Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kallio



Ilmassa oli marraskuun raskas tuoksu. Mustikanvarvut, risut ja lahonneet oksat rasahtelivat ja kostea sammal antoi myöten askeleeni alla tarttuen kumisaappaan pohjaan kaikin voimin. Tunsin kuinka kylmää pääsi saumasta sisään ja kasteli villasukan, mutta en ehtinyt kiertää kosteikkoa, jos halusin vielä kerran istua lempipaikalleni niemennokkaan ja katsella ruskeaksi käyneen kaislikon yli tyynenä makaavaa merta ja saada kuvan. Sitten nostaisin rottinkituolit tupaan, peittelisin grillin pressulla ja ajaisin takaisin kaupunkiin. Finnlines oli varmasti jo mennyt, mutta ehkä ehtisin vielä kuulla sen lähettämät mainingit, jotka paiskautuivat päin silokallioita kuin rakkaansa syliin.

Puut ympärilläni olivat korkeita ja mustia tummansinistä taivaanlakea vasten. Oli yllättävän hämärää ja taskulampun himmeä valokeila katkeili välillä kokonaan. Lamppu helisi kun ravistelin sitä, mutta valo ei vahvistunut. Sammutin sen, jotta virtaa riittäisi paluumatkaan.

Kun viimein näin meren, auringonlaskusta oli jäljellä enää vaaleanpunainen kaistale horisontissa. Vastapäisen saaren mökissä paloi valo. Olin kuumissani ja hieman pettynyt, että metsä oli ollut niin vaikeakulkuinen ja hidastanut matkaani. Kaivoin silti taskustani puhelimen ja otin kuvan. Kuvasta tuli pimeä, rakeinen ja epätarkka. Se ei sellaisenaan sopisi Facebookiin taustakuvaksi, joten kävelin ripeästi lähemmäs vesirajaa ja tähtäsin uudelleen.

Sitten kuulin kopsahduksen.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, näin valopilkkuja ja kesti hetken, että ymmärsin katsovani ylleni kiertyvää linnunrataa. Korkeat männyt kurkottelivat puoleeni kuin kysyen, mitä tapahtui. Sen minäkin olisin halunnut tietää. Miksi makasin tässä selälläni? Tunsin kuinka kipu takaraivossani sykki kalliota vasten ja kylmä kivi hengitti niskaani.

Kopsahdus oli kuulunut päästäni. En tuntenut jalkojani ja mietin olisiko pitänyt yrittää liikuttaa niitä. Mitä lehdissä sanottiin? Pitikö maata paikoillaan hetki, antaa tilanteen tasaantua? Mutta entäs jos veri jo virtasi murtuneen kalloni sisällä vääriin paikkoihin ja tukkisi hiljalleen hermoyhteydet ja sammuttaisi elämää ylläpitävät järjestelmät yksi toisensa jälkeen? Kuinka monta minuuttia siihen menisi? Silmieni edessä ei vilissyt elämäni videonauha vaan fysiologian opinnot – aivoturso, suprakiasmaattinen tumake ja näkökeskus. Missä järjestyksessä ne sammuivat?

Jos nämä todella olisivat elämäni viimeiset tietoiset hetket, mitä minun pitäisi ajatella? Ehkä tämä oli se elämän tilanne, jossa ei enää tarvinnut suorittaa oikeita ajatuksia ja mennä positiivisuuden kautta kuoleman hyviä puolia etsien. Viimeisiin sanoihin tuskin sai ikinä laitettua kaikkea sitä, mitä ajatteli, eihän niitä saanut sanottua edes silloin kun mieli oli kirkas. Kaikki pitäisi sanoa paljon ennen omaa eräpäivää. Niin minunkin olisi pitänyt. Sitäpaitsi osoittaisin viimeiset sanani tyhjälle metsälle.

Se oli siinä.
Moi ny.
Anteeksi, oli typerää lähteä hortoilemaan pimeään metsään, kaatua vesirajan liukkaaseen levään ja lyödä päänsä yhden somekuvan tähden, jolla halusin ilmaista, että olen elossa. Jälkipolvi kirjoittaisi hautakiveen "kuoli toteuttaessaan unelmiaan", vaikka todellisuudessa olin vainaja uppiniskaisuuteni tähden.

Jokin tumma vilahti ylitseni ja hätkähdin. Muistin, että olin tehnyt tätä ennenkin: maannut hiljaa kuolemaa odottaen. Pelkäsin teini-ikäisenä syöpää ja valvoin öitä ajatellessani missä kaikkialla raivoisat solut jo jakautuivat hallitsemattomasti. Kun sain tietää, että unettomuus aiheuttaa syöpää, valvoin kahta pidempään.

Yhtäkkiä kuulin kaislikon huokaisevan ja tunsin kylmän veden nousevan säärtäni ylös polveen asti. Nykäisin jalkojani vaistomaisesti ylöspäin ja huomasin, ettei niissä ollutkaan mitään vikaa. Nousin hämmästyneenä istumaan. Seuraava aalto pärskähti päälleni täydellä voimalla ja tunsin kuinka se imaisi toisen kumisaappaani mukanaan. Silmälasejani en enää nähnyt missään, mutta puhelin väläytti vieressäni punaisen valon. Tarrauduin siihen kohmeisin sormin kaikin voimin ennen kuin kolmas maininki pyyhkäisisi senkin mukaansa. Näyttö oli säpäleinä, mutta kone käynnistyi. Löysin valikosta taskulampun ja konttasin kauemmas loiskuavasta vedestä.

Selkää vihlaisi kun istuin jäkälämaton päälle, mutta päänsärky alkoi tasaantua. Taivaanrannassa kajastivat enää kaupungin kaukaiset valot. Tunnustelin varovasti takaraivoani ja sormeni löysivät kipeän kuhmun, mutta eivät tahmeaa verta. Kaulajänteet olivat leukaa myöten jumissa, joku kuolemankaihtamisrefleksi kai oli pelastanut suuremmalta iskulta. Ja paksu pipo. Finnlines hoiti loput.

Nousin ylös ja lähdin kävelemään hitaasti takaisin mökille. Maailma oli nyt jo pilkkopimeä, mutta puhelimen valo pyyhki metsänpohjaa. Minua huimasi hieman.

Ihminen jää usein henkiin, vaikka luulee kuolevansa, selviää avioerosta, hautaustoimiston laskusta, töihinpaluusta masennuksen jälkeen, ystävän menettämisestä. Ehkä sellainen ihminen jää helpommin eloon, joka on sammalta, pehmeä ja joustava ja päästää itkunsa ulos, kuin sellainen, joka on kiroava ja periksiantamaton kallio. Tätä pitäisi kysyä joltain insinööriltä tai fyysikolta, joka osaisi laskea kiihtyvyyskertoimia ja lujuuslaskelmia. Tai äidiltäni, joka ei soittanut apua silloin kun päähänsä sattui.

Menen vanhalla taustakuvalla, yhdellä kumisaappaalla ja särkyneellä ruudulla hetken. Keväällä minä palaan.

----------------------------------------------------------------------------------------

Psst. Parhaiten tuet toimintaamme hankkimalla Arkisatuja aikuisille -kirjamme, jonka saa loistavaan hintaan Helsingin Kirjamessuilta mm. Kustantamo S&S:n osastolta 6h48! 

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.