Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Featured

8/recent

Terapiassa: Pikkujoulut

16.11.18




Terapeutti: - Tervetuloa Sinikka ja Antti. Viime kerralla puhuimme tästä yhteyden löytämisestä uudelleen ja vaikkapa yhteisen mukavan harrastuksen hankkimisesta. Minkälainen tunnelma teidän välillänne nyt vallitsee tässä joulun alla?

Sinikka: - Niinno. Minä halusin mennä sukelluskursille ja Antti aloittaa teatterikerhon. Ei päästy yhteisymmärrykseen tästäkään asiasta.

Antti: - Se oli harrastajateatteria. Olen aina haaveillut näyttelemisestä. Mutta Sinikka se on tässä meillä luontainen näyttelijä ihan ilman kerhojakin.

T: - Haluatko täsmentää mitä tarkoitat?

A: - Sinikka pani pikkujouluissa myyntijohtajaa.

S: - Voi herranjumala. Tästäkö nyt sitten heti aloitetaan.

T: - Kerrotko Sinikka oman näkemyksesi pikkujouluista?

S: - Humalassa kävi näin. Mutta on meillä tässä nyt muitakin ongelmia.

A: - Onko se myyntijohtaja parempi kuin minä? Vai miksi menit panemaan?

S: - No kun en muista.

A: - Aijaha. Että niin kännissä sitten tällä kertaa.

S: - Ei, pikkujoulut muistan oikein hyvin. Tarkoitan, etten muista millaista meidän seksi on, viime kerrasta on ainakin kolme vuotta aikaa.

T: - Nyt voisimme hengitellä tässä yhdessä muutaman minuutin ja pysähtyä hetkeksi tähän uuteen tilanteeseen. (---) No niin. Miltä tämä Sinikan arvio sinusta Antti tuntuu?

A: - Ei ole totta, on ollut seksiä. En muista koska, mutta on ollut.

T: - Eli kaipaatko Sinikka tämmöistä läheisyyttä teidän välillenne enemmän?

S: - No kyllä kaipaan. Olin humalassa, myyntijohtaja sanoi että sitä panettaa. Ajattelin, että jos joku minua vielä tässä elämässä haluaa, niin on parempi antaa. Voiko siitä minua syyttää?

A: - Voi.

S: - Tässä se taas nähdään, aina on minun syy.

A: - No minunko syy on, jos käyt pikkujouluissa vieraissa, helvetti sentään?

S: (---)

T: - Muistetaan, että emme ole täällä hakemassa syyllisiä tai syyttömiä. Aistin tässä jälleen pitkäaikaista henkistä ja fyysistä etäisyyttä, josta puhuimme jo viime kerralla. Nyt olisi hyvä palata alkuun ja siihen tunnelmaan, joka teillä vallitsi rakkauden alussa. Voisiko sitä läheisyyttä hakea uudelleen teidän välillenne jotenkin?

A: - Minusta meillä on läheisyyttä ihan riittävästi.

S: - Nukutaan samassa sängyssä. Ei se ole läheisyyttä.

T: - Usein pitkissä suhteissa käy niin, että läheisyyden tarve vaihtelee. Olisi tärkeää löytää molemmille sopiva tapa olla lähellä.

S: - Ei tämä ole pitkä suhde. Neljä vuotta ollaan oltu yhdessä vasta.

T: ?

S: - Tämä on molempien kolmas avioliitto. Turhan nopeasti mentiin yhteen. Pikkujouluissa tavattiin ja kun jäätiin kiinni, niin erohan siitä seurasi molemmille. Tässä sitten ollaan. Eri työpaikassa kyllä, haluan täsmentää tämän.

T: - Aivan. Niinhän se olikin.

A: - Onko tämä nyt sitten minun syy. Itse halusit naimisiin!

S: - Ja nyt haluan naimisista pois.

T: - Tässä ei ole nyt tarkoitus etsiä syyllisiä. Oletko Sinikka harkinnut avioeroa siis?

A: - Tämäpä menee kiinnostavaksi nyt.

S: - Olen tässä harkinnut yhtä ja toista, elämänmuutosta oikeastaan jo pidemmän aikaa. Siinä kävi nyt niin, että myyntijohtaja meni kehuskelemaan pikkujoulupokallaan johtoryhmässä ja asia sieltä jotenkin levisi yleiseen keskusteluun. HR-johtaja tuli kysymään, onko minua ahdisteltu ja haluanko nostaa syytteen. En suinkaan. Se on ihan mukava mies, vaikka suupaltti. Ihan vapaaehtoista toimintaa se oli silti, molemminpuolin. Minun kurssini nousi firmassa kuitenkin kovasti ja alkoi tulla kiinnostusta ja ehdotuksia enemmänkin. Meillä on sellainen oikein ihana lähettipoika ja kävi ilmi, että hän on sukelluksenopettaja myös. Lähden hänen kanssaan tästä jouluksi Balille sukellusta opettelemaan ja jos hyvin käy niin jäämme yhdessä sinne.

T: (---)

A: - Arvasin perkele että jotain tämmöstä niistä pikkujouluista taas seuraa. Sen kun menet sitten. Minä en pikkujouluissa enää käy, menen Tinderiin. Se on nykyaikaa. Tämä oli sitten tässä. Kiitos ja näkemiin.

S: - Terve vaan.

T: - Näkemiin sitten ja hyvää joulun aikaa teille.


Hermoromahdus

9.11.18


Punainen piste välähti liiketunnistimessa ja ovet liukuivat tieltäni sivuun. Piparit oli sijoiteltu korkeisiin pinoihin heti sisäänkäynnin eteen, tummat glögipullot seisoivat ryhdikkäästi suorissa riveissä, punaiset rusinapaketit, vaaleat mantelipussit ja vihreät kuulat oli aseteltu kirkastamaan kattausta. Tärykalvoilleni päätyi Vesa-Matti Loirin esittämä Sydämeeni joulun teen, jonka katkaisi kovaääninen räpätys. Vilkaisin ympärilleni. Huuto lähti kolmekymppisestä naisesta, joka seisoi kumkvattien ja banaanien välissä, toisella kädellä hän puristi ostoskärryjen aisaa, toisella piteli kännykkää.

- Mä saan hermoromahduksen! Ymmärrätkö! Hermoromahduksen!

Puhelun toinen osapuoli ilmeisesti ei ymmärtänyt, sillä nainen katsoi parhaimmaksi jatkaa pauhaamistaan.

- Mitäs sitten tehdään, mitä?! Hermoromahdus ei nyt oikein tässä tilanteessa auta!

Mietin, että hermoromahdus harvemmin auttoi ketään missään tilanteessa, ellei se sitten ollut ainoa keino näyttää, että rajat olivat tulleet vastaan.

- Mitä sitten tehdään, nainen toisteli puhelimeen, ääni nyt jo hieman särkyen.

Minulle tuli aavistus, että "sitten" oli väärä sananvalinta, koska jokin kynnys oli selvästi jo ylitetty. Siinä vaiheessa, kun aletaan heviosastolla huutaa Joulumaan yli, hermot olivat jo kriittisessä tilassa.

- Mä varoitan sua. Mä lopetan nyt!

Vihannesvaaka tulosti hintatarran punnitsemaani paprikaan ja kurkkasin naista varovasti omenakeon takaa. Hän seisoi edelleen samoilla sijoilla, puhelin kädessä, joka roikkui nyt rentona sivulla. Nainen katsoi jonnekin kaukaisuuteen, hapankorppujen ja homejuustojen yli, etsi mielessään ehkä paikkaa, jossa hermot voisivat levätä. Sitä ei marketista löytyisi. Mietin pitäisikö tätä kanssaihmistä lähestyä jollain tapaa, vai saisinko vain mandariinipussista päähän. Päätin kuitenkin yrittää.

- Hei, voinko auttaa jotenkin, vaikkapa ostosten kanssa tai muulla tavoin?

Nainen käänsi hitaasti päätään ja tavoitti katseeni. Hänellä oli turvonneet silmät ja ilmeisesti kuivunutta puuroa villakangastakin olkapäässä. Hiljaisuus säilyi välillämme niin pitkään, että ajattelin jo hakea henkilökunnan paikalle. Sitten hän selvitti kurkkuaan.

- Kiitos, mutta en tarvitse apua.
- Ymmärrän, kaipaisitteko sitten ehkä juttuseuraa?
- Mistä me juteltaisiin, nainen kysyi ja näytti aidosti hölmistyneeltä.

Meinasin sanoa, että vaikka lähestyvästä joulusta, mutta tulin katumapäälle, sehän saattoi olla hermoromahduksen syy. Toisaalta eikö tässä kannattaisi mennä suoraan tulta päin? Lukiossa ei ollut psykologian tunnilla ollut puhetta hermoromahtaneen ihmisen kohtaamisesta, vaikka tätä taitoa tarvittiin nykyään melko usein. South Parkissa oli käytetty vaikeiden tilanteiden selvittämisessä nukkea, Mr. Stickiä, mutta sekään ei tuntunut oikealta ratkaisulta. Kauppias olisi epäilemättä soittanut meille molemmille jonkinlaisen kuljetuksen, jos olisi alkanut maksamakkaran kautta puhumaan.

Yhtäkkiä muistin päiväkodin viikkokirjeen. Lapsille oli edellisellä viikolla pidetty sessio, jossa oli käytetty "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa", joka korostaa osallisuutta ja kuuntelua. Saduttaminen, niinhän se oli. Tuokio oli lastentarhanopettajan mukaan ollut menestys. Ajattelin, että se voisi toimia aikuisillekin. En tiennyt metodista mitään, mutta päätin yrittää.

- Puhutaanko vaikka saduista?
- Saduista?
- Niin. Mennään vaikka tuonne penkille hetkeksi istumaan.

Nainen näytti hämmentyneeltä, mutta hänen silmiinsä syttyi jonkinlainen tietoisuuden aste. Hän nyökkäsi ja nosti maasta valtavan Clas Ohlsonin kassin ja tyrkkäsi kärryt sivuun niin että vaippapaketti putosi maahan. Hiukset olivat pipon alla ohimolta märät.

Yritin avata pelin matalan kynnyksen kysymyksellä.

- Millaisista saduista pidät?
- En pidä saduista. Ne ovat pelkkää paskaa.
- Se on tavallaan sadun määritelmä.
- No sitten pidän mahdollisimman synkistä saduista. Sellaisista, joissa prinssille käy huonosti.
- Onko sellaisia?
- Pitäisi olla.

Mielestäni saduttaminen toimi mainiosti. Ajattelin kysellä lisää prinssistä.

- Miksi ajattelet, että prinssille pitäisi käydä huonosti?
- Vitun miehet, nainen puuskahti, - Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Ensin kutsutaan meille saatanan pikkujouluihin anoppi ja muu lähisuku ja sitten edellisenä päivänä lähdetäänkin Antin varpajaisiin, vedetään nuppi turvoksiin, oksennetaan yöllä eteiseen ja tänään luistetaan kaikesta järjestelyvastuusta. Hän on kuulemma niin kuormittunut, että tarvitsee tällaisia irtiottoja. Voi herranjumala sentään.
- Järkyttävää paskaa, myönsin.

Nainen katsoi minua nyt intensiivisemmin.

- Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen kusessa sen mulkvistin takia. Jätkä ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi, ei edes silloin kun kuopus syntyi. Hän on kuin joku Peter vitun Pan Mikä-Mikä-Maassa. Soittelee jatkuvasti. Kysyy, mitä ostetaan kaupasta, milloin pianotunti on ja missä lasten kumisaappaat ovat. Äsken hän soitti kysyäkseen, missä minä pidän jääpaloja. Minä. Jääpaloja. Kuinka monta juuttaan paikkaa jääpaloille voi olla?
- No tuota, mitä Peter Panille voisi tässä sadussa käydä?
- Ne merirosvot voisivat savustaa sen nuotiolla ja syöttää krokotiilille.

Ajattelin, että tämä saduttaminen ei ehkä ollut täysin harmiton metodi vaan sisälsi mahdollisesti myös vaarallisia käänteitä, enkä halunnut saada syytettä minkäänlaisesta avunannosta väkivallantekoihin.

- Jaha, no niin, sanoin sovittelevasti.
- No ei vaan, sitten mä en saisi nukkua enää koskaan.

Kysyin korostetun rauhallisesti, että mitä jos anopille kuitenkin soittaisi, että Peter on nyt mennyt ylibuukkaamaan kalenterinsa ja juhlat pitää siirtää parempaan ajankohtaan?

Nainen pyrskähti ensin hieman ja alkoi sitten hirnua hysteerisesti. En erottanut, oliko kyseessä itku vai nauru. Sitten nainen pyyhki silmänsä ja nousi ylös.

- Ei kuule, ei mun elämässä käy noin, enkä mä halua tuottaa pettymystä lapsille. Mun pitää nyt jatkaa ostoksia, oli kyllä kiva jutella.

Seuraavana päivänä luin lehdestä, että joku mies oli tipahtanut keskelle Kauppatoria, kuin ilmasta. Tapaus oli täysi mysteeri, kukaan ei tiennyt, mistä hän oli muikkukojun katolle tupsahtanut, ja mies itse oli liian sekavassa tilassa kertoakseen.

Ajattelin, että nyt olivat ehkä jonkun Peterin siivet pettäneet. Joskus naiset saivat hermoromahduksen, joskus hekin kasvattivat siivet. Nukkua he saivat vain sadussa.


Mari-Siskon parisuhdetesti

2.11.18



Hei Mari-Sisko,

minusta tuntuu, että teen kotona kaiken ja ennen kaikkea vastaan kaikesta. Mies kysyy miten lapset puetaan päiväkotiin, jos sataa vettä. Kun hän sitten kerrankin hakee heidät, puolet vaatteista jää päiväkotiin. Sama juttu ruokailun kanssa: minun pitää tehdä ostoslista ruokakauppaan ja ohjeistaa päivällinen hänelle valmiiksi. Muuten lapset syövät nakkia ja ranskiksia viikon, paitsi sen kerran kun mies vie heidät hampurilaiselle. Hänen mielestään se ei ole mikään ongelma, minusta on.

Viimeksi kun kävin työmatkalla, lapset oli puettu päiväkotiin virttyneissä pyjamissa, koska miehen mielestä ne näyttivät päivävaatteilta. Lapset pyysivät minulta kotiin palattuani, että ei tarvitsisi syödä nakkia enää, vaan tekisin heille jotain ruokaa. Seuraavan työmatkan peruin flunssaan vedoten ja nyt pelkään, että perheen ja kodinhoito pilaa urani.

Siivoamisesta en ala edes puhua, palkkasimme siivoojan jo ajat sitten, ettei siitä tarvitsisi tapella joka viikonloppu. Lasten harrastustenkin hoito ja yhteydenpito sekä laskujen maksu on minun vastuullani. Kun peräänkuulutan tasa-arvoista kotitöidenjakoa, mies sanoo hoitavansa auton ja monet asiat, joista minä en tiedä mitään. Sepä se: kun kysyn, mitä nämä asiat ovat, hän vastaa epämääräisesti. Kunnes muistaa hoitaneensa kodin remontin viimeksi. Sekään ei ole totta, hän ainoastaan palkkasi remonttimiehen. Minä pakkasin tavarat.

Eikö tämä ole todella vanhanaikaista? Onko muillakin tällaista? Miten saisin hänet osallistumaan kaikkeen tähän metatyöhön, jota minä teen, kun hän ei edes tiedä mitä kaikkea teen eikä halua ottaa siitä selvää?

Kiitollisena avusta,
Anna-Maija


Hyvä Anna-Maija,

tietenkin teet kotona kaiken. Näin on aina ollut ja pelkäänpä pahoin, että näin on aina oleva. Toisenlaisiakin miehiä on, mutta perheterapeuttina saamani empiirisen aineiston perusteella voin vakuuttaa, että he ovat poikkeus. Naiset ovat kotien palkattomia projektipäälliköitä, halusivat tai eivät. Useimmiten eivät haluaisi, mutta eivät pääse hommasta eroon yhtä helposti kuin päivätöistä. Biologia pitää naiset kiinni mopin varressa, tai oikeammin sanottuna kuvitelma siitä, että siisti koti olisi perheonnen takuu. Ei ole. Moppasin lattiat viimeksi 80-luvulla eikä lapsilla ole ollut allergioita koskaan, kun nuolivat pöydän aluset aina ruokailujen jälkeen. Jotkut siivoavat vieraiden tai anopin takia, mutta eihän heitä ole pakko päästää sisään. Lasten synttärit on aina pidetty meillä kodin ulkopuolella.

Naisten tekemä näkymätön työ ja epätasa-arvoinen perhemalli on arvioni mukaan syynä 60 prosenttiin tavallisista avioeroista, vaikka pinnalla näyttäisi olevan jokin muu syy (psykopaattien avioerot ovat asia erikseen, niitä emme käsittele tässä). Lopuissa syy on viina, pettäminen tai seksin puute.

Koska teillä ei näytä olevan jälkimmäisiä ongelmia (vielä), keskityn ensimmäiseen.

Metatyö-ongelman yleisyyden vuoksi olen kehittänyt tähän pulmaan naisille erityisen testin. Kas näin se käy:

Jätä keittiön pöydälle puoliksi syöty, vanhentunut ja pakattu leipäpaketti tuoreempien leipien alle. Sen kannattaa olla siellä, missä yleensä säilytätte leipiä. Älä anna siitä lapsille leipää ja pidä huolta siitä, että tämän paketin päällä on jatkuvasti tuoreempaa leipää. Sitten vain odotellaan.

Tässä indeksini tuloksista:

- 1-3 päivää: miehesi on yrittänyt syödä esimerkillisesti vanhempaa leipää ensin, mutta havainnut sen huonoksi ja vienyt sen biojätteeseen. Onnittelut! Tilanne ei ole lainkaan niin huono kuin kuvittelit. Päinvastoin: luultavasti miehesi on oikeassa ja hoitaa huomattavasti paljon enemmän asioita kuin luulet, hän vain ei tee niistä numeroa kuten sinä. Varaa teille heti yhteinen lemmenviikonloppu, sillä tätä liittoa kannattaa vaalia ja miehestä pitää kovaa kiinni ennen kuin joku muu hänet nappaa. Jos taas leipä on edelleen paikallaan, jatka seuraavaan kohtaan.

- 1-2 viikkoa: leipä on edelleen paikoillaan ja alkaa homehtua. Tässä vaiheessa kehotan nostamaan leivän päällimmäiseksi tuoreempien leipien päälle. Jos miehesi havahtuu nyt ja kysyy voiko tätä leipää syödä ja toimittaa sen sen jälkeen biojätteeseen sinun neuvomanasi, totean, että olet oikeassa: tilanne on vakava, hän on uusavuton ja sinun taakkasi on liian raskas. Toivoa kuitenkin on ja suosittelen teille lämpimästi pariterapiaa, jossa kotityöt yhdessä exceloidään ja jaetaan tasan. Jos taas leipä saa jatkaa maatumisprosessiaan pöydällänne, joudut jatkamaan seuraavaan kohtaan.

- 3 viikkoa - 1 kuukausi. Leipä alkaa maatua pussiinsa, pölläyttää itiöitä ympärilleen ja saastuttaa muutakin ruokaa ympärillään, mutta mies ei reagoi, vaan on sitä mieltä, että leivän toimittaminen eteenpäin on sinun vastuullasi, mikäli edes huomaa koko asiaa. Voi voi. Tämä on kyllä ikävä tulos. Avioliittosi on yhtä homeessa kuin leipä ja miehesi myrkyttää ilmapiirin asenteellaan kuin homeitiöt ikään. Voit kokeilla terapiaa, jos haluat heittää rahasi hukkaan, mutta en usko, että siitä on mitään apua. Tiedät varmasti itsekin, mitä tehdä.

Parhain terveisin,

Mari-Sisko



Olemme messutauolla!

26.10.18
Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Tällä viikolla Novelliblogi on messutauolla, mutta meitä on mahdollisuus tulla moikkaamaan kerrankin livenä.

Esiintymisajat:

- tänään 26.10 Katja on kertomassa Lasitehdas-romaanistaan klo 10.30-11 Suomalaisen kirjakaupan osastolla 6f50

- ja toisen kerran klo 15.30-16 Töölö-lavalla erittäin kiinnostavassa kirjailijuutta ja luokkaeroja käsittelevässä keskustelussa yhdessä kirjailija Henna Helmi Heinosen kanssa.

- Lisäksi huomenna la 27.10 pääsemme lavalle yhdessä, kun Katja haastattelee Inaa Henkien saari -romaanista klo 18.30-19 Hakaniemi-lavalla - ja sen jälkeen ehtiikin näppärästi vielä käymään viinimessuilla!

Novelliblogin Facebook-ryhmään tulee tuoreita kuvia ja fiiliksiä viikonlopun aikana.

Tervetuloa moikkaamaan!











Pikkis ja karmiva viittatyyppi

18.10.18


Pikkis makasi riippumatossa ja teki käsillään varjokuvia. Lepattava tuli loihti hämärän köllilaavun kattoon ja seinille vaikka mitä outoja otuksia: loikkivia sammakoita, räpisteleviä lepakoita ja nokka auki raakkuvan korpin. Pikkis kiepautti peukalot yhteen ja levitti sormensa heiluttaen niitä, korppi syöksyili laavun katossa ensin siksakkia ja sitten isoa ympyrää. Suupielet kääntyivät yleensä varjokuvatarinoista väkisinkin ylöspäin, mutta nyt ne pysyivät murjotusasennossa.

Vanhemmat olivat joskus supermörötyhmiä. Äiti oli hermostunut Pikkikselle, kun hän oli kertonut sumusilmäjuttuja Minille. Vaikka ei siinä ollut edes mitään uutta. Mörököllien perimätieto kertoi, että Sumusilmä oli harmaanvalkoinen metsän henki, joka rakasti hiljaisuutta ja kävi muuttamassa metsässä turhaan möykkäävät kulkijat vitivalkoisiksi. Pikkis oli ensimmäisenä työkesänään lähtenyt Kirpan kanssa Sumusilmää etsimään. Pikkis oli kertonut Minille, kuinka he olivat hiippailleet yöllä suolle ja Mini oli kuunnellut silmät selällään, mutta ruvennut parkumaan, kun Pikkis oli matkinut Sumusilmän ulvontaa. Ja silloin Äiti oli tullut kysymään, että mitä nyt taas.

Mokomakin arkajalka-pupupöksy! Eihän nyt kukaan kummitusjuttuihin oikeasti uskonut. Kaikkihan tiesivät, että ne olivat silkkaa höpönlöpöä ja palturia. Pikkis oli vain hivenen värittänyt tarinaa jännemmäksi, ei Sumusilmä oikeasti ollut ulvonut suolla kuin susi vaan ujeltanut hiljaa, eikä se ollut yrittänyt vangita heitä valkoisen harsonsa sisään vaan pussannut kevyesti nenänpäähän. Mutta juttu oli paljon parempi hieman ryyditettynä. Tai ainakin siihen asti kunnes Mini oli hälyttänyt Äidin paikalle parkumalla kuin pillastunut rusakko.

Mininkin pitäisi vain oppia, että kummitusjutut ovat pelkkää sepitettä, Pikkis oli kinannut, mutta Iskä oli vastannut rauhallisesti, että mörökölleillä oli varsin vilkas mielikuvitus. Erityisesti nuorempien mörököllien turkki pörhistyi ja viiksikarvat sojottivat suorina jo hyvin vähäisistäkin höpöjutuista ja sitten jutut seurasivat unimaailmaan.

- Kai minä nyt sen tiedän, kertokaa se Minille, Pikkis oli marissut.
- Niin, sinä olet itsekin ollut ihan samanlainen säikähtelijä, iskä oli hymyillyt sovittelevasti ja jatkanut, – ei se sanomalla korjaannu.

Pikkis oli jo avannut suunsa uuteen vastalauseeseen, mutta äiti oli pistänyt kädet puuskaan ja sanonut hyvin topakalla äänellä, että nyt loppui jankutus.

- Minä tiedän vain sen, että mörökölliperheessä nukutaan juuri niin hyvin kuin nuorin nukkuu, Äiti oli sanonut tiukasti ja siihen Pikkiksen oli pitänyt taipua.

Pikkis oli kuitenkin päättänyt näyttää, ettei todellakaan ollut samanlainen pelkurihiiri kuin kaikki muut ylivarovaiset perheenjäsenet, ja ilmoittanut lähtevänsä metsään yöksi. Vanhemmat olivat vilkaisseet toisiinsa ja antaneet hänelle luvan, ihme kyllä. Ja niin Pikkis oli ottanut reppunsa ja lähtenyt tuhahdellen kohti Kuulampea.

Syksy oli jo pitkällä ja illalla oli sumuista. Puiden mustat rungot natisivat tuulessa ja täysikuu heitti polulle pitkiä varjoja. Pikkiksen teki mieli hyräillä mörököllimarssia, josta tuli aina rohkealle tuulelle, mutta nyt hän puristi suunsa tiukasti kiinni. Häntä ei kertakaikkiaan pelottanut. Piste.

Puron varrella, kielonotkelman vieressä ja kahden ison kallionlohkareen välissä sijaitsi hänen  lempipaikkansa. Hän oli rakentanut majan sinne Kirpan kanssa köllilaavun ja nuotiopaikan sellaisia hellepäiviä varten kun häntätupsuakin hikoilutti. Suojaisa kolo oli mainio yöpymispaikka, sillä puron solina johdatteli hyvin uneen.

Koska varjokuvatkaan eivät saaneet Pikkistä paremmalle tuulelle, hän päätti käydä nukkumaan. Hiillos lämmitti mukavasti poskea ja hän tunsi olonsa raukeaksi. Pikkiksen silmät alkoivat lupsua.

Mutta yhtäkkiä jotain kevyttä, kutittavaa ja karvaista pörähti Pikkiksen nenälle. Pikkis säpsähti hereille niin voimallisesti, että putosi riippumatosta laavun lattialle peffalleen. Mikä se oli? Pikkis tähyili hätääntyneenä ympärilleen ja laittoi nuotioon kourallisen käpyjä saadakseen liekit valaisemaan laavua paremmin.

Ja voihan köllinpujut! Laavun seinälle muodostui haamumainen hahmo, jolla oli valtava viitta, karvaiset kädet ojennettuna kattoa kohti ja mukanaan pitkä piiska.

Pikkis kiljahti ja ponkaisi ylös.

- Kuka sinä olet ja mitä sinä tahdot ja miksi pelottelet tällä tavalla, Pikkis pälpätti hädissään.

Mutta viittatyyppi vain heilutteli viittaansa ja käsiään eikä vastannut mitään.

- Jos tulit syömään minut niin minä olen pahanmakuinen ja karvainen ja epäterveellinen, Pikkis kimitti, mutta hahmo pysyi edelleen hiljaa. 

Pikkis mietti mitä tehdä. Hahmo ei vaikuttanut kovin päättäväiseltä, huojui vain. Pikkis päätti ottaa maasta kävyn ja heittää sillä tunkeilijaa. Kun Pikkis kumartui varovasti, hänen häntänsä osui nuotion vierellä olevaan pensaaseen. Oksalta lehahti lentoon suuri hopeanharmaa yökkönen. Samalla viittasankari seinällä katosi.

Pikkis katsoi epäuskoisena nuotion valossa lepattavaa yökköstä, se oli paksu havununna, joka vaikutti sekin pelästyneeltä. Karmiva ilmestys olikin ollut ihan tavallinen yökkönen, jonka varjokuva oli heijastunut kallionseinään. Kädet olivat olleet yökkösen karvaiset tuntosarvet ja viittana siivet, ohut oksa oli näyttänyt piiskalta.



Pikkis tunsi poskinahkansa alkavan kuumottaa turkin alla. Hän oli pelästynyt pahaista yö-ötökkää! Hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vain ollut nähnyt tätä pöhköä sinkoilua ja hiippaili muina mörökölleinä takaisin riippumattoonsa. 

Unetus oli kuitenkin kadonnut tipotiehensä. Pikkis katseli tähtiä. Ehkä mörökölleillä tosiaan oli vilkas mielikuvitus. Siitä oli hirmuisesti hyötyä, jos piti keksiä tekemistä silloin kun sade jatkui kolmatta päivää tai kun piti mielikuvitella itsensä uneen. Mutta ehkä saattoi olla myös niin, ettei mielikuvitusta pitänyt turhaan ruokkia kaikenlaisilla jutuilla, ettei se täysin villiintynyt ja pelästyttänyt itse itseään. Pikkis toivotti havununnalle hyvää yötä. Sitten hän veti peiton nenälleen, ettei kukaan enää pörähtäisi siihen. 

----------------------------------------------------------------------------------------------

Pikkis, rohkea pikku mörökölli on saanut kaivatun jatko-osan! Ystävyyttä ja kasvamista puntaroivassa tarinassa Pikkis lähtee etsimään ystäväänsä ja joutuu hurjaan seikkailuun: joenlaskuun, metsänpeittoon ja rotkoon. Katjan kirjoittama ja Annukka Palménin kauniisti kuvittama metsäseikkailu sopii erinomaisesti koululaisen pulpettikirjaksi.

Tuija Pludénin ilmastotalkoot

12.10.18



Ilmastonmuutos tulee, ja maailmanloppu. Tämä on nyt varma asia. Haluan osallistua ilmastotalkoisiin. Yleensä en tämmöisiin lähde, mutta lehdessä sanottiin, että jokainen voi tehdä jotain. Listasin plussat ja miinukset itselleni ja kanssakuolijoille pohdittaviksi.

1) Liha. Lihansyönti on kuluttajan pahin teko ilmastonmuutosta ajatellen, näin luin ja uskoin. Lopetin lihansyönnin, eikä tehnyt tiukkaakaan. Jauhelihasta en ole pitänyt koskaan, pihviä en osaa paistaa. Olen syönyt lihaa, koska se on tapa. Turha tapa, työpaikan ruokalassa on jo kaksi kasvisruokaa joka päivä. Mutta mitä tilalle kotona? Aloin etsiä. Löysin lähikaupan kasvisruokahyllyn: siellähän oli valmisruokia kokonainen kaappi! Parhaaksi osoittautui tutun valmistajan falafelpakkaus, jossa mukana limemajoneesi. Paistoin pannulla öljyssä, kyllä oli hyvää. Voitti valmislihapullat mennen tullen. Laihduin kuukauden kasvisruokailun jälkeen kolme kiloa ponnistelematta lainkaan.

Minne laitetaan maailman lihakarja, kun sitä ei enää tarvita, tätä en tiedä. Intiassa kulkevat kaduilla, meillä jäätyisivät kuoliaaksi, mutta lihakarjana kuolevat kumminkin. Eihän hevosillakaan enää kadulla ajeta, mutta eivät kadonneet sukupuuttoon autojen tieltä. Luotan, että lihakarjallekin käy hyvin. Muuttuvatko maitokarjaksi, mene tiedä. Possuista voi tehdä lemmikkejä.

Sirkkoja en syö. En ymmärrä koko ideaa, eihän se ole kasvissyöntiä, jos vaihdetaan liha hyönteisiin. Puistattaa ajatuskin, nyt pitää tarkkaan katsoa leipäpaketit, ettei erheessä tule syötyä sirkkaa, kun kasvissyöjäksi yrittää.

Elikkä tästä vahva plussa. Lihan lopetin eikä haittaa. On jotenkin eheytynyt olo.

2) Lentäminen. No tämä on ikävämpi juttu. Pitäisi lopettaa lentäminen. Olen käynyt Riminillä kerran vuodessa. Katsoin paljonko siitä tulee päästöjä: paljon. Pitäisi maksaa 77 euroa päästökompensaatiota. Päätin jatkaa Riminiä ja maksaa, mutta se on tehty vaikeaksi. Miksi ei voi maksaa suoraan lentoja varatessa näitä päästömaksuja? Miksi ovat lentoliput liian halpoja? Laitoin palautetta lentoyhtiön chattiin, mutta siellä oli vastassa Botti. Se on robotti. Se ei ymmärrä ilmastonmuutosta, koska se ei sitä kosketa. En tykännyt asioida robotin kanssa ja ihmistä oli mahdoton saada kiinni. En ihmettele, että ihmiskunta tuhoutuu, joskus mietin onko parempikin niin. Robotit selviytyvät, jos oppivat lataamaan itse akkunsa auringolla. Ja oppivathan ne. Eivät syö lihaa myöskään, siksikin ennustan niille uutta maailmaa ihmiskunnan jälkeen. Me olemme dinosauruksia, omaan suuruuteemme kaatuvia, mutta jos nyt kymmenen vuotta saisi vielä elää niin olisi hyvä.

Työpaikalla on ollut minulla kaksi kertaa vuodessa työmatka Tukholmaan, inspiraatiopäiväksi sitä kutsutaan. Nyt ne lopettivat sen ilmastonmuutossyistä, vaikka oikeasti säästävät rahaa. Kokous on siirretty videotapaamiseksi, ja siinä on kyllä vaikea inspiroitua. En ole suostunut laittamaan kuvaa päälle, istun mieluummin kotona sukkahoususillani ilman videota ja puuhailen kotihommia samalla, kun muut hölisevät. Se on inspiroivampaa kuin videolta puhuvien päiden tuijottaminen. Kerran aloin imuroida, mutta sitten alettiin huudella sieltä, että mitä oikein teen - olin unohtanut laittaa itseni mutelle elikkä äänettömälle. Kuulemma häiritsin imuroinnillani muiden inspiraatiota.

Millaisia ovat tulevaisuudessa robottien inspiraatiopäivät, sitä en tiedä enkä onneksi elä tarpeeksi kauan nähdäkseni.

Lentämisestä miinus: siitä en voi kokonaan luopua, mutta kompensaatio pitäisi saada helpommaksi. Plussaa siitä, että työpaikan turhat lentelyt on lopetettu. Tämä on siis sittenkin plusmiinusnolla.

3) Sää. Tämä on se harmillisin asia. Sää menee hankalaksi, se on jo nähty. Hurrikaaneja on meillä vähemmän, mutta yleisin vuodenaika on jatkossa lokakuu. Kuka sitä haluaa? Tammikuussa yli kymmenen astetta Etelä-Suomessa ja nurmikko viheriöi. Kevät alkaa helmikuussa, vaikka on pimeää ja ihmisen pitäisi hiihtää. Tekee mieli puutarhahommiin, kun nurmi kasvaa, mutta töiden jälkeen ei näe mitään. Vettä tai loskaa sataa 8 kuukautta vuodesta.

Lokakuu voi jatkua myös heinäkuussa, näin kävi monena kesänä, paitsi viime kesänä, jolloin oli sikamaisen kuuma. Sellaista ei suomalainen kestä, meillä on saunat siksi, että niitä voi käyttää ja järvet, joiden kuuluu virkistää. En nauttinut yhtään. Nukkuminen oli mahdotonta, kun kodin mittari näytti 37 astetta. Elämän ennustaminen menee vaikeaksi: juuri kun on vienyt kesävaatteet vintille, tulee lokakuussa 20 astetta. Saa alkaa pukea itseään kuravaatteisiin ympäri vuoden, kun aina sataa. Lapset eivät vastusta kuravaatteita turhaan, karmeita ovat ja epämukavia päällä.

Jos ajatellaan globaalisti, niin vielä pahempaa on muualla. Malediivit uppoaa ennen kuin ehdin sinne asti. Eipä silti, ei olisi varaa maksaa kompensaatiomaksua, jos jotenkin saisi lennot raavittua kasaan. Minne heidät laitetaan asumaan? Entäpä Hollanti - väittävät, että padot kestävät merenpinnan nousun. Tätä en usko. Hollantilaiset ovat mukavia, sääliksi käy heitä.

Säätä ei voi ihminen säätää, kun on kerran vääntänyt termostaatin väärille lukemille. Se on nyt tässä se suurin uhka ja miinus. Jokainen haluaisi asua kotonaan, mutta ilmastonmuutos vie kodin niin monilta, ettei sitä uskalla edes ajatella.

Kun tätä ajattelee, alkaa huimata. Säästä tulee nyt niin iso miinus, että ilmastonmuutos pitäisi lopettaa heti. Lehdestä luin, että se on mahdollista, jos on tahtoa. Minulla on. Suosittelen Amerikan presidentillekin. Tämä on pieni pallo, ja yhteinen. Toista meillä ei ole, kuussa on kurjempaa. Sinne mahtuu harva asumaan.

Ilmastotalkoille nyt iso plussa. Ei ole mahdotonta tämä, tahdon talvilumet takaisin ja malediivilaisille korallit ja kodin jatkossakin.





Liekittäjä

7.10.18


Kolmannesta kerroksesta näkyi lammelle ja puistoon, Sylvia näkyi kävelevän rollaattorin kanssa sorsia syöttämään. Sylvialla oli yhtä ryppyiset kämmenselät kuin minullakin mutta aina hienot kynnet, en kehdannut kysyä, kuka ne sille laittoi. Kynsilakassa sillä oli aina helmiäistä, ei ikinä tylsää mattaa. Hohteella sai sävyyn kuin sävyyn hienostuneisuutta ja herkkyyttä. Eerokin olisi valinnut helmiäisen. Siinä oli mies, joka ymmärsi tyylin päälle.

En ajatellut Eeroa enää kovin usein, aika teki tehtävänsä. Komea mies ja taitava räätäli se oli ollut. Pukeutui hyvin, oli kohtelias ja kielitaitoinen. Ryhtinsä oli kuin ruhtinaalla, silmät venäjänsiniset, niillä hän katsoi ihmisten läpi ja antoi määräyksensä – käytä aina vyötä, puhtaan valkoista saa olla vain nilkkasukissa, farmarikankaat on tarkoitettu nuorille. Ja kaikki tottelivat kuin olisivat kuulleet sen Korkeimmalta.

Turun laivasataman lipputiskillä minä niihin silmiin ensimmäistä kertaa katsoin. Eero matkusti usein Suomen ja Ruotsin väliä, ja osti aina lippunsa minulta. Rahastin tahallaan väärin niin että Eero sai alennusta ja annoin piletin kanssa aina viehättävimmän hymyni. Sitten tuli se päivä, kun Eero pyysi minua mukaan, ensin leikillään ja sitten tosissaan. Ja minä lähdin enkä taakseni katsonut. Tukholmassa kaikki oli kuin satua, elämä oli täynnä seurapiirijuhlia, konsertteja ja teatteria. Eero tunsi kaikki kaupungin silmäätekevät, kuninkaallisiakin.

Mustavalkoinen hääkuva piirongin päällä oli jo kellertäväksi haalistunut, mutta muistot sentään olivat kirkkaat. Kermanvalkoisen hääpuvun polvipituisessa helmassa oli valtavasti kangasta laskoksilla ja yläosassa upea tyköistuva leikkaus, kaiken kruunasi pillerihattu. Eero oli senkin suunnitellut ja teettänyt hatuntekijällä. Hiuksissani oli täydelliset laineet ja tanssin kapeakärkisissä satiinikengissäni yöhön asti kuin Grace Kelly.

Eero kehui aina uumani, se sopi yhteen kellohameiden ja vyötäröltä solmittavien kauluspaitojen kanssa. Ne kaikki upeat asut kokoa 34, kävelypuvut, kynähameet, keepit ja hatut.  Missä ne olivat nyt? Vintillä? Ei, hoivakodissa ei ollut vinttiä.

Satu ympäriltä kuihtui, kun lapset tulivat. Piti muuttaa takaisin Suomeen, koska en pärjännyt ruotsilla niin kuin Eero. Yksi toisensa jälkeen Eeron tekemät kauniit puvut lakkasivat mahtumasta ylleni. Mies ei ymmärtänyt, miksi minä en pitänyt itsestäni enää huolta, enkä minä itsekään tiennyt. Oli vaikea ehtiä kävelylle ja laittaa laineita hiuksiin, kodinhoito ja lapset pitivät kiireisinä päivin ja öin. En ollut enää niin energinen, vaikka yritin. Sitten tulivat ne kaikki omituiset ajatukset, pelon välähdykset ja väsymys, raastava väsymys. Oli parempi olla kotona, turvassa. Eero väitti, että minä erakoiduin ja hemmottelin lapset piloille, mutta varsinkin Iiro halusi olla paljon rinnalla eikä minulla ollut sydäntä itkettää poikaa.

Kyllä minä tiesin itsekin, etten enää ollut samanlainen ilo silmälle. Häpesin kuvaani, kotona seisoin peilin edessä ja puristelin itseäni kyljistä, sitten taas jaksoin olla syömättä. Tein lounasta vain lapsille ja itse join teetä, naisihmisen piti aina katsoa mitä söi. Kotitakkini kiristi silti ja Eero sanoi, ettei minun pitäisi enää tehdä lauantai-iltaisin crêpes suzettea. Kahvilassa tilasin joskus mustan kahvin ja croissantin, mutta kävin sitten katumassa toiletissa, ettei Eero suuttuisi.

Olkavartta vihlaisi, sitä kohtaa, jossa oli kummallinen, pyöreä arpi. En muista mistä se tuli, mutta se oli ruma ja tuoksui palaneelle lihalle.

Ikkuna oli pölyinen, huoneessakin pitäisi siivota. Lammen rannalla istui aina sorsia, koiraspuoliset olivat koreita sinivihreine sulkineen. Inhosin niitä. Sorsien ajattelemisesta tuli aina hirveän epämukava olo, teki mieli kirkua ja lyödä hoitajia. Silloin tuli lääkäri ja piti ottaa vaaleankeltainen pilleri, joka seuloi ajatuksista pois kaiken turhan painolastin. Lääkäri sanoi että niin oli parempi, ei kaikkea aina tarvinnut kohdata.

Se kuva liekkimerestä vainosi minua. Oli paljon mukavampi muistella Tukholman mukulakivikatuja, konditorioita ja kapeaa vyötäröä. Sellaisia muistoja tuli ei ikinä häirinnyt. Lieskat eivät syöneet Skansenia eivätkä pitsihuviloita. Korkeiden kirkkojen kapeat tornit kurkottelivat kohti Jumalan asuinsijoja vaaleanvihreiden kattojen seasta eivätkä savunneet.

Lääkärit eivät uskoneet, kirjoittivat typeriä diagnoosejaan, että olin syömishäiriöinen, masentunut ja traumaperäisessä psykoosissa. Mutta minä puhuin totta, minä näin, kuinka oranssi hirviö oli syönyt Eeron, nielaissut ensin käden, sitten loput. Sitä en sanonut, että olin ruokkinut oranssia hirviötä ruskeasta pullosta. Minun oli ollut pakko.

Se oli ollut ihan tavallinen ilta. Eero oli ollut vihainen, kuten aina, sättinyt taloudenpidosta ja kasvatuksesta ja lyönyt, mutta tällä kertaa se oli sanonut lähtevänsä ja ottavansa lapset. Juonut päivällisellä liikaa ja nukahtanut tupakka kädessä, vaikka hyvin tiesi, että pahuus oli tulenarkaa.

Suloiset lapset, pyöreäposkiset ja kauniit. Minun lapseni. Minä en antaisi lapsia ikinä Eerolle, en koskaan, siinä meni raja. Minä ne olin hoitanut, ruokkinut ja kammannut, ei Eero. Ja silloin mieleeni oli tullut, että Eero oli se, joka piti antaa pois. Ja annoinkin.

Keskusradiosta kuului kutsu, äänimerkki iltapäivän hartaustuokioon. Oli parempi mennä. Halusin ottaa asiat varman päälle, tässä vaiheessa elämää muutkin ottivat.

Tuoli narahti kun nousin. Kohensin shaalia ja katsoin peiliin. Asettelin harmaat kiharat hiuslakalla. Sekin oli hyvin tulenarkaa, tytär oli sen kertonut, tyttö tiesi nämä asiat kun oli kampaajalla töissä. Se piti paikkansa. Tuli oli leimahtanut tupakan päästä kuin raketti.

Lasten tähden minä luovuin vyötäröstä, liekitetyistä letuista ja sinisistä silmistä. Tuli poltti pois Eeron teot ja puheet, jotka tekivät lapsista hiljaisia ja arkoja. Aikuinen kestää enemmän, mutta ei sekään loputtomiin.

Käytävältä kuului ääniä. Muillakin oli kiire tapaamaan Herraa. Jos vielä kerran pyytäisi anteeksi, kaikkea ja ei mitään.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ps. Jos tykkäsit jutusta, saatat tykätä myös Katjan esikoisromaanista LasitehdasKustantajan verkkokaupasta saa kirjan koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja on tulossa ensi viikolla!

Fanni ja isoisä

28.9.18
Ote Ina Westmanin romaanista Henkien saari, Kosmos 2018




Milloin ihminen kuolee, Fanni kysyy isoisältä kun he löytävät omasta salaisesta paikastaan kesän ensimmäiset mustikat.

Sitä ei oikein tiedä, isoisä vastaa. Yleensä sitten kun ihminen on oikein vanha ja kauan elänyt ja tullut vähän väsyneeksi jo.

No milloin äidit kuolee, Fanni kysyy.

Isoisä hymyilee. Äideillä se on sama juttu, hän vastaa.

Mutta isoäiti kuoli aika kauan sitten. En muista häntä enää, Fanni sanoo. Minne ihminen sitten menee kun se kuolee, meneekö se avaruuteen?

Joo, taitaa mennä, niin voi kyllä sanoa.

Tuleeko se takas sieltä?

Ei tule. Sen takia kuolema tekee aikuiset vähän surulliseksi.

Mutta miten sitä sitten voi nähdä enää, jos ei palaa sieltä avaruudesta, Fanni kysyy ja hänen silmänsä tulevat täyteen kyyneliä.

Isoisä liikuttuu jälleen kerran, pienen tytön herkkyys järkyttää häntä kerta toisensa jälkeen. Onko lapsen herkkyyttä mahdollista säilyttää, pitäisikö edes, miten juuri Fanni voi pärjätä tässä maassa herkkyytensä kanssa murenematta vähitellen täysin?

Ei sitä sitten enää voikaan nähdä, isoisä vastaa, mutta muistella voi aina.

Onko sulla isoäitiä ikävä?

On kyllä, isoisä vastaa. Häntä on usein kovin ikävä, oikeastaan joka päivä.

Fanni ojentaa pienen, mustikoista sinistyneen kätensä isoisälle. Annan sulle tämän isoimman mustikan niin sitten sulle tulee parempi mieli, hän sanoo ja ojentaa vähän jo musertunutta pehmeää mustikkaa.

Kiitos, isoisä sanoo ja antaa Fannin laittaa mustikan hänen suuhunsa. Onpa se maukas. Nyt tuli kyllä parempi mieli.

Taitoluistelija II

23.9.18
Jatko-osa: Jenny 2012 (romaanista Lasitehdas)



Koregrafiassa vaikeinta oli hillitä itseään, ottaa ensimmäiset kahdeksan tahtia riittävän rauhallisesti, ja vasta sitten päästää irti. Muuten hän muisti kyllä kaiken, rivit ja piirit, myllyn jälkeisen liukusarjan, avorivistön ja läpimenon, kertauksen ja piruettisarjan. Lady Gagan biisi oli soinut Jennyn päässä jo useamman kuukauden. Vain lentokoneen lähtökiihdytys oli saanut esityksen hetkeksi pois mielestä.

Jäähalli sijaitsi Alppien keskellä, se oli uusi ja moderni, pari vuotta sitten pidettyjä jääkiekon MM-kisoja varten pystytetty. Pukuhuoneet olivat siistit ja siellä haisi kumi, vessoja oli joka käytävällä. Ilmastointi oli liian kovalla, ja koko joukkue oli mintunvihreissä kisa-asuissaan kananlihalla. Valo heijastui valkoisesta jäästä niin kirkkaana, että Jenny oli joutunut siristelemään silmiään harjoituksissa.

Minna lisäsi otsaansa puuteria pienestä rasiasta. Pukuhuoneessa tuoksui hiuslakka ja jännitys. Kirsti oli sanonut, että jännittää saa, mutta ei pelätä. Siinä oli iso ero. Mokaamisen pelkääminen aiheuttaa mokat, sitä valmentaja oli heille jankuttanut kolme vuotta. Pelko kääntyy epävarmuudeksi, jännityksestä saa riemua.

Jenny tiesi, ettei kameroita saanut katsoa yhtään vaan pitää kontakti joukkueeseen. Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että joku pikkutyttö jossain katsoisi kuvaa, kun heidän joukkueensa kaartaisi jäälle ja asettuisi alkumuodostelmaan. Ihan niin kuin Jennykin oli katsonut melkein 10 vuotta sitten. Hän oli mennyt ihan ruudun lähelle, jotta olisi nähnyt kaiken. strassit ja nutturat, katsonut hurmioituneena, miten samaan tahtiin tyttöjen kädet nousivat ja vartalot kääntyivät. Hän oli tallentanut ohjelman digiboksille ja katsonut sen uudestaan, satoja kertoja, kunnes oli osannut ulkoa jokaisen liu'un ja piruetin jokaisesta esityksestä.

Sitten isä oli vahingossa poistanut ohjelman. Näin jälkikäteen yhdeksänvuotiaan raivolla kehitetty viikon mittainen mökötyskohtaus oli ollut hieman huvittava, mutta äiti oli nähnyt tragedian syvyyden ja lohdutukseksi vienyt hänet hallille katsomaan taistoluisteluharjoituksia. Kampaajana äiti tunsi kaikki, ja muodostelmajoukkueen valmentaja oli hänen asiakkaansa. Jenny osallistui jo seuraavan viikon treeneihin. Luistimet käytiin ostamassa Emmauksesta. Ne olivat vähän pienet ja puristivat varpaat tunnottomiksi, mutta Jenny ei uskaltanut ottaa riskiä, ettei oikeankokoisia löytyisi. Hän valehteli, että ne olivat täydelliset.

Team Finland -takin hihat kahahtivat, kun Jenny kumartui kiristämään luistintensa nauhoja. Varren kultaiset, koukeroiset kirjaimet kiilsivät, vaikka nahka oli jo pehmentynyt eikä enää hangannut kehräsluuta. Lottovoiton jälkeen hän oli käynyt isän kanssa Helsingissä erikoisliikkeessä. Jenny olisi ottanut jo ensimmäisen kokeilemansa parin, mutta myyjä oli nähnyt riittävästi asiakkaita ymmärtääkseen, milloin asiakas tiesi, mitä halusi ja milloin ei – ja ollut oikeassa. Neljännen parin jälkeen Jenny oli ymmärtänyt, mitä kengän istuvuus tarkoitti. Hän oli valinnut hieman normaalia leveämmän lestin ja matalaan jalkapöytään sopivan, vuoratun mallin.

– Laitetaanko tilaukseen samat mustana, myyjä oli tiedustellut Juhanilta.
Jenny oli katsonut isäänsä ja nyökännyt.
– Otetaan.
– Entä terien kiinnitys?
– Ei kait se ilmankaan suju, isä oli murahtanut nurkastaan ja latonut setelit pöytään.

Jenny oli pitänyt laatikkoa sylissään koko automatkan kotiin. Se oli vieläkin Jennyn huoneessa sängyn alla.

Kuuteentoista vuoteen Jennyn elämässä ei ollut tapahtunut mitään, ja sitten yhtäkkiä oli tapahtunut kaikki. Joskus aamulla oli vieläkin vaikea muistaa, mikä kaikki oli muuttunut, mullistunut. Kirsti oli käynyt puhumassa lasitehtaan ja painotalon joukkueen sponsoreiksi ja he olivat tilanneet kiiltävän turkoosit kilpailupuvut, joihin äiti oli ommellut tyllihelmat. Sitten he olivat istuneet hermostuneina bussiin, joka oli vienyt heidät SM-kisoihin. Esitys oli mennyt täydellisesti, piruetit olivat pyörineet vinhasti, sarjat olleet taimissa. Kun Jenny oli seissyt lopetusmuodostelmassa kasvot loistaen ja rinta kohoillen, hän tiesi, että suoritus oli mennyt nappiin. Tuloksen julkistamisen jälkeen he olivat kaikki huutaneet, itkeneet vuolaasti, kirkuneet, halanneet ja itkeneet vähän lisää. Tunne oli ollut sanoinkuvaamaton ja joukkue kertasi sen vielä suuremmaksi.

Ja täällä he olivat nyt, parikymmentä tyttöä tuppukylästä. Heidän omituinen, mutta hyvin yhteen sopiva ja sisukas joukkueensa, edustamassa Suomea.

Ja Kirsti.

Onneksi Kirsti oli tullut. Nähnyt heidät, pysähtynyt ja mennyt juttelemaan silloisen valmentajan kanssa. Pinjan äiti oli luovuttanut mielellään valmentajan tehtävät taitoluistelua ikänsä harrastaneelle Kirstille ja jäänyt kassanhoitajaksi ja mokkapalojen leipojaksi. Kirsti oli ripotellut koko joukkueen päälle taikapölyä kuin Helinä-keiju. Unelma pitää ensin nähdä, sitten sen voi saavuttaa, hän oli sanonut ja laittanut tytöt makaamaan jäälle silmät kiinni. Kirsti oli puhunut ja he kaikki olivat hengittäneet jään kylmää tuoksua ja antaneet mielensä liukua ja taipua Kirstin sanojen mukana. He kuulivat hurraavan katsomon ja nostivat yhdessä kullanvärisen pokaalin ylös ilmaan.

Ihan aluksi Kirsti oli halunnut tutustua kaikkiin tyttöihin henkilökohtaisesti ja vienyt Jennynkin ABC:lle kahville.

– Minä näen sinussa lahjakkuuden lisäksi peräänantamattomuutta ja sisua. Mistä sinä sitä ammennat? Kotoako?
– Tavallaan.

Jenny ei kehdannut katsoa Kirstiä silmiin. Kotoa, mutta ei sillä tavalla kuin Kirsti luuli. Vanhemmat olivat olleet lähinnä käänteisenä inspiraationa. Kun veli oli lähtenyt armeijaan, kupla Jennyn ympärillä oli alkanut pienentyä. Sen rikkomiseen tarvittiin enemmän kiukkua kuin sisua.

– Ymmärrän. Perhe voi olla draiverina monella tavalla.
– Eivät ne tästä tajua mitään, eivätkä mistään muustakaan.
– Pääasia että ovat edes kiinnostuneita.
– Niin kai sitten.
– On niitäkin, joilta ei ikinä kysytä miten treenissä meni.

Kirsti oli vakavoitunut.

– Mutta sä treenaat liikaa. Sä tarvitset muutakin kuin jäätreeniä edetäksesi, tanssija tarvitsee elämäniloa, Kirsi piti tauon ja jatkoi, – Ilon kautta, ei kivun. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
– Ehkä.

Kirsti oli lahjoittanut hänelle vanhat luistimensa, ne olivat juuri sopivankokoiset, mutta vannottanut, että Jenny treenaisi niillä vain iloisia temppuja. Jenny oli luvannut. Ja lupaukset hän oli tottunut pitämään.

– Jenny. Jenny hei, huhuu, kuuletko? Kirsti seisoi hänen edessään.
– Ai sori, olin aivan ajatuksissani, Jenny nauroi.
– On aika herätä. Luotan sinuun, ei mulla muuta.

Kuuluttaja sanoi jotain ensin saksaksi ja sitten englanniksi.

– No niin tytöt, nyt mennään, Kirsti taputti käsiään.

Pukuhuoneeseen tuli liikettä, kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa piiriin, laittoivat kädet toistensa olkapäille ja tiimihuuto kajahti pukuhuoneen seinistä käytävälle. Teräsuojat kopisivat betonilattiaan, kun he lähtivät kohti jäätä. Jennyn jalat tuntuivat varmoilta eikä hän pelännyt enää haihtuvansa ilmaan tai leijuvansa avaruuteen.

Kipu oli haalistunut siniseksi muistoksi ja kulunut sitten kokonaan pois, eikä se kasvanut enää takaisin. Sen paikka oli viety.


Taitoluistelija I

21.9.18
Jenny Ollikainen 2010 (romaanista Lasitehdas)



Vielä yksi ylämäki ja polku metsän läpi, sitten hän olisi kotona.

Treenikassin hihna painoi Jennyn olkapäätä tunnottomaksi, luistinten teräsuojukset kalisivat toisiaan vasten askelten tahdissa. Treeneissä hän oli oppinut sietämään kipua, sitä ei saanut ajatella yhtään, piti ajatella mukaansatempaavia, energisiä laulunsanoja, vaikka sitä, missä rakkaus on rantaan vyöryvä hyökyaalto. Hän oli siinä hyvä, osasi jättää puutuneet varpaat ja särkevät sääret huomiotta samalla tavalla kuin reppuun työnnetyt roskat ja naamaa raapivat lumipesut.

Aina silloin tällöin joku vanhemmista tarjosi Jennylle kyytiä, mutta hän käveli mieluummin. Jenny asui aivan eri suunnalla kuin muut tytöt ja kävellessä sai valita itse vauhdin ja olla omissa ajatuksissaan. Ei tarvinnut esittää, että oli reipas ja kiinnostava, vaikka oli hiljainen ja finninaamainen rumilus, jolla ei ollut vielä minkäänlaisia lukiosuunnitelmia. Matkan sai kävellen puristettua 27 minuuttiin eikä tarvinnut vastata lopuksi siihen samaan kysymykseen. Kyllä, hänen kotitalonsa oli se vanha hullujenhuone. Heh heh.

Minnan isän kyytiin hän joskus meni, mutta Huoviset olivat nyt reissussa, ne lähtivät aina lomalla jonnekin, toisin kuin äiti ja isä. Jenny oli saanut päivällä puhelimeensa hienoja kuvia ystävästään tekemässä hassuja ilmeitä jokilaivalla, Minna oli saanut kesällä synttärilahjaksi Nokian N97:n, jolla sai mahtavia kuvia. Jenny oli tekstannut takaisin Ikävä <3. Minna oli aina iloinen ja hauska, se oli rippileirillä järjestänyt makuupussitanssit ja hän oli nauranut niin, että posket olivat tulleet kipeiksi.

Viime kesänä he olivat ahtautuneet neljäksi tunniksi kuumaan Asconaan, koska isä oli halunnut mökille. Jennylle oli tullut takapenkillä lukemisesta paha olo ja Juha oli murjottanut pudotettuaan karkkinsa lattialle. Saaressa ei ollut mitään tekemistä, kuten ei elämässä yleensäkään. Järvi oli tumma ja pieni, mökki samanlainen. Huussissa oli ampiaispesä, joten tarpeet piti tehdä ämpäriin. Juha jaksoi seistä kivellä hyttysten syötävänä ja onkia järvestä ruutanoita, mutta Jenny istui kaksi viikkoa sisällä lukemassa, kolme kertaa saman kirjan. Kotona olisi ollut parempi lukuvalo. 

Ja kerran he olivat käyneet Tukholmassa, äiti oli voittanut arpajaisissa C-hytin. Isä oli seisovassa pöydässä lorottanut punaviiniä korkeaan tuoppiin niin, että koko lasi oli ollut puolillaan punaviinivaahtoa, ja syönyt katkarapuja kuorimatta. Isä ei ikinä humalassa ollut pelottava, vaan omituinen, liian iloinen ja riehakas, siksi kai se joi, mutta noloa se silti oli. Se lauloi käytävillä armeijamarsseja ja halaili kaikkia, erityisesti muita miehiä. Aamulla se oli laittanut pienestä pullosta kahviin yskänlääkettä. 

Äiti oli pakottanut Jennyn mukaansa porealtaaseen. Heillä oli ylivoimaisesti hirveimmät uimapuvut ja Jennyä oli hävettänyt, siellä oli muita samanikäisiä tyttöjä joilla oli kirkkaanväriset bikinit. Juha oli juonut salaa sinisiä enkeleitä ja yrjönnyt yöllä yläsängystä suoraan hänen taxfree-karkkiensa päälle. Seitsemännen kerroksen aulassa hän oli viihtynyt, siellä sai istua rauhassa ja katsella ihmisiä. Jos ihmisiin kyllästyi, oli lasin takana rumanharmaa, keinuva meri ja äärettömiin jatkuva horisontti.

Jenny hyppäsi tieltä ojan yli pimeälle metsäpolulle. Treenikassi heilahti ja kipu iski taas. Hyvä. Uusi valmentaja oli sanonut, että hän treenasi liikaa ja kieltänyt häntä rikkomasta itseään.

Valmentaja ei ymmärtänyt, että kipu oli pakollista, se piti hänet kiinni tässä hetkessä, esti häntä haihtumasta syysilmaan. Jenny teki korkeimmat hypyt, koska maan vetovoimakin halusi päästää hänestä irti. Kirsti ei tiennyt, etteei ollut mitään muuta kuin jää, vauhti, hypyt ja paljetit. Ellei voinut luistella tai lukea, oli ihan sama, missä sekuntiviisarin etenemistä tuijottaisi ja pitkästyisi. Aikaa hänellä oli aivan liikaa, tylsää, matelevaa, turhaa aikaa. Jos odottavan aika oli pitkä, niin mitään odottamattoman aika se vasta pitkä olikin.

Vain kirjoilla oli sama vaikutus kuin jäällä, ne taikoivat hänen oman elämänsä hetkeksi näkymättömiin. Hän oli ala-asteikäisenä etsinyt kotoa lukemista, mutta ei kirjahyllyssä ollut kuivakukkien lisäksi kuin Spectrumin tietosanakirjasarja, Raamattu ja Seitsemän veljestä. Kirjastokortti oli vyöryttänyt Jennyn eteen Potterit, Soturikissat, Viisikot ja jopa Tiina-kirjat, vaikka ne olivatkin muiden mielestä vanhanaikaisia ja lapsellisia. Ihan sama. Lukiessa ei tarvinnut katsoa kelloa ja toivoa huomista, joulua, kesää tai sitä, että pääsisi pois tästä tuppukylästä.

Jenny nousi kotipihalle parkkipaikan takaa, kiipesi matalan aidan yli ja etsi katseellaan oikean ikkunan. Ruskea rullaverho oli vedetty olohuoneen ikkunan eteen, joten sisälle ei nähnyt. Äidin Nopsa nojasi seinää vasten. Se ei ollut ikinä lukossa, kuka sen veisi. Ovelle kuului omituista elämöintiä. Jenny veti kertaalleen kylmää syysilmaa keuhkoihinsa niin syvään, että sattui. Sitten hän käänsi avainta lukossa ja astui sisään. 

Jenny tunsi kävelleensä keskelle kesäteatterin kenraaliharjoituksia. Isoveli oli kotona käymässä, se seisoi keskellä olohuonetta määrittelemätön ilme kasvoillaan. Isä istui puhelin kädessään kukkakuvioisella vuodesohvalla suu auki. Isän posket punoittivat, se oli varmaan taas juonut. Mutta äitikin näytti olevan kiihdyksissään samalla tavalla kuin pari viikkoa sitten, kun telkkarista oli tullut homoilta.

Jenny jäi seisomaan eteiseen ulkovaatteet päällä, odottamaan selitystä. Äiti sai ensimmäisenä toimintakykynsä takaisin, käveli hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista. Treenikassi putosi kolahtaen lattialle, olkapäätä alkoi kihelmöidä.

– Jenny, et varmana usko, meillä on käynyt tuuri!

Jenny tuijotti äitinsä suuta, alahuuli värisi omituisesti.

– Me ollaan voitettu lotossa! Ainakin miljoona! Meillä on nyt rahaa, ymmärrätkö sinä? Me voimme… voimme vihdoinkin tehdä jotain, olla jotain!

Nurmikkoa jäljittelevä ruskea kuramatto tuntui antavan periksi Jennyn jalkojen alla, se tuntui samalta kuin jumppasalissa, silloin kun Aapo oli potkaissut häntä tahallaan polvitaipeeseen.

Jenny jäi miettimään sitä samaa mitä ilmeisesti muutkin.

Mitä lottovoitto tarkoitti? Mitä rahalla saisi? Mitä hän haluaisi ostaa? Uudet terät, liukuvärjäyksen, pörrötakin? Mutta saiko sadalla eurolla Aapon lopettamaan potkimisen? Kuinka paljon piti maksaa liikunnanopettajalle siitä, että se ei pakottaisi häntä uimaan? Netistä sai tilattua tuuheat ripset kahdella eurolla, mutta ei pitkiä sääriä ja kapeita kasvoja.

Oliko hän nyt rikkaampi kuin Minna? Muuttuisivatko he nyt Minnan perheeksi? Eivät.

Eikä rahalla saisi kipua pois, ei voinut saada pois. Ircissä olisi taas huomenna joku tyhmät huorat -ryhmä, ja hänet nimetty siellä. Lottovoiton jälkeen kaikki voisi olla toisin, mutta ei olisi sittenkään. Kipu jäisi. Sen olisi pakko jäädä, kunnes joku kiskoisi sen irti hänestä tai sitten se veisi kaiken.

Lue jatko-osasta, miten Jennylle käy!

Juoksija

14.9.18



Nainen alkoi juosta, kun mies lähti. Se oli ihan tavallinen mies, hän oli tavallinen nainen ja he sopivat hyvin toisilleen.

Niin nainen luuli. Mies oli eri mieltä. Mitään yhteistä ei lasten lisäksi ollut kuulemma koskaan ollutkaan. Siinä riitti naisella pohtimista moneksi pitkäksi yöksi.

Iltaisin nainen istui ja pyöritteli lääkepurkkejaan. Kumpi olisi tänään parempi, uni- vai ahdistuslääke? Lääkäri oli sanonut, että niillä pääsisi pahimman yli, kun mies kerran oli päättänyt lähteä selityksiä antamatta. Se vain keräsi tavaransa auton takakonttiin ja häipyi. Sanoi, että tämä riitti tälle elämälle. Nainen oli varma siitä, että jossain oli uusi rakkaus, niin niillä aina oli, mutta mies ei suostunut kertomaan sitäkään.

Hän lähetti aluksi viestejä miehelle kaikkiin kanaviin, joita keksi, mutta se oli blokannut hänet pois somestaan. Meileihin tai tekstareihin ei tullut mitään vastausta. Hetken aikaa hän suunnitteli kostoiskua somessa: hän voisi kertoa totuuden miehen niinsanotuista menestyksekkäistä bisneksistä ja siitä, montako vuotta nainen oli tosiasiassa perhettä elättänyt tai kenen rahoilla uusi auto oli ostettu, mutta päätti jättää sen lopulta lasten takia tekemättä. Lääkärikin suositteli siirtymään elämässä eteenpäin, kostonhimo oli kuulemma tarpeellinen, mutta ohimenevä vaihe, jonka toteutukset kaduttaisivat jälkeenpäin.

Minkä jälkeen, hänen teki mieli kysyä, milloin alkaisi se vaihe, joka olisi "jälkeen" ja jolloin hän olisi siis päässyt yli? Miten siihen siirryttiin?

Lapsia mies näki kerran viikossa, mutta murrosikäiset eivät juurikaan isäänsä kaivanneet eivätkä kertoneet isän elämästä sen enempää kuin omastaankaan.

Naiselta oli sen sijaan elämän tarkoitus loppu. Oliko sitä ollut ennenkään, ei hän ollut ehtinyt sellaisia miettiä, mutta ehkä juuri arjen kiire oli ollut tarpeellisuuden tae. Nyt häntä ei tarvinnut enää oikein kukaan. Elämä hiljeni hetkessä: hän söi salaattiateriansa iltaisin yksin, katsoi uutiset yksin, odotti lapsia kotiin yksin. Vaikka miehen kanssa ei oltu puhuttu paljon, hän oli kuitenkin ollut paikalla. Sohvan nurkassa oli vielä miehen vartalon painama kuoppa. Joskus nainen istui kuoppaan pimeässä olohuoneessa, yritti käpertyä sohvan syliin ja tuntea miehen vartalon muodon, tutun ja turvallisen.

Lapset tulivat kotiin, tuijottivat äitiään pimeässä olohuoneessa ja menivät nukkumaan sanomatta mitään.

Jotain oli keksittävä. Rahat olivat tiukassa, maailman ympäri ei voinut lähteä sen enempää kuin Korfulle eroleirillekään. Ystävä oli käynyt sellaisella ja löytänyt elämän tarkoituksen uuden miehen muodossa. Miten aina muille tuntuikin löytyvän uusi onni ja puoliso ennen kuin avioero ehti astua edes voimaan?

Lehdessä oli ollut juttua liikunnan terapeuttisista vaikutuksista ja merkityksestä yöunille. Jos saisi edes nukuttua, hän ajatteli ja päätti lähteä juoksemaan. Siihen riittivät lenkkarit. Ne hänellä sentään oli valmiiksi olemassa, kuluneina ja vanhanaikaisina, mutta ei niiden kuosia kukaan lenkkipolulla katselisi.

Ensimmäinen vartin lenkki meni puoliksi kävellessä ja yskiessä. Rantatiellä nuoret ja kauniit pyyhälsivät ohi tiukoissa juoksutrikoissaan ja vielä tiukemmissa reisilihaksissaan. Hän ei kehdannut katsoa ketään vastaanjuoksijoista silmiin.

Mies oli kutsunut häntä usein luovuttajaksi. Laihdutuskuurit olivat jääneet aina kesken, ja siitä mies muisti piruilla ystävienkin kuullen. Tällä kertaa hän ei luovuttaisi. Hän päätti juosta jatkossa illan viimeisinä tunteina, jolloin muut juoksijat olivat jo nukkumassa herätäkseen kello kuuden aamulenkille.

Tupakka saisi myös jäädä. Säästyneillä rahoilla voisi ostaa sykemittarin. Hän siirsi päivittäiset tupakkarahat lasipurkkiin, söi nikotiinipurkkaa ja hämmästyi siitä, kuinka nopeasti sai sykemittarin hankittua. Sen jälkeen hän alkoi säästää tupakkarahat Korfua varten.

Sykemittarin kanssa juoksu sujui heti paremmin. Kun sykkeen piti tarpeeksi matalana, lenkkiä jaksoi hitaalla tahdilla puoli tuntia. Kuka olisi uskonut? Ei exä ainakaan. Sillä oli ollut hänen kunnostaan ja painostaan aina paljon sanottavaa, vaikka oli itse häntä ylipainoisempi. Silti vaati makkaraleipiä iltapalaksi, kun hänen piti tyytyä fetasalaattiin, että mahtuisi miehen ihannepainoideksiin. Eikä mahtunut silti, tavoite oli ja pysyi saavuttamattomissa, se oli ajoilta ennen lapsia. 


Hän muisti lehdestä lukeneensa, että juoksijat juoksevat kuolemaa pakoon. Niin hänkin teki, se oli selvää. Mutta unilääkkeet saivat jäädä, iltalenkki auttoi uneen. Iltaisin ei enää tarvinnut miettiä paranisiko olo, jos söisi koko purkin kerralla. Lasten takia ei voinut. Kai ne häntä kaipaisivat, jos häntä ei olisi olemassa enää senkään vertaa kuin mihin ne olivat tottuneet.

Hän osti uuden sohvan, kirkkaan värisen ja kevyen, naistenlehtien sivuilta tutun sohvan. Miehen kuluttama painauma lähti asunnosta vanhan nahkasohvan mukana, ja hänen mielestään myös.

Tupakan lopettamisen myötä loppui vähitellen yskä. Hän juoksi tunnin. Sitten kaksi. Askel tuntui kevyeltä, siltä, että olisi voinut juosta maailman ääriin.

Ehkä juoksenkin, hän ajatteli ja alkoi tutkia maailman maratoneja. Mieheltä vaadin erääntyneet elatusmaksut tai muuten otan yhteyttä verottajaan, hän tiesi miehen yrityksen kirjanpidosta sentään yhtä ja toista. Niillä rahoilla lähden New Yorkin maratonille, se oli Korfun eroleiriä houkuttelevampaa nyt.

En olekaan tavallinen nainen, hän ajatteli, olen juoksija ja hyvä siinä. Mies ei uskosi, jos näkisi ja onneksi ei näe. Parempi kun pysyy poissa. Emme sopineet toisillemme koskaan.

Miten senkin ymmärsi vasta nyt, yli vuoden jälkeen?

Hän juoksi merenrantaa pitkin, hiekka kahisi, aallot kohisivat ja askel nousi vaivattomasti.

En juokse enää kuolemaa pakoon, hän ajatteli, juoksen kohti elämää.





Success enabler

7.9.18


Auditorion ilmastointi nosti ihon kananlihalle. Paula kääri neuletakkia tiukemmin ympärilleen ja toivoi, ettei johtoryhmän visiopresentaatio kestäisi yli tuntia. Oli projektin loppuraportti kirjoitettavana, huomisen koulutus valmisteltavana ja matkalaskut tehtävänä. Mutta pahalta näytti. Ne seisoivat kaikki viisi ukkoa stagella ja hakkasivat toisiaan innostuneina selkään.

Valot himmenivät. Toimitusjohtaja Lehikoinen selvitti edessä kurkkuaan. Assistentti räpsäytti videotykin päälle ja kankaalle muodostui hiljalleen haalea kuva, jossa oli erivärisiä palloja limittäin.

- No niin! Hyvät ystävät, dear friends! Tervetuloa tänne Focus on core vision -workshoppiin! Welcome to vision in focus workshop. Olen erittäin iloinen päästessäni kertomaan teille tästä Change3000 -projektista, jota olemme koko kesän työstäneet. Kuten varmasti huomasittekin, vetäydyimme elokuussa johtoryhmän kanssa Haikon kartanoon pohtimaan firman tulevaisuutta visiota ja missiota, Lehikoinen kajautti dramaattisella äänellä.

Paulaa hymyilytti. Kukaan ei takuulla ollut huomannut yhtään mitään.

- Ajat ovat kovat myös meillä täällä Superior Consultingissa. It is tough times now. Tulimme jo kesällä siihen tulokseen, että meidän täytyy pyrkiä erottautumaan kilpailijoistamme vielä selkeämmin modernina hi-tech yrityksenä. Saatteko kiinni tästä?

Paula pohti, oliko kysymys retorinen. Lehikoinen levitti kätensä kuin Steve Jobs ja jatkoi:

- Pitkän pohdinnan tuloksena olemme päätyneet siihen, että aloitamme tämän muutoksen organisaatiouudistuksella. Now let's take a look at the new organisation. Taulamo will tell you more.

Salissa oli hiirenhiljaista. Antero Taulamo nousi etupenkistä, nosti housujaan ylemmäs ja asteli Lehikoisen viereen posket punaisina.

- Yes, thank you Martti. Kuten tässä juuri kuultiin haluamme tosiaan kirkastaa yrityksemme strategisen tekemisen freimwörkin. Tämä tapahtuu siirtymällä asteittain itseohjautuvuuteen. Tämä niin kutsuttu flätti organisaatio, flat organisation in english, tarkoittaa sitä, että jokainen työntekijä vastaa omasta toimenkuvastaan itsenäisesti, mutta osaamismatriisissa oman power-tiiminsä kanssa. Tiimien kokoonpanot jaetaan teille huomenna sähköpostilla. Uusi sloganimme "Success first with human touch" kuvastaa ajattelua, jossa vapaus ja vastuu on hierarkisen organisaation sijaan yksilöllä. Resonoiko tämä ajatus teissä?

Lehikoinen nyökytteli kuin transsissa. Salista kuului pari epäuskoista tirskahdusta ja kuiskuttelua.

- Nyt varmasti pohditte, mitä tämä flätti organisaatio käytännössä tarkoittaa, what does this actually mean. Elikkä tämä on hieman auki vielä, mutta se on tarkoituskin, annamme vapaan organisaation ohjata itseään, muutoksen tuulten näyttää tietä ja heittäydymme virran vietäväksi, Taulamo julisti innoissaan.

Lehikoinen odotti, että Taulamo veti henkeä ja tuikkasi väliin:

- Tokihan tässä on taloustilanne taustalla. Kannattavuus on heikentynyt nyt sen verran, että emme voi odottaa yhtään. Lanseeraamme uuden Company culture -blogin, johon jokainen saa kirjoittaa englanniksi siitä, miten yrityksen strategia tukee henkilökohtaista kasvua. Jaamme näitä postauksia firman Facebook-sivulla ja näin säästämme pitkän pennin markkinointikuluissa. We will also use new cutting edge technology. Koska perinteistä hierarkiaa ei enää ole, jokaiselle jaetaan työpisteelle VR-lasit, joiden kautta voi pitää sisäiset palaverit ja vaikka kehityskeskustelut.

Lehikoinen vaikeni hetkeksi ja vilkaisi powerpointtiaan.

- Ai niin, aivan. Senioriasemassa olevat ihmiset ovat tästä lähtien titteleiltään success enablereita. Tämä muutos korostaa heidän tehtäväänsä auttaa teitä menestymään. Olisiko tässä vaiheessa kysyttävää?

Joku takarivistä huusi, että mikä esimiesten tehtävä on sitten aikaisemmin ollut. Lehikoinen naurahti ja kysyi, olisiko muuta.

Paula nosti kätensä.

- Niin?
- Onko tämä itseohjautuvuuden toive tullut asiakkailta?
- Thank you for this question. Ei ole, kyllä tämä oli ihan meidän oma ideamme. Rami luki yhden kirjan kesällä ja inspiroitui siitä kovasti, Lehikoinen viittasi eturivissä istuvaan Kallioon, joka oli pukeutunut rennosti pikkutakkiin ja poolopaitaan. Se oli henkilöstöjohtajan kaveri ja aloittanut johtoryhmässä keväällä.

Rami nousi ylös ja vilkutti yleisölle.

- Eli kukaan ei varsinaisesti ole ollut nykysysteemiin tyytymätön, Paula jatkoi.
- Ei tietääksemme, mutta tämä lähtee tarpeesta mennä yrityksenä dynaamisesti eteenpäin samalla kun säästetään rahaa. Se saattaa olla vaikea nähdä, jos...

Paulan vieressä istuva Elina ei jaksanut viitata vaan keskeytti Lehikoisen puheenvuoron.

- Anteeksi, mutta miten helvetissä kehityskeskustelut käydään virtuaalitodellisuudessa?
- Hyvä että kysyit! Siellä on takana meidän core investointi, yritykselle räätälöity softa, joka auttaa sinua itse löytämään ratkaisut työsi haasteisiin, Lehikoinen totesi riemuissaan. - Itseohjautuvassa organisaatiossa kaikki ovat vastuussa omasta hyvinvoinnistaan.
- Eikö meidän pitänyt uudistaa toiminnanohjausjärjestelmä?
- Think about a ship! Asetamme kurssin kohti business success factoreita ja annamme ihmisten kasvaa rooleissaan kapteeneiksi.
- Herranjumala mitä paskaa. Anteeksi: This is bullshit.

Elina nousi ylös ja lähti. Auditorion ovi pamahti kiinni. Lehikoisen kaulalle oli noussut punaisia laikkuja ja hän vilkaisi hätääntyneenä Ramia, jonka naamalle oli jäätynyt kireä hymy. Viestintäjohtaja oli painanut katseensa tiukasti syliinsä.

- Noh, osasimme toki odottaa muutosvastarintaa. Mutta muistattehan, että kaikki kasvu tapahtuu epämukavuusalueella. Growth happens in discomfort zone!

Lehikoinen päätti tilaisuuden ja napsautti viimeisen slaidin, jossa oli Sledgehammerin kuva ja teksti Trust me I know, what I'm doing. Johtoryhmä alkoi taputtaa.

Paula suuntasi lounaalle, vaikka vielä ei ollut nälkä. Annos, jossa oli porkkanaraastetta,  lihakastikettaja perunamuussia näytti erehdyttävästi Lehikoisen organisaatio-slaidilta. Hän istui tyhjään pöytään ikkunan viereen ja katseli ulos. Punatiilinen teollisuusalue oli sumuinen.

- Moi, onko tässä vapaata?

Elina istahti vastapäätä ja hymyili.

- En ole varma. Pitänee laittaa virtuaalilasit ja kysyä success enablerilta, Paula vastasi silmiään pyöritellen.

Elina vakavoitui.

- Kuule, juttelin juuri taloushallinnon Annukan kanssa. Annukka sanoi, että Lehikoinen oli juuri ennen tilaisuuden alkua laittanut hänelle tehtäväksi koota ne power-tiimit haluamallaan tavalla.
- Annukalle? Miksi?
- Veikkaan, että tässä ei todellakaan ole mitäänlaista strategiaa takana. Ovatpahan vain golfanneet koko kesän ja sanoneet Ramille, että keksii jonkun ratkaisun akuuttiin kassakriisiin. Myyntihän on laskenut vain siksi, että Parkkonen sai keväällä tarpeekseen Ramin mikromanageerauksesta ja otti loparit.
- Voi jeesus. Niillä ei siis ole hajuakaan mitä tapahtuu?
- Jep. Laitoin justiin irtisanoutumiseni sinne avoimeen blogiin ja pistin oman yrityksen Kaupparekisteriin vetämään. Ajattelin kysyä, että lähdetkö osakkaaksi? Meillä on toistaiseksi henkilöstäetuina vain pirusti duunia eikä yhtään success enableria.
- Kuulostaa aivan mahtavalta, Paula keskeytti.
- Kiva! Annukka ja It-osaston Petrikin tulee. Se sanoi, että se koko VR-järjestelmä on pelkkä demo eikä ikinä tuotantokunnossa. Ja luulen että markkinointipäällikkökin surffaa Oikotietä, sen duunithan hoitaa nyt Facebook. Olisko sulla muita toiveita?
- Joo. Että stategisen freimwörkin success-keskiössä olisi työ.
- Onnistuu.



Rikkaat ja kauniit

31.8.18


Siivottuaan hotelleja 20 vuotta Leena sai kansainväliseltä ketjulta palkinnoksi viikon missä tahansa maailman hotellissa. Ainoastaan lennot piti maksaa itse.

Leena alkoi tutkia ketjun hotelleja jo vuotta etukäteen. Pitäisikö olla viisi tähteä, vai riittäisikö neljä, jos ympäristö olisi ihanan eksoottinen ja kaunis, jotain, mitä hän ei ollut osannut kuvitellakaan? Ja oliko hänellä riittävä vaatevarasto viiteen tähteen muutenkaan?

Hän oli hotellisiivoajana hyvä, alan huippuja. Hän piti työstään, siinä sai tulosta aikaan ja oppi ihmisestä sellaistakin mitä ei halunnut. Huoneista näki heti, oliko siellä pidetty orgiat vai luettu laatikossa olevaa Raamattua - jälkimmäisissä oli usein pedattu sänky lähtiessä niin, että tyynyssä näkyi vain pieni painauma siinä, missä asukas oli nukkunut. Mutta oli Raamattua joskus luettu selvästi katumustarkoituksissakin, ihmisillä tuli helposti jumala mieleen kun synti oli päässyt yllättämään maailman turuilla ja teillä.

Työn ikäviin puoliin kuului se, että ihmisen eritteistä tuli opittua sekin, mitä ei varmasti lääkärikouluissa opetettu ja niitä löytyi mitä yllättävimmistä paikoista. Mutta pääosin työ oli mukavaa ja suomalaiset suhteellisen siistiä kansaa.

Aikansa esitteitä tutkittuaan Leena päätyi palkintomatkalle Kreetalle. Atlantin takaisten paikkojen lentohinnat ylittivät hänen budjettinsa pahasti ja tarkemmin ajatellen hän oli aina halunnut Kreetalle ystävien kehujen perusteella. Hotellissa oli vain neljä tähteä, mutta se näytti riittävän hienolta silti. Kerran elämässä piti nähdä, miten kauniit ja rikkaat lomailevat ulkomailla. Sitten jaksaisi taas siivota sviittejä ne 20 vuotta, jotka eläkkeeseen olivat vielä jäljellä.

Hotellin aulassa kiilsi vaalea marmori ja tuoksui hajuste, jossa oli aavistus jasmiinia ja merisuolaa. Peittämään voimakkaan desinfiointiaiheen hajun, kuten hän hyvin tiesi. Näissä lämpötiloissa tarvittiin vahvoja aineita pitämään bakteerit ja vatsataudit loitolla. Vaan pysyivätkö silti, Leena mietti, käsidesiä oli onneksi mukana monta purkkia.

Miellyttävä ja äänetön ilmastointi liikutti ilmavirtaa hitaasti. Henkilökunta otti hänet kohteliaasti vastaan, vaikka hän ei saanut montaakaan englannin kielistä sanaa suustaan. Hän oli toiminnan nainen, ei mikään suupaltti.

Huone oli yllättävän pieni, mutta moitteettoman siisti. Kylpyhuoneen viemärit olivat huonot, niistä valuisi vesi ulos heti. Se teki kylpyhuoneen hygieenisuudesta puutteellisen. Hän siivosi lattian, pöntön ja hanat varmuuden vuoksi uudelleen siivousvälineillä, jotka oli pakannut laukkuunsa kotona tällaisten tilanteiden varalta.

Parvekkeelta oli kaunis näköala uima-altaille, mutta lattia oli huonosti pesty. Se tuntui jotenkin tahmealta. Nyt pitää rentoutua ja unohtaa hygienia, hän päätti. Ollaan sentään lomalla. Ilokseen hän löysi hotellin kaapista valkoiset sisätohvelit, jotka suojaisivat jalkoja parvekkeella.

Lakanat olivat onneksi puhtaat ja sileät, niissä nukkui hyvin.

Aamulla hän puki päälleen siistin kesämekon ja lähti aamupalalle. Hyvänen aika, mikä melu! Valtava ruokasali velloi turisteja, jotka jonottivat pannukakkuja ja mehuja kärttyisen näköisinä. Tarjoilijat kopistelivat kiireisen näköisinä edes takas. Hän etsi ulkoa mahdollisimman kaukaisen pöydän ja istui sille tietämättä mitä tehdä. Lopulta hän lähti jonottamaan muiden mukana saliin, mutta valitsi lopulta vain jogurtin, omenan ja palan patonkia valtavien ruokatiskien joukosta.

Liikaa ruokaa. Liikaa vaihtoehtoja. Aamupala muistutti enemmän lounasta kuin aamiaista. Tunnelma oli hektinen, salin kivilattiat kaikuivat ja hiki valui naisten toppien selässä.

Rikkaat ja kauniit ovat kiukkuisen näköisiä lomallakin, hän päätteli. Vaatteet ovat kauniita ja korot korkeita, mutta kukaan ei näytä rentoutuvan. Vai johtuiko se melusta ja kiireisestä tunnelmasta?

Ehkä uima-altaalla on mukavampaa. Hän siirtyi aamupalan jälkeen altaalle aurinkovarjon alle makoilemaan. Mitähän täällä nyt tehdään, hän mietti ja seurasi muiden touhuja. Enimmäkseen ihmiset vain torkkuivat tai makasivat varjojensa alla. Joku luki kirjaa, toinen selasi puhelinta. Välillä käytiin uimassa.

Tunnin kuluttua hän oli kuumissaan ja pitkästynyt. Rikkaiden ja kauniiden ihmisten elämä tuntui aika ikävältä. Tällaistako pitäisi jaksaa kokonainen viikko?

Jotain muuta oli keksittävä. Hän meni mukaan vesijumppaan ja kokeili joogatuntia. Kuumuus vaivasi ja hän kaipasi viileää metsäkävelyä. Pienessä kylässä ei ollut paljonkaan näkemistä. Helle uuvutti siihen tottumatonta. Hän nukkui pitkiä päiväunia ja kävi illalla syömässä nopean aterian meluisassa buffetissa, jossa kärsivät kokit hikoilivat päättymättömien pihvirivien takana. Rikkaat ja kauniit näyttivät illalla yhtä huonotuulisilta kuin aamuisin. Melu oli edelleen huumaava. Mieleen tulivat kouluajat ruokaloineen ja laitoskeittiöineen, eikä hän jaksanut jonottaa koskaan toista kertaa edes jälkiruokaa.

Kolmen päivän kuluttua hän totesi nähneensä riittävästi. Hän siirsi lentolippunsa aiemmaksi ja käveli respaan matkalaukkunsa kanssa. "I go home now", hän sanoi päättäväisesti. Kohtelias mies hämmästyi. Hän kysyi eikö hotelli miellyttänytkään. Leena nyökkäili: "Yes, I like it, very much", hän vastasi ja mies tyytyi siihen ilmeettömästi nyökäten. Rikkaat ja kauniit saivat elämässä monia päähänpistoja ja heillä oli varaa toteuttaa ne kaikki, siihen oli hotellin henkilökunta koulutettu.

Mielessään Leena mietti, että hotelli oli hieno, siellä vietettävä elämä ei niinkään. Rikkaat ja kauniit saivat pitää luksuselämänsä, hänen elämänsä oli parempaa.



Merimetso

24.8.18
Kuva: Ray Hennessy

Menin internetiin. En kovin usein mene, mutta nyt oli tilanne päällä. Kun lähdin aamulla veneellä kaupalle, huomasin, että viereisellä luodolla istui musta merimetso. Iso kuin mikä. Siellä se edelleen tönötti velmun näköisenä, kun tulin takaisin, siivet levällään kuin vastaanottaisi jotain lähetystä toisesta aurinkokunnasta.

Serkku oli kertonut, että merimetsot olivat kuin heinäsirkat. Oli vain ajan kysymys, milloin koko suku tulisi mukana. Sen jälkeen kuulemma asuisin valkoisella kakka-aavikolla ja laiturin nokasta loppuisivat ahvenet. Naapurin biologi oli eri mieltä, se väitti, että niemennokassa asuva merikotka pitäisi huolen mahdollisen yhdyskunnan koosta, mutta pidin serkun varoitusta uskottavampana. Heikki oli vähän sellainen risuparta, jolla oli katolla aurinkopaneelit.

Internetistä löytyy aina kaikki tieto, niin tälläkin kertaa. En halunnut merimetson häätöön mitään kepulikonsteja käyttää, mutta Suomi24-palstalta sain hyvän vinkin. Vähän omituiselta se kuulosti, mutta kyseessä oli kuulemma ihan sallittu menetelmä ja joku tiesi kertoa, että se oli hyvin tehokaskin, jos sen suorittaa oikeaan aikaan. Mutta tämä toimenpide tuottaisi tulosta vasta 3–5 vuoden kuluttua, joten toimeen oli syytä ryhtyä heti.

Oli aika ilkeä koillistuuli, jäät olivat vasta lähteneet ja meri huokui kylmää, mutta ei auttanut viivytellä. Hain kaapista pullon rypsiöljyä, laitoin pilkkihaalarit päälle ja työnsin veneen vesille. Soudin, ettei se olisi säikähtänyt moottorin ääntä.

Siellä se istui edelleen, mustana ja jotenkin passiivisaggressivisena. Se näytti joltain esihistorialliselta pedolta, joka voisi helposti syödä kaikki itseään pienemmät otukset kilometrin säteeltä. Lintu tuijotti minua tiukasti kun soudin lähemmäs. Huikkasin sille, että nyt tulee lähtö, mutta ei se tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hetken aikaa arvioin, miltä etäisyydeltä toimenpide vielä vaikuttaisi mutta soudin niin lähelle kuin uskalsin.

Otin öljypullon käteen ja aloin suorittaa tehtävää. Kylmähän siinä tietysti tuli. Enkä ollut ikinä sillä tavalla tehnyt, tietenkään, että vähän sotkuistakin se oli. Mietin, että lähteekö se öljy ikinä pois munista ja haalarista. Parin minuutin päästä tuli mieleen sekin, että kuinka kauan tätä pitää jatkaa ennen kuin meisseli menee siniseksi. Onneksi netissä sanottiin, että kerta riittää.

Biologi oli tietenkin ollut kaislikon reunassa kiikaroimassa jotain perushaikaraa ja huomasi minut. Se ajoi veneellä siihen viereen ja kysyi, että mitä ihmettä puuhaat. Sanoin, että häädän merimetsoa, tietenkin, luulisi biologin ymmärtävän. Heikin naamalle nousi monitulkintainen ilme. Se kysyi, että mistä olen tietoni löytänyt. Sanoin että Googlesta katsoin. Että merimetso lähtee, kun munat öljyää eikä minulla ollut mitään syytä epäillä nimimerkkiä Karde-68. En minä mistään yhdyskunnasta kysynyt vaan yhdestä merimetsosta.

Naapuri sanoi, että tässä on ehkä nyt väärinkäsitys. Se käski lopettaa öljyämisen ja nostaa kalsarit  ylös ennen kuin Terttu näkisi ja lisäsi, että eiköhän mennä kahville.

Siinä kahvin ääressä sitten juteltiin vähän Suomen linnustosta. Heikki kertoi, että häiritsevien yhdyskuntien häätöjä sai tehdä poikkeusluvalla. Ja että siinäkin tapauksessa piti öljytä ne merimetson munat. Vastasin, että eihän niitä nyt tähän aikaan ole. Eikä ainakaan yksinäisellä linnulla. Heikki oli tästä ihan samaa mieltä.

Mutta seuraavana päivänä merimetso oli poissa. Luoto oli tyhjillään. Aallot saivat iskeä rantakiviin ihan vapaasti. Se kierokaulainen mölkerö ei katsonut enää minua kritisoivasti kun ajoin kaupalle. Laitoin naapurille voitonriemuisen viestin.

Kävin myös keskustelupalstalla kiittämässä Karde-68:a erinomaisesta vinkistä. Kerroin, että vaatii kyllä vähän tahtoa tähän aikaan vuodesta öljytä muniaan navakassa koillistuulessa, mutta näyttää tehoavan hyvin. Laitoin tiedoksi, että öljyäminen tehoaa noin kymmenen metrin etäisyydeltä, ei tarvitse pelätä että dinosaurus haukkaa pippelistä. 

Illalla kun istuin saunan jälkeen laiturilla, tuli jopa vähän ikävä merimetsoa. Se oli ollut hieno kohtaaminen luonnon kanssa, kuitenkin. Bonuksena oli koko päivän mukava olo, kun kalsarit eivät hiertäneet enää lainkaan. Munien öljyämistä voi kyllä suositella ihan kaikille.

Mari-Sisko neuvoo koulutielle

17.8.18



Hyvä Mari-Sisko,

esikoinen aloitti koulun ja huoli on suuri! Lapsi ei osaa mennä itse vielä kouluun, kavereita ei tunnu oikein löytyvän, läksyt unohtuvat enkä osaa muovittaa kirjoja.

Ja otetaanko sinne mukaan kuravaatteet vai ei? Jouduin vahingossa vanhempaintoimikuntaankin, vaikka en tiedä koulunkäynnistä 30 vuoden tauon jälkeen mitään. Wilman appi ei toimi enkä saa sieltä viestejä - mistä nyt tiedän, onko lapsella kaikki hyvin vai ei?

Lapsi on iltaisin aivan väsynyt ja niin olen minäkin. Onko tämä tällaista seuraavat 15 vuotta?

Kysyy
Väsynyt koululainen


Hyvä Väsynyt koululainen,

tai hänen äitinsä. Voi teitä esikoisten vanhempia! Maailma on täynnä turhia murheita ja koulu on varmasti niistä yksi.

Viiden lapsen kokemuksella voin vakuuttaa: koulu pitää lapsista huolen. Jos ei pidä, saat asiasta takuulla 70 Wilma-viestiä päivässä perille tavalla tai toisella, ei huolta siitä. Laita kuitenkin asetuksista päälle se nappi, jossa sallit sähköpostit ja kaikki muutkin tuuppaukset kaikkiin laitteisiin kesken työpäivän. Entä onko lapsella toinen huoltajaoletettu? Jos on, muista huolehtia siitä, että hän saa viestit myös. Silloin voit jopa ehkä jättää itseltäsi hälytykset pois ja keskittyä siihen, mikä on nyt sinulle liian monen vuoden paitsion jälkeen tärkeintä elämässä eli työuraasi.

Vanhempaintoimikunta on kyllä virhe. Voitko jotenkin luistella siitä vielä pois? Se ei missään nimessä sovi esikoisten kuormittuneille vanhemmille. Jos lapsella on toinen huoltajaoletettu, tunge hänet sinun tilallesi sinne. Mene itse jumppaan. Tai aloita muu harrastus, josta olet haaveillut viimeiset 7 vuotta. Olet sen ansainnut - nyt on yhteiskunnan vuoro huolehtia herrantertustasi. Tai toisen huoltajaoletetun. Viestistäsi aistii sellaisen kuormittuneen sävyn, joka kertoo siitä, että lasten- ja kodinhoito ei ole ehkä ollut aivan tasa-arvoista tähän asti. Asia on syytä korjata nyt viimeistään.

Mitä tulee muovitukseen, se on kieltämättä koulutien helvetillisin asia, eikä vähiten siksi, että kirjat ovat niin heikkolaatuisia nykyään. Onneksi muuttuvat kohta sähköisiksi nekin ja päästään muovituksesta.

Suosittelen siirtämään tämän ikävän tehtävän jo heti alusta asti lempeästi mutta jämäkästi toiselle huoltajaoletetulle. Hänelle suosittelen Youtubesta kirjastontätien opetusvideoita. Niiden avulla ei voi erehtyä. Jos tulee kuplia, mitä siitä. Maailmassa on isompiakin kuplia, kuten Amerikan presidentti.

Ylipäänsä nykylapsia hyysätään liikaa. Siperia opettaa. Sen aikaa kannattaa saattaa kouluun, että varmasti katsoo ne autot huolella eikä harhaudu leikkipuistoon. Mutta lopulta koittaa päivä, kun et saa enää saattaa vaikka haluaisit. On sinun kannaltasi parempi, että se päivä tulee ennemmin kuin myöhemmin.

Meidän viides lapsi ei olisi huolinut minua mukaan edes ekana päivänä. Hänestä tulee varmasti menestyjä.

Ja jos ei tule, mitä sitten, maailmassa tarvitaan niitäkin, jotka eivät menesty. Voivat olla onnellisempiakin, kuten meidän neljäs lapsi. Lahjattomin ja onnellisin kaikista.

Kyllä koulu omistaan huolen pitää - se on sentään maailman paras koulu.

Huoli pois ja jumppaamaan!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko



Teleskooppikäsi

10.8.18


Siellä hotellin päivällisbuffetissa minä sen ensimmäistä kertaa huomasin. Pitkän italialaismiehen perheineen. Jäntevä ja ketterä kaveri, kantoi kolmea lautasta samalla tavalla ammattimaisesti kuin tarjoilijat, yhtä kullekin lapselleen. Kiiltävä, musta tukka vain heilahteli kun hän haukan katseellaan bongaili, missä saarekkeessa olivat parhaat ruoat kuten spaghetti ja lihapullat. En itse nähnyt ihmisten takaa mitään, seisoin vain hitaasti eteenpäin matelevassa jonossa, jossa britit tönivät ja ruotsalaiset pälpättivät.

En ymmärrä, kuinka hän sen teki. Jotenkin mies tuli lautasineen jonon sivusta ja teleskooppikädellään vei lihapullakauhan nenäni edestä ja lappoi lautasille loput pullat. Minulle jäi vain nahistuneita ranskalaisia ja kuivuneita kyljyksiä sekä jotain paikallista kalamuhennosta, joka haisi naapurimökin ruoppaustyömaalle. Olin ottanut liian vähän lautasia, joten joutuisin jonoon vielä uudestaan.

Lapset nostaisivat pöydässä kamalan metakan. Hiki valui ohimolta poskelle ja läppäsin sen pois, liian kovaa kun luulin kärpäseksi. Ruotsalainen kysyi, olenko kunnossa.

Pistin ärtymykseni väsymyksen piikkiin, olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja palanneet kertaalleen hakemaan passejakin. Lomakohde oli hieno saari Välimeren rannikolla. All-inclusive paketti oli ollut hintava, mutta Marika oli sanonut ettei aikonut enää kertaakaan lomalla kinastella siitä, missä syödään, ja tilata lasten mozzarellapizzaa ilman mozzarellaa.

Seuraavana aamuna heräsimmekin oikein hyväntuulisina ja olimme aamiaisbuffetissa ensimmäisiä. Kahden tunnin aikaero oli siitä hyvä, että kerrankin olimme aamuvirkkuja. Allasalue oli upea, siellä oli pikkulapsille oma matala allas ja iso lämmitetty allas, vähän kauempana oli viileämpi quiet pool, jossa saattoi uida matkaa.

Menimme aamiaisen jälkeen huoneeseen hetkeksi lepäämään, rasvaamaan lapset ja vaihtamaan vaatteet, mutta tulimme selkeästi altaalle liian myöhään. Kaikki parhaat paikat ison altaan ympäriltä oli viety. Tarjolla oli vain vauva-altaan paikkoja tai kauempana ravintolan vieressä, jossa ei ollut edes varjoa. Otimme jälkimmäisen, koska vauva-altaalla oli valtavasti ruotsalaisia. Italialaismies tuli perheineen tunnin meidän jälkeemme, ja olin vähän vahingoniloinen, kunnes huomasin, että se saakelin Luigi oli käynyt ilmeisesti jo aamuyöllä laittamassa ison altaan reunalle viiteen tuoliin allaspyyhkeet. Perhe marssi suoraan omille paikoilleen. Alkoi taas ärsyttää.

Ne olivat kuin jostain elokuvasta, kaikki ruskeita ja solakoita, näyttäviä värikkäissä uima-asuissaan. Perheen lapset osasivat sukeltaa tyylikkäästi pää edellä, myös nuorin, joka oli noin viisivuotias. Sitten ne leikkivät altaassa kiltisti keskenään, nauroivat ja vuorottelivat maskin kanssa. Mira ja Petteri sen sijaan olivat valkoisen aurinkovoiteen peitossa ja hyppivät pommilla hiljaiseen altaaseen ennen kuin kävin huutamassa että äkkiä pois sieltä. Niille tuli saman tien riitaa siitä kumpi oli unohtanut pakata uimalasit ja Petteri alkoi itkeä, että Mira kiusaa.

Seurasin italialaisperhettä silmä kovana. Luigi lähti uimaan matkaa ja rouva asettui lukemaan aurinkotuoliin, se ei uinut, sillä oli niin paljon koruja, että se olisi oletettavasti uponnut suoraan pohjaan. Tarjoilija toi hänelle punaisen smoothien, Luigi oli sen hänelle tilannut. Yritin allasbaarista tilata Marikalle samanlaista, mutta Marika sai tuopillisen mansikkamargaritaa ja hermostui, että miten kuvittelin, että hän voisi kymmeneltä aamulla juoda puoli litraa tequilaa. Join sen kiihdyksissäni itse, nukahdin aurinkotuoliin ja poltin selkäni niin pahasti, että saisin loppuloman olla altaalla paita päällä.

Lounaalla oli hirveä krapula. Kaadoin tuoppini lattialle. Petteri tilasi juustohampurilaisen ilman juustoa. Ruotsalainen kysyi, olenko kunnossa.

Pääsimme seuraavana päivänä paremmalla rasvaustaktikoinnilla nopeammin altaalle ja vähän paremmille paikoille, mutta ei auringon puolelle. Ehdotin, että vähentäisimme lasten aurinkovoiteen määrää, mutta vaimo sanoi, ettei ihosyövän kanssa ollut leikkimistä. Niistä ei ruskeita tulisi koskaan, marmatin, mutta Marika ei kunnellut vaan lähetti ostamaan respasta lisää viisikymppistä. Ostin itselleni ruskeaa öljyä, jossa ei ollut suojakertoimia lainkaan, ja samanlaiset valkosankaiset Wayfarerit kuin Luigillakin oli.

Illalla laitoin kellon herättämään viideltä aamuyöllä ja vein pyyhkeet altaalle. Sain vihdoin paikat sieltä, mistä halusin, ja tunsin oloni oikein tyytyväiseksi ensimmäistä kertaa koko lomalla.

Levitin aamupalan jälkeen itseeni kosolti ruskeaa öljyä ja lähdin etukäteen altaalle maireasti hymyillen. Järkytyksekseni huomasin, että italialaisperhe makasi paikoillamme. Tunsin kuinka otsasuoneni alkoi tykyttää ja kävin kysymässä pool boylta, missä hitossa pyyhkeemme olivat. Poika sönkkäsi, että eräs herra oli tuonut ne, ja muistutti, että paikkojen varaaminen oli kuulemma kiellettyä. Jatkoi vielä, että allasalue aukeni vasta yhdeksältä. Huusin pojalle, että onko täällä italialaisille eri säännöt.

Päätin mennä sanomaan Luigille suorat sanat. Harpoin kohti aurinkokaarretta ryhdikkäästi, mutta sitten jalkani lipesi. Kaaduin, löin pääni altaan reunaan ja upposin veteen. Silmissä musteni, viileä vesi solisi korvieni yli ja vedin vettä henkeen. Tunsin ohikiitävän hetken ajan täydellistä rauhaa, kunnes valkoisten kuplien takaa näin jotain pitkää ja karvaista kurottuvan minua kohti. Teleskooppikäsi tarttui simppareihini ja nosti minut altaan pohjalta ylös. Kun avasin silmäni, näin kuinka Luigin kaarevat huulet lähestyivät suutani ja puhalsivat minuun italialaista ilmaa. Yritin huutaa, että älä saatana, mutta suusta tuli pelkkää yskimistä.

Ihmiset hurrasivat, olinhan elossa. Luigi oli sankari. Marika oli ottanut kuvan pelastusoperaatiosta. Se näytti siltä kuin olisi ollut kiihkeällä lemmenlomalla Luigin kanssa. Ruotsalainen tuli kysymään, olinko kunnossa.

Loppuloman luin kirjaa. Päässäni oli kymmenen tikkiä ja nilkkani murtunut. Hotelli oli erittäin pahoillaan kaatumisestani ja järjesti pyörätuolilleni ja perheelleni erikoispaikat allasbaarin viereiseltä nurmikolta. Meille tuotiin koko ajan perunalastuja, smoothieita ja kahvia hotellin piikkiin. Illalla saimme syödä buffetin hinnalla ala cartessa.

Johtaja tuli kertomaan, että allasalueen liukkauden torjuntaan oli panostettu nyt palkkaamalla uusi pool boy. En kertonut heille, että kaatumiseni johtui siitä, että ostamani aurinkoöljy ei ollut imeytynyt nahkaani vaan tihkunut hien kanssa huokosista ulos ja valunut kantapäihin.

Perhe näytti kuitenkin tyytyväiseltä. Lapset olivat hieman ruskettuneet ja Marika innostunut uimisesta. Yritin olla ajattelematta, että tämä johtui vain siitä, että minuun oli elvytyksessä tarttunut italialaisen perheenisän henki.

Henkien saari: ensimmäinen luku

4.8.18





Iloista elokuuta! Käynnistämme Novelliblogin syyskauden julkaisemalla ensimmäisen luvun Inan ensi viikolla ilmestyvästä Henkien saari -romaanista.



Vene tulee sumusta. Se lipuu perässämme yhtäkkiä tummana hahmona kaiken harmaan sisällä. Juuri tätä varten Joel on komentanut minut ulos tähystämään muita veneitä, sillä meidänkään ei pitäisi olla täällä.

Sää yllätti meidät, kuten saaristossa usein käy. Kaupalla paistoi vielä aurinko, emmekä uskoneet kauppias-Börjen varoituksia säätiedotuksesta ja poikkeuksellisen sankasta merisumusta. Olemme kaupunkilaisia, Joelkin, vaikka hän tuntuu unohtavan sen välillä. Veneessä on plotteri ja tutka, mutta Joel ei pidä ajamisesta vain niiden varassa, varsinkaan silloin, kun Fanni on kyydissä. Fannin takia esitämme rauhallista ja annamme hänen pelata iPadilla niitä pelejä, jotka ovat normaalisti kiellettyjä. Hän on elämäänsä ihan tyytyväinen eikä huomaa kireitä tiuskaisujamme.

Tutkasta huolimatta Joel ei ole ilmeisesti nähnyt venettä, sillä hän tähyilee hytissä vain eteenpäin. Yritän kannelta viittilöidä ja huutaa veneelle, että he ovat liian lähellä meitä, mutta en näe veneessä ketään.

Kun ymmärrän lopulta kääntää katseeni veteen, alan huutaa. Ympärillämme kelluu oransseja tyhjiä pelastusliivejä. Liivejä on ainakin viisi, yritän tähyillä pinnan alle, harooko jossain käsi kohti pintaa. Mutta vesi on sumun alla tyyni ja tasainen veneemme keveitä peräaaltoja lukuun ottamatta.

Vene kaartaa meitä kohti äänettömästi ja on jo meissä melkein kiinni. Se aikoo ajaa päälle. Ilman matkustajia.

Seison veneen kannella ja huudan suoraa huutoa, joka herättää muiston jostain kaukaa. Suljen silmäni ja huudan, pakokauhu yrittää salvata henkeä ja tunnen, että vain huuto pitää minut hengissä. Joel pysäyttää moottorin ja juoksee ulos hytistä. Hän ottaa minusta kiinni rauhoittavasti ja yrittää tähyillä sitä mitä huudan. En pysty lopettamaan huutamista. Jos huudan, pysyn elossa.

Fanni tulee hytin ovelle, mutta Joel käskee hänet takaisin sisään tiukalla opettajan äänensävyllään.

Kun viimein lopetan huutamisen Joelin sylissä, venettä ei enää ole. Se on kadonnut sinne, mistä tulikin enkä tiedä, mikä se paikka on.

Joel sanoo, että näin unta, että kaikki on hyvin. Äidillä särkee vain vähän päätä, hän sanoo Fannille, joka nyökkää ja lukittautuu takaisin iPadinsa sisään.

Istun hytissä ja tuijotan ulos, yritän tähyillä taivasta, mutta sumun sisään ei näe mitään. Siellä ei ole ketään, vain me ja meidän veneemme, matkalla takaisin saareen.






(Ina Westman: Henkien saari, Kosmos 2018. Ilmestyy 9.8. Ennakkotilausmahdollisuus mm. Adlibriksestä.)

Sisällön tarjoaa Blogger.