Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Featured

8/recent

Naurulokki

28.6.19


Havahduin, kun laivaterminaalin laituri tömähti pehmeästi. Punavalkoinen alus loiskutti laineitaan satama-altaan reunoille kunnes moottorit vaikenivat ja ihmiset etenivät tiiviinä massana maihin vievässä mutkittelevassa käytävässä. Kannelta kohosi lentoon suuri, mustapäinen naurulokki. Se kaarteli hetken turistijonon yllä kuin jotakin etsien, liiteli sitten kohti pientä syreenien reunustamaa puistoa ja laskeutui penkkini eteen. Se taitteli siipensä ja tuijotti minua vaativasti.

- Ei minulla mitään ole!

Näytin linnulle tyhjää siideritölkkiäni ja levittelin käsiäni, mutta lokki otti pari askelta sivulle ja päästi kimakan naukaisun, joka kimpoili puistoa ympäröivän kivikorttelin seinien kautta tärykalvoilleni. Pöhkö otus, ajattelin, mutta olkoon siinä sitten. En voinut mennä takaisin kaksiooni, sillä olohuoneessa oli helteellä iltayhteentoista asti vähintään 32C astetta ja tuulettimeni oli alkanut pitää omituista papatusta. Jatkoin Facebookin selaamista linnun tuijotuksesta välittämättä.

Somesta näki, ettei kaupungissa ollut kesäisin ketään. Kaikki ystäväni ja tuttavani olivat rantalomilla tai mökeillään, skoolasivat kuohuviinillä purjeveneidensä kansilla, söivät laiturilla raparperipiirakkaa iltapalaksi tai nakuttivat kokoon uutta terassia. Minä istuin juomassa lämmintä siideriä puistossa. Yllättävän paljon ne kirpaisivat edelleen, tallenteet ystävien ja perheen kanssa vietetyistä hetkistä, vaikka luulin, että olin niihin jo tottunut. Erosta oli kuitenkin jo melkein vuosi ja olin selvinnyt joulustakin hengissä, mutta kesä oli monella tapaa julmempi ajanjakso, pitempi ja alleviivaavampi. Exän grillauspäivitykset olin piilottanut kokonaan, vaikka ihan hyvissä väleissä olimmekin. Hänen elämäntapahtumistaan tykkääminen tuntui teennäiseltä, enkä halunnut vaikuttaa stalkkerilta. Halusin tykätä omasta elämästäni, mutta sinkkunaisen arjessani ei ollut kauniita kuvia jaettavaksi eikä mitään muutakaan päivitettävää. Töissäkin oli tylsää eikä yhtään #blessed, sillä olin siivoojan lisäksi ainut ihminen koko konttorilla.

Kun nostin katseeni puhelimestani, näin, että lokki tepasteli edelleen hiekkatiellä. Se katseli minua pää kallellaan ja lähti sitten kävelemään puistosta poispäin, muutaman metrin jälkeen se pysähtyi ja tavoitti uudestaan katseeni, naukaisi tällä kertaa pehmeämmin. Minulle tuli omituinen tunne. Ihan kuin se olisi odottanut minua.

- Mitä oikein haluat, kysyin varovaisesti, mutta lokki ei vastannut.

Ajattelin hieman sapekkaasti, että ehkä minun pitäisi ottaa lokista kuva – Tegelhamnista Skattalle liftannut sotka oli kuitenkin kiinnostavinta, mitä minulle oli tänään tai oikeastaan kuukauteen tapahtunut, mutta päätin nousta ylös ja lähteä kävelylle. Yllätyksekseni lokki naukaisi ilahtuneena ja nousi siivilleen. Se lenteli matalalla yläpuolellani ja pysähteli välillä lyhtypylväiden päälle. Epäilin sen haluavan paskoa päähäni, mutta kuljimme sulassa sovussa kohti rantaa.

Laskevan auringon oranssi välkkyi rakennusten ylimpien kerrosten ikkunoista. Käveleminen teki hyvää, se oli yllättäen vilvoittavampaa kuin istuminen. Ostin kauppatorilta hodarin ja smoothien ja heitin lokille palan sämpylää. Se hotkaisi palasensa ammattimaisen nopeasti ja lennähti kohti Esplanadia. Minä seurasin perässä. Välillä katseeni eksyi ja sekoitin sen muihin lokkeihin, mutta silloin se laskeutui eteeni tuijottamaan ja naukumaan äkäisesti. En tiennyt kumpi matkaa oikein johti, mutta etenimme Stockmannin nurkalta Rautatieaseman ohi Oodille. Lokki suuntasi kohti Töölönlahtea ja minua alkoi arveluttaa koko touhu, ei tällaista voinut kenellekään tapahtua.

Yllätyin siitä, miten paljon ihmisiä oli liikkeellä. Musiikkitalon portailla istuskeli nuoria ja ilta-auringon suuntaan antavat terassit olivat yllättävän täynnä. Töölönlahden puistikosta alkoi kuulua musiikkia ja lokki lensi päättäväisesti ääntä kohti. Pienellä aukealla esiintyi akustisesti coverbändi, jonka solisti lauloi Chris Cornellin äänellä Jäätelökesää. Osa ohikulkijoista vain hidasti matkaansa bändin kohdalla, mutta osa pysähtyi ja jäi jammailemaan biisin tahtiin. Lokki laskeutui suihkulähteen viereen, joten minäkin pysähdyin.

Katselin hiljalleen kasvavaa väkijoukkoa ja mietin, miksi somesyötteeni ei ollut näyttänyt minulle tätä, elämää siellä, missä minä oli. Kaupunki oli kesästä huolimatta, tai juuri siksi, täynnä ihmisiä – sinkkuja, kesäleskiä, lomailijoita, kukkienkastelijoita tai opiskelijoita. En ollutkaan jäänyt rannalle, katselin vain väärään suuntaan. Minun kuplani ulkopuolella tapahtui vaikka mitä.

Kun kappale loppui ja ihmiset alkoivat taputtaa, bongasin läheiseltä nurmikolta istumasta pikkuserkkuni, joka heilautti minulle kättään. Kävelin oitis tervehtimään häntä. Rainerin seurassa istui amerikkalainen tutkijaporukka, jolle hän oli luvannut näyttää kesäistä Helsinkiä. Rainer esitteli minut ystävilleen ja he pyysivät minut istumaan seuraansa. Ennen kuin ehdin kursailla, Rainer oli jo kaatanut valkoiseen muovimukiin lämmintä roséviiniä ja ojensi sitä minulle, ja seurueen muut jäsenet tekivät tilaa viltille. Rainer kertoi, että hänen poikaystävänsä oli lähtenyt Eurooppaan reilaamaan ja hän oli jäänyt kotiin kirjoittamaan graduaan.

Bändi aloitti uuden kappaleen. Kaliforniasta kotoisin oleva David kumartui puoleeni ja kysyi, mistä biisi kertoi. Kerroin, että kappaleessa tavallaan lohdutetaan kuuntelijaa kertomalla, että vielä on kesää ja kauniita päiviä jäljellä. Hän nyökkäili kohteliaasti, mutta piti kerrassaan omituisena ajatusta, että vain kesällä voisi löytää ystävän ja saada tilaisuuden. Minua alkoi naurattaa. Elämä ei loppunut kesään sen kummemmin kuin jouluun tai eroonkaan. Mutta yksinäisyyteen se kyllä loppui. David nyökytteli.

– Ei kukaan tule aikuista ihmistä kotoa hakemaan.

Ja silloin muistin lokin. Käännähdin ja katselin ympärilleni silmiäni siristellen, mutta en nähnyt lintua enää missään. Naurulokki oli hakenut minut mukaansa ja tuonut minut ihmisten joukkoon, nyt sillä oli jo kiire toisaalle, johdattamaan naurun äärelle niitä, jotka naurua kaipasivat. Ehkä se suuntaisi takaisin lahden toiselle puolelle laulaakseen kimakalla äänellään Allsång på Skansenilla, ehkä se istui suppilaudan tuhdolla matkalla Roskapankkiin tai ehkä sillä oli kiire jatkaa Allegrolla Pietariin. Kuka tietää. Nau'uin sille mielessäni kiitoksen. Olkoot ihmiset sinua kohtaan avomielisiä ja kiiriköön naurusi kesäyössä taivaan katolle asti.


Vapautuminen

15.6.19




Idea tuli terapeutilta. Kaunis nuori nainen sanoi ilmeenkään värähtämättä kuin maailman luonnollisimpana asiana:

- Entä oletteko koskaan ajatelleet swingausta eli parinvaihtoa?

Jyri yskäisi ja jyrähti heti: - Ei helvetissä!

Kirsi sen sijaan tyytyi hymyilemään hämmentyneesti.

- Kun te nyt olette jo pettäneet molemmat toisianne, niin tulee mieleen, että ettekö voisi hakea sitä kipinää ja jännitystä suhteeseenne yhdessä? Todella monet parit tekevät nykyään niin, se voi virkistää seksielämää yllättävän paljon ja palauttaa läheisyyden, jota teidän tuntuu olevan kovin vaikea löytää enää. Harkitkaa edes, jutelkaa tästä vaikka hetki kotona ennen seuraavaa tapaamista, terapeutti sanoi ja hymyili lämpimästi.

Jyrin näkemys oli selkeä ja mies ilmaisi sen heti autossa pamautettuaan oven kovaa kiinni: - Ei tule seuraavaa tapaamista.

- Mun mielestä tämä oli aika yllättävä ja kiinnostava idea. Eikö kaikkea kannattaisi kokeilla, jos ollaan jo eroamassa muutenkin, Kirsi yritti.

- Se on eri asia, että olet pannut muita miehiä, mutta en halua olla sitä vielä kaiken lisäksi katsomassa! Jyri huusi.

- Sinä panit muita naisia ensin, jos saan muistuttaa, Kirsi vastasi rauhallisesti, - mulle sopisi ihan hyvin, että sovittaisiin avioliiton säännöt uusiksi tässä vaiheessa elämää ja kokeiltaisiin vaikka parinvaihtoa. Kumpikin haluaa pitää meidän talosta kynsin hampain kiinni ja jotenkin olisi kivempi erota vasta, kun lapset muuttavat kotoa. Eihän siihen nyt montaa vuotta mene enää, mutta ainakin päästäisiin valehtelusta ja pettämisestä eroon. Luottamus pitäisi saada takaisin, että voidaan jatkaa yhdessä. En jaksa itse ainakaan kytätä enää yhtään sun paitojen tahroja ja miettiä kenen kanssa siellä kännykässä taas flirttailet. Ja väitätkö mulle oikeasti, että kaikkien näiden vuosien ja naisten jälkeen voisit muka lopettaa pettämisen? En usko. Mun mielestä voitaisiin yrittää kasvaa ihmisinä ja pariskuntana, päästä seuraavalle tasolle, jossa ollaan vapaita puolin ja toisin, mutta yhdessä. Ei se ole edes mitään uutta ihmiskunnan historiassa, monogamia on, Kirsi jatkoi melkein hengästyneenä ja ihmetteli, mistä kaikki nämä uudet ajatukset olivat tulleet näin varmoina hänen päähänsä.

Vielä muutama vuosi sitten olisi ollut täysin mahdotonta edes sanoa mitään tällaista ääneen, mutta terapeutti oli taitava. Nainen oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken, eniten hänen omat estonsa ja moraalikäsityksensä. Terapeutti oli muistuttanut moneen kertaan, että ellei uskonut jumalaan, avioliitto oli ennen kaikkea kahden ihmisen välinen sopimus. Sopimukseen saattoi sisältyä ihan mitä tahansa, mikä ei vahingoittanut kumpaakaan. Mutta oliko swingaus vahingollista? Terapeutti oli todennut, ettei sitä voinut tietää kokeilematta, siksi asiaa piti harkita huolellisesti ja yhdessä.

Jyri ei sanonut mitään, tuijotti vain harmaata ja päättymätöntä tietä edessään.

- Mutta voidaan me tietysti vain erotakin, Kirsi huokaisi hetken kuluttua ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.

Kotona hän tutki swingersien sivuja ja tapaamisia. Niitä tuntui riittävän yllättävän paljon ja kaikissa esittelyissä vakuutettiin, että paikan päälle sai tulla vain käymään, mitään ei ollut pakko tehdä, ei edes riisua vaatteita jos ei halunnut.

Ja mistä hän tiesi, miltä se oikeasti tuntuisi - nähdä Jyri vieraan naisen kanssa kiihkoissaan kaikkien niiden yöllisten itkujen ja mustasukkaisuusriitojen jälkeen? Voi olla, että hän ei kestäisikään sitä. Ehkä hän häpeäisi omaa vartaloaan liikaa eikä pystyisi vapautumaan - ja mitä, jos vain toinen heistä löytäisi parin ja toinen jäisi ilman? Jyri löytäisi takuulla jonkun, mies oli niin kiimassa kaiken aikaa että kuka tahansa kelpaisi hänelle - paitsi oma vaimo tietenkin.

Silti ajatuksessa oli jotain vapauttavaa, jotain, joka sai hänet vihaamaan Jyriä vähän vähemmän. Kuka heitä esti tekemästä lähes kuolleessa parisuhteessaan mitä ikinä halusivat?

He eivät puhuneet asiasta mitään ennen kuin seuraavan kerran matkalla terapiaan.

- Sua sitten kiinnostaisi se swingaus vai, Jyri kysyi hetkeä ennen kuin he olivat perillä.

- En tiedä, onhan se aika hurja ajatus. Mutta ehkä juuri siksi, en tiedä mitä meillä on enää menetettävää, Kirsi sanoi.

- Mua pelottaa, että tapaat siellä jonkun ja menetän sut. Että haluatkin jotain muuta miestä enemmän, ei vain seksin takia vaan muutenkin, Jyri sanoi ja tuijotti eteensä ilmeettömästi.

Kirsi kääntyi katsomaan miestä hämmästyneenä. Tämä oli täysin uutta.

- Voihan siinä niinkin käydä, hän sanoi sitten. - Tai sä tapaat jonkun toisen. Mutta entä jos me tavataankin siellä toisemme, ensimmäistä kertaa vuosiin?

- Mennään sitten, Jyri sanoi. - Olet varmaan oikeassa, ei meillä ole enää mitään menetettävää. Ehkä se voi olla uusi alku, eikä mun tarvitse häärätä enää salaa ympäriinsä. Tai sun etsiä kostoa.

Kirsi nyökkäsi ja hymyili itsekseen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja riehakkaammaksi kuin parikymppisenä sinkkutyttönä. Hän sai tehdä elämällään ihan mitä halusi eikä tarvinnut lupaa keneltäkään ollakseen kaunis, rietas ja onnellinen. Juuri sitä hän halusi olla, niitä kaikkia yhtä aikaa, Jyrin kanssa tai ilman.



Muusikko

7.6.19


Istuin sängyn vieressä kovalla jakkaralla. Hengityskone päästeli väsyneitä huokauksia ja sängyn vieressä seisovat monitorit piirsivät tasaisesti kohoilevaa käyrää ja piipittivät säännönmukaisesti. Viereisen sängyn potilas valitti unissaan. Katsoin äitini suupieleen teipattua paksua hengitysputkea, kämmenselkään kiinnitettyä tippaletkua ja kuivia huulia. Pään ympärillä oli paksu, valkoinen side.

Lääkäri oli lyhytsanainen. "Näin massiivinen aivoverenvuoto jättää väkisinkin jälkensä." Kysyin, kuuleeko äiti. Lääkäri kohautti olkapäitään. "Ehkä, seuraavat 24 tuntia näyttävät."

Oli outoa nähdä äiti niin hiljaisena. Silittelin hänen poskeaan ja juttelin hänelle siitä, että SM-liigan pudotuspelit olivat käynnistyneet, ensimmäiset leskenlehdet olivat juuri putkahtaneet tienpientareelle ja lapsenlapsi saanut ylioppilaskirjoituksensa hyvään vauhtiin, mutta äiti vain liiteli omissa maailmoissaan eikä osoittanut kuulemisen merkkejä, ei vastannut puheeseen sen enempää kuin käden puristukseen. Aiheet loppuivat puolen tunnin jälkeen, joten kaivoin kännykän esiin ja luin ääneen tärkeimpiä uutisia, jätin pois politiikan ja talouden, ne eivät olleet häntä koskaan kiinnostaneet, ja keskityin Suomen euroviisuedustajan valintaan ja Vain elämää -sarjan vastaanottoon, mutta sitten vierailuaika loppui ja minut patistettiin osastolta kotiin. Bussissa mietin, mikä äitiä mahtaisi ilahduttaa. Eikö ihmeitä tapahtunut juuri niin, että joku tuttu ääni tai tuoksu nostaisi koomapotilaan takaisin tajuihinsa? Päätin viedä äidille kimpun pioneja, ne olivat hänen lempikukkiaan.

Seuraavana päivänä lääkärillä ei ollut uutta kerrottavaa, äiti ei vieläkään hengittänyt itse, mutta oli ilmeisesti jo liikuttanut kättään. Pionit piti jättää odotusaulaan, sillä ne tuoksuivat liikaa. Istuin uudelleen sängyn viereen ja luin ääneen Tiina Raevaaran novellikokoelmaa. Äiti tuli kertaalleen tajuihinsa, mutta paksu hengitysputki aiheutti kakomista ja hoitajien oli pikaisesti laitettava hänet takaisin uneen. Silloin minä aloin hyräillä hänelle rauhoittavasti Dire Straitsin Your latest trickiä, samalla tavalla kun hän oli hyräillyt minulle karhunpoika sairastaa kun makasin vessassa vatsataudissa. Hoitaja kielsi ensin laulamisen, mutta protestoin, että potilas oli muusikko. Se oli tietenkin liioittelua, ei äiti mitään itse osannut soittaa, mutta eikö muusikon mittarina voinut käyttää intohimoa, joka näkyi levykokoelman arvossa, tanssikenkien pohjissa ja festarirannekkeiden määrässä? Sain hyräillä biisin loppuun.

Lähdin kotiin, mutta tällä kertaa tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Mummi oli joskus kertonut, miten äiti oli pikkulikkana karannut naapuriin kuuntelemaan radiota aina, kun silmä oli välttänyt ja tanssinut koulumatkat kesät talvet. Äiti oli kärttänyt pianoa, mutta mummi oli sanonut, ettei heillä ollut rahaa sellaiseen turhanpäiväiseen hömpötykseen. Kun äiti oli päässyt töihin, hän oli ostanut ensimmäisestä palkastaan musiikkidivarista levysoittimen ja Roy Orbisonin vinyylilevyn. Siihen mummilla ei ollut enää mitään sanottavaa.

Sen jälkeen äiti oli kuunnellut musiikkia taukoamatta. Minäkin opin jo pienenä nukahtamaan seinän takaa kuuluvaan vaimeaan soittoon, äänilevyjen napsahduksiin ja rahinoihin sekä tanssiaskelien  rytmikkääseen kopinaan. Sain äidiltä 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi alttosaksofonin, sillä kaikista soittimista äiti rakasti sitä eniten. Opettelin soittamaan sitä musiikkiopistossa ja pääsin koulun orkesteriin ja konsertteihin. Äiti oli aina eturivissä kuuntelemassa ja näin hänen usein pyyhkivän kyyneleitään, ehkä liikutuksesta, ehkä jostain muusta. Minusta tuntui, että soittamisen kaipuu oli jäänyt hänelle asumaan jonnekin rintalastan alle.

Laadin Spotifyihin biisilistan ja poimin sinne 60 parasta saksofonimusiikkia sisältävää kappaletta kautta aikain. Äiti vihasi hiljaisuutta, mutta hän ei kaivannut rukouksia tai sairaalalaitteiden piipittävää ääntä, vaan Summertimea tai Plaisir d'amouria. Hän ei ollut koskaan ollut murehtija eikä hän halunnut muidenkaan murehtivan, hän haluaisi vain Ella Fitzgeraldin ja John Coltranen lyövän tahtia ja pitävän häntä kädestä, mitä ikinä tapahtuisikin. Se olisi oikeus ja kohtuus. Musiikki oli ollut hänelle koko elämä, miksi se ei olisi saanut olla mukana silloin, kun hän horjui sen laitamilla?

Vein sairaalaan aamulla nappikuulokkeet ja laitoin listan soimaan niiden kautta. Kolmen tunnin päästä sain puhelun lääkäriltä. Äiti oli kuollut, poismeno oli tapahtunut hieman yllättäen, mutta aivan rauhallisesti.

Niin tietenkin, lista oli loppunut ja musiikki hiljentynyt. Äiti oli jammaillut tästä maailmasta aplodien saattelemana sinne, missä häntä odottivat Mummin lisäksi Louis Armstrong, Duke Ellington ja David Bowie.

Encore, minä lausuin hiljaa, muusikko ei lepää rauhassa.



Life coach

24.5.19



- No niin Päivi, kerrotko millaisia muutosaihioita sulla on just tästä sun ainutlaatuisesta elämästä mielessä?

- Haluan vaihtaa elämän suuntaa. Kokonaan.

- Aivan, sitähän varten kaikki tänne tulee. Kuinka kauan susta on tuntunut tältä?

- 15 vuotta.

- Aika pitkään siis. Mitäs silloin 15 vuotta sitten tapahtui?

- Eka lapsi syntyi. Sen jälkeen niitä on tullut kaksi lisää. Valitsin tosin alunperin kaiken muutenkin väärin, vanhemmat pakotti yliopistoon kun olisin halunnut leipuriksi. Siellä sitten aloin turhautuneisuuttani seurustella ja valitsin ihan väärän miehen, menin sen kanssa naimisiin kun ajattelin, että ehkä ehtisin kotiäitinä alkaa leipoa ja perustaa sen leipomon vaikka. En ehtinyt. En tosin halunnut alunperin lapsiakaan, mies halusi. Mun vanhemmat halusi lapsenlapsia. Kaikki halusi multa kaikkea. Mä halusin vain leipoa.

- I get the picture. Ihan oikeaan paikkaan olet tullut, Radical Life Coach Services on just sun paikka! Vähän isompi suunnan muutos tässä selvästi tarvitaan, että voit alkaa elää itsesi näköistä elämää, kuten meidän sloganissa luvataan. Eli ymmärränkö oikein, että et halua lapsiperhe-elämää sitten jatkossa ainakaan?

- En todellakaan. En minuuttiakaan enää. Mun vanhemmatkin jo kuoli, mutta nyt mä elän niiden näköistä elämää niiden puolesta. Eikä niistä ollut mitään apua lasten kanssa muutenkaan, ne oli aina golffaamassa Espanjassa.

- Okei, I get the picture. Taustatiedoista katsoin, että sun ura on ollut aika vaativissa HR-tehtävissä eli ihmisten parissa. Onko niin, että et halua olla myöskään ihmisten parissa enää?

- En todellakaan. Mitä tahansa muuta paitsi ihmisiä. Saatanan imbesillejä kaikki.

- Kyllä vaan, ymmärrän, tämä fiilis on aika yleinen nykyään. Kirjaan nyt tähän, että ei ihmiskontakteja, se vähän tietysti kaventaa mahdollisuuksia, kun meitä on niin järkyttävän paljon maapallolla nykyään, ihan joka kolkassa joku etsimässä timantteja tai öljyä tai mielenrauhaa, mutta eipä hätää, eipä hätää, eiköhän me jotain sulle keksitä. Odotas kun katson tätä meidän rekkaria... Ihan ensimmäisenä tulis eteen tämmönen orankien suojelupuisto tuolla Borneossa, siellä tarvitaan tosi paljon sellaisia, joilla on kokemusta apinoista ja sullahan on siinä ihan mahtava CV, paras mahdollinen etten sanoisi. Miltäs semmonen kuulostaisi, hyvä ilmasto tropiikissa tulisi vielä kaupan päälle?

- Ei toi oikein nappaa, orangit saattaa muistuttaa käytökseltään lapsia kuulemma, vähän liikaa hoivatyöltä tuntuu tähän tilanteeseen. En halua pitää kenestäkään huolta enkä olla mistään vastuussa.

- Okei okei, unohdetaan eläimet siis, joillekin ne toimii mahtavasti, mutta alan saada nyt syvemmän tatsin just tähän sun tilanteeseen ja profiiliin. Sitten meillä on tietysti aina tämä radikaali vaihtoehto eli kolumbialaisen huumejengin jäsen, mutta en ole ihan varma riittääkö sun aggressiopisteet siihen vielä ainakaan. Siellä pitäisi osata ampua jos aikoo selvitä hengissä yli kuukauden eli suosittelen aina meidän survival-leiriä ennen sinne lähtöä. Miten itsetuhoisena itse pidät itseäsi? Tossa jengissä tuntee ainakin elävänsä täysillä joka hetki, miten kauan nyt sitten elääkään.

-  Ei käy, en lähde mihinkään jengiin. Ne nyt on varmana imbesillejä kaikki.

- Se on tietysti se riski tässä. Sopii ehkä paremmin sellaselle piiloaggressiosta kärsineelle myyntijampalle, joka on tehnyt pitkän uran myynnissä tai markkinoinnissa. Mutta eihän tämä helppoa tietysti koskaan ole, se uuden elämän hankkiminen, eikä sitä voi koko ajan sitten vaihtaakaan. Parempi miettiä nyt tarkasti, että elää sitten kerralla elämänsä onnellisena loppuun asti, kuten meidän takuussakin luvataan. Mites, haittaako sua kylmyys?

- Ei. Ihmiset haittaa. Ei kylmyys.

- Täällä olisi mulla nimittäin tällanen jokeri, jota en kovin monelle ehdota, mutta musta alkaa tuntua, että se voisi osua just sun profiiliin erinomaisesti. Nimittäin Antarktiksella on sääasema, jolla tarvittaisiin mittaajaa. Ei vaadi mitään kokemusta, pitää vaan seurata niitä laitteita ja raportoida kerran viikossa, että ne toimii. Samalla pääsee vaikuttamaan maailman tilaan, kun raportoi sieltä sitten jään sulamista ja ilmaston lämpenemistä, on niinku osa tällasta globaalia kehitystä ja maailman parannusta. Helvetin yksinäistä hommaa kyllä, ja pimeää - sitä harvan pää kestää. Mutta oisko susta tähän, mitäs luulet?

- Kuulostaa täydelliseltä. Mä otan sen.

- Hienoa, tässähän me saadaan nyt tämäkin elämä sitten pakettiin niin sanotusti. Muistutan vielä, että tämä on sitova sopimus elikkä kuten meidän takuu sanoo niin se on uusi elämä ilman paluuta menneisyyteen.

- Ymmärrän. En kadu. Kunhan siellä on kaasu-uuni, jolla voi leipoa. Se riittää.

- Järjestyy varmasti, no problem! Ei muuta kuin tästä vaan nimi alle ja paperit vetämään. Hyvää loppuelämää Antarktiksella!

- Kiitos. Alkaa jo heti helpottaa.





Schrödingerin kissa

17.5.19

Salin valot himmenivät ja katonrajasta alkoi tupruta harmaata savua, DJ hiljensi taustamusiikin kuulumattomiin. Yleisö alkoi tömistää jalkojaan lattiaa vasten, taputtaa ja viheltää. Lavan valot syttyivät ja huuto yltyi. Verhojen takaa asteli esiin ensin rumpali, sitten hontelo basisti ja sen jälkeen molemmat kitaristit ja kosketinsoittaja, joka käveli suoraan soittimensa ääreen ja laski sormensa koskettimille. Radiosta tuttu intro otettiin yleisössä innostuneesti vastaan, ylös kohotetut puhelimet kuvasivat lavaa niin tiiviinä seinänä etten nähnyt hetken mitään. Kun introa oli ehtinyt kulua kymmenisen sekuntia, kiljunnan yltymisestä päättelin, että solisti oli kävellyt lavalle. Hän tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa, hieman nenään, kuten hänen tavaramerkkiinsä kuului.

Muusikko. Katsoin hänen hahmoaan savun ja välkkyvien valojen läpi ja yritin ymmärtää, mitä juuri sillä hetkellä tunsin. Taustakangasta vasten piirtyi hänen hoikka vartalonsa ja valkoinen t-paitansa, joka huomenna lojuisi pyykkikorissa hikisenä. Yritin miettiä, mikä on sellainen lämmön ja turvallisuuden sekoitus, joka on niin hauras, että se hajoaa jo ennen kuin ehtii nostaa hymyn huulille.

– Haluatko, tulla keikalle?
– Haluatko, että tulen?

Hän kohautti olkiaan, vaikka kysyin ihan tosissani. En tiennyt, tarvitsiko hän minua enää, mutta menin.

Olin ollut naimisissa muusikon kanssa melkein 20 vuotta. Siinä ajassa ihminen ehtii elää paljon, jopa niin paljon, että unohtaa, millaista elämä oli ennen. Suhteen alkuaikoina kaikki oli ollut intensiivistä, muusikko oli niin elävä – vapaa, herkkä ja tiedostava, aivan toisenlainen kuin ne itsekeskeiset ja yksinkertaiset moponrassaajat, joita olin teini-ikäisenä tapaillut ja tylsistynyt kuoliaaksi. Saatoimme muusikon kanssa lähteä spontaanisti asemalle ja ostaa liput seuraavaan junaan. Kerran jouduimme Pieksämäelle eikä meillä ollut rahaa hotelliin, mutta me vain nauroimme ja yövyimme sylikkäin betonilattialla parkkihallissa ja liftasimme kotiin. Muusikko houkutteli minut kuutamouinnille, viemään roskalavalta sohvan ja Pietariin festareille. Ja hän laittoi aina nimeni listaan ja pääsin ilmaiseksi laitakaupungin klubeille, joissa hän soitti. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, bändin silloisia tyttöystäviä ja tuttuja, ja jalkojen alla rahisivat lasinsirut.

Sunnuntaisin makasimme olohuoneeni paksulla matolla, joimme Ikean halvoista viinilaseista lämmintä chardonnayta ja puhuimme, usein aamuyöhön asti. Hän oli kiinnostunut ajatuksistani ja keskusteli intohimoisesti musiikista, politiikasta ja Schrödingerin kissasta. Schrödinger oli fyysikko, joka halusi kissaan ja ytimen hajoamiseen liittyvällä ajatusleikillä osoittaa, että kvanttimekaniikka oli epätäydellistä ilman sääntöjä, mutta koe oli ihmisten mielissä muuttunut teoriaksi siitä, kuinka olemassaolo oli vain ytimien epämääräistä järjestäytymistä ja itsessään häilyvää, jolloin asiat saattoivat yhtä aikaa olla olemassa ja kadonneita. Minä kuuntelin hänen ajatuksiaan mielelläni, ja väittelin hänen kanssaan joskus ihan sen takia, että minua viehätti, miten hän suorastaan kiihtyi puolustaessaan asioiden oikeaksi uskomaansa puolta.

Kun muusikko täytti kolmekymmentä, hän toi yhä useammin maiharinsa kaksioni eteiseen ja siirsi rikkinäiset farkkunsa pysyvästi vaatekaappiini. Hänen katseessaan oli uusi aikaisempaa vakavampi palo, hän halusi vakautta, naimisiin ja lapsia. Minä epäröin, en ollut ollenkaan varma, olimmeko siihen valmiita ja tarvitsimmeko muutosta ylipäätään, uutta isompaa asuntoa ja virallista suhdetta. En uskonut avioliittoon tai ikuiseen rakkauteen ja olin hämmentynyt, sillä juuri muusikko oli opettanut minut syleilemään epävakautta ja nauttimaan irtonaisuudesta. Hän oli päättäväinen ja vakuutti, että juuri tässä rytmissä elämän kuului mennä: metronomi tikittää, säkeistö alkaa ja loppuu ja vaihtuu kertosäkeeksi, jossa koko olevainen kiteytetään valittuun tahtilajiin sopivaan lauseeseen. Ja minä uskoin, koska kilpailevaa teoriaa ei ollut.

Nyt 20 vuotta myöhemmin seisoin tässä, suuren salin VIP-alueella ja katsoin hurmoksessa huutavaa yleisöä, joka heitti lavalle kumiankkoja. Kadehdin huojuvaa ihmismerta. Olisin halunnut laulaa mukana mutta olin jäätynyt paikoilleni, lipsahtanut sivustakatsojaksi. En tiennyt, mitä olisin voinut lavalle heittää. Ihmiset paiskoivat huonoja esiintyjiä mädillä kananmunilla ja tomaateilla, niitä oli helppo heittää ja ne jättivät pahan tahran osuessaan kohteeseensa, mutta minä halusin lähettää bändille jotain merkityksellisempää. Vaikka täishampoota tai vuotavan kumisaappaan, koska ne olivat lentäneet minun lavalleni muusikon myötä.

Ensimmäisen lapsen kanssa muusikko jaksoi vielä valvoa, hän käveli vaunujen kanssa ulkona tuntikausia ja kuljetti vauvaa olohuoneessa ja kertoi sille maailman mielettömyydestä. Olin koko ajan väsynyt enkä toipunut synnytyksestä niin nopeasti kuin olisin halunnut. En päässyt enää kiipeilemään enkä jaksanut edes lukea, aivoni tahmasivat. Ajattelin, että kaikki järjestyy, kun arkemme palaa normaaliksi, mutta ei se enää palannut. Me luisuimme äänettömästi kauemmas toisistamme kuin Atlantin keskiselänteen mannerlaatat, sentti sentiltä, ilman maanjäristyksiä ja laavapurskeita. Muusikko muuttui rauhattomaksi. Hän sulkeutui pianonsa ääreen yhä useammin ja istui äänitysstudiossa öisinkin. Hänen kappaleensa alkoivat soida ensin radiossa ja sitten ihmisten päissä ja hän oli koko ajan enemmän poissa, sillä keikat alkoivat myydä loppuun. Samaan aikaan muusikko alkoi pitää huolta itsestään, kävi kuntosalilla ja pitkillä lenkeillä. Minä tulin lastenvaunujen kanssa katsomaan häntä maratonille, mutta myöhästyimme, koska pukemisessa oli kestänyt niin kauan. Hän oli ehtinyt jo juosta ohi.

"Ikävä teitä." Hän saattoi laittaa monta tunteellista viestiä keikkareissulta, mutta kun hän tuli kotiin, hän oli väsynyt ja poissaoleva ja kävi nukkumaan.

– Pääsimme roudaamaan vasta kolmelta.

Jätin sanomatta, että niin minäkin pääsin, kuopuksella oli kolmas korvatulehdus kahden kuukauden sisään ja esikoinen ei uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsi kuolemaa. En osannut lohduttaa meistä ketään.

Biisi loppui ja alkoi uusi, muusikko käveli pitkin lavan reunaa ja antoi yleisön laulaa mukana. Siinä hän oli, läsnä sadoille ihmisille, minullekin. Hän ei koskaan pettänyt yleisölle antamaansa lupausta. Ei ollut sellaista tapaturmaa tai virusta, jonka takia keikka olisi pitänyt peruuttaa. Hän otti kortisonia ja särkylääkettä, jallun ja nenäsuihketta, mutta saapui aina paikalle, eikä antanut ihmisten odottaa. Hänen mielestään encoretkin olivat teatteria, jota ei sopinut pilata lapsellisella viivyttelyllä. Esiintyminen oli hänen tärkein ihmissuhteensa, joka jätti minut yksinäiseksi.

Savukoneet puhalsivat taas salin täyteen harmaata kiemurtelevaa ilmaa. Katsoin lavaa uudelleen enkä hetkeen nähnyt häntä, hän oli Schrödingerin kissa, yhtä aikaa paikalla ja poissa. Tunsin, etten saa kunnolla henkeä ja minua alkoi pyörryttää. Tungeksin ihmisjoukon läpi narikkaan ja otin takkini. Ovimies avasi minulle oven ja toivotti hyvät yöt. Kostea, viileä ilma tuntui hyvältä keuhkoissani ja jäin katsomaan kuinka ihmiset kävelivät ohitseni sateisessa toukokuun yössä.

Työkaverini kysyi kerran, olinko miehestäni mustasukkainen. Aloin nauraa ja sanoin, ettei elämää voinut elää niin. En ikinä kysellyt muusikon aikatauluja enkä yrittänyt estää hänen menestystään, en tutkinut puhelinta tai tentannut, missä ja kenen kanssa hän oli nukkunut. Työkaverini maiskautti suutaan ja sanoi, että olisi kannattanut, sillä oli selvää, että muusikolla oli uusi nainen joka kaupungissa ja minä olin vain kätevä apuväline lastenhoitoon. Suutuin hänelle, tietenkin, osaksi siksi, ettei hän tiennyt meidän elämästämme mitään, ja osaksi siksi, että se saattoi olla totta. Mutta en voinut olla mustasukkainen, sillä en uskonut toisen kautta elämiseen. Ei kukaan jäänyt vain siksi että toinen pyysi. Minä olin teini-ikäisenä pyytänyt isää jäämään, mutta se ei ollut auttanut. Eräänä päivänä kun tulin koulusta, hänen takkinsa ja kenkänsä olivat poissa, ja minä istuin olohuoneessa ja mietin puuttuiko jotain muutakin.

Ehkä työkaveri oli oikeassa. Minun olisi pitänyt olla intohimoisempi ja omistavampi, raivota ettei hän saanut aina lähteä ja jättää minua yksin. Minun olisi pitänyt tarvita häntä kiihkeästi, vaatia enemmän, heiluttaa maksettua konserttilippua hänen nenänsä edessä ja painostaa, että olet tämän minulle ja lapsille velkaa. Nyt muusikko ei voinut enää esiintyä minulle, ja oli liian myöhäistä. Minä olin jo muuttunut valomieheksi tai miksaajaksi, jota ilman hän ei tullut toimeen, mutta jota hänen ei tarvinnut enää hurmata kuten yleisöään. Ehkä todella olin aiheuttanut kaiken itse, vaikka kuvittelin, että me vain täydensimme toisiamme.

En ollut onneton, olin pettynyt. En vihannut häntä, vihasin jatkuvaa kakkossijaani taiteelle. Olin huono häviäjä, koska en tiennyt olleeni kisassa. Ja nyt häilyin hänen todellisuudessaan vain silloin tällöin, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa olemassaolooni itse, juuri niin kuin ne miestensä perään huutavat mustasukkaiset naiset, jollaiseksi en koskaan ajatellut päätyväni. Muusikko oli vapaa ja minäkin olisin halunnut olla.

Otin taksin kotiin. Matkalla mietin, että taksin takapenkki oli Schrödingerin ajatuslaatikko. Kotipihassa laatikko aukeaisi ja sieltä hyppäisi ulos kissa. Ydin oli hajonnut, mutta kissa jäänyt eloon, ja se kävelisi taakseen katsomatta parkkipaikalta pimeään metsään.

-----------------------------

Kiitos, että olet täällä! Kirjoitamme tarinoitamme ilman tukia ja apurahoja, joten kaino ehdotus: kirjoitustoimintaamme voi tukea Arkisatuja aikuisille -kirjan ostamalla tai äänikirjaa kuuntelemalla. Saat kokeilla Bookbeat-sovellusta kuukauden ajan ilmaiseksi "arkisatuja"-alekoodilla.

Vauvapalstalta poimittua: Mitä olette saaneet äitienpäivälahjaksi?

10.5.19


"Kukat riittäisivät"10.5.2019 klo 22:01

Kirjoittelen tänne ensimmäistä kertaa, kun en oikein tiedä mitä tekisin. Minulla on sunnuntaina ensimmäinen äitienpäivä ja löysin äskön vaatekaapin perältä pakkauksessa olevan pastakoneen, kun olin etsimässä kevättakkiani. Ensin tuli tietenkin mieleen, että onko ukolla kaljaa siellä piilossa, mutta kyllä siellä oli ihan upouusi pastakone, kääreissä ja muoveissa. Nyt pelkään pahaa, että ei kai vaan ole minulle tämä. Voiko se olla? Meillä on kolmen kuukauden ikäinen vauva ja yhtä pitkään olemme syöneet pelkkiä eineksiä, jos olen ehtinyt syödä ollenkaan, kun vauva roikkuu tississä kiinni kaiken hereilläoloaikansa. Olen aika väsynyt koko ajan enkä edes kummoinen kokki. Pelkään että alan itkeä, jos se on minulle.


"Anonyymi"10.5.2019 klo 22:59

On se sinulle, mutta voisi olla kuule paljon pahempikin kuten vaikka rikkaimuri. Tuon voi sentäs myydä Torissa eikä mies huomaa mitään, saat mukavat kahvilarahat. Voimia nyt silti. Minä olen nyt kahdeksan vuotta putkeen saanut kalliin pitsisen alusasu/tanga-setin sukkanauhoilla, mutta miehen muistilapulla oleva koko ja malli on kirjoitettu aikana ennen kolmea lasta. Eipä kyllä mies ole niiden perään kysellytkään ja tangat olen antanut lasten leikkeihin barbin riippumatoksi. Liivejä olen säästellyt, jos vaikka esikoistytär 10 vuoden päästä tarvitsisi. Pitäisi ehkä miehelle vinkata lahjakortista, mutta en kehtaa kun kaunis ajatus kuitenkin.

"Onnellinen nainen" 10.5.2019 klo 23:14

Voi voi, tuo on kuule ihan hyvä lahja, olisit vaan kiitollinen sinäkin. Minä sain kerran syntymäpäivälahjaksi itse tehdyn kortin, jossa oli ihan taidokkaasti luonnosteltu maisema jostain kaupungista. Kortin toisella puolella oli sanaristikko, jonka vastaukseksi tuli PITEARI. Kuulemma piti olla Pietari. Ajattelin että junaliput varmaankin ovat sähköpostissa odottamassa, mutta eivät olleet. Eikä hotellivarausta, ei mitään. En tiedä oliko mies katsonut liikaa Napakymppiä vai odottiko se minun järjestävän hänelle unelmien seksiloman rajan takana mutta eipä sen väliä. Lahjasta on nyt 10 vuotta ja avioerosta melkein saman verran. Uusi mies on ihminen, joka tekee eikä haaveile. Kirjoitan tätä Mallorcalta, jossa nykyisin asun. Hyvää äitienpäivää kuitenkin sinulle ja itku pois.

"Anomuumi" 11.5.2019 klo 00:54

Komppaan edellistä, rupea vain katsomaan gnocchi-reseptejä. Miehelläsi on todennäköisesti kuitti tallessa siitä vehkeestä ja voi myös mennä vikaan niillä kukilla. Minun mies ei koskaan osta mitään, eikä varsinkaan kukkia, mutta pari vuotta sitten se kuitenkin tyrkkäsi lasten lahjojen mukana aamukahvipöytään tulppaanikimpun. Aluksi ilahduin kovasti, mutta sitten aloin katsoa, että eikö vain kimpussa ollutkin jotain tuttua: se olikin meidän taloyhtiön pihapöydän yhteinen kimppu! Ja tiedättekö, mitä mies siihen? "Vitsi vitsi! Emmä nyt oikeesti viitsinyt ostaa kukkia, mutta sun ilme oli hyvä!" Voitteko kuvitella? Olen aika rauhallinen ihminen, mutta lakkasin kostoksi pesemästä hänen pyykkejään. Kun kalsarit loppuivat viikon päästä laatikosta, totesin että onpas sulla hassu ilme. Seuraavana äitienpäivänä en saanutkaan enää häneltä mitään, ei kai keksinyt mitään varastettavaa enää, ja se olikin ihan hyvä, koska lasten lahjat riittävät minulle.

"Kukat riittäisivät" 11.5.2019 klo 06:32

Kiitos kovasti vastauksista. Ajattelin katkaista tämän lahjakierteen nyt heti alkuunsa ja korostaa että minä en sitten tarvitse mitään lahjoja eikä kaapeissakaan ole tilaa millekään kodinkoneelle, kun kaikkialla on vain vaippapaketteja ja tuttipulloja, joista vauva ei suostu syömään. Taidan ostaa itse itselleni lahjaksi vaikka fysioterapiaa tai hyväntuoksuisen kasvovoiteen.

"Anonyymi" 12.5.2109 klo 08:23

minä sain markku aron elämäkerran pokkarina, jossa alehinta vielä takana. ei edes kovakantista ja missä välissä ehtisin muka lukea ja kuka on markku aro!!!???

"Kukat riittäisivät" 12.5.2019 klo 18:05

Hei! Palasin tänne vielä päivittämään, että minun äitienpäivälahjani ei ollutkaan se kone vaan itse tehtyä simpukkapastaa! Ja oli kyllä todella hyvää, kuohuviiniäkin oli ostanut, eikä edes halvinta. Kyllä maistui hyvältä kaikkien niiden pakastepizzojen ja kahden tunnin yöunien jälkeen! Minä annan isänpäiväksi sille kokkikurssin, jotta jatkuu tämä mukava uusi harrastus. Kiitos teille kuitenkin vertaistuesta!

*****

Ps. Mies! Jos luit tänne asti ja kaipaat kirjalahjavinkkejä äitienpäivään, täältä löydät 20 kirjan listauksen! Iloa sunnuntaihin!

Liian komea mies

3.5.19


Hanna hätkähti, kun Skam-sarjan hurmuripoika tuli ruutuun ensimmäisen kerran. Sehän oli ihan kuin Vili. Hän tuijotti ruudun poikaa ja tunsi pienen vihlaisun vatsassaan, kun poika piiritti kaunista blondia.

"Onpa hassua, mun ensimmäinen poikaystävä oli kovasti ton näkönen", hän sanoi tyttärelleen ja tyttö katsoi häntä epäuskoisesti tuhahtaen. "Niin vissiin", esiteiniksi muuttunut tyttö sanoi.

Vili oli liian komea mies. Tai ainakin liian komea Hannalle, se oli selvää. Mutta jostain syystä se tykkäsi hänestä silti, niin se ainakin väitti. Sen mielestä Hannalla oli ihana pieni takapuoli ja kaunis hymy ja vaikka Hanna oli omasta mielestään kömpelö ja ruma, hän halusi silti uskoa siihen, että poikaystävä rakasti häntä vilpittömästi.

He olivat 19-vuotiaita ja Hanna suunnitteli heille kokonaisen elämän valmiiksi. Poikaystävä ei ollut siinä suunnitelmassa mukana, hymyili vain ihanaa vinoa hymyään ja sanoi, että katellaan. Hänen lempinimensä oli Vili ja kun he kävelivät kadulla käsi kädessä, kaikki tytöt tuijottivat Viliä häpeämättömästi. Vilillä oli paksu tumma tukka ja heittoletti puoliksi silmien edessä. Se teki hänestä pysyvästi flirtin näköisen.

Elämä Vilin kanssa oli kiihkeää ja arvaamatonta. He viettivät kaiken aikansa pääasiassa baareissa yhdessä ja erikseen omien kaveriporukoidensa kanssa, makasivat sängyssä krapulassa kuuntelemassa musiikkia ja harrastivat aina vain lisää seksiä. Vili oli niin seksikäs, ettei häntä voinut vastustaa eikä Hanna halunnutkaan. Vilin mielestä se oli mahtavaa - kyltymätön tyttö, sillä nimellä hän kutsui Hannaa kavereilleen. Hanna halusi pitää hänet tyytyväisenä, he olivat nuoria ja rakastuneita, eikä mikään voisi tulla heidän väliinsä.

Paitsi Hannan mielikuvitus. Puolen vuoden seurustelun jälkeen Hanna alkoi kysellä eivätkö he voisi muuttaa yhteen. Vili vastasi vain mystisellä vinolla hymyllään. "Ei nyt ihan vielä", hän sanoi ja kun Hanna tivasi miksi ei, hän sanoi haluavansa pitää vapautensa.

Minkä vapauden, kysyi Hanna epäluuloisena ja Vili sanoi heidän edenneen vähän nopeasti. Hän ei ollut varma siitä, kuinka vakavasti halusi Hannan kanssa seurustella, heillä oli kivaa yhdessä ja Hanna oli ihana, mutta.

Mutta mitä, Hanna jankutti vaikka tiesi, että olisi parempi lopettaa ja Vili huokaisi ja sanoi, että jos tästä oli nyt pakko puhua niin hän oli mielestään vähän nuori päättämään mitä halusi tehdä elämällään eikä halunnut Hannan estävän hänen suunnitelmiaan. Mitä suunnitelmia, Hanna kysyi vaikka ymmärsi jo ettei kuulunut niihin ja Vili tuskastui, emmä tiedä, hän sanoi kärttyisesti, no vaikka muuttaa ulkomaille, mistä sitä voi tietää missä haluaa olla viiden vuoden kuluttua.

Mä en siis olekaan sulle ykkönen, Hanna sanoi ja Vili alkoi taas hymyillä vinosti puhaltaen hiukset otsalta pois: "Tietenkin olet", hän sanoi, "Mä en vaan vielä tiedä mitä haluan elämältä enkä voi sen takia pakottaa sua mukaan mun kaikkiin suunnitelmiin. Mehän ollaan vapaita kuitenkin molemmat, vai mitä, koko elämä edessä, eiks vaan?"

Hanna lähti mykistyneenä kotiin ja päätti lopettaa koko suhteen, mutta ei pystynyt. He jatkoivat seurustelua, mutta Hanna alkoi nähdä yhä enemmän merkkejä siitä, että Vilillä oli muitakin naisia tai että hän ainakin halusi muita naisia. Sitähän miehet aina tarkoittivat, kun puhuivat vapaudesta. Ne halusivat panna muita naisia, se oli kaveriporukassa ehditty jo oppia. Hän alkoi tivata keitä kaikkia Vili tapaili hänen selkänsä takana. Ei ketään, kuulemma, mutta Vilin kaveriporukassa oli paljon vapaita naisia ja ne kaikki yrittivät varmasti pokata hänet. Miten ne voisivat olla yrittämättä sen näköistä miestä?

Baarissa hän sai raivarin, kun Vili jutteli jonkun vieraan naisen kanssa lyhyen hetken naureskellen ja kävi heittämässä siiderin naisen päälle. He lähtivät ulos ja tappelivat koko matkan Vilin luokse siitä, että Hannan pitäisi lopettaa juominen, kun jokainen baari-ilta päättyi nykyään huonosti mustasukkaisuuskilareihin. Seuraavana aamuna Hanna itki ja pyysi anteeksi, sanoi kuvitelleensa, että Vili aikoi lähteä toisen naisen mukaan. He tekivät sovinnon ja Vili sanoi, että Hannan pitäisi päästä eroon mustasukkaisuudestaan, se oli turhaa eikä hänellä ollut aikomustakaan olla kenenkään toisen kanssa. Mutta Hanna ei uskonut sitä enää.

Jos hän ei saanut Viliä juhlista kännykällä kiinni, hän soitti Vilin ystäville, kunnes joku vastasi ja antoi puhelimen hänelle. Jos Vili oli koko viikonlopun reissussa juhlimassa kavereidensa kanssa, Hanna meni sunnuntaina hänen kotiinsa ja ristikuulusteli krapulaista miestä koko illan ja etsi merkkejä muista naisista. Hänen olonsa oli sietämätön, hän pystyi rauhoittumaan ainoastaan kotona kahdestaan Vilin kainalossa. Mutta sellaista elämää Vili ei halunnut. Ei ainakaan vielä, eikä ehkä koskaan hänen kanssaan. Ajatus oli kestämätön, ja se vainosi häntä heti, kun Vili vietti aikaa hänen ulottumattomissaan.

Hanna ei pystynyt jättämään Viliä, eikä hän pystynyt olemaan miehen kanssa. Eniten maailmassa hän pelkäsi sitä, että saisi Vilin kiinni toisen naisen kanssa. Hän oli varma siitä, että niin tapahtuisi.

Ystävät saivat hänet houkuteltua Ruotsin risteilylle, kun Vili oli lähdössä koko viikonlopun festareille. Vilikin oli helpottunut siitä, ettei Hanna voisi seurata häntä vahingossakaan ja tulla riehumaan kavereiden eteen. "Pida hauskaa nyt äläkä stressaa", Vili sanoi heidän erotessaan perjantaina. "Mä rakastan vaan sua, enkä tee mitään tyhmää. Sunnuntaina nähdään ja pannaan koko viikonlopun edestä." Sitten hän suuteli Hannaa, joka jäi itkemään risteilylle valmiiksi pakatun laukun kanssa kotiin.

Mutta tyhmyyksiä ei tehnytkään Vili. Hanna päätti juoda ystävien kannustamana kännit. Hän tapasi pojan, joka ihaili ja imarteli häntä koko illan, kunnes houkutteli Hannan jatkoille hyttiin. Siellä he suutelivat läpi yön ja vasta aamulla Hanna kompuroi takaisin omaan hyttiinsä. Hän ei ollut pojasta tippaakaan kiinnostunut, mutta selitti kavereilleen sekoilleensa pojan kanssa vain siksi, että Vili teki festareilla kuitenkin samaa. "Ollaan sitten vapaita saatana", Hanna sanoi ja korkkasi krapulasiiderin.

Sunnuntai-iltana Vili soitti ja kysyi, miksei Hanna tullut hänen luokseen. "Emmä halua tulla enää", Hanna sanoi. "Mä tapasin yhden toisen tyypin."

Ensin Vili raivostui, sitten itki. Hän ei ymmärtänyt Hannaa, ei tajunnut, miten heille oli voinut käydä näin. Hän oli kuulemma ollut suhteessa tosissaan, vaikkei halunnut vielä muuttaa yhteen - mikä kiire heillä muka oli ollut? Hanna itki ja sanoi, ettei luottanut Viliin eikä voinut olla hänen kanssaan, kaikki oli liian sekavaa ja vaikeaa ja he olivat liian nuoria. Niinhän Vili oli itse sanonut, että he olivat liian nuoria sitoutumaan, heidän piti olla vapaita. Mutta heidän vapauskäsityksensä poikkesivat toisistaan ja se selvisi heille liian myöhään.

He erosivat dramaattisissa tunnelmissa, päätyivät pari kertaa sänkyyn, vannoivat etteivät ikinä voisi unohtaa sitä kaikkea ja unohtivat toisensa heti sen jälkeen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Hanna näki Vilin ostoskeskuksessa, mies ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Ainoastaan tumma tukka oli eri mallinen ja siinä oli harmaan sävyjä. Hän oli kauniin tumman naisen kanssa ja heillä oli Vilin näköinen suloinen pieni poika. Vili kääntyi ja näki Hannan. Tunnistettuaan hänet Vili tuli hymyillen tervehtimään, nainen jäi taaemmas lapsen kanssa.

He vaihtoivat kevyitä kuulumisia, Hanna katsoi tuttua hymykuoppaa toisessa poskessa, pystyi melkein tuntemaan Vilin niskan tuoksun yhtäkkiä vuosien takaa. Vili oli komea edelleen, hän käytti nyt nimeä Ville, mutta oli edelleen sama vanha Vili kuin ennenkin. Kohteliaan viisiminuuttisen jälkeen he erosivat, Hanna näki kun Vili otti naista kädestä ja he kävelivät yhdessä pois.

Siinä oli se näky, jota hän oli niin pitkään seurustellessaan pelännyt, josta hän oli nähnyt painajaisia, jonka takia hän oli raivonnut, nolannut itsensä ja pilannut monta iltaa ja yötä. Ilman omaa hölmöyttään hän olisi voinut olla nyt siinä, kulkea käsi kädessä Vilin kanssa yhteinen lapsi heidän välissään.

Miltä se olisi tuntunut? Miltä kaikki oli tuntunut silloin? Hän ei muistanut enää.


Kirjailijat avaavat kaapin oven

28.4.19
Olemme vähän vähemmän kertoneet tässä blogissa itsestämme ja muuttaneet elämäämme enempi fiktion muotoon. Kirjan eli Arkisatuja aikuisille -teoksen julkaisu on kuitenkin siitä erikoinen asia, että muuten komerossa piileskelevän ujon kirjailijan on silloin syytä avata kaapin ovet ja kertoa jotain siitä, kuka hän oikein on ja miksi.

Ja mehän kerroimme - jos teitä huvittaa kuulla lisää, Yle Areenasta voi kuunnella perjantain Yle Puheen aamu-shown, jossa selostimme kaikenlaista kirjan synnystä siman pullotukseen (jonka Katja päätti hoitaa näppärästi loppuun julkkareiden jälkeen n. klo 2.30 aamulla). Meidän osuus löytyy kohdasta 02:05:20 klikkaamalla tästä.

Perjantaina pidettiin kavereille julkkarit pre-vappu-hengessä Jackie Barissa. Aloitteville kirjailijoille tai sellaisiksi haluaville kerromme nyt julkkareiden tärkeimmän tarkoituksen: se on keskimäärin ainoa kerta kirjailijan elämässä, jolloin signeeraus- ja selfie-pyyntöjä on aivan jonoksi asti. Kirjailija saa tuntea itsensä siis merkkihenkilöksi ja suosituksi tähdeksi ystävien iloisten kehujen ja selkään taputusten ansiosta.

Se on se hetki, jolloin apuraha-hylkäysten jälkeinen masennus kaikkoaa ja päätös siitä, että tämä on viimeinen kirja unohtuu: kirjailija kokoaa itsetuntonsa rippeet ja päättää jollain konstilla, jollain ajalla aloittaa ehkä sittenkin vielä yhden kirjan, kun tätä suosiota tuntuu sentään olevan! Olkoonkin, että kaikki fanit ovat ystäviä ja sukulaisia tai kustantamon edustajia. Mutta onhan heitäkin sentään kokonainen baarillinen vaivautunut paikalle! Matkalla menetykseen ollaan siis!

Olennaista on sekin, että skumppa virtaa, jolloin päästään oikein sellaiseen suuren maailman Hollywood-tunnelmaan. Katsokaa vaikka:

Keiju ja prinsessa skoolaavat hoville onnellisina.

Ihanat ystävät tiiviissä tunnelmassa. (Kuva: Okko Ojala)


Lavashow kustantaja Mirjam Ilvaksen kanssa. (Kuva: Okko Ojala)


Ihana kustannustoimittajamme Kukka-Maaria Kortesluoma on myös myyntitykki, joka möi 50 kirjaa loppuun (kiitos kaverit siitäkin!). (Kuva: Okko Ojala)

Oli kyllä todella hauskaa ja iloinen tunnelma - saimme myös hyvät vinkit jatko-osaan sekä Kiinan valloitukseen. Uusia ideoita syntyi Novelliblogiinkin, joten pysykää kuulolla ja muistakaa seurata FB-ryhmää, jonne päivitämme kirjakuulumisia kevään mittaan.

Lopuksi ekoja palautteita kriittisiltä lukijoilta: Inan äiti (79 v) liikuttui kirjasta kovasti, ja nauroikin välissä varmistettuaan, että onhan kyse nyt varmasti fiktiosta. Hän totesi, että kirja on "kiinnostava kurkistus seuraavan sukupolven elämän". Uskallamme suositella kirjaa äitienpäiväpakettiin eri ikäisille äideille, Akateemisen kirjakaupan lisäksi sen voi ostaa kätevästi vaikkapa Adlibriksestä täältä.

Kirja löytyy äänikirjana, jonka lukee Krista Putkonen-Örn – ja mukana on myös bonusraita. Kehtaamme suositella tätäkin formaattia, koska iloksemme Arkisatuja valloitti tänään BookBeatin ykkössijan Nousussa nyt -listalla. Jopas jotakin!

BookBeatissa ja Storytelissä on aina uusille kuuntelijoille ilmainen parin viikon koejakso, joten konseptia voi ensin testata rauhassa.



Tässä tämän viikon kirjakuulumiset ja lisää fiktiota taas ensi perjantaina! Kiitos, että olette lukijoitamme - ilman teitä ei olisi syntynyt kirjaakaan! Skål! :)

Katja puuttuu kuvasta, mutta molempien puolesta: kiitos lukijat! <3 (Kuva: Okko Ojala)


Tunnetko itsesi? Tutustu satumaisiin arkihoroskooppeihin!

26.4.19


Kaikilla meillä on persoonassamme haasteita, yksillä pieniä ja toisilla sitten vähän suurempia. Nämä arkesi sujuvuuteen vaikuttavat sudenkuopat on tärkeä tiedostaa, ettet vallan romahda ja saa diagnoosia. Lukaise siis korvakynttiläintendentti Taina-Liisa Sopasen laatimat horoskoopit ja ymmärrät itseäsi taas hieman paremmin!
(Huom. Räätälöidyt lukusuositukset löytyvät kirjasta Arkisatuja aikuisille)


Kauris


Olet arjen supersankari, Kissanaisen ja Godzillan rakkauslapsi ja manageeraat suvereenisti niin uran pörssiyrityksen johtoryhmässä, koulun myyjäiset, joulukortit kuin lasten kesäleiritkin. Mikään arjen haaste ei ole sinulle ylitsepääsemätön, päinvastoin, joskus kumppanistasi saattaa tuntua, että oikein hakeudut tilanteeseen, jossa sinulla on johtoryhmän telco, joogatunti ja kuopuksen kuorokonsertti päällekkäin. Iltaisin kun presentaatio on hiottu, sämpylätaikina kohoaa ja astianpesukone hurisee, käperryt sikiöasentoon hyperventiloimaan kodinhoitohuoneen lämpimälle lattialle. Haaveilet prinssistä, joka kantaisi sinut vahvoilla kärsivarsillaan lomalle ja/tai terapiaan. Toivot että edes joskus peffasi alla tuntuisi pieni herne sen jalkapohjasta löytyvän legon sijaan.

Mikä neuvoksi? Tartu pullon sijaan kirjaan. Lyhyet novellit sopivat akuuttiin burnoutiin paremmin kuin aikuisten värityskirjat.

Lukusuositus: Hermoromahdus


Vesimies


Äitisi kuoli nuorena eikä ihme. Sinun on aina ollut vaikea erottaa arkea ja satua toisistaan ja se näkyy paitsi työtehtävissäsi myös ihmissuhteissasi ja mielenterveydessäsi. Punaisia hiippalakkeja vilistää nurkissasi muulloinkin kuin jouluisin etkä uskalla avata vaatekaapin ovea, koska pelkäät, että sieltä joutuu Narniaan. Luotat elämässäsi vain aamukahviin, mikä onkin hyvä, sillä viimeksi kun otit kolmostuopin löysit itsesi Kansasista variksenpelättimen näköisenä. Sinulle ei sovi oikein mikään ala, mutta markkinoinnissa saat vähiten vahinkoa aikaan.

Mikä neuvoksi? Ryhdistäydy ja ota elämä haltuun lentäviltä norsuilta kirjoja lukemalla. Romaaneihin ei keskittymiskykysi riitä, mutta novellit toimivat mainiosti.

Lukusuositus: Ei mikään aamuihminen

 

Kalat


Pullonpalautuskoneet, printterit ja jopa ovikellot menevät aina kohdallasi epäkuntoon ja tämän takia tavaramerkkisi on epävarma hymy ja elohiiri vasemmassa silmässä. Ollaksesi noinkin pihalla olet helvetin hyvä larppaamaan normaalia. Et aamuisin erota leivänpaahdinta kristallipallosta ja joudut pinnistelemään ettet tervehdi työkavereita quenyaksi. Et ole varma, onko sinulla kumppania tai perhettä, etkä uskalla tarkistaa sitä terapeutiltasi. Kalat päätyvät usein hoitoalalle, koska eivät muista itsekään ovatko hoitajia vai potilaita.

Mikä neuvoksi? Epäselvissä tilanteissa kannattaa toimia kuin karhun kanssa: poistu hitaasti takaperin paikalta ja lue hetki kirjaa, joku ihan lyhyt juttukin riittää.

Lukusuositus: Ruususen univaje


Oinas


Sinä se olet oman elämäsi yksisarvinen. Väität olevasi vanha sielu ja viihtyväsi yksin, mutta todellisuudessa et vain uskalla poistua asunnostasi. Kaipaat neuroottisesti huomiota, joten kanavoit seksuaalista ja älyllistä turhautumistasi netissä: teet itsestäsi lastensuojeluilmoituksia, vihakommentoit muotiblogeja Michelle Obaman nimellä ja tehtailet rikosilmoituksia taloyhtiösi pihalle pysäköidyistä autoista. Joskus öisin käyskentelet rappukäytävässä naapureille heippalappuja kirjoitellen ja postiluukuista Sarasvuota siteeraten. Sovit ahdistuneisuudessasi mainiosti kirja-alalle.

Mikä neuvoksi? Muista, että kotoa ei tule hakemaan kuin poliisi ja ruumisauto – ja vieläpä pian – mutta niitä odotellessa voit tarttua kirjaan. Kannattaa aloittaa lyhyillä tarinoilla ja välttää turhaa draamaa.

Lukusuositus: Mummin toyboy


Härkä


Olet intohimoinen ja määrätietoinen kuin Petteri Punakuono. Olet lapsesta asti ollut vähän outo ja hillunut takapihalla mielikuvitusystäviesi ja taikasauvan kanssa, ja ehkä juuri siksi päädyit pankki- ja vakuutussektorille. Kaikki mihin kosket muuttuu edelleenkin paskaksi, mutta voit selittää asian suhdanteilla tai syyttää muita. Olet helposti höynäytettävissä, minkä takia joudut paikkaamaan talouttasi pikavipeillä ja nettipokerilla. Myös herätysliikkeiden edustajat rimputtavat säännöllisesti ovikelloasi.

Mikä neuvoksi? Lakkaa istumasta pelisilmäsi päällä tai joudut vielä vankilaan. Lähenny todellisuuden kanssa arkisatuja lukemalla.

Lukusuositus: Antarktis


Kaksoset


Olet yleisaddikti, jossa yhdistyy Nuuskamuikkusen pitkäjännitteisyys ja Cruella de Vilin bisnesvainu. Koska elämän suurella sukkalaatikolla ei ole sinun varallesi ehjää paria, kehität pakkomielteisesti kiinnostavia käänteitä elämääsi itse. Muistatko, kun yritit pitää tipatonta? Laitoit kaikki housusi pesuun, ettet vaan olisi lähtenyt baariin. Joit kuitenkin paremman puutteessa yskänlääkettä, teit housut vessapaperista, jouduit kaatosateeseen ja menit nukkumaan paperinkeräyslaatikkoon. Aamulla jouduit selittämään kumppanillesi, miksi sinulla on mononukleoosi ja Väyrysen kuva perseessä.

Mikä neuvoksi? Ei näin. Opettele rauhoittumaan meditoimalla ja kirjoja lukemalla. Lyhyet tarinat toimivat hermostollesi parhaiten.

Lukusuositus: Sienimies


Rapu


Rapuja pidetään yleisesti lempeinä koti-ihmisinä, mutta todellisuudessa ravut tykkäävät katsella kun maailma palaa, ja sinulla on vieläpä bensakanisteri ja sytkäri kourassa. Kumppanisi on yrittänyt kertoa jo vuosia, että oman tiensä kulkemisen ja pärställään kyntämisen ero on hiuksenhieno, mutta ketäpä sinä nyt kuuntelisit. Soudat mielestäsi trendikkäästi vastavirtaan mutta todellisuudessa veneesi vuotaa ja teet elämästäsi järkyttävän vaikeaa olemalla oma itsesi. Et pysty ottamaan vastaan mitään neuvoja tai kritiikkiä ja mieluummin hukuttaudut järveen kuin pyydät anteeksi. Tämä johtuu siitä, että jäit lapsena vaille rajoja ja iltasatua.

Mikä neuvoksi? Nyt on korkea aika kanavoida aggressiivispassiivisuutesi kirjallisuuteen. Aikuisten satujen maailma tarjoaa oivan pakopaikan identiteetistäsi.

Lukusuositus: Kärpänen


Leijona


Ei se siitä. Arki ja sinä ette sovi yhteen. Olet täysin kyllästynyt pomoosi, rutiineihin ja Maikkarin uutisankkureihin. Päivität jo torstaina someen että “TGIF!!” Elämäsi on muutenkin täynnä vastoinkäymisiä. Lentoyhtiön loungen wifi tökkii, Stockalta on chiansiemenet TAAS loppu ja etuhampaiden välissä oli koko päivän persiljaa eikä kukaan kertonut. Päättelet, että koko maailma on salaliitossa sinua vastaan ja kostoksi universumille liityt kristillisdemokraatteihin ja päästät naapurin lasten fillareista ilmat. Perheesi on jaksamisestasi hieman huolissaan ja ihan syystä.

Mikä neuvoksi? Tarvitset kipeästi terapiaa ja parempia ongelmia. Niitä löytyy lukemalla.

Lukusuositus: Äidin työ


Neitsyt


Olet kauniisti sanottuna pikkutarkka luonne, joten lasisi on aina paitsi puolityhjä myös paskainen kun valoa vasten katsoo. Ja miksipä ei katsoisi. Eläimet pelkäävät sinua vaistomaisesti. Muumimukisi ovat kaapissa värijärjestyksessä, käytät viivotinta mokkapalapellillisen siivuttamisessa ja putsaat vessan kaakelinsaumat hammasharjalla. Raivoat nettikirppareilla kaikille vatipäille, jotka eivät ymmärrä, että av:n saa laittaa vain lisäkysymyksellä ja suihkutat työmatkalla koirankakkojen viereen pinkillä spraymaalilla että MULKKU.

Mikä neuvoksi? Elämäsi voisi olla myös vähemmän paineistettua. Seuraavan kerran kun sinulle tulee tarve pestä ja silittää käytetyt talouspaperit, tartu mieluummin vaikka rentouttavaan tarinakokoelmaan.

Lukusuositus: Jaksaa, jaksaa

Vaaka


Olet nukkunut hyvin viimeksi 80-luvulla ja se on ihan omaa syytäsi. Roikut netissä ja valvotat myös ystäviäsi ja sukulaisiasi postaamalla heille öisin WhatsAppissa linkkejä heidän mahdollisiin sairauksiinsa sekä tekemiesi nettitestien tuloksia. Tämä näkyy päivisin habituksestasi ja työkaverisi kyselevätkin tiimipalaverissa, onko teillä ollut “lapsi valitsee vaatteet” -päivä. Jaksat raahustaa töihin lähinnä siksi, että uskot olevasi uudesti syntynyt Kleopatra. Et ole, mutta toivoa on aina. 

Mikä neuvoksi? Hakeudu välittömästi lääkäriin, jättäydy pois HR-puolelta ja ala lukea enemmän vaikka arkisatuja.

Lukusuositus: Tellu



Skorpioni


Harva osaa olla yhtä aikaa pihtari ja seksimaanikko, mutta sinulta se sujuu. Esiinnyt mielelläsi firman pikkujouluissa estottomana nymfomaanina, vaikka kumppanisi ei ole vuosiin uskaltanut lähestyä sinua spontaanisti. Satuilet mielelläsi kanssaihmisille anekdootteja jännittävästä elämästäsi vaikka jännität lähinnä sitä, onko hedelmävaa’asta tarrat lopussa. Mitä jos kääntäisit joskus selfietikun muihin ihmisiin? Muista, että vihreämpi ruoho aidan toisella puolella on todennäköisesti muovia ihan kuin naapurin muijan tissit. 

Mikä neuvoksi? Laita teekuppisi itse tiskikoneeseen ja mene kumppanin kainaloon ilman ehtoja. Lue hänelle ääneen kirjaa.

Lukusuositus: Lumi ja kuusi rakastajaa.


Jousimies


Olet sosiaalisesti sulava kuin Tarzan joogasalilla. Kuvailet Tinderissä itseäsi iloluonteiseksi anarkistiksi, vaikka olet vain tiloissa, laiska ja kyvytön kompromisseihin. Saat maanantaiaamuista ja palaverikutsuista ilmavaivoja ja lintsaatkin huoletta töistä, erityisesti jos olet konsultti tai freelancer. Hohottelet kovaäänisesti omille ajatuksillesi julkisissa kulkuvälineissä ja hassuttelet mielelläsi kanssaihmisille silmää vinkaten, että aina on aihetta juhlaan, olit sitten AA-kerhon tapaamisessa, hautajaisissa tai YT-neuvotteluissa. Kumppanisi ei ole enää varma valitsisiko borrelioosin vai sinut.

Mikä neuvoksi? Jos haluat välttyä yllättäviltä syanidikapseleilta iltapäiväkahvissa, tartu kirjaan. Nyt heti.

Lukusuositus: Juoksija


Tuija Pludén käy retriitissä

12.4.19



Pakotettiin retriittiin. Työkaverit olivat saaneet äänestää työhyvinvointi-projektissa, kuka tarvitsee eniten mielenrauhaa ja minä voitin. Tämä olikin eka kerta, kun koskaan olen mitään voittanut, edes Ässä-arvassa en ole saanut vitosta ikinä, mutta kysyin heti saako sen voiton vaihtaa rahaksi. Ei saa, sanoi hr-nainen ilkeä hymy naamallaan. Siinä on kanssa v-mäinen ihminen, varmasti on nuorena miettinyt että missä saa eniten ihmisiä kiusata ja kontrolloida ja päättänyt että tässä.

Eipä mitään, lähdin retriittiin kun pakko oli. Sinne päästäkseen piti mennä yhteisbussilla maaseudulle, ja se lähti huonosti heti: en pidä maaseudusta kun olen kerran päässyt sieltä pakoon. Meitä oli 15 hengen ryhmä, kaikenlaista väsynyttä eläjää, kukaan ei jaksanut puhua toisilleen mitään ja hyvä niin. Perillä ymmärsin, että se oli sanottu jo ohjeissa, joita en ollut lukenut: tarkoituksena oli keskittyä omaan sielunmaisemaan ja puhua vain kun ohjaaja antaa luvan. Ajattelin, että saattaa tästä jotain tullakin.

Ohjaaja oli lempeä ja nääntyneellä tavalla laiha nainen, joka kertoi olevansa kiitollinen kun olimme siellä. Kiitollisuus olisi muutenkin tämän viikonlopun teema. Päätin, että jos Jeesus mainitaan kerrankin niin lähden kotiin. Kysyinkin siitä, että onko tässä joku uskonnollinen tausta ja ohjaaja kiitti suorapuheisuudestani: ei ollut kuulemma, henkisyyttä voi olla myös ilman uskontoa, kuten tulisin viikonlopun aikana havaitsemaan, jos vain pitäisin mieleni avoimena ja kanavat auki. Lupasin yrittää, vaikka vaikeaa olisi.

Nainen, jonka nimi oli Carina C:llä sanoi tämänkin olevan ihan sallittua, sillä jokainen meistä kulkee omaa matkaansa ja toisilla kestää kauemmin tehdä rauha itsensä kanssa. Meinasin sanoa, että en tarvitse rauhaa itseni, vaan kolmen työkaverin, yhden naapurin sekä miniän kanssa - ne ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa on joko puhevälit menneet tai joka kerta tulee riita, kun sanoo päivää. Mutta en sanonut mitään, koska Carina näytti siltä, että puhelupaa ei ollut enää.

Sitten meille pidettiin iltaharjoitus. Aloittaisimme kuulemma kevyesti, piti vain maata lattialla, kuunnella ohjaajan monotonista ääntä ja ajatella varpaita. Sitten kantapäätä. Sitten säärtä. Sitten polvea.

Vatsaan mennessä mieleeni tuli siskonmakkarakeitto. Ohjaaja käski antaa ajatusten tulla ja mennä, mutta en päässyt eroon siskonmakkaroista. Olisi tehnyt hirveästi mieli siskonmakkarakeittoa, mutta nythän ei saanut sitä enää syödä, kun oli tullut tämä ilmastonmuutos. Liha on pahasta, minäkin olin alkanut valita työpaikan ruokalassa kasvislinjalta lounaat laihtumisen ja paremman maailman toivossa, mutta milläs korvaat siskonmakkarat? Et millään. Se pehmeän pyöreä suolainen ja sopivasti rasvainen makuelämys ei kyllä mistään kaurasta synny, herneestä puhumattakaan.

Oikeastaan olikin aika kova nälkä. Harjoitukset piti tehdä kuulemma tyhjällä vatsalla, mutta sellainen ei ole sopinut minulle koskaan. Vatsa kurni ja ajatukset harhailivat, sitä paitsi salissa veti ja lattia oli kylmä. Mitä pitempään makasin, sitä maallisemmiksi ajatukseni muuttuivat henkistymisen sijaan.

Muut makasivat hiljaa, ohjaaja oli vaiennut ja nostin varovasti päätäni. Ei tapahtunut mitään. Jatkoin siskonmakkaroista haaveilua.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saimme luvan nousta ylös ja istua piiriin. Ohjaaja pyysi jakamaan tuntoja, oliko vaikea keskittyä vain kehoon ja antaa ajatusten tulla ja mennä? Muut istuivat mykkinä ja ohjaaja tuijotti kysyvästi minua, joten sanoin, että oli kyllä, ajattelin koko ajan siskonmakkarakeittoa. Ohjaaja sanoi, että juuri tällaisista häiritsevistä ajatuksista pyrimme tänä viikonloppuna eroon, ja täällähän syömme vain vegaanista ruokaa muutenkin. Nyökyttelin ja sanoin että tätäpä juuri siinä mietin, että nyt ei voi enää syödä siskonmakkaroitakaan, sellaiseksi on maailma mennyt enkä tiedä onko parempaan suuntaan vai mihin mennään, päin liian nopeasti sulavaa jäävuorta vissiin. Nälkäisenä muutun synkeäksi. Carina sanoi, että tästä pääsemmekin sopivasti iltapalan pariin.

Keittiössä saimme leipää ja eri värisiä tahnoja, paprikaa, kurkkua sekä teetä. Kyllähän sitä nälkäänsä söi. Menin nukkumaan, tv:tä ei täällä ollut eikä internettiä, onneksi olin yhden naistenlehden nakannut laukkuun mukaan. Oli liian hiljaista ja pimeää, vaikea oli saada unta.

Juuri kun olin nukahtanut pitikin jo herätä hävyttömän aikaisin ja siirtyä ennen aamupalaa taas saliin makailemaan. Janotti ja oli kamala nälkä, ajattelin koko rentoutuksen ajan toiveikkaana, josko olisi kaurapuuroa aamupalla että saisi vatsan täyteen. Makailun jälkeen tehtiin venytyksiä, joihin en taipunut. Ohjaaja tuli auttamaan, kaikki sattui. Sain jotain kummallisia palikoita, joiden piti auttaa asennoissa tavalla, jota en ymmärtänyt. Pikkuhiljaa vaan, omalla tahdilla, ohjaaja hymyili lempeästi ja siirtyi neuvomaan muita. Loppurentoutuksessa nukahdin.

Menin kärttyisenä aamupalalle. Ei ollut kaurapuuroa, oli hedelmiä, leipää, tahnoja ja teetä. Eikö ole kahvia, kysyin ja Carina kertoi, että ei, sillä kahvi oli vahva stimulantti ja sellaisesta pyrimme nyt täällä eroon. Jassoo, sanoin ja laitoin teekuppiini mielenosoituksellisesti kaksi mustimman teen pussia.

Sitten piti taas siirtyä hiljaisuuden vallitessa saliin makaamaan. Ajattelimme jälleen varpaita, kantapäitä, sääriä ja niin edelleen. Jossain kainalon kohdalla nukahdin. Carina herätteli minua ja kyseli lempeästi mutta aavistuksen ärtyneesti, olinko nukkunut yöllä lainkaan, kun kuorsaamiseni häiritsee jälleen muiden kehomeditaatiota. Pahoittelin ja sanoin etten ollut, sillä en pidä maaseudun pimeydestä ja tyhjyydestä. Lapsuuden traumoja, naureskelin mutta Carinaa ei naurattanut.

Siirryimme ulos seuraavaan harjoitukseen, vaikka ulkona oli hävyttömän kylmä ja kova viima. Tarkoitus oli avata aistit luonnolle ja maadoittua johonkin, jota en ymmärtänyt. Istuin sammaleisen kiven päällä ja palelin, ihmettelin oliko tässä tarkoitus jäädyttää meidät nyt rauhallisiksi vai mikä oli harjoituksen pointti. Carina oli luvannut, että lounaan jälkeen saisimme olla omissa oloissamme pari tuntia ja päätin käyttää sen nukkumiseen.

Päiväuniltani heräsin helvetilliseen kipuun. Virtsatietulehdushan se siellä. Jumppasalin lattia oli kylmä eikä sillä makailu sopinut virtsistaipumukselleni, kylmästä kivestä puhumattakaan. Lähdin Carinan luo ja sanoin, että nyt on kiire lääkäriin, pian en pysty kävelemään. Hän kyseli olenko karpalokapseleita kokeillut ja sanoin, että nyt tämä saa riittää, tarvitsen antibiootit ja mielellään alle kolmessa tunnissa tai loppuu mielenrauha koko leiriltä. Hän lupasi heittää minut juna-asemalle, josta pääsisin pian lääkäriin.

Istuimme hänen Teslaansa ja ajoimme hiljaisuuden vallitessa juna-asemalle. Kaikkea hyvää sinulle matkallasi, Carina toivotti. Kiitin vaikken tiennyt tarkoittiko kotimatkaa vai elämän matkaa, ja samapa tuo, hänen matkoilleen en aikonut enää lähteä.

Antibiootit saatuani tein kotona siskonmakkarakeittoa. Ajattelin varpaita, kantapäätä, säärtä ja polvea. Sillä lailla meni se siskonmakkaraelämys pilalle pitkäksi aikaa.



Verenimijä

5.4.19


Näin jo kaukaa, että vaalijulisteeni makasi kumollaan maassa. Kun kävelin lähemmäs oli selvää, että se oli kaadettu tahallaan. Joku oli pomppinut naamani päällä numeron 42 kuraisilla kengillä ja sloganini päälle oli hierottu koiranpaskaa. Mustalla tussilla oli vielä piirretty viikset ja mustattu etuhampaat. Kyllä vitutti. Sekin plakaatti oli maksanut rahaa eikä sitä tuosta putsaisi kuntoon mitenkään. Olisin senkin satasen voinut käyttää vaikka lasten kenkiin.

Tungin esitteet olkalaukkuun ja nostin telineen pystyyn. Puukehikko oli yllättävän painava ja ristiselkääni vihlaisi ikävästi. Olin aivan jäässä päivystettyäni juna-asemalla aamukuudesta. Kilpaileva puolue oli pystyttänyt paraatipaikalle oikein kioskin, josta sai lattea, kaikki suuntasivat sinne. Kukaan ei ottanut esitettäni, katselivat vain maahan ja mutisivat jotain epäselvää. Paitsi kaksi teinityttöä. Ne ottivat flaikun, nauroivat kuvalleni hysteerisesti ja heittivät sen sitten roskiin. Hain sen sieltä takaisin.

Ainoa, joka oli pysähtynyt juttelemaan, oli halunnut tietää näkemykseni armahduksista. Sanoin, ettei ole kansanedustajan toimivallan piirissä tämä. Tyyppi haukkui virkavallan, oikeuslaitoksen ja lopuksi minut byroslavian verorahoilla loisivaksi verenimijäksi ja lähti tiehensä.

Hengitys höyrysi ilmassa. Olin hionut esitteen tekstiä ainakin kaksi viikkoa kampanjapäällikön kanssa. Olin tiivistänyt 1000 merkkiin mielestäni ansiokkaasti suomalaisen yhteiskunnan tilan ja bulletoinut alle ajamani ratkaisuehdotukset, mutta kansaa kiinnosti enemmän pressopohjainen kahvi. Kävin itsekin hakemassa laten tuplashotilla ja vittuilemassa sotesta ja siitä ettei ollut kauramaitoa. Kuuma kahvi lämmitti ihanasti sormikkaiden läpi.

Somessa ei mennyt yhtään sen paremmin. Olin saanut kurkunpääntulehduksen ja ääni oli lähtenyt juuri ennen vaalivideon tekoa. En voinut videolla puhua mitään, tuijotin vain kaukaisuuteen ja toivoin ettei keuhkojen korina tallentunut. Vähän sen jälkeen kampanjapäällikkö oli kaatunut A-virukseen. Tuurilla hän pääsisi tolpilleen vaalivalvojaisiin. Tuskin menisin sinne itsekään. Hesari oli julkaissut listauksen Uudenmaan suosikkiehdokkaista eikä nimeäni ollut mainittu kärkikahinoissa. Ei edes puolivälin tienoilla. En ollut alastonmalli, tv-julkkis, palkittu journalisti tai somepersoona. Olin vain väsynyt, homekouluihin kyllästynyt äiti ja rivivaltuutettu. Kuluvalla kaudella olin saanut aikaan lähinnä hämminkiä myöhästymällä äänestyksestä kuopuksen sairastumisen takia. Paikallislehti oli taustoja kyselemättä senkin uutisoinut: "Valtuutettu mokasi rajusti".

Jostain syystä puolue oli kuitenkin kysynyt vaaleihin mukaan. Säälistä varmaankin.

Sovittelin telinettä takaisiin routaiseen maahan, jalat eivät millään meinanneet osua vanhoihin reikiin. Vai että verenimijä. Voi perkeleen perkele. Elämässä pääsisi paljon helpommalla pyramidihuijauksia tehtailemalla kuin politiikassa riitelemällä. Haukut sai omilta ja vierailta, somessa ja kadulla, äänestäjiltä ja niiltä, jotka eivät edes tienneet, että oli vaalit. Aineistoa oli joka viikko läpikäytävänä tuhansia sivuja. Kokoukset venyivät yöhön. Miksi helvetissä olin ryhtynyt tähän? Olisi pitänyt lopettaa jo siinä vaiheessa, kun politiikan toimittaja oli haukkunut videoni tekotaiteelliseksi ja halvalla tehdyksi. Totta helvetissä se oli halvalla tehty, ei ollut varaa Disney Pixariin.

Sain telineen paikoilleen. Oli hiki. Tämä oli nyt tässä, ajattelin. Hoitakaa demokratianne saatana sillä moccamasterilla, minä lähden mäkkärin kautta kotiin nukkumaan. Vedin maalarinteippiä julisteen päälle ja kirjoitin siihen että Onko kaikki paskaa? Niin minustakin!

Kun seuraavana aamuna avasin puhelimen, huomasin että kampanjapäällikkö oli soittanut. Ilta-sanomat oli soittanut. Puoluesihteeri oli soittanut. Kampanjapäälliköltä oli tullut viesti: Juliste meni viraaliksi. Sait 1000 euron tukirahan kanankakkafirmalta.

Tuijotin viestiä. Sillä saisi palkattua jonkun tekemään uuden vaalivideon ennen ennakkoäänestystä. Keitin kahvit, laitoin villakerraston ja toppahousut jalkaan ja lähdin kauppakeskukselle esitteideni kanssa. Mustarastas lauloi, mielestäni jotain verenimijöistä.



Kaipaatko arkeesi lisää satua? Täältä pesee!

8.3.19


Jihuu, Pieni novelliblogi täyttää tänä keväänä kaksi vuotta!

Ja sen kunniaksi meillä on loistouutisia: Kustantamo S&S julkaisee blogiin perustuvan Arkisatuja aikuisille -kirjan! Tämä kaikille arjen sankareille omistettu teos ilmestyy 26.4., mutta kirjaa voi ennakkotilata jo nyt AdLibriksestä. Mukana on editoituina versioina blogin parhaimmisto sekä rutkasti uusia tarinoita, joita ei julkaista netissä! Kirja tulee tietysti myös äänikirjana, johon lyhyiden tarinoiden formaatti sopii varsin hyvin. Kannen Punahilkasta vastasi Satu Kontinen.

– Jos tämä olisi romaanin käänne, kukaan ei uskoisi, totesi Ina erään sairaalakeikan jälkeen, johon liittyi sininen lautasliina, paniikkia ja väärinkäsitys.

Tästä oivalluksesta blogi sai alkunsa. Huomasimme, että ihan tavallisenkin ihmisen arki tarjoilee koko ajan aineksia mehukkaaseen fiktioon, jotka eivät kuitenkaan romaaneihimme sopineet, mutta blogiin kyllä. Nettinovellimme ovat rentoja tarinoita, jotka lähtevät (lapasesta) helposti tunnistettavista tilanteista, metron liukuportaista, päiväkodin eteisestä ja marketin heviosastolta. Välillä ne nostattavat kasvoille hymyn, välillä kyyneleen silmäkulmaan niin kuin elämä tuppaa tekemään.

Ääneen lausumaton tavoite oli tuoda lukeminen sinne missä lukijatkin ovat, matalalla kynnyksellä nettiin. Aikaisemmin lukeminen kilpaili lähinnä television pääuutislähetyksen kanssa, mutta nykyään kirjat kisaavat YouTuben, somepäivitysten ja pleikan kanssa samoista arvokkaista vapaa-ajan minuuteista. Hypoteesimme oli, että jos kiireinen ruuhkavuosi-ihminen saa napattua lukemiselle edes sen kaksi minuuttia viikossa, kynnys tarttua kirjaan on matalampi sitten kun elämä taas sen sallii. Palautteen perusteella näin saattaa joidenkin lukijoidemme kohdalla ollakin! Olemme yllättyneet myös siitä, että blogimme lukijakunta on odotettua laajempi ja ulottuu sekä ruuhkavuosien pre- että after-ikäryhmään. Kirjaan kirjoitetuissa uusissa arkisaduissa kurotetaankin blogia laajempaan ja diipimpään sh--, anteeksi fiktioon.

Nimi alle! Kaverin kanssa kirjoittaminen on hauskinta ja sekavinta, mm. siksi, että toisinaan kaveri saattaa tuhota netistä sen, mitä olet juuri ehtinyt sinne kirjoittaa. (Sori siitä Katja. / Ina)

Tämä vuosi on merkittävä myös toisella tasolla: olemme olleet ystäviä jo 30 vuotta. Tapasimme yläasteella, kun käytössä oli vielä lankapuhelimet ja markat ja kaikilla oli lumipestyt farkut – paitsi meillä. Tiimikirjoittaminen on ollut ennen kaikkea hauskaa. Viikon kohokohta on klikata uusi juttu auki ja tarkastella, millaisia arkisatuja ja juonenkäänteitä toinen on taas kehittänyt (ja onhan niitä ollut, välillä aika erikoistakin matskua). Yhtä suurella innolla odotamme jutusta palautetta, toisiltamme ja teiltä - kiitos siis kaikista kommenteista, tarinoiden jakamisesta ja siitä, että olette siellä!

Keille tämä kirja sopii? Toteamme, että kaikille, joiden elämä kaipaa hieman satua. Inan aviomies arveli, että ei sunkaan mun kannata tätä lukea. Vastasimme, että juu ei kannata. Arkisadut ovat kuitenkin tiukkaa settiä naisen elämästä, joka toisinaan liippaa aviomiehiä ehkä vähän liian läheltä. Täysin fiktiivisesti, tietenkin! Muiden puolisoille suosittelemme kirjaa kyllä.

Jäämme nyt maaliskuussa editointi- ja oikolukutauolle, mutta päivitämme kirjakuulumisia sekä Facebookiin että tänne. Luvassa on myös kirja-arvontoja ja kaikenlaista julkkariasiaa eli kuten nykyään modernisti sanotaan: stay tuned!

Hyvää Naistenpäivää ja kuulumisiin!

Ina ja Katja





Mari-Sisko neuvoo: Kuinka selvitä teinihelvetistä?

1.3.19



Parahin Mari-Sisko,

elämme teinihelvetissä. Suloinen lapsemme on muuttunut sietämättömäksi avaruusolioksi, joka laahustaa ympäriinsä pahantuulisena valittamassa kaikesta silloin, kun on hereillä tai kotona ylipäänsä. Mikään ei hänelle riitä, rahaa on liian vähän, suihkussa asutaan tunti aamuin illoin ja silti kaikkialla haisee joko hiki tai hajustettu hiki. Ovet paukkuvat, sääntöjä ei ole enää olemassakaan, ruoka on pahaa ja aina on nälkä.

Mitä helvettiä? Miksi tästä ei kerrottu neuvolassa, kaikki puhuivat vain uhmaiästä, mutta eihän se ole tähän verrattuna mitään! Uhmaikäiset ovat sentään suloisia silloin kun eivät raivoa, teini sen sijaan aiheuttaa kotonamme niin myrkyllisen ilmapiirin, että avioero on lähellä. Neuvo pian Mari-Sisko miten päästä eroon teinistä? Pakko sen on kai antaa lorvia täällä vielä muutama vuosi. Vai onko?

Nimim.

Uupunut teinihelvetissä


Hyvä Uupunut teinihelvetissä,

Neuvolassa tästä helvetillisestä elämänvaiheesta ei kerrota mitään siksi, että kaikki lahjottaisivat lapsensa heti pois, jos tietäisivät mitä tuleman pitää. Epäkiitollista tilanteessa on tietysti se, että teiniä on ensin pakko sietää, ruokkia ja rahoittaa suhteellisen monta vuotta vain nähdäkseen hänen muuttavan pois ja katoavan elämästäsi sillä sekunnilla, kun hän muuttuu mukavaksi ja fiksuksi nuoreksi aikuiseksi, jonka seurassa olisi oikein kiintoisia keskusteluja maailman nykytilasta.

Koska teiniä on lain mukaan pakko huoltaa ja kestää saman katon alla teini-iän yli eli 18-vuotiaaksi saakka (huom! Tämä tosiaan on laki) pieni käänteispsykologinen leikki on nyt paikallaan.

Selviytymiskeinoja on kaksi: ensimmäinen on kadota tapettiin. Mitä paremmin pystyt hiippailemaan kotonasi seiniä pitkin ilman omaa persoonaa, elämää ja mielipiteitä, sen parempi kaikille. Teini provosoituu kaikesta, jopa hengitysäänistäsi, joten mitä paremmin voitte vältellä toisianne, sen mukavammaksi tunnelma kotona muuttuu. Teini kyllä kertoo riittävällä volyymillä, kun sattuu tarvitsemaan sinua tai luottokorttiasi, joten voit huoletta asentaa lukon makuuhuoneeseesi ja linnoittautua sinne katsomaan kaikki ne Netflix-sarjat, joista ruuhkavuosina haaveilit.

Jos et pysty muuttumaan näkymättömäksi, toinen keino on tarkastella teiniä aivan uudesta perspektiivistä. Tämä on äärimmäisen vaikeaa ja sopii lähinnä niille, jotka ovat harrastaneet zenbuddhismia tai mindfulnessia vähintään 10 vuotta, mutta harjoitus tekee mestarin! Kokeillaanpa siis käänteispsykologiaa - verratkaamme teiniä toiseen viittaamaasi rasittavaan hahmoon eli uhmaikäiseen.

Teini VS. uhmis

Nykyteineillä on lukuisia omituisia ominaisuuksia, jotka on hyvä tunnistaa harjoituksen aluksi: he ovat yleensä vegaaneja, pitävät tupakkaa hiilivoimalan veroisena ilmastosyntinä ja luultavasti paheksuvat alkoholin juomistasi rasittavuuteen asti. Todennäköisesti olet humalassa useammin kuin teinisi, joka halveksuu sinua syvästi myös alkoholismisi takia. He ovat siis kaikin puolin rasittavan kunnollisia nuoria ihmisiä, lukuunottamatta sekaisin olevia käpylisäkkeitä ja mantelitumakkeita - tätä on hyvä hokea mantran tavoin päivittäin neljästä kuuteen kertaa.

Kokeilepa ääneen pari kertaa: "Teinini on kunnollinen nuori ihminen ja rakastan häntä kovasti. Teinini on kunnollinen nuori ihminen ja rakastan häntä kovasti." Ja perään syvä hengitys sekä matala ääniharjoite: oooooooooommmmmmmmmmm.

Noin. Hyvinhän se meni!

Ja sitten verestämään muistoja elämästä uhmaikäisen kanssa vs. teinihelvetti:

- Teini nukkuu lähes aina, luultavasti noin kuusi tuntia enemmän vuorokaudessa kuin sinä. Toisin kuin uhmis, teini ei yleensä pissaa sänkyyn, vaeltele ympäri asuntoa tai tunge suin surminkaan viereesi sänkyyn painajaisten takia. Ei, hän pitää painajaisensa kunniakkaasti omana tietonaan, arvostakaamme häntä tästä ominaisuudesta! Toivoit vuosia, ettei kukaan herättäisi sinua koskaan, joten nauti siitä nyt! Teinille tästä iso plussa.

- Teinillä ei ole peli- tai ruutuaikaa, josta tarvitsisi tapella joka päivä. Hänen kotinsa on siellä missä wifikin, joten voit antaa hänen huoletta kasvaa kiinni kännykkäänsä - peli on jo menetetty. Ennen kylän raitti oli teinille vaarallisin paikka, mutta nyt se paikka löytyy kätevästi hänen kännykästään, joten et joudu ajelemaan pitkin öitä kaduilla etsimässä häntä joukkotappeluista tai puskaseksin harrastamisesta. Paras väkivalta ja seksi on netissä, joten miksi vaivautua kadulle palelemaan, ajattelee viisas nykyteini? Ja onkin siinä vallan oikeassa. Teinille jälleen plussa.

- Sinun ei tarvitse sosialisoida Minttu-Maarian tai Taisto-Eerikin vanhempien kanssa väkinäisesti. Teini huolehtii omista kaverisuhteistaan ja pitää kaverit mieluiten perheeltään piilossa, joten voit huoletta olla olematta missään tekemisissä hänen ystäviensä vanhempien kanssa. Plussaa tästäkin.

- Muistatko kuinka kipeästi kaipasit omaa aikaa ja sitä, että saisit käydä rauhassa vessassa? Et muista, joten muistutan sinua tästä oikeudesta. Nyt teini sulkee oven tyrmistyneenä puolestasi, jos erehdyt jättämään sen raolleen ja saat olla siellä aivan rauhassa, mikäli ensin onnistut valtaamaan vessan hetkeksi itsellesi (toivottavasti olet ymmärtänyt hankkia kaksi vessaa).

Teini toivoo muutenkin näkevänsä sinua mahdollisimman vähän, joten ota tilanteesta ilo irti ja haihdu puolisosi kanssa elokuviin, teatteriin, joogaan, tennikseen, Roomaan tai harrastamaan jonnekin kaikkea sitä seksiä, mistä ei ollut vuosiin tietoakaan. Mieluiten oman puolison kanssa, jos sellainen vielä jostain löytyy, mutta koskaan ei ole myöhäistä ryhtyä polyamoristiksi. Siitä älä kuitenkaan hairahdu kertomaan teinillesi, vaikka olisikin houkuttelevaa pröystäillä vapaamielisellä ja trendikkäällä moniavioisuudella. Teinin mielestä henkilöä, joka harrastaa seksiä sinun kanssasi voidaan yhtä hyvin kutsua nekrofiiliksi, joten älä lähde tähän keskusteluun. Tulee turhaan paha mieli kaikille. Suurin plussa tässä elämäntilanteessa siis omasta ajasta ja vapaudesta.

Kuten huomaat, olet vahvasti voitolla elämäsi kanssa ruuhkavuosiin verrattuna - et vain muista niistä mitään, joten luulet siksi eläväsi perhehelvetissä. Kaukana siitä!

Ja juuri, kun olet ehtinyt alkaa nauttia uudesta vapaudestasi, teini onkin saanut käpylisäkkeensä asetukset kuntoon, pakannut laukkunsa ja muuttanut pois. Sitten istut tyhjässä kodissasi ja mietit, minne kaikki se mukava kuhina katosi ympäriltäsi ja olisiko sittenkin aika ottaa koira.

Älä ota.

Iloa ja valoa sinulle ja perheellesi!

Parhain terveisin,

Mari-Sisko




Hiljainen puoli

22.2.19

Allas hotellin hiljaisella puolella on tyhjä. Laskeudun hitaasti turkoosinsinisiä mosaiikkiportaita alas, vesi tuntuu iholla viileältä niin kuin aina alkuun. Hotellialueen lastenallas pilkottaa kauempana palmujen välistä, sieltä kuuluu loiskimista ja kiljahduksia. Mies makaa aurinkotuolissa silmät kiinni. Meidän ei enää tarvitse rasvata lasten kapeita hartioita tai kantaa jäätelöä auringossa lämmitteleville uimareille.

Veden kylmyys oli aikaisemmin inhottava tunne, nyt se tuntuu huumaavalta. Valelen vedellä käsivarsiani, leikin, että totuttelen veteen vaikka todellisuudessa nautiskelen. Minulle tuli makuulla kuuma, lomalla sen saattoi laittaa auringon piikkiin, mutta totuus oli, että hikoilin, koska elimistöni oli alkanut jätättää. Oireet alkoivat, kun nuorin lapsi pääsi lukioon, aluksi en ymmärtänyt niitä. Aamuyön heräily, kuumat aallot, rytmihäiriöt. Ruumiini oli tehnyt tehtävänsä, elämää luova järjestelmä väreili enää heikosti ja siirtyisi sitten lopullisesti uneen. 

Kellun altaassa ja levitän kädet sivulle, tunnen veden kannattelevan minua.

Kun kuukautiseni alkoivat 14-vuotiaana, en kehdannut kertoa kenellekään, en edes äidilleni. Hankasin itku kurkussa punaruskeaa tahraa pois alushousuistani vessan lavuaarissa samalla, kun alavatsaa kouristeli kova kipu. Yritin muistella, mitä veritahrojen puhdistamisesta oli sanottu, ei kuumaa vettä. Opettelin käyttämään pesukonetta, valehtelin, että se oli kotitehtävä koulusta, ja aloin pestä pyykkini itse.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut 35 vuotta, mutta olen edelleen yksin. Kenelle voin kertoa, että tahroja ei enää ole, ei ole ollut puoleen vuoteen? Äiti on jo palvelutalossa, eikä halua puhua kuin hartausohjelmasta. Kertoisinko miehelle? Että nyt se on varmaa, meille ei tule enää lapsia, tai sinulle voi tulla mutta minulle ei. Vai laittaisinko viestin tyttärelle: olen siirtymässä uuteen vaiheeseen, jossa estrogeenitasoni romahtaa, se on evoluution silmissä järkevää, etten kilpaile kanssasi samoista resursseista vaan autan sinua ja lastasi jäämään henkiin.

Ehkä siksi äitini oli aikoinaan kysellyt jälkikasvusta kiusallisen usein. Hän ei halunnut tungetella vaan kertoikin itsestään.

Uin rauhallisesti eteenpäin, annan veden hulahtaa pääni yli joka vedolla.

Luonto vie, minä vikisen. Elämä tarjoaa minulle paikkaa hiljaiselta puolelta, vaikka minun tekisi mieleni huutaa kovemmin kuin koskaan. Vaihdevuosista puhutaan naistenlehdissä pelkkänä oirekimarana, vaikka tunnen oloni varmemmaksi kuin koskaan. Mutta mikä olen, jos en ole nainen?Olen alkanut pelätä, että rupsahdan ja muutun samanlaiseksi haluttomaksi säkiksi kuin imettäessäni. Pelkään elää ilman hormoneita, pelkään elää hormoneiden kanssa. Kukaan ei osaa vastata, onko pelkooni mitään syytä, nainen tulee aina olemaan lääketieteelle mysteeri.

Uin altaan kymmenen kertaa päästä päähän, potkin niin kovaa, että hengästyn. Luontodokumentissa näin, kuinka naaraspuolinen huulikala muuttui ikääntyessään mieheksi, kasvatti vain yhtäkkiä otsakyhmynsä kokoa ja alkoi tuottaa mädin sijasta maitia. Olisiko helpompaa nousta altaasta 20 senttiä pitempänä lihaskimppuna ja kasvattaa parta? Onko tällä liukuhihnalla edes vaihtoehtoja?

Jään nojaamaan altaan päätyyn. Kuumuus on kaikonnut, oloni on rento ja jään venyttelemään veteen. Altaan ohi kävelee nelihenkinen perhe. Äidillä on leveä olkihattu ja sievä kesäleninki, hänen alavatsansa kohdalla kaareutuu pinkeä pallo. Isä työntää rattaita, jossa nukkuu tuttisuinen poika ilman paitaa, äiti pitää kädestä pientä tyttöä, jolla on uimalasit päässä ja pinkki flamingonmuotoinen uimarengas vyötärön ympärillä. Perhe kulkee kohti lasten aluetta, mutta tyttö rimpuilee irti ja hyppää hiljaisen puolen altaaseen kielloista huolimatta. Päälleni roiskuu vettä.

Sorry, sorry, nainen huutaa ja kahlaa veteen hakemaan lastaan, joka ui kikattaen karkuun. Minua naurattaa, äitiä ei. Hymyilen vastaukseksi. Juuri nyt altaassa on kolme naista, vaikka kellään ei ole kuukautisia. Olemme vapaita.

Palaan aurinkotuoliin, korjaan hieman varjoa ja asetun pitkäkseni sinivalkoiselle pyyhkeelle. Tuuli tarttuu ihooni ja nostaa pintaan nystyröitä. Puhelimessa on viesti tyttäreltä.

– Pääsittekö perille?

Perillä ollaan, vastaan, aurinko ja kuumat aallot lämmittävät. Sitten hetken mielijohteesta lisään viestin loppuun punaisen tipan ja rastin. Hetken kuluttua puhelin surahtaa viestin merkiksi. 

Halaus.

Se riittää. Hiljaisuus on rikki, minä en.

Sisällön tarjoaa Blogger.