Hei juuri Sinulle!



Hauskaa että löysit tänne, novellien pariin! Me olemme Ina ja Katja, tämän blogin kirjoittajat.

Kerrottakoon heti alkuun, että emme ole koskaan kirjoittaneet novelleja. Nyt yritämme. Miksi ihmeessä?

Idea lähti hetken mielijohteesta.

Ensinnäkin rakastamme lukemista, mutta emme ehdi lukea niin paljon kuin haluaisimme. Elämme molemmat ruuhkavuosia. Käytämme vapaa-aikaamme jalkapallokentän reunalla, pokémon-jahdissa ja lukemalla kirjoja kuten Puppe leipoo. Ääneen sentään. Romaaneja ahmimme lähinnä lomilla, mutta kaipaisimme tarinoita arkeenkin. Sellaisia lyhyitä, ilta- tai aamusatuja aikuisille.

Toiseksi. Kun kirjoittaa työkseen (vaikkakin sivutoimisesti) kirjoja, kolumneja, blogia ja kaikenlaista, tulee väistämättä kirjoittaneeksi liikaa. Joskus hahmot, jotka kustannustoimittaja haluaa poistaa, ovat niin hyviä, että niistä haluaa pitää kiinni, vaikka sitten novellin muodossa.

Kolmanneksi. Elämän suuri sukkalaatikko syöttää koko ajan lapaan. Käyttökelpoisia lähtöjä sinänsä fiktiivisille teksteille löytyy ihan itsekseen, kylppärin peilistä, sukumökiltä ja kuraeteisestä. Ja kuten aina, fiktio on katsojan silmässä.

Tavoitteena on tarjoilla teille lukupaketti kerran kuussa. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä perjantaina julkaisemme neljä tekstiä (paitsi heti heinäkuussa enemmän!), joita voit lukea kun ehdit. Bingetä kaikki kerralla tai makustele kerran viikossa tai joka toinen päivä, ihan kuten sinun elämäntilanteeseesi sopii. Luvassa on niin diippiä kelaa kuin kevyempää huttua, arkea ja vähän juhlaakin. Yritämme naurattaa enemmän kuin itkettää.

Toivomme, että tästä tulee hyvä pieni novelliblogi! Eikä paska. Anteeksi, jos tulee paska.

Kesäkuun novellit

- Hopeatoffeemurha
- Juoksevaa vettä
- Teistä ei välitä kukaan
- Napatequilaa (Tämä on sitten jatkis!)

Ps. Ja pyydämme: kommentoikaa mielellään! Toivokaa aiheita ja kertokaa jos novelli piristi, nauratti, itketti tai muuten kosketti!

Pps. Voit seurata blogia tilaamalla jutut syötteenä sekä Facebook-sivumme ja Bloglovinin kautta

Nainen haki kahdella ämpärillä vettä kaivosta. Pumppu oli hidas, selkä puutui. Kylmä vesi valui rikkinäisestä putkesta sormille niin että niitä alkoi särkeä. Tomaatti muuttuu mikrossa noin tuhatasteiseksi ja kaivovesi on sen kylmä vastine.
Mökille tuli sentään sähköt. Siinä meni naisen raja. Sähköt piti olla. Juokseva vesi olisi ollut toinen pakollinen asia. Mutta miehen suku ei halunnut, sillä putkista oli kuulemma talvella pelkkää vaivaa. Kuka helvetti mökkeili talvella.

Tiskaus oli vähintään tunnin urakka. Nainen ei ollut ihan varma, oliko veden lämmitykseen paskalla vedenkeittimellä menevä sähkö yhtään sen suurempi ympäristöteko kuin kertakäyttöastiat. Ensi kerralla kertikset.

- Huhuu, alkaako olla valmista?

Mies vaihtoi jalkaa kynnyksellä. Hän oli jo kantanut tavarat autoon, vaikka nainen ei ollut vielä pakannut kuin lasten tavarat. Nainen saisi hakea kassinsa takaisin.

- Ei vielä, tässä jäävedellä tiskaamisessa kestää. Puurokattilaa ja grillivatia en ole vielä edes aloittanut.
- Mutta sitten me ei ehditä viideksi kotiin, kun matsi alkaa.
- En voi sille mitään, että täällä ei ole juoksevaa vettä.
- Nuo pitäisi varmaan huuhdella heti käytön jälkeen.

No shit, Sherlock. Mutta kun ei ole sitä vitun juoksevaa vettä. Nainen vain mulkaisi miestä ja jatkoi rasvan harjaamista pois juustohöylästä.

- Ai niin, löysin terassilta vielä marinadisudin.

Mies harppoi keittiöön ja heitti silikonisen sudin tiskipöydälle.

Tiskattujen pinoon.

Nainen nielaisi kertaalleen ja tunsi veren pakenevan sormiensa päästä. Hän katseli, kuinka ruskea marinadi valui pestyjen ja huuhdeltujen Ikean haarukoiden, veitsien ja lusikoiden päälle. Tarvittaisiin vähintään kymmenen litraa lämmintä vettä. Taas. Vitun vittu.

Nainen veti syvään henkeä ja mietti vaihtoehtojaan.

Pitäisikö pyörtyä vai huutaa? Tai jos vain irrottaisi tiskiharjasta, valahtaisi lattialle. Muuttuisi juoksevaksi vedeksi ja virtaisi pois. Haistattaisi paskat tälle friikkisirkukselle ja solisisi jonnekin, jossa saisi olla yksin. Jossa voisi syödä kasvissosekeittoa eikä grillimarinadia olisi missään, jossa saisi siivota vain omat paskaraitansa wc-pöntöstä ja poistaa suklaatahroja oman tunikansa rintamuksesta.

Olisi vain kylmää ja hiljaa ja virtaisi.

Nainen kuivasi kätensä, työnsi hämmästyneeltä näyttävän miehen sivuun oven raosta ja käveli autolle. Avaimet olivat virtalukossa. Hän hyppäsi kuskin paikalle ja käynnisti auton. Sitten hän painoi kaasua ja ajoi pihasta pois niin nopeasti, että Nissan Leafin renkaat sutivat pihaan syvät urat. 

Jos olisin virtaava vesi. Mihin vesi menisi? Ei ylämäkeen ainakaan. Nainen kääntyi kapealta soratieltä päällystetylle tielle, toiseen suuntaan kuin normaalisti. Jos tie olisi joen uoma, tänne hän pyörteillen valuisi. Pitkän mäen alla tie jakautui kahdeksi, päällystetty kääntyi loivasti vasemmalle, eteenpäin jatkui nurmikoitunut hiekkatie. Vesi ei kääntyisi.

Nainen rysäytti kuuttakymppiä hiekkatielle. Auton pohjasta kuului kamala ääni. Kuoppainen tie tärisi renkaiden alla. Ja sitten kuului toinenkin ääni, karmiva rääkäisy ja jotakin rysähti tuulilasiin.

Nainen pysäytti ja nousi autosta. Ukkofasaani makasi penkalla, sen rinta kohoili vielä, mutta niskat olivat oudossa asennossa. Muutaman sekunnin kuluttua se oikaisi koipensa ja kuoli. Nainen katsoi, kuinka verestä muodostui pieni lammikko nokan viereen. Tummaa ja paksua kuin grillimarinadi.

Juokseva vesi pysähtyi lammikkoon.Tällä kertaa tähän.

Nainen nosti lämpimän ja kevyen linnun syliinsä ja asetti sen pelkääjän paikalle. Nissanin ohjauspaneeliin tuli välittömästi viesti, että joku istui etupenkillä ilman turvavyötä. Nainen käänsi auton ympäri ja lähti ajamaan takaisin mökille.

Perhe seisoi mökin parkkipaikalla, kuin aallomurtaja. Aallonmurtajan tarkoituksena oli pysäyttää vesi. Hän oli pysähtynyt jo aikaisemmin. Vesi ja veri. Yhden kirjaimen ero.

Nainen nousi autosta fasaani kädessään. Kukaan ei puhunut mitään. Ei ollut mitään selittämistä.

"Äiti kävi vain tappamassa fasaanin, ei hätää."

Nainen otti linnun kainaloonsa, haki koivun runkoa vasten lepäävän lapion ja marssi puutarhaan. Hän alkoi kaivaa kuoppaa. Vesi koversi syviä hiidenkirnuja, tämä jäisi vaatimattomammaksi. Nainen asetteli fasaanin kuoppaan ja peitteli sen varovasti mullalla.

- Anteeksi. Se oli vahinko.

Useimmat asiat olivat.

Kesäkuun muut novellit:

- Hopeatoffeemurha
- Teistä ei välitä kukaan
- Napatequilaa

Marco suihkutti lakkaa Suvin hiuksiin niin että sakea, valkoinen sumu levisi jo ennestään tunkkaiseen takahuoneeseen. Nostin kyynärtaipeen suun eteen ja yritin olla hegittämättä.

En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä.
Se on ainoa vuotuinen työmatka mikä meillä on, oikeastaan ainoa matka, minne kerran vuodessa kotikylältä lähden. Tänä vuonna meidän sivukirjastosta päästiin kerrankin molemmat lähtemään, Tellu ja minä.

Odotin kovasti, ajattelin, että hauskaa tulee taas, siellä tapaa koko kirjastoalan tutut ja on laadukasta ohjelmaa. Hyvät seminaarit ja tietysti sitten vähän illanviettoa. Jos sanon suoraan niin ilmaista viinaa. Ei se kaikille sovi, itse otan aina varovasti, kun en muuten juo. Markulle en ole koskaan kertonut, että siellä juon lasin punaviiniä, tai kaksi.

Tänä vuonna oltiin kauniin kesäisessä Savonlinnassa. Hieno ohjelma oli rakennettu taas, illalla esiintyi Jorma Uotinen ja kunnan oma runoilija lausui sen jälkeen kauniisti murrerunojaan, erikoisia olivat, mutta taiteellisia. Kesäillassa kun ei tule pimeää niin lähdettiin siitä vielä sitten taideohjelman jälkeen paikalliseen tanssiravintolaan.

Tellu oli vähän irti, se oli juuri eronnut ja joi yhteisessä hotellihuoneessamme baarikaapista enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se oli leikannut tukkansa lyhyeksi ja värjännyt sen ihan mustaksi, mutta päällä oli anilliininpunainen raita. Mielestäni se ei ollut meidän ikäisille naisille ihan pukeva malli, mutta ymmärsin muutoksen tarpeen. Tellulla oli ollut maantienvärinen polkka koko ikänsä. Jalkaan se veti kireät mustat nahkahousut ja päälle mustan sifonkipaidan, josta näkyivät mustat liivit läpi. Se oli aloittanut karaten ja hoikistunut kovasti, mutta silti pidin tällaista itsensä esittelyä vähän nuorempien naisten harrastuksena. Mitään en sanonut tietenkään. Avaramielinen täytyy olla.

Tanssiravintolassa ehdotin sille vettä, mutta ei se ottanut, vaan etsi illan isännän ja tilasi siltä meille molemmille jallukahvit. Minun piti kuulemma rentoutua ja ottaa juomaa kun kerrankin tarjotaan. En oikein muutakaan keksinyt kun en uskaltanut jättää Tellua sinne. Join siis oluen ja juttelin tuttujen kanssa, aika riensi oikein mukavasti.

Sitten alkoi sieltä tanssilattian suunnalta kuulua jotain huutelua ja hurraata. Heti tuli mieleen, ettei vaan Tellu.

Otin kolmannen oluen, menin katsomaan tilannetta pahoin aavistuksin ja Telluhan se siellä. Voi hyvä tavaton. Se oli riisunut tanssilattialla paidan päältä ja taivuttanut itsensä vaakatasoon, joku mies piti sitä kiinni hartioista ja toinen mies joi Tellun navasta tequilaa. Lorotti sitä aina lisää suoraan pullosta, nuolaisi suolat kämmenselältä ja hörppäsi tequilan, sitten siihen tuli seuraava hörppäämään ja musiikki pauhasi, yleisö hurrasi.

Täytyy myöntää, että viiskymppiseksi Tellulla oli hyvännäköinen vatsa, se oli hoikassa kunnossa avioeron jälkeen. Mutta olla nyt siinä tanssilattialla silti liivisillään nuorten miesten hörpittävänä, ei se nyt oikein kirjastonhoitajalle sovi. Ja kunnanjohtaja oli siellä ylimpänä hurraamassa, kohta eläkkeelle jäävä ukkomies, aivan liiaksi maistissa sekin.

Yritin mennä tungoksen läpi hakemaan Tellua pois, mutta ennen kuin ehdin niin johan siinä oli joku kännykkänsä kanssa räpsimässä, voi hyvä tavaton. Silloin raivasin tieni väkisin miesten ohi, nappasin Tellua tiukasti kädestä ja sanoin että nyt mennään. Tellu horjahti ja harasi vastaan, tequilat valuivat paljaalta vatsalta nahkahousuille. Ympäripäissään se oli, miehet alkoivat buuata kun raahasin Tellua perässäni väkisin, mutta en välittänyt.

Eteisessä kiskoin paidan sen päälle takaisin ja pyysin ovimiestä tilaamaan taksin. Siinä naapurikylän kirjastonhoitajat katsoivat kohteliaasti muualle, kirjastopäiviltä ei ollut tapana muistella menneitä eikä tulevia. Tellu yritti vielä vängätä itseään takaisin tanssilattialle, muistutin mitä kotona oli tänäkin vuonna sovittu: että pidetään toisistamme huolta ja lähdetään mukisematta hotelliin, jos toinen käskee.

Sain Tellun hotelliin, yöllä se oksensi kovasti ja tequilan haju levisi koko huoneeseen. Aamulla lähdettiin hissukseen kotia kohti, emme paljon puhuneet.

Mutta joku oli ehtinyt laittaa ne Tellun napakuvat nettiin, voi hyvä tavaton. Siellä oli sitten Facebookissa ja ties missä #kirjastopäivät ensimmäisenä Tellu puolialasti napatequilansa kanssa. Joku kelvoton ehti tehdä siitä sellaisen videonkin, jonka taustalla soitettiin sitä hittikappaletta, jossa lauletaan että saat kaataa mun napaan tequilaa. Se oli siivottoman näköinen video, minulla meni koko päivä kun yritin selvittää, mistä ne kaikki poistetaan ja silti jostain löytyi aina uusi linkki ja jako.

90 000 oli iltaan mennessä tykännyt videosta. Ehdotin Tellulle, että jäisi seuraavana päivänä töistä kotiin.

Markku ei sanonut kotona mitään, mökötyksestä arvasin, että joku oli ehtinyt sille videon näyttämään kumminkin.

Seuraavana aamuna lähdin kirjastoa avaamaan, mietin ennakkoon, että mitä vastaan kun ihmiset kysyvät. Siellä ovella oli valmiina jono. Oikein pitkä jono, miehiä kaikki. Toivotin niille hyvää huomenta ja avasin oven. En ole sellaista jonoa kirjastoon nähnyt koskaan.

Sinne ne valuivat hyllyjen väliin selailemaan dekkareita ja bestsellereitä, yksi tuli tiskille lopulta Remes kainalossa.

- Mites, onko Tellu töissä tänään, se kysyi. Vilkaisin miestä ja sanoin: - Ei ole, mutta tulee huomenna. Mies nyökkäsi, lainasi Remeksen ja poistui.

Saimme sinä vuonna määrärahoja nostettua, kävijämäärät kasvoivat 70 prosenttia eikä ole koskaan ennen ollut kävijöissä niin paljon miehiä.

Sieltä kirjastosta se Tellun uusi kesäheilakin sitten löytyi, jostain Remeksen ja Tervon välistä.


Tykkäsitkö? Lukaisehan myös Tellun tarinan jatko! 

Kesäkuun muut novellit

- Hopeatoffeemurha
- Juoksevaa vettä
- Teistä ei välitä kukaan