Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miniä

22.6.18


Poika oli mennyt kihloihin, joku salamarakkaus Berliinin reissulta. Olin siitä kyllä oikein tyytyväinen, edellisen miniäehdokkaan kanssa olivat eronneet jo useampi vuosi sitten. Kutsuin pariskunnan mökille juhannusta viettämään niin voitaisiin tutustua paremmin. Poika laittoi viestin, että tulevat Hemmon kanssa oikein mielellään.

Ihmettelin vaimolle ääneen, että kaikenlaisia nimiä sitä nykyään oli. Että eihän kenenkään tytön nimi voinut olla Hemmo. Aikani vänkäsin, kunnes vaimo hermostui ja sanoi, että ei olekaan, kun tämäkin Hemmo on poika. Vaimo oli ilmeisesti tiennyt jo jonkin aikaa. Naispuoliset ihmiset saivat jonkun kumman kanavan kautta aina nämä asiat ensin selville.

Olisi tietysti pitänyt arvata jo siitä, ettei kukaan puhunut tytöstä tai vaimosta mitään, vaan kumppanista tai seuralaisesta. Nyt ymmärsin myös, mikä siinä Santun exässä oli ollut vikana, kun minusta se Elina oli ollut oikein mukava.

Kyllä saa miehistä tykätä, en minä sitä. Mutta olin jo mökkinaapurille ja metsästysseurassa lesonnut, että häät tulossa. Ja varmaan perheenlisäystäkin pian. Nyt pitäisi tarkentaa, että miniällä olisi munat ja lapsihommien takia ei kannattanut hengitystä pidättää. Ihmiset olivat niin ahdasmielisiä, vaikka oli tämäkin vuosituhat jo pitkällä.

Menin ulos terassille kahvikupin kanssa katsomaan, nousiko saunan piipusta savua. Ei noussut. Oli matalapaine, joka aina lätisti lupaavan rätinän. Oli mentävä tekemään uudet tulet.

Tukka, tai se mitä siitä oli jäljellä, lätkähti välittömästi silmille kun pääsin saunalle vievälle polulle. Tuulen pyyhkimä meri löi rantakiviä vaahtopäillä, ilmassa lensi roiskeita vaakasuoraan, en tiennyt, tulivatko ne maasta vai pilvistä. Juhannussäät olivat usein saaristossa aika arvaamattomat, mutta nykyään tuuli aina. Vaimo sanoi, että hyvä vaan niin rypyt siliävät. Sen kanssa ei voinut säästä puhua mitään järkevää, kun se oli aina tyytyväinen.

Kun tulin takaisin näin, kuinka hiekkatietä pitkin körötteli oranssi Opel Corsa. Sieltä se miniä nyt tuli. Autosta nousi kaksi iloisesti juttelevaa ihmistä, jotka alkoivat purkaa takakontista jos jonkinlaista nyssäkkää ja kylmälaukkua. Santtu oli ruskettunut ja näköjään kasvattanut parran. Kumppani oli vaalea, Santtua lyhyempi ja pukeutunut kuin sirkukseen. Violettiruudullinen pikkutakki, sitruunankeltainen kauluspaita ja oranssi rusetti.

Oli siinä peruslukemissa pitelemistä. Mihinkä Maailma kylässä -festivaaleille se oikein luuli tulleensa, saaristossa tarvittiin vuoden ympäri mustaa goretexia ja harmaata lampaanvillaa. Annoin olla. Tässä iässä piti jo enemmän antaa asioiden olla kuin tallettaa niitä sieluunsa. Vaimo sanoi, että optimistit elivät pitempään.

Menin tervehtimään.

- Moi faija, tässä on Hemmo.
- Lauri, päivää vaan, sanoin ja ojensin käteni. Hemmon käsi oli ohut ja kylmä, mutta puristus jämäkkä. - Voitte viedä tavarat aittaan. Siellä on lämpö päällä.
- Kiitti. Onko ruoka milloin?
- Kuudelta vasta. Laitoin kiukaalle makkaraa ensi hätään.
- Hemmo on vegaani.
- Niinpä tietysti.
- Mutta meillä on kyllä mukana seitania omasta takaa, Santtu ilmoitti.

En kysellyt, mitä se on, en olisi kuitenkaan ymmärtänyt vastausta. Ainoa asia, mikä ihmiskunnalla oli vielä suht samanlaisena jäljellä oli vessassa käynti. Kaikki muu oli mennyt erikoiseksi. Oli kaiken maailman ton-tuokaa: hiilihydraatiton, kofeiiniton, gluteeniton, syömäkelvoton. Ihmeellistä puliveivausta asioilla, joissa ei ollut lopuksi mitään ihmeellistä. Kohta varmaan joku keksisi, että on allerginen vessapaperille ja pitäisi kehittää pyyhkimätön paperi.

- No hyvä, koska meillä ei ole muuta. Niilon piti lähteä kaveriksi kalalle, mutta tuulee niin maan perkeleesti, ettei siitäkään mitään tule.
- Mistä muusta ei tule mitään? Santtu katsoi tiukasti silmiin.
- Saunasta.

Hemmo vilkaisi nopeasti Santtua ja kaivoi pikkutakkinsa taskusta persikanpunaisen älylaitteen ja näppäili siihen nopeasti jotain.

- Tänne ei Pizzataksi valitettavasti löydä, sanoin happamasti.
- En minä sitä, katselen vain, että milloin tyyntyy.
- Minä katsoin jo Ilta-Sanomista, että ensi kuussa.
- Pientä vaihtelua esiintyy aina. Minulla on tällainen vähän tarkempi mikroilmastoa skannaava tutka, koodasin itse, Hemmo mutisi puhelimeensa uppoutuneena.
- Hemmo on meteorologi ja start up -yrittäjä, Santtu selvensi.

Sellaista. Elina oli ollut sairaanhoitaja. Hänen kanssaan oli ollut paljon puhuttavaa. Mutta ei siitä sen enempää, se oli nyt ollutta ja mennyttä.

- Jos koordinaatit ovat oikein, rintama menee tästä ohi noin 40 minuutissa, sen jälkeen on tunnin ajan koillistuulta viisi metriä sekunnissa, mutta maaston muoto torppaa sen vielä leppoisammaksi. Kun lounaassa alkaa näkyä jalaspilviä, pitää tulla takaisin, Hemmo selvitti.
- Usko pois, Hemmon sovellus tietää nämä jutut, Santtu sanoi ylpeyttä äänessään.

Päätin uskoa, kun en muutakaan voinut. Pojat lähtivät kamojensa kanssa aitalle. Minä lähdin kertomaan naapurille, että pistäisi pohjaonkensa ja surviaisen toukkansa valmiiksi, puolen tunnin päästä olisi lähtö, koska vegaani sääpoikanörttihomo sanoi niin.

Oli hyvä että uskoin. Jälkikäteen ajateltuna olisi mennyt koko juhannus pilalle ilman Hemmoa. Se tuuli tyyntyi justiin niin kuin pitikin ja saatiin pöytään uusien perunoiden lisäksi savuahvenia. Ja Hemmo sen kiukaankin sai syttymään, kun tiesi, miten pesään luodaan optimaalinen ilmanpaine-ero. Aamulla juotiin kahvit ulkona, kun Hemmo löysi hyvän tuuliraon. Sanoin sille, että mäkihypyn maajoukkueella olisi tuollaiselle miehelle käyttöä.

Juhannuspäivän iltaa vietettiin rannassa. Kokkoa ei sytytetty, kun Hemmo sanoi, että kipinät olisivat lentäneet suoraan saunan kuistille. Santtu oli tehnyt meille yöpalaksi leivät, joiden välissä oli vaaleanruskeaa tahnaa ja jotain lihantapaista. Ennemmin sitä söi kuin selkäänsä otti. Laitettiin musiikkia kännykästä, Hemmo tanssitti vaimoa ja Jari Sillanpää lauloi, että "sinä ansaitset kultaa". Minä skoolasin Santun kanssa rakkaudelle.

Muut menivät nukkumaan puolen yön jälkeen, mutta me jäätiin terassille vävypojan kanssa. Oli paljon puhuttavaa ja ohutta yläpilveä, sitä kuulemma vaadittiin kauniiseen aamuruskoon. Katseltiin, kun aurinko laski ja heti perään nousi ja maailma oli hetken aikaa hämmästyttävän vaaleanpunainen.

Välillä muuttuivat miniät vävyiksi, makkarat seitaniksi ja tuulet tyveneksi, mutta joihinkin asioihin sentään saattoi luottaa. Kuten rakkauteen ja auringonnousuun.


Tuija Pludén pohtii avioeroa

15.6.18


Loma on parisuhteille pahaa aikaa. Moni eroaa kesän jälkeen, niin minäkin aikoinaan.

Exä halusi oppia purjehtimaan. Minä en. Purjevene vuokrattiin silti. Rantautuminen oli niin vaikeaa, että jäätiin ensimmäiseen satamaan. Mies istui kannella juomassa kaljaa ja jaarittelemassa muiden venekuntien kanssa, minä tiskasin ja viihdytin lapsia viikon. Kotiin palatessa ajettiin karille ja meripelastus hinasi meidät pois jäätävän tunnelman vallitessa. Purjehtimaan ei oppinut kukaan. Siihen se loppui, purjehdus ja avioliitto.

Eroaminen on tehty nykyään vaikeaksi. Ja hyvä niin. 80-luvulla oli helpompaa, jaettiin koti ja lapset puoliksi. Mies otti toisen ja minä toisen lapsen, ei meistä kumpikaan olisi molemmista selvinnyt. Siinä hajosi perhe kirjaimellisesti, kuopukselle ostin 30-vuotislahjaksi vuoden terapian.

Se oli semmoista silloin. Tytär näytti pärjäävän paremmin, kunnes meni liian nuorena naimisiin. Jo alttarilla näin mitä tuleman pitää: sulhanen vilkuili kaasoa koko seremonian ajan. Seitsemän vuotta myöhemmin oli kaksi lasta, konkurssipesä ja ulosottomiehet, pakkomyyty omakotitalo ja yksi ylimääräinen lapsi Brasiliassa.

Muun tytär kesti, mutta ei Brasiliaa. Sieltä tuli elatusapuvaatimuksia, vaikkei mies pystynyt elättämään omaakaan perhettä.

Kysyin tyttäreltä, miksi hän kesti niinkin pitkään. Hän vastasi, ettei uskonut selviävänsä kahdesta lapsesta yksin valvomisineen ja vesirokkoineen. Kysyin eikö niitä voi jakaa. Tyttären naamasta näin, ettei voinut. Ajat ovat toiset nyt. Vähemmän terapiaa kolmekymppisenä, näin toivon. Ennen oli vanhempien etu edellä, nyt on lasten. Isoäidin näkökulmasta tämä on parempi näin. 80-luvulla tein kahta työtä ja tytär oppi syömään mikroruokia. Mikro oli kallein kodinkone, jonka hankin ja toimii edelleen. En ehtinyt miettiä, mikä olisi lasten etu. Olisi voinut miettiä, sitäkin.

Tytär ja exänsä tekivät kuten nykyään tehdään: kaksi kotia lapsille vuoroviikoin. Lupasin tytärtä auttaa taloudellisesti ja lasten hoidossa, ettei tarvitsisi hänen tehdä kahta työtä, vaan voisi nähdä lapsiaan edes joka toinen viikko. Exänsä kehtasi kysyä, autanko häntäkin lapsiviikoilla. Katseestani ymmärsi olla kysymättä toiste.

Tyttärellä oli tietysti ensin vaikeaa: joka toinen viikko hirveä ikävä lapsia niiden poissaollessa, joka toinen viikko taas aivan poikki, kun veivasi lapsia yksin päiväkodin, koulun ja harrastusten välillä. Vein lapsia harrastuksiin ensimmäisen vuoden ajan ja maksoin kulut. Vähemmän oli harrastuksia 80-luvulla. Nyt kun viet lapsen kerran luistimet jalassa luistelukentälle, voit kohta tehdä jäähalliin osoitteenmuutoksen.

Tätäkin ihmettelen kyllä. Mutta en sano mitään, olen oppinut lasten kanssa olemaan vähemmän äänessä ja enemmän läsnä silloin, kun pyydetään. Jos ei pyydetä, en ole.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen on pahin, sen muistan. Kun siitä selviää, niin selviää mistä vaan. Halusin tyttären selviytyvän.

Aika pian tytär lakkasi itkemästä ja ymmärsi homman juonen: joka toinen viikko hän alkoi harrastaa itse, hypätä taidenäyttelyissä ja lopulta treffeilläkin. Alkoi oikein kukoistaa, kun liikunnasta sai uutta energiaa ja raskauskilot pois 7 vuoden jälkeen. Miehet huomaavat sellaisen energian, nyt sillä on mukava miesystävä, jolla on purjevene.

Kutsuivat kerran mukaan purjehtimaan ja lopulta suostuin, kun tytär lupasi, ettei tarvitse tiskata. Istuin kannella, join valkoviiniä ja ymmärsin viikon kuluttua purjehtimisen ytimen: mies purjehtii ja nainen on nättinä. Kyllä se avioliitto silläkin lailla toimii, jos kaikki ovat tyytyväisiä.

Olenko oppinut eroista jotain? En ole. Yhden vinkin annan silti: ei kannata jättää venettä eikä avioliittoa yhteen satamaan. Puolison kanssa on hyvä matkustaa ja katsella maailmaa, joskus yhdessä, joskus erikseen. Jos mennään karille, yhdessä luovitaan sieltä pois. Jos ei luovita, kannattaa erota.

Elämä on liian lyhyt huonoon purjehdusseuraan ja pahaan valkoviiniin.

Luku, jossa pohditaan sörsseleitä

8.6.18

Mörököllien vuoden merkittävin tapahtuma vihannus järjestetään, kun puut lopettavat nakupelleilyn ja pukevat vihreät lehdet ylleen. Silloin kaikki mörököllit kokoontuvat kölliniitylle juhlimaan kevään vaihtumista kesäksi ja viettämään samalla kaikkien mörököllien yhteistä syntymäpäivää. Jokainen juhlija palaa kotiin ainakin kaksi kiloa pulskempana ja viikset nauramisesta väpättäen.

Pikkiksen perhe oli lähtenyt matkaan kohti juhlapaikkaa jo aamuvarhaisella. Metsässä oli viileää ja hämärää, kostea ilma tuoksui pihkalle ja tuomelle. He olivat kävelleet jonossa jo pitkän tovin, kun hiljalleen valo alkoi lisääntyä. Puusto harveni ja edessä näkyi iso niittyaukea. Ensimmäisenä kulkeva Muru kääntyi ja hihkaisi, että perillä ollaan! Pikkis nosti katseensa edessään tallustavan Iskän hännästä, jota nuorempien mörököllien käskettiin tuijottaa, etteivät ne joutuisi eksyksiin, ja ihasteli maisemia.

Polku vietti loivaa rinnettä pitkin alaspäin niitylle, jossa näkyi jo telttarykelmiä. Niityn keskellä pulppusi pieni lähde, ja jykeviä tammia sekä vaaleanpunaisessa kukassa olevia kirsikkapuita kasvoi siellä täällä. Laakson perukoilla oli pieni kalliotöyräs, jossa illalla kokoonnuttaisiin juhlimaan. Nuotiolla paistettaisiin kölliräiskäleitä ja sitten annettaisiin lahjat ja pidettäisiin juhlapuheet.

Laaksossa kävi jo kova vilinä. Pikkis katseli leirejään pystyttäviä mörököllejä silmät ymmyrkäisinä. Kylläpä mörököllejä oli erilaisia! Oli pitkiä ja hoikkia, paksuja ja tanakoita. Ja millaisia turkkeja: oli pitkää ja lyhyttä, tuuheaa ja ohutta, kiharaa ja suoraa, sileitä ja takkuisia. Näkyi lettejä, rastoja, ponnareita, ja erilaisia jakauksia.

Äiti oli selittänyt, että ulkonäkö johtui perimästä. Lapset saivat molemmilta vanhemmiltaan syntymälahjaksi ominaisuuksia kuten pitkät silmäripset, ison pottuvarpaan, itsepäisen luonteen tai hymykuopat. 

- Kaikki ovat erilaisia, koska me olemme sekoituksia, kuten Iskän sörsselit, Äiti oli selittänyt.

Hauskoja sörsseleitä, pohti Pikkis katsellessaan niityllä hääriviä mörököllejä. Hän itse muistutti ulkonäöltään enemmän äitiään, pörröturkkinen kun oli, mutta oli luonteeltaan aika rauhallinen, vähän kuin aina tyyni Iskä. Pikkiksen paras ystävä, kupariturkkinen Kirppa taas oli niin ketterä ja huimapäinen, että hänen sörsselissään oli varmasti myös kärppää, salamaa ja trombia. 

- Omaa sekoitustaan ei voi muuttaa, mutta käytös on eri juttu. Vaikka olisikin syntynyt jääräpäiseksi, voi silti yrittää käyttäytyä joustavasti, Äiti hymyili ja vinkkasi Pikkikselle silmää. 

Pikkiksellä oli omituinen tunne, että äiti yritti vihjata hänelle jotakin.

Joillain mörökölleillä oli myös erikoisvoimia. Tämä kyky oli kuin ylimääräinen aisti näön, kuulon, hajun, maun ja tuntoaistin lisäksi. Iskä oli kertonut, että kyvyn kehittyminen alkoi nuorena jonkun paikan kihelmöinnillä riippuen siitä, millainen kyky mörököllille kehittyisi. Yhdellä kihelmöivät kämmenet, toisella korvat ja kolmannella ylähuuli. Ja jollain pisteli hännän tyvessä. Se tuntui kuulemma vähän samalta kuin olisi vahingossa istunut muurahaispesään.

Pikkiksen Mummulla oli ollut kihelmöintiä korvien takana. Mummu oli ensin luullut, että hänellä oli kirppuja, mutta sitten hän oli huomannut osaavansa suunnistaa aina kotiin. Mummu ei ikinä eksynyt, vaan tunsi luissaan, missä suunnassa koti oli. Pettämätön suuntavaisto takasi sen, että hän pystyi hoitamaan metsää ja keräilemään ruokaa varsin laajalta alueelta.


Pikkiksen perhe valitsi mukavan varjoisen ja tasaisen paikan ja ryhtyivät leirin tekoon, pystyttivät laavua ja purkivat tavarat. Pikkis otti hommakseen Minin vahtimisen, sillä hänen kantapäitään kuumotti pitkä patikointi.

Pikkis vilkaisi viereen kohoavaa kahden laavun leiriä. Leirissä hääri yksi aikuinen ja yksi nuorempi mustaturkkinen mörökölli, joka keräsi pehmikettä. Nuorempi mörökölli tuntui olevan liikkeissään salamannopea. Juuri kun hän oli kadonnut laavun taakse, hän tuli jo takaisin uuden sylillisen kanssa.

Vau, ajatteli Pikkis. Tämä mörököllihän vilistää kuin sisilisko.

Pikkis unohtui tuijottamaan mörökölliä, joka hymyili ja heilautti kättään. Pikkis heilutti takaisin. Ja kuinka ollakaan heti kohta tyyppi jo tuli takaisin uuden kuorman kanssa. Pikkis hymyili. Mörökölli hymyili takaisin ja vilkutti. Pikkis vilkutti taas takaisin.

Johan nyt, hän on supernopea ja pitää vilkuttamisesta, Pikkis päätteli. No, se sopii kyllä. Minäpä ilahdutan häntä ja vilkutan hänelle joka kerta kun näen hänet!

Ja niin Pikkis vilkutti ahkerasti joka kerta kun mörökölli tuli näkyviin. Minikin alkoi vilkuttaa.

Kun naapurileiri oli valmis, nuori mörökölli lähestyi Pikkistä.

- Hei vaan, minä olen Melli.
- Hei, minä olen Pikkis ja tämä tässä on Mini. Hieno leiri teillä!
- Kiitos! Ajattelin tulla tervehtimään, kun vilkutit niin kovasti.
- Minä huomasin, että sinä tykkäät siitä. Olet valtavan nopea mörökölli!
- Niinkö? Omasta mielestäni olen parempi hiippailemaan hiljaa kuin juoksemaan kovaa.
- Mutta.. siis… sinähän olet salamannopea! En ole koskaan nähnyt kenenkään liikkuvan noin vilkkaasti. Olit ihan kuin monessa paikassa yhtä aikaa!

Melli näytti ällistyneeltä, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän purskahti nauruun.

- Nyt ymmärrän. Olet erehtynyt henkilöstä. Tai tarkemmin sanoen henkilöistä.

Melli päästi kimakan vihellyksen ja kas: teltasta kömpi esiin toinen, tismalleen samannäköinen mörökölli. Pikkikseltä jäi suu auki. Miniltä jäi sormi nenään. He kaikki tapittivat toisiaan.

- Tässä on Lelli. Me olemme kaksosia!

Voi köllinpujut. Pikkiksen edessä seisoi kaksi tismalleen samanpituista mustaa mörökölliä, jolla oli tismalleen samanlainen turkki, tismalleen samanlaiset korvat, viikset ja hännät. Eivät ne olleetkaan supernopeita, niitä oli ollut kaksi! Ja nyt ne pitivät häntä täydellisenä vilkutushulluna, koska ne olivat tervehtineet häntä erikseen.

- Voi kamala, anteeksi siitä jatkuvasta vilkuttamisesta, Pikkis nolosteli. - Mistä teidät oikein erottaa?
- Monestakin asiasta! Lellillä on hiukan pitempi häntä ja minulla vaaleammat silmät. Ja lisäksi minä olen meistä selvästi fiksumpi, Melli virnisti ja taputti siskoaan olkapäälle.
- Hah! Meidät erottaa myös siitä, että toisella on surkea huumorintaju, huudahti Lelli ja taputti takaisin.

Kaikki kikattivat.

Pikkistä huimaa pelkkä katseleminen.

Ilta alkoi hämärtää. Leirit olivat valmiina ja oli aika siirtyä iltanuotiolle tutustumaan muiden metsien mörökölleihin ja vaihtamaan kuulumisia. Kuu oli jo noussut laakson ylle ja utu alkoi kietoutua heinänkorsien ympärille. Nuotio rätisi iloisesti ja lämmitti jalkapohjia ja yöperhosia. Iloinen puheensorina alkoi nukuttaa Pikkistä ja hän nojasi Iskän kylkeen. Hän mietti kaksosia.

Olisikohan hauskaa, jos jollain olisi ihan prikulleen samanlainen sörsseli, Pikkis mietti. Ehkä. Silloin voisi helposti jekuttaa muita! Ja jos joku kehuisi toista niin voisi itsekin ilahtua niistä kehuista, koska ollaan samanlaisia. Mutta mitä sitten jos tulee riita? Eihän itsensä kanssa voi riidellä - vai voiko? Ja toisaalta kaksossisarustaan ei kannata haukkua, koska silloin haukkuu tavallaan itseään.

Kummallista, Pikkis ällisteli mielessään.

Toisaalta oli hauskaa, että Kirppa oli ihan erilainen. On kätevää, että on ystävä, joka on sen verran samanlainen, että ymmärtää, mutta kuitenkin riittävän erilainen, että häneltä voi oppia kaikenlaista, Pikkis myhäili. Sellainen erittäin hyvä yhteissörsseli.

Aika monessa asiassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Oman sörsselinsä kanssa on vain opittava olemaan, Pikkis mietti ja hätisti yökkösen nenältään.

------

Katjan kirjoittama Pikkis, rohkea pikku mörökölli on kauniisti kuvitettu iltasatukirja kaikille, joita joskus jännittää. Yllättävään suosioon noussut kirja sopii erinomaisesti eskari- tai koulutaivaltaan aloitteleville lapsille. Ibby Finland kirjoitti myös kirjasta mukavan arvion!

Pikkiksen talviseikkailusta voit lukea täältä ja kirjan saa omaksi täältä.


Karoliinan elämä

1.6.18
Photo by Radu Florin / Unsplash

Karoliina oli kaunis ja ujo tyttö, tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsesta saakka.
Kyllä sillä niitä ottajia olisi riittänyt, mutta se oli niin ujo, ettei uskaltanut mennä treffeille. Minäkin sille koitin järjestää hyviä poikia, naapureissa ja veljensä Maken kavereissa olisi ollut vaikka ketä kiinnostuneita, mutta ei se huolinut. Monet luulivat, että se oli ylpeä, mutta ujo se oli. 
Parhaansa sitä siinä yritti, yksinhuoltajana, vuorotyössä lastensuojelussa, raskasta työtä se oli ja kun näki kaikkia niitä järkyttäviä kohtaloita niin tuntui, ettei omilla lapsilla ollut mitään hätää. Katto oli ja ruokaa ja äidinrakkautta, vaikka isä puuttui. 
Meillä oli hyvä elämä kolmistaan, vaikka rahat oli tiukassa, elimme ihan hyvässä symbioosissa eikä siihen mitään ylimääräistä ukkoa enää tarvittu.
Karoliina meni lukemaan koulun jälkeen historiaa ja siitä päätyi sitten museoon töihin, eihän siellä mitään miehiä tapaa. Ja vanhapiikahan siitä sitten tuli, oli pitkälle yli kolmekymmentä eikä miehistä tietoakaan. Kyllä harmitti. Niin nätti tyttö ja hyvää vauhtia rupsahtamassa. Hukkaan meni koko nainen siellä museossa muumioitumassa.
Kunnes sitten melkein 35-vuotiaana Karoliinalla alkoi silmät yhtäkkiä loistaa. Arvasin ja toivoin heti, että kyse olisi miehestä ja olikin, luojalle kiitos että viimein! Pienen utelun jälkeen se punastuneena kertoi jonkun tavanneensa, innostuin kovasti, ajattelin että josko viimein häitä saisi järjestää kunnes hän sai kakaistua, että mies oli hurri.
Perkele. Se nyt sitten vielä riesaksi tähän. En tästä asiasta tykännyt yhtään, se on vissi, mutta pidin omana tietonani ja esitin innostunutta. Kuulemma se osasi suomea sentään, vaikka monet suomenruotsalaiset eivät osaa tai eivät halua, bettre folkia kun ovat mielestään. Olipa minullakin kokemusta ulkomaalaisista miehistä, yksi lomaromanssi Teneriffalla kerran ja huonosti meni. Mitään ei miehestä kuulunut vaikka lupasi kirjoittaa ja seuraavana talvena oli vokotellut samassa kohteessa naapurin Marjon! Saivat olla ulkomaalaiset vilkkusilmät minulta sen jälkeen.
Mutta Karoliinalle sanoin, että toisi miehen näytille pian, se punasteli ja sanoi, ettei kehtaa, ei tiennyt oliko tämä niin vakavaa, osasin puheista ymmärtää että liian komea ja hurmaava oli se mies. Ei päättyisi hyvin tämä.
Eikä päättynytkään. Kohta se oli Karoliina pieniin päin, mies lupasi kihloja ja suuria häitä pojan syntymän jälkeen, se oli päättänyt että poika tulee.
Sehän oli ihan hirveä se odotusaikakin sitten, kuka olisi arvannut. Karo alkoi voida pahoin heti, oli minullakin aikoinaan huonoa vointia, mutta Karolla meni mahdottomiin. Oksensi aamusta asti koko päivän, yölläkin kuulemma heräsi oksentamaan vatiin sängyn viereen, eihän se päässyt edes töihin. Sairaslomaa se sai aina viikon kerrallaan, meni Naistenklinikalle yökkäämään ja lepäämään, sai siellä jotain lääkettä ja tiputusta että pääsi jaloilleen, sitten lähetettiin kotiin ja alkoi voida huonommin heti. Se oli ihan järjetöntä hommaa, viikko sairaalassa, pari päivää töissä, sitten kotona kunnes meni jalat alta ja takaisin sairaalaan.
En ollut tiennyt, että tämmöistä voi olla. Kävin sitä aina kotiviikkoina auttamassa päivittäin, väitti miehenkin käyvän siellä mutta ihmetytti kun en koskaan sitä nähnyt enkä törmännyt vaikka tahallani tulin välillä varottamatta ja omilla avaimilla sisään. Eipä ollut mies siellä silti koskaan. Mietin oliko sitä ollut olemassakaan. Karo väitti sen käyvän sairaalassakin katsomassa, ehkä puhui totta koska yhden kukkakimpun näin siltä ainakin tulleen. Mutta ei tässä nyt puskista paljon apua ollut, mies olisi tarvittu ruokkimaan ja hoitamaan Karoa, joka laihtui entisestään ihan hirveän näköiseksi. Ajattelin itsekseni, että sen ulkonäkö ja karmea tila ei nyt tätä sulhasasiaa edistänyt kyllä.
Raskauden puolivälissä oksentelu alkoi helpottaa sillä lailla, että välillä Karo pystyi syömäänkin jotain. Töihin se ei kyennyt, oli mennyt niin huonoon kuntoon, mutta pystyi olemaan kotona edes. Koitin vihjailla, että eikö nyt olisi ollut aika laittaa hynttyyt yhteen sen miehen kanssa, mutta ei Karo siihen sanonut mitään. Se oli liika vaatimaton aina. Olisi iskenyt nyrkkiä pöytään ja vaatinut alttarille, se olisi ollut paras turva naisella. Jos Karolla olisi ollut isä, niin olisi saanut ottaa miehen puhutteluun, Make ei viitsinyt. Kiroili kyllä, mutta pysyi asiasta erossa, sanoi että menisi huonompaan vaan jos hän siihen puuttuisi.
Karo oksensi vielä synnytyssalissa viimeisen kerran, mutta siihen synnyttämiseen loppui se oksentaminen sentään. Sanoin Karolle, että taisi olla nyt hänen osaltaan lapset kumminkin tässä. Vähänpä tiesin, ja onneksi en sitä, miten osuva tämä ennustukseni oli. Enkä sitä mitä tuleman piti.
Tyttö tuli. Mies katosi sen siliän tien, ei tullut edes sairaalaan katsomaan lasta, ei halunnut kuulemma tietää lapsesta tai Karosta enää mitään, sanoi että oli tyttölapsia saanut jo tarpeeksi. Sekin oli Karolle yllätys, että tällä sankarilla oli lapsia ja vaimo ennestään, ei ollut puhunut niistä mitään. Minulle se ei ollut yllätys, jotain tällaista olin osannut jo odottaa. Jos se olisi meillä naamaansa näyttänyt, niin olisin kyllä piessyt siltä luulot pois.
Aivan sikamainen tapaus koko mies. Sitä se Karo sitten itkeskeli minun tykönä monta iltaa ja viikkoa, Make lupasi miehen tappaa kun kuuli asiasta ja sanoin että tapa vaan, mutta ei se löytänyt koko äijää enää. Parempi on olla miesten kanssa epäluuloinen, sen olen oppinut kyllä. Harmi kun en ollut saanut oppia Karoliinalle taottua päähän vaikka olin yrittänyt. Mutta näin se käy kun ensin ei ole miehistä tietoakaan ja sitten joku vähän pussaa, sääliksi kävi mutta minkäs teet.
Karoliina-paralle teki mieli sanoa, että olisi ottanut kotimaisen luotettavan tavallisen miehen, kuten vaikka Marjon pojan Timon, se oli kunnon poika, ei minkään näköinen ja aika pullukka mutta juuripa siksi. Mutta turha viisastella enää. Tehty mikä tehty ja ainakin nyt oli se lapsenlapsi. Lupasin Karoliinalle auttaa sen hoitamisessa, kun olin juuri päässyt osa-aikaeläkkeelle.
Karoliina suri ja vollotti ensimmäiset kuukaudet, mutta alkoi vähitellen toipua. Kaunis tyttövauva se oli kuin mikä, tumma ja paksu tukka päässä. Huomasi, että isä ei ollut ihan suomalainen, se näissä vieraissa keeneissä on etu kyllä. Mukava sitä lasta oli katsoa ja naapureille esitellä. Ja kun isäkin oli poissa kuvioista niin saatiin antaa sille ihan reilu suomalainen nimi, Elsa, eikä tarvinnut opettaa ruotsia.
Karoliina oli onnessaan kuin mikäkin hölmö ja hyvä niin. Hoivasi tyttölasta yötä päivää, imetti kaiken aikaa kuten nykyään on tapana. Yritin ehdottaa, että imettäisi vähemmän, pitäisi välillä vähän paussia ja antaisi lapsen nukkua, mutta Karoliina tiuskaisi ettei tarvinnut 70-luvun oppejani. Napitin sitten suuni kiinni kun ei kelvannut vaikka ennakoin ongelmia tämmösestä järjettömyydestä että koko ajan syödään.
Ja tulihan niitä. Lapsi roikkui rinnalla yötä päivää ja Karoliina alkoi väsyä. Lapsi lihoi, oli aika pulska kun koko ajan lutkutti tissiä, koitin Karolle sanoa, että rajota vähän. Tulee ylipaino-ongelmia aikuisena ja diabeettes. Ennen vanhaan oli tapana syöttää kolmen tunnin välein ja hyvin pärjäsivät, mutta tämä alkoi huutaa kuin hyeena jos oli tunnin ilman ruokaa.
Ihan mahdotonta. Kaunis se oli mutta kiukkuinen, hirveä luonne kerta kaikkiaan jos voi lapsesta näin sanoa. Söi tai huusi koko ajan, miten sellaista jaksaa, minä kävin sitä hoitamassa mutta vaikeaa se oli kun ei tuttipullo kelvannut.
Karoliina valvoi paljon ja sen kyllä näki, kuihtui silmissä tyttö-parka. Yritin auttaa, mutta minkäs teet ilman tuttipulloa, aivan äidissä kiinni koko ajan. Kolmen kuukauden iässä jo neuvolassakin ehdotettiin syöttämisen vähentämistä kun ei lapsi ollut mikään nälkäkurki, mutta lapsi raivosi niin että Karo antoi aina periksi ja tissin suuhun.
Se alkoi olla kumma näky, tikkujalat ja valtavat rinnat, ihan luonnotonta. Ei Karo ehtinyt muuta kuin syöttää lasta yötä päivää ja sitten se alkoi väsymyksissään höpöttää että lapsi puree ja rintoja särkee. No pureehan se, kun sillä oli isot hampaat jo, näin minäkin ne haavat Karon rinnoissa ja sanoin, että nyt pitäisi lapsi laittaa vierotukseen. Hampailla on tarkoitus purra leipää taikka puuroa eikä tissiä.
Karo itki ja sanoi, että täysimetys pitää olla, menee pilalle imetys ja lapsi, minä huusin, että jumalauta menee elämä ja äiti tässä pilalle jos joku. Otin lapsen melkein väkisin luokseni, että Karoliina saisi nukkua, mutta lapsihan huusi. Kuusi tuntia putkeen, en ole semmoista nähnyt koskaan, sylki tuttipullon pois ja puri minua käteen. Puolivuotias vauva, ei suomalaiset lapset kyllä tämmöistä tee. Mistä lie oli se isä oikeasti kotoisin, vaikkei Karo kehdannut kertoa, ihan villi koko lapsi.
Palautin sen Karoliinalle kuuden tunnin huudon jälkeen. Karoliina oli aivan pyörryksissä kun oli saanut kerrankin nukkua ja maito oli valunut puroina yöpaitaan, joka oli läpimärkä. Ja huutava tyttö tietysti heti kiinni tissiin ja siihen se huuto loppui kuin leikaten.
Näin sitten jatkui, minä vein yhä vain laihtuvalle ja väsyvälle Karoliinalle ruokaa, ei se kotoa liikkunut enää minnekään ja minne olisi mennyt, kun ei sillä niitä ystäviäkään ollut koskaan paljon ollut, jotain hissukoita museopiirejä vain, lapsettomia humanistinössöjä kaikki. Ei ollut heistä ja heidän tutkinnoistaan mitään apua tosielämässä. Lapsi oli nokkela ja vikkelä ja oppi konttaamaan ennen aikojaan, siellä se konttasi ympäriinsä ja vähän väliä meni tankkaamaan itse maitoa sohvalla makaavasta Karoliinasta.
Karo alkoi vähän seota enkä ihmettele, yksin siellä sen villipedon kanssa. Se alkoi puhua, että lapsi syö häntä ja imee verta. Karoliinan silmät oli kuopalla ja seisahtuneet, ihan näivettynyt oli koko nainen. Sanoin, että tähän pitää saada jotain tolkkua ja patistin lääkäriin. Mutta siellä vain kehuttiin antaumuksellisesta imetyksestä ja otettiin jotain kokeita, joiden mukaan Karoliina oli aneeminen ja alipainoinen mutta muuten terve vaikka jokainen näki, että ei ollut. Päästään ainakaan.
Kun lapsi oli kahdeksan kuukautta, ja imetyshulluus vain jatkui soitin neuvolahoitajalle ja sanoin olevani äitinä ja ammattilaisena erittäin huolissani tyttärestäni ja hänen lapsestaan sitä kautta myös. Oli riskiä, että äiti sekoaa ja tekee itselleen tai lapselle jotain. Imetys oli lopetettava, tavalla tai toisella, ja neuvolahoitaja myönsi, että erikoista oli. Lapsi ei suostunut syömään kiinteitäkään, roikkui vain tississä kiinni, tällaista ei ollut hänkään ennen nähnyt. Lapsen terveyden takiakin pitäisi jo syödä ruokaa, mutta Karoliina oli liian huonossa kunnossa laittamaan sille hanttiin kun se vain raivoissaan sylki kaikki ruuat pois.
Sanoin neuvolaan, että jotain muutakin apua piti nyt saada kuin vanha äiti, lapsi tissivierotukseen ja Karoliina vaikka sairaalaan lepäämään siksi aikaa. Se oli ihan loppu ja vaaraksi jo itselleen ja lapselle. Terveydenhoitaja antoi kotiavun numeron, jonne sai soittaa kerran viikossa johonkin aikaan, jos jonosta pääsi läpi, sanoin ettei kotiapu nyt riitä, tarvitaan psykiatrista hoitajaa koska tytär puhuu sekavia ja luulee lapsen syövän häntä elävältä. Kuten tekikin.
Hän lupasi laittaa Karoliinan sinne jonoon, voisi kestää kuulemma pari kuukautta, että ajan saa ja sen tiesin kyllä kokemuksesta. Eihän se paria kuukautta enää selviäisi, ei millään.
Mistään ei apua saatu eikä meillä ollut rahaa avun hankkimiseen. Ei siinä auttanut muu kuin muuttaa Karoliinan sohvalle nukkumaan. Lapsi suhtautui minuun aluksi vihamielisesti, mutta tottui sitten kun en yrittänyt enää tyrkyttää tuttipulloa tai jäätelöä. En ole sellaista lasta nähnyt, joka ei jäätelöä huoli mutta tässä oli nyt yksi.
Koitin Karoliinalta kysyä lapsen isästä lisää tietoja, jos sen kutsuisi nyt hätiin tai maksumieheksi edes, mutta eihän se onneton tiennyt mitään. Oli ollut niin sinisilmäisen luottavainen, että tiesi vain nimen, eikä sillä löytynyt mitään vaikka Makekin etsi kaikin keinoin tietokoneestaan. Maailma on iso paikka roistojen kadota.
Karoliina oli huonossa kunnossa, nukkui vain, valitti kipuja ja houraili välillä omiaan. Olin varma, että se on vakavasti sairas mutta en saanut sitä lähtemään sairaalaan. Syötin ja juotin sitä väkisin, annoin vahvoja kipulääkkeitä buranaksi väittäen, kun ei olisi rintamaidon takia niitäkään ottanut. Lapsi sen sijaan kasvoi ja lihoi syöttämättäkin. Se oli pahaluontoinen, varmasti isäänsä tullut koska äitinsä oli niin kiltti. Ei puhunut mitään, leikki itsekseen silloin kun ei syönyt, ei tykännyt tulla syliin, ei minun eikä Karoliinan ja ajattelin, että tutkimuksiin pitäisi laittaa lapsikin. Ei ollut normaalia tällainen kotiin hautautuminen äidin kanssa, tästä sen nyt näki. Imetyksen piti Karon mielestä edistää jotakin kiintymyssuhdetta mutta tämä lapsi ei ollut kyllä kiintynyt keneenkään paitsi tissiin. Turhia teorioita tämmöset, sotkevat äitien päät ja järkevät tavat.
Mutta yhtenä aamuna sitten huomasin, että Karoliina oli kuollut. Lapsi nukkui tyytyväisenä sen rinnalla kuten teki kaikki yöt, mutta Karoa en saanut enää hereille. Nostin lapsen pois ja koitin avata Karon yöpaitaa elvyttääkseni, mutta myöhäistä se oli. Kauhistuin kun nostin yöpaidan, luurangonlaihan vartalon keskellä törröttivät valtavat, vieläkin maitoa valuvat rinnat. Istuin ja itkin siinä hetken tätä onnettomuutta, mutta ei se itkulla parantuisi, myöhäistä oli Karon osalta nyt kaikki.
Päätin ottaa lapsen omakseni, eihän sillä ollut muitakaan maailmassa. Ruumiinavauksessa kävi sitten ilmi, että Karolla oli ollut rintasyöpä. Aggressiivinen ja kaikkialle levinnyt, luultavasti alkanut jo raskausaikana. Sitä ei kukaan ollut hoksannut imetyksen takia edes epäillä, ja Karo oli luullut kasvavaa pattia rintatulehdukseksi, puhui siitä minullekin joskus. Oli saanut lääkäriltä antibioottikuurin rintatulehdukseen. Ehkä se syöpä olisi hoksattu, jos imetyshöpötys olisi lopetettu ajoissa niinkuin ehdotin. Mutta ei se halunnut minua kuunnella. Niin se sitten imetti itsensä hengiltä.
Mutta Elsasta tuli meidän silmäterä, minun ja Maken, joka ei koskaan saanut omia lapsia. Elsan isää emme enää nähneet, emmekä kaivanneetkaan. Hieno tyttö se oli, fiksu ja kaunis, pärjäsi koulussa lukemattakin, mutta vähän ylimielinen ja pahasuinen se oli välillä ja turhan kiivas. Ei muistuttanut Karoa yhtään. En kertonut sille isästään mitään, sanoin, ettei sitä tunnettu eikä mitään tiedetty ja eräänlainen totuus oli sekin tietysti.
Ostin sille aina kauniit vaatteet, puin nätiksi ja annoin lukea koulussa niin paljon kuin halusi ja halusihan se. Ajattelin, että parempi on kun ei tiedä suvustaan mitään, menettämistään rikkauksista ja paremmista piireistä, katkeraksi vain sellainen vetää. Lukupään se oli perinyt Karolta, mutta isältään ehkä kovemman luonteen, pärjäsi maailmassa Karoa paremmin, juristiksi asti lopulta.
Joskus salaa ajattelin, että se oli kuin sadun prinsessa, vähän parempi kuin muut. 

Sisällön tarjoaa Blogger.