Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Hyvää joulua! Toivoo Varas

21.12.18


Reilu kaksi metriä ei ollut keskimittaiselle miehelle loikkana paljon mitään, mutta järkyttävän paljon, kun se täytyi ylittää kiipeämällä. Juha ravisti verkkoaitaa kokeillaakseen sen kestävyyttä. Tolpat heiluivat pahaenteisesti, mutta Juha päätti yrittää. Oli pakko. Aita rämähti, kun hän riuhtaisi itsensä ylös, metallisidokset repivät nahkahanskoja ja talvikenkien paksut kärjet lipsuivat verkon rei'istä.

Kauempana moottoritiellä näkyi jouluaaton kotiinpaluuruuhka. Siellä Juhakin oli vielä vartti sitten madellut edellisen ajoneuvon perävaloja tuijottaen, lämpimässä autossaan matkalla kotiin, lahjapaketit takapenkillä. Kunnes vaimo oli soittanut ja sanonut, että se kuusen ämpäri oli täytetty ja odotti autotallissa. Että Juhan ei tarvinnut kuin laittaa kuusi siihen.

Saatana. Kuusi! Juhan ohimosuoni oli alkanut tykyttää.

Se oli ollut hänen hommansa, ainoa homma, kuusen hankkiminen. Hän oli sen luvannut hoitaa – ja unohtanut, täysin. Vaimo ja lapset olivat mankuneet kuusta jo joulukuun alusta lähtien ja patistaneet häntä kuusikaupoille ajoissa, ja nyt hän muisti kiusallisen hyvin sanoneensa jokaiseen muistutukseen hieman ärtyneesti, että joojoo. Sitten firman joulumyynti oli sakannut ja töissä oli ollut kaksi viikkoa täysi kriisiprotokolla päällä, hyvä että iltaisin oli ehtinyt nähdä vartin verran lapsia hereillä. Vaimo oli onneksi ollut ymmärtäväinen, vaikka itsekin teki täyttä päivää yrittäjänä.

Mutta enempää armoa hän ei saisi. Kotiin oli turha yrittää ilman kuusta. Enää koskaan.

Juha oli kaartanut Volvonsa lähimmälle bussipysäkille ja laittanut hätävilkut päälle. Nyt todella oli hätä. Sormet tuntuivat tahmeilta, kun hän kirjoitti älypuhelimen ruudulle hakusanoja.
Joulukuusikauppias
Kuusimyyjä
Kuusen myyjä
Kuusikauppa aukioloajat

Myynti oli kaikissa Googlen löytämissä pisteissä 100 kilometrin säteellä loppunut aattona jo puolilta päivin. Nopea kierros lähimarkettien pihoille vahvisti, että myyntipaikoilla oli pelkät neulaset jäljellä. Yhtään kuusimyyjää ei enää ollut missään. Lopuksi Juha oli kaartanut Bauhausin parkkipaikalle. Piha oli autio, loskan seasta pilkotti pysäköintiruutuja ja renkaan jälkiä, ovet olivat sulkeutuneet 7 minuuttia sitten. Juha tuijotti pimeää myymälää. Täältä olivat kaikki kunnolliset isät hakeneet perheilleen kuuset jo hyvissä ajoin, ehkä jo eilen tai viime viikolla. Valinneet isoimmat ja tuuheimmat, maksaneet mukisematta sen mitä pyydettiin ja istuivat nyt ihailtuina ja rakastettuina perheensä seurassa joulua viettämässä.

Mitä vaihtoehtoja hänellä oli?  Jos hakisi itse metsästä? Mutta joka puolella oli kameroita ja koiranulkoiluttajia. Ja mistä saha? Ei sitä nyt hampailla jyrsimälläkään saanut kaadettua. Tai entä jos tekisi oman design-kuusen, poraisi johonkin kakkosneloseen reikiä ja tökkisi reikiin irtohavuja? Ei, tunnelma ei kotona siitä paranisi.

Jouluvalot vilkkuivat tuulilasin vesipisaroissa. Rautakaupan aidatulle pihalle pystytetty joulukuusi oli tuonut tunnelmaa ja lisännyt kassavirtaa jo marraskuusta lähtien, mutta nyt se tuikki tyhjälle pihalle.

Ja silloin Juha oli saanut ajatuksen: jos lainaisi Bauhausin kuusta. Eihän se nyt enää asiakkaita ilostuttaisi. Ja senhän voisi vaikka palauttaa 27. päivä, hyvissä ajoin ennen liikkeen aukeamista. Lapset ehkä vähän ihmettelisivät, mutta tämä oli nyt ainoa ratkaisu ja lykkäisi väistämätöntä katastrofia edes muutamalla päivällä eteenpäin. Hänhän voisi jättää vaikka pihalle jonkun lapun.

Hyvää joulua, toivoo varas.

Juha rimpuili aitaa ylöspäin, maan vetovoima sai hauislihakset maitohapoille ja hengityksen purkautumaan höyrynä hämärtyvään iltapäivään. Yhtäkkiä Juha tunsi pistävää kipua kämmenpohjassaan. Tolpasta törröttävä, terävä metallipiikkiin oli uponnut hanskan läpi peukalon juureen. Juha ulvaisi kivusta, ote lipesi ja hän rojahti maahan. Polvessa tuntui kuuma leimahdus ja häntäluusta katosi tunto kokonaan. Juha jäi makaamaan maahan siihen asentoon, jossa lapset tekevät lumienkeleitä. Jos tekisi lumiperkeleitä. Kylmää räntää hipsutteli kasvoille.

Juha kuuli lähestyvät askeleet, muttei jaksanut kääntää päätään. Hänen ylleen kumartui uteliaan näköinen, eläkeikäinen mies punaisessa samettiasussa, tupsulakissa ja valkoisessa parrassa. Etolan muovikassista näkyi säkkikangasta. Joulupukki tästä tosiaan puuttui.

- Oletko kunnossa, joulupukki kysyi.
- Enpä taida olla, Juha vastasi rehellisyyttä tavoitellen.
- Sattuiko?
- Nämä ruumiinvammat eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä on tulossa, Juha vastasi ykskantaan.

Joulupukki ojensi kätensä ja Juha tarttui siihen epäröiden. Millainen kylähullu päivysti pukin tamineissa Bauhausin pihalla? Ja toisaalta, millainen kylähullu yrittää varastaa rautakaupan kuusen. Pukkiasuinen mies näytti kuitenkin ystävälliseltä ja Juha nousi ähkäisten ylös.

- Mitä sitten on tulossa, pukki tiedusteli.
- Avioero, jos en saa jostain joulukuusta vartin sisään. Lapset eivät takuulla halua nähdä minua enää ikinä.
- Eikö missään enää myydä kuusia?
- Ei, on liian myöhäistä, Juha huokasi syvään rintakehä vavahtaen.
- Se on kyllä huono tilanne. Vaikka ei tässä minuakaan hymyilytä. Aktiivimalli pakotti töihin ja otin joulupukkikeikan. Mutta kun pelkään ihmisiä niin sain paniikkihäiriökohtauksen tässä parkkipaikalla.
- Jestas, oletko kunnossa?

Moottoriajoneuvon lähestyvä ääni keskeytti keskustelun. Abs-jarrut säksättivät vihaisesti pysähtyessään. Vartiointiliikkeen valkoisesta autosta syöksähti ulos harmaapukuinen nuori nainen, joka harppoi leveällä askeleella heidän luokseen.

- Mitäs helvettä täällä tapahtuu, nainen tiukkasi. - Valvontakameroista näkyi, että joku yritti kiivetä aidan yli.
- No tätä on vähän vaikea selittää, Juha aloitti, mutta pukki keskeytti.
- Ei oikeastaan. Meitä pelottaa mennä kotiin. Häntä omaansa ja minua muiden kotiin.
- Mitkä mielenterveyspotilaiden kokoontumisajot täällä on? On saatana jouluaatto, tajuatteko toopet? Mulla on kinkku uunissa ja mun poika ekaa kertaa 10 vuoteen kotona. Ja mä jouduin lähtemään tänne teidän kahden pellen takia. Kiitti vaan!

- Olemme äärimmäisen pahoillamme, tämä on nyt monen sattumuksen summa, Joulupukki totesi änkyttäen.
- Joulunviettoon haluamme tästä itse kukin, Juha pahoitteli ja selitti asiansa niin hyvin kuin taisi.

Vartija oli hetken hiljaa, katsoi heitä vuoron perään ja huokasi sitten syvään.

- Okei, mä en aio päivystää tässä parkkiksella nyt yhtään pitempään. Me tehdään nyt niin, että mä haen autosta ton puutarhapihan avaimet ja pudotan ne tähän maahan vahingossa. Mä toivon, että ne löydetään myymälästä joulun jälkeen. Ja sä pukki ajat kuusivarkaan perässä niille ja otat yhden harjoituskeikan hänen perheensä kanssa. Tehän olette vähän niin kuin tuttuja nyt. Onko selvä?

Molemmat nyökkäsivät.
- Kiitos, Juha sai sanottua.
- Kiittäkää onneanne, että sattui olemaan joulu, muuten olisitte putkassa molemmat.

Hetken kuluttua kolme autoa kaarsi peräjälkeen pois Bauhausin parkkipaikalta. Räntäsade oli vaihtunut kevyeksi lumeksi ja harmaa tienoo muuttui hiljalleen valkoiseksi. Juha kuuli kuinka kuusesta putoili neulasia Volvon takakonttiin. Paras ääni maailmassa.


Joulupukin viimeinen keikka

7.12.18






Joulupukki käveli tietä pitkin. Maa oli pimeä, taivaalta satoi jotain märkää ja mustaa. Pukkia kyllästytti, edessä oli illan viimeinen keikka. Ilta oli ollut täynnä huutavia lapsia, jotka repivät lahjapapereita raivoissaan, kiukuttelivat vääristä lahjoista ja kieltäytyivät puhumasta pukille mitään, tai sanomasta edes päivää.

Lapset olivat muuttuneet 20 vuodessa ihan mahdottomiksi. Ennen ne istuivat jäykkinä jännityksestä, ehkä lauloivat pari laulua ja rapistelivat muutaman paketin varovasti auki. Nyt ne odottivat vain lahjavuorta, mekastivat ja tuskin edes huomasivat pukin käyntiä.

Muovirojua toisensa perään. Kärsivän näköisiä vanhempia design-sohvillaan, jossa he yrittivät pitää pukille edes vähän seuraa kiljumisen keskellä. Lamaantuneita isovanhempia, jotka yrittivät olla puuttumatta mihinkään.

Tämä saisi olla viimeinen joulu. Hän oli tiivistänyt viime vuosina käynnit puolesta tunnista varttiin ja nostanut hintaa, sillä niillä joilla oli pukkiin varaa, ei tuntunut olevan väliä sillä maksoiko käynti 10 vai 30 euroa enemmän kuin ennen.

Ei hänellä ollut mihinkään kiire, kun ei häntä kukaan missään odottanut. Mutta tyhjän kodin hiljaisuuskin oli parempi kuin kiittämättömien lasten kiljuminen ja riehuminen.

Pukki oli ottanut tavakseen tehdä illan viimeisen keikan ilmaiseksi sellaiseen perheeseen, jolla ei ollut joulupukkiin varaa. Niitä perheitä oli paljon, vuosi vuodelta enemmän. Nyt häntä kadutti, että oli luvannut hyväntekeväisyyskeikan sossun mukavalle tädille tänäkin vuonna. Siellä olisi varmasti joku kännissä taas. Ilmaiskeikatkin olivat menneet pahemmiksi viime vuosina.

Pitäisikö perua koko homma, pukki mietti, mutta entä jos hänellä olikin jonkun lapsen ainoa lahja ilmaispaketeissaan, jotka oli kerätty liian hyväosaisten perheiden ylijäämäleluista, lahjoituksina nekin. Ei sellaista pettymystä voinut tuottaa lapsille, jotka olivat elämässään muutenkin tottuneet lähinnä vain epäluotettaviin aikuisiin. Heidän piti saada uskoa edes joulupukkiin.

Pukki huokasi. Vielä tämä keikka, hän päätti ja sitten jään viiskymppisenä eläkkeelle näistä hommista, vaikka alan oikeasti vasta tulla joulupukin ikään.

Hän soitti ovikelloa hiljaisessa talossa, kuulosteli kuuluiko oven takaa mitään, huutoa tai rähinää tai edes elämän ääniä. Mutta asunnossa oli ihan hiljaista. Lopulta kuuluivat varovaiset askeleet.

Pieni tyttö avasi oven ja hänen silmänsä levähtivät selälleen. - Äiti, se on joulupukki, tyttö huusi ja alkoi hyppiä paikoillaan.

- Jaaha jaaha, täällä onkin vissiin kilttejä lapsia, pukki sanoi helpottuneena siitä, että tilanne vaikutti kaikin puolin rauhalliselta.

Tyttö johdatti pukin sisään pieneen, mutta siistiin asuntoon. Olohuoneessa seisoi mukavan näköinen nainen ja hymyili iloisesti.

- Tervetuloa vaan, nainen sanoi ja hänen hymykuoppansa syvenivät. - Pukkia onkin kovasti täällä jo odotettu. Maistuisiko joulutorttu tai glögi, nainen kysyi ja pukki nyökkäsi. Hän istui sohvalle ja ajatteli, että täällä voisi hetken viipyäkin, kun ei kerran ollut enää mihinkään kiire.

Tyttö lauloi jännittyneenä pari joululaulua. Sitten hän kertoi siitä, miten kiltti oli ollut koko vuoden ja mitä oli toivonut lahjaksi. - Mutta äiti kyllä sanoi, ettei pukillakaan ole ehkä niihin lahjoihin rahaa kun ei meilläkään.

Pukki rykäisi. - No katsotaas, hän sanoi ja kaiveli säkkiään toivoen, että ilmaislahjoituksista löytyisi edes jotain sopivaa.

Tyttö sai kirjan, leikkihevosen ja paloauton. - Onpa hienot lahjat, tyttö kiitti iloisena ja halasi joulupukkia, joka rykäisi uudestaan.

Nainen kysyi ottaisiko pukki ehkä lisää glögiä. Pukki arveli, että voisi ottaakin, ellei heille ollut tulossa vieraita. - Ei meille ole, nainen nauroi, - me ollaan maailmassa ihan kahdestaan. Ajateltiin tässä seuraavaksi katsoa vähän joulupiirrettyjä, pukki voi jäädä katsomaan niitä meidän kanssa, jos ei ole kiire muualle.

- Ei ole, pukki sanoi ja hymyili partansa takaa aidosti ensimmäistä kertaa koko illan aikana, - minä olen maailmassa ihan itsekseni vaan.

He istuivat sohvalla katsomassa piirrettyjä, kunnes tyttöä alkoi nukuttaa ja hän laski päänsä pukin polvelle. - Ihan paras joulu ikinä, tyttö sanoi, - tulethan ensi jouluna uudestaan?

Pukki silitti tytön hiuksia varovasti. - Varmasti tulen, hän sanoi ja tarkoitti sitä myös. Sitten tyttö nukahti.



Diginen ilta

30.11.18


Viime vuonna valmistuneen kalliinpuoleisen kerrostalon C-rapussa narahti. Ääni kuului Pirjon hampaista. Nainen puuskautti ilmaa ulos nenästään ja yritti vielä kerran, mutta asunnon ulko-oven digilukko hylkäsi pin-koodin kolmatta kertaa, vaikka koodi oli aivan varmasti ollut oikein. Muovisessa läpyskässä välkkyi oikosulun merkiksi punainen mörönsilmä.

Oi-ko-sul-ku. Di-gi-loik-ka.

Pirjon poskilihakset kiristyivät hitaasti, mutta kun ne kiristyivät, ne menivät tiukalle. Pirjo halusi sisälle asuntoonsa, nyt heti. Hän oli koko päivän malttamattomana odottanut hetkeä, jolloin hän saisi kaataa itselleen ison lasin viiniä. Töissä oli ollut kululaskupäivä. Pirjo oli jahdannut koko päivän myyntipäälliköitä saadakseen heiltä kuluneen kuukauden kuitit sähköisenä tiliöintiä varten. Kukaan ei vastannut puhelimeen, firman kaikkien geelitukkien kännykät ilmoittivat samaa: Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Sitten oli mennyt yhteys verkkolevylle. Koko asema oli hävinnyt työkoneelta kuin pieru tuuletusparvekkeelle. Lopuksi Pirjo oli yrittänyt printata liitetiedostoja, mutta osaston printteri oli alkanut sylkeä ulos kuvia vähäpukeisista miehistä. Hän oli kytkenyt printterin pois päältä ja käynnistänyt sen uudestaan, mutta tulostin oli kiihdyttänyt tahtia. Kiiltäviä neliväriarkkeja housuttomista miehistä pursusi tulostimen ulostuloaukosta roteva pino. Oli ollut pakko vetää johto toistamiseen seinästä ja kikkelikuvat silppuriin, ettei kukaan vain luulisi hänen printtailleen näitä netistä. Ei hän tämmöisiä nyt ollut vailla, hän oli vailla Järvisen kululaskua, että päivän työt saisi valmiiksi, että voisi lähteä kotiin, että voisi päästä sohvalle katsomaan huolestumisohjelman Kari Hotakaista.

Pirjo oli soittanut lankapuhelimesta IT-tukeen. Puheluun vastasi hauskannäköinen Matti Kettu, jonka sangattomat silmälasit olivat menneet muodista edellisen pörssiromahduksen aikaan. Silloin kaikki pörssianalyytikot olivat käyttäneet sellaisia, nyt niitä käyttivät enää ne, jotka eivät trendeistä piitanneet. Matti oli kertonut olevansa koulutuksessa, mutta luvannut tulla katsomaan tulostimet kuntoon heti seuraavana aamuna.

– Mä tuon sulle samalla ne puuttuvat kuitit ja käydään vaikka yhdessä kahvilla, hän oli ehdottanut miellyttävän hymyilevällä äänellään ja sulkenut puhelimen.

Pieni flirttailu oli tuntunut kivalta, mutta hauskuus ei enää yltänyt tänne C-rappuun asti. Pirjo terästi kuuloaan hiljaisessa rappukäytävässä. Mitä ihmeen mölyä asunnosta kuului? Jonkinlaista hankausta ja kolinaa. Ihan kuin pölynimuri olisi hinkannut raivokkaasti pitkin kapeaa käytävää. Pirjo kurkkasi sisään postiluukusta.

Ei sssssaakeli.

Kenkätelinettä vasten nojasi Braum5X4, hänen robotti-imurinsa. Eikä Braum5X4 ollut eteisessä yksin. Se oli kietonut pitkän imuletkunsa vähän pienempikokoisen, vaaleansinisen imurin ympärille. Sitä vehjettä Pirjo ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.

– Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu, Pirjo älähti postiluukusta.

Ei vastausta. Pirjo huusi uudestaan ja hipaisi digitaalista ovikelloa. Kerrostalon kaikissa yksityiskohdissa oltiin haluttu olla hengästyttävän moderneja.

Muutaman sentin levyiseen ovikellon digitaalinäyttöön ilmestyi teksti: Röökillä.

Pirjon suu loksahti auki. Hän kumartui, työnsi huulensa postiluukusta sisään ja yritti kuulostaa mahdollisimman jämäkältä.

– Nyt loppuu tämä! Siellä ei saa polttaa, olen moniallerginen ja erityisherkkä henkilö!

– Anteeksi, onko teillä kaikki kunnossa, kuului hämmästynyt ääni Pirjon selän takaa. Naapurin Taru seisoi lenkkitamineissa ja näpytteli samalla juoksutoimintoa älyrannekelloonsa.

– Minua ei päästetä sisään kotiini, Pirjo ähkäisi.

Epäuskoisen näköinen Taru astui lähemmäs. Se oli virhe. Postiluukusta työntyi imurin letku, jonka varteen oli solmittu punainen rusetti.

– Me halutaan toi kello meidän bileisiin, tunkekaa se sisään postiluukusta, määräsi möreä viskibasso sisältä.

Tarun älyrannekello alkoi vilkkua väreissä. Lenkkeilijä tarttui kiljahtaen ranteeseensa.

– Ai saakeli tämä polttaa!

Kellotaulun värivilkutus kiihtyi ja Taru kiskaisi sen irti kädestään. Imurin letku nappasi kellosta kiinni ja vetäisi sen mukanaan sisään asuntoon niin että postiluukku kolahti. Oven takaa kuului naurua.

– Meillä on täällä kotibileet, lähtekää pois sieltä oven takaa seisoskelemasta kuin jotkut analogiset idiootit, sama möreä ääni jatkoi.

Postiluukku oli jäänyt raolleen ja sieltä näkyi eteiseen, joka oli täyttynyt imureista. Osa niistä piti letkuissaan Pirjon mummi-vainaan kristallisia kuohuviinilaseja. Olivat hittolaiset ottaneet ne olohuoneen lukitusta vitriinikaapista! Ja mitä nuo nurkassa lojuvat paketit ovat. Pitsalaatikoita?

Braum5X4 kietoi letkunsa tiukemmin vaaleansinisen partnerinsa ympäri, käänsi virtanappulansa postiluukun suuntaan ja sanoi miltei juhlallisesti.

– Saat tämän asunnon takaisin puoliltaöin. Meillä on täällä siihen asti Herttoniemen digilaitteiden syysjuhla. Olkaa hyvä ja poistukaa, tai joudumme testaamaan teihin uutta tuhoalgoritmia.

Pirjo ehti vielä nähdä, kuinka kaukosäätimellä toimiva kirkasvalolamppu pyörähti eteisen käytävältä nurkan taakse ja vihelsi mennessään Shakiraa.

Taru häipyi paikalta juoksuaskelin. Postiluukku kolahti kiinni. Pirjo oikaisi vinoon mennyttä villamyssyään. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mihin hänen pitäisi mennä? Poliisille tekemään rikosilmoitus älylaitteiden laittomista kotibileistä?

Hämmentyneenä Pirjo käveli hiljaa takaisin bussipysäkille. Ehkä kannattaisi vain palata töihin. Siellä sentään saisi olla rauhassa ja ne kuittityötkin olivat jääneet kesken.

Työpaikalla Pirjo huomasi, että avokonttorin nurkkauksessa paloi valo. Pirjo asteli hiljaa kohti valonlähdettä ja huomasi, että IT-tukihenkilö Matti Kettu istui tuolinsa etureunalla tietokoneen tuplanäyttöihin syventyen. IT-miehen sormet liukuivat nopeasti mustalla näppäimistöllä. Matti huomasi Pirjon ja hymyili.

– Se koulutus oli ihan turha. Mä tulin tänne toimistolle selvittämään sitä printterivikaa. Mutta tämä on kyllä outo juttu kerta kaikkiaan.

Pirjo hymyili takaisin. Tietokoneen näyttöjä hartaudella tuijottava Matti näytti himmeässä konttorivalaistuksessa vähän Kari Hotakaiselta. Sillä oli sellainen pieni kuoppakin alahuulen alla. Ei se päivänvalossa näkynyt.

– Ei millään pahalla, mutta näytät siltä, että sulla on ollut aika pitkä päivä, Matti jatkoi.

Pirjo nyökkäsi ja alkoi kertoa temppuilevasta ovikoodista, kodin valloittaneista digilaitteista ja tyhjistä pitsalaatikoista eteisessä. Matti Kettu kuunteli tarkkaavaisena.

– Kuulostaapa kiehtovalta, hän myhäili ja ehdotti, että jos Pirjo haluaisi, hän voisi tulla tarkastamaan imurin ohjelmistopäivityksen. – Sen kovalevylle on varmaankin päässyt kasaantumaan liikaa hulluja ideoita.

Vai hulluja ideoita, mietti Pirjo ja tarttui Kettua kädestä. 

– Eipä tässä kiire ole. Mitä jos mennään yhdessä serverihuoneeseen aiheuttamaan pieni oikosulku?


Suden hetki

25.11.18


Peitto on kiertynyt ympärilleni niin etten voi kääntyä selälleni. Tiedottomuuteni on ohi. Tiedän, että kello on neljä, niin se nykyään on aina kun herään. T-paitani tuntuu selkää vasten viileältä ja nihkeältä.

Se alkoi kesällä. Aloin herätä suden hetkeen enkä enää saanut unta, pyörin vain tuskastuneena lakanoissani ja katsoin kelloa, viisarit liikkuivat eteenpäin 20 minuutin pätkissä. Ajattelin ensin, että unettomuus johtui valosta ja helteestä. Hommasin pimennysverhot ja aloin nukkua ikkuna auki, jotta huone pysyisi viileänä. Arvelin, että viimeistään syksy toisi unen takaisin, mutta kohta on joulu ja olen valvonut ja hikoillut nyt neljä kuukautta.

Syyskuussa kävin työterveyslääkärillä. Hän kysyi, olenko kuormittunut. Tietenkin olen, eikö väsymys ole pahinta kuormitusta, se lannistaa henkisesti ja fyysisesti, romahduttaa kaikki järjestelmät yksi kerrallaan.

– Olen kokeillut kaikkea.
– Naiset valvovat tietyssä iässä, lääkäri sanoo.

Milloin se loppuu, minä kysyin. Hän hymyili ja kirjoitti reseptin. Mutta en halunnut hormoneita, halusin kahdeksan tunnin katkeamattomat yöunet, mutta sitä ei myyty missään.

Ja nyt olen taas hereillä ja kuuntelen aamuyön ääniä, lumiauraa, kaukaista ambulanssia, lehdenjakajaa. Yritän lohduttautua ajatuksella, että kivikaudella tämä olisi ollut etu. Suden hetkellä ihminen kuulemma helposti torkahtaa, esimerkiksi nuotiolla, jolloin susi pääsee hyökkäämään.

Makuuhuoneessa vetää, kuulen tuulen tönivän tuuletusikkunaa, joka kitisee vastaan, tai sitten sisään pyrkii susi. Ajattelen harmaakarvaista ja keltasilmäistä petoa, joka tulee syömään uneni. Se läähättää kasvoilleni ja käy sänkyyni nukkumaan, siksi herään hikisenä. Muuta selitystä ei ole. Tein eilenkin kaiken niin kuin pitää, join päivän aikana vain yhden kahvikupin, söin salaattia ja menin hakemaan Leevin puistoon. Tytär oli myös väsynyt vauvan takia, ulko-ovella me kaksi mustien varjojen omistajaa tervehdimme toisiamme.

Ulkoilu lapsen kanssa oli mukavaa, mutta haukottelin silti.

– Väsyttääkö sua, mummi?
– Väsyttää, kulta.
– Miksi sä et nuku yöllä?
– En tiedä, kulta.
– Sun pitää laittaa silmät kiinni, äiti sanoo niin. Silloin mä ajattelen, että mä hyppään veteen, silloin mä en avaa silmiä. Tai sitten pitää käydä pissalla ja yrittää uudestaan.

Kiitin neuvosta, kehuin, että hän tietää kolmevuotiaaksi nukkumisesta paljon.

Yritän pitää silmät kiinni, ajatella veteen hyppäämistä, mutta minua pelottaa tumma vesi enkä uskalla hypätä. Entä jos se on suden kita?

Ehtisinkö käydä vessassa ennen sutta? En jaksaisi nousta. Pysähdyn peilikaapin väräjävän valon eteen. Katson minua, poskea pitkin valuvia kanjoneita, silmäkulmiin heitettyjä kalaverkkoja, harmaana kartastona kuultavia maksaläiskiä, joissa luomet merkitsivät kaupunkeja. Yläluomia, jotka ovat horjahtaneet osittain silmän päälle.

Minulla on kuuma, mutten uskalla hypätä veteen.
Minua väsyttää, mutta suden takia on valvottava.
Minulla ei ole enää nälkä sillä olen itse saalis.

Ehkä susi tulee, koska näytän helpolta saaliilta, sellaiselta, joka ei enää säntää karkuun vaan painaa päänsä kohtaloonsa alistuen.

Avaan kaapin. Otan esiin meikkivoiteen, sen paksun, minkä ostin nimiäisiin. Pursotan vaaleanruskeaa kiharaa meikkisienelle, ensin maltillisesti ja sitten vähän enemmän. Levitän voidetta poskiin ja otsaan sekä silmien alle ja nenänpieliin, ihoni väri muuttuu nopeasti epäluonnollisen tasaiseksi. Voide tuoksuu kuppiin unohtuneelle kamomillateelle, ja taputtelen sitä lisää joka puolelle, huulille ja korviin asti. Kasvoistani näkyvät enää silmät. Tartun pinkkiin poskipunaan, jolla normaalisti nostan esiin poskipäät, mutta nyt laitan sitä otsaan, piirrän ympyrän kummankin silmän yläpuolelle, pinkit valesilmät.

Etsin kaapista ripsivärin. Tartun vanhaan halpishylsyyn, jota käytän vain hätätilanteessa, koska se paakkuunnuttaa ripset, jos sitä laittaa liikaa. Kastan harjaa nopeasti hanan alla ja sekoitan. Alan kammata ripsiini maskaraa, laitan kerroksen toisensa perään, en välitä paakuista, haluan tehdä paakkuja. Tökin ripsiä yhteen niin että niihin tarttuu mahdollisimman paljon paksua väriä. Levitän maskaraa alaripsiin myös, enkä välitä vaikka väriä tarttuu ihoon. Yleensä putsaan töhryt pumpulipuikolla, mutta nyt annan niiden olla.

Lopputulos on suttuinen ja raskas. Kun räpyttelen hitaasti, ripset tarttuvat toisiinsa.

Innostun. Kaivan meikkipussista eyelinerin, ja alan vetää sivellintä silmänurkasta ripsien tyveä pitkin kohti ulkonurkkaa. Teen aluksi tarkkaa ohutta viivaa, mutta sitten muutan mieleni. Otan lisää väriä siveltimeen ja teen ripsien yläpuolelle hauskaa makkarakuviota niin että katseeni muuttuu omituisen mustanpuhuvaksi.

Otan esiin vielä luomiväripaletin, jota käytän harvoin. Paletissa on 12 sävyä violettia ja kultaa. Voidemainen luomiväri valuu luomella helposti juonteisiin ja näyttää typerältä, mutta nyt otan sormenpäähän paksun purppuraisen kerroksen. Taputtelen väriä koko luomelle, kulmakarvoihin asti. Sitten otan vielä kullanväristä ja teen kimaltavan viivan silmänurkasta ohimolle.

Katsoin lopputulosta pelistä. Olen valmis.

Silmät ovat niin raskaat, että jouduin pitämään niitä auki käsin. Näytän myrkylliseltä perhosentoukalta, huonon kauhuelokuvan hahmolta, ja minua alkaa naurattaa. En tiedä mille nauran, mutta hytkyn peilin edessä hervottomasti, näytän suu auki vielä hullummalta, ja lopuksi nauran niin, että silmistä tulvii kyyneleitä. Olen yhtäaikaa lihansyöjäkasvi ja Alice Cooper ja Baskervillen koira ja Mummi, mutta en enää saalis. Kyyneleet valuvat niin vuolaina, että ne huuhtovat meikit pois. Kasvoni muuttuvat raidallisiksi, lavuaariin valuu musta ja violetti noro.

Havahdun tuttuun sävelmään, mutta kestää hetken ennen kuin tajuan, mistä se tulee. Matkapuhelimeni värisee rytmikkäästi yöpöydälläni Ferranten päällä. Olen omassa sängyssäni, olen nukkunut. Minä pääsin viimein karkuun, en leikkinyt kuollutta vaan maastouduin ja susi juoksi ohi. Kukapa olisi arvannut.



Terapiassa: Pikkujoulut

16.11.18




Terapeutti: - Tervetuloa Sinikka ja Antti. Viime kerralla puhuimme tästä yhteyden löytämisestä uudelleen ja vaikkapa yhteisen mukavan harrastuksen hankkimisesta. Minkälainen tunnelma teidän välillänne nyt vallitsee tässä joulun alla?

Sinikka: - Niinno. Minä halusin mennä sukelluskursille ja Antti aloittaa teatterikerhon. Ei päästy yhteisymmärrykseen tästäkään asiasta.

Antti: - Se oli harrastajateatteria. Olen aina haaveillut näyttelemisestä. Mutta Sinikka se on tässä meillä luontainen näyttelijä ihan ilman kerhojakin.

T: - Haluatko täsmentää mitä tarkoitat?

A: - Sinikka pani pikkujouluissa myyntijohtajaa.

S: - Voi herranjumala. Tästäkö nyt sitten heti aloitetaan.

T: - Kerrotko Sinikka oman näkemyksesi pikkujouluista?

S: - Humalassa kävi näin. Mutta on meillä tässä nyt muitakin ongelmia.

A: - Onko se myyntijohtaja parempi kuin minä? Vai miksi menit panemaan?

S: - No kun en muista.

A: - Aijaha. Että niin kännissä sitten tällä kertaa.

S: - Ei, pikkujoulut muistan oikein hyvin. Tarkoitan, etten muista millaista meidän seksi on, viime kerrasta on ainakin kolme vuotta aikaa.

T: - Nyt voisimme hengitellä tässä yhdessä muutaman minuutin ja pysähtyä hetkeksi tähän uuteen tilanteeseen. (---) No niin. Miltä tämä Sinikan arvio sinusta Antti tuntuu?

A: - Ei ole totta, on ollut seksiä. En muista koska, mutta on ollut.

T: - Eli kaipaatko Sinikka tämmöistä läheisyyttä teidän välillenne enemmän?

S: - No kyllä kaipaan. Olin humalassa, myyntijohtaja sanoi että sitä panettaa. Ajattelin, että jos joku minua vielä tässä elämässä haluaa, niin on parempi antaa. Voiko siitä minua syyttää?

A: - Voi.

S: - Tässä se taas nähdään, aina on minun syy.

A: - No minunko syy on, jos käyt pikkujouluissa vieraissa, helvetti sentään?

S: (---)

T: - Muistetaan, että emme ole täällä hakemassa syyllisiä tai syyttömiä. Aistin tässä jälleen pitkäaikaista henkistä ja fyysistä etäisyyttä, josta puhuimme jo viime kerralla. Nyt olisi hyvä palata alkuun ja siihen tunnelmaan, joka teillä vallitsi rakkauden alussa. Voisiko sitä läheisyyttä hakea uudelleen teidän välillenne jotenkin?

A: - Minusta meillä on läheisyyttä ihan riittävästi.

S: - Nukutaan samassa sängyssä. Ei se ole läheisyyttä.

T: - Usein pitkissä suhteissa käy niin, että läheisyyden tarve vaihtelee. Olisi tärkeää löytää molemmille sopiva tapa olla lähellä.

S: - Ei tämä ole pitkä suhde. Neljä vuotta ollaan oltu yhdessä vasta.

T: ?

S: - Tämä on molempien kolmas avioliitto. Turhan nopeasti mentiin yhteen. Pikkujouluissa tavattiin ja kun jäätiin kiinni, niin erohan siitä seurasi molemmille. Tässä sitten ollaan. Eri työpaikassa kyllä, haluan täsmentää tämän.

T: - Aivan. Niinhän se olikin.

A: - Onko tämä nyt sitten minun syy. Itse halusit naimisiin!

S: - Ja nyt haluan naimisista pois.

T: - Tässä ei ole nyt tarkoitus etsiä syyllisiä. Oletko Sinikka harkinnut avioeroa siis?

A: - Tämäpä menee kiinnostavaksi nyt.

S: - Olen tässä harkinnut yhtä ja toista, elämänmuutosta oikeastaan jo pidemmän aikaa. Siinä kävi nyt niin, että myyntijohtaja meni kehuskelemaan pikkujoulupokallaan johtoryhmässä ja asia sieltä jotenkin levisi yleiseen keskusteluun. HR-johtaja tuli kysymään, onko minua ahdisteltu ja haluanko nostaa syytteen. En suinkaan. Se on ihan mukava mies, vaikka suupaltti. Ihan vapaaehtoista toimintaa se oli silti, molemminpuolin. Minun kurssini nousi firmassa kuitenkin kovasti ja alkoi tulla kiinnostusta ja ehdotuksia enemmänkin. Meillä on sellainen oikein ihana lähettipoika ja kävi ilmi, että hän on sukelluksenopettaja myös. Lähden hänen kanssaan tästä jouluksi Balille sukellusta opettelemaan ja jos hyvin käy niin jäämme yhdessä sinne.

T: (---)

A: - Arvasin perkele että jotain tämmöstä niistä pikkujouluista taas seuraa. Sen kun menet sitten. Minä en pikkujouluissa enää käy, menen Tinderiin. Se on nykyaikaa. Tämä oli sitten tässä. Kiitos ja näkemiin.

S: - Terve vaan.

T: - Näkemiin sitten ja hyvää joulun aikaa teille.


Hermoromahdus

9.11.18


Punainen piste välähti liiketunnistimessa ja ovet liukuivat tieltäni sivuun. Piparit oli sijoiteltu korkeisiin pinoihin heti sisäänkäynnin eteen, tummat glögipullot seisoivat ryhdikkäästi suorissa riveissä, punaiset rusinapaketit, vaaleat mantelipussit ja vihreät kuulat oli aseteltu kirkastamaan kattausta. Tärykalvoilleni päätyi Vesa-Matti Loirin esittämä Sydämeeni joulun teen, jonka katkaisi kovaääninen räpätys. Vilkaisin ympärilleni. Huuto lähti kolmekymppisestä naisesta, joka seisoi kumkvattien ja banaanien välissä, toisella kädellä hän puristi ostoskärryjen aisaa, toisella piteli kännykkää.

- Mä saan hermoromahduksen! Ymmärrätkö! Hermoromahduksen!

Puhelun toinen osapuoli ilmeisesti ei ymmärtänyt, sillä nainen katsoi parhaimmaksi jatkaa pauhaamistaan.

- Mitäs sitten tehdään, mitä?! Hermoromahdus ei nyt oikein tässä tilanteessa auta!

Mietin, että hermoromahdus harvemmin auttoi ketään missään tilanteessa, ellei se sitten ollut ainoa keino näyttää, että rajat olivat tulleet vastaan.

- Mitä sitten tehdään, nainen toisteli puhelimeen, ääni nyt jo hieman särkyen.

Minulle tuli aavistus, että "sitten" oli väärä sananvalinta, koska jokin kynnys oli selvästi jo ylitetty. Siinä vaiheessa, kun aletaan heviosastolla huutaa Joulumaan yli, hermot olivat jo kriittisessä tilassa.

- Mä varoitan sua. Mä lopetan nyt!

Vihannesvaaka tulosti hintatarran punnitsemaani paprikaan ja kurkkasin naista varovasti omenakeon takaa. Hän seisoi edelleen samoilla sijoilla, puhelin kädessä, joka roikkui nyt rentona sivulla. Nainen katsoi jonnekin kaukaisuuteen, hapankorppujen ja homejuustojen yli, etsi mielessään ehkä paikkaa, jossa hermot voisivat levätä. Sitä ei marketista löytyisi. Mietin pitäisikö tätä kanssaihmistä lähestyä jollain tapaa, vai saisinko vain mandariinipussista päähän. Päätin kuitenkin yrittää.

- Hei, voinko auttaa jotenkin, vaikkapa ostosten kanssa tai muulla tavoin?

Nainen käänsi hitaasti päätään ja tavoitti katseeni. Hänellä oli turvonneet silmät ja ilmeisesti kuivunutta puuroa villakangastakin olkapäässä. Hiljaisuus säilyi välillämme niin pitkään, että ajattelin jo hakea henkilökunnan paikalle. Sitten hän selvitti kurkkuaan.

- Kiitos, mutta en tarvitse apua.
- Ymmärrän, kaipaisitteko sitten ehkä juttuseuraa?
- Mistä me juteltaisiin, nainen kysyi ja näytti aidosti hölmistyneeltä.

Meinasin sanoa, että vaikka lähestyvästä joulusta, mutta tulin katumapäälle, sehän saattoi olla hermoromahduksen syy. Toisaalta eikö tässä kannattaisi mennä suoraan tulta päin? Lukiossa ei ollut psykologian tunnilla ollut puhetta hermoromahtaneen ihmisen kohtaamisesta, vaikka tätä taitoa tarvittiin nykyään melko usein. South Parkissa oli käytetty vaikeiden tilanteiden selvittämisessä nukkea, Mr. Stickiä, mutta sekään ei tuntunut oikealta ratkaisulta. Kauppias olisi epäilemättä soittanut meille molemmille jonkinlaisen kuljetuksen, jos olisi alkanut maksamakkaran kautta puhumaan.

Yhtäkkiä muistin päiväkodin viikkokirjeen. Lapsille oli edellisellä viikolla pidetty sessio, jossa oli käytetty "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa", joka korostaa osallisuutta ja kuuntelua. Saduttaminen, niinhän se oli. Tuokio oli lastentarhanopettajan mukaan ollut menestys. Ajattelin, että se voisi toimia aikuisillekin. En tiennyt metodista mitään, mutta päätin yrittää.

- Puhutaanko vaikka saduista?
- Saduista?
- Niin. Mennään vaikka tuonne penkille hetkeksi istumaan.

Nainen näytti hämmentyneeltä, mutta hänen silmiinsä syttyi jonkinlainen tietoisuuden aste. Hän nyökkäsi ja nosti maasta valtavan Clas Ohlsonin kassin ja tyrkkäsi kärryt sivuun niin että vaippapaketti putosi maahan. Hiukset olivat pipon alla ohimolta märät.

Yritin avata pelin matalan kynnyksen kysymyksellä.

- Millaisista saduista pidät?
- En pidä saduista. Ne ovat pelkkää paskaa.
- Se on tavallaan sadun määritelmä.
- No sitten pidän mahdollisimman synkistä saduista. Sellaisista, joissa prinssille käy huonosti.
- Onko sellaisia?
- Pitäisi olla.

Mielestäni saduttaminen toimi mainiosti. Ajattelin kysellä lisää prinssistä.

- Miksi ajattelet, että prinssille pitäisi käydä huonosti?
- Vitun miehet, nainen puuskahti, - Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Ensin kutsutaan meille saatanan pikkujouluihin anoppi ja muu lähisuku ja sitten edellisenä päivänä lähdetäänkin Antin varpajaisiin, vedetään nuppi turvoksiin, oksennetaan yöllä eteiseen ja tänään luistetaan kaikesta järjestelyvastuusta. Hän on kuulemma niin kuormittunut, että tarvitsee tällaisia irtiottoja. Voi herranjumala sentään.
- Järkyttävää paskaa, myönsin.

Nainen katsoi minua nyt intensiivisemmin.

- Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen kusessa sen mulkvistin takia. Jätkä ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi, ei edes silloin kun kuopus syntyi. Hän on kuin joku Peter vitun Pan Mikä-Mikä-Maassa. Soittelee jatkuvasti. Kysyy, mitä ostetaan kaupasta, milloin pianotunti on ja missä lasten kumisaappaat ovat. Äsken hän soitti kysyäkseen, missä minä pidän jääpaloja. Minä. Jääpaloja. Kuinka monta juuttaan paikkaa jääpaloille voi olla?
- No tuota, mitä Peter Panille voisi tässä sadussa käydä?
- Ne merirosvot voisivat savustaa sen nuotiolla ja syöttää krokotiilille.

Ajattelin, että tämä saduttaminen ei ehkä ollut täysin harmiton metodi vaan sisälsi mahdollisesti myös vaarallisia käänteitä, enkä halunnut saada syytettä minkäänlaisesta avunannosta väkivallantekoihin.

- Jaha, no niin, sanoin sovittelevasti.
- No ei vaan, sitten mä en saisi nukkua enää koskaan.

Kysyin korostetun rauhallisesti, että mitä jos anopille kuitenkin soittaisi, että Peter on nyt mennyt ylibuukkaamaan kalenterinsa ja juhlat pitää siirtää parempaan ajankohtaan?

Nainen pyrskähti ensin hieman ja alkoi sitten hirnua hysteerisesti. En erottanut, oliko kyseessä itku vai nauru. Sitten nainen pyyhki silmänsä ja nousi ylös.

- Ei kuule, ei mun elämässä käy noin, enkä mä halua tuottaa pettymystä lapsille. Mun pitää nyt jatkaa ostoksia, oli kyllä kiva jutella.

Seuraavana päivänä luin lehdestä, että joku mies oli tipahtanut keskelle Kauppatoria, kuin ilmasta. Tapaus oli täysi mysteeri, kukaan ei tiennyt, mistä hän oli muikkukojun katolle tupsahtanut, ja mies itse oli liian sekavassa tilassa kertoakseen.

Ajattelin, että nyt olivat ehkä jonkun Peterin siivet pettäneet. Joskus naiset saivat hermoromahduksen, joskus hekin kasvattivat siivet. Nukkua he saivat vain sadussa.


Mari-Siskon parisuhdetesti

2.11.18



Hei Mari-Sisko,

minusta tuntuu, että teen kotona kaiken ja ennen kaikkea vastaan kaikesta. Mies kysyy miten lapset puetaan päiväkotiin, jos sataa vettä. Kun hän sitten kerrankin hakee heidät, puolet vaatteista jää päiväkotiin. Sama juttu ruokailun kanssa: minun pitää tehdä ostoslista ruokakauppaan ja ohjeistaa päivällinen hänelle valmiiksi. Muuten lapset syövät nakkia ja ranskiksia viikon, paitsi sen kerran kun mies vie heidät hampurilaiselle. Hänen mielestään se ei ole mikään ongelma, minusta on.

Viimeksi kun kävin työmatkalla, lapset oli puettu päiväkotiin virttyneissä pyjamissa, koska miehen mielestä ne näyttivät päivävaatteilta. Lapset pyysivät minulta kotiin palattuani, että ei tarvitsisi syödä nakkia enää, vaan tekisin heille jotain ruokaa. Seuraavan työmatkan peruin flunssaan vedoten ja nyt pelkään, että perheen ja kodinhoito pilaa urani.

Siivoamisesta en ala edes puhua, palkkasimme siivoojan jo ajat sitten, ettei siitä tarvitsisi tapella joka viikonloppu. Lasten harrastustenkin hoito ja yhteydenpito sekä laskujen maksu on minun vastuullani. Kun peräänkuulutan tasa-arvoista kotitöidenjakoa, mies sanoo hoitavansa auton ja monet asiat, joista minä en tiedä mitään. Sepä se: kun kysyn, mitä nämä asiat ovat, hän vastaa epämääräisesti. Kunnes muistaa hoitaneensa kodin remontin viimeksi. Sekään ei ole totta, hän ainoastaan palkkasi remonttimiehen. Minä pakkasin tavarat.

Eikö tämä ole todella vanhanaikaista? Onko muillakin tällaista? Miten saisin hänet osallistumaan kaikkeen tähän metatyöhön, jota minä teen, kun hän ei edes tiedä mitä kaikkea teen eikä halua ottaa siitä selvää?

Kiitollisena avusta,
Anna-Maija


Hyvä Anna-Maija,

tietenkin teet kotona kaiken. Näin on aina ollut ja pelkäänpä pahoin, että näin on aina oleva. Toisenlaisiakin miehiä on, mutta perheterapeuttina saamani empiirisen aineiston perusteella voin vakuuttaa, että he ovat poikkeus. Naiset ovat kotien palkattomia projektipäälliköitä, halusivat tai eivät. Useimmiten eivät haluaisi, mutta eivät pääse hommasta eroon yhtä helposti kuin päivätöistä. Biologia pitää naiset kiinni mopin varressa, tai oikeammin sanottuna kuvitelma siitä, että siisti koti olisi perheonnen takuu. Ei ole. Moppasin lattiat viimeksi 80-luvulla eikä lapsilla ole ollut allergioita koskaan, kun nuolivat pöydän aluset aina ruokailujen jälkeen. Jotkut siivoavat vieraiden tai anopin takia, mutta eihän heitä ole pakko päästää sisään. Lasten synttärit on aina pidetty meillä kodin ulkopuolella.

Naisten tekemä näkymätön työ ja epätasa-arvoinen perhemalli on arvioni mukaan syynä 60 prosenttiin tavallisista avioeroista, vaikka pinnalla näyttäisi olevan jokin muu syy (psykopaattien avioerot ovat asia erikseen, niitä emme käsittele tässä). Lopuissa syy on viina, pettäminen tai seksin puute.

Koska teillä ei näytä olevan jälkimmäisiä ongelmia (vielä), keskityn ensimmäiseen.

Metatyö-ongelman yleisyyden vuoksi olen kehittänyt tähän pulmaan naisille erityisen testin. Kas näin se käy:

Jätä keittiön pöydälle puoliksi syöty, vanhentunut ja pakattu leipäpaketti tuoreempien leipien alle. Sen kannattaa olla siellä, missä yleensä säilytätte leipiä. Älä anna siitä lapsille leipää ja pidä huolta siitä, että tämän paketin päällä on jatkuvasti tuoreempaa leipää. Sitten vain odotellaan.

Tässä indeksini tuloksista:

- 1-3 päivää: miehesi on yrittänyt syödä esimerkillisesti vanhempaa leipää ensin, mutta havainnut sen huonoksi ja vienyt sen biojätteeseen. Onnittelut! Tilanne ei ole lainkaan niin huono kuin kuvittelit. Päinvastoin: luultavasti miehesi on oikeassa ja hoitaa huomattavasti paljon enemmän asioita kuin luulet, hän vain ei tee niistä numeroa kuten sinä. Varaa teille heti yhteinen lemmenviikonloppu, sillä tätä liittoa kannattaa vaalia ja miehestä pitää kovaa kiinni ennen kuin joku muu hänet nappaa. Jos taas leipä on edelleen paikallaan, jatka seuraavaan kohtaan.

- 1-2 viikkoa: leipä on edelleen paikoillaan ja alkaa homehtua. Tässä vaiheessa kehotan nostamaan leivän päällimmäiseksi tuoreempien leipien päälle. Jos miehesi havahtuu nyt ja kysyy voiko tätä leipää syödä ja toimittaa sen sen jälkeen biojätteeseen sinun neuvomanasi, totean, että olet oikeassa: tilanne on vakava, hän on uusavuton ja sinun taakkasi on liian raskas. Toivoa kuitenkin on ja suosittelen teille lämpimästi pariterapiaa, jossa kotityöt yhdessä exceloidään ja jaetaan tasan. Jos taas leipä saa jatkaa maatumisprosessiaan pöydällänne, joudut jatkamaan seuraavaan kohtaan.

- 3 viikkoa - 1 kuukausi. Leipä alkaa maatua pussiinsa, pölläyttää itiöitä ympärilleen ja saastuttaa muutakin ruokaa ympärillään, mutta mies ei reagoi, vaan on sitä mieltä, että leivän toimittaminen eteenpäin on sinun vastuullasi, mikäli edes huomaa koko asiaa. Voi voi. Tämä on kyllä ikävä tulos. Avioliittosi on yhtä homeessa kuin leipä ja miehesi myrkyttää ilmapiirin asenteellaan kuin homeitiöt ikään. Voit kokeilla terapiaa, jos haluat heittää rahasi hukkaan, mutta en usko, että siitä on mitään apua. Tiedät varmasti itsekin, mitä tehdä.

Parhain terveisin,

Mari-Sisko



Olemme messutauolla!

26.10.18
Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Tällä viikolla Novelliblogi on messutauolla, mutta meitä on mahdollisuus tulla moikkaamaan kerrankin livenä.

Esiintymisajat:

- tänään 26.10 Katja on kertomassa Lasitehdas-romaanistaan klo 10.30-11 Suomalaisen kirjakaupan osastolla 6f50

- ja toisen kerran klo 15.30-16 Töölö-lavalla erittäin kiinnostavassa kirjailijuutta ja luokkaeroja käsittelevässä keskustelussa yhdessä kirjailija Henna Helmi Heinosen kanssa.

- Lisäksi huomenna la 27.10 pääsemme lavalle yhdessä, kun Katja haastattelee Inaa Henkien saari -romaanista klo 18.30-19 Hakaniemi-lavalla - ja sen jälkeen ehtiikin näppärästi vielä käymään viinimessuilla!

Novelliblogin Facebook-ryhmään tulee tuoreita kuvia ja fiiliksiä viikonlopun aikana.

Tervetuloa moikkaamaan!











Pikkis ja karmiva viittatyyppi

18.10.18


Pikkis makasi riippumatossa ja teki käsillään varjokuvia. Lepattava tuli loihti hämärän köllilaavun kattoon ja seinille vaikka mitä outoja otuksia: loikkivia sammakoita, räpisteleviä lepakoita ja nokka auki raakkuvan korpin. Pikkis kiepautti peukalot yhteen ja levitti sormensa heiluttaen niitä, korppi syöksyili laavun katossa ensin siksakkia ja sitten isoa ympyrää. Suupielet kääntyivät yleensä varjokuvatarinoista väkisinkin ylöspäin, mutta nyt ne pysyivät murjotusasennossa.

Vanhemmat olivat joskus supermörötyhmiä. Äiti oli hermostunut Pikkikselle, kun hän oli kertonut sumusilmäjuttuja Minille. Vaikka ei siinä ollut edes mitään uutta. Mörököllien perimätieto kertoi, että Sumusilmä oli harmaanvalkoinen metsän henki, joka rakasti hiljaisuutta ja kävi muuttamassa metsässä turhaan möykkäävät kulkijat vitivalkoisiksi. Pikkis oli ensimmäisenä työkesänään lähtenyt Kirpan kanssa Sumusilmää etsimään. Pikkis oli kertonut Minille, kuinka he olivat hiippailleet yöllä suolle ja Mini oli kuunnellut silmät selällään, mutta ruvennut parkumaan, kun Pikkis oli matkinut Sumusilmän ulvontaa. Ja silloin Äiti oli tullut kysymään, että mitä nyt taas.

Mokomakin arkajalka-pupupöksy! Eihän nyt kukaan kummitusjuttuihin oikeasti uskonut. Kaikkihan tiesivät, että ne olivat silkkaa höpönlöpöä ja palturia. Pikkis oli vain hivenen värittänyt tarinaa jännemmäksi, ei Sumusilmä oikeasti ollut ulvonut suolla kuin susi vaan ujeltanut hiljaa, eikä se ollut yrittänyt vangita heitä valkoisen harsonsa sisään vaan pussannut kevyesti nenänpäähän. Mutta juttu oli paljon parempi hieman ryyditettynä. Tai ainakin siihen asti kunnes Mini oli hälyttänyt Äidin paikalle parkumalla kuin pillastunut rusakko.

Mininkin pitäisi vain oppia, että kummitusjutut ovat pelkkää sepitettä, Pikkis oli kinannut, mutta Iskä oli vastannut rauhallisesti, että mörökölleillä oli varsin vilkas mielikuvitus. Erityisesti nuorempien mörököllien turkki pörhistyi ja viiksikarvat sojottivat suorina jo hyvin vähäisistäkin höpöjutuista ja sitten jutut seurasivat unimaailmaan.

- Kai minä nyt sen tiedän, kertokaa se Minille, Pikkis oli marissut.
- Niin, sinä olet itsekin ollut ihan samanlainen säikähtelijä, iskä oli hymyillyt sovittelevasti ja jatkanut, – ei se sanomalla korjaannu.

Pikkis oli jo avannut suunsa uuteen vastalauseeseen, mutta äiti oli pistänyt kädet puuskaan ja sanonut hyvin topakalla äänellä, että nyt loppui jankutus.

- Minä tiedän vain sen, että mörökölliperheessä nukutaan juuri niin hyvin kuin nuorin nukkuu, Äiti oli sanonut tiukasti ja siihen Pikkiksen oli pitänyt taipua.

Pikkis oli kuitenkin päättänyt näyttää, ettei todellakaan ollut samanlainen pelkurihiiri kuin kaikki muut ylivarovaiset perheenjäsenet, ja ilmoittanut lähtevänsä metsään yöksi. Vanhemmat olivat vilkaisseet toisiinsa ja antaneet hänelle luvan, ihme kyllä. Ja niin Pikkis oli ottanut reppunsa ja lähtenyt tuhahdellen kohti Kuulampea.

Syksy oli jo pitkällä ja illalla oli sumuista. Puiden mustat rungot natisivat tuulessa ja täysikuu heitti polulle pitkiä varjoja. Pikkiksen teki mieli hyräillä mörököllimarssia, josta tuli aina rohkealle tuulelle, mutta nyt hän puristi suunsa tiukasti kiinni. Häntä ei kertakaikkiaan pelottanut. Piste.

Puron varrella, kielonotkelman vieressä ja kahden ison kallionlohkareen välissä sijaitsi hänen  lempipaikkansa. Hän oli rakentanut majan sinne Kirpan kanssa köllilaavun ja nuotiopaikan sellaisia hellepäiviä varten kun häntätupsuakin hikoilutti. Suojaisa kolo oli mainio yöpymispaikka, sillä puron solina johdatteli hyvin uneen.

Koska varjokuvatkaan eivät saaneet Pikkistä paremmalle tuulelle, hän päätti käydä nukkumaan. Hiillos lämmitti mukavasti poskea ja hän tunsi olonsa raukeaksi. Pikkiksen silmät alkoivat lupsua.

Mutta yhtäkkiä jotain kevyttä, kutittavaa ja karvaista pörähti Pikkiksen nenälle. Pikkis säpsähti hereille niin voimallisesti, että putosi riippumatosta laavun lattialle peffalleen. Mikä se oli? Pikkis tähyili hätääntyneenä ympärilleen ja laittoi nuotioon kourallisen käpyjä saadakseen liekit valaisemaan laavua paremmin.

Ja voihan köllinpujut! Laavun seinälle muodostui haamumainen hahmo, jolla oli valtava viitta, karvaiset kädet ojennettuna kattoa kohti ja mukanaan pitkä piiska.

Pikkis kiljahti ja ponkaisi ylös.

- Kuka sinä olet ja mitä sinä tahdot ja miksi pelottelet tällä tavalla, Pikkis pälpätti hädissään.

Mutta viittatyyppi vain heilutteli viittaansa ja käsiään eikä vastannut mitään.

- Jos tulit syömään minut niin minä olen pahanmakuinen ja karvainen ja epäterveellinen, Pikkis kimitti, mutta hahmo pysyi edelleen hiljaa. 

Pikkis mietti mitä tehdä. Hahmo ei vaikuttanut kovin päättäväiseltä, huojui vain. Pikkis päätti ottaa maasta kävyn ja heittää sillä tunkeilijaa. Kun Pikkis kumartui varovasti, hänen häntänsä osui nuotion vierellä olevaan pensaaseen. Oksalta lehahti lentoon suuri hopeanharmaa yökkönen. Samalla viittasankari seinällä katosi.

Pikkis katsoi epäuskoisena nuotion valossa lepattavaa yökköstä, se oli paksu havununna, joka vaikutti sekin pelästyneeltä. Karmiva ilmestys olikin ollut ihan tavallinen yökkönen, jonka varjokuva oli heijastunut kallionseinään. Kädet olivat olleet yökkösen karvaiset tuntosarvet ja viittana siivet, ohut oksa oli näyttänyt piiskalta.



Pikkis tunsi poskinahkansa alkavan kuumottaa turkin alla. Hän oli pelästynyt pahaista yö-ötökkää! Hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vain ollut nähnyt tätä pöhköä sinkoilua ja hiippaili muina mörökölleinä takaisin riippumattoonsa. 

Unetus oli kuitenkin kadonnut tipotiehensä. Pikkis katseli tähtiä. Ehkä mörökölleillä tosiaan oli vilkas mielikuvitus. Siitä oli hirmuisesti hyötyä, jos piti keksiä tekemistä silloin kun sade jatkui kolmatta päivää tai kun piti mielikuvitella itsensä uneen. Mutta ehkä saattoi olla myös niin, ettei mielikuvitusta pitänyt turhaan ruokkia kaikenlaisilla jutuilla, ettei se täysin villiintynyt ja pelästyttänyt itse itseään. Pikkis toivotti havununnalle hyvää yötä. Sitten hän veti peiton nenälleen, ettei kukaan enää pörähtäisi siihen. 

----------------------------------------------------------------------------------------------

Pikkis, rohkea pikku mörökölli on saanut kaivatun jatko-osan! Ystävyyttä ja kasvamista puntaroivassa tarinassa Pikkis lähtee etsimään ystäväänsä ja joutuu hurjaan seikkailuun: joenlaskuun, metsänpeittoon ja rotkoon. Katjan kirjoittama ja Annukka Palménin kauniisti kuvittama metsäseikkailu sopii erinomaisesti koululaisen pulpettikirjaksi.

Tuija Pludénin ilmastotalkoot

12.10.18



Ilmastonmuutos tulee, ja maailmanloppu. Tämä on nyt varma asia. Haluan osallistua ilmastotalkoisiin. Yleensä en tämmöisiin lähde, mutta lehdessä sanottiin, että jokainen voi tehdä jotain. Listasin plussat ja miinukset itselleni ja kanssakuolijoille pohdittaviksi.

1) Liha. Lihansyönti on kuluttajan pahin teko ilmastonmuutosta ajatellen, näin luin ja uskoin. Lopetin lihansyönnin, eikä tehnyt tiukkaakaan. Jauhelihasta en ole pitänyt koskaan, pihviä en osaa paistaa. Olen syönyt lihaa, koska se on tapa. Turha tapa, työpaikan ruokalassa on jo kaksi kasvisruokaa joka päivä. Mutta mitä tilalle kotona? Aloin etsiä. Löysin lähikaupan kasvisruokahyllyn: siellähän oli valmisruokia kokonainen kaappi! Parhaaksi osoittautui tutun valmistajan falafelpakkaus, jossa mukana limemajoneesi. Paistoin pannulla öljyssä, kyllä oli hyvää. Voitti valmislihapullat mennen tullen. Laihduin kuukauden kasvisruokailun jälkeen kolme kiloa ponnistelematta lainkaan.

Minne laitetaan maailman lihakarja, kun sitä ei enää tarvita, tätä en tiedä. Intiassa kulkevat kaduilla, meillä jäätyisivät kuoliaaksi, mutta lihakarjana kuolevat kumminkin. Eihän hevosillakaan enää kadulla ajeta, mutta eivät kadonneet sukupuuttoon autojen tieltä. Luotan, että lihakarjallekin käy hyvin. Muuttuvatko maitokarjaksi, mene tiedä. Possuista voi tehdä lemmikkejä.

Sirkkoja en syö. En ymmärrä koko ideaa, eihän se ole kasvissyöntiä, jos vaihdetaan liha hyönteisiin. Puistattaa ajatuskin, nyt pitää tarkkaan katsoa leipäpaketit, ettei erheessä tule syötyä sirkkaa, kun kasvissyöjäksi yrittää.

Elikkä tästä vahva plussa. Lihan lopetin eikä haittaa. On jotenkin eheytynyt olo.

2) Lentäminen. No tämä on ikävämpi juttu. Pitäisi lopettaa lentäminen. Olen käynyt Riminillä kerran vuodessa. Katsoin paljonko siitä tulee päästöjä: paljon. Pitäisi maksaa 77 euroa päästökompensaatiota. Päätin jatkaa Riminiä ja maksaa, mutta se on tehty vaikeaksi. Miksi ei voi maksaa suoraan lentoja varatessa näitä päästömaksuja? Miksi ovat lentoliput liian halpoja? Laitoin palautetta lentoyhtiön chattiin, mutta siellä oli vastassa Botti. Se on robotti. Se ei ymmärrä ilmastonmuutosta, koska se ei sitä kosketa. En tykännyt asioida robotin kanssa ja ihmistä oli mahdoton saada kiinni. En ihmettele, että ihmiskunta tuhoutuu, joskus mietin onko parempikin niin. Robotit selviytyvät, jos oppivat lataamaan itse akkunsa auringolla. Ja oppivathan ne. Eivät syö lihaa myöskään, siksikin ennustan niille uutta maailmaa ihmiskunnan jälkeen. Me olemme dinosauruksia, omaan suuruuteemme kaatuvia, mutta jos nyt kymmenen vuotta saisi vielä elää niin olisi hyvä.

Työpaikalla on ollut minulla kaksi kertaa vuodessa työmatka Tukholmaan, inspiraatiopäiväksi sitä kutsutaan. Nyt ne lopettivat sen ilmastonmuutossyistä, vaikka oikeasti säästävät rahaa. Kokous on siirretty videotapaamiseksi, ja siinä on kyllä vaikea inspiroitua. En ole suostunut laittamaan kuvaa päälle, istun mieluummin kotona sukkahoususillani ilman videota ja puuhailen kotihommia samalla, kun muut hölisevät. Se on inspiroivampaa kuin videolta puhuvien päiden tuijottaminen. Kerran aloin imuroida, mutta sitten alettiin huudella sieltä, että mitä oikein teen - olin unohtanut laittaa itseni mutelle elikkä äänettömälle. Kuulemma häiritsin imuroinnillani muiden inspiraatiota.

Millaisia ovat tulevaisuudessa robottien inspiraatiopäivät, sitä en tiedä enkä onneksi elä tarpeeksi kauan nähdäkseni.

Lentämisestä miinus: siitä en voi kokonaan luopua, mutta kompensaatio pitäisi saada helpommaksi. Plussaa siitä, että työpaikan turhat lentelyt on lopetettu. Tämä on siis sittenkin plusmiinusnolla.

3) Sää. Tämä on se harmillisin asia. Sää menee hankalaksi, se on jo nähty. Hurrikaaneja on meillä vähemmän, mutta yleisin vuodenaika on jatkossa lokakuu. Kuka sitä haluaa? Tammikuussa yli kymmenen astetta Etelä-Suomessa ja nurmikko viheriöi. Kevät alkaa helmikuussa, vaikka on pimeää ja ihmisen pitäisi hiihtää. Tekee mieli puutarhahommiin, kun nurmi kasvaa, mutta töiden jälkeen ei näe mitään. Vettä tai loskaa sataa 8 kuukautta vuodesta.

Lokakuu voi jatkua myös heinäkuussa, näin kävi monena kesänä, paitsi viime kesänä, jolloin oli sikamaisen kuuma. Sellaista ei suomalainen kestä, meillä on saunat siksi, että niitä voi käyttää ja järvet, joiden kuuluu virkistää. En nauttinut yhtään. Nukkuminen oli mahdotonta, kun kodin mittari näytti 37 astetta. Elämän ennustaminen menee vaikeaksi: juuri kun on vienyt kesävaatteet vintille, tulee lokakuussa 20 astetta. Saa alkaa pukea itseään kuravaatteisiin ympäri vuoden, kun aina sataa. Lapset eivät vastusta kuravaatteita turhaan, karmeita ovat ja epämukavia päällä.

Jos ajatellaan globaalisti, niin vielä pahempaa on muualla. Malediivit uppoaa ennen kuin ehdin sinne asti. Eipä silti, ei olisi varaa maksaa kompensaatiomaksua, jos jotenkin saisi lennot raavittua kasaan. Minne heidät laitetaan asumaan? Entäpä Hollanti - väittävät, että padot kestävät merenpinnan nousun. Tätä en usko. Hollantilaiset ovat mukavia, sääliksi käy heitä.

Säätä ei voi ihminen säätää, kun on kerran vääntänyt termostaatin väärille lukemille. Se on nyt tässä se suurin uhka ja miinus. Jokainen haluaisi asua kotonaan, mutta ilmastonmuutos vie kodin niin monilta, ettei sitä uskalla edes ajatella.

Kun tätä ajattelee, alkaa huimata. Säästä tulee nyt niin iso miinus, että ilmastonmuutos pitäisi lopettaa heti. Lehdestä luin, että se on mahdollista, jos on tahtoa. Minulla on. Suosittelen Amerikan presidentillekin. Tämä on pieni pallo, ja yhteinen. Toista meillä ei ole, kuussa on kurjempaa. Sinne mahtuu harva asumaan.

Ilmastotalkoille nyt iso plussa. Ei ole mahdotonta tämä, tahdon talvilumet takaisin ja malediivilaisille korallit ja kodin jatkossakin.





Liekittäjä

7.10.18


Kolmannesta kerroksesta näkyi lammelle ja puistoon, Sylvia näkyi kävelevän rollaattorin kanssa sorsia syöttämään. Sylvialla oli yhtä ryppyiset kämmenselät kuin minullakin mutta aina hienot kynnet, en kehdannut kysyä, kuka ne sille laittoi. Kynsilakassa sillä oli aina helmiäistä, ei ikinä tylsää mattaa. Hohteella sai sävyyn kuin sävyyn hienostuneisuutta ja herkkyyttä. Eerokin olisi valinnut helmiäisen. Siinä oli mies, joka ymmärsi tyylin päälle.

En ajatellut Eeroa enää kovin usein, aika teki tehtävänsä. Komea mies ja taitava räätäli se oli ollut. Pukeutui hyvin, oli kohtelias ja kielitaitoinen. Ryhtinsä oli kuin ruhtinaalla, silmät venäjänsiniset, niillä hän katsoi ihmisten läpi ja antoi määräyksensä – käytä aina vyötä, puhtaan valkoista saa olla vain nilkkasukissa, farmarikankaat on tarkoitettu nuorille. Ja kaikki tottelivat kuin olisivat kuulleet sen Korkeimmalta.

Turun laivasataman lipputiskillä minä niihin silmiin ensimmäistä kertaa katsoin. Eero matkusti usein Suomen ja Ruotsin väliä, ja osti aina lippunsa minulta. Rahastin tahallaan väärin niin että Eero sai alennusta ja annoin piletin kanssa aina viehättävimmän hymyni. Sitten tuli se päivä, kun Eero pyysi minua mukaan, ensin leikillään ja sitten tosissaan. Ja minä lähdin enkä taakseni katsonut. Tukholmassa kaikki oli kuin satua, elämä oli täynnä seurapiirijuhlia, konsertteja ja teatteria. Eero tunsi kaikki kaupungin silmäätekevät, kuninkaallisiakin.

Mustavalkoinen hääkuva piirongin päällä oli jo kellertäväksi haalistunut, mutta muistot sentään olivat kirkkaat. Kermanvalkoisen hääpuvun polvipituisessa helmassa oli valtavasti kangasta laskoksilla ja yläosassa upea tyköistuva leikkaus, kaiken kruunasi pillerihattu. Eero oli senkin suunnitellut ja teettänyt hatuntekijällä. Hiuksissani oli täydelliset laineet ja tanssin kapeakärkisissä satiinikengissäni yöhön asti kuin Grace Kelly.

Eero kehui aina uumani, se sopi yhteen kellohameiden ja vyötäröltä solmittavien kauluspaitojen kanssa. Ne kaikki upeat asut kokoa 34, kävelypuvut, kynähameet, keepit ja hatut.  Missä ne olivat nyt? Vintillä? Ei, hoivakodissa ei ollut vinttiä.

Satu ympäriltä kuihtui, kun lapset tulivat. Piti muuttaa takaisin Suomeen, koska en pärjännyt ruotsilla niin kuin Eero. Yksi toisensa jälkeen Eeron tekemät kauniit puvut lakkasivat mahtumasta ylleni. Mies ei ymmärtänyt, miksi minä en pitänyt itsestäni enää huolta, enkä minä itsekään tiennyt. Oli vaikea ehtiä kävelylle ja laittaa laineita hiuksiin, kodinhoito ja lapset pitivät kiireisinä päivin ja öin. En ollut enää niin energinen, vaikka yritin. Sitten tulivat ne kaikki omituiset ajatukset, pelon välähdykset ja väsymys, raastava väsymys. Oli parempi olla kotona, turvassa. Eero väitti, että minä erakoiduin ja hemmottelin lapset piloille, mutta varsinkin Iiro halusi olla paljon rinnalla eikä minulla ollut sydäntä itkettää poikaa.

Kyllä minä tiesin itsekin, etten enää ollut samanlainen ilo silmälle. Häpesin kuvaani, kotona seisoin peilin edessä ja puristelin itseäni kyljistä, sitten taas jaksoin olla syömättä. Tein lounasta vain lapsille ja itse join teetä, naisihmisen piti aina katsoa mitä söi. Kotitakkini kiristi silti ja Eero sanoi, ettei minun pitäisi enää tehdä lauantai-iltaisin crêpes suzettea. Kahvilassa tilasin joskus mustan kahvin ja croissantin, mutta kävin sitten katumassa toiletissa, ettei Eero suuttuisi.

Olkavartta vihlaisi, sitä kohtaa, jossa oli kummallinen, pyöreä arpi. En muista mistä se tuli, mutta se oli ruma ja tuoksui palaneelle lihalle.

Ikkuna oli pölyinen, huoneessakin pitäisi siivota. Lammen rannalla istui aina sorsia, koiraspuoliset olivat koreita sinivihreine sulkineen. Inhosin niitä. Sorsien ajattelemisesta tuli aina hirveän epämukava olo, teki mieli kirkua ja lyödä hoitajia. Silloin tuli lääkäri ja piti ottaa vaaleankeltainen pilleri, joka seuloi ajatuksista pois kaiken turhan painolastin. Lääkäri sanoi että niin oli parempi, ei kaikkea aina tarvinnut kohdata.

Se kuva liekkimerestä vainosi minua. Oli paljon mukavampi muistella Tukholman mukulakivikatuja, konditorioita ja kapeaa vyötäröä. Sellaisia muistoja tuli ei ikinä häirinnyt. Lieskat eivät syöneet Skansenia eivätkä pitsihuviloita. Korkeiden kirkkojen kapeat tornit kurkottelivat kohti Jumalan asuinsijoja vaaleanvihreiden kattojen seasta eivätkä savunneet.

Lääkärit eivät uskoneet, kirjoittivat typeriä diagnoosejaan, että olin syömishäiriöinen, masentunut ja traumaperäisessä psykoosissa. Mutta minä puhuin totta, minä näin, kuinka oranssi hirviö oli syönyt Eeron, nielaissut ensin käden, sitten loput. Sitä en sanonut, että olin ruokkinut oranssia hirviötä ruskeasta pullosta. Minun oli ollut pakko.

Se oli ollut ihan tavallinen ilta. Eero oli ollut vihainen, kuten aina, sättinyt taloudenpidosta ja kasvatuksesta ja lyönyt, mutta tällä kertaa se oli sanonut lähtevänsä ja ottavansa lapset. Juonut päivällisellä liikaa ja nukahtanut tupakka kädessä, vaikka hyvin tiesi, että pahuus oli tulenarkaa.

Suloiset lapset, pyöreäposkiset ja kauniit. Minun lapseni. Minä en antaisi lapsia ikinä Eerolle, en koskaan, siinä meni raja. Minä ne olin hoitanut, ruokkinut ja kammannut, ei Eero. Ja silloin mieleeni oli tullut, että Eero oli se, joka piti antaa pois. Ja annoinkin.

Keskusradiosta kuului kutsu, äänimerkki iltapäivän hartaustuokioon. Oli parempi mennä. Halusin ottaa asiat varman päälle, tässä vaiheessa elämää muutkin ottivat.

Tuoli narahti kun nousin. Kohensin shaalia ja katsoin peiliin. Asettelin harmaat kiharat hiuslakalla. Sekin oli hyvin tulenarkaa, tytär oli sen kertonut, tyttö tiesi nämä asiat kun oli kampaajalla töissä. Se piti paikkansa. Tuli oli leimahtanut tupakan päästä kuin raketti.

Lasten tähden minä luovuin vyötäröstä, liekitetyistä letuista ja sinisistä silmistä. Tuli poltti pois Eeron teot ja puheet, jotka tekivät lapsista hiljaisia ja arkoja. Aikuinen kestää enemmän, mutta ei sekään loputtomiin.

Käytävältä kuului ääniä. Muillakin oli kiire tapaamaan Herraa. Jos vielä kerran pyytäisi anteeksi, kaikkea ja ei mitään.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ps. Jos tykkäsit jutusta, saatat tykätä myös Katjan esikoisromaanista LasitehdasKustantajan verkkokaupasta saa kirjan koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja on tulossa ensi viikolla!

Fanni ja isoisä

28.9.18
Ote Ina Westmanin romaanista Henkien saari, Kosmos 2018




Milloin ihminen kuolee, Fanni kysyy isoisältä kun he löytävät omasta salaisesta paikastaan kesän ensimmäiset mustikat.

Sitä ei oikein tiedä, isoisä vastaa. Yleensä sitten kun ihminen on oikein vanha ja kauan elänyt ja tullut vähän väsyneeksi jo.

No milloin äidit kuolee, Fanni kysyy.

Isoisä hymyilee. Äideillä se on sama juttu, hän vastaa.

Mutta isoäiti kuoli aika kauan sitten. En muista häntä enää, Fanni sanoo. Minne ihminen sitten menee kun se kuolee, meneekö se avaruuteen?

Joo, taitaa mennä, niin voi kyllä sanoa.

Tuleeko se takas sieltä?

Ei tule. Sen takia kuolema tekee aikuiset vähän surulliseksi.

Mutta miten sitä sitten voi nähdä enää, jos ei palaa sieltä avaruudesta, Fanni kysyy ja hänen silmänsä tulevat täyteen kyyneliä.

Isoisä liikuttuu jälleen kerran, pienen tytön herkkyys järkyttää häntä kerta toisensa jälkeen. Onko lapsen herkkyyttä mahdollista säilyttää, pitäisikö edes, miten juuri Fanni voi pärjätä tässä maassa herkkyytensä kanssa murenematta vähitellen täysin?

Ei sitä sitten enää voikaan nähdä, isoisä vastaa, mutta muistella voi aina.

Onko sulla isoäitiä ikävä?

On kyllä, isoisä vastaa. Häntä on usein kovin ikävä, oikeastaan joka päivä.

Fanni ojentaa pienen, mustikoista sinistyneen kätensä isoisälle. Annan sulle tämän isoimman mustikan niin sitten sulle tulee parempi mieli, hän sanoo ja ojentaa vähän jo musertunutta pehmeää mustikkaa.

Kiitos, isoisä sanoo ja antaa Fannin laittaa mustikan hänen suuhunsa. Onpa se maukas. Nyt tuli kyllä parempi mieli.

Taitoluistelija II

23.9.18
Jatko-osa: Jenny 2012 (romaanista Lasitehdas)



Koregrafiassa vaikeinta oli hillitä itseään, ottaa ensimmäiset kahdeksan tahtia riittävän rauhallisesti, ja vasta sitten päästää irti. Muuten hän muisti kyllä kaiken, rivit ja piirit, myllyn jälkeisen liukusarjan, avorivistön ja läpimenon, kertauksen ja piruettisarjan. Lady Gagan biisi oli soinut Jennyn päässä jo useamman kuukauden. Vain lentokoneen lähtökiihdytys oli saanut esityksen hetkeksi pois mielestä.

Jäähalli sijaitsi Alppien keskellä, se oli uusi ja moderni, pari vuotta sitten pidettyjä jääkiekon MM-kisoja varten pystytetty. Pukuhuoneet olivat siistit ja siellä haisi kumi, vessoja oli joka käytävällä. Ilmastointi oli liian kovalla, ja koko joukkue oli mintunvihreissä kisa-asuissaan kananlihalla. Valo heijastui valkoisesta jäästä niin kirkkaana, että Jenny oli joutunut siristelemään silmiään harjoituksissa.

Minna lisäsi otsaansa puuteria pienestä rasiasta. Pukuhuoneessa tuoksui hiuslakka ja jännitys. Kirsti oli sanonut, että jännittää saa, mutta ei pelätä. Siinä oli iso ero. Mokaamisen pelkääminen aiheuttaa mokat, sitä valmentaja oli heille jankuttanut kolme vuotta. Pelko kääntyy epävarmuudeksi, jännityksestä saa riemua.

Jenny tiesi, ettei kameroita saanut katsoa yhtään vaan pitää kontakti joukkueeseen. Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että joku pikkutyttö jossain katsoisi kuvaa, kun heidän joukkueensa kaartaisi jäälle ja asettuisi alkumuodostelmaan. Ihan niin kuin Jennykin oli katsonut melkein 10 vuotta sitten. Hän oli mennyt ihan ruudun lähelle, jotta olisi nähnyt kaiken. strassit ja nutturat, katsonut hurmioituneena, miten samaan tahtiin tyttöjen kädet nousivat ja vartalot kääntyivät. Hän oli tallentanut ohjelman digiboksille ja katsonut sen uudestaan, satoja kertoja, kunnes oli osannut ulkoa jokaisen liu'un ja piruetin jokaisesta esityksestä.

Sitten isä oli vahingossa poistanut ohjelman. Näin jälkikäteen yhdeksänvuotiaan raivolla kehitetty viikon mittainen mökötyskohtaus oli ollut hieman huvittava, mutta äiti oli nähnyt tragedian syvyyden ja lohdutukseksi vienyt hänet hallille katsomaan taistoluisteluharjoituksia. Kampaajana äiti tunsi kaikki, ja muodostelmajoukkueen valmentaja oli hänen asiakkaansa. Jenny osallistui jo seuraavan viikon treeneihin. Luistimet käytiin ostamassa Emmauksesta. Ne olivat vähän pienet ja puristivat varpaat tunnottomiksi, mutta Jenny ei uskaltanut ottaa riskiä, ettei oikeankokoisia löytyisi. Hän valehteli, että ne olivat täydelliset.

Team Finland -takin hihat kahahtivat, kun Jenny kumartui kiristämään luistintensa nauhoja. Varren kultaiset, koukeroiset kirjaimet kiilsivät, vaikka nahka oli jo pehmentynyt eikä enää hangannut kehräsluuta. Lottovoiton jälkeen hän oli käynyt isän kanssa Helsingissä erikoisliikkeessä. Jenny olisi ottanut jo ensimmäisen kokeilemansa parin, mutta myyjä oli nähnyt riittävästi asiakkaita ymmärtääkseen, milloin asiakas tiesi, mitä halusi ja milloin ei – ja ollut oikeassa. Neljännen parin jälkeen Jenny oli ymmärtänyt, mitä kengän istuvuus tarkoitti. Hän oli valinnut hieman normaalia leveämmän lestin ja matalaan jalkapöytään sopivan, vuoratun mallin.

– Laitetaanko tilaukseen samat mustana, myyjä oli tiedustellut Juhanilta.
Jenny oli katsonut isäänsä ja nyökännyt.
– Otetaan.
– Entä terien kiinnitys?
– Ei kait se ilmankaan suju, isä oli murahtanut nurkastaan ja latonut setelit pöytään.

Jenny oli pitänyt laatikkoa sylissään koko automatkan kotiin. Se oli vieläkin Jennyn huoneessa sängyn alla.

Kuuteentoista vuoteen Jennyn elämässä ei ollut tapahtunut mitään, ja sitten yhtäkkiä oli tapahtunut kaikki. Joskus aamulla oli vieläkin vaikea muistaa, mikä kaikki oli muuttunut, mullistunut. Kirsti oli käynyt puhumassa lasitehtaan ja painotalon joukkueen sponsoreiksi ja he olivat tilanneet kiiltävän turkoosit kilpailupuvut, joihin äiti oli ommellut tyllihelmat. Sitten he olivat istuneet hermostuneina bussiin, joka oli vienyt heidät SM-kisoihin. Esitys oli mennyt täydellisesti, piruetit olivat pyörineet vinhasti, sarjat olleet taimissa. Kun Jenny oli seissyt lopetusmuodostelmassa kasvot loistaen ja rinta kohoillen, hän tiesi, että suoritus oli mennyt nappiin. Tuloksen julkistamisen jälkeen he olivat kaikki huutaneet, itkeneet vuolaasti, kirkuneet, halanneet ja itkeneet vähän lisää. Tunne oli ollut sanoinkuvaamaton ja joukkue kertasi sen vielä suuremmaksi.

Ja täällä he olivat nyt, parikymmentä tyttöä tuppukylästä. Heidän omituinen, mutta hyvin yhteen sopiva ja sisukas joukkueensa, edustamassa Suomea.

Ja Kirsti.

Onneksi Kirsti oli tullut. Nähnyt heidät, pysähtynyt ja mennyt juttelemaan silloisen valmentajan kanssa. Pinjan äiti oli luovuttanut mielellään valmentajan tehtävät taitoluistelua ikänsä harrastaneelle Kirstille ja jäänyt kassanhoitajaksi ja mokkapalojen leipojaksi. Kirsti oli ripotellut koko joukkueen päälle taikapölyä kuin Helinä-keiju. Unelma pitää ensin nähdä, sitten sen voi saavuttaa, hän oli sanonut ja laittanut tytöt makaamaan jäälle silmät kiinni. Kirsti oli puhunut ja he kaikki olivat hengittäneet jään kylmää tuoksua ja antaneet mielensä liukua ja taipua Kirstin sanojen mukana. He kuulivat hurraavan katsomon ja nostivat yhdessä kullanvärisen pokaalin ylös ilmaan.

Ihan aluksi Kirsti oli halunnut tutustua kaikkiin tyttöihin henkilökohtaisesti ja vienyt Jennynkin ABC:lle kahville.

– Minä näen sinussa lahjakkuuden lisäksi peräänantamattomuutta ja sisua. Mistä sinä sitä ammennat? Kotoako?
– Tavallaan.

Jenny ei kehdannut katsoa Kirstiä silmiin. Kotoa, mutta ei sillä tavalla kuin Kirsti luuli. Vanhemmat olivat olleet lähinnä käänteisenä inspiraationa. Kun veli oli lähtenyt armeijaan, kupla Jennyn ympärillä oli alkanut pienentyä. Sen rikkomiseen tarvittiin enemmän kiukkua kuin sisua.

– Ymmärrän. Perhe voi olla draiverina monella tavalla.
– Eivät ne tästä tajua mitään, eivätkä mistään muustakaan.
– Pääasia että ovat edes kiinnostuneita.
– Niin kai sitten.
– On niitäkin, joilta ei ikinä kysytä miten treenissä meni.

Kirsti oli vakavoitunut.

– Mutta sä treenaat liikaa. Sä tarvitset muutakin kuin jäätreeniä edetäksesi, tanssija tarvitsee elämäniloa, Kirsi piti tauon ja jatkoi, – Ilon kautta, ei kivun. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
– Ehkä.

Kirsti oli lahjoittanut hänelle vanhat luistimensa, ne olivat juuri sopivankokoiset, mutta vannottanut, että Jenny treenaisi niillä vain iloisia temppuja. Jenny oli luvannut. Ja lupaukset hän oli tottunut pitämään.

– Jenny. Jenny hei, huhuu, kuuletko? Kirsti seisoi hänen edessään.
– Ai sori, olin aivan ajatuksissani, Jenny nauroi.
– On aika herätä. Luotan sinuun, ei mulla muuta.

Kuuluttaja sanoi jotain ensin saksaksi ja sitten englanniksi.

– No niin tytöt, nyt mennään, Kirsti taputti käsiään.

Pukuhuoneeseen tuli liikettä, kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa piiriin, laittoivat kädet toistensa olkapäille ja tiimihuuto kajahti pukuhuoneen seinistä käytävälle. Teräsuojat kopisivat betonilattiaan, kun he lähtivät kohti jäätä. Jennyn jalat tuntuivat varmoilta eikä hän pelännyt enää haihtuvansa ilmaan tai leijuvansa avaruuteen.

Kipu oli haalistunut siniseksi muistoksi ja kulunut sitten kokonaan pois, eikä se kasvanut enää takaisin. Sen paikka oli viety.


Taitoluistelija I

21.9.18
Jenny Ollikainen 2010 (romaanista Lasitehdas)



Vielä yksi ylämäki ja polku metsän läpi, sitten hän olisi kotona.

Treenikassin hihna painoi Jennyn olkapäätä tunnottomaksi, luistinten teräsuojukset kalisivat toisiaan vasten askelten tahdissa. Treeneissä hän oli oppinut sietämään kipua, sitä ei saanut ajatella yhtään, piti ajatella mukaansatempaavia, energisiä laulunsanoja, vaikka sitä, missä rakkaus on rantaan vyöryvä hyökyaalto. Hän oli siinä hyvä, osasi jättää puutuneet varpaat ja särkevät sääret huomiotta samalla tavalla kuin reppuun työnnetyt roskat ja naamaa raapivat lumipesut.

Aina silloin tällöin joku vanhemmista tarjosi Jennylle kyytiä, mutta hän käveli mieluummin. Jenny asui aivan eri suunnalla kuin muut tytöt ja kävellessä sai valita itse vauhdin ja olla omissa ajatuksissaan. Ei tarvinnut esittää, että oli reipas ja kiinnostava, vaikka oli hiljainen ja finninaamainen rumilus, jolla ei ollut vielä minkäänlaisia lukiosuunnitelmia. Matkan sai kävellen puristettua 27 minuuttiin eikä tarvinnut vastata lopuksi siihen samaan kysymykseen. Kyllä, hänen kotitalonsa oli se vanha hullujenhuone. Heh heh.

Minnan isän kyytiin hän joskus meni, mutta Huoviset olivat nyt reissussa, ne lähtivät aina lomalla jonnekin, toisin kuin äiti ja isä. Jenny oli saanut päivällä puhelimeensa hienoja kuvia ystävästään tekemässä hassuja ilmeitä jokilaivalla, Minna oli saanut kesällä synttärilahjaksi Nokian N97:n, jolla sai mahtavia kuvia. Jenny oli tekstannut takaisin Ikävä <3. Minna oli aina iloinen ja hauska, se oli rippileirillä järjestänyt makuupussitanssit ja hän oli nauranut niin, että posket olivat tulleet kipeiksi.

Viime kesänä he olivat ahtautuneet neljäksi tunniksi kuumaan Asconaan, koska isä oli halunnut mökille. Jennylle oli tullut takapenkillä lukemisesta paha olo ja Juha oli murjottanut pudotettuaan karkkinsa lattialle. Saaressa ei ollut mitään tekemistä, kuten ei elämässä yleensäkään. Järvi oli tumma ja pieni, mökki samanlainen. Huussissa oli ampiaispesä, joten tarpeet piti tehdä ämpäriin. Juha jaksoi seistä kivellä hyttysten syötävänä ja onkia järvestä ruutanoita, mutta Jenny istui kaksi viikkoa sisällä lukemassa, kolme kertaa saman kirjan. Kotona olisi ollut parempi lukuvalo. 

Ja kerran he olivat käyneet Tukholmassa, äiti oli voittanut arpajaisissa C-hytin. Isä oli seisovassa pöydässä lorottanut punaviiniä korkeaan tuoppiin niin, että koko lasi oli ollut puolillaan punaviinivaahtoa, ja syönyt katkarapuja kuorimatta. Isä ei ikinä humalassa ollut pelottava, vaan omituinen, liian iloinen ja riehakas, siksi kai se joi, mutta noloa se silti oli. Se lauloi käytävillä armeijamarsseja ja halaili kaikkia, erityisesti muita miehiä. Aamulla se oli laittanut pienestä pullosta kahviin yskänlääkettä. 

Äiti oli pakottanut Jennyn mukaansa porealtaaseen. Heillä oli ylivoimaisesti hirveimmät uimapuvut ja Jennyä oli hävettänyt, siellä oli muita samanikäisiä tyttöjä joilla oli kirkkaanväriset bikinit. Juha oli juonut salaa sinisiä enkeleitä ja yrjönnyt yöllä yläsängystä suoraan hänen taxfree-karkkiensa päälle. Seitsemännen kerroksen aulassa hän oli viihtynyt, siellä sai istua rauhassa ja katsella ihmisiä. Jos ihmisiin kyllästyi, oli lasin takana rumanharmaa, keinuva meri ja äärettömiin jatkuva horisontti.

Jenny hyppäsi tieltä ojan yli pimeälle metsäpolulle. Treenikassi heilahti ja kipu iski taas. Hyvä. Uusi valmentaja oli sanonut, että hän treenasi liikaa ja kieltänyt häntä rikkomasta itseään.

Valmentaja ei ymmärtänyt, että kipu oli pakollista, se piti hänet kiinni tässä hetkessä, esti häntä haihtumasta syysilmaan. Jenny teki korkeimmat hypyt, koska maan vetovoimakin halusi päästää hänestä irti. Kirsti ei tiennyt, etteei ollut mitään muuta kuin jää, vauhti, hypyt ja paljetit. Ellei voinut luistella tai lukea, oli ihan sama, missä sekuntiviisarin etenemistä tuijottaisi ja pitkästyisi. Aikaa hänellä oli aivan liikaa, tylsää, matelevaa, turhaa aikaa. Jos odottavan aika oli pitkä, niin mitään odottamattoman aika se vasta pitkä olikin.

Vain kirjoilla oli sama vaikutus kuin jäällä, ne taikoivat hänen oman elämänsä hetkeksi näkymättömiin. Hän oli ala-asteikäisenä etsinyt kotoa lukemista, mutta ei kirjahyllyssä ollut kuivakukkien lisäksi kuin Spectrumin tietosanakirjasarja, Raamattu ja Seitsemän veljestä. Kirjastokortti oli vyöryttänyt Jennyn eteen Potterit, Soturikissat, Viisikot ja jopa Tiina-kirjat, vaikka ne olivatkin muiden mielestä vanhanaikaisia ja lapsellisia. Ihan sama. Lukiessa ei tarvinnut katsoa kelloa ja toivoa huomista, joulua, kesää tai sitä, että pääsisi pois tästä tuppukylästä.

Jenny nousi kotipihalle parkkipaikan takaa, kiipesi matalan aidan yli ja etsi katseellaan oikean ikkunan. Ruskea rullaverho oli vedetty olohuoneen ikkunan eteen, joten sisälle ei nähnyt. Äidin Nopsa nojasi seinää vasten. Se ei ollut ikinä lukossa, kuka sen veisi. Ovelle kuului omituista elämöintiä. Jenny veti kertaalleen kylmää syysilmaa keuhkoihinsa niin syvään, että sattui. Sitten hän käänsi avainta lukossa ja astui sisään. 

Jenny tunsi kävelleensä keskelle kesäteatterin kenraaliharjoituksia. Isoveli oli kotona käymässä, se seisoi keskellä olohuonetta määrittelemätön ilme kasvoillaan. Isä istui puhelin kädessään kukkakuvioisella vuodesohvalla suu auki. Isän posket punoittivat, se oli varmaan taas juonut. Mutta äitikin näytti olevan kiihdyksissään samalla tavalla kuin pari viikkoa sitten, kun telkkarista oli tullut homoilta.

Jenny jäi seisomaan eteiseen ulkovaatteet päällä, odottamaan selitystä. Äiti sai ensimmäisenä toimintakykynsä takaisin, käveli hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista. Treenikassi putosi kolahtaen lattialle, olkapäätä alkoi kihelmöidä.

– Jenny, et varmana usko, meillä on käynyt tuuri!

Jenny tuijotti äitinsä suuta, alahuuli värisi omituisesti.

– Me ollaan voitettu lotossa! Ainakin miljoona! Meillä on nyt rahaa, ymmärrätkö sinä? Me voimme… voimme vihdoinkin tehdä jotain, olla jotain!

Nurmikkoa jäljittelevä ruskea kuramatto tuntui antavan periksi Jennyn jalkojen alla, se tuntui samalta kuin jumppasalissa, silloin kun Aapo oli potkaissut häntä tahallaan polvitaipeeseen.

Jenny jäi miettimään sitä samaa mitä ilmeisesti muutkin.

Mitä lottovoitto tarkoitti? Mitä rahalla saisi? Mitä hän haluaisi ostaa? Uudet terät, liukuvärjäyksen, pörrötakin? Mutta saiko sadalla eurolla Aapon lopettamaan potkimisen? Kuinka paljon piti maksaa liikunnanopettajalle siitä, että se ei pakottaisi häntä uimaan? Netistä sai tilattua tuuheat ripset kahdella eurolla, mutta ei pitkiä sääriä ja kapeita kasvoja.

Oliko hän nyt rikkaampi kuin Minna? Muuttuisivatko he nyt Minnan perheeksi? Eivät.

Eikä rahalla saisi kipua pois, ei voinut saada pois. Ircissä olisi taas huomenna joku tyhmät huorat -ryhmä, ja hänet nimetty siellä. Lottovoiton jälkeen kaikki voisi olla toisin, mutta ei olisi sittenkään. Kipu jäisi. Sen olisi pakko jäädä, kunnes joku kiskoisi sen irti hänestä tai sitten se veisi kaiken.

Lue jatko-osasta, miten Jennylle käy!

Juoksija

14.9.18



Nainen alkoi juosta, kun mies lähti. Se oli ihan tavallinen mies, hän oli tavallinen nainen ja he sopivat hyvin toisilleen.

Niin nainen luuli. Mies oli eri mieltä. Mitään yhteistä ei lasten lisäksi ollut kuulemma koskaan ollutkaan. Siinä riitti naisella pohtimista moneksi pitkäksi yöksi.

Iltaisin nainen istui ja pyöritteli lääkepurkkejaan. Kumpi olisi tänään parempi, uni- vai ahdistuslääke? Lääkäri oli sanonut, että niillä pääsisi pahimman yli, kun mies kerran oli päättänyt lähteä selityksiä antamatta. Se vain keräsi tavaransa auton takakonttiin ja häipyi. Sanoi, että tämä riitti tälle elämälle. Nainen oli varma siitä, että jossain oli uusi rakkaus, niin niillä aina oli, mutta mies ei suostunut kertomaan sitäkään.

Hän lähetti aluksi viestejä miehelle kaikkiin kanaviin, joita keksi, mutta se oli blokannut hänet pois somestaan. Meileihin tai tekstareihin ei tullut mitään vastausta. Hetken aikaa hän suunnitteli kostoiskua somessa: hän voisi kertoa totuuden miehen niinsanotuista menestyksekkäistä bisneksistä ja siitä, montako vuotta nainen oli tosiasiassa perhettä elättänyt tai kenen rahoilla uusi auto oli ostettu, mutta päätti jättää sen lopulta lasten takia tekemättä. Lääkärikin suositteli siirtymään elämässä eteenpäin, kostonhimo oli kuulemma tarpeellinen, mutta ohimenevä vaihe, jonka toteutukset kaduttaisivat jälkeenpäin.

Minkä jälkeen, hänen teki mieli kysyä, milloin alkaisi se vaihe, joka olisi "jälkeen" ja jolloin hän olisi siis päässyt yli? Miten siihen siirryttiin?

Lapsia mies näki kerran viikossa, mutta murrosikäiset eivät juurikaan isäänsä kaivanneet eivätkä kertoneet isän elämästä sen enempää kuin omastaankaan.

Naiselta oli sen sijaan elämän tarkoitus loppu. Oliko sitä ollut ennenkään, ei hän ollut ehtinyt sellaisia miettiä, mutta ehkä juuri arjen kiire oli ollut tarpeellisuuden tae. Nyt häntä ei tarvinnut enää oikein kukaan. Elämä hiljeni hetkessä: hän söi salaattiateriansa iltaisin yksin, katsoi uutiset yksin, odotti lapsia kotiin yksin. Vaikka miehen kanssa ei oltu puhuttu paljon, hän oli kuitenkin ollut paikalla. Sohvan nurkassa oli vielä miehen vartalon painama kuoppa. Joskus nainen istui kuoppaan pimeässä olohuoneessa, yritti käpertyä sohvan syliin ja tuntea miehen vartalon muodon, tutun ja turvallisen.

Lapset tulivat kotiin, tuijottivat äitiään pimeässä olohuoneessa ja menivät nukkumaan sanomatta mitään.

Jotain oli keksittävä. Rahat olivat tiukassa, maailman ympäri ei voinut lähteä sen enempää kuin Korfulle eroleirillekään. Ystävä oli käynyt sellaisella ja löytänyt elämän tarkoituksen uuden miehen muodossa. Miten aina muille tuntuikin löytyvän uusi onni ja puoliso ennen kuin avioero ehti astua edes voimaan?

Lehdessä oli ollut juttua liikunnan terapeuttisista vaikutuksista ja merkityksestä yöunille. Jos saisi edes nukuttua, hän ajatteli ja päätti lähteä juoksemaan. Siihen riittivät lenkkarit. Ne hänellä sentään oli valmiiksi olemassa, kuluneina ja vanhanaikaisina, mutta ei niiden kuosia kukaan lenkkipolulla katselisi.

Ensimmäinen vartin lenkki meni puoliksi kävellessä ja yskiessä. Rantatiellä nuoret ja kauniit pyyhälsivät ohi tiukoissa juoksutrikoissaan ja vielä tiukemmissa reisilihaksissaan. Hän ei kehdannut katsoa ketään vastaanjuoksijoista silmiin.

Mies oli kutsunut häntä usein luovuttajaksi. Laihdutuskuurit olivat jääneet aina kesken, ja siitä mies muisti piruilla ystävienkin kuullen. Tällä kertaa hän ei luovuttaisi. Hän päätti juosta jatkossa illan viimeisinä tunteina, jolloin muut juoksijat olivat jo nukkumassa herätäkseen kello kuuden aamulenkille.

Tupakka saisi myös jäädä. Säästyneillä rahoilla voisi ostaa sykemittarin. Hän siirsi päivittäiset tupakkarahat lasipurkkiin, söi nikotiinipurkkaa ja hämmästyi siitä, kuinka nopeasti sai sykemittarin hankittua. Sen jälkeen hän alkoi säästää tupakkarahat Korfua varten.

Sykemittarin kanssa juoksu sujui heti paremmin. Kun sykkeen piti tarpeeksi matalana, lenkkiä jaksoi hitaalla tahdilla puoli tuntia. Kuka olisi uskonut? Ei exä ainakaan. Sillä oli ollut hänen kunnostaan ja painostaan aina paljon sanottavaa, vaikka oli itse häntä ylipainoisempi. Silti vaati makkaraleipiä iltapalaksi, kun hänen piti tyytyä fetasalaattiin, että mahtuisi miehen ihannepainoideksiin. Eikä mahtunut silti, tavoite oli ja pysyi saavuttamattomissa, se oli ajoilta ennen lapsia. 


Hän muisti lehdestä lukeneensa, että juoksijat juoksevat kuolemaa pakoon. Niin hänkin teki, se oli selvää. Mutta unilääkkeet saivat jäädä, iltalenkki auttoi uneen. Iltaisin ei enää tarvinnut miettiä paranisiko olo, jos söisi koko purkin kerralla. Lasten takia ei voinut. Kai ne häntä kaipaisivat, jos häntä ei olisi olemassa enää senkään vertaa kuin mihin ne olivat tottuneet.

Hän osti uuden sohvan, kirkkaan värisen ja kevyen, naistenlehtien sivuilta tutun sohvan. Miehen kuluttama painauma lähti asunnosta vanhan nahkasohvan mukana, ja hänen mielestään myös.

Tupakan lopettamisen myötä loppui vähitellen yskä. Hän juoksi tunnin. Sitten kaksi. Askel tuntui kevyeltä, siltä, että olisi voinut juosta maailman ääriin.

Ehkä juoksenkin, hän ajatteli ja alkoi tutkia maailman maratoneja. Mieheltä vaadin erääntyneet elatusmaksut tai muuten otan yhteyttä verottajaan, hän tiesi miehen yrityksen kirjanpidosta sentään yhtä ja toista. Niillä rahoilla lähden New Yorkin maratonille, se oli Korfun eroleiriä houkuttelevampaa nyt.

En olekaan tavallinen nainen, hän ajatteli, olen juoksija ja hyvä siinä. Mies ei uskosi, jos näkisi ja onneksi ei näe. Parempi kun pysyy poissa. Emme sopineet toisillemme koskaan.

Miten senkin ymmärsi vasta nyt, yli vuoden jälkeen?

Hän juoksi merenrantaa pitkin, hiekka kahisi, aallot kohisivat ja askel nousi vaivattomasti.

En juokse enää kuolemaa pakoon, hän ajatteli, juoksen kohti elämää.





Success enabler

7.9.18


Auditorion ilmastointi nosti ihon kananlihalle. Paula kääri neuletakkia tiukemmin ympärilleen ja toivoi, ettei johtoryhmän visiopresentaatio kestäisi yli tuntia. Oli projektin loppuraportti kirjoitettavana, huomisen koulutus valmisteltavana ja matkalaskut tehtävänä. Mutta pahalta näytti. Ne seisoivat kaikki viisi ukkoa stagella ja hakkasivat toisiaan innostuneina selkään.

Valot himmenivät. Toimitusjohtaja Lehikoinen selvitti edessä kurkkuaan. Assistentti räpsäytti videotykin päälle ja kankaalle muodostui hiljalleen haalea kuva, jossa oli erivärisiä palloja limittäin.

- No niin! Hyvät ystävät, dear friends! Tervetuloa tänne Focus on core vision -workshoppiin! Welcome to vision in focus workshop. Olen erittäin iloinen päästessäni kertomaan teille tästä Change3000 -projektista, jota olemme koko kesän työstäneet. Kuten varmasti huomasittekin, vetäydyimme elokuussa johtoryhmän kanssa Haikon kartanoon pohtimaan firman tulevaisuutta visiota ja missiota, Lehikoinen kajautti dramaattisella äänellä.

Paulaa hymyilytti. Kukaan ei takuulla ollut huomannut yhtään mitään.

- Ajat ovat kovat myös meillä täällä Superior Consultingissa. It is tough times now. Tulimme jo kesällä siihen tulokseen, että meidän täytyy pyrkiä erottautumaan kilpailijoistamme vielä selkeämmin modernina hi-tech yrityksenä. Saatteko kiinni tästä?

Paula pohti, oliko kysymys retorinen. Lehikoinen levitti kätensä kuin Steve Jobs ja jatkoi:

- Pitkän pohdinnan tuloksena olemme päätyneet siihen, että aloitamme tämän muutoksen organisaatiouudistuksella. Now let's take a look at the new organisation. Taulamo will tell you more.

Salissa oli hiirenhiljaista. Antero Taulamo nousi etupenkistä, nosti housujaan ylemmäs ja asteli Lehikoisen viereen posket punaisina.

- Yes, thank you Martti. Kuten tässä juuri kuultiin haluamme tosiaan kirkastaa yrityksemme strategisen tekemisen freimwörkin. Tämä tapahtuu siirtymällä asteittain itseohjautuvuuteen. Tämä niin kutsuttu flätti organisaatio, flat organisation in english, tarkoittaa sitä, että jokainen työntekijä vastaa omasta toimenkuvastaan itsenäisesti, mutta osaamismatriisissa oman power-tiiminsä kanssa. Tiimien kokoonpanot jaetaan teille huomenna sähköpostilla. Uusi sloganimme "Success first with human touch" kuvastaa ajattelua, jossa vapaus ja vastuu on hierarkisen organisaation sijaan yksilöllä. Resonoiko tämä ajatus teissä?

Lehikoinen nyökytteli kuin transsissa. Salista kuului pari epäuskoista tirskahdusta ja kuiskuttelua.

- Nyt varmasti pohditte, mitä tämä flätti organisaatio käytännössä tarkoittaa, what does this actually mean. Elikkä tämä on hieman auki vielä, mutta se on tarkoituskin, annamme vapaan organisaation ohjata itseään, muutoksen tuulten näyttää tietä ja heittäydymme virran vietäväksi, Taulamo julisti innoissaan.

Lehikoinen odotti, että Taulamo veti henkeä ja tuikkasi väliin:

- Tokihan tässä on taloustilanne taustalla. Kannattavuus on heikentynyt nyt sen verran, että emme voi odottaa yhtään. Lanseeraamme uuden Company culture -blogin, johon jokainen saa kirjoittaa englanniksi siitä, miten yrityksen strategia tukee henkilökohtaista kasvua. Jaamme näitä postauksia firman Facebook-sivulla ja näin säästämme pitkän pennin markkinointikuluissa. We will also use new cutting edge technology. Koska perinteistä hierarkiaa ei enää ole, jokaiselle jaetaan työpisteelle VR-lasit, joiden kautta voi pitää sisäiset palaverit ja vaikka kehityskeskustelut.

Lehikoinen vaikeni hetkeksi ja vilkaisi powerpointtiaan.

- Ai niin, aivan. Senioriasemassa olevat ihmiset ovat tästä lähtien titteleiltään success enablereita. Tämä muutos korostaa heidän tehtäväänsä auttaa teitä menestymään. Olisiko tässä vaiheessa kysyttävää?

Joku takarivistä huusi, että mikä esimiesten tehtävä on sitten aikaisemmin ollut. Lehikoinen naurahti ja kysyi, olisiko muuta.

Paula nosti kätensä.

- Niin?
- Onko tämä itseohjautuvuuden toive tullut asiakkailta?
- Thank you for this question. Ei ole, kyllä tämä oli ihan meidän oma ideamme. Rami luki yhden kirjan kesällä ja inspiroitui siitä kovasti, Lehikoinen viittasi eturivissä istuvaan Kallioon, joka oli pukeutunut rennosti pikkutakkiin ja poolopaitaan. Se oli henkilöstöjohtajan kaveri ja aloittanut johtoryhmässä keväällä.

Rami nousi ylös ja vilkutti yleisölle.

- Eli kukaan ei varsinaisesti ole ollut nykysysteemiin tyytymätön, Paula jatkoi.
- Ei tietääksemme, mutta tämä lähtee tarpeesta mennä yrityksenä dynaamisesti eteenpäin samalla kun säästetään rahaa. Se saattaa olla vaikea nähdä, jos...

Paulan vieressä istuva Elina ei jaksanut viitata vaan keskeytti Lehikoisen puheenvuoron.

- Anteeksi, mutta miten helvetissä kehityskeskustelut käydään virtuaalitodellisuudessa?
- Hyvä että kysyit! Siellä on takana meidän core investointi, yritykselle räätälöity softa, joka auttaa sinua itse löytämään ratkaisut työsi haasteisiin, Lehikoinen totesi riemuissaan. - Itseohjautuvassa organisaatiossa kaikki ovat vastuussa omasta hyvinvoinnistaan.
- Eikö meidän pitänyt uudistaa toiminnanohjausjärjestelmä?
- Think about a ship! Asetamme kurssin kohti business success factoreita ja annamme ihmisten kasvaa rooleissaan kapteeneiksi.
- Herranjumala mitä paskaa. Anteeksi: This is bullshit.

Elina nousi ylös ja lähti. Auditorion ovi pamahti kiinni. Lehikoisen kaulalle oli noussut punaisia laikkuja ja hän vilkaisi hätääntyneenä Ramia, jonka naamalle oli jäätynyt kireä hymy. Viestintäjohtaja oli painanut katseensa tiukasti syliinsä.

- Noh, osasimme toki odottaa muutosvastarintaa. Mutta muistattehan, että kaikki kasvu tapahtuu epämukavuusalueella. Growth happens in discomfort zone!

Lehikoinen päätti tilaisuuden ja napsautti viimeisen slaidin, jossa oli Sledgehammerin kuva ja teksti Trust me I know, what I'm doing. Johtoryhmä alkoi taputtaa.

Paula suuntasi lounaalle, vaikka vielä ei ollut nälkä. Annos, jossa oli porkkanaraastetta,  lihakastikettaja perunamuussia näytti erehdyttävästi Lehikoisen organisaatio-slaidilta. Hän istui tyhjään pöytään ikkunan viereen ja katseli ulos. Punatiilinen teollisuusalue oli sumuinen.

- Moi, onko tässä vapaata?

Elina istahti vastapäätä ja hymyili.

- En ole varma. Pitänee laittaa virtuaalilasit ja kysyä success enablerilta, Paula vastasi silmiään pyöritellen.

Elina vakavoitui.

- Kuule, juttelin juuri taloushallinnon Annukan kanssa. Annukka sanoi, että Lehikoinen oli juuri ennen tilaisuuden alkua laittanut hänelle tehtäväksi koota ne power-tiimit haluamallaan tavalla.
- Annukalle? Miksi?
- Veikkaan, että tässä ei todellakaan ole mitäänlaista strategiaa takana. Ovatpahan vain golfanneet koko kesän ja sanoneet Ramille, että keksii jonkun ratkaisun akuuttiin kassakriisiin. Myyntihän on laskenut vain siksi, että Parkkonen sai keväällä tarpeekseen Ramin mikromanageerauksesta ja otti loparit.
- Voi jeesus. Niillä ei siis ole hajuakaan mitä tapahtuu?
- Jep. Laitoin justiin irtisanoutumiseni sinne avoimeen blogiin ja pistin oman yrityksen Kaupparekisteriin vetämään. Ajattelin kysyä, että lähdetkö osakkaaksi? Meillä on toistaiseksi henkilöstäetuina vain pirusti duunia eikä yhtään success enableria.
- Kuulostaa aivan mahtavalta, Paula keskeytti.
- Kiva! Annukka ja It-osaston Petrikin tulee. Se sanoi, että se koko VR-järjestelmä on pelkkä demo eikä ikinä tuotantokunnossa. Ja luulen että markkinointipäällikkökin surffaa Oikotietä, sen duunithan hoitaa nyt Facebook. Olisko sulla muita toiveita?
- Joo. Että stategisen freimwörkin success-keskiössä olisi työ.
- Onnistuu.



Sisällön tarjoaa Blogger.