Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Featured

8/recent

Kaipaatko arkeesi lisää satua? Täältä pesee!

8.3.19


Jihuu, Pieni novelliblogi täyttää tänä keväänä kaksi vuotta!

Ja sen kunniaksi meillä on loistouutisia: Kustantamo S&S julkaisee blogiin perustuvan Arkisatuja aikuisille -kirjan! Tämä kaikille arjen sankareille omistettu teos ilmestyy 26.4., mutta kirjaa voi ennakkotilata jo nyt AdLibriksestä. Mukana on editoituina versioina blogin parhaimmisto sekä rutkasti uusia tarinoita, joita ei julkaista netissä! Kirja tulee tietysti myös äänikirjana, johon lyhyiden tarinoiden formaatti sopii varsin hyvin. Kannen Punahilkasta vastasi Satu Kontinen.

– Jos tämä olisi romaanin käänne, kukaan ei uskoisi, totesi Ina erään sairaalakeikan jälkeen, johon liittyi sininen lautasliina, paniikkia ja väärinkäsitys.

Tästä oivalluksesta blogi sai alkunsa. Huomasimme, että ihan tavallisenkin ihmisen arki tarjoilee koko ajan aineksia mehukkaaseen fiktioon, jotka eivät kuitenkaan romaaneihimme sopineet, mutta blogiin kyllä. Nettinovellimme ovat rentoja tarinoita, jotka lähtevät (lapasesta) helposti tunnistettavista tilanteista, metron liukuportaista, päiväkodin eteisestä ja marketin heviosastolta. Välillä ne nostattavat kasvoille hymyn, välillä kyyneleen silmäkulmaan niin kuin elämä tuppaa tekemään.

Ääneen lausumaton tavoite oli tuoda lukeminen sinne missä lukijatkin ovat, matalalla kynnyksellä nettiin. Aikaisemmin lukeminen kilpaili lähinnä television pääuutislähetyksen kanssa, mutta nykyään kirjat kisaavat YouTuben, somepäivitysten ja pleikan kanssa samoista arvokkaista vapaa-ajan minuuteista. Hypoteesimme oli, että jos kiireinen ruuhkavuosi-ihminen saa napattua lukemiselle edes sen kaksi minuuttia viikossa, kynnys tarttua kirjaan on matalampi sitten kun elämä taas sen sallii. Palautteen perusteella näin saattaa joidenkin lukijoidemme kohdalla ollakin! Olemme yllättyneet myös siitä, että blogimme lukijakunta on odotettua laajempi ja ulottuu sekä ruuhkavuosien pre- että after-ikäryhmään. Kirjaan kirjoitetuissa uusissa arkisaduissa kurotetaankin blogia laajempaan ja diipimpään sh--, anteeksi fiktioon.

Nimi alle! Kaverin kanssa kirjoittaminen on hauskinta ja sekavinta, mm. siksi, että toisinaan kaveri saattaa tuhota netistä sen, mitä olet juuri ehtinyt sinne kirjoittaa. (Sori siitä Katja. / Ina)

Tämä vuosi on merkittävä myös toisella tasolla: olemme olleet ystäviä jo 30 vuotta. Tapasimme yläasteella, kun käytössä oli vielä lankapuhelimet ja markat ja kaikilla oli lumipestyt farkut – paitsi meillä. Tiimikirjoittaminen on ollut ennen kaikkea hauskaa. Viikon kohokohta on klikata uusi juttu auki ja tarkastella, millaisia arkisatuja ja juonenkäänteitä toinen on taas kehittänyt (ja onhan niitä ollut, välillä aika erikoistakin matskua). Yhtä suurella innolla odotamme jutusta palautetta, toisiltamme ja teiltä - kiitos siis kaikista kommenteista, tarinoiden jakamisesta ja siitä, että olette siellä!

Keille tämä kirja sopii? Toteamme, että kaikille, joiden elämä kaipaa hieman satua. Inan aviomies arveli, että ei sunkaan mun kannata tätä lukea. Vastasimme, että juu ei kannata. Arkisadut ovat kuitenkin tiukkaa settiä naisen elämästä, joka toisinaan liippaa aviomiehiä ehkä vähän liian läheltä. Täysin fiktiivisesti, tietenkin! Muiden puolisoille suosittelemme kirjaa kyllä.

Jäämme nyt maaliskuussa editointi- ja oikolukutauolle, mutta päivitämme kirjakuulumisia sekä Facebookiin että tänne. Luvassa on myös kirja-arvontoja ja kaikenlaista julkkariasiaa eli kuten nykyään modernisti sanotaan: stay tuned!

Hyvää Naistenpäivää ja kuulumisiin!

Ina ja Katja





Mari-Sisko neuvoo: Kuinka selvitä teinihelvetistä?

1.3.19



Parahin Mari-Sisko,

elämme teinihelvetissä. Suloinen lapsemme on muuttunut sietämättömäksi avaruusolioksi, joka laahustaa ympäriinsä pahantuulisena valittamassa kaikesta silloin, kun on hereillä tai kotona ylipäänsä. Mikään ei hänelle riitä, rahaa on liian vähän, suihkussa asutaan tunti aamuin illoin ja silti kaikkialla haisee joko hiki tai hajustettu hiki. Ovet paukkuvat, sääntöjä ei ole enää olemassakaan, ruoka on pahaa ja aina on nälkä.

Mitä helvettiä? Miksi tästä ei kerrottu neuvolassa, kaikki puhuivat vain uhmaiästä, mutta eihän se ole tähän verrattuna mitään! Uhmaikäiset ovat sentään suloisia silloin kun eivät raivoa, teini sen sijaan aiheuttaa kotonamme niin myrkyllisen ilmapiirin, että avioero on lähellä. Neuvo pian Mari-Sisko miten päästä eroon teinistä? Pakko sen on kai antaa lorvia täällä vielä muutama vuosi. Vai onko?

Nimim.

Uupunut teinihelvetissä


Hyvä Uupunut teinihelvetissä,

Neuvolassa tästä helvetillisestä elämänvaiheesta ei kerrota mitään siksi, että kaikki lahjottaisivat lapsensa heti pois, jos tietäisivät mitä tuleman pitää. Epäkiitollista tilanteessa on tietysti se, että teiniä on ensin pakko sietää, ruokkia ja rahoittaa suhteellisen monta vuotta vain nähdäkseen hänen muuttavan pois ja katoavan elämästäsi sillä sekunnilla, kun hän muuttuu mukavaksi ja fiksuksi nuoreksi aikuiseksi, jonka seurassa olisi oikein kiintoisia keskusteluja maailman nykytilasta.

Koska teiniä on lain mukaan pakko huoltaa ja kestää saman katon alla teini-iän yli eli 18-vuotiaaksi saakka (huom! Tämä tosiaan on laki) pieni käänteispsykologinen leikki on nyt paikallaan.

Selviytymiskeinoja on kaksi: ensimmäinen on kadota tapettiin. Mitä paremmin pystyt hiippailemaan kotonasi seiniä pitkin ilman omaa persoonaa, elämää ja mielipiteitä, sen parempi kaikille. Teini provosoituu kaikesta, jopa hengitysäänistäsi, joten mitä paremmin voitte vältellä toisianne, sen mukavammaksi tunnelma kotona muuttuu. Teini kyllä kertoo riittävällä volyymillä, kun sattuu tarvitsemaan sinua tai luottokorttiasi, joten voit huoletta asentaa lukon makuuhuoneeseesi ja linnoittautua sinne katsomaan kaikki ne Netflix-sarjat, joista ruuhkavuosina haaveilit.

Jos et pysty muuttumaan näkymättömäksi, toinen keino on tarkastella teiniä aivan uudesta perspektiivistä. Tämä on äärimmäisen vaikeaa ja sopii lähinnä niille, jotka ovat harrastaneet zenbuddhismia tai mindfulnessia vähintään 10 vuotta, mutta harjoitus tekee mestarin! Kokeillaanpa siis käänteispsykologiaa - verratkaamme teiniä toiseen viittaamaasi rasittavaan hahmoon eli uhmaikäiseen.

Teini VS. uhmis

Nykyteineillä on lukuisia omituisia ominaisuuksia, jotka on hyvä tunnistaa harjoituksen aluksi: he ovat yleensä vegaaneja, pitävät tupakkaa hiilivoimalan veroisena ilmastosyntinä ja luultavasti paheksuvat alkoholin juomistasi rasittavuuteen asti. Todennäköisesti olet humalassa useammin kuin teinisi, joka halveksuu sinua syvästi myös alkoholismisi takia. He ovat siis kaikin puolin rasittavan kunnollisia nuoria ihmisiä, lukuunottamatta sekaisin olevia käpylisäkkeitä ja mantelitumakkeita - tätä on hyvä hokea mantran tavoin päivittäin neljästä kuuteen kertaa.

Kokeilepa ääneen pari kertaa: "Teinini on kunnollinen nuori ihminen ja rakastan häntä kovasti. Teinini on kunnollinen nuori ihminen ja rakastan häntä kovasti." Ja perään syvä hengitys sekä matala ääniharjoite: oooooooooommmmmmmmmmm.

Noin. Hyvinhän se meni!

Ja sitten verestämään muistoja elämästä uhmaikäisen kanssa vs. teinihelvetti:

- Teini nukkuu lähes aina, luultavasti noin kuusi tuntia enemmän vuorokaudessa kuin sinä. Toisin kuin uhmis, teini ei yleensä pissaa sänkyyn, vaeltele ympäri asuntoa tai tunge suin surminkaan viereesi sänkyyn painajaisten takia. Ei, hän pitää painajaisensa kunniakkaasti omana tietonaan, arvostakaamme häntä tästä ominaisuudesta! Toivoit vuosia, ettei kukaan herättäisi sinua koskaan, joten nauti siitä nyt! Teinille tästä iso plussa.

- Teinillä ei ole peli- tai ruutuaikaa, josta tarvitsisi tapella joka päivä. Hänen kotinsa on siellä missä wifikin, joten voit antaa hänen huoletta kasvaa kiinni kännykkäänsä - peli on jo menetetty. Ennen kylän raitti oli teinille vaarallisin paikka, mutta nyt se paikka löytyy kätevästi hänen kännykästään, joten et joudu ajelemaan pitkin öitä kaduilla etsimässä häntä joukkotappeluista tai puskaseksin harrastamisesta. Paras väkivalta ja seksi on netissä, joten miksi vaivautua kadulle palelemaan, ajattelee viisas nykyteini? Ja onkin siinä vallan oikeassa. Teinille jälleen plussa.

- Sinun ei tarvitse sosialisoida Minttu-Maarian tai Taisto-Eerikin vanhempien kanssa väkinäisesti. Teini huolehtii omista kaverisuhteistaan ja pitää kaverit mieluiten perheeltään piilossa, joten voit huoletta olla olematta missään tekemisissä hänen ystäviensä vanhempien kanssa. Plussaa tästäkin.

- Muistatko kuinka kipeästi kaipasit omaa aikaa ja sitä, että saisit käydä rauhassa vessassa? Et muista, joten muistutan sinua tästä oikeudesta. Nyt teini sulkee oven tyrmistyneenä puolestasi, jos erehdyt jättämään sen raolleen ja saat olla siellä aivan rauhassa, mikäli ensin onnistut valtaamaan vessan hetkeksi itsellesi (toivottavasti olet ymmärtänyt hankkia kaksi vessaa).

Teini toivoo muutenkin näkevänsä sinua mahdollisimman vähän, joten ota tilanteesta ilo irti ja haihdu puolisosi kanssa elokuviin, teatteriin, joogaan, tennikseen, Roomaan tai harrastamaan jonnekin kaikkea sitä seksiä, mistä ei ollut vuosiin tietoakaan. Mieluiten oman puolison kanssa, jos sellainen vielä jostain löytyy, mutta koskaan ei ole myöhäistä ryhtyä polyamoristiksi. Siitä älä kuitenkaan hairahdu kertomaan teinillesi, vaikka olisikin houkuttelevaa pröystäillä vapaamielisellä ja trendikkäällä moniavioisuudella. Teinin mielestä henkilöä, joka harrastaa seksiä sinun kanssasi voidaan yhtä hyvin kutsua nekrofiiliksi, joten älä lähde tähän keskusteluun. Tulee turhaan paha mieli kaikille. Suurin plussa tässä elämäntilanteessa siis omasta ajasta ja vapaudesta.

Kuten huomaat, olet vahvasti voitolla elämäsi kanssa ruuhkavuosiin verrattuna - et vain muista niistä mitään, joten luulet siksi eläväsi perhehelvetissä. Kaukana siitä!

Ja juuri, kun olet ehtinyt alkaa nauttia uudesta vapaudestasi, teini onkin saanut käpylisäkkeensä asetukset kuntoon, pakannut laukkunsa ja muuttanut pois. Sitten istut tyhjässä kodissasi ja mietit, minne kaikki se mukava kuhina katosi ympäriltäsi ja olisiko sittenkin aika ottaa koira.

Älä ota.

Iloa ja valoa sinulle ja perheellesi!

Parhain terveisin,

Mari-Sisko




Hiljainen puoli

22.2.19

Allas hotellin hiljaisella puolella on tyhjä. Laskeudun hitaasti turkoosinsinisiä mosaiikkiportaita alas, vesi tuntuu iholla viileältä niin kuin aina alkuun. Hotellialueen lastenallas pilkottaa kauempana palmujen välistä, sieltä kuuluu loiskimista ja kiljahduksia. Mies makaa aurinkotuolissa silmät kiinni. Meidän ei enää tarvitse rasvata lasten kapeita hartioita tai kantaa jäätelöä auringossa lämmitteleville uimareille.

Veden kylmyys oli aikaisemmin inhottava tunne, nyt se tuntuu huumaavalta. Valelen vedellä käsivarsiani, leikin, että totuttelen veteen vaikka todellisuudessa nautiskelen. Minulle tuli makuulla kuuma, lomalla sen saattoi laittaa auringon piikkiin, mutta totuus oli, että hikoilin, koska elimistöni oli alkanut jätättää. Oireet alkoivat, kun nuorin lapsi pääsi lukioon, aluksi en ymmärtänyt niitä. Aamuyön heräily, kuumat aallot, rytmihäiriöt. Ruumiini oli tehnyt tehtävänsä, elämää luova järjestelmä väreili enää heikosti ja siirtyisi sitten lopullisesti uneen. 

Kellun altaassa ja levitän kädet sivulle, tunnen veden kannattelevan minua.

Kun kuukautiseni alkoivat 14-vuotiaana, en kehdannut kertoa kenellekään, en edes äidilleni. Hankasin itku kurkussa punaruskeaa tahraa pois alushousuistani vessan lavuaarissa samalla, kun alavatsaa kouristeli kova kipu. Yritin muistella, mitä veritahrojen puhdistamisesta oli sanottu, ei kuumaa vettä. Opettelin käyttämään pesukonetta, valehtelin, että se oli kotitehtävä koulusta, ja aloin pestä pyykkini itse.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut 35 vuotta, mutta olen edelleen yksin. Kenelle voin kertoa, että tahroja ei enää ole, ei ole ollut puoleen vuoteen? Äiti on jo palvelutalossa, eikä halua puhua kuin hartausohjelmasta. Kertoisinko miehelle? Että nyt se on varmaa, meille ei tule enää lapsia, tai sinulle voi tulla mutta minulle ei. Vai laittaisinko viestin tyttärelle: olen siirtymässä uuteen vaiheeseen, jossa estrogeenitasoni romahtaa, se on evoluution silmissä järkevää, etten kilpaile kanssasi samoista resursseista vaan autan sinua ja lastasi jäämään henkiin.

Ehkä siksi äitini oli aikoinaan kysellyt jälkikasvusta kiusallisen usein. Hän ei halunnut tungetella vaan kertoikin itsestään.

Uin rauhallisesti eteenpäin, annan veden hulahtaa pääni yli joka vedolla.

Luonto vie, minä vikisen. Elämä tarjoaa minulle paikkaa hiljaiselta puolelta, vaikka minun tekisi mieleni huutaa kovemmin kuin koskaan. Vaihdevuosista puhutaan naistenlehdissä pelkkänä oirekimarana, vaikka tunnen oloni varmemmaksi kuin koskaan. Mutta mikä olen, jos en ole nainen?Olen alkanut pelätä, että rupsahdan ja muutun samanlaiseksi haluttomaksi säkiksi kuin imettäessäni. Pelkään elää ilman hormoneita, pelkään elää hormoneiden kanssa. Kukaan ei osaa vastata, onko pelkooni mitään syytä, nainen tulee aina olemaan lääketieteelle mysteeri.

Uin altaan kymmenen kertaa päästä päähän, potkin niin kovaa, että hengästyn. Luontodokumentissa näin, kuinka naaraspuolinen huulikala muuttui ikääntyessään mieheksi, kasvatti vain yhtäkkiä otsakyhmynsä kokoa ja alkoi tuottaa mädin sijasta maitia. Olisiko helpompaa nousta altaasta 20 senttiä pitempänä lihaskimppuna ja kasvattaa parta? Onko tällä liukuhihnalla edes vaihtoehtoja?

Jään nojaamaan altaan päätyyn. Kuumuus on kaikonnut, oloni on rento ja jään venyttelemään veteen. Altaan ohi kävelee nelihenkinen perhe. Äidillä on leveä olkihattu ja sievä kesäleninki, hänen alavatsansa kohdalla kaareutuu pinkeä pallo. Isä työntää rattaita, jossa nukkuu tuttisuinen poika ilman paitaa, äiti pitää kädestä pientä tyttöä, jolla on uimalasit päässä ja pinkki flamingonmuotoinen uimarengas vyötärön ympärillä. Perhe kulkee kohti lasten aluetta, mutta tyttö rimpuilee irti ja hyppää hiljaisen puolen altaaseen kielloista huolimatta. Päälleni roiskuu vettä.

Sorry, sorry, nainen huutaa ja kahlaa veteen hakemaan lastaan, joka ui kikattaen karkuun. Minua naurattaa, äitiä ei. Hymyilen vastaukseksi. Juuri nyt altaassa on kolme naista, vaikka kellään ei ole kuukautisia. Olemme vapaita.

Palaan aurinkotuoliin, korjaan hieman varjoa ja asetun pitkäkseni sinivalkoiselle pyyhkeelle. Tuuli tarttuu ihooni ja nostaa pintaan nystyröitä. Puhelimessa on viesti tyttäreltä.

– Pääsittekö perille?

Perillä ollaan, vastaan, aurinko ja kuumat aallot lämmittävät. Sitten hetken mielijohteesta lisään viestin loppuun punaisen tipan ja rastin. Hetken kuluttua puhelin surahtaa viestin merkiksi. 

Halaus.

Se riittää. Hiljaisuus on rikki, minä en.

Ruma sisko ja kaunis sisko

8.2.19


Olipa kerran kaksi sisarusta. Toinen heistä oli ruma ja rikas, toinen kaunis ja köyhä. Näin oli päässyt käymään siksi, että heidän miljonääriäitinsä päätti jättää perintönsä kokonaan rumalle. Hän ajatteli, että kaunis löytäisi itselleen rikkaan miehen ja naisi viisaasti. Ruman hän ajatteli löytävän rahojen ansiosta hyvän puolison.

Todellisuudessa molemmat tytöt olivat ihan tavallisen näköisiä, mutta kaunis sisko oli heistä sirompi ja muistutti äitiä itseään. Äiti puki häntä pienestä pitäen kauniisiin mekkoihin ja teki hänelle kampauksia. Ruma sisko taas oli isokokoinen ja isänsä näköinen, eikä suostunut äidin ulkonäkömetkuihin, joten äiti päätti, että tyttö oli ruma, eikä häneen kannattanut panostaa.

Äiti oli muutenkin kovin perinteinen ajattelussaan eikä ymmärtänyt, ettei tyttölapsen ollut pakko enää naida ylipäänsä ketään ollakseen onnellinen. Hän oli itse köyhästä kodista ja rikastunut vain oman neuvokkuutensa ansiosta: tyttöjen isä oli ollut ökyrikas ja ikäloppu miljonääri, joka oli ehtinyt juuri ja juuri siittää kaksi tyttölasta, kun nuori vaimo jankutti perillisten merkityksestä. Isä olisi halunnut liiketoimiensa perijöiksi poikia ja nuoremman tyttären synnyttyä hän luovutti ja kuoli. Leski puolestaan möi koko bisnesimperiumin ja eli rahoilla oikein mukavasti, kunnes joutui Karibialla veneonnettomuuteen nuoren hurjapäisen rakastajansa kanssa. Siihen loppui äidin tarina.

Testamentti tuli tytöille yllätyksenä. Kaunis tytär järkyttyi syvästi: hän ei ollut piitannut äitinsä neuvoista lainkaan, vaan oli mennyt naimisiin rakkaudesta köyhän miehen kanssa kuvitellessaan, että perintö heidät vielä pelastaisi. Mutta ruma peri kaiken.

Kaunis tytär oli ehtinyt saada kaikessa ylitulvivassa rakkaudessaan kuusi lasta ja siinä sitä sitten oltiin, entistä köyhempinä. Lapset oli pakko hoitaa kotona, kun heitä oli niin monta. Miehen opettajan palkka ei meinannut riittää millään koko katraan kuluihin. Karmeaa oli elämä.

Ruma sisko taas oli kasvatettu kauniin siskon varjossa siinä uskossa, ettei kukaan hänestä rumuuden takia koskaan kiinnostuisi. Niinpä hän ei uskaltanut lähestyä ketään, varsinkaan siksi, että hän oli kiinnostunut naisista ja äiti oli opettanut, että kaikenlainen homoseksuaalisuus oli synti ja kauhistus. Niinpä hän eleli yksin, mutta eräs intohimo hänellä sentään oli, nimittäin kissat. Hänen kotinsa oli täynnä erilaisia kissoja - rotukissoja, maatiaiskissoja, pörröisiä ja silmäpuolia ja niitä hän hoiti kaiket päivät, elämäänsä enimmäkseen ihan tyytyväisenä.

Toisinaan hän soitti siskolleen, mutta sisko oli aina niin väsynyt ja huonolla tuulella, ettei hänen kanssaan ollut kiva puhua. Hän oli katkera perinnöstä ja olisi halunnut rahaa, mutta ei kehdannut pyytää suoraan. Ruma sisko taas ei tarjonnut rahaa, sillä hän ajatteli sen olevan siskolle loukkaavaa, hänhän tiesi, kuinka ylpeä sisko oli. Lapsia hän ei osannut hoitaa, niitä oli liian monta eikä hänellä ollut kokemusta lapsista. Kissat olivat kiinnostavampia.

Kerran hän pyysi siskoaan viikonlopuksi Ranskan kartanoonsa tutustumaan viinitilaansa, sillä hän oli kovin yksinäinen ja olisi mielellään esitellyt tiluksiaan jollekin. Mutta kaunis sisko suuttui ja alkoi huutaa, että miten hän muka ikinä pääsisi viikonlopuksi pois lapsilaumansa keskeltä. Hän toivoi, että rikas sisko palkkaisi lapsenvahdin kotiin, mutta ei halunnut pyytää sitä suoraan, sillä - kuten sanottu - hänet oli kasvatettu kuvitellun kauneuden takia kovin ylpeäksi. Hän oletti, että ihmiset tarjosivat palveluksiaan hänelle pyytämättä, mistä aiheutui myös avioliitossa kaikenlaista harmia. Ruma sisko taas ei ymmärtänyt, että lapsenvahti olisi ollut hyvä ratkaisu - hän kun luuli, että sisko ehdoin tahdoin halusi hoitaa lapsensa itse ilman apuja. Hänhän ei ymmärtänyt perhe-elämästä mitään.

Siinäpä sitä sitten elettiin. Toinen väsyneenä ja aikuisten omaa aikaa kaivaten, toinen yksinäisenä ja seuraa kaivaten.

Aika kului. Kauniin siskon mies oli tehnyt koko ikänsä liikaa töitä ja haalinut vielä yksityisoppilaitakin elättääkseen perheensä. Niinpä hän yhtäkkiä 53-vuotiaana kuoli.

Siskokset tapasivat hautajaisissa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja hämmästyivät. Keski-iässä he olivat alkaneet muistuttaa toisiaan: kaunis sisko oli vanhentunut ennen aikojaan, sillä hän ei ollut ehtinyt nukkua tai urheilla tai hoitaa itseään lainkaan. Kauneus oli hänellä muisto vain. Ruma sisko taas oli oikein hyvin säilynyt ja varsin mukiinmenevän näköinen keski-ikäinen, sillä hän oli huolehtinut itsestään ja terveydestään ja viettänyt oikein mukavaa, joskin yksinäistä elämää kissojensa keskellä. Hän oli sporttinen ja ryhdikäs, sisko taas kumaraan painunut ja väsähtäneen näköinen. Jos suoraan sanotaan, niin ruma sisko oli kyllä myös alkanut käyttää botoxia, mutta sitä hän ei tunnustanut kenellekään. Se olisi tuntunut kovin turhamaiselta ja sellaiselta, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi elänyt.

Kauniin siskon kaikki lapset olivat joko muuttaneet pois kotoa tai teini-ikäisiä ja niinpä ruma sisko uudisti matkakutsunsa kartanoon.

Kaunis sisko ilahtui: - Minä jo luulin, ettet ikinä pyydä enää, kun silloin kerran en tyhmyyttäni lähtenyt. Olisi pitänyt jättää vain koko lauma ja tulla, kaduin sitä monta vuotta, hän sanoi. - Tulen mielelläni ja vaikka viikoksi, vanhemmat lapset saavat huolehtia nuoremmista.

Niin he lähtivät yhdessä Ranskan kartanoon.

Perillä kaunis sisko ei oikein tiennyt, mitä sanoa, ettei loukkaisi siskoaan, joka oli kovin herkkä loukkaantumaan kaikesta. Kartano oli ehkä ollut joskus upea, mutta siitä oli kauan: nyt se oli lähinnä rapistunut ja huonokuntoinen rötiskö, jonka kiviseinissä oli halkeamia ja hiiret juoksivat nurkissa. Viinitarhaa ei enää löytänyt villiintyneen puutarhan keskeltä. Koko paikka oli luvalla sanoen täysi pommi.

- Tuota, kaunis sisko sanoi, - onko tässä siis kaikki? Tämähän on aika huonossa kunnossa? Missä äidin muu perintö oikein on?

Ruma sisko huokaisi.

- Äiti ehti käyttää rakastajansa kanssa viidessä vuodessa kaiken. Hän oli sijoittanut miehen bisneksiin pari miljoonaa, eikä firmaa sitten ollutkaan olemassa. Mutta se selvisi vasta äidin kuoltua. Tämä tila on ainoa, mitä jäi jäljelle. Ei minulla ollut rahaa laittaa tätä kuntoon, vaikka muuten olen pärjännyt perinnön rippeillä ihan hyvin, kun en ole tarvinnut paljon muuta kuin kissoille ruokaa.

Kaunis sisko ei tiennyt taaskaan mitä sanoa.

- Ja kaikki nämä vuodet minä luulin, että vietit jetset-elämää etkä vain halunnut itsekkyyttäsi auttaa meitä taloudellisesti, hän puuskahti häpeissään.

- Et koskaan kysynyt perinnöstä eikä meillä ollut aikaa tavata, ruma sisko puolustautui, sillä heidän välinsä olivat vieläkin hieman mutkikkaat ja hän luuli sisaren syyttävän itseään jostain.

- Mutta kuule, kaunis sisko sanoi piristyneenä, - jospa laitetaan tämä paikka yhdessä kuntoon ja vietetään täällä eläkepäiviä. Kokeillaan vaikka saadaanko edes pari pulloa viiniä köynnöksistä aikaan.

Ruma sisko ilahtui ehdotuksesta, sillä hän oli jo kyllästynyt kissoihin ja yksinäisyyteen.

Ja niin he elivät iloista boheemielämää yhdessä elämänsä loppuun asti ranskalaisten mies- ja naisrakastajien kanssa tilalla, ruma sisko kymmenen vuotta sisartaan pidempään.

Muna-Hilkka

3.2.19


Olin juuri päässyt nukkumaan, kun kanalasta alkoi kuulua mekastusta ja koiran haukuntaa. Tiesin heti, että se oli Susi. Naapurin pystykorva oli ilmeisesti taas livahtanut karkuteille ja mennyt kanoja kiusaamaan. Jarmolta jäi aina välillä takaovi auki, ei se sitä tahallaan tehnyt, toi aina kukkia seuraavana päivänä ja pahoitteli kovasti. Olin muutaman kerran käynyt Jarmon kanssa kylilläkin, elokuvissa ja oluella, ja autellut sitä kylppärin laattojen valinnassa.

Nappasin varmuuden vuoksi olohuoneen seinältä haulikon matkaan ja harpoin yöpuvussa ulos. Siellä se rakki höselsi verkkoaidan viertä edestakaisin ja haukkui kuin mielipuoli. Kanat lentelivät kauhusta pitkin seiniä.

– Susi! Paikka, karjaisin niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

Koira jähmettyi ja pisti hännän koipien väliin. Se ulvahti vähän kun nappasin sitä niskavilloista kiinni ja lähdin raahaamaan takaisin naapuriin. Se harasi kaikin voimin vastaan, mutta ei siitä ollut vastusta minulle, sen verran olin elämässäni lantaa lapioinut.

Jarmon talo oli pimeänä. Jarmo oletettavasti nukkui niin kuin minäkin olisin halunnut, joten otin avaimen kottikärryn renkaan alta. Ajattelin, että nakkaan piskin sisälle ja painun takaisin pehkuihin. Olin jo laittamassa ovea kiinni, kun silmissä vilahti jokin. Ihan kuin yläkerran rappusissa olisi välähtänyt valo. Raotin ovea uudestaan ja ohut valokiila osui tuvan räsymattoon. Talossa oli joku, eikä se ollut Jarmo, koska se olisi laittanut valot päälle.

Otin haulikon selästä, varmistin rasahti hiljaisessa eteisessä. Tunsin Jarmon talon hyvin ja osasin liikkua siellä pimeässäkin. Välttelin narisevia lattialautoja ja etenin keittiön läpi kohti portaikkoa. Susi uikutti hiljaa sohvan alla, oli siinäkin vahtikoira.

Nousin hiljaa muutaman askelman ylös portaita ja kuulin, kuinka ylätasanteella kahahti. Pysähdyin ja siristelin hämärässä portaikossa. Silloin haistoin tutun, tunkkaisen makean tuoksun. Hellu! Paloma Picasson hajuvettä käytti vain yksi ihminen tässä pitäjässä ja se oli Hellu. Nainen oli ollut Jarmon perään heti kun oli siihen Salen kassalla ensimmäistä kertaa katseensa luonut.

– Mitäs täällä oikein tapahtuu, ärähdin.

Hellu jähmettyi.

– Hilkka?
– Aivan oikein.

Hellu sytytti maglitensa ja osoitti valolla minua suoraan silmiin. Sokaistuin hetkellisesti ja nostin käden silmieni suojaksi. Samassa Hellu yritti rynniä ohitseni. Haroin tukea pimeässä portaikossa, mutta Hellu astui tahallaan varpailleni. Horjahdin, mutta sain napattua naista paidan helmasta kiinni ja kaaduimme molemmat. Rymistelimme yhdessä mykkyrässä portaat alas. Hellulla oli mukana iso Pirkan kestokassi, joka lensi tuvan kynnykselle. Sisältä vieri putkiloita.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Miksi sinulla on noin suuri laukku?
– Mitä se sinulle kuuluu, Hellu huusi ja rimpuili irti.
– Siellähän on Jarmon nuuskat!
– Mitä sitten? Tulin lainaamaan nuuskaa!
– Keskellä yötä?
– Mitä se sinulle kuuluu, senkin kyylä? 
– Sehän on varkaus!
– Itse varastat miehiä, Muna-Hilkka!
– Ettäs kehtaat senkin vanha tyrkky! Isoäiti!

Valot syttyivät. Jarmo oli tähän hämminkiin herännyt ja ihmetteli siinä kalsarisillaan ja tukka pystyssä, että miksi tuvan lattialla makaa kaksi naista, jotka solvaavat toisiaan. Ja nuuskat.

Kävi ilmi, että Hellu oli päättänyt käydä pöllimässä Jarmolta nuuskat, koska kaipasi päiväkahviseuraa. Jarmo tuli aina lainaamaan nuuskaa häneltä, kun omat loppuivat. Mietin, että ideahan oli oikeastaan aika nerokas. Onneksi Hellu taittoi rytäkässä jalkansa niin pahasti, ettei pääsisi edes tansseihin ensi lauantaina.

Minä ehdotin, että soitetaan poliisille, mutta Jarmo nauroi.

– Mitä me niille sanotaan? Että täällä on Muna-Hilkka ja Isoäiti tappelemassa nuuskasta ja Susi on syönyt kananpaskaa? 

Jarmo oli oikeassa, tilanne ei ollut kenellekään eduksi. Hellu mulkaisi minua pahasti ja lähti vähin äänin ontumaan kotiinsa. 

Jarmo kaatoi meille viskit ja iski silmää, että voisin kyllä jäädä yöksi, jos ei ollut kiire kotiin. Kiitin tarjouksesta, mutta vastasin, että nyt oli ollut yhdelle illalle jo ihan riittävästi jännitystä. Onnellisena ehtisi elellä elämänsä loppuun asti huomennakin.


Nintendo

26.1.19



Koulupsykologi huokaisi. Se oli mukava nainen, vähän arka ammattiinsa nähden, mutta ystävällisen oloinen. Kaunis meikki ja kiharretut hiukset, sillä oli varmaan kotona kiva mies ja hyvin kasvatetut lapset. Se osasi tietysti toimia aina oikein.

- Aleksi ei oikein vieläkään tunnu sopeutuvan porukkaan, vaikka ollaan jo tokalla luokalla, nainen sanoi papereihinsa vilkaisten. - Hän häiriköi tunneilla edelleen aika paljon ja joutuu tappeluihin, on tällaista epäsosiaalista ja häiriköivää käytöstä. Näkeekö hän koskaan koulun jälkeen kavereitaan, se voisi auttaa koulussakin, jos löytyisi joku oma kaveri?

Anni pudisti päätään. Kaverit olivat harrastuksissa koulun jälkeen. He olivat Aleksin kanssa kotona kahdestaan. Aleksin isää ei ollut olemassa, Anni oli lapsen kanssa yksin, oli aina ollut. Hän ehdotti välillä, että Aleksi pyytäisi jonkun heille kylään, mutta kaverit eivät kuulemma ehtisi kuitenkaan. Anni epäili, oliko edes ketään, jota pyytää.

- Jos nyt kuitenkin juttelisitte ja miettisitte, löytyisikö joku, ettei Aleksi olisi aina porukan ulkopuolella. Sellainen ei tee lapselle hyvää ja myöhemmin voi olla vielä vaikeampi päästä mukaan. Hän vaikuttaa vähän yksinäiseltä ja tässä iässä olisi erittäin tärkeää oppia sosiaalisia taitoja ja rakentaa kaverisuhteita, jotka kestävät hyvällä tuurilla koko loppuelämän.

Anni nyökkäsi ja lupasi tehdä niin. Mutta hän ei tunnistanut lastaan koulupsykologin häirikköoppilaan kuvauksesta. Kotona Aleksi oli aina rauhallinen ja sopuisa. Koulusta hän ei halunnut puhua mitään, sanoi että siellä oli ihan kivaa, jos hän kysyi. Selvästi ei kuitenkaan ollut, Wilma-viesteissä oli huonon käytöksen merkintöjä joka viikko. Miten hän pystyisi puuttumaan asiaan, kun ei edes tiennyt mitä koulussa oikeasti tapahtui, eikä Aleksi halunnut puhua?

Miten lapsi olikin niin yksinäiseksi kasvanut. Ihan kuten hänkin. Anni toivoi, että Aleksin koulunkäynti sujuisi paremmin kuin hänellä, ikuisesti koulukiusatulla luokan luuserilla, joka ei koskaan kelvannut mihinkään porukkaan mukaan. Poika näytti kulkevan äitinsä polkuja ystävien suhteen, mutta purki huonon olonsa aggressiivisuuteen. Oliko se sittenkin parempi niin? Aleksi ei ainakaan tekeytynyt näkymättömäksi, kuten äitinsä aikoinaan. Kukaan ei ollut huomannut Annin kiusaamista eikä yksikään koulupsykologi ollut pyytänyt häntä koskaan käymään. Hän oli hoitanut koulunsa riittävän hyvin ja ollut hiljaa. Opettajille oli siihen aikaan se ja sama, mitä muuten tapahtui.

Koulupsykologi oli kehottanut sopimaan treffejä suoraan lasten vanhempien kanssa, mutta hän ei tuntenut niistä ketään. Luokan Whatsapp-ryhmässä sen sijaan vaikutti siltä, että kaikki muut tunsivat toisensa. Hän oli päässyt ryhmään, kun vanhempainillassa kiersi nimi- ja puhelinnumerolista, mutta ei tiennyt mitä olisi siellä kirjoittanut. Hän ei osannut kevyitä sutkauksia ja iloisia toivotuksia, jotka tuntuivat kuuluvan ryhmän koodistoon ja epäili kuulostavansa vain typerältä, jos yrittäisi matkia muita. Ryhmästä huolimatta synttärikutsuja Aleksille ei koskaan tullut, eikä Aleksi halunnut viettää synttäreitä. Hänellä ei ollut varaa järjestää niitä missään puuhaparkissa ja kotisynttäreihin heidän kotinsa oli liian pieni.

Seuraavana iltana hän poimi Whatsapp-ryhmästä satunnaisen nimen: "Adamin äiti".

- Voiskohan Adam tulla meille joku päivä kylään, onko se kiva tyyppi, hän kysyi Aleksilta ohimennen iltapalalla. Aleksi katsoi häneen hämmästyneenä.

- Miks?

- No, ajattelin vaan, olis kiva, jos joku sun kaveri kävisi meillä joskus.

- Ei se ole mun kaveri, Aleksi sanoi ja tuijotti leipäänsä.

- Kuka sitten on?

- Ei kukaan, poika vastasi ja lähti pöydästä kolauttaen tuoliaan vähän liian kovaa.

Tällä kertaa hän ei antanut periksi, kuten oli antanut aina tähän asti. Koulypsykologi oli sanonut, että hänen pitäisi kannustaa lastaan kaverisuhteiden luomiseen, jos ei se pojalta luonnostaan sujunut. Anni käveli pojan perässä heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa. Heillä oli vain yksi makuuhuone ja se oli pakko jakaa, vaikka Aleksi olisi halunnut oman huoneen.

Hän istui sängylle Akkaria selailevan pojan viereen.

- Miksi et halua kutsua meille ketään? Mä voisin vaikka kutsua jonkun vanhemman kautta, jos se on susta hankalaa?

- Et varmana kutsu!! Aleksi huusi yhtäkkiä ja pomppasi pystyyn.

- Mikä nyt on, hän kysyi reaktiosta ällistyneenä.

- Ne kaikki pelaa toistensa luona pleikkaa ja nintendoa eikä mulla ole mitään, Aleksi huusi, - ja mä sanoin koulussa, että mullakin on Nintendo Switch, ja nyt ne vaatii mua todistamaan kun ne tietää että mä valehtelen! Koska meillä ei ole koskaan rahaa siihen eikä mihinkään, poika huusi itkien ja marssi huoneesta ovea paukauttaen ulos.

Anni jäi istumaan sängylle. Hän tunsi miten itku nousi ahdistuksen mukana, eikä sille voinut mitään. Millekään ei voinut mitään, Aleksi oli oikeassa, heidät oli tuomittu tähän elämään ja yhteiseen yksinäisyyteen. Hän istui huoneessa yksin, eikä osannut tehdä mitään, sillä ei ollut mitään, millä lohduttaa Aleksia. Pleikat ja nintendot olivat täysin heidän ulottumattomissaan, nyt ja aina, ihan yhtä mahdottomia edes ajatuksen tasolla kuin perheloma etelässä.

Ja mitä se Nintendo Switch edes muuttaisi, hän ei tiennyt mitä Switch laitteen nimessä tarkoitti, mutta tuskin ainakaan sitä, että koko elämä muuttuisi käden käänteessä paremmaksi.

Hetken kuluttua Aleksi palasi huoneeseen ja halasi häntä.

- Älä itke äiti, hän sanoi, - ei se ole sun syy. Ei se ole tärkeää, ei mun tarvitse pelata.

He halasivat toisiaan sovinnon merkiksi, mutta Anni valvoi koko yön.

Seuraavana päivänä hän soitti koulupsykologille ja kertoi löytäneensä ainakin yhden syyn Aleksin käytökseen ja ulkopuolisuuteen. Poika halusi kuulua joukkoon, pelijengiin eikä voinut päästä sinne. Puhelimen toisessa päässä koulupsykologi huokasi jälleen.

- Tietäisitpä vain, kuinka yleistä tämä on nykyään, hän sanoi. - Mutta kiitos kun soitit, ainakin tiedämme nyt yhden konkreettisen syyn Aleksin vaikeuksiin kavereiden kanssa.

Anni yritti unohtaa koko asian, kunnes seuraavalla viikolla koulupsykologi soitti. Hänen vatsaansa nousi epämiellyttävä tunne, kun hän näki numeron ruudulla. Mitähän koulussa oli tällä viikolla taas tapahtunut? Hyviä uutisia sieltä ei kuulunut koskaan.

- Koulun vanhempainyhdistys on löytänyt perheen, joka lahjoittaisi mielellään vanhan Nintendonsa teille ja saatte mukana pari peliäkin. Sopisiko tämä? He toisivat pelin teille, asentaisivat sen ja näyttävät Aleksille miten se toimii.

Anni yskäisi ja kiitti, sanoi sen sopivan. Mielessään hän mietti, mitä pelilaitteesta olisi hyötyä, eikö se eristäisi lasta entistä enemmän omaan maailmaansa, tulisivatko kaverit heille muka pelkän pelin perässä? Eivätkö ne keksisi jonkun muun syyn olla tulematta, jollain muulla oli aina kuitenkin hienompi ja uudempi laite. Ei hänen omille syntymäpäivilleenkään ollut koskaan tullut ketään, vaikka äiti oli leiponut parhaan kakkunsa ja ostanut ilmapalloja. Lopulta äiti lakkasi järjestämästä synttäreitä, mutisi vain itsekseen, että oli se kumma, kun tytär ei onnistunut löytämään koko koulusta yhtään ainoaa kaveria.

Anni ei ymmärtänyt koko pelimaailmasta mitään, joten oli kai parasta edes kokeilla. Sen hän ymmärsi, että Aleksi oli onneton ja hän tunsi sen omissa hermosoluissaan asti yön pitkinä tunteina.

Hän uskalsi kertoa uutisen Aleksille vasta, kun peli tuotiin. Pojan silmät alkoivat loistaa. - Saanko mä tän ihan oikeasti omaksi, hän kysyi illan aikana monta kertaa. Anni vakuutti, että kyllä sai ja kysyi, kutsuttaisiinko nyt joku kaveri kylään?

- Saanko mä kutsua ne kaikki, Aleksi kysyi, - niin monta kuin meidän olohuoneeseen vain mahtuu?

- Saat kutsua, ihan kaikki, Anni sanoi ja nielaisi. Lapsen oli annettava edes yrittää.


Piilossa

18.1.19


Olen 42-vuotias ja piilossa, ajattelen. Kyyristelen kauppakeskuksen mainoskyltin takana. Entinen poikaystäväni tutkii bussilaiturilla numero 50 kännykkäänsä. Hänen profiilinsa on vakava, mutta hän on vanhentunut tyylikkäästi, hänen hiuksissaan näkyy hopeaa ja tummasankaiset moniteholasit korostavat korkeita poskipäitä. Kallis, tummansininen villapalttoo istuu hyvin eikä helmassa ole takana kuraa.

Kurkistan piilostani varovasti. Pahempaa kuin tavata hänet, olisi jäädä kiinni piileskelystä ja tavata hänet. Mutta minulla on kymmenen vuotta vanha goretex-toppatakki ja sen alla verkkarit. Naamani on punainen sillä olen tulossa jumpasta. Haisen hajuveden ja hien sekoitukselle, hiukseni ovat hätäponnarilla, jota ei voi avata. Hän ei saa nähdä minua tällaisena. Hän ei ehkä halua nähdä minua muutenkaan.

Olen piilossa, koska en tiedä mitä sanoisin hänelle. Tai tiedän. Anteeksi. Anteeksi, että olin silloin niin keskenkasvuinen. Mutta sekin tuntuu väärältä. Olen 42-vuotias enkä edelleenkään tiedä, miten tilanteen hoitaisin. Anteeksi, että olen keskenkasvuinen edelleen.

Katson uudestaan. Se todella on hän. Katselen niskaa, jota sormeni joskus silittelivät baarissa ja luennolla. Sydänalassani kouraisee, hän näyttää yksinäiseltä. Minä jätin hänet pikkukaupunkiin ja nyt en uskalla enää lähestyä.

Menin piiloon silloin ja menen piiloon nyt. Olen säälittävä. Se kai tässä eniten pelottaa. En halua hänen sääliään, vain omani. Hänen säälinsä olisi varmasti ankarampaa ja ehdollisempaa, minä voin sääliä itseäni ehdoitta. En voi ottaa vastaan hänen sääliään, koska se olisi minulta pois. Olen paitsi säälittävä myös itsekäs.

Olimme nuoria ja tilanne oli mahdoton. En voinut jäädä pikkukaupunkiin, opiskelupaikkakunnalle, ystäväni ja jatko-opintoni olivat Helsingissä. Olin pattitilanteessa. Sitten sain kesätöitä ja lähdin.

Tiedän nyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa silloin 20 vuotta sitten, mutta en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa nyt. Ehkä 20 vuoden päästä tiedän.

Moi, pitkästä aikaa. Olen ajatellut sinua, se meni vähän huonosti se ero.

Kuulostan stalkkaajalta. Hän ei ehkä enää edes muista minua. Ei tietenkään muista, olen hänelle ilmaa.

Hei, muistatko minua? Olen se, joka ei tiennyt mitä tehdä. 

Mieleni tekee huutaa mainoskyltin takaa, että sinäkin pakoilit! Lähdit kevääksi vaihtoon enkä minä tiennyt, mitä tästä tulee. Et silloin sanonut mitään, mutta kuulin ystävien kautta, että olit loukkaantunut, vaikka tiesit itsekin, ettei siitä mitään tulisi. Ehkä sinäkään et tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Olit yhtä itsekäs kuin minäkin, halusit, että minä päätän. Minä ajattelin, että heitit pallon minulle, mutta ehkä heititkin sen vain ilmaan. Olen piilossa vaikka sinä olet tähän yhtä syyllinen kuin minäkin.

Bussi tulee ja ovet avautuvat, poikaystävä on ensimmäisenä jonossa ja näen, että hän jää bussin etuosaan, minun on siis mentävä hänen ohitseen. Katson vaistomaisesti valotaululta, milloin seuraava bussi menisi.

Raukka!

Sisuunnun ja nousen bussiin, näytän matkakorttiani lukijalle, se piippaa kaksi kertaa, paljon kovemmalla äänellä kuin muille matkustajille. Kuljen hänen ohitseen valmiina reagoimaan, mutta hänen katseensa pysyy puhelimessa. Siellä on hänen uusi elämänsä, kaunis vaimonsa ja kiltit lapsensa. Minä olen laitapuolen kulkija, jolle lippulaite huutaa.

Ajattelen ensin, että pakenen bussin takaosaan, mutta muutan mieleni: istahdan hänen taakseen. Nyt olen piilossa hänen lämpimän selkänsä takana. Minä makasin sunnuntaiaamuisin sen selän päällä alasti ja laitoin kädet käsiesi päälle, me olimme yhtä ja samaa ihmistä ja tietoisuutta, samaa epätietoisuutta kumpikin. Ja nyt välissämme on bussinpenkki ja 20 vuotta ja vain minä tuoksun hielle.

Nousen keskiovista ulos. Haen katseellani ikkunaa, jonka vieressä istut. Katsot ulos ja sydämeni hyppää kurkkuun, mutta et näe minua. Tai ehkä näet ja ajattelet samaa, että joitain piiloja ei ole tarkoitus löytää.


Tuija Pludénin kehopositiivinen kaamos

11.1.19


Ihmiset luulevat, että elämä vaihtuu samalla kuin vuosikin ja siitä voi itse päättää. Ei voi, sama vanha elämä jatkuu vaan. Uusi tulee silloin kun sitä vähiten toivoo ja odottaa ja joku muu päättää uusiutua puolestasi: puoliso löytää uuden, työpaikka vaihtaa nuorempaan tai vartalosta hajoaa osa, joka on korvattava uudella. Niinä hetkinä elämä uudistuu niin että korvissa paukkuu ilman rakettejakin. Tästä syystä uuden vuoden lupaukset ovat vähintäänkin turhia, elleivät haitallisia, kuten tipatonkin ilman alkoholiongelmaa.

Tämä on nyt se vuodenaika, jolloin lehtien kannet huutavat uutta elämää, tipatonta ja salaatin syöntiä. Virhe. Kerron tässä omat uuden vuoden vinkkini, joilla selätät kaamoksen ja olet hengissä maaliskuussa.

Vinkki 1: Viina. Juon alkoholia läpi koko talven maltilla ja säännöllisesti. Sallitut päivät ovat keskiviikko, perjantai ja lauantai, jolloin on lupa juoda enemmänkin, jos on seuraa. Jos ei ole seuraa, niin kolme lasia viiniä ja saunasiideri riittävät. Tällä määrällä ei tule juopoksi, kun ohjelmasta pitää kiinni eikä osta tonkkia. Olen nyt jatkanut 20 vuotta enkä ole juoppo. Maaliskuussa sitten voi aloittaa tipattoman, jos siltä tuntuu. Itse en ole tipattomia tarvinnut koskaan, raskausajat riittävät tämän elämän tipattomiksi ja olivat kurjaa aikaa muutenkin.

Vinkki 2: Liikunta. Liikunnaksi lasketaan tammikuussa joka askel. Tässä kohtaa on hyvä ottaa sellaisia lajeja kuin saunajooga ja kotijumppa mainostauolla. Saunassa kun vähän venyttelee niin hiki nousee herkästi ja tuntee jotain tehneensä. Jos tulee lunta, kannattaa heti lainata joku lapsi ja mennä pulkkamäkeen. Se on iloista perinneliikuntaa. Myös uimahallit on keksitty talvea varten, etenkin poreallas. Täällä kannattaa kuitenkin pitää suu kiinni, sillä norovirus rakastaa uimahalleja. Ehkä on parempi jättää uintikin väliin ja hemmotella itseään runsaalla saunomisella. Ei ole turhaan saunaa keksitty juuri Suomessa - Islannin kuumista lähteistä olen kateellinen, mutta yhdistä saunominen paljuun, jos suinkin voit. Yhtä rentouttavaa kuin spa ja vähemmän viruksia.

Vinkki 3: Ruoka. Syö hyvä ihminen, mitä mieli tekee. Talvella parhaita ruokia ovat lämmintä juustoa sisältävät ateriat kuten fondue tai raclette tai mikä tahansa pasta, jonka päällä on runsaasti juustoa. Elämä pimeässä on kurjaa hyvin syöneenäkin eikä kiloja näe kuitenkaan talvivaatteiden läpi. Maaliskuussa sitten voi varovasti tutkia puntaria ja tehdä suunnitelman. Olen itse käyttänyt jo 20 vuotta sesonkivaatteita: talvihousut ovat kaksi kokoa kesähousuja isommat. Kevään tullen laihdutuskuuri onnistuu, kun tietää että joutuu muuten uusimaan koko garderoobin. Syön myös tummaa suklaata joka päivä, siinä on hyvää tekeviä vitamiineja. Talvella on syytä tarkastella itseään peilistä vain hämärässä valaistuksessa ja mielellään kasvopeilillä. Tällöin säilyy harmoninen minäkuva ja se vasta on kehopositiivisuutta parhaimmillaan.

Vinkki 4: Uni. Nuku aina kun voit. Nyky-yhteiskunnassa on virhe: talviunien puute. Agraariyhteiskunnassa ihmiset polttivat tuvassa päreitä, veistelivät puukolla ja nukkuivat läpi pimeän ajan, kun maatöitä ei voinut tehdä eikä iltaisin nähnyt mitään. Tästä syystä sinuakin väsyttää koko ajan ja tekisi mieli tarttua puukkoon. Se on luonnollista. Luonnotonta on tehokkuusyhteiskunta ja talvi, jossa väkisin kaamoksessa yritetään kirkasvaloilla, rännässä tarpomisella ja ilmaston tuhoavilla aurinkolomilla pitää ihmisessä sama vire yllä kuin kesäkuussa. Se ei onnistu: tästä yrityksestä seuraa ainoastaan vakava kevätmasennus. Jos et usko, käypä Espanjassa joulukuussa: kolmessa päivässä energiasi nousevat kattoon, olet kuin uusi iloinen ihminen vappuhulinassa ja paluu pimeään on jyrkkä ja helvetillinen. Tästä syystä en enää matkusta talvella. Luonnollista on olla pimeässä synkkä ja uuvuksissa ja antaa itsensä olla rauhassa. Muista se, äläkä soimaa itseäni väsyneeksi, laiskaksi ja lihavaksi. Kaamoksessa se on ihmisen osa.



Hyvää joulua! Toivoo Varas

21.12.18


Reilu kaksi metriä ei ollut keskimittaiselle miehelle loikkana paljon mitään, mutta järkyttävän paljon, kun se täytyi ylittää kiipeämällä. Juha ravisti verkkoaitaa kokeillaakseen sen kestävyyttä. Tolpat heiluivat pahaenteisesti, mutta Juha päätti yrittää. Oli pakko. Aita rämähti, kun hän riuhtaisi itsensä ylös, metallisidokset repivät nahkahanskoja ja talvikenkien paksut kärjet lipsuivat verkon rei'istä.

Kauempana moottoritiellä näkyi jouluaaton kotiinpaluuruuhka. Siellä Juhakin oli vielä vartti sitten madellut edellisen ajoneuvon perävaloja tuijottaen, lämpimässä autossaan matkalla kotiin, lahjapaketit takapenkillä. Kunnes vaimo oli soittanut ja sanonut, että se kuusen ämpäri oli täytetty ja odotti autotallissa. Että Juhan ei tarvinnut kuin laittaa kuusi siihen.

Saatana. Kuusi! Juhan ohimosuoni oli alkanut tykyttää.

Se oli ollut hänen hommansa, ainoa homma, kuusen hankkiminen. Hän oli sen luvannut hoitaa – ja unohtanut, täysin. Vaimo ja lapset olivat mankuneet kuusta jo joulukuun alusta lähtien ja patistaneet häntä kuusikaupoille ajoissa, ja nyt hän muisti kiusallisen hyvin sanoneensa jokaiseen muistutukseen hieman ärtyneesti, että joojoo. Sitten firman joulumyynti oli sakannut ja töissä oli ollut kaksi viikkoa täysi kriisiprotokolla päällä, hyvä että iltaisin oli ehtinyt nähdä vartin verran lapsia hereillä. Vaimo oli onneksi ollut ymmärtäväinen, vaikka itsekin teki täyttä päivää yrittäjänä.

Mutta enempää armoa hän ei saisi. Kotiin oli turha yrittää ilman kuusta. Enää koskaan.

Juha oli kaartanut Volvonsa lähimmälle bussipysäkille ja laittanut hätävilkut päälle. Nyt todella oli hätä. Sormet tuntuivat tahmeilta, kun hän kirjoitti älypuhelimen ruudulle hakusanoja.
Joulukuusikauppias
Kuusimyyjä
Kuusen myyjä
Kuusikauppa aukioloajat

Myynti oli kaikissa Googlen löytämissä pisteissä 100 kilometrin säteellä loppunut aattona jo puolilta päivin. Nopea kierros lähimarkettien pihoille vahvisti, että myyntipaikoilla oli pelkät neulaset jäljellä. Yhtään kuusimyyjää ei enää ollut missään. Lopuksi Juha oli kaartanut Bauhausin parkkipaikalle. Piha oli autio, loskan seasta pilkotti pysäköintiruutuja ja renkaan jälkiä, ovet olivat sulkeutuneet 7 minuuttia sitten. Juha tuijotti pimeää myymälää. Täältä olivat kaikki kunnolliset isät hakeneet perheilleen kuuset jo hyvissä ajoin, ehkä jo eilen tai viime viikolla. Valinneet isoimmat ja tuuheimmat, maksaneet mukisematta sen mitä pyydettiin ja istuivat nyt ihailtuina ja rakastettuina perheensä seurassa joulua viettämässä.

Mitä vaihtoehtoja hänellä oli?  Jos hakisi itse metsästä? Mutta joka puolella oli kameroita ja koiranulkoiluttajia. Ja mistä saha? Ei sitä nyt hampailla jyrsimälläkään saanut kaadettua. Tai entä jos tekisi oman design-kuusen, poraisi johonkin kakkosneloseen reikiä ja tökkisi reikiin irtohavuja? Ei, tunnelma ei kotona siitä paranisi.

Jouluvalot vilkkuivat tuulilasin vesipisaroissa. Rautakaupan aidatulle pihalle pystytetty joulukuusi oli tuonut tunnelmaa ja lisännyt kassavirtaa jo marraskuusta lähtien, mutta nyt se tuikki tyhjälle pihalle.

Ja silloin Juha oli saanut ajatuksen: jos lainaisi Bauhausin kuusta. Eihän se nyt enää asiakkaita ilostuttaisi. Ja senhän voisi vaikka palauttaa 27. päivä, hyvissä ajoin ennen liikkeen aukeamista. Lapset ehkä vähän ihmettelisivät, mutta tämä oli nyt ainoa ratkaisu ja lykkäisi väistämätöntä katastrofia edes muutamalla päivällä eteenpäin. Hänhän voisi jättää vaikka pihalle jonkun lapun.

Hyvää joulua, toivoo varas.

Juha rimpuili aitaa ylöspäin, maan vetovoima sai hauislihakset maitohapoille ja hengityksen purkautumaan höyrynä hämärtyvään iltapäivään. Yhtäkkiä Juha tunsi pistävää kipua kämmenpohjassaan. Tolpasta törröttävä, terävä metallipiikkiin oli uponnut hanskan läpi peukalon juureen. Juha ulvaisi kivusta, ote lipesi ja hän rojahti maahan. Polvessa tuntui kuuma leimahdus ja häntäluusta katosi tunto kokonaan. Juha jäi makaamaan maahan siihen asentoon, jossa lapset tekevät lumienkeleitä. Jos tekisi lumiperkeleitä. Kylmää räntää hipsutteli kasvoille.

Juha kuuli lähestyvät askeleet, muttei jaksanut kääntää päätään. Hänen ylleen kumartui uteliaan näköinen, eläkeikäinen mies punaisessa samettiasussa, tupsulakissa ja valkoisessa parrassa. Etolan muovikassista näkyi säkkikangasta. Joulupukki tästä tosiaan puuttui.

- Oletko kunnossa, joulupukki kysyi.
- Enpä taida olla, Juha vastasi rehellisyyttä tavoitellen.
- Sattuiko?
- Nämä ruumiinvammat eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä on tulossa, Juha vastasi ykskantaan.

Joulupukki ojensi kätensä ja Juha tarttui siihen epäröiden. Millainen kylähullu päivysti pukin tamineissa Bauhausin pihalla? Ja toisaalta, millainen kylähullu yrittää varastaa rautakaupan kuusen. Pukkiasuinen mies näytti kuitenkin ystävälliseltä ja Juha nousi ähkäisten ylös.

- Mitä sitten on tulossa, pukki tiedusteli.
- Avioero, jos en saa jostain joulukuusta vartin sisään. Lapset eivät takuulla halua nähdä minua enää ikinä.
- Eikö missään enää myydä kuusia?
- Ei, on liian myöhäistä, Juha huokasi syvään rintakehä vavahtaen.
- Se on kyllä huono tilanne. Vaikka ei tässä minuakaan hymyilytä. Aktiivimalli pakotti töihin ja otin joulupukkikeikan. Mutta kun pelkään ihmisiä niin sain paniikkihäiriökohtauksen tässä parkkipaikalla.
- Jestas, oletko kunnossa?

Moottoriajoneuvon lähestyvä ääni keskeytti keskustelun. Abs-jarrut säksättivät vihaisesti pysähtyessään. Vartiointiliikkeen valkoisesta autosta syöksähti ulos harmaapukuinen nuori nainen, joka harppoi leveällä askeleella heidän luokseen.

- Mitäs helvettä täällä tapahtuu, nainen tiukkasi. - Valvontakameroista näkyi, että joku yritti kiivetä aidan yli.
- No tätä on vähän vaikea selittää, Juha aloitti, mutta pukki keskeytti.
- Ei oikeastaan. Meitä pelottaa mennä kotiin. Häntä omaansa ja minua muiden kotiin.
- Mitkä mielenterveyspotilaiden kokoontumisajot täällä on? On saatana jouluaatto, tajuatteko toopet? Mulla on kinkku uunissa ja mun poika ekaa kertaa 10 vuoteen kotona. Ja mä jouduin lähtemään tänne teidän kahden pellen takia. Kiitti vaan!

- Olemme äärimmäisen pahoillamme, tämä on nyt monen sattumuksen summa, Joulupukki totesi änkyttäen.
- Joulunviettoon haluamme tästä itse kukin, Juha pahoitteli ja selitti asiansa niin hyvin kuin taisi.

Vartija oli hetken hiljaa, katsoi heitä vuoron perään ja huokasi sitten syvään.

- Okei, mä en aio päivystää tässä parkkiksella nyt yhtään pitempään. Me tehdään nyt niin, että mä haen autosta ton puutarhapihan avaimet ja pudotan ne tähän maahan vahingossa. Mä toivon, että ne löydetään myymälästä joulun jälkeen. Ja sä pukki ajat kuusivarkaan perässä niille ja otat yhden harjoituskeikan hänen perheensä kanssa. Tehän olette vähän niin kuin tuttuja nyt. Onko selvä?

Molemmat nyökkäsivät.
- Kiitos, Juha sai sanottua.
- Kiittäkää onneanne, että sattui olemaan joulu, muuten olisitte putkassa molemmat.

Hetken kuluttua kolme autoa kaarsi peräjälkeen pois Bauhausin parkkipaikalta. Räntäsade oli vaihtunut kevyeksi lumeksi ja harmaa tienoo muuttui hiljalleen valkoiseksi. Juha kuuli kuinka kuusesta putoili neulasia Volvon takakonttiin. Paras ääni maailmassa.


Joulupukin viimeinen keikka

7.12.18






Joulupukki käveli tietä pitkin. Maa oli pimeä, taivaalta satoi jotain märkää ja mustaa. Pukkia kyllästytti, edessä oli illan viimeinen keikka. Ilta oli ollut täynnä huutavia lapsia, jotka repivät lahjapapereita raivoissaan, kiukuttelivat vääristä lahjoista ja kieltäytyivät puhumasta pukille mitään, tai sanomasta edes päivää.

Lapset olivat muuttuneet 20 vuodessa ihan mahdottomiksi. Ennen ne istuivat jäykkinä jännityksestä, ehkä lauloivat pari laulua ja rapistelivat muutaman paketin varovasti auki. Nyt ne odottivat vain lahjavuorta, mekastivat ja tuskin edes huomasivat pukin käyntiä.

Muovirojua toisensa perään. Kärsivän näköisiä vanhempia design-sohvillaan, jossa he yrittivät pitää pukille edes vähän seuraa kiljumisen keskellä. Lamaantuneita isovanhempia, jotka yrittivät olla puuttumatta mihinkään.

Tämä saisi olla viimeinen joulu. Hän oli tiivistänyt viime vuosina käynnit puolesta tunnista varttiin ja nostanut hintaa, sillä niillä joilla oli pukkiin varaa, ei tuntunut olevan väliä sillä maksoiko käynti 10 vai 30 euroa enemmän kuin ennen.

Ei hänellä ollut mihinkään kiire, kun ei häntä kukaan missään odottanut. Mutta tyhjän kodin hiljaisuuskin oli parempi kuin kiittämättömien lasten kiljuminen ja riehuminen.

Pukki oli ottanut tavakseen tehdä illan viimeisen keikan ilmaiseksi sellaiseen perheeseen, jolla ei ollut joulupukkiin varaa. Niitä perheitä oli paljon, vuosi vuodelta enemmän. Nyt häntä kadutti, että oli luvannut hyväntekeväisyyskeikan sossun mukavalle tädille tänäkin vuonna. Siellä olisi varmasti joku kännissä taas. Ilmaiskeikatkin olivat menneet pahemmiksi viime vuosina.

Pitäisikö perua koko homma, pukki mietti, mutta entä jos hänellä olikin jonkun lapsen ainoa lahja ilmaispaketeissaan, jotka oli kerätty liian hyväosaisten perheiden ylijäämäleluista, lahjoituksina nekin. Ei sellaista pettymystä voinut tuottaa lapsille, jotka olivat elämässään muutenkin tottuneet lähinnä vain epäluotettaviin aikuisiin. Heidän piti saada uskoa edes joulupukkiin.

Pukki huokasi. Vielä tämä keikka, hän päätti ja sitten jään viiskymppisenä eläkkeelle näistä hommista, vaikka alan oikeasti vasta tulla joulupukin ikään.

Hän soitti ovikelloa hiljaisessa talossa, kuulosteli kuuluiko oven takaa mitään, huutoa tai rähinää tai edes elämän ääniä. Mutta asunnossa oli ihan hiljaista. Lopulta kuuluivat varovaiset askeleet.

Pieni tyttö avasi oven ja hänen silmänsä levähtivät selälleen. - Äiti, se on joulupukki, tyttö huusi ja alkoi hyppiä paikoillaan.

- Jaaha jaaha, täällä onkin vissiin kilttejä lapsia, pukki sanoi helpottuneena siitä, että tilanne vaikutti kaikin puolin rauhalliselta.

Tyttö johdatti pukin sisään pieneen, mutta siistiin asuntoon. Olohuoneessa seisoi mukavan näköinen nainen ja hymyili iloisesti.

- Tervetuloa vaan, nainen sanoi ja hänen hymykuoppansa syvenivät. - Pukkia onkin kovasti täällä jo odotettu. Maistuisiko joulutorttu tai glögi, nainen kysyi ja pukki nyökkäsi. Hän istui sohvalle ja ajatteli, että täällä voisi hetken viipyäkin, kun ei kerran ollut enää mihinkään kiire.

Tyttö lauloi jännittyneenä pari joululaulua. Sitten hän kertoi siitä, miten kiltti oli ollut koko vuoden ja mitä oli toivonut lahjaksi. - Mutta äiti kyllä sanoi, ettei pukillakaan ole ehkä niihin lahjoihin rahaa kun ei meilläkään.

Pukki rykäisi. - No katsotaas, hän sanoi ja kaiveli säkkiään toivoen, että ilmaislahjoituksista löytyisi edes jotain sopivaa.

Tyttö sai kirjan, leikkihevosen ja paloauton. - Onpa hienot lahjat, tyttö kiitti iloisena ja halasi joulupukkia, joka rykäisi uudestaan.

Nainen kysyi ottaisiko pukki ehkä lisää glögiä. Pukki arveli, että voisi ottaakin, ellei heille ollut tulossa vieraita. - Ei meille ole, nainen nauroi, - me ollaan maailmassa ihan kahdestaan. Ajateltiin tässä seuraavaksi katsoa vähän joulupiirrettyjä, pukki voi jäädä katsomaan niitä meidän kanssa, jos ei ole kiire muualle.

- Ei ole, pukki sanoi ja hymyili partansa takaa aidosti ensimmäistä kertaa koko illan aikana, - minä olen maailmassa ihan itsekseni vaan.

He istuivat sohvalla katsomassa piirrettyjä, kunnes tyttöä alkoi nukuttaa ja hän laski päänsä pukin polvelle. - Ihan paras joulu ikinä, tyttö sanoi, - tulethan ensi jouluna uudestaan?

Pukki silitti tytön hiuksia varovasti. - Varmasti tulen, hän sanoi ja tarkoitti sitä myös. Sitten tyttö nukahti.



Diginen ilta

30.11.18


Viime vuonna valmistuneen kalliinpuoleisen kerrostalon C-rapussa narahti. Ääni kuului Pirjon hampaista. Nainen puuskautti ilmaa ulos nenästään ja yritti vielä kerran, mutta asunnon ulko-oven digilukko hylkäsi pin-koodin kolmatta kertaa, vaikka koodi oli aivan varmasti ollut oikein. Muovisessa läpyskässä välkkyi oikosulun merkiksi punainen mörönsilmä.

Oi-ko-sul-ku. Di-gi-loik-ka.

Pirjon poskilihakset kiristyivät hitaasti, mutta kun ne kiristyivät, ne menivät tiukalle. Pirjo halusi sisälle asuntoonsa, nyt heti. Hän oli koko päivän malttamattomana odottanut hetkeä, jolloin hän saisi kaataa itselleen ison lasin viiniä. Töissä oli ollut kululaskupäivä. Pirjo oli jahdannut koko päivän myyntipäälliköitä saadakseen heiltä kuluneen kuukauden kuitit sähköisenä tiliöintiä varten. Kukaan ei vastannut puhelimeen, firman kaikkien geelitukkien kännykät ilmoittivat samaa: Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Sitten oli mennyt yhteys verkkolevylle. Koko asema oli hävinnyt työkoneelta kuin pieru tuuletusparvekkeelle. Lopuksi Pirjo oli yrittänyt printata liitetiedostoja, mutta osaston printteri oli alkanut sylkeä ulos kuvia vähäpukeisista miehistä. Hän oli kytkenyt printterin pois päältä ja käynnistänyt sen uudestaan, mutta tulostin oli kiihdyttänyt tahtia. Kiiltäviä neliväriarkkeja housuttomista miehistä pursusi tulostimen ulostuloaukosta roteva pino. Oli ollut pakko vetää johto toistamiseen seinästä ja kikkelikuvat silppuriin, ettei kukaan vain luulisi hänen printtailleen näitä netistä. Ei hän tämmöisiä nyt ollut vailla, hän oli vailla Järvisen kululaskua, että päivän työt saisi valmiiksi, että voisi lähteä kotiin, että voisi päästä sohvalle katsomaan huolestumisohjelman Kari Hotakaista.

Pirjo oli soittanut lankapuhelimesta IT-tukeen. Puheluun vastasi hauskannäköinen Matti Kettu, jonka sangattomat silmälasit olivat menneet muodista edellisen pörssiromahduksen aikaan. Silloin kaikki pörssianalyytikot olivat käyttäneet sellaisia, nyt niitä käyttivät enää ne, jotka eivät trendeistä piitanneet. Matti oli kertonut olevansa koulutuksessa, mutta luvannut tulla katsomaan tulostimet kuntoon heti seuraavana aamuna.

– Mä tuon sulle samalla ne puuttuvat kuitit ja käydään vaikka yhdessä kahvilla, hän oli ehdottanut miellyttävän hymyilevällä äänellään ja sulkenut puhelimen.

Pieni flirttailu oli tuntunut kivalta, mutta hauskuus ei enää yltänyt tänne C-rappuun asti. Pirjo terästi kuuloaan hiljaisessa rappukäytävässä. Mitä ihmeen mölyä asunnosta kuului? Jonkinlaista hankausta ja kolinaa. Ihan kuin pölynimuri olisi hinkannut raivokkaasti pitkin kapeaa käytävää. Pirjo kurkkasi sisään postiluukusta.

Ei sssssaakeli.

Kenkätelinettä vasten nojasi Braum5X4, hänen robotti-imurinsa. Eikä Braum5X4 ollut eteisessä yksin. Se oli kietonut pitkän imuletkunsa vähän pienempikokoisen, vaaleansinisen imurin ympärille. Sitä vehjettä Pirjo ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.

– Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu, Pirjo älähti postiluukusta.

Ei vastausta. Pirjo huusi uudestaan ja hipaisi digitaalista ovikelloa. Kerrostalon kaikissa yksityiskohdissa oltiin haluttu olla hengästyttävän moderneja.

Muutaman sentin levyiseen ovikellon digitaalinäyttöön ilmestyi teksti: Röökillä.

Pirjon suu loksahti auki. Hän kumartui, työnsi huulensa postiluukusta sisään ja yritti kuulostaa mahdollisimman jämäkältä.

– Nyt loppuu tämä! Siellä ei saa polttaa, olen moniallerginen ja erityisherkkä henkilö!

– Anteeksi, onko teillä kaikki kunnossa, kuului hämmästynyt ääni Pirjon selän takaa. Naapurin Taru seisoi lenkkitamineissa ja näpytteli samalla juoksutoimintoa älyrannekelloonsa.

– Minua ei päästetä sisään kotiini, Pirjo ähkäisi.

Epäuskoisen näköinen Taru astui lähemmäs. Se oli virhe. Postiluukusta työntyi imurin letku, jonka varteen oli solmittu punainen rusetti.

– Me halutaan toi kello meidän bileisiin, tunkekaa se sisään postiluukusta, määräsi möreä viskibasso sisältä.

Tarun älyrannekello alkoi vilkkua väreissä. Lenkkeilijä tarttui kiljahtaen ranteeseensa.

– Ai saakeli tämä polttaa!

Kellotaulun värivilkutus kiihtyi ja Taru kiskaisi sen irti kädestään. Imurin letku nappasi kellosta kiinni ja vetäisi sen mukanaan sisään asuntoon niin että postiluukku kolahti. Oven takaa kuului naurua.

– Meillä on täällä kotibileet, lähtekää pois sieltä oven takaa seisoskelemasta kuin jotkut analogiset idiootit, sama möreä ääni jatkoi.

Postiluukku oli jäänyt raolleen ja sieltä näkyi eteiseen, joka oli täyttynyt imureista. Osa niistä piti letkuissaan Pirjon mummi-vainaan kristallisia kuohuviinilaseja. Olivat hittolaiset ottaneet ne olohuoneen lukitusta vitriinikaapista! Ja mitä nuo nurkassa lojuvat paketit ovat. Pitsalaatikoita?

Braum5X4 kietoi letkunsa tiukemmin vaaleansinisen partnerinsa ympäri, käänsi virtanappulansa postiluukun suuntaan ja sanoi miltei juhlallisesti.

– Saat tämän asunnon takaisin puoliltaöin. Meillä on täällä siihen asti Herttoniemen digilaitteiden syysjuhla. Olkaa hyvä ja poistukaa, tai joudumme testaamaan teihin uutta tuhoalgoritmia.

Pirjo ehti vielä nähdä, kuinka kaukosäätimellä toimiva kirkasvalolamppu pyörähti eteisen käytävältä nurkan taakse ja vihelsi mennessään Shakiraa.

Taru häipyi paikalta juoksuaskelin. Postiluukku kolahti kiinni. Pirjo oikaisi vinoon mennyttä villamyssyään. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mihin hänen pitäisi mennä? Poliisille tekemään rikosilmoitus älylaitteiden laittomista kotibileistä?

Hämmentyneenä Pirjo käveli hiljaa takaisin bussipysäkille. Ehkä kannattaisi vain palata töihin. Siellä sentään saisi olla rauhassa ja ne kuittityötkin olivat jääneet kesken.

Työpaikalla Pirjo huomasi, että avokonttorin nurkkauksessa paloi valo. Pirjo asteli hiljaa kohti valonlähdettä ja huomasi, että IT-tukihenkilö Matti Kettu istui tuolinsa etureunalla tietokoneen tuplanäyttöihin syventyen. IT-miehen sormet liukuivat nopeasti mustalla näppäimistöllä. Matti huomasi Pirjon ja hymyili.

– Se koulutus oli ihan turha. Mä tulin tänne toimistolle selvittämään sitä printterivikaa. Mutta tämä on kyllä outo juttu kerta kaikkiaan.

Pirjo hymyili takaisin. Tietokoneen näyttöjä hartaudella tuijottava Matti näytti himmeässä konttorivalaistuksessa vähän Kari Hotakaiselta. Sillä oli sellainen pieni kuoppakin alahuulen alla. Ei se päivänvalossa näkynyt.

– Ei millään pahalla, mutta näytät siltä, että sulla on ollut aika pitkä päivä, Matti jatkoi.

Pirjo nyökkäsi ja alkoi kertoa temppuilevasta ovikoodista, kodin valloittaneista digilaitteista ja tyhjistä pitsalaatikoista eteisessä. Matti Kettu kuunteli tarkkaavaisena.

– Kuulostaapa kiehtovalta, hän myhäili ja ehdotti, että jos Pirjo haluaisi, hän voisi tulla tarkastamaan imurin ohjelmistopäivityksen. – Sen kovalevylle on varmaankin päässyt kasaantumaan liikaa hulluja ideoita.

Vai hulluja ideoita, mietti Pirjo ja tarttui Kettua kädestä. 

– Eipä tässä kiire ole. Mitä jos mennään yhdessä serverihuoneeseen aiheuttamaan pieni oikosulku?


Sisällön tarjoaa Blogger.