Pieni novelliblogi oli alunperin oikeastaan vähän läppä. Blogin nimeksi tuli Pieni novelliblogi siksi, ettei mitään älyttömämpääkään keksitty.

Kaupallinen harakiri, sanoi Ina – novellit ovat valitettavasti kirjamaailmassa ihan out.

No, tämä onkin verkkomaailma, sanoi Katja. Ja novelliblogi siitä tuli.

Blogin sisältö ei ole tosin ollut lainkaan läppä. Olemme kirjoittaneet tarinoita täysin tosissamme, innoissamme, raivoissamme, viihtyäksemme, surraksemme. Toisillemme ja teille.

Viime keväänä tästä vuodatuksesta ilmestyi kokoelma Arkisatuja aikuisille. Edes kustantajamme S&S ei odottanut kaupallista menestystä, mutta ilo lyhyistä arkisaduista oli aitoa ja kokeilun väärti. Kansien väliin koottiin ja editoitiin kustannustoimittajan kanssa toimivimmat tarinat ja kirjoitettiin läjä uusia.

Piilotettiin kuitenkin sana novellikokoelma kirjasta pois. Eihän sitä sitten osta edes ne Inan kolme iäkästä sukulaista, joiden varaan kirjamyynti suurinpiirtein laskettiin.

Kai tästä tulee äänikirja, Ina tiedusteli sopparia kirjoitettaessa.
– Musta tuntuu, että tämä voisi toimia äänikirjana aika hyvin.

S&S lupasi. Tyrkättiin kuunneltavaksi myös muutama bonusraita, joita ei kirjaan laitettu. Lukijaksi saatiin taitava Krista Putkonen-Örn, joka onnistui asettumaan jokaisen hahmon ihon alle juuri kuten olimme tarkoittaneetkin. Se on melkoinen suoritus kokeneeltakin lukijalta.

Ja se tosiaan toimi, kiitos teidän! Julkkariviikonloppuna olimme yhden hämmentävän hetken ajan kuunneltujen äänikirjojen listan ykkösenä - täysin tuntemattomina novellisteina. Ohitimme hetkellisesti jopa Camilla Läckbergin.

Ahah, ajateltiin. No se oli tsägää varmaan. Mutta ei äänikirja ihan huonosti mennyt senkään jälkeen ottaen huomioon, että emme ole erityisen kuuluisia kirjailijoita.

Sitten kuului kummia: Arkisadut pääsivät mukaan Storytelin vuoden äänikirjapalkinnon yleisöäänestykseen.

Nauratti hiukan olla samassa äänestyksessä kaikkien oikeiden kirjojen kanssa, mutta kannustettiin kuitenkin niitä iäkkäitä sukulaisia ja kylänmiehiä ja -naisia äänestämään. Inan 79-vuotias äiti otti äänikirjapalvelun käyttöön tietääkseen, miltä kirja siellä kuulostaa ja mikä äänikirja ylipäänsä on.

Ja nyt kävi niin, että Arkisadut päätyivät viiden finalistin joukkoon kaunokirjallisuuden genressä.


Ehkä joudumme miettimään ajatuksia lopettamisesta uudelleen. Aihe nimittäin vilahteli keskusteluissa syksyllä: jos joku on ollut kaupallisesti kannattamatonta ruuhkavuosien hässäkän keskellä, niin tämä tarinoiden kyhääminen nettiin ilmaiseksi. Minkä toki tiesimme jo etukäteen. Se, mitä emme tienneet, oli kuinka hiton hauskaa tästä tulisi.

Valtaisan suuri kiitos teille kuuntelijat ja lukijat! Storytelin vuoden parhaan äänikirjan valitsee kevään aikana asiantunteva raati ja voittaja julkistetaan maaliskuisessa gaalassa. Semmoisissa emme olekaan aiemmin olleet ehdokkaina mukana koskaan.  Kaikkien genrejen ehdokkaat ovat erinomaisia ja suosittelemme niitä lämpimästi kuulokkeisiin joululomalla.




Kiitos myös S&S, joka teki omanlaisensa kokeilun ja kulttuuriteon, jolle kukaan ei odottanut mitään vastinetta. Emme edes me itse.

Nyt jäämme luovalle joulutauolle pohtimaan uusia kuvioita ja tarinoita ja palaamme taas tammikuussa. 

Rentoa joulua ja iloista uutta 20-lukua!

Ina ja Katja

Skoda loikkasi liikkeelle kuin säikähtänyt jänis ja sammui saman tien.

Turkanen! Tarmo kirosi jo toista kertaa saman päivän aikana. Korkokengät olivat itse sielunvihollisen keksintö, siitä ei ollut epäilystäkään. Miten ihmeessä kaasupoljinta saattoi painaa ilman, että kantapää oli kiinni lattiassa, ei mitenkään! Mutta eipä Hilkka ollut tainnut korkokengillä ajaakaan vaan vaimolla oli aina ollut autossa matalakantainen kenkäpari. Tämän takia siis.

Tarmo potkaisi kengät jaloistaan pelkääjän puolen jalkatilaan. Hän ei pitäisi näitä yhtään enempää kuin oli pakko. Olikohan sukkasillaan ajaminen oikeasti rikos vai pelkkä myytti? Hän käynnisti auton uudelleen. Lasten takia tämä oli nyt hoidettava.

Kalliitkin ne olivat olleet, koon 43 punaiset korkokengät. Oli pitänyt Saksasta asti tilata, kun ei marketista kehdannut edes kysyä. Huulipunan ja sukkahousut Tarmo oli juuri ja juuri iljennyt käydä ostamassa kun oli joulusesonki, ja Fidassa oli ollut kahdella eurolla punainen paljettijakku. Myyjälle hän oli selittänyt menevänsä naamiaisiin. Eikä se vale ollut, joulupukki oli maailman suosituin miesrooli, vaikka siitä ei oscareita jaettukaan. Toivottavasti Hilkka ei suuttuisi, että hän oli lainannut sen punaista Marimekon yöpaitaa. Kyllä se ymmärtäisi, vaimo oli lempeä luonne eikä pilvenreunalta enää vihoiteltu muutenkaan. Sitäpaitsi lasten takia sekin oli tehnyt kaiken, leiponut yöllä synttärikakkuja ja sitten kärrytellyt lapsenlapsiaan, vaikka olivat olleet oksennustaudissa.

Tarmo nielaisi. Oli ensimmäinen joulu ilman Hilkkaa. Mitään uutta haastetta ei todellakaan olisi tähän jouluun kaivattu, mutta ei Tarmo ollut koskaan osannut sanoa omalle tyttärelleen ei.

Tarmo pysäytti auton omakotitalon pensasaidan viereen ja toivoi, etteivät lapset tunnistaisi autoa. Eikä kukaan muukaan. Oli jo riittävän paha, että naapurin ukko oli tullut omalla parkkipaikalla vastaan ja kysellyt, mihin strippibaariin hän oli matkalla. Ei mitään tajua nykymaailmasta silläkään, joulupukinkin piti uudistua!

Eikä tätä kauaa enää kestäisi muutenkaan, lapset kasvoivat yhdessä hujauksessa. Viivin nuorimmainenkin olisi ensi vuonna jo tokaluokkalainen eikä enää uskoisi koko pukkiin jos uskoi nytkään.

Tarmo kumartui runnomaan kengät uudestaan jalkaan ja löi otsansa äänitorveen. Auto päästi kumean tuuttauksen ja viereisen talon verhot heilahtivat. Varpaat olivat muuttuneet vartissa jääkylmiksi ja jäivät kengänkärjessä kummallisesti ristiin. Tarmo avasi varovasti auton oven ja nousi ulos. Pihatie oli hiekoituksesta huolimatta jäinen ja kengät tuntuivat huterilta. Kun Tarmo kääntyi laittamaan ovea kiinni, jalka lipesi alta ja hän rojahti kontilleen jäiseen vesilammikkoon. Paljettitakki kastui, yöpaidan helma meni kuraiseksi ja sukkahousut aukesivat polvesta. Nilkkaankin sattui. Turkasen turkasen turkanen, tämäkin vielä! Eikö naisille tehty yhtäkään järkevää pukinetta? Miten tässä maassa yksikään nainen pystyi liikkumaan kotoaan mihinkään? Hilkka ei ollut valittanut, mutta eihän se ikinä mistään.

Tarmo nappasi korkokengät toiseen kainaloonsa ja könysi ylös. Hän nosti lahjasäkin takaluukusta ja nilkutti lätäköitä väistellen ovelle. Tähän showhun hän ei kyllä toiste suostuisi vaikka tytär kuinka pyytäisi. Vanhassa pukkiperinteessä ei ollut mitään vikaa, sanokoot lehdet mitä sanoivat. Kaikki oli muutenkin mennyt sekavaksi kun ei enää tiennyt mistä kukakin loukkaantui, virsistä tai joulupukista.

Tarmo veti syvään henkeä ja painoi tuttua ovikelloa. Hän kuuli Aapon riemusta korkean naurun ja  ovelle tömistävät askeleet. Ovi aukesi vauhdikkaasti, mutta hymy kuivui samantien pojan kasvoille. Tarmo kohotti kätensä tervehdykseen, mutta poika oli jo kääntynyt kannoillaan.

– Äiti, se onkin sulle, Aapo huusi pettyneenä ja lampsi takaisin olohuoneeseen.

Eteisen ovi jäi auki ja Tarmo näki kuinka olohuoneen sohvalla istuva Sanni tuijotti puhelintaan. Sekin oli niin iso tyttö jo, vielä pari vuotta sitten se oli suostunut laulamaan pukille mutta ei enää. Sanni vilkaisi uteliaasti ovelle ja jäi tuijottamaan Tarmoa. Sitten tyttö nosti puhelimensa ja Tarmo näki salamavalon välähtävän.

Samassa Viivi tuli ovelle.
– Niin? Isä..? Sinäkö se todella olet? Mitä ihmettä?!
Tytär käännähti vikkelästi ja nykäisi nopealla kädenliikkeellä eteisen välioven kiinni ja katkaisi Sannin aloittaman instaliven.
– Isä, taivaan tähden, mitä tämä on?
– Niin, tässä minä nyt olen.
– Oletko tullut hulluksi? Miksi olet pukeutunut drag queeniksi ja ajanut partasi, en meinannut tuntea!
– Minä vain yritin toteuttaa sinun toiveesi!
– Minun toiveeni? Transupukista vai? Viivi tirskahti.
– Ei, vaan siitä... mikä se nyt oli... feminiinipukista! Siinä jutussa sanottiin, että nyt kaivataan feminiinipukkia.
– Missä jutussa?
– Siinä minkä lähetit sähköpostiin!
– Isä rakas, siinä jutussa puhuttiin feministipukista. Ja minä lähetin sen siksi, että olet aina ollut feministi! Siinähän luki, että tällainen kiitos tänäkin vuonna.

Tarmo räpytteli silmiään.
– Minä luulin että... sinä halusit... että minun pitäisi uudistua, olla naismaisempi.
– Ei, anna kun selitän. Feministipukilla on vain modernit arvot, kuten sinulla. Olet antanut minun ja Veikon ja lastenlastesi olla mitä haluavat, leikkinyt barbeilla Erikin kanssa sotaa, ja minä olin koulun ainoa tyttö, jolla oli radio-ohjattava auto. Sitä feminismi on. Minä luulin että sinä tiesit, Viivi sanoi anteeksipyytävästi.

Tarmo ei sanonut mitään, seisoi vain. Olo oli tyhjä, ja silmäpako juoksi pitkin pohjetta. Kyllä tämä oli typerältä tuntunutkin, mutta mistä näistä nykyajan hullutuksista tiesi. Hilkka olisi tietysti tiennyt tasan tarkkaan, mitä Viivi oli ajanut takaa, ja laittanut stopin tälle. Mutta nyt hän seisoi ovella huulet punattuina, rikkinäisissä sukkahousuissa ja liian pienessä yöpaidassa.
Tarmo huokasi.
– Mitä siis nyt tehdään?

Samassa vävypoika kurkisti eteiseen. Peter oli ripotellut glitteriä partaansa ja pukeutunut punavihreään poroneuleeseen.
– Viivi, anteeksi, mutta lapset ihmettelevät, että missä se pukki... Jaha, jaha, täällä onkin... tällainen, Peter nielaisi lauseensa lopun ja hänen suunsa jäi auki. Sitten hän kuiskasi Viivin korvaan jotain.
– Pitkä juttu, huokasi Viivi. – Minä keksin jotain.

Ja keksihän se. Viivi on sellainen luova, aina ollut, niin nytkin se päätti kolmessa sekunnissa, että tänä vuonna lahjat jakaisi ironinen hipsteripukki, joka vaatisi Spotifysta Billie Eilishiä ja kylmän artesaanioluen, muuten ei tippuisi lahjan lahjaa. Viivi juoksi hakemaan Tarmolle Peterin vanhat nahkahousut ja pyöreät aurinkolasit, ettei #transupukki leviäisi somessa yhtään enempää ja ainakaan tunnistettavasti.

Kun Tarmo katsoi itseään stailauksen jälkeen eteisen peilistä hän mietti, että tältä varmaankin näytti joulupukki, joka oli saanut tarpeekseen koko paskasta ja lähtenyt aattona hakemaan noutosushia jopolla. Sitäpaitsi ilman partaa hän näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Ehkä hän vaihtaisikin Skodan polkupyörään. Tarmoa alkoi hymyilyttää. Joulu, yhtä lailla kuin elämäkin, ei ollut sama ilman Hilkkaa. Yhtä lailla se voisi olla jotain aivan muuta.

Parahin Mari-Sisko,

neuvo meidät iloiseen jouluun! Miehen suku tulee ensi kertaa meille, yleensä olemme olleet anoppilassa. Haluan viettää kerrankin oman näköiseni joulun, mutta kuinka tämä tulee onnistumaan ilman anopin teräviä lausuntoja väärästä kattauksesta ja kristallien puutteesta, ruuan tökkimistä lautasella ja väistämätöntä kiistaa siitä, kenen joulu on se oikea ja missä on rosolli? Puhumattakaan lasten lahjavuoren kritisoinnista, anopin lapsuudessa kun lapset saivat yhden ainoan paketin ja sekin sisälsi itse kudottuja villasukkia kylmään torppaan.

Kun anoppi ei kuitenkaan voi hillitä itseään, miten onnistun olemaan tiuskimatta hänelle takaisin? Ei se muuten haittaisi, mutta lasten joulua en haluaisi pilata kireällä tunnelmalla.

Eikä kannata pistää miestä asialle puhumaan äitinsä kanssa: ei se pysty. Mitä äitikultaan tulee, se on täysi tossu.

Nimim. "Tuittupää -78"


No niin Tuittupää -78,

Ah, tule joulu kultainen! Tai mieluummin älä tule. En ole itse viettänyt joulua koto-Suomessa sitten vuoden -79. Sinähän olitkin silloin ensimmäisen joulusi vietossa.

Suomesta pakoani edelsi muutama itse järjestetty iso sukujoulu, jossa appiukko ei päässyt oikeaan aikaan saunaan, isoeno-joulupukki juuttui sohvaan glögimuki kädessä kertaamaan suvun jouluriidat 50-luvulta nykyhetkeen, anoppi pahoitti mielensä miniän väärin imelletystä perunalaatikosta ja lapset siitä, että isoeno-pukki paljasti viidennen glögin jälkeen joulukinkun salaisuuden: pöytään oli lahdattu Pate-possu, jota lapset hänen kotitilallaan kesällä rapsuttelivat. Lapset itkivät loppuillan ja sitten heistä tulikin kasvissyöjiä. Minusta tuli joulupakolainen.

Ensin mieti tätä: Miksi haluat altistaa itsesi ikävälle joululle miehen suvun ja anopin kanssa? Paha mieli siitä tulee kuitenkin, anopin haukut viimeistään pikkutunneilla kuudennen glögipadan jälkeen joten lähde hyvä ihminen etelään. Siellä aurinko paistaa, palmut huojuvat ja sateenvarjodrinkki tupsahtaa käteen pelkällä ranteen heilatuksella.

Jos lentäminen on tässä ongelma, niin myös Vierumäki tai Katinkulta käy. Kunhan et ole kotona.

Tällaisten pulmien ratkomisessa on paikallaan piipahtaa hetkeksi myös avioliiton ytimeen. Tulkitsen tästä, että et ilmeisesti halua erota, vaikka sehän ratkaisisi molemmat ongelmat: sekä anopin jouluineen että miehen tossumaisen käytöksen, joka selvästi rasittaa mieltäsi enemmän kuin haluat itsellesi myöntää.

Jos olet kuitenkin varma, että haluat jatkaa luvalla sanoen hieman epätasapainoisen kuuloista avioliittoasi, kannattaa jatkaa pohdinnoissa vielä pintaa syvemmälle, etten sanoisi hamaan Mariaanien hautaan saakka.

Kysymyksestäsi en vielä valitettavasti pääse aivan ongelman ytimeen, eli osaatko sanoa ei? Oletko pakkomielteinen sukujoulun suhteen vai miksi et vietä joulua vain perheen kesken? Miksi miehen suku änkeää teille ylipäänsä? Pitäisikö oman tahdon ilmaisemista mennä harjoittelemaan vaikkapa ryhmäterapiaan?

Monille sukupolvesi naisille on edelleen mahdotonta sanoa ei, varsinkin jos ei liittyy sukulaisiin ja jouluun. Sen oppii nainen vasta noin 50-vuotiaana ja sitten harmittaa, ettei aloittanut aikaisemmin.

Aloita hyvä ihminen jyrkän ei:n harjoittelu ensi vuotta varten heti tämän joulun jälkeen. Vuodessa saat riittävästi harjoitusta ja voit viettää ensi joulun juuri kuten haluat! Tämän takaan: et kadu!! Joulusta jyrkkä ei alkaa valua muuhunkin elämääsi ja yhtäkkiä huomaat voivasi paremmin niin töissä, harrastuksissa, ystävien kanssa kuin parisuhteessakin!!!

Ehkä mieskin vaihtuu siinä sivussa johonkin vähemmän tossumpaan, josta saat hauskuutta ja haastetta riittävästi. Vinkkinä: näitäkin voi sieltä etelän joulusta löytyä.

Koska tänä jouluna on sinun osaltasi valitettavasti ei:n suhteen jo myöhäistä, annan vielä viimeisen kultaisen vinkin: joku perheestä saa varmasti kuumetta ja ripulia sen verran, että on parasta perua kaikki.

Sitten miehesi voikin mennä anoppilaan vieraaksi sen terveen lapsen kanssa ja sinä jäät kotisohvalle katsomaan tv-sarjoja ja syömään suklaakonvehteja "sairaan" lapsen kanssa. Siinä on sinulla joulu kultainen eikä kukaan takuulla tiuski!

Oikein lämmintä joulumieltä sinulle ja perheellesi! Muista jyrkkä EI.

Parhain terveisin,

Mari-Sisko

Kelloliikkeen ovisummeri päästi kumean äänen, kun astuin sisään. Liikkeessä oli hiljaista ja askeleeni kopisivat laattalattialla tarpeettoman kovaäänisesti. Näin siistiin liiviin ja kauluspaitaan pukeutuneen hahmon kumartuneena pienen tiskin taakse. Mies nosti katseensa.

– Mitäs sulle saisi olla?

Jähmetyin, kun kuulin hänen äänensä, ja rintakehäni päälle asettui paino. Järkeni sanoi, että kysymys oli aivan normaali, mutten saanut vastattua mitään. Nuotissa oli vivahdus jotakin murretta ja loppuvokaali jäi narisemaan ilmaan kuin kaatuva puu. Tuijotin miestä ja aika tuntui jumittuneen paikoilleen kuin kelloni sekuntiviisari, joka nyki ja nyki, mutta ei päässyt eteenpäin. Katseeni pysähtyi miehen hiusrajaan. Hiukset olivat harventuneet ja mikkihiirimäiset kaaret olivat nousseet otsalla ylemmäs, mutta muoto oli edelleen olemassa. Tummassa tukassa oli harmaata mukana, mutta pyörteet näkyivät päälaen molemmin puolin. Olin tuijottanut tuota takaraivoa, siluettia ja selkää koko ala-asteen ajan ja toivonut, että se pysyisi paikoillaan, ettei hän huomaisi minua, ei tänään eikä enää koskaan.

Mitäs me keksittäis sulle.

Kristian. Haistoin hänen lumesta märän lapasensa naamani päällä ja vedin äkillisesti henkeä. Vilkaisin ovea ja halusin juosta liikkeestä ulos, mutta en tuntenut jalkojani.

Kristian katsoi minua edelleen odottavasti. Eikö hän tuntenut minua? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut minulle ystävällisesti, tai puhunut ylipäätään, hän oli nauranut ja töninyt, pitänyt ovea kiinni niin etten päässyt luokasta ulos ja heittänyt reppuni roskikseen, mutta ei koskaan sanonut mitään. Hän ei  ollut halunnut kuulla, mitä minulla tai kellään muullakaan häntä pienemmällä oli sanottavaa. Hän teki mitä teki, kyselemättä.

Mutta nyt hän puhui ja katsoi minua, koska hänen oli pakko. Olin asiakas ja hänen tehtävänsä oli auttaa minua. Sydämeni alkoi rauhoittua rinnassani ja hengitin syvään. Pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.

– Patteri on loppu, sanoin madaltaen ääneni tasaisen rauhalliseksi ja ojensin tiskille rannekelloni.

Kristian nosti sen käteensä, tutki sitä hetken, ja katsoi uudelleen minuun, tällä kertaa hermostuneemmin, sivuilleen vilkuillen.

– Ok. Tämä ei vaadi kelloseppää, hoituu odottaessa. Hän viittasi kädellään liikkeen sisääntulon vieressä sijaitsevaa nojatuolia kohti, mutta jäin seisomaan vitriinin viereen. Kristianin seurassa istuminen tuntui epämiellyttävältä ajatukselta ja toisaalta tottelemattomuus tuntui hyvältä.

Kristian lähti kelloni kanssa kohti takahuonetta ja huomasin, että hän ontui hieman toista jalkaansa. Tunsin vahingonilon nousevan, aivan oikein tuolle sadistiselle paskiaiselle, mutta tunne kuoli yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja oloni jäi tyhjäksi. Olin teini-ikäisenä listannut päiväkirjaani tapoja, joilla olisin voinut tappaa hänet, mutten ollut keksinyt mitään toteuttamiskelpoista. En tiennyt, miten olisin saanut syötettyä hänelle kielonmarjoja tai valkokärpässieniä, eikä hän kulkenut junalla, jotta olisin voinut tönäistä hänet radalle lähestyvän junan eteen. Yläasteella päätin ajaa mahdollisimman pian auton, jotta olisin voinut ajaa hänen ylitseen pimeällä tiellä, mutta kun lopulta sain ajokortin, olin jo lukion kolmannella eikä Kristian ollut ollut samassa koulussa aikoihin. Ja nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin olin kasvanut aikuiseksi enkä himoinnut enää kostoa. Paino rinnassani haihtui hiljalleen ja istahdin tuoliin. Kuuntelin, kuinka kellot ympärilläni tikittivät tasaista rytmiään, odottamatta ketään.

Kristian laahusti takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Hän ojensi kellon muttei enää katsonut minua silmiin, joten arvelin hänenkin lopulta tunnistaneen minut.

– Ei tarvitse maksaa, tämä oli niin nopea homma, hän mutisi narisevalla äänellään ja kirjoitti kuittia pitäen katseensa edelleen pöydässä. Ajattelin ensin hyväksyä tarjouksen, mutta sitten laitoin sanaakaan sanomatta 20 euron setelin hänen pöydälleen. Hän ei määrännyt minua, eikä hän voinut pyytää anteeksi rahalla.

– Se on tasaraha. Kiitos.

Poistuin ja kello kumahti uudelleen kuin merkiksi siitä, että tämä erä meni minulle. Mutta epämukava olo ei jäänyt kelloliikkeeseen. Katselin raitiovaunussa istuvia ihmisiä ja mietin Kristianin farkkuliivin peittämää selkää.

Kotona etsin lipaston perältä laatikon, jossa säilytin vanhoja papereitani, vihkoja, piirustuksia, todistuksia ja koulukuvia. Katsoin ekaluokan luokkakuvassa istuvaa kivikasvoista poikaa ja yritin pinnistellä muistiani. Kuka hän oikeastaan oli? Kristian irvisti kuvassa typerästi ja hänen lahkeensa olivat liian lyhyet kuten aina. Muistin hänen tunkkaisen hajunsa, ja sen kuinka jokainen Kristianin takana ruokajonossa seissyt oppilas piti häneen tahallaan pitkää väliä ja muut hihittivät. Olinko minäkin tehnyt niin?

Yhtäkkiä muistin nokkahuilun ja poskiani alkoi polttaa. Minulla oli ollut oma luunvärinen nokkahuilu, jota kaikki kadehtivat. Kun se katosi, syytin Kristiania varkaaksi, sillä hän käytti musiikkiluokan yhteistä nokkahuilua, mutta hän suuttui eikä tunnustanut. Löysin soittimen juuri ennen kevätjuhlaa pulpettini perältä. En kertonut siitä koskaan kenellekään. En kehdannut.

Ajatukseni laukkasivat edestakaisin eri vuosikymmenten välillä etsien oikeaa, väärää ja sepitettä. Ihmiset muuttuivat ajan myötä, kostot sulivat omaan mahdottomuuteensa ja elämä pakotti etsimään uusia uomia, mutta lapsi jäi aina vangiksi aikuisen sisään. Sillä tavalla häpeä kulki mukana koko elämän.

Kello tikitti ranteessani kun minä asettelin Kristianin ja minut takaisin laatikkoon ja painoin kannen kiinni.

Terapeutti: - Hei vaan Anniina ja Mika, mukava nähdä teitä jälleen. Mitä elämäänne kuuluu nyt?
Anniina: - No ihan hirveetä kuuluu. Nyt on tällanen traumaattinen kokemus tullut, tämä on ihan hirveetä, nyt itkettää niin, että en pysty...
Mika: - Rauhassa vaan kulta, itke vaan, se helpottaa, jos mä jatkan tästä vaikka?

Anniina nyökkää ja nyyhkyttää.
 
T: - Se voisi olla hyvä idea, tässä olisi nenäliinoja Anniina sinulle. Huomaan, että jonkinlainen vaikea kokemus on selvästi kohdannut perhettänne.
M: - Joo, näin voi kyllä sanoa. Pidettiin Elmerin ekat 5-vuotisjuhlat meillä kotona.
A: - Yyyyyyäähhhyyyyyyyyy, buuaaaahhh!!
T: - Ymmärrän. Tässä on Anniina sinulle uusi nenäliinapaketti. Eli kotona piditte. Kuinka monta lasta oli paikalla?

Anniina niistää ja nyyhkyttää.

M: - No kutsuttiin 13 poikaa ja kaikki tuli.
T: - Se on juuri se ongelma näissä, että kaikki aina tulevat. En koskaan suosittele kenellekään yli viittä lasta kotiolosuhteisiin tässä ikäryhmässä, muistaakseni puhuimmekin tästä aiemmin. Tuliko kuinka monta haavoittunutta, tarvittiinko ambulanssia tai muuta ensiapua?
A: - YYYYYYÄÄÄÄÄÄÄHHHÄÄÄÄÄYYYYYY!!

Anniina etsii lisää nenäliinoja, mutta ei pysty vapinaltaan ottamaan niitä. Terapeutti ojentaa hänelle kaksi puhdasta nenäliinaa.

M: - Pystytkö kulta yhtään rauhoittumaan nyt? Ei sillä lailla vakavasti haavottuneita, eli yksi pääsi jotenkin livahtamaan keittiöön ja hyppäsi keittönjakkaralta pään keittön pöytään, mutta ihan kummasti tuli vaan kuhmu. Sitten oli tietysti se yksi miekkailuonnettomuus, mutta ei siinäkään oikeastaan tullut kuin joitain mustelmia kaverin selkään, näin luulen ainakin.
T: - Hyvä. Tulkitsenko oikein, että tästä ei sitten varmaan tule sellaista jälkipuintia, että joku vanhemmista tekisi lastensuojeluilmoituksen?
M: - En usko ainakaan, ihan hyvin tuntuivat vanhemmat ymmärtävän, että tämmöstä sattuu lasten kesken, kun syödään sokeria vähän liikaa.
T: - Kuinka paljon oli tarjolla sokeria tarkalleen?
M: - No en tiedä paljonko ne oikeastaan söivät mitään loppujen lopuksi, vähän vaikea arvioida, kun pojat enemmän innostuivat heittelemään niitä karkkeja toistensa päälle. Anniina oli tilannut yhdeltä bloggaajalta semmosen tosi upean ja Elmerin toivoman Tuomas Veturi -kakun, jossa oli lakukoristeita, mutta siinä kävi niin, että jotenkin ne nappasivat sen laku-veturin siitä kakun päältä heti irti ja kun kaksi poikaa taisteli siitä veturista meidän sohvalla, niin nyt se sohva on sitten sellanen, miten mä nyt sanoisin, aika pahoja mustia tahroja on valkoisella sohvalla kieltämättä..

Anniina hyppää seisomaan raivosta täristen.

A: - Se on vittu ikuisesti pilalla se mun italialainen sohva saatana!!!

Terapeutti osoittaa Anniinalle, että hän voi istua takaisin ja hengitellä hetken.

T: - Muistaakseni puhuimme viimeksi siitä, että kannattaa jättää nämä somessa nähdyt teemakakku- ja muut tarjoiluideat pois näistä 5-vuotisjuhlista ja tarjota esimerkiksi vaniljajäätelöä kermavaahdolla.  Että ihan ilman kunnianhimoa ja instagram-kuvausta kannattaa hoitaa nämä. Ne on sitten eri tilanteet niitä varten, jälkikäteenhän voi esimerkiksi lavastaa sellaisen juhlakuvauksen yhden rauhallisen ja hyvin kasvatetun kaverin kanssa, kaikki suosituimmat vaikuttajat tekevät nykyään niin ja uskokaa pois, heitä käy täällä paljon. Lasten syntymäpäivissä kun syntyy tällainen aika vaikeasti hallittavissa oleva ryhmäilmiö, jota ammattipiireissä kutsumme leikkimielisesti Hiroshimaksi ja sen hallintaan kyllä vaaditaan pedagogista erityisopettajan koulutusta, kuten päiväkodeista hyvin tiedämme. Entä tapahtuiko jotain muuta erityistä, jota haluaisitte purkaa tässä vielä turvallisessa ympäristössä?
M: - Ei nyt niin erityistä, tai tietysti siinä discossa hajotettiin se Elmerin discopallo ja siitä tuli Elmerille aika paha mieli hetkeksi, samoin kuin siitä Elmerin leikkikitaran palasiksi hakkaamisesta, mutta tämmöstä se nyt on lasten kanssa. Olisin ottanut sen kitaran pois, mutta olin justiinsa vaihtamassa Pyrylle housuja, kun sille tuli siinä juostessa pissa housuun. Kuten tietysti aika monelle muullekin, oli vähän virhe laittaa ne limpparipullot siihen pöytään vapaasti tarjolle.

Anniina pomppaa uudelleen seisomaan.

A: - Mutta kuka saatana se oli sitten, joka kusi koko vessan seinät ja lattian täyteen?! Jos ne ei osaa pissata pönttöön, niin miksi niillä ei ole vaipat päällä??
M: - Pyryn äiti sanoi, että ne harjoittelee vessahätäviestintää vielä..
A: - Ei vittu tarvitse tulla mun vessaan harjoittelemaan enää ikinä!!!

Terapeutti osoittaa Anniinalle, että hän voisi istua alas ja hengitellä hetken.

T: - Eli aletaanpa kokoamaan tässä nyt kaikkea puhuttua yhteen vähitellen. Muutama tapaturma, parit hajotetut ja sotketut paikat, jokuset pissat, oksensiko muuten kukaan?
M: - Justus oli kuulemma autoon oksentanut, se oli saanut napattua salaa yhden kokonaisen Dumle-pussin ja söi sen yksin kokonaan ennen kuin huomattiin.  Kuten sanottu, niin siinä oli aika paljon sitä tapahtumaa ja kun Anniina sulkeutui makuuhuoneeseen itkemään niin olin aika lailla yksin sen jälkeen sitten näiden tilanteiden kanssa. Ja lasten.
T: - Aivan. Näin näissä usein juuri käy. Mielestäni olette kyllä oikein hyvin selvinneet tästä kokemuksesta, joka on monille ensikertalaisille hyvin traumaattinen. Ensi vuonna sitten puolet vähemmän lapsia, mielellään kodin ulkopuolella ja joka tapauksessa unohdetaan ne kakut ja muut turhat tarjoilut pois. Varaisin tyhjän kerhotilan ja päästäisin lapset juoksemaan siellä vapaasti. Lisäksi ehdotan Mika, että sinä hoidat jatkossa nämä lastenjuhlat yhdessä jonkun luottoystäväsi kanssa, niin Anniina vapautuu näistä traumaattisista muistoista ihan pysyvästi. Kokemukseni mukaan olisi aina parempi, jos äidit menisivät vaikka baariin viinille ystävien kanssa lastenjuhlien ajaksi juhlimaan sitä, että ovat selvinneet synnytyksestä hengissä ja isät hoitaisivat nämä lastenjuhlat ihan ilman äitejä. Miltä tämä kuulostaa?
M: - Hyvältä kuulostaa, näin tehdään jatkossa ehdottomasti. Tämä oli meille tärkeä oppikokemus tässä vanhemmuuden pitkällä tiellä.
A: - Joo, tämä ajatus helpottaa oloa heti kummasti. Ei lastenkutsuja saatana enää ikinä mulle. Kiitos paljon ja näkemiin taas.

-----

Jos Terapiassa-teema tuntuu sinua puhuttelevalta juuri nyt, voit halutessasi lukea Terapiassa-sarjan osan 1 täältä.

Raotin lastenhuoneen ovea varovasti. Huoneessa oli hämärää ja varoin päästämästä käytävän valokiilaa sänkyyn asti, jossa lapsi toivottavasti jo nukkui. Huoneessa vallitsi tuttu sekamelska, lattialla makasi junaradan osia, kyniä, värityskirja ja yksisilmäinen sammakko, jolla oli ruudulliset housut. Lapsi makasi liikkumatta sängyssään kasvot seinään päin, hiukset valuivat viuhkana tyynylle. Huokaisin helpotuksesta. Ilta oli ollut yhtä kiukuttelua, mutta nyt hän oli nukahtanut. Olin juuri sulkemassa ovea, kun lapsi käänsi päätään ja katsoi minua suoraan silmiin.

– Iskä, onko kilpikonnalla häntää?
– Mitä?
– Niin, kilpikonna. Onko niillä häntä?
– En tiedä. Tai siis on.. kai. Itse asiassa kyllä on.
Tavoittelin varmuutta ääneeni, etten olisi joutunut tarkistamaan asiaa Googlesta. Lapselle ei koskaan kannattanut näyttää tietämättömyyttään eikä ainakaan yhdeksän jälkeen, jolloin olisi jo pitänyt olla unten mailla. Hän halusi tietää kaiken.
– Onko yksi, lapsi kysyi ja katsoi minua edelleen vakavana.
– Häntä? On.
– Onko 14?
– Mitä tarkoitat? Juurihan sanoin, että niitä on yksi.
– Voihan niitä olla yksi ja myös 14.
– Ei voi, rakas, millään eläimellä ei ole 14 häntää. Nukuhan nyt. Hyvää yötä.

Vedin oven kiinni ja menin sohvalle lukemaan kirjaa, mutta en enää muistanut millä sivulla olin. Jäin miettimään millä logiikalla kilpikonnalla voisi olla neljätoista häntää yhden lisäksi. Pian kuulin oven narahtavan ja paljaiden jalkojen hiippailevan kohti olohuonetta.

– Iskä, mua ei väsytä yhtään.
– Mietitkö sinä sitä kilpikonnaa?
– En enää.
– Mitä sitten?
– Minua.

Laskin kirjan sohvapöydälle ja huokaisin. Olin jo tottunut näihin yöllisiin pohdintoihin, onneksi olin vielä hereillä. Ojensin käteni lasta kohden ja viittoilin häntä lähemmäs. Lapsi kömpi syliini, hänen yöpaitansa takertui polveni ympärille ja hän työnsi kylmät varpaansa reiteni alle.

– No, mitä haluat tietää sinusta?
– Miksi minä olen niin omituinen?
– Miksi sinä niin ajattelet?
– Felix sanoi niin.
Sydämeni alkoi lyödä kovemmin. Ei kai tätä taas, ei uutta kiusaamiskierrettä uudessa päiväkodissa. Selvitin kurkkuani.
– Onko Felix aikuinen?
– Ei. Felix on Sisiliskoissa.
– No, sitten hän on viisivuotias ja sinähän tiedät, että viisivuotiaat voivat olla hyvin ajattelemattomia eivätkä tiedä mistä puhuvat.
– Et sinäkään tiennyt äsken kilpikonnista, vaikka olet aikuinen, hän muistutti.
– Se on totta, mutta kilpikonnat ovat eri asia. Mutta siitä omituisuudesta vielä. Miksi luulet että Felix pitää sinua omituisena?
– Koska en halunnut hiihtää kilpaa.
– Oliko teillä hiihtokilpailu?
– Oli. Mutta minä piirsin mieluummin lumeen kukkasia.
– Eihän siinä ole mitään omituista. Sinä vain tykkäät eri asioista kuin muut. Olet ainutlaatuinen.

Yritin pitää ääneni vakaana ja rauhallisena. Kuinka monta kertaa tämä selitys vielä menisi läpi? Jos ei halunnut tehdä kuin muut, joutui olemaan yksin, oli muiden mielestä omituinen ja nolo eikä silloin kukaan ottanut mukaan leikkiin tai pyytänyt syntymäpäiville. Se oli omituisen osa, kyllä minä sen tiesin, olinhan mies ja hoitoalalla.

– Sinä olet hyvä piirtämään ja Felix on hyvä hiihtämään, sellaisia me ihmiset olemme, erilaisia.
– Ei Felix ole hyvä hiihtämään.
– Eikö?
– Ei. Se piirsi minun kanssa kukkasia hankeen.
– Siis kuinka? Niinkö? Aijaa, sehän on kiva.
– Ja kaikki muutkin tulivat piirtämään hankeen ja Eija-Liisa päätti, että kisoja ei pidetä, koska kukaan ei halunnutkaan hiihtää.
– Ohhoh. Vai sellaista.
– Silloin Felix sanoi että minä olen omituinen ja minä sanoin että säkin voit olla. Ja me perustettiin omituispomituiskerho, jossa kaikki on ihan sekaisin.

Lapsi työnsi kielensä ulos, väänsi kasvonsa irvistykseen ja pyöritti samalla päätään niin että hänen tumma polkkatukkansa heilui puolelta toiselle.

– No niin, ei riehuta enää, jooko. Joskus voisi kyllä tehdä niin kuin hoitajat pyytää.
– Joo.
– Ja hiihtäminenkin voi olla ihan kivaa.
– Mutta ei niin, että joku häviää ja tulee paha mieli. Kukkasista ei tule kellekään itku.

Lapsi haukotteli ja kannoin hänet takaisin huoneeseensa. Kun peittelin hänet uudestaan sänkyyn, hän korjasi heti peiton päälleen poikittain. Jäin istumaan sängyn laidalle ja silitin hänen hiuksiaan.

– Iskä, tiesitkö, että sisiliskoille kasvaa uusi häntä jos se katkeaa.
– Tiesin.
– Tiesitkö, että voi kasvaa kaksi?
– En tiennyt. Voiko kasvaa enemmän?
– Voi. Jollekin voi kasvaa 14.
– Niin voikin.

Vuorokausi ennen messuja:

Tänä vuonna teen kerrankin kaikki kirjailijahaastattelujen kysymykset etukäteen. Mitäs näitä on, ainakin viis päivässä, yhteensä 22 haastattelua, ohhoh, mites mä oonkin näin moneen... No joo, kyllähän se menee, kirjat on luettu, nyt vaan vielä haen näkökulmia, onhan tässä jo rutiinia. Teen ensin ton ens vuoden budjetin valmiiksi ja sitten viimeistelen loputkin kyssärit.

Messumekkokin on kerrankin ostettu ja laukku pakattu, checklist: puuteri on, huulipuna on, kyniä on, esiintyjän kortti on, luottokortti on. Jes, olen valmis, tästä se lähtee!


Ensimmäinen messupäivä klo 10 - 13:

No niin, täällähän onkin jo väkeä taas, hyvä homma, kirjamyynti kasvaa varmaan taas viime vuodesta, erinomaista. Ihan hyvä päivä tulossa, mitäs mulla on, viisi haastattelua tänään, no kyllä niistä selvitään, kyllä tää tästä.

Ai hei hei, joo kiva nähdä pitkästä aikaa, mitäs sulle kuuluu. Kuka hitto toi oli, ei mitään hajua, onneksi silläkin oli kiire, ei näitä kaikkia voi millään muistaa, tuhansia ihmisiä joka päivä ja kaikki pitäisi tuntea.

Ei helvetti. Mullahan on sukkahousut rikki. Mustat sukkahousut, reidessä iso reikä, nippa nappa hameen helman reunan sisäpuolella. Voi helvetin helvetti, ostin kestävät ja kalliit ja tässä ollaan. Eiku nyt mä tajuan. Ton tyypin laukun solki repäs sen rikki, tunsin kun sen laukku otti halatessa vähän niinku kiinni reiteen. Voi saatana. Ja onko varasukkahousuja, no ei ole, miten amatöörimäistä, kymmenen messuvuoden jälkeen ja olen täällä ilman varasukkahousuja. Ei ole todellista, miten mä noilla lavoilla nyt istun ilman että se näkyy. Ja eka haastattelu alkaa vartin kuluttua.

No niin, sehän meni aivan vituiksi sitten, kun nyin sitä hameen helmaa koko ajan alas, onneksi oli tämä puheliaampi kirjailija niin se puhui munkin puolesta, ei tarvinnut kysyä paljon mitään. Ehkä kukaan ei huomannut reikää ja laittanut siitä someen jotain helvetin meemiä. Siitä tulis kyllä hyvä insta story, sellanen bumerangi, jossa nyin helmaa lakkaamatta. Voi helvetti. Ja neljä haastattelua edessä vielä.

Ei voi mitään, uutta putkeen vaan, mutta nyt särkee kyllä päätä, messuflunssa tulossa taas kuten joka vuosi, missä Jukka on? Jukka rakentaa osaston, se tietää missä on lääkkeet, sillä on aina kokonainen ambulanssivarasto mukana kaikkea, sellastakin mitä ei lääkäri määrää, heh heh, no vähän liiottelen mutta sen Jenkeistä tuotu vatsatautilääke oli kyllä viime vuonna pelastus. Sitä ei myydä Suomessa, on jotain hiiltä vahvempaa siinä litkussa.

No niin, Jukka pelasti taas, Burana kuussatasella eteenpäin vaan, ihana Jukka, pus, I love you, nähdään hei! Hyvin sä vedät!

Hitonmoinen nälkä kun piti jo kuudelta herätä tekemään kaikki haastattelukysymykset, hitto että niitäkään ei opi ajoissa tekemään ikinä. Tässä ois nyt 20 minuutin väli, ehtisinkö tonne näytteilleasettajien raflaan pikalounaalle, siellä on kyllä se ruoka aina todella kummallista, mutta ei ole jonoa ainakaan. Käväsen nyt vauhdilla, kyllä se tästä.

Klo 14-17:

No niin, nyt on enää yksi haastattelu jäljellä ja sukkahousut senkun leviää. Tällä mennään nyt, ei voi mitään. Apua, tuolta tulee nyt toi tähti, mikä hitto sen viimeisimmän kirjan nimi on ja mihin maahan se myytiin, ei mitään hajua, hei hei ihana nähdä hei ja onnea nyt ihan valtavasti sulle!

Ei se varmaan hoksannut etten ole lukenut sitä kirjaa, ei vaan ehdi kaikkea lukea, ei millään, se on kuulemma hyvä kirja, ei siinä mitään, mutta joululomalla se on pakko lukea kerta kaikkiaan. Tästä muistiinpano nyt itselle tähän. Joulun lukulista, pakolliset kirjat, noin.

No niin, mitäs mulla on tässä vielä ohjelmassa, ai hitto, toi ilmastonmuutospaneelikin meni jo, piti mennä se kuuntelemaan mutta kun tässä tapaa koko ajan näitä tuttuja, ei täällä ehdi mitään. No ens vuonna sitten. Miltäs nää sukkahousut näyttää, aargh, reikä repeää vaan koko ajan lisää, hei mutta täällä on varmaan teippiä! Jukka, missä on Jukka, se tietää aina kaiken, se rakentaa koko osaston, on sillä pakko olla teippiä jossain.

Ihana Jukka, nyt on teipattu sukkahousut, hyvä homma, kiitti Jukka I love you, tällä ehkä selviää iltaan ja kotiin asti kunnialla. Ja nyt vika haastattelu vielä, hyvin se menee, tämä on vaikea kirja, en ymmärtänyt siitä mitään, mutta onneksi kirjailija ymmärtää, ne ymmärtävät omat kirjansa aina.

Klo 17-21:

Hitto kun väsyttää, uskaltaisko vielä yhden kahvin, se on kyllä sitten päivän viides jo, helposti menee täällä vähän ylikierroksille tässä messuhulinassa mutta toisaalta väsyttää koko ajan, ihme homma. Ei mut tuolla on Maarit! Ihanaa, jes, Maarit, ihana nähdä sua, mennäänkö yhdelle, ei olla nähty aikoihin ja mulla on esiintymiset jo ohi?

Ai että Maaritia on aina kyllä kiva nähdä, vaikka tulikin otettua kolme, katos, kohtahan tässä menee messut kiinnikin jo, jestas sentään, ah, pääsee kotiin nukkumaan, näen lapsetkin vielä hereillä.

Hitto nyt on kännykästä akku lopussa, piti postata vielä messuyhteenveto someen, miten mä taas unohdin laturin kotiin, sama homma joka vuosi, ettei tätäkään opi. Missä on Jukka, se rakentaa koko osaston, sillä on kaikki maailman laturit aina, sellasta puhelinta ei ole keksittykään, mihin Jukalla ei ole laturia, hei Jukka oisko yhtään iPhonen laturia vapaana, kato 5 prossaa enää ja mun pitäis vielä somettaa täältä ainakin 10 juttua, hei ihanaa kiitos Jukka, mitä me tehtäis ilman sua, I love you!

Jaa, vieläkö messuraflaan? No, jos nyt yhdelle, täytyyhän tässä nyt tarjota kirjailijoille yks kierros, kun ne on niin upeasti jaksaneet esiintyä ja olla mukana koko päivän. Nyt se teippi lähti sukkahousuista, mutta ei kai se nyt enää haittaa. Otetaanko skumppapullo, messucavaa? Se on messutarjouksessa, aika halpaa muuten ja ihan hyvää cavaa! No niin skål nyt sitten hei kaikille meille ja varsinkin teille ja kiitos upeasta päivästä!

No nyt täytyy laittaa kyllä kotiin viesti että tässä vähän kestää, pus teille, äiti ei tule ihan vielä, mutta pian kyllä, hyvää yötä muruset, tää on tämmöstä tää messukausi, hirveen ihania ihmisiä muuten, kyllä on kiva olla alalla töissä. Älykkäitä ja hauskoja tyyppejä, onpa kiva ilta. Upeita ihmisiä olette kyllä kaikki ja niin lahjakkaita, otetaas kuitenkin yks pullo sitä messucavaa vielä.

Klo 02.30:

Onko taksi tässä onko mun taksi no niin sillä kotiin nyt tästä näin vaan noin onpa jaloissa kylmä

ai niin revin ne sukkahousut kokonaan ehkä ei ois tarvinnut niitä koko baarin nähden repiä ja laittaa Jukan päähän

no mitäpä tuosta sehän oli vitsi hauskaa oli

laittokohan Antti sen sukkahousukuvan someen niinku uhkas ai helvetti siitä tulee sanomista

tota tiedätkö Jukka missä mun lompakko on ootko nähnyt sitä

ai et ole Jukka vaan Seppo hihihi ihan oot saman näkönen ku meidän Jukka tiiätkö se on sitten ihana se aina pelastaa ja on rakentanut koko meidän osaston

noin paljonkos se tekee missäs mun lompakko

aijai nyt kyllä väsyttää kertoisitko vielä muuten mikäs päivä nyt onkaan

ai perjantain puolella jo no näin se aika kierii vierii hihihi

ootko Jukka mun sukkahousuja nähnyt anteeks Seppo siis

meniskö lähimaksu nyt just en muista sitä mikä se on se koodi se pinkoodi noin menikö läpi kiva kiitti sulle Jukka ja mukavaa viikonloppua

huono homma mennä kotiin ilman sukkahousuja mutta näin tässä mennään nyt paljain jaloin vaan lätäkön kautta ohopsis

no niin nyt avaimet esiin tästä hipihiljaa vaan shh nyt kotiin se on sitten huomenna messulauantai edessä

vai onko se perjantai

elikkä kolme päivää vielä messuilua ohhoh olis pitänyt vissiin se viimeinen messucava jättää väliin mutta kun oli ravintolan viimeinen pullo niin piti juoda pois

nyt nukkumaan että jaksaa

ja kyllähän sitä jaksaa jaksaa painaa painaa

vähän jos vettä joisi nyt en muuten ottanut välivettä vaikka Jukka ehdotti kyllä että ottaisin se on niin ihana aina pitää huolta

sukkahousukaupan kautta täytyy muistaa huomenna sitten uuteen messupäivään

ohhoh en taida jaksaa nyt naamaa pestäkään tässä jos pikkusen tähän sohvalle hetkeksi

täytyy laittaa someen vielä yks kuva häshtäg messucava

hihhih tää on hyvä.

Ilmassa oli marraskuun raskas tuoksu. Mustikanvarvut, risut ja lahonneet oksat rasahtelivat ja kostea sammal antoi myöten askeleeni alla tarttuen kumisaappaan pohjaan kaikin voimin. Tunsin kuinka kylmää pääsi saumasta sisään ja kasteli villasukan, mutta en ehtinyt kiertää kosteikkoa, jos halusin vielä kerran istua lempipaikalleni niemennokkaan ja katsella ruskeaksi käyneen kaislikon yli tyynenä makaavaa merta ja saada kuvan. Sitten nostaisin rottinkituolit tupaan, peittelisin grillin pressulla ja ajaisin takaisin kaupunkiin. Finnlines oli varmasti jo mennyt, mutta ehkä ehtisin vielä kuulla sen lähettämät mainingit, jotka paiskautuivat päin silokallioita kuin rakkaansa syliin.

Puut ympärilläni olivat korkeita ja mustia tummansinistä taivaanlakea vasten. Oli yllättävän hämärää ja taskulampun himmeä valokeila katkeili välillä kokonaan. Lamppu helisi kun ravistelin sitä, mutta valo ei vahvistunut. Sammutin sen, jotta virtaa riittäisi paluumatkaan.

Kun viimein näin meren, auringonlaskusta oli jäljellä enää vaaleanpunainen kaistale horisontissa. Vastapäisen saaren mökissä paloi valo. Olin kuumissani ja hieman pettynyt, että metsä oli ollut niin vaikeakulkuinen ja hidastanut matkaani. Kaivoin silti taskustani puhelimen ja otin kuvan. Kuvasta tuli pimeä, rakeinen ja epätarkka. Se ei sellaisenaan sopisi Facebookiin taustakuvaksi, joten kävelin ripeästi lähemmäs vesirajaa ja tähtäsin uudelleen.

Sitten kuulin kopsahduksen.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, näin valopilkkuja ja kesti hetken, että ymmärsin katsovani ylleni kiertyvää linnunrataa. Korkeat männyt kurkottelivat puoleeni kuin kysyen, mitä tapahtui. Sen minäkin olisin halunnut tietää. Miksi makasin tässä selälläni? Tunsin kuinka kipu takaraivossani sykki kalliota vasten ja kylmä kivi hengitti niskaani.

Kopsahdus oli kuulunut päästäni. En tuntenut jalkojani ja mietin olisiko pitänyt yrittää liikuttaa niitä. Mitä lehdissä sanottiin? Pitikö maata paikoillaan hetki, antaa tilanteen tasaantua? Mutta entäs jos veri jo virtasi murtuneen kalloni sisällä vääriin paikkoihin ja tukkisi hiljalleen hermoyhteydet ja sammuttaisi elämää ylläpitävät järjestelmät yksi toisensa jälkeen? Kuinka monta minuuttia siihen menisi? Silmieni edessä ei vilissyt elämäni videonauha vaan fysiologian opinnot – aivoturso, suprakiasmaattinen tumake ja näkökeskus. Missä järjestyksessä ne sammuivat?

Jos nämä todella olisivat elämäni viimeiset tietoiset hetket, mitä minun pitäisi ajatella? Ehkä tämä oli se elämän tilanne, jossa ei enää tarvinnut suorittaa oikeita ajatuksia ja mennä positiivisuuden kautta kuoleman hyviä puolia etsien. Viimeisiin sanoihin tuskin sai ikinä laitettua kaikkea sitä, mitä ajatteli, eihän niitä saanut sanottua edes silloin kun mieli oli kirkas. Kaikki pitäisi sanoa paljon ennen omaa eräpäivää. Niin minunkin olisi pitänyt. Sitäpaitsi osoittaisin viimeiset sanani tyhjälle metsälle.

Se oli siinä.
Moi ny.
Anteeksi, oli typerää lähteä hortoilemaan pimeään metsään, kaatua vesirajan liukkaaseen levään ja lyödä päänsä yhden somekuvan tähden, jolla halusin ilmaista, että olen elossa. Jälkipolvi kirjoittaisi hautakiveen "kuoli toteuttaessaan unelmiaan", vaikka todellisuudessa olin vainaja uppiniskaisuuteni tähden.

Jokin tumma vilahti ylitseni ja hätkähdin. Muistin, että olin tehnyt tätä ennenkin: maannut hiljaa kuolemaa odottaen. Pelkäsin teini-ikäisenä syöpää ja valvoin öitä ajatellessani missä kaikkialla raivoisat solut jo jakautuivat hallitsemattomasti. Kun sain tietää, että unettomuus aiheuttaa syöpää, valvoin kahta pidempään.

Yhtäkkiä kuulin kaislikon huokaisevan ja tunsin kylmän veden nousevan säärtäni ylös polveen asti. Nykäisin jalkojani vaistomaisesti ylöspäin ja huomasin, ettei niissä ollutkaan mitään vikaa. Nousin hämmästyneenä istumaan. Seuraava aalto pärskähti päälleni täydellä voimalla ja tunsin kuinka se imaisi toisen kumisaappaani mukanaan. Silmälasejani en enää nähnyt missään, mutta puhelin väläytti vieressäni punaisen valon. Tarrauduin siihen kohmeisin sormin kaikin voimin ennen kuin kolmas maininki pyyhkäisisi senkin mukaansa. Näyttö oli säpäleinä, mutta kone käynnistyi. Löysin valikosta taskulampun ja konttasin kauemmas loiskuavasta vedestä.

Selkää vihlaisi kun istuin jäkälämaton päälle, mutta päänsärky alkoi tasaantua. Taivaanrannassa kajastivat enää kaupungin kaukaiset valot. Tunnustelin varovasti takaraivoani ja sormeni löysivät kipeän kuhmun, mutta eivät tahmeaa verta. Kaulajänteet olivat leukaa myöten jumissa, joku kuolemankaihtamisrefleksi kai oli pelastanut suuremmalta iskulta. Ja paksu pipo. Finnlines hoiti loput.

Nousin ylös ja lähdin kävelemään hitaasti takaisin mökille. Maailma oli nyt jo pilkkopimeä, mutta puhelimen valo pyyhki metsänpohjaa. Minua huimasi hieman.

Ihminen jää usein henkiin, vaikka luulee kuolevansa, selviää avioerosta, hautaustoimiston laskusta, töihinpaluusta masennuksen jälkeen, ystävän menettämisestä. Ehkä sellainen ihminen jää helpommin eloon, joka on sammalta, pehmeä ja joustava ja päästää itkunsa ulos, kuin sellainen, joka on kiroava ja periksiantamaton kallio. Tätä pitäisi kysyä joltain insinööriltä tai fyysikolta, joka osaisi laskea kiihtyvyyskertoimia ja lujuuslaskelmia. Tai äidiltäni, joka ei soittanut apua silloin kun päähänsä sattui.

Menen vanhalla taustakuvalla, yhdellä kumisaappaalla ja särkyneellä ruudulla hetken. Keväällä minä palaan.

----------------------------------------------------------------------------------------

Psst. Parhaiten tuet toimintaamme hankkimalla Arkisatuja aikuisille -kirjamme, jonka saa loistavaan hintaan Helsingin Kirjamessuilta mm. Kustantamo S&S:n osastolta 6h48! 

Nanna X:lle kävi kuten hänen sukupolvensa akateemisille naisille enimmäkseen kävi: ensimmäinen poikaystävä ei halunnut naimisiin. Ei mies sitä ihan ääneen sanonut, mutta vastustaminen oli passiivisaggressiivista vastarintaa, jopa siinä määrin, että Nanna ei olisi ikinä uskaltanut kosia itse. Vastauksena olisi ollut todennäköisesti vaivaantunutta kiemurtelua ja poistuminen hätäuloskäynnin kautta baariin.

Kun muutamat harvat ystävät alkoivat mennä naimisiin 25-vuotiaana ja saada lapsia, Nanna mietti häissä ja ristiäisissä että olisihan tämä varmaan aika kivaa - saada polttarit ja hääpuku, päivä prinsessana ja sormus sen merkiksi, että oli löytänyt Sen Oikean eikä tarvinnut etsiä enää elämässä mitään. Hääparit kehottivat heitä seuraamaan perässä, mummot ja muut sukulaiset käskivät suoremmin ja yhä tökerömmin. Nanna hymyili typerästi, poikaystävä teeskenteli kuuroa.

Kun he olivat kiertäneet useamman vuoden ystävien häissä kaasona ja bestmanina, mutta aina ilman kihlauutisia, Nanna alkoi luopua toivosta. Hänen teki mieli vastata vauvauteluihin, että kertokaa mullekin miten teen ton kanssa lapsia, salaa vai? Tai voisitteko kysyä vaihteeksi siltä, joka ei lapsia halua? Mutta kukaan ei kysynyt mieheltä mitään. Asialla ei ollut muiden mielestä miehen kanssa mitään tekemistä, vaikka oikeasti kaikki oli kiinni vain hänestä: poikaystävä ei ollut valmis, ei ainakaan Nannan kanssa.

Siitä huolimatta suhde oli ihan hyvä, riittävän hyvä ja 20 vuotta myöhemmin Nanna mietti, että jos mies olisi silloin antanut periksi ja kosinut, heille olisi käynyt kuten monille muillekin: pari lasta (jos niitä olisi saatu), sinnittelyä ja tappelua 10 vuotta, sen jälkeen ero ja uusperhekuviot vuoroviikkoineen ja exineen ja nyxineen.

Ei se olisi niin huono vaihtoehto ollutkaan. Mutta 28-vuotiaana Nanna kyllästyi monalisamaisesti hymyilevän odottelijan rooliin ja lähti. Mies järkyttyi ja itki perään, kunnes tapasi jonkun, meni naimisiin ja perusti perheen. Joidenkin vuosien kuluttua Nanna törmäsi exään kauppakeskuksen parkkihallissa. Mies tunki kiukuttelevaa lasta ovesta sisään, auto näytti olevan täynnä ihmisiä, lapsia ja koiria ja tavaroita ja Nanna jäi tahtomattaankin tuijottamaan tilannetta. Mies huomasi hänet, näytti hämmästyneeltä ja nyökkäsi kunnes jatkoi lapsen sullomista sisään. Nanna jatkoi matkaansa vaivaantuneena, hän ei tuntenut miestä enää.

Hän arveli, että tapaisi uuden, paremman miehen pian ja pääsisi vuorostaan sullomaan huutavia lapsia sisään autoon, jos se nyt oli tavoittelemisen arvoinen tila elämässä ylipäänsä.

Niin ei käynyt. Miehiä tuli ja meni, osan kanssa Nanna seurusteli pidempäänkin, mutta miehiä ei huvittanut sitoutua. Ei ainakaan hänen kanssaan. 35-vuotiaana Nannalla ja monilla hänen sinkkuystävillään alkoi olla vakava vauvakuume. Kisa miehistä kiihtyi, valtaosa ystävistä oli jo valmis saamaan lapsen ilman aamenta ja jonkun riittävän kivan ja normaalin kanssa. Sellaisia ei löytynyt, he olivat naimisissa jo. Ja jostain syystä ensimmäisen kerran eronneet miehet etsivät joko itseään selvästi nuorempia naisia tai toisia eronneita. Toiselle kierrokselle pääsi yli kolmekymppisenä  helpommin kuin ensimmäiselle.

Neljänkympin lähestyessä naiset alkoivat ymmärtää, että aika loppuu. Enää ei etsitty miestä, nyt etsittiin hedelmöittymistä. Ne, jotka onnistuivat saamaan lapsia, saivat niitä mitä oudoimmilla tavoilla: epäselvissä olosuhteissa ja vahingossa niin, ettei itsekään tiennyt kuka isä oikeastaan oli. Tahallaan vahingossa varatun miehen kanssa. Helvetillisten lapsettomuushoitojen ja koeputkihedelmöitysten kautta. Yhteisestä sopimuksesta seurustelusuhteessa, jossa ei oikeastaan ollut kovin paljon tulevaisuutta, mutta molemmat halusivat lapsen. Yksin hedelmöityshoidoilla ja tanskalaisella spermalla, jossa vauvan hinnaksi tulisi jotain 3000 euron ja kymppitonnin välillä.

Nanna seurasi näitä yllätysraskauksia ja ymmärsi, että mitään kaavaa ei ollut enää olemassa: kuka tahansa tuttavapiiristä saattoi kertoa ilouutisen seuraavissa bileissä riippumatta siitä, oliko sinkku, naimisissa, hetero vai homo.

Tavallaan se oli tasa-arvoistakin. Paitsi miehille. Nannan miespuolinen ystävä ehdotti hänelle, että he tekisivät kavereina yhteisen lapsen, koska sopivaa parisuhdetta ei tuntunut kummallekaan löytyvän. Nanna harkitsi asiaa viikon ja puhui siitä ystäviensä kanssa.

Asian ratkaisi entinen paras ystävä, nykyinen avioliitossa elävä kolmen lapsen äiti: "Älä helvetissä", hän sanoi nuorinta imettäessään, "tää on ihan hirveetä parisuhteessakin."

Nanna katsoi ympärilleen asunnossa, jossa oli tuskin yhtäkään leluista, vaatteista tai epämääräisen näköisistä pukluliinoista vapaata istumapaikkaa ja ymmärsi, että ystävä oli oikeassa: hän ei halunnut sitä kaikkea kaverin kanssa. Hän halusi perheen.

Hän seurasi uteliaana lapsia saaneiden ystävien elämää ja ennen kaikkea heidän väsymystään lasten kanssa. Riippumatta siitä, kuinka onnellisia he lapsistaan olivat, kaikki sanoivat, että aika raskasta oli silti.

Nanna ei tajunnut miksi. Johtuiko se siitä, että he saivat lapsia iässä, jossa lasten teko olisi oikeastaan pitänyt jo lopettaa eikä valvominen ollut enää yhtä helppoa kuin 25-vuotiaana? Vai siitä, että äitiyslomat olivat venyneet pitkiksi, mutta samalla oli syntynyt malli siitä, että lapset oli hoidettava uran ohessa itse, ilman mitään erityisiä apuja mistään?

Oli selvää, että lapsen saamiseen oli jäljellä enää yksi vaihtoehto: tehdä se yksin. Nanna mietti mahdollista elämäänsä ainoana vanhempana. Hänen vanhempansa olivat huonossa kunnossa ja liian vanhoja auttamaan. Hänen palkkansa oli keskitasoa, mutta asuntolainan ohessa ei olisi mitään mahdollisuuksia siivoojaan, ulkopuoliseen lapsenvahtiapuun tai isompaan asuntoon.

Hänen lapsuudessaan 70-luvulla äitiysloma kesti kolme kuukautta. Niinpä uraäidit eivät hoitaneet lapsiaan itse. Ystävät vahvistivat saman muistikuvan: jostain tempaistiin joku sukulaistäti tai isoäiti, joka hoiti vauvaa kotona kunnes lapsi meni päiväkotiin. Senkin jälkeen keskiluokkaisissa kodeissa oli jonkinlainen mystinen kodinhoitaja, joka kävi kotona päivittäin siivoamassa ja hoitamassa lapsia. Tällainen hoitaja oli ollut lapsuudessa kaikilla Nannan ystävillä, joskaan kukaan ei nykyään ymmärtänyt millä rahalla. Vanhemmat olivat olleet paljon köyhempiä kuin he nykyään, mutta ilmeisesti hoitajille maksettiin käteisellä hyvin pientä palkkaa. Nannan äiti vahvisti, että siihen aikaan yhteiskuntakin tarjosi perheille kotiapua.

"Mutta jotenkinhan meidän piti se lastenhoito järjestää", Nannan äiti puolustautui, "Ei meillä ollut hoitovapaita ja lyhennettyjä työaikoja, ja jos ei halunnut kotiäidiksi, oli pakko hankkia joku. Teitähän hoiti pitkään mummi. Sitten tuli se yksi Liina-täti, muistatko. Mitähän me sille maksettiin, en kyllä muista enää. Se halusi puuhaa eläkepäivilleen, joten ei kai sille niin hirveän paljon tarvinnut maksaa teidän hakemisesta ja kodin siivoamisesta. Mutta teinhän mä aina ruuan töiden jälkeen."

Nanna ei muistanut, että hänen vanhempansa olisivat koskaan hakeneet häntä koulusta tai päiväkodista, harrastuksista puhumattakaan - jos joku harrastus oli, sinne sai luvan kävellä itse. Oliko silloin koulussa edes vanhempainiltoja? Nykyvanhemmilla ei elämässä enää muuta ollutkaan: heitä oli täysin mahdotonta tavata, sillä he olivat aina viemässä ja tuomassa lapsia joko harrastuksiin, kavereiden luokse tai leireille tai leipomassa mokkapaloja koulun tapahtumiin tai discoihin. Jos halusi tavata ystäviä, piti osallistua piparitalkoisiin. Lomat vietettiin lasten kanssa, samoin matkat tehtiin aina perheittäin. Lasten elämä tuntui varsin rikkaalta ja monipuoliselta, mutta heidän vanhemmillaan ei tuntunut olevan elämässä mitään muuta kuin lapset.

Ainoastaan eronneita ystäviä pystyi tapaamaan vuoroviikoilla ja heillä oli omaa aikaa. Edes joka toinen viikko. Itse asiassa heidän elämänsä näytti Nannan mielestä tasapainoisimmalta: he olivat saaneet lapset, mutta pakettiin mahtuivat myös omat ystävät, harrastukset ja matkat, parhaimmillaan romanttisia viikonloppuja uuden kumppanin kanssa. Se näytti ulospäin eniten siltä elämältä, jota Nannan vanhemmat olivat aikoinaan pienistä lapsista huolimatta viettäneet, mutta tätä Nanna ei uskaltanut sanoa kenellekään ääneen, ei eronneille eikä naimisissa vielä toistaiseksi oleville. Hänhän ei voinut ymmärtää perhe-elämästä yhtään mitään, joten oli parempi vältellä koko teemaa.

43-vuotiaana Nanna päätti, ettei edes yrittäisi enää. Tuntui turhauttavalta ajatukselta käyttää tuhansia euroja hoitoihin, joiden onnistumisesta ei ollut mitään takeita. Eikä hän tiennyt, jaksaisiko elää lapsen kanssa yksin. Elämään oli tullut paljon hyvääkin: oma lapsettomien ystävien jengi, jonka kanssa matkustettiin ja harrastettiin, vuokrattiin kesämökkejä ja vietettiin jouluja. Pienelläkin palkalla eli yksin melko hyvin, vaikka säästöön ei jäänyt mitään. Ja kenelle hän olisi edes säästänyt? Testamenttia ei tarvitsisi murehtia, kun ei ollut perijöitäkään.

Lapsettomuus suretti häntä silti ajoittain. Hän mietti, millaista elämä olisi nyt, jos ensimmäinen poikaystävä olisi kosinut ja he viettäisivät uusperheinä esikoisensa lakkiaisia. Olisiko hän palkannut cateringin vai tehnyt tarjoilut itse? Millainen äiti hänestä olisi tullut? Siisti ja säntillinen vai boheemi ja lempeä? Askartelija vai fudisäiti?

Sitten hän päätti olla ajattelematta asiaa. Elämä ei mennyt niin. Eikä hän onneksi saisi koskaan tietää, mitä oli menettänyt.

En ole aivan varma, miten se sinne joutui. Tai mikä se edes oli, saati mistä se tuli. Etelätuuli oli kai kuljettanut meren yli lauhaa ilmaa niin, että tavallisesti kiiltävä tuulilasi oli jo puolessa välissä matkaa täynnä liiskaantuneita ötököitä, vaikka oli jo lokakuu. Ei näitä enää pitäisi olla näin paljon, mietin. Pesuneste oli loppu ja pyyhkijät vetivät kuolleiden hyönteisten jäänteet keltaisiksi juoviksi pitkin lasia. Näky oli vastenmielinen, mutta en jaksanut pysähtyä huoltoasemalle. Olin uupunut ja halusin mahdollisimman pian kotiin.

Peruutustutka ei piipittänyt kun ajoin pihalla jonkin pehmeän päälle. Astuin autosta ulos ja näin renkaan vieressä tyhjentyneen jalkapallon. Kirosin mielessäni lasten huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä, uutta palloa ei ostettaisi vähään aikaan, jospa oppi menisi perille sillä tavalla. Juuri kun olin heittämässä tyhjää kuorta roskalaatikkoon, silmääni meni roska. Ajattelin, että se oli koivunsiemen enkä pohtinut sitä sen enempää.

Mutta ei se ollut. Silmää kutitti koko illan omituisesti ja jouduin hankaamaan sitä tuon tuostakin, mutta en nähnyt luomen alla mitään vaikka kuinka tarkastelin.

Kun aamulla heräsin, en nähnyt oikealla silmälläni kunnolla. Räpyttelin kiivaasti, sillä luomea kihelmöi edelleen. Silmä ei ollut yhtään punainen ja arka kuten silmätulehduksessa, mutta näkökentässä leijui jotain ja katse tarkentui itsestään omituisiin paikkoihin, eikä sinne minne yritin katsoa. Löysin lääkekaapista boorivettä ja puhdistin sillä silmän, ajattelin että se rauhoittuu ennen töihinlähtöä.

Aamutoimissa kesti yksisilmäisenä hermostuttavan kauan ja tein koko ajan typeriä virhearvioita, sillä näin koko ajan vain omituisia yksityiskohtia ympäristöstäni, peilikaapin särisevän valon, vaimon lääkepurkit ja likaisen vessaharjan. Viilsin partahöylällä haavan poskeeni, karjahdin kivusta ja haavasta tirskahti paidalleni punainen tahra, joka muistutti ötökkää. Kaadoin kahvin ohi mukista ja sain palovamman peukalooni. Kun yritin aamupuuroni äärellä katsoa excelistäni talouden tunnuslukuja, tietokoneen ruudulle pompsahteli uutisotsikoita, metsäpaloja, voimalan piippuja ja uponnut laiva, jonka mukana oli hukkunut kymmeniä ihmisiä, myös lapsia. Kuka hullu tuollaiselle matkalle lähtee, mietin, ja kuka on niin vastuuton, että pakkaa laivan liian täyteen. Pyörittelin päätäni, mutta silloin silmääni vihlaisi niin, että meinasin pyörtyä. Ihan kuin joku olisi purrut minua suoraan näköhermoon. Mietin hetken, voinko mennä töihin ollenkaan, mutta oli pakko mennä, olin johtaja eikä palavereita voinut pitää ilman minua. Hain buranaa, otin varmuuden vuoksi kaksi.

Törmäsin lähtiessäni kipeästi oven karmiin, sillä yksisilmäisenä oli vaikea arvioida omia mittasuhteitaan. Miten ihmeessä kukaan selvää yhdellä silmällä tai sokeana?

Silmä ei rauhoittunut päivän mittaan. Näin edelleen todellisuuteni kaleidoskoopin läpi, näköhermoni välitti kuvia yksityiskohdista, joita ei voinut olla olemassakaan. Käytävällä huomasin ovien vieressä nimikylttejä, joissa luki Ahne, Kusipää ja Puukkoselkänen, enkä uskaltanut katsoa mitä omassani luki. Ruokalassa näin keittäjän kädet, jotka olivat kuin kartasto pinnassa risteilivine sinisine ja punaisine verisuonineen, ja kahvihuoneessa osavuosikatsauksen kannen luontoaiheisen kuvan, jossa lojui yliajettuja eläimiä. Minulle tuli epämukava olo ja ensimmäisen kerran pelkäsin. Tällaistako on tulla hulluksi? Yhtäkkiä alkaa vain nähdä näkyjä eikä enää tiedä mikä on totta.

Yöllä tunsin, että luomen alla liikkui joku, ja kuulin aivan selvästi, kuinka se hyräili jotakin tuttua laulua. Otin unilääkkeitä, että olisin saanut nukuttua edes hetken, ja varasin lääkäriajan.

Aamulla kerroin lääkärille yksityiskohtaisesti havainnoistani ja tuntemuksistani, mutta hän ei uskonut minua ja kysyi, miten nukuin. Lääkäri kirjoitti diapameja, mutta aloin huutaa, että eikö olisi syytä selvittää, mitä silmässä on, hoitaa sairautta eikä oiretta. Hän hymyili ja ojensi reseptiä uudelleen. Poistuin raivon vallassa ja ajoin suoraan kotiin.

Sitä kesti kolme vuorokautta. Silmäni heitti eteeni kuvia alati kiihtyvällä tahdilla kuin rikkinäinen diaprojektori. Yritin välillä puristaa silmäni tiukasti kiinni, mutta se ei auttanut, päinvastoin: silloin kuvavirta vyöryi verkkokalvoilleni kuin tulviva joki.

Mutavyöryn pyyhkimä rinne, musta hiilikasa, meren kannattelema roskalautta ja lapsia, jotka pelasivat jalkapalloa kaatopaikalla. Ja sitten näin ihmisiä, alaisia organisaatiokaaviossa, vaimoni, hänen takkinsa vaatekaapissa ja nimensä hautakivessä, ja poikani kellertyneessä kuvassa joulukuusen edessä, suupielet suklaata täynnä. Viimeisessä kuvassa, jonka muistan, näin itseni. Istuin autossa, kokouksessa, ravintolassa, lentokoneessa, tietokoneen ääressä, messuhallissa. Istuin vakavana ja paikoillani, istuin, istuin, istuin. En tunnistanut tapahtumia enkä paikkoja, mutta tunsin kuinka veri alkoi kohista korvissani ja kasvojani kuumottaa. Lopeta, en ymmärrä tätä, huusin, sillä olin varma että kuolen.

Yhtäkkiä aataminomenani yläpuolella tuntui kovaa painetta, kuin olisin nielaissut liian suuren leipäpalan, ja kasvojeni lihakset jäykistyivät. Tunsin silmieni kuumentuvan ja kyyneleiden ryöppyävän yli äyräiden, juoksevan poskia pitkin alas asti maahan asti. En ollut itkenyt vuosikausiin, mutta nyt itkin niin että tunsin pakahtuvani.

Heräsin aamulla uupuneena, mutta rauhallisena. Luomea oli lakannut kihelmöimästä ja näkökykyni oli normalisoitunut. Ilahduin, että vaiva oli poissa, mutta kun katsoin kuvajaistani kylpyhuoneen peilistä, en tunnistanut enää itseäni. Kosketin varovasti kasvojani. Näytin väsyneeltä ja paljon vanhemmalta kuin muistin, poskien iho roikkui ja sängen joukossa oli harmaata. Olinko näyttänyt tältä jo pitkään? Mitä minulle tapahtui, kysyin peilikuvaltani. Mitä minulle oli tapahtunut? Oliko ötökkä aiheuttanut tulehduksen vai vienyt sen mennessään?

Kävelin eteiseen ja hain lehden. Kääntelin ohuita sivuja varovasti, kuin peläten, että saan taas jotain silmääni. Yritin etsiä kuvia, joita ötökkä oli minulle näyttänyt. Niitä oli vaikea huomata, ne olivat kainalojuttuja tai lyhyitä, yhden palstan levyisiä uutisia, kun taas kauppasodista ja yt-neuvotteluista kerrottiin isoilla otsikoilla ja niille varattiin tilaa aukeaman verran. Mehiläiset, merivirrat ja alkuperäiskansat eivät kaivanneet syväluotaavaa analyysiä.

Soitin töihin ja sanoin, että pidän lomaa. Kun assistentti kysyi, milloin tulisin takaisin, suljin puhelimen.

Menin sukkasillani ulos seisomaan, laatoitus oli märkä ja kylmä, mutta tuntui hyvältä jalkojen alla. Tuuli ei ollut enää lämmin, mutta taivas aukesi ylläni kirkkaana. Tunsin jalkani, käteni ja ajatukseni, enkä enää istuisi kuvissa.

Tyttö puhuu ipadin ruudulla palavin silmin. Lapsi tuijottaa hänen puhettaan hypnotisoituna, vaikka ei ymmärrä kielestä sanaakaan. Mitä se puhuu, äiti, lapsi kysyy yhä uudelleen ja Irina sanoo shh, kuuntelen ensin ja kerron sitten.

Kyyneleet nousevat väkisin silmiin. Tyttö on niin nuori ja silti vakaumuksessaan ja vallankumouksessaan varma. Mitä hänen puheestaan voi lapselle kertoa?
Kuka se on, äiti, mitä se puhuu, lapsi tivaa kärsimättömänä.

Se on sellainen nykyajan sankari, vähän niinkuin Jeanne d'Arc aikoinaan, Irina vastaa lopulta ja tajuaa, ettei nimi sano 8-vuotiaalle mitään.

Mutta sitähän tyttö on, saman ikäinenkin kaiken lisäksi. Jos uskoisi jälleensyntymään, voisi kuvitella Jeannen palanneen. Ruudun tyttö on niitä, jotka eri vuosisatoina uskovat palavasti aatteeseensa ja johdattavat ihmiset mukanaan taivaaseen tai helvettiin. Niitä, joita ihmiset haluavat seurata ja jotka lopulta poltetaan noitina roviolla. Niin tällekin tytölle käy, Irina on siitä varma, liekit palavat somessa jo. Setämiehet vallan huipulla pelkäävät tytön yllättävää ja kaiken uusiksi määrittelevää valtaa, he haluavat kaataa hänet, vähätellä häntä, selittää hänen sanansa ja aatteensa vääriksi, roikkua kiinni omassa vallassaan ja varakkuudessaan planeetan kustannuksella.

Tässä yhteiskunnassa ja ajassa tyttö ei ole noita, hän on sairas. Hänet on diagnosoitu sairaaksi, vaikka ipadin ruudulla tyttö vaikuttaa huomattavasti terveemmältä kuin videoklipissä ohi vilahtava oranssikasvoinen, ilmeeltään vahanukeksi jähmettynyt mies. Mieheltä puuttuu diagnoosi, tytöltä ei.

Juuri diagnoosi tekee tytön vahvaksi. Se auttaa häntä nousemaan lauman turvasta joukkojen eteen, kestämään pilkkaa ja vähättelyä, keskittymään vain yhteen tärkeänä pitämäänsä asiaan ja unohtamaan kaiken muun. Puhumaan kristallinkirkkaasti ja terävästi asioista, jotka ovat liian monimutkaisia ja ahdistavia tavalliselle ihmiselle ymmärtää. Sen monimutkaisuuden taakse poliitikot ovat osanneet piiloutua jo kolmekymmentä vuotta.

Kasvihuoneilmiö, Irina muistaa. Siitä puhuttiin silloin, hänen nuoruudessaan. Nyt termi on muuttunut toiseksi, laajemmaksi, koska ongelmakin on paisunut valtavaksi, lähes mahdottomaksi hallita ja pysäyttää enää. Mutta ruudun tyttö ei hyväksy toivottomuutta, hän vaatii muutosta, nyt heti. Siksi hän on radikaaleinta, mitä näissä globaaleissa kokouksissa on ehkä koskaan nähty.

Se on sellainen koulukiusattu tyttö, joka haluaa pelastaa maailman, se on tosi lahjakas ja taitava, Irina sanoo lopulta ja lapsi sävähtää. Tämäkään lapsi ei kuulu joukkoon, ei ole samanlainen kuin muut, ei löydä ystäviä eikä tule kutsutuksi syntymäpäiville. Hänenkin lapsellaan on diagnoosi, mutta erilainen kuin tytöllä, ja silti heitä yhdistää sama asia: he eivät sovi tähän yhteiskuntaan, jossa laumaan kuuluminen ja sopeutuminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Yksilöllisyys on sallittua vain niille, jotka kuuluvat joukkoon.

Lapsi ahdistuu ja hermostuu helposti, näkee painajaisia öisin. Hänelle ei voi puhua ilmastonmuutoksesta eikä 1,5 asteen lämpötilasta. Jos niistä puhuu, hän ei päädy sankariksi ipadiin, vaan koulupsykologin vastaanotolle. Eikä lasta voi kuitenkaan eristää totuudesta, siitä, mitä planeetalle tapahtuu juuri nyt.

Mitä tarkoittaa pakolaistulva?
Miksi ne eivät voi asua enää kotonaan?
Miksi sulla oli lapsena aina valkea joulu ja meillä ei?
Voiko meidänkin koti kaatua myrskyssä?
Miksi nurmikko on vihreä vaikka on tammikuu?
Mikä on tsunami? Ylettyykö se tänne asti?

Irina ei tiedä, mitä vastaisi näihin loputtomiin kysymyksiin. Hänellä ei ole yhtään ainoaa järkevää vastausta siihen, miten tähän on tultu, miksi maailma näyttää tältä nyt. Ja mitä sille pitäisi tehdä?

Lapsella on vaikeuksia lukea ja kirjoittaa, hän puhuu ikäisekseen epäselvästi. Koulussa hän ei ehdi muiden mukana pihalle, vaan jää haaveilemaan omiaan, pukee vielä vaatteita kun muut palaavat jo sisään juosten ja nauraen. Lapsi on usein ajatuksissaan, ei jaksa kuunnella ja keskittyä. Koulupäivien hälinä vie voimat, iltaisin raivotaan ja paiskotaan koulukirjoja, mä en osaa, miksi muut osaa kaiken, lapsi huutaa ja Irinaa itkettää.

Lapsi on hyvin herkkä ja tarvitsee paljon tukea oman toiminnan ohjaukseen, mutta kykenee ikäisekseen poikkeukselliseen abstraktiin ajatteluun, sanoo opettaja. Abstraktista ei ole apua kavereiden kanssa, jotka haluavat puhua ihan muusta kuin avaruudesta ja planetaarisesta järjestelmästä. Ruokaa hän syö parhaiten vain kotona ja valikoiden ja jos päivä on ollut vaikea, syöminen loppuu kokonaan. Lihaa lapsi ei ole suostunut syömään sen rakenteen takia koskaan ja niinpä Irinastakin on tullut kasvissyöjä. Lapsi on kasvattanut häntä enemmän kuin hän lasta. Irina tietää, että valtaosassa perheitä tilanne on toisin, eivätkä ne perheet ymmärrä heidän elämästään mitään.

Mitä lapsen kanssa pitäisi tehdä? Mitä hänestä ja hänen kaltaisistaan lopulta tulee? Hylkiöitä vai sankareita, molempia löytyy.

Siksi ruudussa tunteikkaasti esiintyvä tyttö antaa Irinalle toivoa. Toivoa siitä, että hänenkin lapsensa voi selvitä ulos systeemistä, löytää oman paikkansa ja ryhmänsä, joka hyväksyy hänet. Ehkä silloin oireetkin loppuisivat, kuten ruudun tytölle kävi.

Mitä se sanoi, miksi sä itket, lapsi kysyy kun puhe päättyy.

Se puhuu meidän tulevaisuudesta, siitä, että sulla ja teillä kaikilla lapsilla olisi hyvä elämä, Irina sanoo lopulta ja silittää lapsen päätä. Lapsi nyökkää. Mä haluan olla samanlainen, maailman sankari, hän sanoo. Ja niinhän sä oletkin, Irina vastaa.

Juna nytkähti pehmeästi liikkeelle. Nauhoitteen monotoninen naisääni luetteli seuraavat asemat: Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala. Verna istui puolityhjässä vaunussa ja katseli ikkunasta kiihtyvää vauhtia ohi viliseviä maisemia. Hänen pitäisi hoitaa matkan aikana pari työsähköpostia, mutta kirjan lukeminen houkutteli enemmän. Hän oli istunut koko päivän vuorovaikutuskoulutuksessa ja kaipasi nyt hiljaisuutta.

Vaunun liukuovi aukesi suhahtaen ja käytävästä alkoi kuulua äänekästä sadattelua. Vaunuun marssi ohimoilta harmaantunut mies, joka mulkoili ympärilleen äkäisesti. Hän huomasi Vernan vieressä vapaan istuimen ja heitti laukkunsa ylähyllylle niin että Vernan päälle putosi hiekkaa ja rojahti istuimelle äänekkäästi ähkäisten. Hänen harmaa toppatakkinsa oli märkä ja se kasteli Vernan paidanhihan.

Verna vetäytyi hieman ikkunaan päin ja kaivoi laukusta kirjansa. Koko tuoli hytkyi kun mies remppasi istuimen selkänojaa taaksepäin, hengityksessä tuoksahti alkoholi.

– Vihaan VR:ää! Aina myöhässä, tilaa ei ole ja istuimet ovat paskat! Ennen olivat sekä junat että miehet rautaa, nyt ei ole enää kumpikaan.

Verna vilkaisi kelloaan. Juna oli lähtenyt asemalta minuutilleen aikataulussa ja vaunussa oli tilaa vaikka kuinka. Verna hymyili miehelle kuitenkin kohteliaasti ja yritti keskittyä kirjaansa. Mies  pudotti edessään olevan istuimen selkään kiinnitetyn pöytätason alas ja tähyili käytävälle.

– Henkilökunta! Kuinka kauan tässä oikein pitää odottaa, hän marisi tuohtuneena.
– Konduktööri tulee varmasti pian, Verna huomautti sovittelevasti.
– Minä olen reservin luutnantti ja minulla on liput ykkösluokan vaunuun!

Mies kaivoi paperin laukustaan ja heilutteli nivaskaa ilmassa. – Minähän en koirien kanssa matkusta, hän vinkkasi Vernalle silmää.

Vernaa alkoi tympiä, mutta hän hengitti syvään laskien hiljaa kymmeneen kurssipäivän oppeja noudattaen. Miksi nämä tyypit valitsivat aina hänet? Lukemisesta tuskin tulisi mitään, joten hän kaivoi laukustaan kuulokkeet ja valitsi puhelimen sovelluksesta äänikirjan siinä toivossa, että vierustoveri ymmärtäisi vaieta.

– Olipa onni, että sait viereesi minut etkä tuota, mies tökkäsi Vernaa käsivarteen ja nyökkäsi käytävän toiselle puolelle, jossa istui kaksi nuorta miestä. Heillä oli valkaistut hampaat ja tyylikkäästi leikatut hiukset. He juttelivat keskenään ja nauroivat välillä iloisesti. Toinen nousi ja lähti vessaan. Hänellä oli Marimekon unikkokuosiset housut ja pinkki paljettitakki.
– Anteeksi kuinka? Verna nosti kuulokkeet korviltaan.
– Niin, että sinulla kävi vieruskaverin suhteen tuuri! Kaikenlaisia kilipäitä on liikkeellä.
– Nyt en ymmärrä?
– Niin, kaikkialla pyörii tuollaisia oksettavia hinttejä. Olen varma että noista kumpikaan ei tiedä, kuka on suomalainen ratamoottoripyöräilyn olympiavoittaja!

Paikalleen istumaan jäänyt poika nosti katseensa puhelimestaan ja katsoi miestä ilmeettömästi. Vernaa alkoi nolottaa. Tilanne oli kiusallinen. Oli päivänselvää, ettei keskustelua kannattanut jatkaa, mutta toisaalta hiljaakaan ei voinut olla.

– Eikös se ole aivan heidän oma asiansa?
– Kuules tyttö, minä olin isänmaamme palveluksessa 40 vuotta eikä tuollaista suvaittu alkuunkaan. Mutta mitäänhän ei saa nykyään sanoa ääneen, etteivät feministit, hintit ja suvakit loukkaannu.
– Eivät he näytä häiritsevän muita matkustajia lainkaan.
– Minua häiritsevät! Tuokin perhe tuolla ei ole saanut lapsiaan hiljaisiksi koko aikana.

Kolmen lapsensa kanssa matkustava äiti jäi tuijottamaan miestä ja näytti siltä kuin olisi purskahtanut itkuun millä hetkellä tahansa. Samassa ovi suhahti taas auki ja konduktööri astui vaunuun. Hän katsoi ystävällisesti reservin luutnanttia ja sitten Vernaa.

– Matkaliput.

Luutnantti kaivoi rypistetyn lipun penkin vieressä olevasta roska-astiasta.

– Mitäs tälle lipulle on tapahtunut?
– Minä heitin sen roskiin kun ette tulleet ajoissa!
– Heititte roskiin? Konduktööri näytti hämmentyneeltä.
– Niin, näytänkö joltain mappikaapilta?! Minulla on kiire Kouvolaan.
– Tämä on Tampereen juna.
– Tämä oli ainoa juna, joka asemalla oli!

Konduktööri huokaisi syvään. Hän katsoi Vernaa, joka pudisti päätään sen merkiksi, ettei tuntenut miestä lainkaan eikä voinut auttaa.
– Kuulkaa hyvä herra, tässä on nyt selvästi tullut joku erehdys sillä tämä juna on menossa Tampereelle.
Mies pomppasi pystyyn ja alkoi kirota äänekkäästi.
– Jo nyt on perkele! Sen lisäksi, että tämä koko vaunu on täynnä idiootteja ja pellejä, kuski ajaa mihin sattuu!

Verna huokasi. Hän oli koko päivän opiskellut joustavampia ja rakentavampia tapoja ajatella ja reagoida konfliktitilanteisiin, mutta nyt oli selvästi hetki, jolloin vaihtoehtoja oli enää vain yksi. Hän nousi seisomaan ja veti syvään henkeä.
– Nyt riittää! Ainoa ihminen, joka tässä vaunussa käyttäytyy sopimattomasti olette te. Ja jos välttämättä haluatte käyttää titteleitä niin minä olen teille everstiluutnantti Karhuvaara panssariprikaatista.
Verna nappasi villatakkinsa taskusta henkilökortin, jossa näkyi punainen tornileijonalogo ja nosti sen miehen silmien tasalle. Mies tuijotti ensin Vernaa ja sitten korttia, hänen hengityksensä oli muuttunut katkonaiseksi ja kurkusta kuului korinaa. Verna jatkoi:
– Ja olen lopen kyllästynyt ylimielisiin ja huonosti käyttäytyviin kusipäihin sekä reservissä että palveluksessa. Te reservin luutnantti poistutte nyt välittömästi tästä junasta ja lakkaatte tekemästä pelleä itsestänne, sotilasarvostanne ja maamme puolustuslaitoksesta, onko selvä?

Kaikki matkustajat alkoivat taputtaa. Konduktööri näytti kiitolliselta ja kurotti harmaaksi kasvoiltaan käyneen miehen laukun ylähyllyltä. Sitten hän tarttui tätä jämäkästi olkapäästä ja ohjasi hänet ulos vaunusta. Paljettijakkuinen nuori mies näytti Vernalle kahdella kädellä muodostettua sydänsymbolia.

Verna istahti takaisin paikalleen. Hänen poskiaan kuumotti ja rinnassa tykytti. Rauhanomaista konfliktinratkaisua tarvittiin, mutta joskus piti uskaltaa suuttua. Hän tarttui puhelimeensa ja alkoi näpytellä viestiä esimiehelleen. Hän ottaisi vastaan uuden tehtävänsä tasa-arvovastaavana, josta oli ajatellut ensin kieltäytyä. Maailma ei ollut vielä valmis, eikä se ikinä valmistuisi ellei joku nousisi ylös ja sanoisi jotain.

Hän poimi kirjan takaisin käteensä. Kannesta häntä katsoivat Greta Thunbergin kasvot.

No niin. Tuli syksy ja sade. Ei se mitään - nyt on viimeinkin aika heittää bikinit ja varvastossut kaapin pohjalle, kääriytyä viltin alle, keittää kuppi vahvaa kaakaota ja nautiskella vaikkapa lukemisesta. Tällaisia ajatuksia naistenlehtikierros herätti.

Anna syksyn ihanan hämärän kietoa itsesi rauhoittavaan syleilyynsä.

Syyskuussa ihminen sytyttelee kynttilöitä, ostelee villapaitoja ja ajattelee, että kyllä se siitä, onneksi kaikki kesän ylienerginen reuhtominen ja harrastaminen on takanapäin. Unikin tulee illalla paremmin, kun on pimeää. Eikä se nyt niin pimeää ole, onhan meillä kauniin kuulaat syysaamut!

Marraskuussa, kun oikeaa pimeää on kestänyt kolme viikkoa, ihminen seisoo mustan, läpimärän ikkunan edessä klo 17.30. huutamassa että eihän tätä sekoamatta kestä saatana! Eikä kestäkään.

Valoon on enää 5 kuukautta.


Käperry syysiltoina rauhassa sohvan nurkkaan lukemaan lempikirjojasi ja kuuntelemaan sateen kodikasta ropinaa - nyt ei ole kiire minnekään.

Paitsi pikkujouluihin. Pikkujoulukausi alkaa nykyään markkinavoimien armosta lokakuun lopussa ja päättyy loppiaiseen, joka on saanut nimensä siitä, että ihminen on täysin loppu maksaansa myöten kaikista pakkojuhlista työkavereiden, harrastusryhmien, puolituttujen ja sukulaisten kesken.

Selvinpäin ei kaikkia loppusyksyn ja joulun kissanristiäisiä kestä, joten glögiä naamariin vaan ja tonttulakki päähän. Parempi jos juot sen verran, ettet aamulla muista puheitasi, etkä ainakaan flirttailua taloushallinnon Joken kanssa, josta rimpuilet eroon seuraaviin pikkujouluihin saakka.


Tänä syksynä pukeudumme upeisiin ruskan väreihin - syksyn trendikkäin asu on maksimekko yhdistettynä ihanan väljään villapaitaan.

Niinno. Maksimekko olisi kiva, jos sen tekisi goretexistä, vuoraisi villalla ja yhdistäisi kalastusaappaisiin. Tosin siinä alkaa enemmän muistuttaa Bengtskärin majakkaa kuin työssäkäyvää naisihmistä.

Syksyn trendikkäin asu on sitä paitsi muutenkin aina ja ikuisesti kumisaapas, joka ei sekään pysty suojelemaan maksimekon helmaa kuralta ja hiekalta, joka ulottuu mekon polviin saakka. Mustat paksut housut ja kumisaappaat, musta takki, mustat hanskat ja väreillä ilottelijalle harmaa kaulaliina ja saman sävyinen pipo on suomalaisen toimivin asukokonaisuus jokaisen välikauden yli. Ilmastonmuutoksen iloisina aikoina välikausi kestää 7 kuukautta, joten kannattaa satsata laadukkaisiin kotimaisiin kumisaappaisiin (ulkomaisista tulee katusuolan sekainen vesi läpi ensimmäisen räntäsateen jälkeen) - viime vuonna kumisaappaat loppuivat kaupoista lokakuussa.

Naistenlehdissä on muotipalstoilla myös merkittävä puute: missä ovat tuote-esittelyt sateenvarjoista, jotka kestävät yli 10 m/s tuulta sekä naisten kalossit?


Sienikausi on jälleen täällä: metsäkävely on syksyn paras ja terapeuttisin ulkoliikuntamuoto.

Ei ole. Kun palaa kotiin päässään korillinen hirvikärpäsiä ja sienikorin pohjalla keikkuu yksi kuivunut tatti, menee jatkossa autolla spinningiin. Samalla voi haaveilla aurinkoisella hiekkatiellä pyöräilystä heti puolen vuoden kuluttua samalla, kun tuijottaa kuntosalin seinästä koskaan päättymätöntä Discovery Channelin ohjelmaa Alastomista selviytyjistä.

Voit kiittää itseäsi edes siitä, että et ole ilmoittautunut vieläkään mukaan tosi-tv-ohjelmiin ilmaisen etelän matkan toivossa ja ostaa tällekin sisäliikuntasesongille jälleen yhtä kokoa isommat trikoot. Kevätdieetin aika koittaa vasta 4 kuukauden kuluttua, joten tarkemmin ajatellen miksi vaivautua spinningiin ollenkaan?

Kiteytän syksyn ainoa järkevän ohjeen tähän, koska en mistään muualta onnistu sitä löytämään: jää sohvalle torkkumaan, ihminen ja anna itsesi olla.

Tökkäsin niin voimakkaasti enteriä, että näppäimistö keikahti.

Eikö se mene jakeluun, että yv-kaupat on KIELLETTY, kertaa ne saatanan säännöt, idiootti!!!!

Tuijotin vaaleanharmaalla kommenttipohjalla olevaa mustaa tekstiä, jonka olin juuri kirjoittanut. Käteni vapisivat kiukusta ja mietin, olisiko pitänyt laittaa vielä muutama huutomerkki lisää. Kaikenlaisia kusipäitä sitä olikin. Yksi tollo yrittää ostaa Grönlannin, toinen juntti tunkee metron ovista sisään ennen kuin muut ovat päässeet ulos ja kolmas laittaa myynti-ilmoitukseen alustavan varauksen ilman lisäkysymystä. O tempores, o mores!

Viestini oli osoitettu naiselle, joka halusi ostaa "Eteläisen pääkaupunkiseudun lapsiperheelliset kierrättää" -ryhmästä hyväkuntoisen seeprakuvioisen merkkihaalarin. Olihan sävy vähän jyrkkä toki. Mutta säännöt olivat selkeät: kaupankäynnin piti olla julkista. Minä olin ylläpitäjä enkä voinut auttaa, jos en nähnyt, mitä oli sovittu.

Idiootti oli nimeltään Annika Elomäki, joka oli yrittänyt ostaa hyvin edulliset merkkihaalarit suoraan myyjältä, mutta ensimmäinen av-varaaja oli käräyttänyt kaupat. Jonoon ilmoittautuneet olivat kompanneet ja vaatineet Annikan sulkemista ryhmästä. Klikkasin Annikan profiiliin, hän hymyili somekuvassaan kauniisti jonkun hyväntekeväisyysjärjestön raameissa. Hän oli antanut rahaa Amazonin metsäpaloihin ja ilmeisesti ollut kolmen lapsensa kanssa viikonloppuna uimassa. Kuvasarjassa näkyivät myös isot jäätelötötteröt, hän valitsi salmiakkia kuten minäkin.

Poskeni punehtuivat, ehkä olin toiminut turhan hätäisesti. Mitäpä minä hänen motiiveistaan tiesin. Ehkä Annika ei ollut vähä-älyinen ja ahne, hän vain kiihkeästi halusi ostaa juuri tämän haalarin. Ehkä hän vain yritti toteuttaa lapsen toivetta kivasta haalarista, joka varmistaisi ettei kukaan kiusaisi päiväkodin pihalla.

Klikkasin nopeasti takaisin ryhmään toivoen, ettei kovin moni olisi nähnyt viestiäni, mutta Hannele ja Timo olivat ehtineet jo peukuttaa. Deletoin kommenttini ja linkitin sen tilalle ryhmän säännöt. Niitä oli kolme liuskaa.

Kävin hakemassa itselleni yrttiteetä, hermoni olivat selvästi turhan kireällä. Luulin perustaneeni nettikirppiksen, mutta olinkin joutunut tuomariksi. Olin yläasteen opettaja ja halunnut puhua lapsille sivistyksen, käytöstapojen ja älyllisyyden puolesta jo kaksi vuosikymmentä, mutta en tiennyt siinä vaiheessa ihmisyyden tulikokeesta, johon Fb-kirppiksen ylläpitäjä joutuu. Tuhannen riitaisan aikuisen ihmisen kaitseminen oli paljon haastavampaa kuin 25 teinin. Nekin riitelivät, mutta sentään siitä, oliko joku pussaillut jonkun toisen poikaystävän kanssa. Niitä jaksoi selvitellä, toisin kuin äkäisten äitien haalarikauppoja ja loputtomia Kysyn mieheltä -kommentteja, joissa mies oli selvästi mielikuvitusolento.

Tarkoitukseni oli alunperin ollut hyvä. Perustin pienen kierrätysryhmän, kun lapset olivat olleet pieniä ja vaatevarasto piti uusia pahimmillaan kolmen kuukauden välein. Halusin reilua ja sujuvaa kaupankäyntiä, joten kirjoitin selkeät säännöt ja pinnasin ne sivun ylälaitaan. Aluksi kaikki olikin sujunut mukavasti, ryhmään liittyi rapiat kymmenen ihmistä päivässä ja kauppoja syntyi. Mutta hiljalleen huomasin, että ryhmään oli viikoittain jonossa satoja ihmisiä. Ajan myötä ongelmat vain lisääntyivät. Ilmoituksia ilmiannettiin yhä useammin ja minut tägättiin vähintään kerran päivässä kertomaan, kuka oli oikeassa. Ryhmään liittyi ihmisiä kaupunginosan ulkopuolelta enkä mitenkään enää ehtinyt vastata jokaiseen kysymykseen.

Aikuiset ihmiset tuntuivat olevan kykenemättömiä hoitamaan ihan normaalia kaupankäyntiä. Tässäkin tapauksessa Annika saattaisi tehdä oharit tai Salla ottaa rahat ja poistua ryhmästä. Jouduin tarkentamaan ryhmän sääntöjä tuon tuosta.

Kuvat ladataan albumeihin, ei seinälle, koska se helpottaa etsimistä ja vanhojen tuotteiden poistamista.

Vain yksi pääkuva, loput kommentteihin.

Alustavan varauksen sai ainoastaan laittaa julkisella lisäkysymyksellä, sen jälkeen piti ilmoittaa ostaako vai vapauttaako. Viiden euron potkupuvun ostoa ei tarvinnut miettiä viikkoa.

Sen lisäksi, että toisten ihmisten ajalle ei selvästikään laitettu minkäänlaista arvoa, ilmoituksissa yritettiin myös kaupata mitä milloinkin: virolaisten pentutehtaiden koiria, pornolehtiä tai naapurin moottorisahoja. Yksikin ukko myi onkimiaan ahvenia viinipulloa vastaan ja huoritteli, kun erotin hänet ryhmästä. Ja sitten oli se tapaus, joka tilasi merkkireppujen halpakopioita Kiinasta ja myi niitä aitoina. Tyyppi ilmiannettiin, sillä tuotteet hajosivat viikon sisään. Aina se kuitenkin pompsahti ryhmään takaisin uudella kuvalla ja nimellä. Ja joskus tuntui, että ihmiset eivät oikeastaan pyrkineet myymään hyppykiikkua, kunhan halusivat kertoa asuvansa kissataloudessa ja postata joka päivä uuden kuvan kissastaan myynti-ilmoituksen muodossa.

Oli puoliyö ja näyttöruutu hohti sinistä valoa. Avasin viestin, jossa Jorma Kalevi syytti minua ikärasistiksi, koska en suostunut muuttamaan ryhmän nimeä "Eteläisen pääkaupunkiseudun lapsiperheelliset ja eläkeläiset kierrättävät". Väsytti. Aina joku pettyi. Olisin oikeasti halunnut vain lukea Alice Munron novelleja, mutta vapaa-aikani oli myynnissä myös muualla, vaikka lapset olivat jo yläasteella eivätkä halunneet minun koskevan heidän vaatekaappeihinsa pitkällä tikullakaan.

Tietokoneesta kuului uusi kilahdus. Tällä kertaa se oli Salla, joka ilmoitti tuohtuneena, että aikoo perustaa oman luotettavien ihmisten fb-kirppiksen, jossa saa myydä haalarit sille, joka ne tulee hakemaan. Annika nimittäin asui Sallan kanssa samassa rapussa ja olisi ollut varma ostaja. He olivat molemmat päiväkodissa töissä eikä heillä ollut jaksamista mihinkään säätämiseen.

Salla oli täysin oikeassa. Avainsana oli jaksaminen. Lisäksi tämä ryhmä kaipasi jämäkkää varhaiskasvattajaa, joka osasi käsitellä niin uhmakohtauksia kuin käytöshäiriöitäkin. Ehdotin, että tekisin Sallasta ja Annikasta välittömästi ryhmän uudet ylläpitäjät ja he saisivat palauttaa ryhmän yhden kaupunginosan kirppariksi. Salla suostui ja erosin ryhmästä. Oloni keveni välittömästi. Huomenna ainoa epätoivojono, jota joutuisin käsittelemään, kokoontuisi rinnakkaisluokan Mikin ympärillä. Tässä taloudessa vallitsi taas rauha, savuton ja uudenveroinen.

Havahduin, kun laivaterminaalin laituri tömähti pehmeästi. Punavalkoinen alus loiskutti laineitaan satama-altaan reunoille kunnes moottorit vaikenivat ja ihmiset etenivät tiiviinä massana maihin vievässä mutkittelevassa käytävässä. Kannelta kohosi lentoon suuri, mustapäinen naurulokki. Se kaarteli hetken turistijonon yllä kuin jotakin etsien, liiteli sitten kohti pientä syreenien reunustamaa puistoa ja laskeutui penkkini eteen. Se taitteli siipensä ja tuijotti minua vaativasti.