Näytin linnulle tyhjää siideritölkkiäni ja levittelin käsiäni, mutta lokki otti pari askelta sivulle ja päästi kimakan naukaisun, joka kimpoili puistoa ympäröivän kivikorttelin seinien kautta tärykalvoilleni. Pöhkö otus, ajattelin, mutta olkoon siinä sitten. En voinut mennä takaisin kaksiooni, sillä olohuoneessa oli helteellä iltayhteentoista asti vähintään 32C astetta ja tuulettimeni oli alkanut pitää omituista papatusta. Jatkoin Facebookin selaamista linnun tuijotuksesta välittämättä.

Somesta näki, ettei kaupungissa ollut kesäisin ketään. Kaikki ystäväni ja tuttavani olivat rantalomilla tai mökeillään, skoolasivat kuohuviinillä purjeveneidensä kansilla, söivät laiturilla raparperipiirakkaa iltapalaksi tai nakuttivat kokoon uutta terassia. Minä istuin juomassa lämmintä siideriä puistossa. Yllättävän paljon ne kirpaisivat edelleen, tallenteet ystävien ja perheen kanssa vietetyistä hetkistä, vaikka luulin, että olin niihin jo tottunut. Erosta oli kuitenkin jo melkein vuosi ja olin selvinnyt joulustakin hengissä, mutta kesä oli monella tapaa julmempi ajanjakso, pitempi ja alleviivaavampi. Exän grillauspäivitykset olin piilottanut kokonaan, vaikka ihan hyvissä väleissä olimmekin. Hänen elämäntapahtumistaan tykkääminen tuntui teennäiseltä, enkä halunnut vaikuttaa stalkkerilta. Halusin tykätä omasta elämästäni, mutta sinkkunaisen arjessani ei ollut kauniita kuvia jaettavaksi eikä mitään muutakaan päivitettävää. Töissäkin oli tylsää eikä yhtään #blessed, sillä olin siivoojan lisäksi ainut ihminen koko konttorilla.

Kun nostin katseeni puhelimestani, näin, että lokki tepasteli edelleen hiekkatiellä. Se katseli minua pää kallellaan ja lähti sitten kävelemään puistosta poispäin, muutaman metrin jälkeen se pysähtyi ja tavoitti uudestaan katseeni, naukaisi tällä kertaa pehmeämmin. Minulle tuli omituinen tunne. Ihan kuin se olisi odottanut minua.

- Mitä oikein haluat, kysyin varovaisesti, mutta lokki ei vastannut.

Ajattelin hieman sapekkaasti, että ehkä minun pitäisi ottaa lokista kuva – Tegelhamnista Skattalle liftannut sotka oli kuitenkin kiinnostavinta, mitä minulle oli tänään tai oikeastaan kuukauteen tapahtunut, mutta päätin nousta ylös ja lähteä kävelylle. Yllätyksekseni lokki naukaisi ilahtuneena ja nousi siivilleen. Se lenteli matalalla yläpuolellani ja pysähteli välillä lyhtypylväiden päälle. Epäilin sen haluavan paskoa päähäni, mutta kuljimme sulassa sovussa kohti rantaa.

Laskevan auringon oranssi välkkyi rakennusten ylimpien kerrosten ikkunoista. Käveleminen teki hyvää, se oli yllättäen vilvoittavampaa kuin istuminen. Ostin kauppatorilta hodarin ja smoothien ja heitin lokille palan sämpylää. Se hotkaisi palasensa ammattimaisen nopeasti ja lennähti kohti Esplanadia. Minä seurasin perässä. Välillä katseeni eksyi ja sekoitin sen muihin lokkeihin, mutta silloin se laskeutui eteeni tuijottamaan ja naukumaan äkäisesti. En tiennyt kumpi matkaa oikein johti, mutta etenimme Stockmannin nurkalta Rautatieaseman ohi Oodille. Lokki suuntasi kohti Töölönlahtea ja minua alkoi arveluttaa koko touhu, ei tällaista voinut kenellekään tapahtua.

Yllätyin siitä, miten paljon ihmisiä oli liikkeellä. Musiikkitalon portailla istuskeli nuoria ja ilta-auringon suuntaan antavat terassit olivat yllättävän täynnä. Töölönlahden puistikosta alkoi kuulua musiikkia ja lokki lensi päättäväisesti ääntä kohti. Pienellä aukealla esiintyi akustisesti coverbändi, jonka solisti lauloi Chris Cornellin äänellä Jäätelökesää. Osa ohikulkijoista vain hidasti matkaansa bändin kohdalla, mutta osa pysähtyi ja jäi jammailemaan biisin tahtiin. Lokki laskeutui suihkulähteen viereen, joten minäkin pysähdyin.

Katselin hiljalleen kasvavaa väkijoukkoa ja mietin, miksi somesyötteeni ei ollut näyttänyt minulle tätä, elämää siellä, missä minä oli. Kaupunki oli kesästä huolimatta, tai juuri siksi, täynnä ihmisiä – sinkkuja, kesäleskiä, lomailijoita, kukkienkastelijoita tai opiskelijoita. En ollutkaan jäänyt rannalle, katselin vain väärään suuntaan. Minun kuplani ulkopuolella tapahtui vaikka mitä.

Kun kappale loppui ja ihmiset alkoivat taputtaa, bongasin läheiseltä nurmikolta istumasta pikkuserkkuni, joka heilautti minulle kättään. Kävelin oitis tervehtimään häntä. Rainerin seurassa istui amerikkalainen tutkijaporukka, jolle hän oli luvannut näyttää kesäistä Helsinkiä. Rainer esitteli minut ystävilleen ja he pyysivät minut istumaan seuraansa. Ennen kuin ehdin kursailla, Rainer oli jo kaatanut valkoiseen muovimukiin lämmintä roséviiniä ja ojensi sitä minulle, ja seurueen muut jäsenet tekivät tilaa viltille. Rainer kertoi, että hänen poikaystävänsä oli lähtenyt Eurooppaan reilaamaan ja hän oli jäänyt kotiin kirjoittamaan graduaan.

Bändi aloitti uuden kappaleen. Kaliforniasta kotoisin oleva David kumartui puoleeni ja kysyi, mistä biisi kertoi. Kerroin, että kappaleessa tavallaan lohdutetaan kuuntelijaa kertomalla, että vielä on kesää ja kauniita päiviä jäljellä. Hän nyökkäili kohteliaasti, mutta piti kerrassaan omituisena ajatusta, että vain kesällä voisi löytää ystävän ja saada tilaisuuden. Minua alkoi naurattaa. Elämä ei loppunut kesään sen kummemmin kuin jouluun tai eroonkaan. Mutta yksinäisyyteen se kyllä loppui. David nyökytteli.

– Ei kukaan tule aikuista ihmistä kotoa hakemaan.

Ja silloin muistin lokin. Käännähdin ja katselin ympärilleni silmiäni siristellen, mutta en nähnyt lintua enää missään. Naurulokki oli hakenut minut mukaansa ja tuonut minut ihmisten joukkoon, nyt sillä oli jo kiire toisaalle, johdattamaan naurun äärelle niitä, jotka naurua kaipasivat. Ehkä se suuntaisi takaisin lahden toiselle puolelle laulaakseen kimakalla äänellään Allsång på Skansenilla, ehkä se istui suppilaudan tuhdolla matkalla Roskapankkiin tai ehkä sillä oli kiire jatkaa Allegrolla Pietariin. Kuka tietää. Nau'uin sille mielessäni kiitoksen. Olkoot ihmiset sinua kohtaan avomielisiä ja kiiriköön naurusi kesäyössä taivaan katolle asti.