Hulluus
Ilmastonmuutos
Katja Lahti
Työelämä
Ötökkä
En ole aivan varma, miten se sinne joutui. Tai mikä se edes oli, saati mistä se tuli. Etelätuuli oli kai kuljettanut meren yli lauhaa ilmaa niin, että tavallisesti kiiltävä tuulilasi oli jo puolessa välissä matkaa täynnä liiskaantuneita ötököitä, vaikka oli jo lokakuu. Ei näitä enää pitäisi olla näin paljon, mietin. Pesuneste oli loppu ja pyyhkijät vetivät kuolleiden hyönteisten jäänteet keltaisiksi juoviksi pitkin lasia. Näky oli vastenmielinen, mutta en jaksanut pysähtyä huoltoasemalle. Olin uupunut ja halusin mahdollisimman pian kotiin.
Peruutustutka ei piipittänyt kun ajoin pihalla jonkin pehmeän päälle. Astuin autosta ulos ja näin renkaan vieressä tyhjentyneen jalkapallon. Kirosin mielessäni lasten huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä, uutta palloa ei ostettaisi vähään aikaan, jospa oppi menisi perille sillä tavalla. Juuri kun olin heittämässä tyhjää kuorta roskalaatikkoon, silmääni meni roska. Ajattelin, että se oli koivunsiemen enkä pohtinut sitä sen enempää.
Mutta ei se ollut. Silmää kutitti koko illan omituisesti ja jouduin hankaamaan sitä tuon tuostakin, mutta en nähnyt luomen alla mitään vaikka kuinka tarkastelin.
Kun aamulla heräsin, en nähnyt oikealla silmälläni kunnolla. Räpyttelin kiivaasti, sillä luomea kihelmöi edelleen. Silmä ei ollut yhtään punainen ja arka kuten silmätulehduksessa, mutta näkökentässä leijui jotain ja katse tarkentui itsestään omituisiin paikkoihin, eikä sinne minne yritin katsoa. Löysin lääkekaapista boorivettä ja puhdistin sillä silmän, ajattelin että se rauhoittuu ennen töihinlähtöä.
Aamutoimissa kesti yksisilmäisenä hermostuttavan kauan ja tein koko ajan typeriä virhearvioita, sillä näin koko ajan vain omituisia yksityiskohtia ympäristöstäni, peilikaapin särisevän valon, vaimon lääkepurkit ja likaisen vessaharjan. Viilsin partahöylällä haavan poskeeni, karjahdin kivusta ja haavasta tirskahti paidalleni punainen tahra, joka muistutti ötökkää. Kaadoin kahvin ohi mukista ja sain palovamman peukalooni. Kun yritin aamupuuroni äärellä katsoa excelistäni talouden tunnuslukuja, tietokoneen ruudulle pompsahteli uutisotsikoita, metsäpaloja, voimalan piippuja ja uponnut laiva, jonka mukana oli hukkunut kymmeniä ihmisiä, myös lapsia. Kuka hullu tuollaiselle matkalle lähtee, mietin, ja kuka on niin vastuuton, että pakkaa laivan liian täyteen. Pyörittelin päätäni, mutta silloin silmääni vihlaisi niin, että meinasin pyörtyä. Ihan kuin joku olisi purrut minua suoraan näköhermoon. Mietin hetken, voinko mennä töihin ollenkaan, mutta oli pakko mennä, olin johtaja eikä palavereita voinut pitää ilman minua. Hain buranaa, otin varmuuden vuoksi kaksi.
Törmäsin lähtiessäni kipeästi oven karmiin, sillä yksisilmäisenä oli vaikea arvioida omia mittasuhteitaan. Miten ihmeessä kukaan selvää yhdellä silmällä tai sokeana?
Silmä ei rauhoittunut päivän mittaan. Näin edelleen todellisuuteni kaleidoskoopin läpi, näköhermoni välitti kuvia yksityiskohdista, joita ei voinut olla olemassakaan. Käytävällä huomasin ovien vieressä nimikylttejä, joissa luki Ahne, Kusipää ja Puukkoselkänen, enkä uskaltanut katsoa mitä omassani luki. Ruokalassa näin keittäjän kädet, jotka olivat kuin kartasto pinnassa risteilivine sinisine ja punaisine verisuonineen, ja kahvihuoneessa osavuosikatsauksen kannen luontoaiheisen kuvan, jossa lojui yliajettuja eläimiä. Minulle tuli epämukava olo ja ensimmäisen kerran pelkäsin. Tällaistako on tulla hulluksi? Yhtäkkiä alkaa vain nähdä näkyjä eikä enää tiedä mikä on totta.
Yöllä tunsin, että luomen alla liikkui joku, ja kuulin aivan selvästi, kuinka se hyräili jotakin tuttua laulua. Otin unilääkkeitä, että olisin saanut nukuttua edes hetken, ja varasin lääkäriajan.
Aamulla kerroin lääkärille yksityiskohtaisesti havainnoistani ja tuntemuksistani, mutta hän ei uskonut minua ja kysyi, miten nukuin. Lääkäri kirjoitti diapameja, mutta aloin huutaa, että eikö olisi syytä selvittää, mitä silmässä on, hoitaa sairautta eikä oiretta. Hän hymyili ja ojensi reseptiä uudelleen. Poistuin raivon vallassa ja ajoin suoraan kotiin.
Sitä kesti kolme vuorokautta. Silmäni heitti eteeni kuvia alati kiihtyvällä tahdilla kuin rikkinäinen diaprojektori. Yritin välillä puristaa silmäni tiukasti kiinni, mutta se ei auttanut, päinvastoin: silloin kuvavirta vyöryi verkkokalvoilleni kuin tulviva joki.
Mutavyöryn pyyhkimä rinne, musta hiilikasa, meren kannattelema roskalautta ja lapsia, jotka pelasivat jalkapalloa kaatopaikalla. Ja sitten näin ihmisiä, alaisia organisaatiokaaviossa, vaimoni, hänen takkinsa vaatekaapissa ja nimensä hautakivessä, ja poikani kellertyneessä kuvassa joulukuusen edessä, suupielet suklaata täynnä. Viimeisessä kuvassa, jonka muistan, näin itseni. Istuin autossa, kokouksessa, ravintolassa, lentokoneessa, tietokoneen ääressä, messuhallissa. Istuin vakavana ja paikoillani, istuin, istuin, istuin. En tunnistanut tapahtumia enkä paikkoja, mutta tunsin kuinka veri alkoi kohista korvissani ja kasvojani kuumottaa. Lopeta, en ymmärrä tätä, huusin, sillä olin varma että kuolen.
Yhtäkkiä aataminomenani yläpuolella tuntui kovaa painetta, kuin olisin nielaissut liian suuren leipäpalan, ja kasvojeni lihakset jäykistyivät. Tunsin silmieni kuumentuvan ja kyyneleiden ryöppyävän yli äyräiden, juoksevan poskia pitkin alas asti maahan asti. En ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt itkin niin että tunsin pakahtuvani.
Heräsin aamulla uupuneena, mutta rauhallisena. Luomea oli lakannut kihelmöimästä ja näkökykyni oli normalisoitunut. Ilahduin, että vaiva oli poissa, mutta kun katsoin kuvajaistani kylpyhuoneen peilistä, en tunnistanut enää itseäni. Kosketin varovasti kasvojani. Näytin väsyneeltä ja paljon vanhemmalta kuin muistin, poskien iho roikkui ja sängen joukossa oli harmaata. Olinko näyttänyt tältä jo pitkään? Mitä minulle tapahtui, kysyin peilikuvaltani. Mitä minulle oli tapahtunut? Oliko ötökkä aiheuttanut tulehduksen vai vienyt sen mennessään?
Kävelin eteiseen ja hain lehden. Kääntelin ohuita sivuja varovasti, kuin peläten, että saan taas jotain silmääni. Yritin etsiä kuvia, joita ötökkä oli minulle näyttänyt. Niitä oli vaikea huomata, ne olivat kainalojuttuja tai lyhyitä, yhden palstan levyisiä uutisia, kun taas kauppasodista ja yt-neuvotteluista kerrottiin isoilla otsikoilla ja niille varattiin tilaa aukeaman verran. Mehiläiset, merivirrat ja alkuperäiskansat eivät kaivanneet syväluotaavaa analyysiä.
Soitin töihin ja sanoin, että pidän lomaa. Kun assistentti kysyi, milloin tulisin takaisin, suljin puhelimen.
Menin sukkasillani ulos seisomaan, laatoitus oli märkä ja kylmä, mutta tuntui hyvältä jalkojen alla. Tuuli ei ollut enää lämmin, mutta taivas aukesi ylläni kirkkaana. Tunsin jalkani, käteni ja ajatukseni, enkä enää istuisi kuvissa.
Kirjoita kommentti