Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kirjoittajilta: Kuuma kesäjatkis eronneille, karanneille ja sivusta seuraaville

7.7.17
Arvoisat lukijat,

Olemme olleet häpnadilla lyötyjä kaikista kiitoksista, kannustuksista ja jopa lukijamääristä, joten kiitos teille! Otamme palautetta, kommentteja ja toiveita ilolla vastaan jatkossakin täällä tai Novelliblogin Facebook-sivulla.

Toivomme, että tunnelma kohoaa entisestään kun esittelemme teille Tellun.

Jos ette ole tienneet, niin kirjastossa työskentelevät ihmiset eivät ole mitään pölyisiä ja nössöjä lukutoukkia. Tai voivat olla niitäkin, mutta voivat olla myös jotain aivan muuta! Heinäkuun jatkiksemme Tellun kesäseikkailuista ja kirjastopäivistä onkin oodi tälle ennakkoluulojen värittämälle kansanosalle, joka kokoaa luettavaa niin lapsille kuin keski-ikäisille, eronneille ja karanneille.

Oikeista jatkiksista poiketen tarjoilemme teille sinne helteisille kesäterasseille tahi koleisiin riippumattoihin kaikki seitsemän osaa yhdellä kertaa. Mutta ei niitä ole pakko lukea kerralla, tai ollenkaan. Ensimmäisen osan Tellun seikkailuista julkaisimme jo kesäkuussa, joten voit jatkaa osasta kaksi, jos luit sen jo.

Tellusta tuli jatkis vahingossa. Inan kehittelemä konsepti elämänsä ohjaksiin tarttuneesta keski-ikäisestä naisesta vei Katjankin mukanaan ja juoneen yhtäkkiä ilmestyi mukaan myös Markku. Yhdessä vuorotellen kirjoittaminen se vasta olikin yllätyksellistä! Ja tykästyimme itse Telluun niin, että hahmo saattaa tehdä vielä paluun. Kertokaa toki, jos mieleenne juolahtaa jokin tapahtuma, jossa Tellu voisi vierailla.

Toivottavasti viihdytte Tellun parissa, satoi tai paistoi. Jos satoi, niin kannattaa käydä kirjaston kautta ja ottaa se Bukowski kainaloon ja yksi lasi punkkua oheen. Tellu sen sijaan suuntaisi tanssilavoille.

Elokuussa sitten taas jotain ihan muuta.

Iloista kesää!

Ina ja Katja

Kesäjatkis: Tellu

7.7.17


En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä.

Se on ainoa vuotuinen työmatka mikä meillä on, oikeastaan ainoa matka, minne kerran vuodessa kotikylältä lähden. Tänä vuonna meidän sivukirjastosta päästiin kerrankin molemmat lähtemään, Tellu ja minä.

Odotin kovasti, ajattelin, että hauskaa tulee taas, siellä tapaa koko kirjastoalan tutut ja on laadukasta ohjelmaa. Hyvät seminaarit ja tietysti sitten vähän illanviettoa. Jos sanon suoraan niin ilmaista viinaa. Ei se kaikille sovi, itse otan aina varovasti, kun en muuten juo. Markulle en ole koskaan kertonut, että siellä juon lasin punaviiniä, tai kaksi.

Tänä vuonna oltiin kauniin kesäisessä Savonlinnassa. Hieno ohjelma oli rakennettu taas, illalla esiintyi Jorma Uotinen ja kunnan oma runoilija lausui sen jälkeen kauniisti murrerunojaan, erikoisia olivat, mutta taiteellisia. Kesäillassa kun ei tule pimeää niin lähdettiin siitä vielä sitten taideohjelman jälkeen paikalliseen tanssiravintolaan.

Tellu oli vähän irti, se oli juuri eronnut ja joi yhteisessä hotellihuoneessamme baarikaapista enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se oli leikannut tukkansa lyhyeksi ja värjännyt sen ihan mustaksi, mutta päällä oli anilliininpunainen raita. Mielestäni se ei ollut meidän ikäisille naisille ihan pukeva malli, mutta ymmärsin muutoksen tarpeen. Tellulla oli ollut maantienvärinen polkka koko ikänsä. Jalkaan se veti kireät mustat nahkahousut ja päälle mustan sifonkipaidan, josta näkyivät mustat liivit läpi. Se oli aloittanut karaten ja hoikistunut kovasti, mutta silti pidin tällaista itsensä esittelyä vähän nuorempien naisten harrastuksena. Mitään en sanonut tietenkään. Avaramielinen täytyy olla.

Tanssiravintolassa ehdotin sille vettä, mutta ei se ottanut, vaan etsi illan isännän ja tilasi siltä meille molemmille jallukahvit. Minun piti kuulemma rentoutua ja ottaa juomaa kun kerrankin tarjotaan. En oikein muutakaan keksinyt kun en uskaltanut jättää Tellua sinne. Join siis oluen ja juttelin tuttujen kanssa, aika riensi oikein mukavasti.

Sitten alkoi sieltä tanssilattian suunnalta kuulua jotain huutelua ja hurraata. Heti tuli mieleen, ettei vaan Tellu.

Otin kolmannen oluen, menin katsomaan tilannetta pahoin aavistuksin ja Telluhan se siellä. Voi hyvä tavaton. Se oli riisunut tanssilattialla paidan päältä ja taivuttanut itsensä vaakatasoon, joku mies piti sitä kiinni hartioista ja toinen mies joi Tellun navasta tequilaa. Lorotti sitä aina lisää suoraan pullosta, nuolaisi suolat kämmenselältä ja hörppäsi tequilan, sitten siihen tuli seuraava hörppäämään ja musiikki pauhasi, yleisö hurrasi.

Täytyy myöntää, että viiskymppiseksi Tellulla oli hyvännäköinen vatsa, se oli hoikassa kunnossa avioeron jälkeen. Mutta olla nyt siinä tanssilattialla silti liivisillään nuorten miesten hörpittävänä, ei se nyt oikein kirjastonhoitajalle sovi. Ja kunnanjohtaja oli siellä ylimpänä hurraamassa, kohta eläkkeelle jäävä ukkomies, aivan liiaksi maistissa sekin.

Yritin mennä tungoksen läpi hakemaan Tellua pois, mutta ennen kuin ehdin niin johan siinä oli joku kännykkänsä kanssa räpsimässä, voi hyvä tavaton. Silloin raivasin tieni väkisin miesten ohi, nappasin Tellua tiukasti kädestä ja sanoin että nyt mennään. Tellu horjahti ja harasi vastaan, tequilat valuivat paljaalta vatsalta nahkahousuille. Ympäripäissään se oli, miehet alkoivat buuata kun raahasin Tellua perässäni väkisin, mutta en välittänyt.

Eteisessä kiskoin paidan sen päälle takaisin ja pyysin ovimiestä tilaamaan taksin. Siinä naapurikylän kirjastonhoitajat katsoivat kohteliaasti muualle, kirjastopäiviltä ei ollut tapana muistella menneitä eikä tulevia. Tellu yritti vielä vängätä itseään takaisin tanssilattialle, muistutin mitä kotona oli tänäkin vuonna sovittu: että pidetään toisistamme huolta ja lähdetään mukisematta hotelliin, jos toinen käskee.

Sain Tellun hotelliin, yöllä se oksensi kovasti ja tequilan haju levisi koko huoneeseen. Aamulla lähdettiin hissukseen kotia kohti, emme paljon puhuneet.

Mutta joku oli ehtinyt laittaa ne Tellun napakuvat nettiin, voi hyvä tavaton. Siellä oli sitten Facebookissa ja ties missä #kirjastopäivät ensimmäisenä Tellu puolialasti napatequilansa kanssa.

Joku kelvoton ehti tehdä siitä sellaisen videonkin, jonka taustalla soitettiin sitä hittikappaletta, jossa lauletaan että saat kaataa mun napaan tequilaa. Se oli siivottoman näköinen video, minulla meni koko päivä kun yritin selvittää, mistä ne kaikki poistetaan ja silti jostain löytyi aina uusi linkki ja jako.

90 000 oli iltaan mennessä tykännyt videosta. Ehdotin Tellulle, että jäisi seuraavana päivänä töistä kotiin.

Markku ei sanonut kotona mitään, mökötyksestä arvasin, että joku oli ehtinyt sille videon näyttämään kumminkin. Seuraavana aamuna lähdin kirjastoa avaamaan, mietin ennakkoon, että mitä vastaan kun ihmiset kysyvät.

Siellä ovella oli valmiina jono. Oikein pitkä jono, miehiä kaikki. Toivotin niille hyvää huomenta ja avasin oven. En ole sellaista jonoa kirjastoon nähnyt koskaan. Sinne ne valuivat hyllyjen väliin selailemaan dekkareita ja bestsellereitä, yksi tuli tiskille lopulta Remes kainalossa.

- Mites, onko Tellu töissä tänään, se kysyi. Vilkaisin miestä ja sanoin: - Ei ole, mutta tulee huomenna.
Mies nyökkäsi, lainasi Remeksen ja poistui.

Saimme sinä vuonna määrärahoja nostettua, kävijämäärät kasvoivat 70 prosenttia eikä ole koskaan ennen ollut kävijöissä niin paljon miehiä. Sieltä kirjastosta se Tellun uusi kesäheilakin sitten löytyi, jostain Remeksen ja Tervon välistä.

Ina Westman

2/7 Sisäinen jumalatar




Kesäloman jälkeen kirjastossa odotti iloinen yllätys: kävijämäärät. Kesämökkiläisiä oli ollut kai normaalia enemmän, näin vilkasta ei ollut ollut koskaan. Ihmettelin asiaa ääneen Tellulle, joka oli ollut siellä yksin koko heinäkuun. Hän kohautteli olkiaan, sanoi että vilkasta oli ollut kieltämättä, mutta hyvin oli pärjännyt yksinkin.
Tellu oli ruskettunut ja terveen näköinen, pyöräillyt kuulemma kymmeniä kilometrejä päivittäin. Näytti siltä, että miehetön elämä nuorensi häntä viisi vuotta joka vuosi. Itselläni housunkaulus kiristi ja päätin jättää kahviviinerit koko elokuuksi väliin.

Kesti pari viikkoa, että löysin uuden teemahyllyn kirjaston lukunurkkauksen läheltä. Hyllyn reunassa oli lappu, jossa luki: ”Kesäteema: erotiikkaa eronneille”.

Voi hyvä tavaton. Koko hylly oli sitten täynnä tämän mukaista materiaalia, paitsi missä kohtaa näytti olevan aukkoja, elikkä kirjat olivat lainassa.

Siellähän oli vaikka mitä orgasmiopasta ja sinkkuseksiä, ”Etsi onni ja g-piste” ja ”Hiero itsesi onnelliseksi”. Romaaneja ja tantrarunouttakin löytyi, ihan kaikkia genrejä. Huolella tehty kokoelma, ei siinä mitään.

Avaramielinen pitää olla, mutta määrärahat ovat määrärahoja.

Yhtenä iltana juuri kun Tellu oli lähdössä kotiin kysyin häneltä, että mites se erotiikkahylly. Mitä siitä, kysyi Tellu ja minä, että sitä vaan että onko tullut jäädäkseen.

Tellu arveli, että ehkäpä kannattaisi, koska suosio oli ollut huomattava, naapurikuntien rouviakin oli siirtynyt meidän kirjastoon, paljon tuttuja ja ihan naimisissa olevia ihmisiä. Eronneiden lisäksi tietysti.

Myönsin, että hyvä kun väkeä käy, mutta pitäisi kuitenkin muistaa kohtuus. Että jää myös tilaa uutuusromaaneille, runoille ja novelleille. Sitäkin pitää löytyä, tasapuolisesti. Ei voi oman makunsa mukaan kirjoja tilailla, kuten hän kokeneena ammattilaisena tietää. Mitäpä näitä kertaamaan, valmiita asioita valmiissa maailmassa.

Tellu sitten ehdotti, että tulisin mukaan hänen erotiikkailtaansa niin näkisin mistä on kyse. Kysyin, että mikä ilta ja hän näytti esitettä, jota oli levitellyt kylillä: Löydä sisäinen jumalattaresi.

Arvelin, etten taida ehtiä, mutta Tellu sanoi, että kyllä kannattaisi, Markunkin takia. Illassa etsittiin kuulemma sisäistä jumalatarta ja uutta eroottista vapautta, joka löytyy jostain kohdunkaulan vasemmalta puolelta. Sitä ei ymmärrä miten tylsää avioseksi on ennen kuin siitä pääsee eroon, Tellu sanoi.

Loukkaannuin vähän, mutten sanonut mitään, en aikonut sellaisia intiimiasioita alkaa ruotimaan. Enkä lähteä Markkua koulimaan mihinkään, sen puoleen että olisi tarvinnutkaan.

Parin illan kuluttua mainitsin Markulle, että menisin lauantai-iltana Tellun luo naisteniltaan.

- Et mene, sanoi Markku ja hämmästyin tällaista kieltoa.
- Sellaisia seksi-iltoja ei meidän perheessä tarvita eikä harrasteta, Markku jatkoi, - Tellu ei ole sopivaa seuraa sinulle enää. Mikä lie viidenkympin villitys iskenyt vanhaan naiseen, pitäisi vähän miettiä kirjaston mainettakin.

Menin keittämään kahvit, sen enempää emme siitä puhuneet. Ja oikeassahan Markku oli tietysti, parempi oli varmaan, että jäivät sisäiset jumalattaret etsimättä ja löytämättä, harvoin on sellaisista mitään hyvää seurannut, Tellun liian pienet nahkahousut uusimpana esimerkkinä. 

Ina Westman


 3/7 Kalervo oli oikeassa




Olihan sinne lähdettävä. Kirjastoon. Avasin kirjaston raskaan tammioven ja pälyilin varovaisesti ympärilleni, ettei vaan tuttuja olisi näköpiirissä.

Ei ollut, joten livahdin ovesta sisälle ja tein nopeahkon syöksyn vasemmalla sijaitsevan sanomalehtikaapin taakse. Sieltä pääsisi etenemään hyllyjen ja seinän välissä kenenkään huomaamatta kohti lukunurkkausta, josta Kalervo oli maininnut.

Riisuin vanhasta muistista lakkini, mutta pistin sen nopeasti takaisin päähän. Tällaisessa tilanteessa olisi parempi, jos kukaan ei tunnistaisi. Tai muutenkaan huomaisi. Mitä se Tellukin sanoisi, jos se minut täältä löytäisi hiiviskelemästä.

Myönnettävä oli, etten itsekään ollut tästä retkestä aivan varma, mutta mielestäni tilanne kotona vaati selvennystä. Vaimo oli alkanut käyttäytyä kertakaikkisen omituisesti.

Luulen, että se johtui siitä videosta. Siitä, missä oli ollut vaimon ystävätär. Kalervo sen oli koko lukupiirille WhatsAppissa jakanut ja naureskellut, että eikös se Markunkin muija ole kirjastoalalla. Ja nyt se rietas napavideo oli kännykässä aina, kun avasin kuvagallerian. En osannut sitä poistaa enkä kehdannut pyytää ketään muutakaan siihen hommaan, ties mitä olisivat ajatelleet.

Oli kestänyt vähän aikaa, että olin ylipäätään tunnistanut juhlinnan keskipisteen elikä kyseisen navan omistajan. Normaali nainen se Tellukin oli siihen avioeroon asti ollut. Nyt se oli leikannut tukkansa ja värjännyt sen Karjalan maakuntaväreihin. Vaikka ei varmasti osannut rypyttää.

Kuljin vaivihkaa hyllyjen välissä ja pysähdyin välillä tutkimaan tarjontaa näennäisen kiinnostuneesti kuten normaalit kirjaston asiakkaat tekivät. Yksi hylly oli hyvin tyhjä. Soturikissat-sarjasta oli enää lainattavissa vain osat Pimeyden hetki ja Salaisuuksien metsä.

Varmasti sieltä kirjastopäiviltä nämäkin teemat haettu.

- Kuinka voin auttaa?

Säikähdin ja nappasin salamannopeasti käteeni lähimmän kirjan. Vieressä seisoi nuorehko kirjastoapulainen, joka nimikyltin perusteella oli Marie. Onneksi ei Tellu. Tai herranjumala sentään vaimo. Vaimo oli lähtenyt viikonlopuksi mökille. Halusi kuulemma lähteä yksin luonnon rauhaan kirjoja lukemaan.

- Etsittekö jotain erityistä? Voin suositella teille tämän kesän teemahyllyämme, aivan valtavan suosittu. Se sijaitsee tuolla noin, apulainen viittoili hymyillen kirjaston fiktio-osaston suuntaan.

- Siellä olisi meidän asiantuntijammekin juuri nyt paikalla, jos haluatte vinkkejä. Hänellä on yli 50 000 instaseuraajaa, apulainen jatkoi haltioituneella äänellä.

Tirkistelin kirjojen välistä vaivihkaa apulaisen osoittamaan suuntaan. Kyllä, Kalervo oli ollut oikeassa! Hyllyn päällä oli iso kyltti, jossa luki "Erotiikkaa eronneille". Ja siellä seisoi jos jonkinlaista tammaa plaraamassa tätä seksisisältöä punehtunein poskin. Ja joku kireisiin nahkahousuihin pukeutunut pimatsukin siellä huseerasi ja kurkotteli kirjoja alahyllyltä.

Voi pyhä sylvi, sehän oli Tellu!

Mikäs juuttaan erotiikan asiantuntija se nykyään oli? Ja mistä lähtien Tellulla oli ollut tuollainen tuhto? Unohduin tuijottamaan Tellun takapuolta kunnes housuissa tuntui kerrassaan odottamatonta ja kohtuullisen kiusallista aktiviteettiä.

Kalervo oli ollut oikeassa. Tämä oli kaikin tavoin kirjastoon epäsopivaa. Tyrkkäsin kädessäni olevan Prinsessa Pikkiriikin takaisin apulaiselle, murahdin jotain kirjaston alennustilasta ja lähdin ripeästi kävelemään takaisin ovelle.

Mitä turkasta kirjastolle oli oikein tapahtumassa? Ennen sieltä haettiin Iijoki-sarjaa, nykyään kaikenmaailman pano-opasta. Niitähän saisivat nuoret tytötkin lainata, kirjoissa kun ei ollut mitään ikärajoituksia, vaikka pitäisi.

Toisaalta, olin ollut huomaavinani, että eivät tainneet tytötkään enää olla samanlaisia kuin ennen. Kerran kun vaimo oli kirjastopäivillä, olin netistä etsinyt ruokareseptiä hakusanalla suuhunpantavaa munasta ja ensimmäinen linkki oli johtanut Cosmopolitanin keskustelualueelle ja siellä oli ollut keskustelu jostain aivan muusta kuin omeleteista, voin kertoa. Suljin äkkiä internetin ja tyhjensin välimuistin. En aikonut sekaantua mihinkään siveettömyyteen.

Kotimatkalla tuli omituisen hermostunut olo. Mitähän se vaimokin siellä mökillä yksin luki? Ei kai se vaan ollut lainannut jotain moraalittomuuteen johdattelevaa opasta? Ja oliko se siellä edes yksin?

Hyvän tähden.

Kiihdytin vauhtia, vaikka uudet nahkalipokkaat hankasivat kantapäästä. Sinne mökille pitäisi lähteä heti ensi tilassa. Kyllä ei kirjastopäivät voineet olla ihan joka päivä.


Katja Lahti

4/7 Piukat Paikat




Olin saanut Markun taivuteltua kesäteatteriin Tellun uuden treffin kanssa. Saimme liput ensi-iltaan, siellä meni Piukat paikat kesäteatteriversiona. Se oli meillä Markun kanssa perinne tämä kesäteatteri, mutta hän ei ollut suostunut tapaamaan Tellua eron jälkeen. Minusta se oli ikävä asenne ja onnistuin nyt viimein järjestämään tapaamisen, ehkä Markku oli vähän utelias uuden miehen suhteen.

Tapasimme siinä ennen teatteria sitten Tellun ja Pipsan käsi kädessä ja hetken kesti ymmärtää, että hän oli nyt se Tellun uusi kumppani. Markku meni mykäksi.

Tämä oli vähän vaikea asia, Tellun Tapani ja Markku olivat olleet tuttuja lukiosta saakka ja hyviä pilkkikavereita. Meillä oli myös ollut tapana käydä yhdessä Savonlinnan oopperajuhlissa, ja ne olivat mukavia retkiä. Mutta Tellu lopetti oopperan eron jälkeen, sanoi käyneensä siellä vain Tapanin oopperahulluuden takia ja vihaavansa oopperaa. Nykyään hän kävi eniten Kaija Koon keikoilla. Oli paljon, mitä en Tellusta tiennyt.

Pipsa oli oikein mukava nainen, sain ensihämmästyksen jälkeen kysyttyä missä he olivat tavanneet. Karatessa kuulemma, Pipsa oli siellä opettajana. Hänellä oli samanlainen lyhyt musta tukka kuin Tellulla, mutta sinisellä raidalla, Tellulla raita oli anilliininpunainen. Pipsa oli kaunis sellaisella vähän karulla ja varsin lihaksikkaalla tavalla, hänellä oli nimittäin hihaton paita ja sellaiset käsivarret kuin sillä Michelle Obamalla. Hyvin viehättävä nainen, Tellua ehkä kymmenisen vuotta nuorempi. Vaikea sanoa, kun Tellukin tuntui nuortuvan koko ajan.

Markku mökötti mutta koitin olla kuin ei mitään. Tellu ja Pipsa halailivat toisiaan eivätkä tuntuneet huomaavan Markun mökötystä, eikä se tietysti paljon hänen normaalista käytöksestään poikennutkaan. Tervehdimme tuttuja, jotka katselivat uteliaina, mutta eivät sen kummemmin kyselleet kuka Pipsa oli. Kylillä ei kysellä, puhutaan sitten vasta jälkikäteen.

Katseltiin teatteria, tai Markku tuijotti eteensä ja minä koitin keskittyä kappaleeseen, mutta Tellu ja Pipsa näkivät lähinnä toisensa. Tai näkivät mitä näkivät ja suutelemiseltaan ehtivät. Voi hyvä tavaton. Ehkä se oli vähän häiritsevää, Tellu on niin intensiivinen ihminen.

Olisi tämän tietysti voinut arvatakin, nimittäin Tellun erotiikkakirjakokoelmasta. Siellä oli myös tämä teema mukana, naisten välinen rakkaus. Sitä oli vähän vaikea kuvitella, että miten se tapahtui, kun ei ole mukana sitä, no, kun suoraan sanon niin penistä. Olin jotenkin ajatellut, että sellainen rakkaus olisi vähän lempeämpää ja hellempää, henkisempää ehkä. Platonista olisi oikea sana, tämmöistähän paljonkin harrastettiin antiikin Kreikassa, olen lukenut. 

Mutta siihenkin oli tehty opas elikkä Naisrakkauden salat kautta aikojen. Lainasin sen siitä Tellun kokoelmasta ja yhden romaanisarjan myös, joka käsitteli rakastuneen naisparin vaiheita ja eroottista kehitystä syntymästä kuolemaan. Ajattelin, että näinä iloisina sateenkaarirakkauden renessanssi-aikoina olisi hyvä ymmärtää tämäkin aspekti elämään. Jestas. Ei se nyt niin lempeää välttämättä olekaan, kaikenlaisia tekniikoita ja välineitä oli maailmassa olemassa. Hyvä oli tietysti, että tiesin tämän, nyt kun läheinen ystävä oli muuttanut suuntaa. Tahditon ei pidä olla. Aina voi elämää tarkastella uudesta suunnasta.

Menin mökille lukemaan näitä kirjojani saadakseni olla rauhassa. Yleensä Markku ei ollut lukemisistani kiinnostunut, mutta se oli muuttunut viime aikoina, jotenkin levoton. Ja niinhän siinä kävi, että sinne mökillekin sen piti tunkea, yllätyksenä vielä. Tämmöisistä yllätyksistä en pidä.

Onneksi kuulin auton, ehdin heittää lesboromaanit hätäpäissäni takkaan, missä ne harmi kyllä roihahtivat hiilloksesta vielä tuleen. Ne olivat pokkareita ja ottivat tulta hyvin, erään kannessa oli, no, naisen häpy sillä lailla taiteellisesti kuvattuna ja siellä se häpy hiillostui juuri kun Markku saapasteli sisään.

Onneksi oli Bukowski hämäyksenä mukana, ajattelin jos naapurin rouva pistäytyy kahvilla, niin on hyvä olla muutakin luettavaa esillä. Viinilasin Markku näki kyllä. Pitäisi ehkä ottaa kotonakin silloin tällöin lasillinen Markun nähden, sellainen kuuluu sivistykseen nykyään. Ettei luule, että menen mökille salaa juopottelemaan ja ties mitä vielä, vieraita miehiä, tai naisia, nyt kun oli sellainenkin asia tullut ystäväpiirissä eteen.

Mutta sitten se huomasi takan, se on sellainen takkakyttääjä oikein ja kysyi, että mitäs ihmettä poltat siellä, onko ne kirjoja? Muina naisina sanoin, että ladosta hain noita vanhoja pokkareita, se on ekologisin tapa hävittää ne, meillä kävi kirjastossa sellainen green office -konsulentti ja kehotti polttamaan ylimääräiset kirjat lämmönlähteenä, jos tarpeen, eivät mätäne kaatopaikalla ja tuota biokaasuja. Sitten aloin puuhata pannukahveja. Salapullakin piti nyt jakaa Markun kanssa. Se harmitti.

Se on alkanut Markku kysellä turhia viime aikoina. Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole Markulle valehdellut, paitsi kerran kirjastopäivistä kun tanssin Kouvolan komean kirjastoapulaisen kanssa yhden tanssin liikaa. Ja silloinkin jätin vain kertomatta, se on eri asia.

Piti korvata kirjastolle tämä raha, poistaa kirjat ja maksaa kulut ja tilata vielä uudet ettei Tellu huomaa puutetta ja kysy mitä kirjoille kävi ja miksi poistin ne itse. Olisi vielä luullut että suvaitsemattomuuttani poltin, lesbokirjarovio, ei semmoinen käy, jestas sentään. Se tuli kalliiksi tämä Markun yllätysvisiitti.

Markku tietysti luuli, että minä tiesin Pipsasta enkä ollut tahallani kertonut uudesta naiskumppanista ennen teatteria. Pidin Markun mökötystä tahdittomana, mutta toki oli Tellukin vähän tahditon kun ei ollut mitään maininnut. Olisin voinut hieman Markkua valmistella etukäteen kotona, niin olisi ollut sujuvampaa se seurustelu. Tai Markku jäänyt kotiin. Sekin olisi toiminut kyllä.

Väliajalla Markku lähti vessaan ja me joimme naisten kesken kuohuviinit. Käytin tilaisuuden hyväkseni, Markku tilaa aina vain vissyvettä tai kahvia. Mikäpä siinä jutellessa, minusta Pipsa oli oikein fiksu ihminen, heillä tuntui olevan paljon yhteistä naisrakkauden lisäksi tietysti. Olivat ajatelleet muuttaa yhteen ja kutsuivat kylään. Sanoin epämääräisesti, että kyllä tullaan vaikka tiesin Markun jäävän tulematta enkä edes tiennyt koskiko kutsu Markkua ollenkaan.

Menimme kotiin Markun kanssa, hän ei matkalla puhunut mitään, itse jutustelin jotain teatterista.

Kotona hän istui tv:n ääreen ja tokaisi: - Kyllä on ikävä Tapania.

- Minulla ei, vastasin, enkä viitsinyt lisätä, että en ollut itse asiassa koskaan pitänyt koko Tapanista ollenkaan, mutta Tellun ja Markun takia olin häntä jotenkin sietänyt. Se oli jotenkin rehvakas mies. Sen enempää emme siitä illasta puhuneet ja harmi kyllä, Pipsakin sitten sen kesän jälkeen unohtui kun Tellu tapasi sen Kouvolan entisen kirjastoapulaisen Anssin, joka oli nyt kirjastonjohtaja mutta yhtä komea edelleen. Anssi ei onneksi tuntunut tanssejamme enää muistavan. Tellu värjäsi tukastaan hetkeksi sen väriraidan pois, itse asiassa hän otti vaaleat hiustenpidennykset aivan yhtäkkiä, koska Anssi piti vaaleista. Se oli erikoinen muodonmuutos, mutta lyhytaikainen, onneksi.

Pipsa oli oikein viehättävä nainen kyllä, häneen olisin mieluusti tutustunut syvemmin.

Ina Westman

5/7 Orava lintulaudalla



Tunsin, kuinka hiki valui tummansinisen Leonian lippalakin alta ohimoille, housut kahisivat rytmikkäästi. Sauvoista jäi syvät painaumat sateen pehmittämän hiekkatien pintaan. Vetkutin ylävartaloa puolelta toiselle. Sillä tavalla löytyisivät keskivartalolihakset, Fitness-lehden mukaan ne piti aktivoida maksimaalisen rasvanpolton saavuttamiseksi.

Samassa jutussa sanottiin myös, että joillekin ihmisille tulee helposti muskelit. Varmaankin se Tellun tyttöystävä oli sellainen ihminen. Minä kyllä veikkaan, että jotain palautusjuomia tai muita kepulikonsteja sai niiden eteen käyttää.

Olin seisoskellut lauantaina saunan jälkeen peilin edessä, en varsinaisesti peilannut, mutta arvioin kyllä, se on eri asia. Vedin vähän vatsaa sisään ja puristelin pakaroita yhteen. Kyllä, olin vielä ihan komea mies, ei siitä päässyt mihinkään. Jos vähän pudottaisi painoa, niin lihakset näkyisivät paremmin, olin heti seuraavana päivänä hakenut Prismasta kävelysauvat. Sovittiin myös vaimon kanssa, että pidettäisiin vähän taukoa perjantaipullasta.

Jos välillä kävisi kuntosalilla. Vaikka heti huomenna.

Kulttuuririennoissa en ajatellut hetkeen käydä. Sen verran paha maku jäi tästä viimeisimmästä kesäteatterista. Yhtä paha mieli tuli silloin kun Sulevi Peltola oli sairastunut ja pääosassa oli ollut Mikko Leppilampi.

Kaksi kertaa on ollut pakko väliajalla tilata konjakki. Silloin ja nyt viimeksi. Menin vessaan juomaan kummallakin kerralla.

Olivat ajaneet minut ihan tahallaan ansaan, vaikka todennäköisesti se oli ollut Tellun idea. Ja sen Pimpsan, vai mikä lie se nyt olikaan. Kaipa nyt kuitenkin voi ääneen sanoa, että jonkinlaista miestä paikalle odotin. Vaimo yritti esittää syytöntä, mutta kyllä hän oli tiennyt tästä. Miksi olisivat muuten valinneet niin kevytmielisen esityksen. Ihan varmasti oli tiennyt.

En puhunut niille enää sanaakaan loppuillasta. En suoraan sanoen tiennyt, mitä olisin sanonut. Että Tapani vaihtui sitten Pimpsaan? Olkoot sitten keskenään. Ihmeellistä vehkeilyä, suoraan sanottuna. Olen moderni mies, mutta en noin moderni.

Vaimo oli takuulla tiennyt jo siitä asti, kun se oli mennyt sinne mökille yksin. Siellä se oli ollut lukemassa jotakin Bukowskin novelleja, viinilasi oli ollut tiskipöydällä, näin kyllä.

Vaimo oli tietenkin siitä mökkikeikasta pahastunut ja kysynyt, että mikä oli hätänä, kun ei saanut enää mökilläkään olla rauhassa. Ei mikään, vaikka tavallaan aika paljonkin. Kaikki, jopa.

Tuli kyllä ikävä Tapania. Sanoin siitä vaimollekin, joka oli eri mieltä. Se tuntui nykyään aina olevan eri mieltä.

Siinä oli ollut aivan hyvä mies, kultturelli mutta suoraselkäinen samaan aikaan. Se oli harvinainen yhdistelmä, kulttuuripuolella kun oli kaikenlaista hiipparia. Tapani harrasti antiikkia ja kierteli paljon huutokauppoja. Hienoa taidelasia se oli niistä löytänyt ja tuonut kotiin, maljakoita ja tuhkakuppeja. Ja hauskoja vitsejä kertoi.

Joskus tuntui, että naisia oli kertakaikkiaan mahdoton miellyttää.

Kotipihalla huomasin, että olin painanut neljän kilometrin lenkin puoleen tuntiin, se oli ihan hyvä vauhti keski-ikäiselle miehelle. T-paita oli läpimärkä. Jäin venyttelemään seinää vasten, vaimo katsoi ikkunasta. Otin hetken mielijohteesta paidan pois ja pullistelin lihaksia hieman. Näkisi oikeaa miehen mallia.

Samassa huomasin, että lintulaudalla istui orava. Oravat olivat kyllä todellisia mulkkuja. Kyllä, mulkkuja, sen voi sanoa suoraan, kuten kaikki jyrsijät. Kyseinen lihava yksilö oli taas ajanut linnut pois ruokintapaikalta ja tunki poskiinsa ahnaasti pähkinää. Ei ollut se tavara oravalle vaan linnuille!

Miksi mikään ei voinut olla niin kuin kuului? Mikä siinä oli niin vaikea ymmärtää!

Otin pari äkäistä loikkaa kohti lintulautaa ja taputin käsiä yhteen. Orava kiepsahti pois ja loikkasi katolle. Sieltä se säksätti, kuin kurillaan, ihan varmasti kohta olisi taas pähkinän kimpussa. Jotenkin siinä sitten meni vähän hermo ja herkesin huutamaan.

- Ala painua! Tiehesi siitä! Senkin... homo!

Juuri silloin naapurin rouva kurkkasi ovesta.

Siinä tilanteessa oli aika vaikea mitään kevyttä jutustelua aloittaa, joten katsoin paremmaksi siirtyä sisälle. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki soittaa Tapanille.

Katja Lahti

6/7 Kuka vanhoja muistaa




Niistä kirjastopäivistä juolahti mieleeni, että olimme ennenkin Tellun kanssa tanssineet. Nuorina tyttöinä useinkin. Äiti ei siitä oikein tykännyt, pakotti pukemaan korkeakauluksisen paidan ja pitkän hameen. Näytin uskovaiselta ja se kai oli tarkoituskin.

Tellu pyöritteli päätään ja huokaili, sanoi että ryntäät olivat paras puoleni eikä niiden piilottelussa ollut järkeä. Hän sai minut lopulta houkuteltua vaatekauppaan, ostettiin äidiltä salaa topatut liivit ja tiukempi paita. Peilistä se näytti siltä, että mihin nuo ryntäät tota likkaa vie, mutta Tellu oli oikeassa: miehet lakkasivat katsomasta silmiin ja se oli edukseni kyllä. Kotiin palatessa vaihdoin aina kauluspaidan takaisin päälle ja piilotin liivit ja tanssipaidan samaan paikkaan kuin päiväkirjan eli huoneessani olevaan pyykkikoriin. Kaikki muut paikat äiti nuuski tarkasti, mutta sinne ei tirkistellyt koskaan, kun tarkoitus oli opettaa minut huolehtimaan itsestäni ja pyykeistäni.

Jos olisin kirjailija, löytäisin varmaan jotain symboliikkaa siitä, että pidin päiväkirjaa likapyykkien keskellä ja kirjoittaisin siitä ja äidistä kokonaisen muistelusarjan, kuten tämä Knausgård, mutta äiti karsi minusta runoiluhalut. Parempi oli hänen mielestään olla töissä kirjastossa, siellä sai lukea näön pilalle jos halusi. Tellu ei tiennyt mitä olisi elämällään tehnyt ja tuli perässä.

Markun ja Tapaninkin tapasimme sitten kylän tansseissa juhannuksena lukion jälkeen. Tai Tellu tapasi. Ei niistä kumpikaan minua huomannut, mutta siihen olin tottunut jo. Tellu tanssi molempien kanssa, muttei ollut kummastakaan kiinnostunut, sanoi minulle, että Markun vasen silmä katsoi killiin. Kuten katsoikin. En sanonut siitä Markulle koskaan mitään, viiskymppisenä Markku sai viimein silmälasit ja kummasteli minulle, että maailma jotenkin oikeni. En kehdannut mennä saunaan yhtä aikaa moneen viikkoon, huolestutti, että jos Markku viimeinkin näkee minkä mallisen naisen on vaimokseen ottanut. Mutta ei Markku sitä huomannut, eikä sitäkään että pudotin painoa viisi kiloa sauvakävelyllä.

Tellu päätti sitten ottaa Tapanin kumminkin sieltä tansseista saatille, eikä Markku keksinyt oikein muuta kuin pyytää minut. Sillä tiellä ollaan.

Siinä saattoi olla Tellulla ja Tapanilla jotakin esiaviollista toimintaakin, muistelen näin. Tellu ei ollut niistä niin tarkka. Enää en muista kuinka se Markun kanssa meni, mutta en usko, että meillä oli, kylillä puhuttiin ja tiedettiin tämmöiset asiat ja äiti oli kova vahtimaan ainoaa tytärtään. Hän sanoi että naisen maine on kuin sukka: käytettynä haisee pahalle. En päässyt Markulle yöksi, enkä varmaan olisi kyllä mennytkään, näin luulen. Markun äiti oli erikoinen ihminen. Emme tulleet oikein tutuiksi koskaan.

Markku luuli seurusteluaikoina, että osaan leipoa hyvää pullaa, koska äiti osasi ja tarjosi aina kun sulhasehdokas oli meillä kylässä. Toivoi, että pääsen pian kihloihin ja muttan pois kotoa pyykkikoreineni. Markku luuli, että tämmöiset asiat periytyvät. Eivät periydy. Anoppi muutaman kerran maistoi pulliani ja jätti aina puolikkaan syömättä. En tänä päivänäkään tiedä, mikä vika pullissani oli, hän meni hautaan sitä sanomatta. Paras puoli hänessä oli vaiteliaisuus. Silloin harvoin kun avasi suunsa toivoin, ettei hän olisi sanonut sitäkään vähää. Hänestäkin voisi kirjoittaa muistelusarjan tai ainakin yhden luvun siitä, kuinka monella ilmeellä hän osasi vaieta. Markku alkoi ostaa valmiita pullapitkoja ja sopi se niinkin. Olen parempi lukemaan ja lausumaan Edith Södergrania kuin seisomaan hellan ääressä.

Kyllä se Tellukin siitä nuoruuden vimmastaan sitten asettui, moneksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes yhtäkkiä jätti Tapanin. Oli se yllätys.

Tai jos suoraan sanon niin ei ollut. 

Jotain semmoista olin aavistellut vuosia, ehkä oikeastaan jo häistä asti. Kerran se Tapani minuakin humalaspäissään lähestyi epäsopivasti. En kertonut Tellulle, enkä Markulle, mutta arvasin etten ollut ainoa. Kuten äiti aina sanoi, sain olla onnekas, että joku huoli. En ollut sillä lailla miesten suosiossa kuin Tellu, joten varmasti oli Tapani muitakin kopeloinut kuin minut. Voi hyvä tavaton miten epämiellyttävä mies tahmaisine sormineen. Hetken meinasin lyödä häntä suoraan nenään, mutta arvasin, että siitä tulisi selittämistä joten sylkäisin häntä vain silmille. Siitä ei Tapani tykännyt, tulistui oikein kun oli niin tukevassa humalassa, mutta sihisin hänelle, että kerron Tellulle ja siihen loppuu se leikki. Tapani suori siitä matkoihinsa kossupulloineen.

No kuka näitä vanhoja nyt enää. Tapanikin mennyttä elämää Tellulle, ihme että olivat niinkin pitkään. Se on kumma se Tellun viehätysvoima, jatkuu ihan samanlaisena kuin 35 vuotta sitten. Kysyin Markulta joskus olisiko se ottanut Tellun jos olisi saanut, mutta ei se ymmärtänyt kysymystä. Kielsi koskaan Tellua edes vilkaisseensa. Mutta kyllä minä muistan. Kysyin senkin olenko viehättävä hänestä edelleen, mutta Markku piti tätä jotenkin turhana uteluna. Sanoi ettei osannut minua enää sillä lailla arvioida, kun olen vaimo.

Mielestäni voi vaimoa ihan hyvin arvioida naisena myös. Ja pitäisikin. Näin sanotaan nykyään Kodin Kuvalehdessäkin, jota toisinaan kirjastossa luen. Markun puolestaan pitäisi ostaa uudet silmälasit ja myöntää kaljuuntuvansa. Kaljut ovat kovin miehekkäitä, ei sitä tarvitse piilotella. Kouvolan kirjastonjohtajakin oli menettänyt tukkansa, kun viimeksi hänet näin, siellä kirjastopäivillä. Ei ollut mikään pojankloppi enää, vaan oikein miehekäs mies. 

Ina Westman


7/7 Sodassa ja rakkaudessa




Kelloradion punaiset numerot näyttivät 4:18. Yöpaita oli selästä märkä. Niin kävi, kun kuume laski. Olin saanut siitä paidatta riekkumisesta flunssan.

Muuten en nähnyt unia, mutta kuumeessa kyllä. Hyvin todentuntuisia. Olin lavatanssien humppaorkesterissa rumpalina, mutta en osannut soittaa tahtiakaan, eikä minulla ollut edes kapuloita. Muu bändi ei näyttänyt huomaavan, mutta yleisöstä joku punatukkainen nainen heitteli minua kohti kaikenlaista tavaraa, proteiinipatukoita ja tamppooneja, joita väistelin. Heräsin juuri ennen kuin rumpusetin päälle rysähti nojatuoli.

Ehkä hiki johtuikin siitä unesta.

Vaimo kuorsasi kevyesti niin kuin sillä oli tapana, en siitä ollut kaikkien näiden aviovuosien aikana huomauttanut. Nousin ylös ja menin keittiöön, kaadoin itselleni pienen konjakin, minulla on sitä aina pikkupullo kylpytakin taskussa. Se on paras flunssalääke, sanoi apteekkari mitä sanoi.

Ne lavatanssit näköjään kummittelivat mielessä vieläkin. Vaikka niistä oli jo mitä, yli kolmekymmentä vuotta, itse asiassa melkein neljäkymmentä.

Tapanin kanssa oltiin liikenteessä, se oli sukinut huoltoaseman vessassa vaseliinia tukkaan, hän laittoi sitä aika paljon, jopa vähän liikaa, mutta en minä sitä sille sanonut. Tapani sen sijaan oli ollut vähän pahana, kun olin laittanut uudet farmarihousut. Hänestä tansseissa olisi pitänyt olla suorat housut, mutta minä olin eri mieltä.

Tapani oli heti tanssipaikalla huomannut Tellun ja Tellun ystävättären. Ja niin minäkin. Ei voinut olla sitä esillepanoa huomaamatta, nuorempana miehenä sellaiset huomasi helpommin. Ihme etteivät neidit kärsineet hypotermiasta niin vähän oli molemmilla päällä ja ulkona vain 16 astetta, vaikka oli kesäkuu. Siinä otettiin Tapanin kanssa nopea katsekontakti, että tuonne päin, ja lähdimme kävelemään kaksikkoa kohti. Yritin kävellä vähän nopeammin kuin Tapani, että olisin päässyt ensimmäisenä pyytämään Tellua tanssimaan, mutta peijakkaan farmarit kiristivät haaroista niin, että Tapani kiilasi edelle.

Näissä asioissa Tapani oli selvästi kokeneempi. Sen jälkeen pistin aina tansseihin suorat housut.

Mutta fakta on, että loppujen lopuksi minulla kävi parempi tuuri kuin Tapanilla, näin jälkikäteen kun ajattelee. Vähän nolottaa, että olin sillä tavalla antanut ulkonäön pettää.

Siinähän kävi sitten se välikohtauskin ja kaikki.

Tellulla oli tansseissa kauhea vienti, mutta Tapani pärjäsi hyvin, kunnes paikalle ilmestyi kilpakosija, sellainen tumma, mahdollisesti ulkomaanelävä, jonka tukka ei kaivannut synteettisiä muotoilutuotteita. Siinä meinasi niskat katketa hameväeltä kun tämä hidalgo käveli lavan reunaan ja jäi siihen nojailemaan kuin joku Gary Grant. Ja katseli siinä Tellua ja ystävätärtä oikeinkin himokkaasti.

Myönnän kyllä, silloin tuli sellainen lievä paniikki ja tein jotain vähän arveluttavaa, mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta hätä ei lue lakia, eikös se niin ole! Mikä nyt sitten kenenkin hätä on, mutta tässä kyllä oli ihan objektiivisestikin tarkasteltuna selvät vaaran merkit ilmassa.

Mutta ei hän pahasti vahingoittunut, vaikka joutuikin paikalta poistumaan terveyskeskukseen. Hieman alaselkäänsä piteli. Tapani kyllä oli aavistuksen näreissään siitä, että olin koko hänen vaseliinipurkkinsa levittänyt siihen lattialle pisuaarin eteen.

Tehty mikä tehty. Eikä sitä tekemättömäksikään saa, tällaisia nuoruuden tohelointeja.

Mutta entäs, jos siinä liukkaalla linoleumilla nyrjäytti selkänsä Tellun unelmien mies? Se, jonka kanssa hän olisi ikuisesti ollut yhdessä onnellisena? Ei olisi tarvittu Pipsaa.

Noh, turhahan sitä nyt on vatvoa. Jostain nämä vanhat tapahtumat nyt kumpusivat mieleen.

Näin viime torstaina sauvakävelyllä Tellun itkevän metsässä, ainakin luulen niin, en nähnyt kasvoja. Joku pinkkiin ulkoiluasuun pukeutunut tummatukkainen nainen vollotti siinä tien poskessa kannon päällä kuin ei olisi ikinä aikaisemmin vollottanut. Ehkei se ollutkaan, pidätellyt vain tähän asti, vaikka 50 vuotta on kyllä pitkä aika pidätellä itkua. En ole koskaan tiennyt, mitä itkevälle naisihmiselle pitää sanoa, varsinkaan Tellulle, joten kävelin vain äkkiä ohi niin että meinasi pakaralihas revähtää.

Olin vähän erikoisessa mielentilassa siinä kun tulin sisälle, ja tein jotain odottamatonta. Halasin vaimoa, vaikka en ollut käynyt suihkussa. Se näytti siitä yllättyneeltä ja jopa ilahtuneelta. Siinä samassa mielenhäiriössä ehdotin sille, josko sen pitäisi sittenkin mennä sinne Tellun naisiltamiin. Tällä kertaa se näytti enemmän yllättyneeltä kuin ilahtuneelta, mutta sanoi, että harkitsee asiaa.

Harkitsevuus on vaimon paras puoli, aina ollut. Se sopii niin naiselle kuin miehelle.

Jotenkin tuli sitä Tellua surku. Vaikka mistäs minä tiedän, mitä se nainen itki ja oliko se Tellu alkuunkaan. Kyllä elämässä voi muutakin surua olla kuin menetetyt rakkaudet. Esimerkiksi se, että naapuri tai joku vastaava kirjoittaa paikallislehteen mielipidekirjoituksen siitä, että miesten paidattomuus pientaloalueella ei ole asiallista.

Ei olekaan, siitä tulee flunssa.

Ehkä Tellu ei ollut parisuhdeihminen ollenkaan, on sellaisiakin, jotka mieluummin ovat itsekseen. Ehkä eivät olleet Tapanin kanssa kumpikaan, mistä sitä tietää. Avioliitto ja mielenrauha eivät joskus satu samaan pakettiin. Silloin pitää valita toinen.

Katja Lahti


Sisällön tarjoaa Blogger.