Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Hiljainen puoli

22.2.19

Allas hotellin hiljaisella puolella on tyhjä. Laskeudun hitaasti turkoosinsinisiä mosaiikkiportaita alas, vesi tuntuu iholla viileältä niin kuin aina alkuun. Hotellialueen lastenallas pilkottaa kauempana palmujen välistä, sieltä kuuluu loiskimista ja kiljahduksia. Mies makaa aurinkotuolissa silmät kiinni. Meidän ei enää tarvitse rasvata lasten kapeita hartioita tai kantaa jäätelöä auringossa lämmitteleville uimareille.

Veden kylmyys oli aikaisemmin inhottava tunne, nyt se tuntuu huumaavalta. Valelen vedellä käsivarsiani, leikin, että totuttelen veteen vaikka todellisuudessa nautiskelen. Minulle tuli makuulla kuuma, lomalla sen saattoi laittaa auringon piikkiin, mutta totuus oli, että hikoilin, koska elimistöni oli alkanut jätättää. Oireet alkoivat, kun nuorin lapsi pääsi lukioon, aluksi en ymmärtänyt niitä. Aamuyön heräily, kuumat aallot, rytmihäiriöt. Ruumiini oli tehnyt tehtävänsä, elämää luova järjestelmä väreili enää heikosti ja siirtyisi sitten lopullisesti uneen. 

Kellun altaassa ja levitän kädet sivulle, tunnen veden kannattelevan minua.

Kun kuukautiseni alkoivat 14-vuotiaana, en kehdannut kertoa kenellekään, en edes äidilleni. Hankasin itku kurkussa punaruskeaa tahraa pois alushousuistani vessan lavuaarissa samalla, kun alavatsaa kouristeli kova kipu. Yritin muistella, mitä veritahrojen puhdistamisesta oli sanottu, ei kuumaa vettä. Opettelin käyttämään pesukonetta, valehtelin, että se oli kotitehtävä koulusta, ja aloin pestä pyykkini itse.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut 35 vuotta, mutta olen edelleen yksin. Kenelle voin kertoa, että tahroja ei enää ole, ei ole ollut puoleen vuoteen? Äiti on jo palvelutalossa, eikä halua puhua kuin hartausohjelmasta. Kertoisinko miehelle? Että nyt se on varmaa, meille ei tule enää lapsia, tai sinulle voi tulla mutta minulle ei. Vai laittaisinko viestin tyttärelle: olen siirtymässä uuteen vaiheeseen, jossa estrogeenitasoni romahtaa, se on evoluution silmissä järkevää, etten kilpaile kanssasi samoista resursseista vaan autan sinua ja lastasi jäämään henkiin.

Ehkä siksi äitini oli aikoinaan kysellyt jälkikasvusta kiusallisen usein. Hän ei halunnut tungetella vaan kertoikin itsestään.

Uin rauhallisesti eteenpäin, annan veden hulahtaa pääni yli joka vedolla.

Luonto vie, minä vikisen. Elämä tarjoaa minulle paikkaa hiljaiselta puolelta, vaikka minun tekisi mieleni huutaa kovemmin kuin koskaan. Vaihdevuosista puhutaan naistenlehdissä pelkkänä oirekimarana, vaikka tunnen oloni varmemmaksi kuin koskaan. Mutta mikä olen, jos en ole nainen?Olen alkanut pelätä, että rupsahdan ja muutun samanlaiseksi haluttomaksi säkiksi kuin imettäessäni. Pelkään elää ilman hormoneita, pelkään elää hormoneiden kanssa. Kukaan ei osaa vastata, onko pelkooni mitään syytä, nainen tulee aina olemaan lääketieteelle mysteeri.

Uin altaan kymmenen kertaa päästä päähän, potkin niin kovaa, että hengästyn. Luontodokumentissa näin, kuinka naaraspuolinen huulikala muuttui ikääntyessään mieheksi, kasvatti vain yhtäkkiä otsakyhmynsä kokoa ja alkoi tuottaa mädin sijasta maitia. Olisiko helpompaa nousta altaasta 20 senttiä pitempänä lihaskimppuna ja kasvattaa parta? Onko tällä liukuhihnalla edes vaihtoehtoja?

Jään nojaamaan altaan päätyyn. Kuumuus on kaikonnut, oloni on rento ja jään venyttelemään veteen. Altaan ohi kävelee nelihenkinen perhe. Äidillä on leveä olkihattu ja sievä kesäleninki, hänen alavatsansa kohdalla kaareutuu pinkeä pallo. Isä työntää rattaita, jossa nukkuu tuttisuinen poika ilman paitaa, äiti pitää kädestä pientä tyttöä, jolla on uimalasit päässä ja pinkki flamingonmuotoinen uimarengas vyötärön ympärillä. Perhe kulkee kohti lasten aluetta, mutta tyttö rimpuilee irti ja hyppää hiljaisen puolen altaaseen kielloista huolimatta. Päälleni roiskuu vettä.

Sorry, sorry, nainen huutaa ja kahlaa veteen hakemaan lastaan, joka ui kikattaen karkuun. Minua naurattaa, äitiä ei. Hymyilen vastaukseksi. Juuri nyt altaassa on kolme naista, vaikka kellään ei ole kuukautisia. Olemme vapaita.

Palaan aurinkotuoliin, korjaan hieman varjoa ja asetun pitkäkseni sinivalkoiselle pyyhkeelle. Tuuli tarttuu ihooni ja nostaa pintaan nystyröitä. Puhelimessa on viesti tyttäreltä.

– Pääsittekö perille?

Perillä ollaan, vastaan, aurinko ja kuumat aallot lämmittävät. Sitten hetken mielijohteesta lisään viestin loppuun punaisen tipan ja rastin. Hetken kuluttua puhelin surahtaa viestin merkiksi. 

Halaus.

Se riittää. Hiljaisuus on rikki, minä en.

Ruma sisko ja kaunis sisko

8.2.19


Olipa kerran kaksi sisarusta. Toinen heistä oli ruma ja rikas, toinen kaunis ja köyhä. Näin oli päässyt käymään siksi, että heidän miljonääriäitinsä päätti jättää perintönsä kokonaan rumalle. Hän ajatteli, että kaunis löytäisi itselleen rikkaan miehen ja naisi viisaasti. Ruman hän ajatteli löytävän rahojen ansiosta hyvän puolison.

Todellisuudessa molemmat tytöt olivat ihan tavallisen näköisiä, mutta kaunis sisko oli heistä sirompi ja muistutti äitiä itseään. Äiti puki häntä pienestä pitäen kauniisiin mekkoihin ja teki hänelle kampauksia. Ruma sisko taas oli isokokoinen ja isänsä näköinen, eikä suostunut äidin ulkonäkömetkuihin, joten äiti päätti, että tyttö oli ruma, eikä häneen kannattanut panostaa.

Äiti oli muutenkin kovin perinteinen ajattelussaan eikä ymmärtänyt, ettei tyttölapsen ollut pakko enää naida ylipäänsä ketään ollakseen onnellinen. Hän oli itse köyhästä kodista ja rikastunut vain oman neuvokkuutensa ansiosta: tyttöjen isä oli ollut ökyrikas ja ikäloppu miljonääri, joka oli ehtinyt juuri ja juuri siittää kaksi tyttölasta, kun nuori vaimo jankutti perillisten merkityksestä. Isä olisi halunnut liiketoimiensa perijöiksi poikia ja nuoremman tyttären synnyttyä hän luovutti ja kuoli. Leski puolestaan möi koko bisnesimperiumin ja eli rahoilla oikein mukavasti, kunnes joutui Karibialla veneonnettomuuteen nuoren hurjapäisen rakastajansa kanssa. Siihen loppui äidin tarina.

Testamentti tuli tytöille yllätyksenä. Kaunis tytär järkyttyi syvästi: hän ei ollut piitannut äitinsä neuvoista lainkaan, vaan oli mennyt naimisiin rakkaudesta köyhän miehen kanssa kuvitellessaan, että perintö heidät vielä pelastaisi. Mutta ruma peri kaiken.

Kaunis tytär oli ehtinyt saada kaikessa ylitulvivassa rakkaudessaan kuusi lasta ja siinä sitä sitten oltiin, entistä köyhempinä. Lapset oli pakko hoitaa kotona, kun heitä oli niin monta. Miehen opettajan palkka ei meinannut riittää millään koko katraan kuluihin. Karmeaa oli elämä.

Ruma sisko taas oli kasvatettu kauniin siskon varjossa siinä uskossa, ettei kukaan hänestä rumuuden takia koskaan kiinnostuisi. Niinpä hän ei uskaltanut lähestyä ketään, varsinkaan siksi, että hän oli kiinnostunut naisista ja äiti oli opettanut, että kaikenlainen homoseksuaalisuus oli synti ja kauhistus. Niinpä hän eleli yksin, mutta eräs intohimo hänellä sentään oli, nimittäin kissat. Hänen kotinsa oli täynnä erilaisia kissoja - rotukissoja, maatiaiskissoja, pörröisiä ja silmäpuolia ja niitä hän hoiti kaiket päivät, elämäänsä enimmäkseen ihan tyytyväisenä.

Toisinaan hän soitti siskolleen, mutta sisko oli aina niin väsynyt ja huonolla tuulella, ettei hänen kanssaan ollut kiva puhua. Hän oli katkera perinnöstä ja olisi halunnut rahaa, mutta ei kehdannut pyytää suoraan. Ruma sisko taas ei tarjonnut rahaa, sillä hän ajatteli sen olevan siskolle loukkaavaa, hänhän tiesi, kuinka ylpeä sisko oli. Lapsia hän ei osannut hoitaa, niitä oli liian monta eikä hänellä ollut kokemusta lapsista. Kissat olivat kiinnostavampia.

Kerran hän pyysi siskoaan viikonlopuksi Ranskan kartanoonsa tutustumaan viinitilaansa, sillä hän oli kovin yksinäinen ja olisi mielellään esitellyt tiluksiaan jollekin. Mutta kaunis sisko suuttui ja alkoi huutaa, että miten hän muka ikinä pääsisi viikonlopuksi pois lapsilaumansa keskeltä. Hän toivoi, että rikas sisko palkkaisi lapsenvahdin kotiin, mutta ei halunnut pyytää sitä suoraan, sillä - kuten sanottu - hänet oli kasvatettu kuvitellun kauneuden takia kovin ylpeäksi. Hän oletti, että ihmiset tarjosivat palveluksiaan hänelle pyytämättä, mistä aiheutui myös avioliitossa kaikenlaista harmia. Ruma sisko taas ei ymmärtänyt, että lapsenvahti olisi ollut hyvä ratkaisu - hän kun luuli, että sisko ehdoin tahdoin halusi hoitaa lapsensa itse ilman apuja. Hänhän ei ymmärtänyt perhe-elämästä mitään.

Siinäpä sitä sitten elettiin. Toinen väsyneenä ja aikuisten omaa aikaa kaivaten, toinen yksinäisenä ja seuraa kaivaten.

Aika kului. Kauniin siskon mies oli tehnyt koko ikänsä liikaa töitä ja haalinut vielä yksityisoppilaitakin elättääkseen perheensä. Niinpä hän yhtäkkiä 53-vuotiaana kuoli.

Siskokset tapasivat hautajaisissa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja hämmästyivät. Keski-iässä he olivat alkaneet muistuttaa toisiaan: kaunis sisko oli vanhentunut ennen aikojaan, sillä hän ei ollut ehtinyt nukkua tai urheilla tai hoitaa itseään lainkaan. Kauneus oli hänellä muisto vain. Ruma sisko taas oli oikein hyvin säilynyt ja varsin mukiinmenevän näköinen keski-ikäinen, sillä hän oli huolehtinut itsestään ja terveydestään ja viettänyt oikein mukavaa, joskin yksinäistä elämää kissojensa keskellä. Hän oli sporttinen ja ryhdikäs, sisko taas kumaraan painunut ja väsähtäneen näköinen. Jos suoraan sanotaan, niin ruma sisko oli kyllä myös alkanut käyttää botoxia, mutta sitä hän ei tunnustanut kenellekään. Se olisi tuntunut kovin turhamaiselta ja sellaiselta, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi elänyt.

Kauniin siskon kaikki lapset olivat joko muuttaneet pois kotoa tai teini-ikäisiä ja niinpä ruma sisko uudisti matkakutsunsa kartanoon.

Kaunis sisko ilahtui: - Minä jo luulin, ettet ikinä pyydä enää, kun silloin kerran en tyhmyyttäni lähtenyt. Olisi pitänyt jättää vain koko lauma ja tulla, kaduin sitä monta vuotta, hän sanoi. - Tulen mielelläni ja vaikka viikoksi, vanhemmat lapset saavat huolehtia nuoremmista.

Niin he lähtivät yhdessä Ranskan kartanoon.

Perillä kaunis sisko ei oikein tiennyt, mitä sanoa, ettei loukkaisi siskoaan, joka oli kovin herkkä loukkaantumaan kaikesta. Kartano oli ehkä ollut joskus upea, mutta siitä oli kauan: nyt se oli lähinnä rapistunut ja huonokuntoinen rötiskö, jonka kiviseinissä oli halkeamia ja hiiret juoksivat nurkissa. Viinitarhaa ei enää löytänyt villiintyneen puutarhan keskeltä. Koko paikka oli luvalla sanoen täysi pommi.

- Tuota, kaunis sisko sanoi, - onko tässä siis kaikki? Tämähän on aika huonossa kunnossa? Missä äidin muu perintö oikein on?

Ruma sisko huokaisi.

- Äiti ehti käyttää rakastajansa kanssa viidessä vuodessa kaiken. Hän oli sijoittanut miehen bisneksiin pari miljoonaa, eikä firmaa sitten ollutkaan olemassa. Mutta se selvisi vasta äidin kuoltua. Tämä tila on ainoa, mitä jäi jäljelle. Ei minulla ollut rahaa laittaa tätä kuntoon, vaikka muuten olen pärjännyt perinnön rippeillä ihan hyvin, kun en ole tarvinnut paljon muuta kuin kissoille ruokaa.

Kaunis sisko ei tiennyt taaskaan mitä sanoa.

- Ja kaikki nämä vuodet minä luulin, että vietit jetset-elämää etkä vain halunnut itsekkyyttäsi auttaa meitä taloudellisesti, hän puuskahti häpeissään.

- Et koskaan kysynyt perinnöstä eikä meillä ollut aikaa tavata, ruma sisko puolustautui, sillä heidän välinsä olivat vieläkin hieman mutkikkaat ja hän luuli sisaren syyttävän itseään jostain.

- Mutta kuule, kaunis sisko sanoi piristyneenä, - jospa laitetaan tämä paikka yhdessä kuntoon ja vietetään täällä eläkepäiviä. Kokeillaan vaikka saadaanko edes pari pulloa viiniä köynnöksistä aikaan.

Ruma sisko ilahtui ehdotuksesta, sillä hän oli jo kyllästynyt kissoihin ja yksinäisyyteen.

Ja niin he elivät iloista boheemielämää yhdessä elämänsä loppuun asti ranskalaisten mies- ja naisrakastajien kanssa tilalla, ruma sisko kymmenen vuotta sisartaan pidempään.

Muna-Hilkka

3.2.19


Olin juuri päässyt nukkumaan, kun kanalasta alkoi kuulua mekastusta ja koiran haukuntaa. Tiesin heti, että se oli Susi. Naapurin pystykorva oli ilmeisesti taas livahtanut karkuteille ja mennyt kanoja kiusaamaan. Jarmolta jäi aina välillä takaovi auki, ei se sitä tahallaan tehnyt, toi aina kukkia seuraavana päivänä ja pahoitteli kovasti. Olin muutaman kerran käynyt Jarmon kanssa kylilläkin, elokuvissa ja oluella, ja autellut sitä kylppärin laattojen valinnassa.

Nappasin varmuuden vuoksi olohuoneen seinältä haulikon matkaan ja harpoin yöpuvussa ulos. Siellä se rakki höselsi verkkoaidan viertä edestakaisin ja haukkui kuin mielipuoli. Kanat lentelivät kauhusta pitkin seiniä.

– Susi! Paikka, karjaisin niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

Koira jähmettyi ja pisti hännän koipien väliin. Se ulvahti vähän kun nappasin sitä niskavilloista kiinni ja lähdin raahaamaan takaisin naapuriin. Se harasi kaikin voimin vastaan, mutta ei siitä ollut vastusta minulle, sen verran olin elämässäni lantaa lapioinut.

Jarmon talo oli pimeänä. Jarmo oletettavasti nukkui niin kuin minäkin olisin halunnut, joten otin avaimen kottikärryn renkaan alta. Ajattelin, että nakkaan piskin sisälle ja painun takaisin pehkuihin. Olin jo laittamassa ovea kiinni, kun silmissä vilahti jokin. Ihan kuin yläkerran rappusissa olisi välähtänyt valo. Raotin ovea uudestaan ja ohut valokiila osui tuvan räsymattoon. Talossa oli joku, eikä se ollut Jarmo, koska se olisi laittanut valot päälle.

Otin haulikon selästä, varmistin rasahti hiljaisessa eteisessä. Tunsin Jarmon talon hyvin ja osasin liikkua siellä pimeässäkin. Välttelin narisevia lattialautoja ja etenin keittiön läpi kohti portaikkoa. Susi uikutti hiljaa sohvan alla, oli siinäkin vahtikoira.

Nousin hiljaa muutaman askelman ylös portaita ja kuulin, kuinka ylätasanteella kahahti. Pysähdyin ja siristelin hämärässä portaikossa. Silloin haistoin tutun, tunkkaisen makean tuoksun. Hellu! Paloma Picasson hajuvettä käytti vain yksi ihminen tässä pitäjässä ja se oli Hellu. Nainen oli ollut Jarmon perään heti kun oli siihen Salen kassalla ensimmäistä kertaa katseensa luonut.

– Mitäs täällä oikein tapahtuu, ärähdin.

Hellu jähmettyi.

– Hilkka?
– Aivan oikein.

Hellu sytytti maglitensa ja osoitti valolla minua suoraan silmiin. Sokaistuin hetkellisesti ja nostin käden silmieni suojaksi. Samassa Hellu yritti rynniä ohitseni. Haroin tukea pimeässä portaikossa, mutta Hellu astui tahallaan varpailleni. Horjahdin, mutta sain napattua naista paidan helmasta kiinni ja kaaduimme molemmat. Rymistelimme yhdessä mykkyrässä portaat alas. Hellulla oli mukana iso Pirkan kestokassi, joka lensi tuvan kynnykselle. Sisältä vieri putkiloita.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Miksi sinulla on noin suuri laukku?
– Mitä se sinulle kuuluu, Hellu huusi ja rimpuili irti.
– Siellähän on Jarmon nuuskat!
– Mitä sitten? Tulin lainaamaan nuuskaa!
– Keskellä yötä?
– Mitä se sinulle kuuluu, senkin kyylä? 
– Sehän on varkaus!
– Itse varastat miehiä, Muna-Hilkka!
– Ettäs kehtaat senkin vanha tyrkky! Isoäiti!

Valot syttyivät. Jarmo oli tähän hämminkiin herännyt ja ihmetteli siinä kalsarisillaan ja tukka pystyssä, että miksi tuvan lattialla makaa kaksi naista, jotka solvaavat toisiaan. Ja nuuskat.

Kävi ilmi, että Hellu oli päättänyt käydä pöllimässä Jarmolta nuuskat, koska kaipasi päiväkahviseuraa. Jarmo tuli aina lainaamaan nuuskaa häneltä, kun omat loppuivat. Mietin, että ideahan oli oikeastaan aika nerokas. Onneksi Hellu taittoi rytäkässä jalkansa niin pahasti, ettei pääsisi edes tansseihin ensi lauantaina.

Minä ehdotin, että soitetaan poliisille, mutta Jarmo nauroi.

– Mitä me niille sanotaan? Että täällä on Muna-Hilkka ja Isoäiti tappelemassa nuuskasta ja Susi on syönyt kananpaskaa? 

Jarmo oli oikeassa, tilanne ei ollut kenellekään eduksi. Hellu mulkaisi minua pahasti ja lähti vähin äänin ontumaan kotiinsa. 

Jarmo kaatoi meille viskit ja iski silmää, että voisin kyllä jäädä yöksi, jos ei ollut kiire kotiin. Kiitin tarjouksesta, mutta vastasin, että nyt oli ollut yhdelle illalle jo ihan riittävästi jännitystä. Onnellisena ehtisi elellä elämänsä loppuun asti huomennakin.


Sisällön tarjoaa Blogger.