Tyttö puhuu ipadin ruudulla palavin silmin. Lapsi tuijottaa hänen puhettaan hypnotisoituna, vaikka ei ymmärrä kielestä sanaakaan. Mitä se puhuu, äiti, lapsi kysyy yhä uudelleen ja Irina sanoo shh, kuuntelen ensin ja kerron sitten.

Kyyneleet nousevat väkisin silmiin. Tyttö on niin nuori ja silti vakaumuksessaan ja vallankumouksessaan varma. Mitä hänen puheestaan voi lapselle kertoa?
Kuka se on, äiti, mitä se puhuu, lapsi tivaa kärsimättömänä.

Se on sellainen nykyajan sankari, vähän niinkuin Jeanne d'Arc aikoinaan, Irina vastaa lopulta ja tajuaa, ettei nimi sano 8-vuotiaalle mitään.

Mutta sitähän tyttö on, saman ikäinenkin kaiken lisäksi. Jos uskoisi jälleensyntymään, voisi kuvitella Jeannen palanneen. Ruudun tyttö on niitä, jotka eri vuosisatoina uskovat palavasti aatteeseensa ja johdattavat ihmiset mukanaan taivaaseen tai helvettiin. Niitä, joita ihmiset haluavat seurata ja jotka lopulta poltetaan noitina roviolla. Niin tällekin tytölle käy, Irina on siitä varma, liekit palavat somessa jo. Setämiehet vallan huipulla pelkäävät tytön yllättävää ja kaiken uusiksi määrittelevää valtaa, he haluavat kaataa hänet, vähätellä häntä, selittää hänen sanansa ja aatteensa vääriksi, roikkua kiinni omassa vallassaan ja varakkuudessaan planeetan kustannuksella.

Tässä yhteiskunnassa ja ajassa tyttö ei ole noita, hän on sairas. Hänet on diagnosoitu sairaaksi, vaikka ipadin ruudulla tyttö vaikuttaa huomattavasti terveemmältä kuin videoklipissä ohi vilahtava oranssikasvoinen, ilmeeltään vahanukeksi jähmettynyt mies. Mieheltä puuttuu diagnoosi, tytöltä ei.

Juuri diagnoosi tekee tytön vahvaksi. Se auttaa häntä nousemaan lauman turvasta joukkojen eteen, kestämään pilkkaa ja vähättelyä, keskittymään vain yhteen tärkeänä pitämäänsä asiaan ja unohtamaan kaiken muun. Puhumaan kristallinkirkkaasti ja terävästi asioista, jotka ovat liian monimutkaisia ja ahdistavia tavalliselle ihmiselle ymmärtää. Sen monimutkaisuuden taakse poliitikot ovat osanneet piiloutua jo kolmekymmentä vuotta.

Kasvihuoneilmiö, Irina muistaa. Siitä puhuttiin silloin, hänen nuoruudessaan. Nyt termi on muuttunut toiseksi, laajemmaksi, koska ongelmakin on paisunut valtavaksi, lähes mahdottomaksi hallita ja pysäyttää enää. Mutta ruudun tyttö ei hyväksy toivottomuutta, hän vaatii muutosta, nyt heti. Siksi hän on radikaaleinta, mitä näissä globaaleissa kokouksissa on ehkä koskaan nähty.

Se on sellainen koulukiusattu tyttö, joka haluaa pelastaa maailman, se on tosi lahjakas ja taitava, Irina sanoo lopulta ja lapsi sävähtää. Tämäkään lapsi ei kuulu joukkoon, ei ole samanlainen kuin muut, ei löydä ystäviä eikä tule kutsutuksi syntymäpäiville. Hänenkin lapsellaan on diagnoosi, mutta erilainen kuin tytöllä, ja silti heitä yhdistää sama asia: he eivät sovi tähän yhteiskuntaan, jossa laumaan kuuluminen ja sopeutuminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Yksilöllisyys on sallittua vain niille, jotka kuuluvat joukkoon.

Lapsi ahdistuu ja hermostuu helposti, näkee painajaisia öisin. Hänelle ei voi puhua ilmastonmuutoksesta eikä 1,5 asteen lämpötilasta. Jos niistä puhuu, hän ei päädy sankariksi ipadiin, vaan koulupsykologin vastaanotolle. Eikä lasta voi kuitenkaan eristää totuudesta, siitä, mitä planeetalle tapahtuu juuri nyt.

Mitä tarkoittaa pakolaistulva?
Miksi ne eivät voi asua enää kotonaan?
Miksi sulla oli lapsena aina valkea joulu ja meillä ei?
Voiko meidänkin koti kaatua myrskyssä?
Miksi nurmikko on vihreä vaikka on tammikuu?
Mikä on tsunami? Ylettyykö se tänne asti?

Irina ei tiedä, mitä vastaisi näihin loputtomiin kysymyksiin. Hänellä ei ole yhtään ainoaa järkevää vastausta siihen, miten tähän on tultu, miksi maailma näyttää tältä nyt. Ja mitä sille pitäisi tehdä?

Lapsella on vaikeuksia lukea ja kirjoittaa, hän puhuu ikäisekseen epäselvästi. Koulussa hän ei ehdi muiden mukana pihalle, vaan jää haaveilemaan omiaan, pukee vielä vaatteita kun muut palaavat jo sisään juosten ja nauraen. Lapsi on usein ajatuksissaan, ei jaksa kuunnella ja keskittyä. Koulupäivien hälinä vie voimat, iltaisin raivotaan ja paiskotaan koulukirjoja, mä en osaa, miksi muut osaa kaiken, lapsi huutaa ja Irinaa itkettää.

Lapsi on hyvin herkkä ja tarvitsee paljon tukea oman toiminnan ohjaukseen, mutta kykenee ikäisekseen poikkeukselliseen abstraktiin ajatteluun, sanoo opettaja. Abstraktista ei ole apua kavereiden kanssa, jotka haluavat puhua ihan muusta kuin avaruudesta ja planetaarisesta järjestelmästä. Ruokaa hän syö parhaiten vain kotona ja valikoiden ja jos päivä on ollut vaikea, syöminen loppuu kokonaan. Lihaa lapsi ei ole suostunut syömään sen rakenteen takia koskaan ja niinpä Irinastakin on tullut kasvissyöjä. Lapsi on kasvattanut häntä enemmän kuin hän lasta. Irina tietää, että valtaosassa perheitä tilanne on toisin, eivätkä ne perheet ymmärrä heidän elämästään mitään.

Mitä lapsen kanssa pitäisi tehdä? Mitä hänestä ja hänen kaltaisistaan lopulta tulee? Hylkiöitä vai sankareita, molempia löytyy.

Siksi ruudussa tunteikkaasti esiintyvä tyttö antaa Irinalle toivoa. Toivoa siitä, että hänenkin lapsensa voi selvitä ulos systeemistä, löytää oman paikkansa ja ryhmänsä, joka hyväksyy hänet. Ehkä silloin oireetkin loppuisivat, kuten ruudun tytölle kävi.

Mitä se sanoi, miksi sä itket, lapsi kysyy kun puhe päättyy.

Se puhuu meidän tulevaisuudesta, siitä, että sulla ja teillä kaikilla lapsilla olisi hyvä elämä, Irina sanoo lopulta ja silittää lapsen päätä. Lapsi nyökkää. Mä haluan olla samanlainen, maailman sankari, hän sanoo. Ja niinhän sä oletkin, Irina vastaa.

Juna nytkähti pehmeästi liikkeelle. Nauhoitteen monotoninen naisääni luetteli seuraavat asemat: Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala. Verna istui puolityhjässä vaunussa ja katseli ikkunasta kiihtyvää vauhtia ohi viliseviä maisemia. Hänen pitäisi hoitaa matkan aikana pari työsähköpostia, mutta kirjan lukeminen houkutteli enemmän. Hän oli istunut koko päivän vuorovaikutuskoulutuksessa ja kaipasi nyt hiljaisuutta.

Vaunun liukuovi aukesi suhahtaen ja käytävästä alkoi kuulua äänekästä sadattelua. Vaunuun marssi ohimoilta harmaantunut mies, joka mulkoili ympärilleen äkäisesti. Hän huomasi Vernan vieressä vapaan istuimen ja heitti laukkunsa ylähyllylle niin että Vernan päälle putosi hiekkaa ja rojahti istuimelle äänekkäästi ähkäisten. Hänen harmaa toppatakkinsa oli märkä ja se kasteli Vernan paidanhihan.

Verna vetäytyi hieman ikkunaan päin ja kaivoi laukusta kirjansa. Koko tuoli hytkyi kun mies remppasi istuimen selkänojaa taaksepäin, hengityksessä tuoksahti alkoholi.

– Vihaan VR:ää! Aina myöhässä, tilaa ei ole ja istuimet ovat paskat! Ennen olivat sekä junat että miehet rautaa, nyt ei ole enää kumpikaan.

Verna vilkaisi kelloaan. Juna oli lähtenyt asemalta minuutilleen aikataulussa ja vaunussa oli tilaa vaikka kuinka. Verna hymyili miehelle kuitenkin kohteliaasti ja yritti keskittyä kirjaansa. Mies  pudotti edessään olevan istuimen selkään kiinnitetyn pöytätason alas ja tähyili käytävälle.

– Henkilökunta! Kuinka kauan tässä oikein pitää odottaa, hän marisi tuohtuneena.
– Konduktööri tulee varmasti pian, Verna huomautti sovittelevasti.
– Minä olen reservin luutnantti ja minulla on liput ykkösluokan vaunuun!

Mies kaivoi paperin laukustaan ja heilutteli nivaskaa ilmassa. – Minähän en koirien kanssa matkusta, hän vinkkasi Vernalle silmää.

Vernaa alkoi tympiä, mutta hän hengitti syvään laskien hiljaa kymmeneen kurssipäivän oppeja noudattaen. Miksi nämä tyypit valitsivat aina hänet? Lukemisesta tuskin tulisi mitään, joten hän kaivoi laukustaan kuulokkeet ja valitsi puhelimen sovelluksesta äänikirjan siinä toivossa, että vierustoveri ymmärtäisi vaieta.

– Olipa onni, että sait viereesi minut etkä tuota, mies tökkäsi Vernaa käsivarteen ja nyökkäsi käytävän toiselle puolelle, jossa istui kaksi nuorta miestä. Heillä oli valkaistut hampaat ja tyylikkäästi leikatut hiukset. He juttelivat keskenään ja nauroivat välillä iloisesti. Toinen nousi ja lähti vessaan. Hänellä oli Marimekon unikkokuosiset housut ja pinkki paljettitakki.
– Anteeksi kuinka? Verna nosti kuulokkeet korviltaan.
– Niin, että sinulla kävi vieruskaverin suhteen tuuri! Kaikenlaisia kilipäitä on liikkeellä.
– Nyt en ymmärrä?
– Niin, kaikkialla pyörii tuollaisia oksettavia hinttejä. Olen varma että noista kumpikaan ei tiedä, kuka on suomalainen ratamoottoripyöräilyn olympiavoittaja!

Paikalleen istumaan jäänyt poika nosti katseensa puhelimestaan ja katsoi miestä ilmeettömästi. Vernaa alkoi nolottaa. Tilanne oli kiusallinen. Oli päivänselvää, ettei keskustelua kannattanut jatkaa, mutta toisaalta hiljaakaan ei voinut olla.

– Eikös se ole aivan heidän oma asiansa?
– Kuules tyttö, minä olin isänmaamme palveluksessa 40 vuotta eikä tuollaista suvaittu alkuunkaan. Mutta mitäänhän ei saa nykyään sanoa ääneen, etteivät feministit, hintit ja suvakit loukkaannu.
– Eivät he näytä häiritsevän muita matkustajia lainkaan.
– Minua häiritsevät! Tuokin perhe tuolla ei ole saanut lapsiaan hiljaisiksi koko aikana.

Kolmen lapsensa kanssa matkustava äiti jäi tuijottamaan miestä ja näytti siltä kuin olisi purskahtanut itkuun millä hetkellä tahansa. Samassa ovi suhahti taas auki ja konduktööri astui vaunuun. Hän katsoi ystävällisesti reservin luutnanttia ja sitten Vernaa.

– Matkaliput.

Luutnantti kaivoi rypistetyn lipun penkin vieressä olevasta roska-astiasta.

– Mitäs tälle lipulle on tapahtunut?
– Minä heitin sen roskiin kun ette tulleet ajoissa!
– Heititte roskiin? Konduktööri näytti hämmentyneeltä.
– Niin, näytänkö joltain mappikaapilta?! Minulla on kiire Kouvolaan.
– Tämä on Tampereen juna.
– Tämä oli ainoa juna, joka asemalla oli!

Konduktööri huokaisi syvään. Hän katsoi Vernaa, joka pudisti päätään sen merkiksi, ettei tuntenut miestä lainkaan eikä voinut auttaa.
– Kuulkaa hyvä herra, tässä on nyt selvästi tullut joku erehdys sillä tämä juna on menossa Tampereelle.
Mies pomppasi pystyyn ja alkoi kirota äänekkäästi.
– Jo nyt on perkele! Sen lisäksi, että tämä koko vaunu on täynnä idiootteja ja pellejä, kuski ajaa mihin sattuu!

Verna huokasi. Hän oli koko päivän opiskellut joustavampia ja rakentavampia tapoja ajatella ja reagoida konfliktitilanteisiin, mutta nyt oli selvästi hetki, jolloin vaihtoehtoja oli enää vain yksi. Hän nousi seisomaan ja veti syvään henkeä.
– Nyt riittää! Ainoa ihminen, joka tässä vaunussa käyttäytyy sopimattomasti olette te. Ja jos välttämättä haluatte käyttää titteleitä niin minä olen teille everstiluutnantti Karhuvaara panssariprikaatista.
Verna nappasi villatakkinsa taskusta henkilökortin, jossa näkyi punainen tornileijonalogo ja nosti sen miehen silmien tasalle. Mies tuijotti ensin Vernaa ja sitten korttia, hänen hengityksensä oli muuttunut katkonaiseksi ja kurkusta kuului korinaa. Verna jatkoi:
– Ja olen lopen kyllästynyt ylimielisiin ja huonosti käyttäytyviin kusipäihin sekä reservissä että palveluksessa. Te reservin luutnantti poistutte nyt välittömästi tästä junasta ja lakkaatte tekemästä pelleä itsestänne, sotilasarvostanne ja maamme puolustuslaitoksesta, onko selvä?

Kaikki matkustajat alkoivat taputtaa. Konduktööri näytti kiitolliselta ja kurotti harmaaksi kasvoiltaan käyneen miehen laukun ylähyllyltä. Sitten hän tarttui tätä jämäkästi olkapäästä ja ohjasi hänet ulos vaunusta. Paljettijakkuinen nuori mies näytti Vernalle kahdella kädellä muodostettua sydänsymbolia.

Verna istahti takaisin paikalleen. Hänen poskiaan kuumotti ja rinnassa tykytti. Rauhanomaista konfliktinratkaisua tarvittiin, mutta joskus piti uskaltaa suuttua. Hän tarttui puhelimeensa ja alkoi näpytellä viestiä esimiehelleen. Hän ottaisi vastaan uuden tehtävänsä tasa-arvovastaavana, josta oli ajatellut ensin kieltäytyä. Maailma ei ollut vielä valmis, eikä se ikinä valmistuisi ellei joku nousisi ylös ja sanoisi jotain.

Hän poimi kirjan takaisin käteensä. Kannesta häntä katsoivat Greta Thunbergin kasvot.

No niin. Tuli syksy ja sade. Ei se mitään - nyt on viimeinkin aika heittää bikinit ja varvastossut kaapin pohjalle, kääriytyä viltin alle, keittää kuppi vahvaa kaakaota ja nautiskella vaikkapa lukemisesta. Tällaisia ajatuksia naistenlehtikierros herätti.

Anna syksyn ihanan hämärän kietoa itsesi rauhoittavaan syleilyynsä.

Syyskuussa ihminen sytyttelee kynttilöitä, ostelee villapaitoja ja ajattelee, että kyllä se siitä, onneksi kaikki kesän ylienerginen reuhtominen ja harrastaminen on takanapäin. Unikin tulee illalla paremmin, kun on pimeää. Eikä se nyt niin pimeää ole, onhan meillä kauniin kuulaat syysaamut!

Marraskuussa, kun oikeaa pimeää on kestänyt kolme viikkoa, ihminen seisoo mustan, läpimärän ikkunan edessä klo 17.30. huutamassa että eihän tätä sekoamatta kestä saatana! Eikä kestäkään.

Valoon on enää 5 kuukautta.


Käperry syysiltoina rauhassa sohvan nurkkaan lukemaan lempikirjojasi ja kuuntelemaan sateen kodikasta ropinaa - nyt ei ole kiire minnekään.

Paitsi pikkujouluihin. Pikkujoulukausi alkaa nykyään markkinavoimien armosta lokakuun lopussa ja päättyy loppiaiseen, joka on saanut nimensä siitä, että ihminen on täysin loppu maksaansa myöten kaikista pakkojuhlista työkavereiden, harrastusryhmien, puolituttujen ja sukulaisten kesken.

Selvinpäin ei kaikkia loppusyksyn ja joulun kissanristiäisiä kestä, joten glögiä naamariin vaan ja tonttulakki päähän. Parempi jos juot sen verran, ettet aamulla muista puheitasi, etkä ainakaan flirttailua taloushallinnon Joken kanssa, josta rimpuilet eroon seuraaviin pikkujouluihin saakka.


Tänä syksynä pukeudumme upeisiin ruskan väreihin - syksyn trendikkäin asu on maksimekko yhdistettynä ihanan väljään villapaitaan.

Niinno. Maksimekko olisi kiva, jos sen tekisi goretexistä, vuoraisi villalla ja yhdistäisi kalastusaappaisiin. Tosin siinä alkaa enemmän muistuttaa Bengtskärin majakkaa kuin työssäkäyvää naisihmistä.

Syksyn trendikkäin asu on sitä paitsi muutenkin aina ja ikuisesti kumisaapas, joka ei sekään pysty suojelemaan maksimekon helmaa kuralta ja hiekalta, joka ulottuu mekon polviin saakka. Mustat paksut housut ja kumisaappaat, musta takki, mustat hanskat ja väreillä ilottelijalle harmaa kaulaliina ja saman sävyinen pipo on suomalaisen toimivin asukokonaisuus jokaisen välikauden yli. Ilmastonmuutoksen iloisina aikoina välikausi kestää 7 kuukautta, joten kannattaa satsata laadukkaisiin kotimaisiin kumisaappaisiin (ulkomaisista tulee katusuolan sekainen vesi läpi ensimmäisen räntäsateen jälkeen) - viime vuonna kumisaappaat loppuivat kaupoista lokakuussa.

Naistenlehdissä on muotipalstoilla myös merkittävä puute: missä ovat tuote-esittelyt sateenvarjoista, jotka kestävät yli 10 m/s tuulta sekä naisten kalossit?


Sienikausi on jälleen täällä: metsäkävely on syksyn paras ja terapeuttisin ulkoliikuntamuoto.

Ei ole. Kun palaa kotiin päässään korillinen hirvikärpäsiä ja sienikorin pohjalla keikkuu yksi kuivunut tatti, menee jatkossa autolla spinningiin. Samalla voi haaveilla aurinkoisella hiekkatiellä pyöräilystä heti puolen vuoden kuluttua samalla, kun tuijottaa kuntosalin seinästä koskaan päättymätöntä Discovery Channelin ohjelmaa Alastomista selviytyjistä.

Voit kiittää itseäsi edes siitä, että et ole ilmoittautunut vieläkään mukaan tosi-tv-ohjelmiin ilmaisen etelän matkan toivossa ja ostaa tällekin sisäliikuntasesongille jälleen yhtä kokoa isommat trikoot. Kevätdieetin aika koittaa vasta 4 kuukauden kuluttua, joten tarkemmin ajatellen miksi vaivautua spinningiin ollenkaan?

Kiteytän syksyn ainoa järkevän ohjeen tähän, koska en mistään muualta onnistu sitä löytämään: jää sohvalle torkkumaan, ihminen ja anna itsesi olla.

Tökkäsin niin voimakkaasti enteriä, että näppäimistö keikahti.

Eikö se mene jakeluun, että yv-kaupat on KIELLETTY, kertaa ne saatanan säännöt, idiootti!!!!

Tuijotin vaaleanharmaalla kommenttipohjalla olevaa mustaa tekstiä, jonka olin juuri kirjoittanut. Käteni vapisivat kiukusta ja mietin, olisiko pitänyt laittaa vielä muutama huutomerkki lisää. Kaikenlaisia kusipäitä sitä olikin. Yksi tollo yrittää ostaa Grönlannin, toinen juntti tunkee metron ovista sisään ennen kuin muut ovat päässeet ulos ja kolmas laittaa myynti-ilmoitukseen alustavan varauksen ilman lisäkysymystä. O tempores, o mores!

Viestini oli osoitettu naiselle, joka halusi ostaa "Eteläisen pääkaupunkiseudun lapsiperheelliset kierrättää" -ryhmästä hyväkuntoisen seeprakuvioisen merkkihaalarin. Olihan sävy vähän jyrkkä toki. Mutta säännöt olivat selkeät: kaupankäynnin piti olla julkista. Minä olin ylläpitäjä enkä voinut auttaa, jos en nähnyt, mitä oli sovittu.

Idiootti oli nimeltään Annika Elomäki, joka oli yrittänyt ostaa hyvin edulliset merkkihaalarit suoraan myyjältä, mutta ensimmäinen av-varaaja oli käräyttänyt kaupat. Jonoon ilmoittautuneet olivat kompanneet ja vaatineet Annikan sulkemista ryhmästä. Klikkasin Annikan profiiliin, hän hymyili somekuvassaan kauniisti jonkun hyväntekeväisyysjärjestön raameissa. Hän oli antanut rahaa Amazonin metsäpaloihin ja ilmeisesti ollut kolmen lapsensa kanssa viikonloppuna uimassa. Kuvasarjassa näkyivät myös isot jäätelötötteröt, hän valitsi salmiakkia kuten minäkin.

Poskeni punehtuivat, ehkä olin toiminut turhan hätäisesti. Mitäpä minä hänen motiiveistaan tiesin. Ehkä Annika ei ollut vähä-älyinen ja ahne, hän vain kiihkeästi halusi ostaa juuri tämän haalarin. Ehkä hän vain yritti toteuttaa lapsen toivetta kivasta haalarista, joka varmistaisi ettei kukaan kiusaisi päiväkodin pihalla.

Klikkasin nopeasti takaisin ryhmään toivoen, ettei kovin moni olisi nähnyt viestiäni, mutta Hannele ja Timo olivat ehtineet jo peukuttaa. Deletoin kommenttini ja linkitin sen tilalle ryhmän säännöt. Niitä oli kolme liuskaa.

Kävin hakemassa itselleni yrttiteetä, hermoni olivat selvästi turhan kireällä. Luulin perustaneeni nettikirppiksen, mutta olinkin joutunut tuomariksi. Olin yläasteen opettaja ja halunnut puhua lapsille sivistyksen, käytöstapojen ja älyllisyyden puolesta jo kaksi vuosikymmentä, mutta en tiennyt siinä vaiheessa ihmisyyden tulikokeesta, johon Fb-kirppiksen ylläpitäjä joutuu. Tuhannen riitaisan aikuisen ihmisen kaitseminen oli paljon haastavampaa kuin 25 teinin. Nekin riitelivät, mutta sentään siitä, oliko joku pussaillut jonkun toisen poikaystävän kanssa. Niitä jaksoi selvitellä, toisin kuin äkäisten äitien haalarikauppoja ja loputtomia Kysyn mieheltä -kommentteja, joissa mies oli selvästi mielikuvitusolento.

Tarkoitukseni oli alunperin ollut hyvä. Perustin pienen kierrätysryhmän, kun lapset olivat olleet pieniä ja vaatevarasto piti uusia pahimmillaan kolmen kuukauden välein. Halusin reilua ja sujuvaa kaupankäyntiä, joten kirjoitin selkeät säännöt ja pinnasin ne sivun ylälaitaan. Aluksi kaikki olikin sujunut mukavasti, ryhmään liittyi rapiat kymmenen ihmistä päivässä ja kauppoja syntyi. Mutta hiljalleen huomasin, että ryhmään oli viikoittain jonossa satoja ihmisiä. Ajan myötä ongelmat vain lisääntyivät. Ilmoituksia ilmiannettiin yhä useammin ja minut tägättiin vähintään kerran päivässä kertomaan, kuka oli oikeassa. Ryhmään liittyi ihmisiä kaupunginosan ulkopuolelta enkä mitenkään enää ehtinyt vastata jokaiseen kysymykseen.

Aikuiset ihmiset tuntuivat olevan kykenemättömiä hoitamaan ihan normaalia kaupankäyntiä. Tässäkin tapauksessa Annika saattaisi tehdä oharit tai Salla ottaa rahat ja poistua ryhmästä. Jouduin tarkentamaan ryhmän sääntöjä tuon tuosta.

Kuvat ladataan albumeihin, ei seinälle, koska se helpottaa etsimistä ja vanhojen tuotteiden poistamista.

Vain yksi pääkuva, loput kommentteihin.

Alustavan varauksen sai ainoastaan laittaa julkisella lisäkysymyksellä, sen jälkeen piti ilmoittaa ostaako vai vapauttaako. Viiden euron potkupuvun ostoa ei tarvinnut miettiä viikkoa.

Sen lisäksi, että toisten ihmisten ajalle ei selvästikään laitettu minkäänlaista arvoa, ilmoituksissa yritettiin myös kaupata mitä milloinkin: virolaisten pentutehtaiden koiria, pornolehtiä tai naapurin moottorisahoja. Yksikin ukko myi onkimiaan ahvenia viinipulloa vastaan ja huoritteli, kun erotin hänet ryhmästä. Ja sitten oli se tapaus, joka tilasi merkkireppujen halpakopioita Kiinasta ja myi niitä aitoina. Tyyppi ilmiannettiin, sillä tuotteet hajosivat viikon sisään. Aina se kuitenkin pompsahti ryhmään takaisin uudella kuvalla ja nimellä. Ja joskus tuntui, että ihmiset eivät oikeastaan pyrkineet myymään hyppykiikkua, kunhan halusivat kertoa asuvansa kissataloudessa ja postata joka päivä uuden kuvan kissastaan myynti-ilmoituksen muodossa.

Oli puoliyö ja näyttöruutu hohti sinistä valoa. Avasin viestin, jossa Jorma Kalevi syytti minua ikärasistiksi, koska en suostunut muuttamaan ryhmän nimeä "Eteläisen pääkaupunkiseudun lapsiperheelliset ja eläkeläiset kierrättävät". Väsytti. Aina joku pettyi. Olisin oikeasti halunnut vain lukea Alice Munron novelleja, mutta vapaa-aikani oli myynnissä myös muualla, vaikka lapset olivat jo yläasteella eivätkä halunneet minun koskevan heidän vaatekaappeihinsa pitkällä tikullakaan.

Tietokoneesta kuului uusi kilahdus. Tällä kertaa se oli Salla, joka ilmoitti tuohtuneena, että aikoo perustaa oman luotettavien ihmisten fb-kirppiksen, jossa saa myydä haalarit sille, joka ne tulee hakemaan. Annika nimittäin asui Sallan kanssa samassa rapussa ja olisi ollut varma ostaja. He olivat molemmat päiväkodissa töissä eikä heillä ollut jaksamista mihinkään säätämiseen.

Salla oli täysin oikeassa. Avainsana oli jaksaminen. Lisäksi tämä ryhmä kaipasi jämäkkää varhaiskasvattajaa, joka osasi käsitellä niin uhmakohtauksia kuin käytöshäiriöitäkin. Ehdotin, että tekisin Sallasta ja Annikasta välittömästi ryhmän uudet ylläpitäjät ja he saisivat palauttaa ryhmän yhden kaupunginosan kirppariksi. Salla suostui ja erosin ryhmästä. Oloni keveni välittömästi. Huomenna ainoa epätoivojono, jota joutuisin käsittelemään, kokoontuisi rinnakkaisluokan Mikin ympärillä. Tässä taloudessa vallitsi taas rauha, savuton ja uudenveroinen.