Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Diginen ilta

30.11.18


Viime vuonna valmistuneen kalliinpuoleisen kerrostalon C-rapussa narahti. Ääni kuului Pirjon hampaista. Nainen puuskautti ilmaa ulos nenästään ja yritti vielä kerran, mutta asunnon ulko-oven digilukko hylkäsi pin-koodin kolmatta kertaa, vaikka koodi oli aivan varmasti ollut oikein. Muovisessa läpyskässä välkkyi oikosulun merkiksi punainen mörönsilmä.

Oi-ko-sul-ku. Di-gi-loik-ka.

Pirjon poskilihakset kiristyivät hitaasti, mutta kun ne kiristyivät, ne menivät tiukalle. Pirjo halusi sisälle asuntoonsa, nyt heti. Hän oli koko päivän malttamattomana odottanut hetkeä, jolloin hän saisi kaataa itselleen ison lasin viiniä. Töissä oli ollut kululaskupäivä. Pirjo oli jahdannut koko päivän myyntipäälliköitä saadakseen heiltä kuluneen kuukauden kuitit sähköisenä tiliöintiä varten. Kukaan ei vastannut puhelimeen, firman kaikkien geelitukkien kännykät ilmoittivat samaa: Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Sitten oli mennyt yhteys verkkolevylle. Koko asema oli hävinnyt työkoneelta kuin pieru tuuletusparvekkeelle. Lopuksi Pirjo oli yrittänyt printata liitetiedostoja, mutta osaston printteri oli alkanut sylkeä ulos kuvia vähäpukeisista miehistä. Hän oli kytkenyt printterin pois päältä ja käynnistänyt sen uudestaan, mutta tulostin oli kiihdyttänyt tahtia. Kiiltäviä neliväriarkkeja housuttomista miehistä pursusi tulostimen ulostuloaukosta roteva pino. Oli ollut pakko vetää johto toistamiseen seinästä ja kikkelikuvat silppuriin, ettei kukaan vain luulisi hänen printtailleen näitä netistä. Ei hän tämmöisiä nyt ollut vailla, hän oli vailla Järvisen kululaskua, että päivän työt saisi valmiiksi, että voisi lähteä kotiin, että voisi päästä sohvalle katsomaan huolestumisohjelman Kari Hotakaista.

Pirjo oli soittanut lankapuhelimesta IT-tukeen. Puheluun vastasi hauskannäköinen Matti Kettu, jonka sangattomat silmälasit olivat menneet muodista edellisen pörssiromahduksen aikaan. Silloin kaikki pörssianalyytikot olivat käyttäneet sellaisia, nyt niitä käyttivät enää ne, jotka eivät trendeistä piitanneet. Matti oli kertonut olevansa koulutuksessa, mutta luvannut tulla katsomaan tulostimet kuntoon heti seuraavana aamuna.

– Mä tuon sulle samalla ne puuttuvat kuitit ja käydään vaikka yhdessä kahvilla, hän oli ehdottanut miellyttävän hymyilevällä äänellään ja sulkenut puhelimen.

Pieni flirttailu oli tuntunut kivalta, mutta hauskuus ei enää yltänyt tänne C-rappuun asti. Pirjo terästi kuuloaan hiljaisessa rappukäytävässä. Mitä ihmeen mölyä asunnosta kuului? Jonkinlaista hankausta ja kolinaa. Ihan kuin pölynimuri olisi hinkannut raivokkaasti pitkin kapeaa käytävää. Pirjo kurkkasi sisään postiluukusta.

Ei sssssaakeli.

Kenkätelinettä vasten nojasi Braum5X4, hänen robotti-imurinsa. Eikä Braum5X4 ollut eteisessä yksin. Se oli kietonut pitkän imuletkunsa vähän pienempikokoisen, vaaleansinisen imurin ympärille. Sitä vehjettä Pirjo ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.

– Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu, Pirjo älähti postiluukusta.

Ei vastausta. Pirjo huusi uudestaan ja hipaisi digitaalista ovikelloa. Kerrostalon kaikissa yksityiskohdissa oltiin haluttu olla hengästyttävän moderneja.

Muutaman sentin levyiseen ovikellon digitaalinäyttöön ilmestyi teksti: Röökillä.

Pirjon suu loksahti auki. Hän kumartui, työnsi huulensa postiluukusta sisään ja yritti kuulostaa mahdollisimman jämäkältä.

– Nyt loppuu tämä! Siellä ei saa polttaa, olen moniallerginen ja erityisherkkä henkilö!

– Anteeksi, onko teillä kaikki kunnossa, kuului hämmästynyt ääni Pirjon selän takaa. Naapurin Taru seisoi lenkkitamineissa ja näpytteli samalla juoksutoimintoa älyrannekelloonsa.

– Minua ei päästetä sisään kotiini, Pirjo ähkäisi.

Epäuskoisen näköinen Taru astui lähemmäs. Se oli virhe. Postiluukusta työntyi imurin letku, jonka varteen oli solmittu punainen rusetti.

– Me halutaan toi kello meidän bileisiin, tunkekaa se sisään postiluukusta, määräsi möreä viskibasso sisältä.

Tarun älyrannekello alkoi vilkkua väreissä. Lenkkeilijä tarttui kiljahtaen ranteeseensa.

– Ai saakeli tämä polttaa!

Kellotaulun värivilkutus kiihtyi ja Taru kiskaisi sen irti kädestään. Imurin letku nappasi kellosta kiinni ja vetäisi sen mukanaan sisään asuntoon niin että postiluukku kolahti. Oven takaa kuului naurua.

– Meillä on täällä kotibileet, lähtekää pois sieltä oven takaa seisoskelemasta kuin jotkut analogiset idiootit, sama möreä ääni jatkoi.

Postiluukku oli jäänyt raolleen ja sieltä näkyi eteiseen, joka oli täyttynyt imureista. Osa niistä piti letkuissaan Pirjon mummi-vainaan kristallisia kuohuviinilaseja. Olivat hittolaiset ottaneet ne olohuoneen lukitusta vitriinikaapista! Ja mitä nuo nurkassa lojuvat paketit ovat. Pitsalaatikoita?

Braum5X4 kietoi letkunsa tiukemmin vaaleansinisen partnerinsa ympäri, käänsi virtanappulansa postiluukun suuntaan ja sanoi miltei juhlallisesti.

– Saat tämän asunnon takaisin puoliltaöin. Meillä on täällä siihen asti Herttoniemen digilaitteiden syysjuhla. Olkaa hyvä ja poistukaa, tai joudumme testaamaan teihin uutta tuhoalgoritmia.

Pirjo ehti vielä nähdä, kuinka kaukosäätimellä toimiva kirkasvalolamppu pyörähti eteisen käytävältä nurkan taakse ja vihelsi mennessään Shakiraa.

Taru häipyi paikalta juoksuaskelin. Postiluukku kolahti kiinni. Pirjo oikaisi vinoon mennyttä villamyssyään. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mihin hänen pitäisi mennä? Poliisille tekemään rikosilmoitus älylaitteiden laittomista kotibileistä?

Hämmentyneenä Pirjo käveli hiljaa takaisin bussipysäkille. Ehkä kannattaisi vain palata töihin. Siellä sentään saisi olla rauhassa ja ne kuittityötkin olivat jääneet kesken.

Työpaikalla Pirjo huomasi, että avokonttorin nurkkauksessa paloi valo. Pirjo asteli hiljaa kohti valonlähdettä ja huomasi, että IT-tukihenkilö Matti Kettu istui tuolinsa etureunalla tietokoneen tuplanäyttöihin syventyen. IT-miehen sormet liukuivat nopeasti mustalla näppäimistöllä. Matti huomasi Pirjon ja hymyili.

– Se koulutus oli ihan turha. Mä tulin tänne toimistolle selvittämään sitä printterivikaa. Mutta tämä on kyllä outo juttu kerta kaikkiaan.

Pirjo hymyili takaisin. Tietokoneen näyttöjä hartaudella tuijottava Matti näytti himmeässä konttorivalaistuksessa vähän Kari Hotakaiselta. Sillä oli sellainen pieni kuoppakin alahuulen alla. Ei se päivänvalossa näkynyt.

– Ei millään pahalla, mutta näytät siltä, että sulla on ollut aika pitkä päivä, Matti jatkoi.

Pirjo nyökkäsi ja alkoi kertoa temppuilevasta ovikoodista, kodin valloittaneista digilaitteista ja tyhjistä pitsalaatikoista eteisessä. Matti Kettu kuunteli tarkkaavaisena.

– Kuulostaapa kiehtovalta, hän myhäili ja ehdotti, että jos Pirjo haluaisi, hän voisi tulla tarkastamaan imurin ohjelmistopäivityksen. – Sen kovalevylle on varmaankin päässyt kasaantumaan liikaa hulluja ideoita.

Vai hulluja ideoita, mietti Pirjo ja tarttui Kettua kädestä. 

– Eipä tässä kiire ole. Mitä jos mennään yhdessä serverihuoneeseen aiheuttamaan pieni oikosulku?


Suden hetki

25.11.18


Peitto on kiertynyt ympärilleni niin etten voi kääntyä selälleni. Tiedottomuuteni on ohi. Tiedän, että kello on neljä, niin se nykyään on aina kun herään. T-paitani tuntuu selkää vasten viileältä ja nihkeältä.

Se alkoi kesällä. Aloin herätä suden hetkeen enkä enää saanut unta, pyörin vain tuskastuneena lakanoissani ja katsoin kelloa, viisarit liikkuivat eteenpäin 20 minuutin pätkissä. Ajattelin ensin, että unettomuus johtui valosta ja helteestä. Hommasin pimennysverhot ja aloin nukkua ikkuna auki, jotta huone pysyisi viileänä. Arvelin, että viimeistään syksy toisi unen takaisin, mutta kohta on joulu ja olen valvonut ja hikoillut nyt neljä kuukautta.

Syyskuussa kävin työterveyslääkärillä. Hän kysyi, olenko kuormittunut. Tietenkin olen, eikö väsymys ole pahinta kuormitusta, se lannistaa henkisesti ja fyysisesti, romahduttaa kaikki järjestelmät yksi kerrallaan.

– Olen kokeillut kaikkea.
– Naiset valvovat tietyssä iässä, lääkäri sanoo.

Milloin se loppuu, minä kysyin. Hän hymyili ja kirjoitti reseptin. Mutta en halunnut hormoneita, halusin kahdeksan tunnin katkeamattomat yöunet, mutta sitä ei myyty missään.

Ja nyt olen taas hereillä ja kuuntelen aamuyön ääniä, lumiauraa, kaukaista ambulanssia, lehdenjakajaa. Yritän lohduttautua ajatuksella, että kivikaudella tämä olisi ollut etu. Suden hetkellä ihminen kuulemma helposti torkahtaa, esimerkiksi nuotiolla, jolloin susi pääsee hyökkäämään.

Makuuhuoneessa vetää, kuulen tuulen tönivän tuuletusikkunaa, joka kitisee vastaan, tai sitten sisään pyrkii susi. Ajattelen harmaakarvaista ja keltasilmäistä petoa, joka tulee syömään uneni. Se läähättää kasvoilleni ja käy sänkyyni nukkumaan, siksi herään hikisenä. Muuta selitystä ei ole. Tein eilenkin kaiken niin kuin pitää, join päivän aikana vain yhden kahvikupin, söin salaattia ja menin hakemaan Leevin puistoon. Tytär oli myös väsynyt vauvan takia, ulko-ovella me kaksi mustien varjojen omistajaa tervehdimme toisiamme.

Ulkoilu lapsen kanssa oli mukavaa, mutta haukottelin silti.

– Väsyttääkö sua, mummi?
– Väsyttää, kulta.
– Miksi sä et nuku yöllä?
– En tiedä, kulta.
– Sun pitää laittaa silmät kiinni, äiti sanoo niin. Silloin mä ajattelen, että mä hyppään veteen, silloin mä en avaa silmiä. Tai sitten pitää käydä pissalla ja yrittää uudestaan.

Kiitin neuvosta, kehuin, että hän tietää kolmevuotiaaksi nukkumisesta paljon.

Yritän pitää silmät kiinni, ajatella veteen hyppäämistä, mutta minua pelottaa tumma vesi enkä uskalla hypätä. Entä jos se on suden kita?

Ehtisinkö käydä vessassa ennen sutta? En jaksaisi nousta. Pysähdyn peilikaapin väräjävän valon eteen. Katson minua, poskea pitkin valuvia kanjoneita, silmäkulmiin heitettyjä kalaverkkoja, harmaana kartastona kuultavia maksaläiskiä, joissa luomet merkitsivät kaupunkeja. Yläluomia, jotka ovat horjahtaneet osittain silmän päälle.

Minulla on kuuma, mutten uskalla hypätä veteen.
Minua väsyttää, mutta suden takia on valvottava.
Minulla ei ole enää nälkä sillä olen itse saalis.

Ehkä susi tulee, koska näytän helpolta saaliilta, sellaiselta, joka ei enää säntää karkuun vaan painaa päänsä kohtaloonsa alistuen.

Avaan kaapin. Otan esiin meikkivoiteen, sen paksun, minkä ostin nimiäisiin. Pursotan vaaleanruskeaa kiharaa meikkisienelle, ensin maltillisesti ja sitten vähän enemmän. Levitän voidetta poskiin ja otsaan sekä silmien alle ja nenänpieliin, ihoni väri muuttuu nopeasti epäluonnollisen tasaiseksi. Voide tuoksuu kuppiin unohtuneelle kamomillateelle, ja taputtelen sitä lisää joka puolelle, huulille ja korviin asti. Kasvoistani näkyvät enää silmät. Tartun pinkkiin poskipunaan, jolla normaalisti nostan esiin poskipäät, mutta nyt laitan sitä otsaan, piirrän ympyrän kummankin silmän yläpuolelle, pinkit valesilmät.

Etsin kaapista ripsivärin. Tartun vanhaan halpishylsyyn, jota käytän vain hätätilanteessa, koska se paakkuunnuttaa ripset, jos sitä laittaa liikaa. Kastan harjaa nopeasti hanan alla ja sekoitan. Alan kammata ripsiini maskaraa, laitan kerroksen toisensa perään, en välitä paakuista, haluan tehdä paakkuja. Tökin ripsiä yhteen niin että niihin tarttuu mahdollisimman paljon paksua väriä. Levitän maskaraa alaripsiin myös, enkä välitä vaikka väriä tarttuu ihoon. Yleensä putsaan töhryt pumpulipuikolla, mutta nyt annan niiden olla.

Lopputulos on suttuinen ja raskas. Kun räpyttelen hitaasti, ripset tarttuvat toisiinsa.

Innostun. Kaivan meikkipussista eyelinerin, ja alan vetää sivellintä silmänurkasta ripsien tyveä pitkin kohti ulkonurkkaa. Teen aluksi tarkkaa ohutta viivaa, mutta sitten muutan mieleni. Otan lisää väriä siveltimeen ja teen ripsien yläpuolelle hauskaa makkarakuviota niin että katseeni muuttuu omituisen mustanpuhuvaksi.

Otan esiin vielä luomiväripaletin, jota käytän harvoin. Paletissa on 12 sävyä violettia ja kultaa. Voidemainen luomiväri valuu luomella helposti juonteisiin ja näyttää typerältä, mutta nyt otan sormenpäähän paksun purppuraisen kerroksen. Taputtelen väriä koko luomelle, kulmakarvoihin asti. Sitten otan vielä kullanväristä ja teen kimaltavan viivan silmänurkasta ohimolle.

Katsoin lopputulosta pelistä. Olen valmis.

Silmät ovat niin raskaat, että jouduin pitämään niitä auki käsin. Näytän myrkylliseltä perhosentoukalta, huonon kauhuelokuvan hahmolta, ja minua alkaa naurattaa. En tiedä mille nauran, mutta hytkyn peilin edessä hervottomasti, näytän suu auki vielä hullummalta, ja lopuksi nauran niin, että silmistä tulvii kyyneleitä. Olen yhtäaikaa lihansyöjäkasvi ja Alice Cooper ja Baskervillen koira ja Mummi, mutta en enää saalis. Kyyneleet valuvat niin vuolaina, että ne huuhtovat meikit pois. Kasvoni muuttuvat raidallisiksi, lavuaariin valuu musta ja violetti noro.

Havahdun tuttuun sävelmään, mutta kestää hetken ennen kuin tajuan, mistä se tulee. Matkapuhelimeni värisee rytmikkäästi yöpöydälläni Ferranten päällä. Olen omassa sängyssäni, olen nukkunut. Minä pääsin viimein karkuun, en leikkinyt kuollutta vaan maastouduin ja susi juoksi ohi. Kukapa olisi arvannut.



Terapiassa: Pikkujoulut

16.11.18




Terapeutti: - Tervetuloa Sinikka ja Antti. Viime kerralla puhuimme tästä yhteyden löytämisestä uudelleen ja vaikkapa yhteisen mukavan harrastuksen hankkimisesta. Minkälainen tunnelma teidän välillänne nyt vallitsee tässä joulun alla?

Sinikka: - Niinno. Minä halusin mennä sukelluskursille ja Antti aloittaa teatterikerhon. Ei päästy yhteisymmärrykseen tästäkään asiasta.

Antti: - Se oli harrastajateatteria. Olen aina haaveillut näyttelemisestä. Mutta Sinikka se on tässä meillä luontainen näyttelijä ihan ilman kerhojakin.

T: - Haluatko täsmentää mitä tarkoitat?

A: - Sinikka pani pikkujouluissa myyntijohtajaa.

S: - Voi herranjumala. Tästäkö nyt sitten heti aloitetaan.

T: - Kerrotko Sinikka oman näkemyksesi pikkujouluista?

S: - Humalassa kävi näin. Mutta on meillä tässä nyt muitakin ongelmia.

A: - Onko se myyntijohtaja parempi kuin minä? Vai miksi menit panemaan?

S: - No kun en muista.

A: - Aijaha. Että niin kännissä sitten tällä kertaa.

S: - Ei, pikkujoulut muistan oikein hyvin. Tarkoitan, etten muista millaista meidän seksi on, viime kerrasta on ainakin kolme vuotta aikaa.

T: - Nyt voisimme hengitellä tässä yhdessä muutaman minuutin ja pysähtyä hetkeksi tähän uuteen tilanteeseen. (---) No niin. Miltä tämä Sinikan arvio sinusta Antti tuntuu?

A: - Ei ole totta, on ollut seksiä. En muista koska, mutta on ollut.

T: - Eli kaipaatko Sinikka tämmöistä läheisyyttä teidän välillenne enemmän?

S: - No kyllä kaipaan. Olin humalassa, myyntijohtaja sanoi että sitä panettaa. Ajattelin, että jos joku minua vielä tässä elämässä haluaa, niin on parempi antaa. Voiko siitä minua syyttää?

A: - Voi.

S: - Tässä se taas nähdään, aina on minun syy.

A: - No minunko syy on, jos käyt pikkujouluissa vieraissa, helvetti sentään?

S: (---)

T: - Muistetaan, että emme ole täällä hakemassa syyllisiä tai syyttömiä. Aistin tässä jälleen pitkäaikaista henkistä ja fyysistä etäisyyttä, josta puhuimme jo viime kerralla. Nyt olisi hyvä palata alkuun ja siihen tunnelmaan, joka teillä vallitsi rakkauden alussa. Voisiko sitä läheisyyttä hakea uudelleen teidän välillenne jotenkin?

A: - Minusta meillä on läheisyyttä ihan riittävästi.

S: - Nukutaan samassa sängyssä. Ei se ole läheisyyttä.

T: - Usein pitkissä suhteissa käy niin, että läheisyyden tarve vaihtelee. Olisi tärkeää löytää molemmille sopiva tapa olla lähellä.

S: - Ei tämä ole pitkä suhde. Neljä vuotta ollaan oltu yhdessä vasta.

T: ?

S: - Tämä on molempien kolmas avioliitto. Turhan nopeasti mentiin yhteen. Pikkujouluissa tavattiin ja kun jäätiin kiinni, niin erohan siitä seurasi molemmille. Tässä sitten ollaan. Eri työpaikassa kyllä, haluan täsmentää tämän.

T: - Aivan. Niinhän se olikin.

A: - Onko tämä nyt sitten minun syy. Itse halusit naimisiin!

S: - Ja nyt haluan naimisista pois.

T: - Tässä ei ole nyt tarkoitus etsiä syyllisiä. Oletko Sinikka harkinnut avioeroa siis?

A: - Tämäpä menee kiinnostavaksi nyt.

S: - Olen tässä harkinnut yhtä ja toista, elämänmuutosta oikeastaan jo pidemmän aikaa. Siinä kävi nyt niin, että myyntijohtaja meni kehuskelemaan pikkujoulupokallaan johtoryhmässä ja asia sieltä jotenkin levisi yleiseen keskusteluun. HR-johtaja tuli kysymään, onko minua ahdisteltu ja haluanko nostaa syytteen. En suinkaan. Se on ihan mukava mies, vaikka suupaltti. Ihan vapaaehtoista toimintaa se oli silti, molemminpuolin. Minun kurssini nousi firmassa kuitenkin kovasti ja alkoi tulla kiinnostusta ja ehdotuksia enemmänkin. Meillä on sellainen oikein ihana lähettipoika ja kävi ilmi, että hän on sukelluksenopettaja myös. Lähden hänen kanssaan tästä jouluksi Balille sukellusta opettelemaan ja jos hyvin käy niin jäämme yhdessä sinne.

T: (---)

A: - Arvasin perkele että jotain tämmöstä niistä pikkujouluista taas seuraa. Sen kun menet sitten. Minä en pikkujouluissa enää käy, menen Tinderiin. Se on nykyaikaa. Tämä oli sitten tässä. Kiitos ja näkemiin.

S: - Terve vaan.

T: - Näkemiin sitten ja hyvää joulun aikaa teille.


Hermoromahdus

9.11.18


Punainen piste välähti liiketunnistimessa ja ovet liukuivat tieltäni sivuun. Piparit oli sijoiteltu korkeisiin pinoihin heti sisäänkäynnin eteen, tummat glögipullot seisoivat ryhdikkäästi suorissa riveissä, punaiset rusinapaketit, vaaleat mantelipussit ja vihreät kuulat oli aseteltu kirkastamaan kattausta. Tärykalvoilleni päätyi Vesa-Matti Loirin esittämä Sydämeeni joulun teen, jonka katkaisi kovaääninen räpätys. Vilkaisin ympärilleni. Huuto lähti kolmekymppisestä naisesta, joka seisoi kumkvattien ja banaanien välissä, toisella kädellä hän puristi ostoskärryjen aisaa, toisella piteli kännykkää.

- Mä saan hermoromahduksen! Ymmärrätkö! Hermoromahduksen!

Puhelun toinen osapuoli ilmeisesti ei ymmärtänyt, sillä nainen katsoi parhaimmaksi jatkaa pauhaamistaan.

- Mitäs sitten tehdään, mitä?! Hermoromahdus ei nyt oikein tässä tilanteessa auta!

Mietin, että hermoromahdus harvemmin auttoi ketään missään tilanteessa, ellei se sitten ollut ainoa keino näyttää, että rajat olivat tulleet vastaan.

- Mitä sitten tehdään, nainen toisteli puhelimeen, ääni nyt jo hieman särkyen.

Minulle tuli aavistus, että "sitten" oli väärä sananvalinta, koska jokin kynnys oli selvästi jo ylitetty. Siinä vaiheessa, kun aletaan heviosastolla huutaa Joulumaan yli, hermot olivat jo kriittisessä tilassa.

- Mä varoitan sua. Mä lopetan nyt!

Vihannesvaaka tulosti hintatarran punnitsemaani paprikaan ja kurkkasin naista varovasti omenakeon takaa. Hän seisoi edelleen samoilla sijoilla, puhelin kädessä, joka roikkui nyt rentona sivulla. Nainen katsoi jonnekin kaukaisuuteen, hapankorppujen ja homejuustojen yli, etsi mielessään ehkä paikkaa, jossa hermot voisivat levätä. Sitä ei marketista löytyisi. Mietin pitäisikö tätä kanssaihmistä lähestyä jollain tapaa, vai saisinko vain mandariinipussista päähän. Päätin kuitenkin yrittää.

- Hei, voinko auttaa jotenkin, vaikkapa ostosten kanssa tai muulla tavoin?

Nainen käänsi hitaasti päätään ja tavoitti katseeni. Hänellä oli turvonneet silmät ja ilmeisesti kuivunutta puuroa villakangastakin olkapäässä. Hiljaisuus säilyi välillämme niin pitkään, että ajattelin jo hakea henkilökunnan paikalle. Sitten hän selvitti kurkkuaan.

- Kiitos, mutta en tarvitse apua.
- Ymmärrän, kaipaisitteko sitten ehkä juttuseuraa?
- Mistä me juteltaisiin, nainen kysyi ja näytti aidosti hölmistyneeltä.

Meinasin sanoa, että vaikka lähestyvästä joulusta, mutta tulin katumapäälle, sehän saattoi olla hermoromahduksen syy. Toisaalta eikö tässä kannattaisi mennä suoraan tulta päin? Lukiossa ei ollut psykologian tunnilla ollut puhetta hermoromahtaneen ihmisen kohtaamisesta, vaikka tätä taitoa tarvittiin nykyään melko usein. South Parkissa oli käytetty vaikeiden tilanteiden selvittämisessä nukkea, Mr. Stickiä, mutta sekään ei tuntunut oikealta ratkaisulta. Kauppias olisi epäilemättä soittanut meille molemmille jonkinlaisen kuljetuksen, jos olisi alkanut maksamakkaran kautta puhumaan.

Yhtäkkiä muistin päiväkodin viikkokirjeen. Lapsille oli edellisellä viikolla pidetty sessio, jossa oli käytetty "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa", joka korostaa osallisuutta ja kuuntelua. Saduttaminen, niinhän se oli. Tuokio oli lastentarhanopettajan mukaan ollut menestys. Ajattelin, että se voisi toimia aikuisillekin. En tiennyt metodista mitään, mutta päätin yrittää.

- Puhutaanko vaikka saduista?
- Saduista?
- Niin. Mennään vaikka tuonne penkille hetkeksi istumaan.

Nainen näytti hämmentyneeltä, mutta hänen silmiinsä syttyi jonkinlainen tietoisuuden aste. Hän nyökkäsi ja nosti maasta valtavan Clas Ohlsonin kassin ja tyrkkäsi kärryt sivuun niin että vaippapaketti putosi maahan. Hiukset olivat pipon alla ohimolta märät.

Yritin avata pelin matalan kynnyksen kysymyksellä.

- Millaisista saduista pidät?
- En pidä saduista. Ne ovat pelkkää paskaa.
- Se on tavallaan sadun määritelmä.
- No sitten pidän mahdollisimman synkistä saduista. Sellaisista, joissa prinssille käy huonosti.
- Onko sellaisia?
- Pitäisi olla.

Mielestäni saduttaminen toimi mainiosti. Ajattelin kysellä lisää prinssistä.

- Miksi ajattelet, että prinssille pitäisi käydä huonosti?
- Vitun miehet, nainen puuskahti, - Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Ensin kutsutaan meille saatanan pikkujouluihin anoppi ja muu lähisuku ja sitten edellisenä päivänä lähdetäänkin Antin varpajaisiin, vedetään nuppi turvoksiin, oksennetaan yöllä eteiseen ja tänään luistetaan kaikesta järjestelyvastuusta. Hän on kuulemma niin kuormittunut, että tarvitsee tällaisia irtiottoja. Voi herranjumala sentään.
- Järkyttävää paskaa, myönsin.

Nainen katsoi minua nyt intensiivisemmin.

- Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen kusessa sen mulkvistin takia. Jätkä ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi, ei edes silloin kun kuopus syntyi. Hän on kuin joku Peter vitun Pan Mikä-Mikä-Maassa. Soittelee jatkuvasti. Kysyy, mitä ostetaan kaupasta, milloin pianotunti on ja missä lasten kumisaappaat ovat. Äsken hän soitti kysyäkseen, missä minä pidän jääpaloja. Minä. Jääpaloja. Kuinka monta juuttaan paikkaa jääpaloille voi olla?
- No tuota, mitä Peter Panille voisi tässä sadussa käydä?
- Ne merirosvot voisivat savustaa sen nuotiolla ja syöttää krokotiilille.

Ajattelin, että tämä saduttaminen ei ehkä ollut täysin harmiton metodi vaan sisälsi mahdollisesti myös vaarallisia käänteitä, enkä halunnut saada syytettä minkäänlaisesta avunannosta väkivallantekoihin.

- Jaha, no niin, sanoin sovittelevasti.
- No ei vaan, sitten mä en saisi nukkua enää koskaan.

Kysyin korostetun rauhallisesti, että mitä jos anopille kuitenkin soittaisi, että Peter on nyt mennyt ylibuukkaamaan kalenterinsa ja juhlat pitää siirtää parempaan ajankohtaan?

Nainen pyrskähti ensin hieman ja alkoi sitten hirnua hysteerisesti. En erottanut, oliko kyseessä itku vai nauru. Sitten nainen pyyhki silmänsä ja nousi ylös.

- Ei kuule, ei mun elämässä käy noin, enkä mä halua tuottaa pettymystä lapsille. Mun pitää nyt jatkaa ostoksia, oli kyllä kiva jutella.

Seuraavana päivänä luin lehdestä, että joku mies oli tipahtanut keskelle Kauppatoria, kuin ilmasta. Tapaus oli täysi mysteeri, kukaan ei tiennyt, mistä hän oli muikkukojun katolle tupsahtanut, ja mies itse oli liian sekavassa tilassa kertoakseen.

Ajattelin, että nyt olivat ehkä jonkun Peterin siivet pettäneet. Joskus naiset saivat hermoromahduksen, joskus hekin kasvattivat siivet. Nukkua he saivat vain sadussa.


Mari-Siskon parisuhdetesti

2.11.18



Hei Mari-Sisko,

minusta tuntuu, että teen kotona kaiken ja ennen kaikkea vastaan kaikesta. Mies kysyy miten lapset puetaan päiväkotiin, jos sataa vettä. Kun hän sitten kerrankin hakee heidät, puolet vaatteista jää päiväkotiin. Sama juttu ruokailun kanssa: minun pitää tehdä ostoslista ruokakauppaan ja ohjeistaa päivällinen hänelle valmiiksi. Muuten lapset syövät nakkia ja ranskiksia viikon, paitsi sen kerran kun mies vie heidät hampurilaiselle. Hänen mielestään se ei ole mikään ongelma, minusta on.

Viimeksi kun kävin työmatkalla, lapset oli puettu päiväkotiin virttyneissä pyjamissa, koska miehen mielestä ne näyttivät päivävaatteilta. Lapset pyysivät minulta kotiin palattuani, että ei tarvitsisi syödä nakkia enää, vaan tekisin heille jotain ruokaa. Seuraavan työmatkan peruin flunssaan vedoten ja nyt pelkään, että perheen ja kodinhoito pilaa urani.

Siivoamisesta en ala edes puhua, palkkasimme siivoojan jo ajat sitten, ettei siitä tarvitsisi tapella joka viikonloppu. Lasten harrastustenkin hoito ja yhteydenpito sekä laskujen maksu on minun vastuullani. Kun peräänkuulutan tasa-arvoista kotitöidenjakoa, mies sanoo hoitavansa auton ja monet asiat, joista minä en tiedä mitään. Sepä se: kun kysyn, mitä nämä asiat ovat, hän vastaa epämääräisesti. Kunnes muistaa hoitaneensa kodin remontin viimeksi. Sekään ei ole totta, hän ainoastaan palkkasi remonttimiehen. Minä pakkasin tavarat.

Eikö tämä ole todella vanhanaikaista? Onko muillakin tällaista? Miten saisin hänet osallistumaan kaikkeen tähän metatyöhön, jota minä teen, kun hän ei edes tiedä mitä kaikkea teen eikä halua ottaa siitä selvää?

Kiitollisena avusta,
Anna-Maija


Hyvä Anna-Maija,

tietenkin teet kotona kaiken. Näin on aina ollut ja pelkäänpä pahoin, että näin on aina oleva. Toisenlaisiakin miehiä on, mutta perheterapeuttina saamani empiirisen aineiston perusteella voin vakuuttaa, että he ovat poikkeus. Naiset ovat kotien palkattomia projektipäälliköitä, halusivat tai eivät. Useimmiten eivät haluaisi, mutta eivät pääse hommasta eroon yhtä helposti kuin päivätöistä. Biologia pitää naiset kiinni mopin varressa, tai oikeammin sanottuna kuvitelma siitä, että siisti koti olisi perheonnen takuu. Ei ole. Moppasin lattiat viimeksi 80-luvulla eikä lapsilla ole ollut allergioita koskaan, kun nuolivat pöydän aluset aina ruokailujen jälkeen. Jotkut siivoavat vieraiden tai anopin takia, mutta eihän heitä ole pakko päästää sisään. Lasten synttärit on aina pidetty meillä kodin ulkopuolella.

Naisten tekemä näkymätön työ ja epätasa-arvoinen perhemalli on arvioni mukaan syynä 60 prosenttiin tavallisista avioeroista, vaikka pinnalla näyttäisi olevan jokin muu syy (psykopaattien avioerot ovat asia erikseen, niitä emme käsittele tässä). Lopuissa syy on viina, pettäminen tai seksin puute.

Koska teillä ei näytä olevan jälkimmäisiä ongelmia (vielä), keskityn ensimmäiseen.

Metatyö-ongelman yleisyyden vuoksi olen kehittänyt tähän pulmaan naisille erityisen testin. Kas näin se käy:

Jätä keittiön pöydälle puoliksi syöty, vanhentunut ja pakattu leipäpaketti tuoreempien leipien alle. Sen kannattaa olla siellä, missä yleensä säilytätte leipiä. Älä anna siitä lapsille leipää ja pidä huolta siitä, että tämän paketin päällä on jatkuvasti tuoreempaa leipää. Sitten vain odotellaan.

Tässä indeksini tuloksista:

- 1-3 päivää: miehesi on yrittänyt syödä esimerkillisesti vanhempaa leipää ensin, mutta havainnut sen huonoksi ja vienyt sen biojätteeseen. Onnittelut! Tilanne ei ole lainkaan niin huono kuin kuvittelit. Päinvastoin: luultavasti miehesi on oikeassa ja hoitaa huomattavasti paljon enemmän asioita kuin luulet, hän vain ei tee niistä numeroa kuten sinä. Varaa teille heti yhteinen lemmenviikonloppu, sillä tätä liittoa kannattaa vaalia ja miehestä pitää kovaa kiinni ennen kuin joku muu hänet nappaa. Jos taas leipä on edelleen paikallaan, jatka seuraavaan kohtaan.

- 1-2 viikkoa: leipä on edelleen paikoillaan ja alkaa homehtua. Tässä vaiheessa kehotan nostamaan leivän päällimmäiseksi tuoreempien leipien päälle. Jos miehesi havahtuu nyt ja kysyy voiko tätä leipää syödä ja toimittaa sen sen jälkeen biojätteeseen sinun neuvomanasi, totean, että olet oikeassa: tilanne on vakava, hän on uusavuton ja sinun taakkasi on liian raskas. Toivoa kuitenkin on ja suosittelen teille lämpimästi pariterapiaa, jossa kotityöt yhdessä exceloidään ja jaetaan tasan. Jos taas leipä saa jatkaa maatumisprosessiaan pöydällänne, joudut jatkamaan seuraavaan kohtaan.

- 3 viikkoa - 1 kuukausi. Leipä alkaa maatua pussiinsa, pölläyttää itiöitä ympärilleen ja saastuttaa muutakin ruokaa ympärillään, mutta mies ei reagoi, vaan on sitä mieltä, että leivän toimittaminen eteenpäin on sinun vastuullasi, mikäli edes huomaa koko asiaa. Voi voi. Tämä on kyllä ikävä tulos. Avioliittosi on yhtä homeessa kuin leipä ja miehesi myrkyttää ilmapiirin asenteellaan kuin homeitiöt ikään. Voit kokeilla terapiaa, jos haluat heittää rahasi hukkaan, mutta en usko, että siitä on mitään apua. Tiedät varmasti itsekin, mitä tehdä.

Parhain terveisin,

Mari-Sisko



Sisällön tarjoaa Blogger.