon silloin ja menen piiloon nyt. Olen säälittävä. Se kai tässä eniten pelottaa. En halua hänen sääliään, vain omani. Hänen säälinsä olisi varmasti ankarampaa ja ehdollisempaa, minä voin sääliä itseäni ehdoitta. En voi ottaa vastaan hänen sääliään, koska se olisi minulta pois. Olen paitsi säälittävä myös itsekäs.

Olimme nuoria ja tilanne oli mahdoton. En voinut jäädä pikkukaupunkiin, opiskelupaikkakunnalle, ystäväni ja jatko-opintoni olivat Helsingissä. Olin pattitilanteessa. Sitten sain kesätöitä ja lähdin.

Tiedän nyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa silloin 20 vuotta sitten, mutta en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa nyt. Ehkä 20 vuoden päästä tiedän.

Moi, pitkästä aikaa. Olen ajatellut sinua, se meni vähän huonosti se ero.

Kuulostan stalkkaajalta. Hän ei ehkä enää edes muista minua. Ei tietenkään muista, olen hänelle ilmaa.

Hei, muistatko minua? Olen se, joka ei tiennyt mitä tehdä. 

Mieleni tekee huutaa mainoskyltin takaa, että sinäkin pakoilit! Lähdit kevääksi vaihtoon enkä minä tiennyt, mitä tästä tulee. Et silloin sanonut mitään, mutta kuulin ystävien kautta, että olit loukkaantunut, vaikka tiesit itsekin, ettei siitä mitään tulisi. Ehkä sinäkään et tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Olit yhtä itsekäs kuin minäkin, halusit, että minä päätän. Minä ajattelin, että heitit pallon minulle, mutta ehkä heititkin sen vain ilmaan. Olen piilossa vaikka sinä olet tähän yhtä syyllinen kuin minäkin.

Bussi tulee ja ovet avautuvat, poikaystävä on ensimmäisenä jonossa ja näen, että hän jää bussin etuosaan, minun on siis mentävä hänen ohitseen. Katson vaistomaisesti valotaululta, milloin seuraava bussi menisi.

Raukka!

Sisuunnun ja nousen bussiin, näytän matkakorttiani lukijalle, se piippaa kaksi kertaa, paljon kovemmalla äänellä kuin muille matkustajille. Kuljen hänen ohitseen valmiina reagoimaan, mutta hänen katseensa pysyy puhelimessa. Siellä on hänen uusi elämänsä, kaunis vaimonsa ja kiltit lapsensa. Minä olen laitapuolen kulkija, jolle lippulaite huutaa.

Ajattelen ensin, että pakenen bussin takaosaan, mutta muutan mieleni: istahdan hänen taakseen. Nyt olen piilossa hänen lämpimän selkänsä takana. Minä makasin sunnuntaiaamuisin sen selän päällä alasti ja laitoin kädet käsiesi päälle, me olimme yhtä ja samaa ihmistä ja tietoisuutta, samaa epätietoisuutta kumpikin. Ja nyt välissämme on bussinpenkki ja 20 vuotta ja vain minä tuoksun hielle.

Nousen keskiovista ulos. Haen katseellani ikkunaa, jonka vieressä istut. Katsot ulos ja sydämeni hyppää kurkkuun, mutta et näe minua. Tai ehkä näet ja ajattelet samaa, että joitain piiloja ei ole tarkoitus löytää.


Tuija Pludénin kehopositiivinen kaamos

11.1.19


Ihmiset luulevat, että elämä vaihtuu samalla kuin vuosikin ja siitä voi itse päättää. Ei voi, sama vanha elämä jatkuu vaan. Uusi tulee silloin kun sitä vähiten toivoo ja odottaa ja joku muu päättää uusiutua puolestasi: puoliso löytää uuden, työpaikka vaihtaa nuorempaan tai vartalosta hajoaa osa, joka on korvattava uudella. Niinä hetkinä elämä uudistuu niin että korvissa paukkuu ilman rakettejakin. Tästä syystä uuden vuoden lupaukset ovat vähintäänkin turhia, elleivät haitallisia, kuten tipatonkin ilman alkoholiongelmaa.

Tämä on nyt se vuodenaika, jolloin lehtien kannet huutavat uutta elämää, tipatonta ja salaatin syöntiä. Virhe. Kerron tässä omat uuden vuoden vinkkini, joilla selätät kaamoksen ja olet hengissä maaliskuussa.

Vinkki 1: Viina. Juon alkoholia läpi koko talven maltilla ja säännöllisesti. Sallitut päivät ovat keskiviikko, perjantai ja lauantai, jolloin on lupa juoda enemmänkin, jos on seuraa. Jos ei ole seuraa, niin kolme lasia viiniä ja saunasiideri riittävät. Tällä määrällä ei tule juopoksi, kun ohjelmasta pitää kiinni eikä osta tonkkia. Olen nyt jatkanut 20 vuotta enkä ole juoppo. Maaliskuussa sitten voi aloittaa tipattoman, jos siltä tuntuu. Itse en ole tipattomia tarvinnut koskaan, raskausajat riittävät tämän elämän tipattomiksi ja olivat kurjaa aikaa muutenkin.

Vinkki 2: Liikunta. Liikunnaksi lasketaan tammikuussa joka askel. Tässä kohtaa on hyvä ottaa sellaisia lajeja kuin saunajooga ja kotijumppa mainostauolla. Saunassa kun vähän venyttelee niin hiki nousee herkästi ja tuntee jotain tehneensä. Jos tulee lunta, kannattaa heti lainata joku lapsi ja mennä pulkkamäkeen. Se on iloista perinneliikuntaa. Myös uimahallit on keksitty talvea varten, etenkin poreallas. Täällä kannattaa kuitenkin pitää suu kiinni, sillä norovirus rakastaa uimahalleja. Ehkä on parempi jättää uintikin väliin ja hemmotella itseään runsaalla saunomisella. Ei ole turhaan saunaa keksitty juuri Suomessa - Islannin kuumista lähteistä olen kateellinen, mutta yhdistä saunominen paljuun, jos suinkin voit. Yhtä rentouttavaa kuin spa ja vähemmän viruksia.

Vinkki 3: Ruoka. Syö hyvä ihminen, mitä mieli tekee. Talvella parhaita ruokia ovat lämmintä juustoa sisältävät ateriat kuten fondue tai raclette tai mikä tahansa pasta, jonka päällä on runsaasti juustoa. Elämä pimeässä on kurjaa hyvin syöneenäkin eikä kiloja näe kuitenkaan talvivaatteiden läpi. Maaliskuussa sitten voi varovasti tutkia puntaria ja tehdä suunnitelman. Olen itse käyttänyt jo 20 vuotta sesonkivaatteita: talvihousut ovat kaksi kokoa kesähousuja isommat. Kevään tullen laihdutuskuuri onnistuu, kun tietää että joutuu muuten uusimaan koko garderoobin. Syön myös tummaa suklaata joka päivä, siinä on hyvää tekeviä vitamiineja. Talvella on syytä tarkastella itseään peilistä vain hämärässä valaistuksessa ja mielellään kasvopeilillä. Tällöin säilyy harmoninen minäkuva ja se vasta on kehopositiivisuutta parhaimmillaan.

Vinkki 4: Uni. Nuku aina kun voit. Nyky-yhteiskunnassa on virhe: talviunien puute. Agraariyhteiskunnassa ihmiset polttivat tuvassa päreitä, veistelivät puukolla ja nukkuivat läpi pimeän ajan, kun maatöitä ei voinut tehdä eikä iltaisin nähnyt mitään. Tästä syystä sinuakin väsyttää koko ajan ja tekisi mieli tarttua puukkoon. Se on luonnollista. Luonnotonta on tehokkuusyhteiskunta ja talvi, jossa väkisin kaamoksessa yritetään kirkasvaloilla, rännässä tarpomisella ja ilmaston tuhoavilla aurinkolomilla pitää ihmisessä sama vire yllä kuin kesäkuussa. Se ei onnistu: tästä yrityksestä seuraa ainoastaan vakava kevätmasennus. Jos et usko, käypä Espanjassa joulukuussa: kolmessa päivässä energiasi nousevat kattoon, olet kuin uusi iloinen ihminen vappuhulinassa ja paluu pimeään on jyrkkä ja helvetillinen. Tästä syystä en enää matkusta talvella. Luonnollista on olla pimeässä synkkä ja uuvuksissa ja antaa itsensä olla rauhassa. Muista se, äläkä soimaa itseäni väsyneeksi, laiskaksi ja lihavaksi. Kaamoksessa se on ihmisen osa.



Sisällön tarjoaa Blogger.