Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Fanni ja isoisä

28.9.18
Ote Ina Westmanin romaanista Henkien saari, Kosmos 2018




Milloin ihminen kuolee, Fanni kysyy isoisältä kun he löytävät omasta salaisesta paikastaan kesän ensimmäiset mustikat.

Sitä ei oikein tiedä, isoisä vastaa. Yleensä sitten kun ihminen on oikein vanha ja kauan elänyt ja tullut vähän väsyneeksi jo.

No milloin äidit kuolee, Fanni kysyy.

Isoisä hymyilee. Äideillä se on sama juttu, hän vastaa.

Mutta isoäiti kuoli aika kauan sitten. En muista häntä enää, Fanni sanoo. Minne ihminen sitten menee kun se kuolee, meneekö se avaruuteen?

Joo, taitaa mennä, niin voi kyllä sanoa.

Tuleeko se takas sieltä?

Ei tule. Sen takia kuolema tekee aikuiset vähän surulliseksi.

Mutta miten sitä sitten voi nähdä enää, jos ei palaa sieltä avaruudesta, Fanni kysyy ja hänen silmänsä tulevat täyteen kyyneliä.

Isoisä liikuttuu jälleen kerran, pienen tytön herkkyys järkyttää häntä kerta toisensa jälkeen. Onko lapsen herkkyyttä mahdollista säilyttää, pitäisikö edes, miten juuri Fanni voi pärjätä tässä maassa herkkyytensä kanssa murenematta vähitellen täysin?

Ei sitä sitten enää voikaan nähdä, isoisä vastaa, mutta muistella voi aina.

Onko sulla isoäitiä ikävä?

On kyllä, isoisä vastaa. Häntä on usein kovin ikävä, oikeastaan joka päivä.

Fanni ojentaa pienen, mustikoista sinistyneen kätensä isoisälle. Annan sulle tämän isoimman mustikan niin sitten sulle tulee parempi mieli, hän sanoo ja ojentaa vähän jo musertunutta pehmeää mustikkaa.

Kiitos, isoisä sanoo ja antaa Fannin laittaa mustikan hänen suuhunsa. Onpa se maukas. Nyt tuli kyllä parempi mieli.

Taitoluistelija II

23.9.18
Jatko-osa: Jenny 2012 (romaanista Lasitehdas)



Koregrafiassa vaikeinta oli hillitä itseään, ottaa ensimmäiset kahdeksan tahtia riittävän rauhallisesti, ja vasta sitten päästää irti. Muuten hän muisti kyllä kaiken, rivit ja piirit, myllyn jälkeisen liukusarjan, avorivistön ja läpimenon, kertauksen ja piruettisarjan. Lady Gagan biisi oli soinut Jennyn päässä jo useamman kuukauden. Vain lentokoneen lähtökiihdytys oli saanut esityksen hetkeksi pois mielestä.

Jäähalli sijaitsi Alppien keskellä, se oli uusi ja moderni, pari vuotta sitten pidettyjä jääkiekon MM-kisoja varten pystytetty. Pukuhuoneet olivat siistit ja siellä haisi kumi, vessoja oli joka käytävällä. Ilmastointi oli liian kovalla, ja koko joukkue oli mintunvihreissä kisa-asuissaan kananlihalla. Valo heijastui valkoisesta jäästä niin kirkkaana, että Jenny oli joutunut siristelemään silmiään harjoituksissa.

Minna lisäsi otsaansa puuteria pienestä rasiasta. Pukuhuoneessa tuoksui hiuslakka ja jännitys. Kirsti oli sanonut, että jännittää saa, mutta ei pelätä. Siinä oli iso ero. Mokaamisen pelkääminen aiheuttaa mokat, sitä valmentaja oli heille jankuttanut kolme vuotta. Pelko kääntyy epävarmuudeksi, jännityksestä saa riemua.

Jenny tiesi, ettei kameroita saanut katsoa yhtään vaan pitää kontakti joukkueeseen. Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että joku pikkutyttö jossain katsoisi kuvaa, kun heidän joukkueensa kaartaisi jäälle ja asettuisi alkumuodostelmaan. Ihan niin kuin Jennykin oli katsonut melkein 10 vuotta sitten. Hän oli mennyt ihan ruudun lähelle, jotta olisi nähnyt kaiken. strassit ja nutturat, katsonut hurmioituneena, miten samaan tahtiin tyttöjen kädet nousivat ja vartalot kääntyivät. Hän oli tallentanut ohjelman digiboksille ja katsonut sen uudestaan, satoja kertoja, kunnes oli osannut ulkoa jokaisen liu'un ja piruetin jokaisesta esityksestä.

Sitten isä oli vahingossa poistanut ohjelman. Näin jälkikäteen yhdeksänvuotiaan raivolla kehitetty viikon mittainen mökötyskohtaus oli ollut hieman huvittava, mutta äiti oli nähnyt tragedian syvyyden ja lohdutukseksi vienyt hänet hallille katsomaan taistoluisteluharjoituksia. Kampaajana äiti tunsi kaikki, ja muodostelmajoukkueen valmentaja oli hänen asiakkaansa. Jenny osallistui jo seuraavan viikon treeneihin. Luistimet käytiin ostamassa Emmauksesta. Ne olivat vähän pienet ja puristivat varpaat tunnottomiksi, mutta Jenny ei uskaltanut ottaa riskiä, ettei oikeankokoisia löytyisi. Hän valehteli, että ne olivat täydelliset.

Team Finland -takin hihat kahahtivat, kun Jenny kumartui kiristämään luistintensa nauhoja. Varren kultaiset, koukeroiset kirjaimet kiilsivät, vaikka nahka oli jo pehmentynyt eikä enää hangannut kehräsluuta. Lottovoiton jälkeen hän oli käynyt isän kanssa Helsingissä erikoisliikkeessä. Jenny olisi ottanut jo ensimmäisen kokeilemansa parin, mutta myyjä oli nähnyt riittävästi asiakkaita ymmärtääkseen, milloin asiakas tiesi, mitä halusi ja milloin ei – ja ollut oikeassa. Neljännen parin jälkeen Jenny oli ymmärtänyt, mitä kengän istuvuus tarkoitti. Hän oli valinnut hieman normaalia leveämmän lestin ja matalaan jalkapöytään sopivan, vuoratun mallin.

– Laitetaanko tilaukseen samat mustana, myyjä oli tiedustellut Juhanilta.
Jenny oli katsonut isäänsä ja nyökännyt.
– Otetaan.
– Entä terien kiinnitys?
– Ei kait se ilmankaan suju, isä oli murahtanut nurkastaan ja latonut setelit pöytään.

Jenny oli pitänyt laatikkoa sylissään koko automatkan kotiin. Se oli vieläkin Jennyn huoneessa sängyn alla.

Kuuteentoista vuoteen Jennyn elämässä ei ollut tapahtunut mitään, ja sitten yhtäkkiä oli tapahtunut kaikki. Joskus aamulla oli vieläkin vaikea muistaa, mikä kaikki oli muuttunut, mullistunut. Kirsti oli käynyt puhumassa lasitehtaan ja painotalon joukkueen sponsoreiksi ja he olivat tilanneet kiiltävän turkoosit kilpailupuvut, joihin äiti oli ommellut tyllihelmat. Sitten he olivat istuneet hermostuneina bussiin, joka oli vienyt heidät SM-kisoihin. Esitys oli mennyt täydellisesti, piruetit olivat pyörineet vinhasti, sarjat olleet taimissa. Kun Jenny oli seissyt lopetusmuodostelmassa kasvot loistaen ja rinta kohoillen, hän tiesi, että suoritus oli mennyt nappiin. Tuloksen julkistamisen jälkeen he olivat kaikki huutaneet, itkeneet vuolaasti, kirkuneet, halanneet ja itkeneet vähän lisää. Tunne oli ollut sanoinkuvaamaton ja joukkue kertasi sen vielä suuremmaksi.

Ja täällä he olivat nyt, parikymmentä tyttöä tuppukylästä. Heidän omituinen, mutta hyvin yhteen sopiva ja sisukas joukkueensa, edustamassa Suomea.

Ja Kirsti.

Onneksi Kirsti oli tullut. Nähnyt heidät, pysähtynyt ja mennyt juttelemaan silloisen valmentajan kanssa. Pinjan äiti oli luovuttanut mielellään valmentajan tehtävät taitoluistelua ikänsä harrastaneelle Kirstille ja jäänyt kassanhoitajaksi ja mokkapalojen leipojaksi. Kirsti oli ripotellut koko joukkueen päälle taikapölyä kuin Helinä-keiju. Unelma pitää ensin nähdä, sitten sen voi saavuttaa, hän oli sanonut ja laittanut tytöt makaamaan jäälle silmät kiinni. Kirsti oli puhunut ja he kaikki olivat hengittäneet jään kylmää tuoksua ja antaneet mielensä liukua ja taipua Kirstin sanojen mukana. He kuulivat hurraavan katsomon ja nostivat yhdessä kullanvärisen pokaalin ylös ilmaan.

Ihan aluksi Kirsti oli halunnut tutustua kaikkiin tyttöihin henkilökohtaisesti ja vienyt Jennynkin ABC:lle kahville.

– Minä näen sinussa lahjakkuuden lisäksi peräänantamattomuutta ja sisua. Mistä sinä sitä ammennat? Kotoako?
– Tavallaan.

Jenny ei kehdannut katsoa Kirstiä silmiin. Kotoa, mutta ei sillä tavalla kuin Kirsti luuli. Vanhemmat olivat olleet lähinnä käänteisenä inspiraationa. Kun veli oli lähtenyt armeijaan, kupla Jennyn ympärillä oli alkanut pienentyä. Sen rikkomiseen tarvittiin enemmän kiukkua kuin sisua.

– Ymmärrän. Perhe voi olla draiverina monella tavalla.
– Eivät ne tästä tajua mitään, eivätkä mistään muustakaan.
– Pääasia että ovat edes kiinnostuneita.
– Niin kai sitten.
– On niitäkin, joilta ei ikinä kysytä miten treenissä meni.

Kirsti oli vakavoitunut.

– Mutta sä treenaat liikaa. Sä tarvitset muutakin kuin jäätreeniä edetäksesi, tanssija tarvitsee elämäniloa, Kirsi piti tauon ja jatkoi, – Ilon kautta, ei kivun. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
– Ehkä.

Kirsti oli lahjoittanut hänelle vanhat luistimensa, ne olivat juuri sopivankokoiset, mutta vannottanut, että Jenny treenaisi niillä vain iloisia temppuja. Jenny oli luvannut. Ja lupaukset hän oli tottunut pitämään.

– Jenny. Jenny hei, huhuu, kuuletko? Kirsti seisoi hänen edessään.
– Ai sori, olin aivan ajatuksissani, Jenny nauroi.
– On aika herätä. Luotan sinuun, ei mulla muuta.

Kuuluttaja sanoi jotain ensin saksaksi ja sitten englanniksi.

– No niin tytöt, nyt mennään, Kirsti taputti käsiään.

Pukuhuoneeseen tuli liikettä, kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa piiriin, laittoivat kädet toistensa olkapäille ja tiimihuuto kajahti pukuhuoneen seinistä käytävälle. Teräsuojat kopisivat betonilattiaan, kun he lähtivät kohti jäätä. Jennyn jalat tuntuivat varmoilta eikä hän pelännyt enää haihtuvansa ilmaan tai leijuvansa avaruuteen.

Kipu oli haalistunut siniseksi muistoksi ja kulunut sitten kokonaan pois, eikä se kasvanut enää takaisin. Sen paikka oli viety.


Taitoluistelija I

21.9.18
Jenny Ollikainen 2010 (romaanista Lasitehdas)



Vielä yksi ylämäki ja polku metsän läpi, sitten hän olisi kotona.

Treenikassin hihna painoi Jennyn olkapäätä tunnottomaksi, luistinten teräsuojukset kalisivat toisiaan vasten askelten tahdissa. Treeneissä hän oli oppinut sietämään kipua, sitä ei saanut ajatella yhtään, piti ajatella mukaansatempaavia, energisiä laulunsanoja, vaikka sitä, missä rakkaus on rantaan vyöryvä hyökyaalto. Hän oli siinä hyvä, osasi jättää puutuneet varpaat ja särkevät sääret huomiotta samalla tavalla kuin reppuun työnnetyt roskat ja naamaa raapivat lumipesut.

Aina silloin tällöin joku vanhemmista tarjosi Jennylle kyytiä, mutta hän käveli mieluummin. Jenny asui aivan eri suunnalla kuin muut tytöt ja kävellessä sai valita itse vauhdin ja olla omissa ajatuksissaan. Ei tarvinnut esittää, että oli reipas ja kiinnostava, vaikka oli hiljainen ja finninaamainen rumilus, jolla ei ollut vielä minkäänlaisia lukiosuunnitelmia. Matkan sai kävellen puristettua 27 minuuttiin eikä tarvinnut vastata lopuksi siihen samaan kysymykseen. Kyllä, hänen kotitalonsa oli se vanha hullujenhuone. Heh heh.

Minnan isän kyytiin hän joskus meni, mutta Huoviset olivat nyt reissussa, ne lähtivät aina lomalla jonnekin, toisin kuin äiti ja isä. Jenny oli saanut päivällä puhelimeensa hienoja kuvia ystävästään tekemässä hassuja ilmeitä jokilaivalla, Minna oli saanut kesällä synttärilahjaksi Nokian N97:n, jolla sai mahtavia kuvia. Jenny oli tekstannut takaisin Ikävä <3. Minna oli aina iloinen ja hauska, se oli rippileirillä järjestänyt makuupussitanssit ja hän oli nauranut niin, että posket olivat tulleet kipeiksi.

Viime kesänä he olivat ahtautuneet neljäksi tunniksi kuumaan Asconaan, koska isä oli halunnut mökille. Jennylle oli tullut takapenkillä lukemisesta paha olo ja Juha oli murjottanut pudotettuaan karkkinsa lattialle. Saaressa ei ollut mitään tekemistä, kuten ei elämässä yleensäkään. Järvi oli tumma ja pieni, mökki samanlainen. Huussissa oli ampiaispesä, joten tarpeet piti tehdä ämpäriin. Juha jaksoi seistä kivellä hyttysten syötävänä ja onkia järvestä ruutanoita, mutta Jenny istui kaksi viikkoa sisällä lukemassa, kolme kertaa saman kirjan. Kotona olisi ollut parempi lukuvalo. 

Ja kerran he olivat käyneet Tukholmassa, äiti oli voittanut arpajaisissa C-hytin. Isä oli seisovassa pöydässä lorottanut punaviiniä korkeaan tuoppiin niin, että koko lasi oli ollut puolillaan punaviinivaahtoa, ja syönyt katkarapuja kuorimatta. Isä ei ikinä humalassa ollut pelottava, vaan omituinen, liian iloinen ja riehakas, siksi kai se joi, mutta noloa se silti oli. Se lauloi käytävillä armeijamarsseja ja halaili kaikkia, erityisesti muita miehiä. Aamulla se oli laittanut pienestä pullosta kahviin yskänlääkettä. 

Äiti oli pakottanut Jennyn mukaansa porealtaaseen. Heillä oli ylivoimaisesti hirveimmät uimapuvut ja Jennyä oli hävettänyt, siellä oli muita samanikäisiä tyttöjä joilla oli kirkkaanväriset bikinit. Juha oli juonut salaa sinisiä enkeleitä ja yrjönnyt yöllä yläsängystä suoraan hänen taxfree-karkkiensa päälle. Seitsemännen kerroksen aulassa hän oli viihtynyt, siellä sai istua rauhassa ja katsella ihmisiä. Jos ihmisiin kyllästyi, oli lasin takana rumanharmaa, keinuva meri ja äärettömiin jatkuva horisontti.

Jenny hyppäsi tieltä ojan yli pimeälle metsäpolulle. Treenikassi heilahti ja kipu iski taas. Hyvä. Uusi valmentaja oli sanonut, että hän treenasi liikaa ja kieltänyt häntä rikkomasta itseään.

Valmentaja ei ymmärtänyt, että kipu oli pakollista, se piti hänet kiinni tässä hetkessä, esti häntä haihtumasta syysilmaan. Jenny teki korkeimmat hypyt, koska maan vetovoimakin halusi päästää hänestä irti. Kirsti ei tiennyt, etteei ollut mitään muuta kuin jää, vauhti, hypyt ja paljetit. Ellei voinut luistella tai lukea, oli ihan sama, missä sekuntiviisarin etenemistä tuijottaisi ja pitkästyisi. Aikaa hänellä oli aivan liikaa, tylsää, matelevaa, turhaa aikaa. Jos odottavan aika oli pitkä, niin mitään odottamattoman aika se vasta pitkä olikin.

Vain kirjoilla oli sama vaikutus kuin jäällä, ne taikoivat hänen oman elämänsä hetkeksi näkymättömiin. Hän oli ala-asteikäisenä etsinyt kotoa lukemista, mutta ei kirjahyllyssä ollut kuivakukkien lisäksi kuin Spectrumin tietosanakirjasarja, Raamattu ja Seitsemän veljestä. Kirjastokortti oli vyöryttänyt Jennyn eteen Potterit, Soturikissat, Viisikot ja jopa Tiina-kirjat, vaikka ne olivatkin muiden mielestä vanhanaikaisia ja lapsellisia. Ihan sama. Lukiessa ei tarvinnut katsoa kelloa ja toivoa huomista, joulua, kesää tai sitä, että pääsisi pois tästä tuppukylästä.

Jenny nousi kotipihalle parkkipaikan takaa, kiipesi matalan aidan yli ja etsi katseellaan oikean ikkunan. Ruskea rullaverho oli vedetty olohuoneen ikkunan eteen, joten sisälle ei nähnyt. Äidin Nopsa nojasi seinää vasten. Se ei ollut ikinä lukossa, kuka sen veisi. Ovelle kuului omituista elämöintiä. Jenny veti kertaalleen kylmää syysilmaa keuhkoihinsa niin syvään, että sattui. Sitten hän käänsi avainta lukossa ja astui sisään. 

Jenny tunsi kävelleensä keskelle kesäteatterin kenraaliharjoituksia. Isoveli oli kotona käymässä, se seisoi keskellä olohuonetta määrittelemätön ilme kasvoillaan. Isä istui puhelin kädessään kukkakuvioisella vuodesohvalla suu auki. Isän posket punoittivat, se oli varmaan taas juonut. Mutta äitikin näytti olevan kiihdyksissään samalla tavalla kuin pari viikkoa sitten, kun telkkarista oli tullut homoilta.

Jenny jäi seisomaan eteiseen ulkovaatteet päällä, odottamaan selitystä. Äiti sai ensimmäisenä toimintakykynsä takaisin, käveli hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista. Treenikassi putosi kolahtaen lattialle, olkapäätä alkoi kihelmöidä.

– Jenny, et varmana usko, meillä on käynyt tuuri!

Jenny tuijotti äitinsä suuta, alahuuli värisi omituisesti.

– Me ollaan voitettu lotossa! Ainakin miljoona! Meillä on nyt rahaa, ymmärrätkö sinä? Me voimme… voimme vihdoinkin tehdä jotain, olla jotain!

Nurmikkoa jäljittelevä ruskea kuramatto tuntui antavan periksi Jennyn jalkojen alla, se tuntui samalta kuin jumppasalissa, silloin kun Aapo oli potkaissut häntä tahallaan polvitaipeeseen.

Jenny jäi miettimään sitä samaa mitä ilmeisesti muutkin.

Mitä lottovoitto tarkoitti? Mitä rahalla saisi? Mitä hän haluaisi ostaa? Uudet terät, liukuvärjäyksen, pörrötakin? Mutta saiko sadalla eurolla Aapon lopettamaan potkimisen? Kuinka paljon piti maksaa liikunnanopettajalle siitä, että se ei pakottaisi häntä uimaan? Netistä sai tilattua tuuheat ripset kahdella eurolla, mutta ei pitkiä sääriä ja kapeita kasvoja.

Oliko hän nyt rikkaampi kuin Minna? Muuttuisivatko he nyt Minnan perheeksi? Eivät.

Eikä rahalla saisi kipua pois, ei voinut saada pois. Ircissä olisi taas huomenna joku tyhmät huorat -ryhmä, ja hänet nimetty siellä. Lottovoiton jälkeen kaikki voisi olla toisin, mutta ei olisi sittenkään. Kipu jäisi. Sen olisi pakko jäädä, kunnes joku kiskoisi sen irti hänestä tai sitten se veisi kaiken.

Lue jatko-osasta, miten Jennylle käy!

Juoksija

14.9.18



Nainen alkoi juosta, kun mies lähti. Se oli ihan tavallinen mies, hän oli tavallinen nainen ja he sopivat hyvin toisilleen.

Niin nainen luuli. Mies oli eri mieltä. Mitään yhteistä ei lasten lisäksi ollut kuulemma koskaan ollutkaan. Siinä riitti naisella pohtimista moneksi pitkäksi yöksi.

Iltaisin nainen istui ja pyöritteli lääkepurkkejaan. Kumpi olisi tänään parempi, uni- vai ahdistuslääke? Lääkäri oli sanonut, että niillä pääsisi pahimman yli, kun mies kerran oli päättänyt lähteä selityksiä antamatta. Se vain keräsi tavaransa auton takakonttiin ja häipyi. Sanoi, että tämä riitti tälle elämälle. Nainen oli varma siitä, että jossain oli uusi rakkaus, niin niillä aina oli, mutta mies ei suostunut kertomaan sitäkään.

Hän lähetti aluksi viestejä miehelle kaikkiin kanaviin, joita keksi, mutta se oli blokannut hänet pois somestaan. Meileihin tai tekstareihin ei tullut mitään vastausta. Hetken aikaa hän suunnitteli kostoiskua somessa: hän voisi kertoa totuuden miehen niinsanotuista menestyksekkäistä bisneksistä ja siitä, montako vuotta nainen oli tosiasiassa perhettä elättänyt tai kenen rahoilla uusi auto oli ostettu, mutta päätti jättää sen lopulta lasten takia tekemättä. Lääkärikin suositteli siirtymään elämässä eteenpäin, kostonhimo oli kuulemma tarpeellinen, mutta ohimenevä vaihe, jonka toteutukset kaduttaisivat jälkeenpäin.

Minkä jälkeen, hänen teki mieli kysyä, milloin alkaisi se vaihe, joka olisi "jälkeen" ja jolloin hän olisi siis päässyt yli? Miten siihen siirryttiin?

Lapsia mies näki kerran viikossa, mutta murrosikäiset eivät juurikaan isäänsä kaivanneet eivätkä kertoneet isän elämästä sen enempää kuin omastaankaan.

Naiselta oli sen sijaan elämän tarkoitus loppu. Oliko sitä ollut ennenkään, ei hän ollut ehtinyt sellaisia miettiä, mutta ehkä juuri arjen kiire oli ollut tarpeellisuuden tae. Nyt häntä ei tarvinnut enää oikein kukaan. Elämä hiljeni hetkessä: hän söi salaattiateriansa iltaisin yksin, katsoi uutiset yksin, odotti lapsia kotiin yksin. Vaikka miehen kanssa ei oltu puhuttu paljon, hän oli kuitenkin ollut paikalla. Sohvan nurkassa oli vielä miehen vartalon painama kuoppa. Joskus nainen istui kuoppaan pimeässä olohuoneessa, yritti käpertyä sohvan syliin ja tuntea miehen vartalon muodon, tutun ja turvallisen.

Lapset tulivat kotiin, tuijottivat äitiään pimeässä olohuoneessa ja menivät nukkumaan sanomatta mitään.

Jotain oli keksittävä. Rahat olivat tiukassa, maailman ympäri ei voinut lähteä sen enempää kuin Korfulle eroleirillekään. Ystävä oli käynyt sellaisella ja löytänyt elämän tarkoituksen uuden miehen muodossa. Miten aina muille tuntuikin löytyvän uusi onni ja puoliso ennen kuin avioero ehti astua edes voimaan?

Lehdessä oli ollut juttua liikunnan terapeuttisista vaikutuksista ja merkityksestä yöunille. Jos saisi edes nukuttua, hän ajatteli ja päätti lähteä juoksemaan. Siihen riittivät lenkkarit. Ne hänellä sentään oli valmiiksi olemassa, kuluneina ja vanhanaikaisina, mutta ei niiden kuosia kukaan lenkkipolulla katselisi.

Ensimmäinen vartin lenkki meni puoliksi kävellessä ja yskiessä. Rantatiellä nuoret ja kauniit pyyhälsivät ohi tiukoissa juoksutrikoissaan ja vielä tiukemmissa reisilihaksissaan. Hän ei kehdannut katsoa ketään vastaanjuoksijoista silmiin.

Mies oli kutsunut häntä usein luovuttajaksi. Laihdutuskuurit olivat jääneet aina kesken, ja siitä mies muisti piruilla ystävienkin kuullen. Tällä kertaa hän ei luovuttaisi. Hän päätti juosta jatkossa illan viimeisinä tunteina, jolloin muut juoksijat olivat jo nukkumassa herätäkseen kello kuuden aamulenkille.

Tupakka saisi myös jäädä. Säästyneillä rahoilla voisi ostaa sykemittarin. Hän siirsi päivittäiset tupakkarahat lasipurkkiin, söi nikotiinipurkkaa ja hämmästyi siitä, kuinka nopeasti sai sykemittarin hankittua. Sen jälkeen hän alkoi säästää tupakkarahat Korfua varten.

Sykemittarin kanssa juoksu sujui heti paremmin. Kun sykkeen piti tarpeeksi matalana, lenkkiä jaksoi hitaalla tahdilla puoli tuntia. Kuka olisi uskonut? Ei exä ainakaan. Sillä oli ollut hänen kunnostaan ja painostaan aina paljon sanottavaa, vaikka oli itse häntä ylipainoisempi. Silti vaati makkaraleipiä iltapalaksi, kun hänen piti tyytyä fetasalaattiin, että mahtuisi miehen ihannepainoideksiin. Eikä mahtunut silti, tavoite oli ja pysyi saavuttamattomissa, se oli ajoilta ennen lapsia. 


Hän muisti lehdestä lukeneensa, että juoksijat juoksevat kuolemaa pakoon. Niin hänkin teki, se oli selvää. Mutta unilääkkeet saivat jäädä, iltalenkki auttoi uneen. Iltaisin ei enää tarvinnut miettiä paranisiko olo, jos söisi koko purkin kerralla. Lasten takia ei voinut. Kai ne häntä kaipaisivat, jos häntä ei olisi olemassa enää senkään vertaa kuin mihin ne olivat tottuneet.

Hän osti uuden sohvan, kirkkaan värisen ja kevyen, naistenlehtien sivuilta tutun sohvan. Miehen kuluttama painauma lähti asunnosta vanhan nahkasohvan mukana, ja hänen mielestään myös.

Tupakan lopettamisen myötä loppui vähitellen yskä. Hän juoksi tunnin. Sitten kaksi. Askel tuntui kevyeltä, siltä, että olisi voinut juosta maailman ääriin.

Ehkä juoksenkin, hän ajatteli ja alkoi tutkia maailman maratoneja. Mieheltä vaadin erääntyneet elatusmaksut tai muuten otan yhteyttä verottajaan, hän tiesi miehen yrityksen kirjanpidosta sentään yhtä ja toista. Niillä rahoilla lähden New Yorkin maratonille, se oli Korfun eroleiriä houkuttelevampaa nyt.

En olekaan tavallinen nainen, hän ajatteli, olen juoksija ja hyvä siinä. Mies ei uskosi, jos näkisi ja onneksi ei näe. Parempi kun pysyy poissa. Emme sopineet toisillemme koskaan.

Miten senkin ymmärsi vasta nyt, yli vuoden jälkeen?

Hän juoksi merenrantaa pitkin, hiekka kahisi, aallot kohisivat ja askel nousi vaivattomasti.

En juokse enää kuolemaa pakoon, hän ajatteli, juoksen kohti elämää.





Success enabler

7.9.18


Auditorion ilmastointi nosti ihon kananlihalle. Paula kääri neuletakkia tiukemmin ympärilleen ja toivoi, ettei johtoryhmän visiopresentaatio kestäisi yli tuntia. Oli projektin loppuraportti kirjoitettavana, huomisen koulutus valmisteltavana ja matkalaskut tehtävänä. Mutta pahalta näytti. Ne seisoivat kaikki viisi ukkoa stagella ja hakkasivat toisiaan innostuneina selkään.

Valot himmenivät. Toimitusjohtaja Lehikoinen selvitti edessä kurkkuaan. Assistentti räpsäytti videotykin päälle ja kankaalle muodostui hiljalleen haalea kuva, jossa oli erivärisiä palloja limittäin.

- No niin! Hyvät ystävät, dear friends! Tervetuloa tänne Focus on core vision -workshoppiin! Welcome to vision in focus workshop. Olen erittäin iloinen päästessäni kertomaan teille tästä Change3000 -projektista, jota olemme koko kesän työstäneet. Kuten varmasti huomasittekin, vetäydyimme elokuussa johtoryhmän kanssa Haikon kartanoon pohtimaan firman tulevaisuutta visiota ja missiota, Lehikoinen kajautti dramaattisella äänellä.

Paulaa hymyilytti. Kukaan ei takuulla ollut huomannut yhtään mitään.

- Ajat ovat kovat myös meillä täällä Superior Consultingissa. It is tough times now. Tulimme jo kesällä siihen tulokseen, että meidän täytyy pyrkiä erottautumaan kilpailijoistamme vielä selkeämmin modernina hi-tech yrityksenä. Saatteko kiinni tästä?

Paula pohti, oliko kysymys retorinen. Lehikoinen levitti kätensä kuin Steve Jobs ja jatkoi:

- Pitkän pohdinnan tuloksena olemme päätyneet siihen, että aloitamme tämän muutoksen organisaatiouudistuksella. Now let's take a look at the new organisation. Taulamo will tell you more.

Salissa oli hiirenhiljaista. Antero Taulamo nousi etupenkistä, nosti housujaan ylemmäs ja asteli Lehikoisen viereen posket punaisina.

- Yes, thank you Martti. Kuten tässä juuri kuultiin haluamme tosiaan kirkastaa yrityksemme strategisen tekemisen freimwörkin. Tämä tapahtuu siirtymällä asteittain itseohjautuvuuteen. Tämä niin kutsuttu flätti organisaatio, flat organisation in english, tarkoittaa sitä, että jokainen työntekijä vastaa omasta toimenkuvastaan itsenäisesti, mutta osaamismatriisissa oman power-tiiminsä kanssa. Tiimien kokoonpanot jaetaan teille huomenna sähköpostilla. Uusi sloganimme "Success first with human touch" kuvastaa ajattelua, jossa vapaus ja vastuu on hierarkisen organisaation sijaan yksilöllä. Resonoiko tämä ajatus teissä?

Lehikoinen nyökytteli kuin transsissa. Salista kuului pari epäuskoista tirskahdusta ja kuiskuttelua.

- Nyt varmasti pohditte, mitä tämä flätti organisaatio käytännössä tarkoittaa, what does this actually mean. Elikkä tämä on hieman auki vielä, mutta se on tarkoituskin, annamme vapaan organisaation ohjata itseään, muutoksen tuulten näyttää tietä ja heittäydymme virran vietäväksi, Taulamo julisti innoissaan.

Lehikoinen odotti, että Taulamo veti henkeä ja tuikkasi väliin:

- Tokihan tässä on taloustilanne taustalla. Kannattavuus on heikentynyt nyt sen verran, että emme voi odottaa yhtään. Lanseeraamme uuden Company culture -blogin, johon jokainen saa kirjoittaa englanniksi siitä, miten yrityksen strategia tukee henkilökohtaista kasvua. Jaamme näitä postauksia firman Facebook-sivulla ja näin säästämme pitkän pennin markkinointikuluissa. We will also use new cutting edge technology. Koska perinteistä hierarkiaa ei enää ole, jokaiselle jaetaan työpisteelle VR-lasit, joiden kautta voi pitää sisäiset palaverit ja vaikka kehityskeskustelut.

Lehikoinen vaikeni hetkeksi ja vilkaisi powerpointtiaan.

- Ai niin, aivan. Senioriasemassa olevat ihmiset ovat tästä lähtien titteleiltään success enablereita. Tämä muutos korostaa heidän tehtäväänsä auttaa teitä menestymään. Olisiko tässä vaiheessa kysyttävää?

Joku takarivistä huusi, että mikä esimiesten tehtävä on sitten aikaisemmin ollut. Lehikoinen naurahti ja kysyi, olisiko muuta.

Paula nosti kätensä.

- Niin?
- Onko tämä itseohjautuvuuden toive tullut asiakkailta?
- Thank you for this question. Ei ole, kyllä tämä oli ihan meidän oma ideamme. Rami luki yhden kirjan kesällä ja inspiroitui siitä kovasti, Lehikoinen viittasi eturivissä istuvaan Kallioon, joka oli pukeutunut rennosti pikkutakkiin ja poolopaitaan. Se oli henkilöstöjohtajan kaveri ja aloittanut johtoryhmässä keväällä.

Rami nousi ylös ja vilkutti yleisölle.

- Eli kukaan ei varsinaisesti ole ollut nykysysteemiin tyytymätön, Paula jatkoi.
- Ei tietääksemme, mutta tämä lähtee tarpeesta mennä yrityksenä dynaamisesti eteenpäin samalla kun säästetään rahaa. Se saattaa olla vaikea nähdä, jos...

Paulan vieressä istuva Elina ei jaksanut viitata vaan keskeytti Lehikoisen puheenvuoron.

- Anteeksi, mutta miten helvetissä kehityskeskustelut käydään virtuaalitodellisuudessa?
- Hyvä että kysyit! Siellä on takana meidän core investointi, yritykselle räätälöity softa, joka auttaa sinua itse löytämään ratkaisut työsi haasteisiin, Lehikoinen totesi riemuissaan. - Itseohjautuvassa organisaatiossa kaikki ovat vastuussa omasta hyvinvoinnistaan.
- Eikö meidän pitänyt uudistaa toiminnanohjausjärjestelmä?
- Think about a ship! Asetamme kurssin kohti business success factoreita ja annamme ihmisten kasvaa rooleissaan kapteeneiksi.
- Herranjumala mitä paskaa. Anteeksi: This is bullshit.

Elina nousi ylös ja lähti. Auditorion ovi pamahti kiinni. Lehikoisen kaulalle oli noussut punaisia laikkuja ja hän vilkaisi hätääntyneenä Ramia, jonka naamalle oli jäätynyt kireä hymy. Viestintäjohtaja oli painanut katseensa tiukasti syliinsä.

- Noh, osasimme toki odottaa muutosvastarintaa. Mutta muistattehan, että kaikki kasvu tapahtuu epämukavuusalueella. Growth happens in discomfort zone!

Lehikoinen päätti tilaisuuden ja napsautti viimeisen slaidin, jossa oli Sledgehammerin kuva ja teksti Trust me I know, what I'm doing. Johtoryhmä alkoi taputtaa.

Paula suuntasi lounaalle, vaikka vielä ei ollut nälkä. Annos, jossa oli porkkanaraastetta,  lihakastikettaja perunamuussia näytti erehdyttävästi Lehikoisen organisaatio-slaidilta. Hän istui tyhjään pöytään ikkunan viereen ja katseli ulos. Punatiilinen teollisuusalue oli sumuinen.

- Moi, onko tässä vapaata?

Elina istahti vastapäätä ja hymyili.

- En ole varma. Pitänee laittaa virtuaalilasit ja kysyä success enablerilta, Paula vastasi silmiään pyöritellen.

Elina vakavoitui.

- Kuule, juttelin juuri taloushallinnon Annukan kanssa. Annukka sanoi, että Lehikoinen oli juuri ennen tilaisuuden alkua laittanut hänelle tehtäväksi koota ne power-tiimit haluamallaan tavalla.
- Annukalle? Miksi?
- Veikkaan, että tässä ei todellakaan ole mitäänlaista strategiaa takana. Ovatpahan vain golfanneet koko kesän ja sanoneet Ramille, että keksii jonkun ratkaisun akuuttiin kassakriisiin. Myyntihän on laskenut vain siksi, että Parkkonen sai keväällä tarpeekseen Ramin mikromanageerauksesta ja otti loparit.
- Voi jeesus. Niillä ei siis ole hajuakaan mitä tapahtuu?
- Jep. Laitoin justiin irtisanoutumiseni sinne avoimeen blogiin ja pistin oman yrityksen Kaupparekisteriin vetämään. Ajattelin kysyä, että lähdetkö osakkaaksi? Meillä on toistaiseksi henkilöstäetuina vain pirusti duunia eikä yhtään success enableria.
- Kuulostaa aivan mahtavalta, Paula keskeytti.
- Kiva! Annukka ja It-osaston Petrikin tulee. Se sanoi, että se koko VR-järjestelmä on pelkkä demo eikä ikinä tuotantokunnossa. Ja luulen että markkinointipäällikkökin surffaa Oikotietä, sen duunithan hoitaa nyt Facebook. Olisko sulla muita toiveita?
- Joo. Että stategisen freimwörkin success-keskiössä olisi työ.
- Onnistuu.



Sisällön tarjoaa Blogger.