Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Featured

8/recent

Taitoluistelija II

23.9.18
Jatko-osa: Jenny 2012 (romaanista Lasitehdas)



Koregrafiassa vaikeinta oli hillitä itseään, ottaa ensimmäiset kahdeksan tahtia riittävän rauhallisesti, ja vasta sitten päästää irti. Muuten hän muisti kyllä kaiken, rivit ja piirit, myllyn jälkeisen liukusarjan, avorivistön ja läpimenon, kertauksen ja piruettisarjan. Lady Gagan biisi oli soinut Jennyn päässä jo useamman kuukauden. Vain lentokoneen lähtökiihdytys oli saanut esityksen hetkeksi pois mielestä.

Jäähalli sijaitsi Alppien keskellä, se oli uusi ja moderni, pari vuotta sitten pidettyjä jääkiekon MM-kisoja varten pystytetty. Pukuhuoneet olivat siistit ja siellä haisi kumi, vessoja oli joka käytävällä. Ilmastointi oli liian kovalla, ja koko joukkue oli mintunvihreissä kisa-asuissaan kananlihalla. Valo heijastui valkoisesta jäästä niin kirkkaana, että Jenny oli joutunut siristelemään silmiään harjoituksissa.

Minna lisäsi otsaansa puuteria pienestä rasiasta. Pukuhuoneessa tuoksui hiuslakka ja jännitys. Kirsti oli sanonut, että jännittää saa, mutta ei pelätä. Siinä oli iso ero. Mokaamisen pelkääminen aiheuttaa mokat, sitä valmentaja oli heille jankuttanut kolme vuotta. Pelko kääntyy epävarmuudeksi, jännityksestä saa riemua.

Jenny tiesi, ettei kameroita saanut katsoa yhtään vaan pitää kontakti joukkueeseen. Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että joku pikkutyttö jossain katsoisi kuvaa, kun heidän joukkueensa kaartaisi jäälle ja asettuisi alkumuodostelmaan. Ihan niin kuin Jennykin oli katsonut melkein 10 vuotta sitten. Hän oli mennyt ihan ruudun lähelle, jotta olisi nähnyt kaiken. strassit ja nutturat, katsonut hurmioituneena, miten samaan tahtiin tyttöjen kädet nousivat ja vartalot kääntyivät. Hän oli tallentanut ohjelman digiboksille ja katsonut sen uudestaan, satoja kertoja, kunnes oli osannut ulkoa jokaisen liu'un ja piruetin jokaisesta esityksestä.

Sitten isä oli vahingossa poistanut ohjelman. Näin jälkikäteen yhdeksänvuotiaan raivolla kehitetty viikon mittainen mökötyskohtaus oli ollut hieman huvittava, mutta äiti oli nähnyt tragedian syvyyden ja lohdutukseksi vienyt hänet hallille katsomaan taistoluisteluharjoituksia. Kampaajana äiti tunsi kaikki, ja muodostelmajoukkueen valmentaja oli hänen asiakkaansa. Jenny osallistui jo seuraavan viikon treeneihin. Luistimet käytiin ostamassa Emmauksesta. Ne olivat vähän pienet ja puristivat varpaat tunnottomiksi, mutta Jenny ei uskaltanut ottaa riskiä, ettei oikeankokoisia löytyisi. Hän valehteli, että ne olivat täydelliset.

Team Finland -takin hihat kahahtivat, kun Jenny kumartui kiristämään luistintensa nauhoja. Varren kultaiset, koukeroiset kirjaimet kiilsivät, vaikka nahka oli jo pehmentynyt eikä enää hangannut kehräsluuta. Lottovoiton jälkeen hän oli käynyt isän kanssa Helsingissä erikoisliikkeessä. Jenny olisi ottanut jo ensimmäisen kokeilemansa parin, mutta myyjä oli nähnyt riittävästi asiakkaita ymmärtääkseen, milloin asiakas tiesi, mitä halusi ja milloin ei – ja ollut oikeassa. Neljännen parin jälkeen Jenny oli ymmärtänyt, mitä kengän istuvuus tarkoitti. Hän oli valinnut hieman normaalia leveämmän lestin ja matalaan jalkapöytään sopivan, vuoratun mallin.

– Laitetaanko tilaukseen samat mustana, myyjä oli tiedustellut Juhanilta.
Jenny oli katsonut isäänsä ja nyökännyt.
– Otetaan.
– Entä terien kiinnitys?
– Ei kait se ilmankaan suju, isä oli murahtanut nurkastaan ja latonut setelit pöytään.

Jenny oli pitänyt laatikkoa sylissään koko automatkan kotiin. Se oli vieläkin Jennyn huoneessa sängyn alla.

Kuuteentoista vuoteen Jennyn elämässä ei ollut tapahtunut mitään, ja sitten yhtäkkiä oli tapahtunut kaikki. Joskus aamulla oli vieläkin vaikea muistaa, mikä kaikki oli muuttunut, mullistunut. Kirsti oli käynyt puhumassa lasitehtaan ja painotalon joukkueen sponsoreiksi ja he olivat tilanneet kiiltävän turkoosit kilpailupuvut, joihin äiti oli ommellut tyllihelmat. Sitten he olivat istuneet hermostuneina bussiin, joka oli vienyt heidät SM-kisoihin. Esitys oli mennyt täydellisesti, piruetit olivat pyörineet vinhasti, sarjat olleet taimissa. Kun Jenny oli seissyt lopetusmuodostelmassa kasvot loistaen ja rinta kohoillen, hän tiesi, että suoritus oli mennyt nappiin. Tuloksen julkistamisen jälkeen he olivat kaikki huutaneet, itkeneet vuolaasti, kirkuneet, halanneet ja itkeneet vähän lisää. Tunne oli ollut sanoinkuvaamaton ja joukkue kertasi sen vielä suuremmaksi.

Ja täällä he olivat nyt, parikymmentä tyttöä tuppukylästä. Heidän omituinen, mutta hyvin yhteen sopiva ja sisukas joukkueensa, edustamassa Suomea.

Ja Kirsti.

Onneksi Kirsti oli tullut. Nähnyt heidät, pysähtynyt ja mennyt juttelemaan silloisen valmentajan kanssa. Pinjan äiti oli luovuttanut mielellään valmentajan tehtävät taitoluistelua ikänsä harrastaneelle Kirstille ja jäänyt kassanhoitajaksi ja mokkapalojen leipojaksi. Kirsti oli ripotellut koko joukkueen päälle taikapölyä kuin Helinä-keiju. Unelma pitää ensin nähdä, sitten sen voi saavuttaa, hän oli sanonut ja laittanut tytöt makaamaan jäälle silmät kiinni. Kirsti oli puhunut ja he kaikki olivat hengittäneet jään kylmää tuoksua ja antaneet mielensä liukua ja taipua Kirstin sanojen mukana. He kuulivat hurraavan katsomon ja nostivat yhdessä kullanvärisen pokaalin ylös ilmaan.

Ihan aluksi Kirsti oli halunnut tutustua kaikkiin tyttöihin henkilökohtaisesti ja vienyt Jennynkin ABC:lle kahville.

– Minä näen sinussa lahjakkuuden lisäksi peräänantamattomuutta ja sisua. Mistä sinä sitä ammennat? Kotoako?
– Tavallaan.

Jenny ei kehdannut katsoa Kirstiä silmiin. Kotoa, mutta ei sillä tavalla kuin Kirsti luuli. Vanhemmat olivat olleet lähinnä käänteisenä inspiraationa. Kun veli oli lähtenyt armeijaan, kupla Jennyn ympärillä oli alkanut pienentyä. Sen rikkomiseen tarvittiin enemmän kiukkua kuin sisua.

– Ymmärrän. Perhe voi olla draiverina monella tavalla.
– Eivät ne tästä tajua mitään, eivätkä mistään muustakaan.
– Pääasia että ovat edes kiinnostuneita.
– Niin kai sitten.
– On niitäkin, joilta ei ikinä kysytä miten treenissä meni.

Kirsti oli vakavoitunut.

– Mutta sä treenaat liikaa. Sä tarvitset muutakin kuin jäätreeniä edetäksesi, tanssija tarvitsee elämäniloa, Kirsi piti tauon ja jatkoi, – Ilon kautta, ei kivun. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
– Ehkä.

Kirsti oli lahjoittanut hänelle vanhat luistimensa, ne olivat juuri sopivankokoiset, mutta vannottanut, että Jenny treenaisi niillä vain iloisia temppuja. Jenny oli luvannut. Ja lupaukset hän oli tottunut pitämään.

– Jenny. Jenny hei, huhuu, kuuletko? Kirsti seisoi hänen edessään.
– Ai sori, olin aivan ajatuksissani, Jenny nauroi.
– On aika herätä. Luotan sinuun, ei mulla muuta.

Kuuluttaja sanoi jotain ensin saksaksi ja sitten englanniksi.

– No niin tytöt, nyt mennään, Kirsti taputti käsiään.

Pukuhuoneeseen tuli liikettä, kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa piiriin, laittoivat kädet toistensa olkapäille ja tiimihuuto kajahti pukuhuoneen seinistä käytävälle. Teräsuojat kopisivat betonilattiaan, kun he lähtivät kohti jäätä. Jennyn jalat tuntuivat varmoilta eikä hän pelännyt enää haihtuvansa ilmaan tai leijuvansa avaruuteen.

Kipu oli haalistunut siniseksi muistoksi ja kulunut sitten kokonaan pois, eikä se kasvanut enää takaisin. Sen paikka oli viety.


Taitoluistelija I

21.9.18
Jenny Ollikainen 2010 (romaanista Lasitehdas)



Vielä yksi ylämäki ja polku metsän läpi, sitten hän olisi kotona.

Treenikassin hihna painoi Jennyn olkapäätä tunnottomaksi, luistinten teräsuojukset kalisivat toisiaan vasten askelten tahdissa. Treeneissä hän oli oppinut sietämään kipua, sitä ei saanut ajatella yhtään, piti ajatella mukaansatempaavia, energisiä laulunsanoja, vaikka sitä, missä rakkaus on rantaan vyöryvä hyökyaalto. Hän oli siinä hyvä, osasi jättää puutuneet varpaat ja särkevät sääret huomiotta samalla tavalla kuin reppuun työnnetyt roskat ja naamaa raapivat lumipesut.

Aina silloin tällöin joku vanhemmista tarjosi Jennylle kyytiä, mutta hän käveli mieluummin. Jenny asui aivan eri suunnalla kuin muut tytöt ja kävellessä sai valita itse vauhdin ja olla omissa ajatuksissaan. Ei tarvinnut esittää, että oli reipas ja kiinnostava, vaikka oli hiljainen ja finninaamainen rumilus, jolla ei ollut vielä minkäänlaisia lukiosuunnitelmia. Matkan sai kävellen puristettua 27 minuuttiin eikä tarvinnut vastata lopuksi siihen samaan kysymykseen. Kyllä, hänen kotitalonsa oli se vanha hullujenhuone. Heh heh.

Minnan isän kyytiin hän joskus meni, mutta Huoviset olivat nyt reissussa, ne lähtivät aina lomalla jonnekin, toisin kuin äiti ja isä. Jenny oli saanut päivällä puhelimeensa hienoja kuvia ystävästään tekemässä hassuja ilmeitä jokilaivalla, Minna oli saanut kesällä synttärilahjaksi Nokian N97:n, jolla sai mahtavia kuvia. Jenny oli tekstannut takaisin Ikävä <3. Minna oli aina iloinen ja hauska, se oli rippileirillä järjestänyt makuupussitanssit ja hän oli nauranut niin, että posket olivat tulleet kipeiksi.

Viime kesänä he olivat ahtautuneet neljäksi tunniksi kuumaan Asconaan, koska isä oli halunnut mökille. Jennylle oli tullut takapenkillä lukemisesta paha olo ja Juha oli murjottanut pudotettuaan karkkinsa lattialle. Saaressa ei ollut mitään tekemistä, kuten ei elämässä yleensäkään. Järvi oli tumma ja pieni, mökki samanlainen. Huussissa oli ampiaispesä, joten tarpeet piti tehdä ämpäriin. Juha jaksoi seistä kivellä hyttysten syötävänä ja onkia järvestä ruutanoita, mutta Jenny istui kaksi viikkoa sisällä lukemassa, kolme kertaa saman kirjan. Kotona olisi ollut parempi lukuvalo. 

Ja kerran he olivat käyneet Tukholmassa, äiti oli voittanut arpajaisissa C-hytin. Isä oli seisovassa pöydässä lorottanut punaviiniä korkeaan tuoppiin niin, että koko lasi oli ollut puolillaan punaviinivaahtoa, ja syönyt katkarapuja kuorimatta. Isä ei ikinä humalassa ollut pelottava, vaan omituinen, liian iloinen ja riehakas, siksi kai se joi, mutta noloa se silti oli. Se lauloi käytävillä armeijamarsseja ja halaili kaikkia, erityisesti muita miehiä. Aamulla se oli laittanut pienestä pullosta kahviin yskänlääkettä. 

Äiti oli pakottanut Jennyn mukaansa porealtaaseen. Heillä oli ylivoimaisesti hirveimmät uimapuvut ja Jennyä oli hävettänyt, siellä oli muita samanikäisiä tyttöjä joilla oli kirkkaanväriset bikinit. Juha oli juonut salaa sinisiä enkeleitä ja yrjönnyt yöllä yläsängystä suoraan hänen taxfree-karkkiensa päälle. Seitsemännen kerroksen aulassa hän oli viihtynyt, siellä sai istua rauhassa ja katsella ihmisiä. Jos ihmisiin kyllästyi, oli lasin takana rumanharmaa, keinuva meri ja äärettömiin jatkuva horisontti.

Jenny hyppäsi tieltä ojan yli pimeälle metsäpolulle. Treenikassi heilahti ja kipu iski taas. Hyvä. Uusi valmentaja oli sanonut, että hän treenasi liikaa ja kieltänyt häntä rikkomasta itseään.

Valmentaja ei ymmärtänyt, että kipu oli pakollista, se piti hänet kiinni tässä hetkessä, esti häntä haihtumasta syysilmaan. Jenny teki korkeimmat hypyt, koska maan vetovoimakin halusi päästää hänestä irti. Kirsti ei tiennyt, etteei ollut mitään muuta kuin jää, vauhti, hypyt ja paljetit. Ellei voinut luistella tai lukea, oli ihan sama, missä sekuntiviisarin etenemistä tuijottaisi ja pitkästyisi. Aikaa hänellä oli aivan liikaa, tylsää, matelevaa, turhaa aikaa. Jos odottavan aika oli pitkä, niin mitään odottamattoman aika se vasta pitkä olikin.

Vain kirjoilla oli sama vaikutus kuin jäällä, ne taikoivat hänen oman elämänsä hetkeksi näkymättömiin. Hän oli ala-asteikäisenä etsinyt kotoa lukemista, mutta ei kirjahyllyssä ollut kuivakukkien lisäksi kuin Spectrumin tietosanakirjasarja, Raamattu ja Seitsemän veljestä. Kirjastokortti oli vyöryttänyt Jennyn eteen Potterit, Soturikissat, Viisikot ja jopa Tiina-kirjat, vaikka ne olivatkin muiden mielestä vanhanaikaisia ja lapsellisia. Ihan sama. Lukiessa ei tarvinnut katsoa kelloa ja toivoa huomista, joulua, kesää tai sitä, että pääsisi pois tästä tuppukylästä.

Jenny nousi kotipihalle parkkipaikan takaa, kiipesi matalan aidan yli ja etsi katseellaan oikean ikkunan. Ruskea rullaverho oli vedetty olohuoneen ikkunan eteen, joten sisälle ei nähnyt. Äidin Nopsa nojasi seinää vasten. Se ei ollut ikinä lukossa, kuka sen veisi. Ovelle kuului omituista elämöintiä. Jenny veti kertaalleen kylmää syysilmaa keuhkoihinsa niin syvään, että sattui. Sitten hän käänsi avainta lukossa ja astui sisään. 

Jenny tunsi kävelleensä keskelle kesäteatterin kenraaliharjoituksia. Isoveli oli kotona käymässä, se seisoi keskellä olohuonetta määrittelemätön ilme kasvoillaan. Isä istui puhelin kädessään kukkakuvioisella vuodesohvalla suu auki. Isän posket punoittivat, se oli varmaan taas juonut. Mutta äitikin näytti olevan kiihdyksissään samalla tavalla kuin pari viikkoa sitten, kun telkkarista oli tullut homoilta.

Jenny jäi seisomaan eteiseen ulkovaatteet päällä, odottamaan selitystä. Äiti sai ensimmäisenä toimintakykynsä takaisin, käveli hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista. Treenikassi putosi kolahtaen lattialle, olkapäätä alkoi kihelmöidä.

– Jenny, et varmana usko, meillä on käynyt tuuri!

Jenny tuijotti äitinsä suuta, alahuuli värisi omituisesti.

– Me ollaan voitettu lotossa! Ainakin miljoona! Meillä on nyt rahaa, ymmärrätkö sinä? Me voimme… voimme vihdoinkin tehdä jotain, olla jotain!

Nurmikkoa jäljittelevä ruskea kuramatto tuntui antavan periksi Jennyn jalkojen alla, se tuntui samalta kuin jumppasalissa, silloin kun Aapo oli potkaissut häntä tahallaan polvitaipeeseen.

Jenny jäi miettimään sitä samaa mitä ilmeisesti muutkin.

Mitä lottovoitto tarkoitti? Mitä rahalla saisi? Mitä hän haluaisi ostaa? Uudet terät, liukuvärjäyksen, pörrötakin? Mutta saiko sadalla eurolla Aapon lopettamaan potkimisen? Kuinka paljon piti maksaa liikunnanopettajalle siitä, että se ei pakottaisi häntä uimaan? Netistä sai tilattua tuuheat ripset kahdella eurolla, mutta ei pitkiä sääriä ja kapeita kasvoja.

Oliko hän nyt rikkaampi kuin Minna? Muuttuisivatko he nyt Minnan perheeksi? Eivät.

Eikä rahalla saisi kipua pois, ei voinut saada pois. Ircissä olisi taas huomenna joku tyhmät huorat -ryhmä, ja hänet nimetty siellä. Lottovoiton jälkeen kaikki voisi olla toisin, mutta ei olisi sittenkään. Kipu jäisi. Sen olisi pakko jäädä, kunnes joku kiskoisi sen irti hänestä tai sitten se veisi kaiken.

Lue jatko-osasta, miten Jennylle käy!

Juoksija

14.9.18



Nainen alkoi juosta, kun mies lähti. Se oli ihan tavallinen mies, hän oli tavallinen nainen ja he sopivat hyvin toisilleen.

Niin nainen luuli. Mies oli eri mieltä. Mitään yhteistä ei lasten lisäksi ollut kuulemma koskaan ollutkaan. Siinä riitti naisella pohtimista moneksi pitkäksi yöksi.

Iltaisin nainen istui ja pyöritteli lääkepurkkejaan. Kumpi olisi tänään parempi, uni- vai ahdistuslääke? Lääkäri oli sanonut, että niillä pääsisi pahimman yli, kun mies kerran oli päättänyt lähteä selityksiä antamatta. Se vain keräsi tavaransa auton takakonttiin ja häipyi. Sanoi, että tämä riitti tälle elämälle. Nainen oli varma siitä, että jossain oli uusi rakkaus, niin niillä aina oli, mutta mies ei suostunut kertomaan sitäkään.

Hän lähetti aluksi viestejä miehelle kaikkiin kanaviin, joita keksi, mutta se oli blokannut hänet pois somestaan. Meileihin tai tekstareihin ei tullut mitään vastausta. Hetken aikaa hän suunnitteli kostoiskua somessa: hän voisi kertoa totuuden miehen niinsanotuista menestyksekkäistä bisneksistä ja siitä, montako vuotta nainen oli tosiasiassa perhettä elättänyt tai kenen rahoilla uusi auto oli ostettu, mutta päätti jättää sen lopulta lasten takia tekemättä. Lääkärikin suositteli siirtymään elämässä eteenpäin, kostonhimo oli kuulemma tarpeellinen, mutta ohimenevä vaihe, jonka toteutukset kaduttaisivat jälkeenpäin.

Minkä jälkeen, hänen teki mieli kysyä, milloin alkaisi se vaihe, joka olisi "jälkeen" ja jolloin hän olisi siis päässyt yli? Miten siihen siirryttiin?

Lapsia mies näki kerran viikossa, mutta murrosikäiset eivät juurikaan isäänsä kaivanneet eivätkä kertoneet isän elämästä sen enempää kuin omastaankaan.

Naiselta oli sen sijaan elämän tarkoitus loppu. Oliko sitä ollut ennenkään, ei hän ollut ehtinyt sellaisia miettiä, mutta ehkä juuri arjen kiire oli ollut tarpeellisuuden tae. Nyt häntä ei tarvinnut enää oikein kukaan. Elämä hiljeni hetkessä: hän söi salaattiateriansa iltaisin yksin, katsoi uutiset yksin, odotti lapsia kotiin yksin. Vaikka miehen kanssa ei oltu puhuttu paljon, hän oli kuitenkin ollut paikalla. Sohvan nurkassa oli vielä miehen vartalon painama kuoppa. Joskus nainen istui kuoppaan pimeässä olohuoneessa, yritti käpertyä sohvan syliin ja tuntea miehen vartalon muodon, tutun ja turvallisen.

Lapset tulivat kotiin, tuijottivat äitiään pimeässä olohuoneessa ja menivät nukkumaan sanomatta mitään.

Jotain oli keksittävä. Rahat olivat tiukassa, maailman ympäri ei voinut lähteä sen enempää kuin Korfulle eroleirillekään. Ystävä oli käynyt sellaisella ja löytänyt elämän tarkoituksen uuden miehen muodossa. Miten aina muille tuntuikin löytyvän uusi onni ja puoliso ennen kuin avioero ehti astua edes voimaan?

Lehdessä oli ollut juttua liikunnan terapeuttisista vaikutuksista ja merkityksestä yöunille. Jos saisi edes nukuttua, hän ajatteli ja päätti lähteä juoksemaan. Siihen riittivät lenkkarit. Ne hänellä sentään oli valmiiksi olemassa, kuluneina ja vanhanaikaisina, mutta ei niiden kuosia kukaan lenkkipolulla katselisi.

Ensimmäinen vartin lenkki meni puoliksi kävellessä ja yskiessä. Rantatiellä nuoret ja kauniit pyyhälsivät ohi tiukoissa juoksutrikoissaan ja vielä tiukemmissa reisilihaksissaan. Hän ei kehdannut katsoa ketään vastaanjuoksijoista silmiin.

Mies oli kutsunut häntä usein luovuttajaksi. Laihdutuskuurit olivat jääneet aina kesken, ja siitä mies muisti piruilla ystävienkin kuullen. Tällä kertaa hän ei luovuttaisi. Hän päätti juosta jatkossa illan viimeisinä tunteina, jolloin muut juoksijat olivat jo nukkumassa herätäkseen kello kuuden aamulenkille.

Tupakka saisi myös jäädä. Säästyneillä rahoilla voisi ostaa sykemittarin. Hän siirsi päivittäiset tupakkarahat lasipurkkiin, söi nikotiinipurkkaa ja hämmästyi siitä, kuinka nopeasti sai sykemittarin hankittua. Sen jälkeen hän alkoi säästää tupakkarahat Korfua varten.

Sykemittarin kanssa juoksu sujui heti paremmin. Kun sykkeen piti tarpeeksi matalana, lenkkiä jaksoi hitaalla tahdilla puoli tuntia. Kuka olisi uskonut? Ei exä ainakaan. Sillä oli ollut hänen kunnostaan ja painostaan aina paljon sanottavaa, vaikka oli itse häntä ylipainoisempi. Silti vaati makkaraleipiä iltapalaksi, kun hänen piti tyytyä fetasalaattiin, että mahtuisi miehen ihannepainoideksiin. Eikä mahtunut silti, tavoite oli ja pysyi saavuttamattomissa, se oli ajoilta ennen lapsia. 


Hän muisti lehdestä lukeneensa, että juoksijat juoksevat kuolemaa pakoon. Niin hänkin teki, se oli selvää. Mutta unilääkkeet saivat jäädä, iltalenkki auttoi uneen. Iltaisin ei enää tarvinnut miettiä paranisiko olo, jos söisi koko purkin kerralla. Lasten takia ei voinut. Kai ne häntä kaipaisivat, jos häntä ei olisi olemassa enää senkään vertaa kuin mihin ne olivat tottuneet.

Hän osti uuden sohvan, kirkkaan värisen ja kevyen, naistenlehtien sivuilta tutun sohvan. Miehen kuluttama painauma lähti asunnosta vanhan nahkasohvan mukana, ja hänen mielestään myös.

Tupakan lopettamisen myötä loppui vähitellen yskä. Hän juoksi tunnin. Sitten kaksi. Askel tuntui kevyeltä, siltä, että olisi voinut juosta maailman ääriin.

Ehkä juoksenkin, hän ajatteli ja alkoi tutkia maailman maratoneja. Mieheltä vaadin erääntyneet elatusmaksut tai muuten otan yhteyttä verottajaan, hän tiesi miehen yrityksen kirjanpidosta sentään yhtä ja toista. Niillä rahoilla lähden New Yorkin maratonille, se oli Korfun eroleiriä houkuttelevampaa nyt.

En olekaan tavallinen nainen, hän ajatteli, olen juoksija ja hyvä siinä. Mies ei uskosi, jos näkisi ja onneksi ei näe. Parempi kun pysyy poissa. Emme sopineet toisillemme koskaan.

Miten senkin ymmärsi vasta nyt, yli vuoden jälkeen?

Hän juoksi merenrantaa pitkin, hiekka kahisi, aallot kohisivat ja askel nousi vaivattomasti.

En juokse enää kuolemaa pakoon, hän ajatteli, juoksen kohti elämää.





Success enabler

7.9.18


Auditorion ilmastointi nosti ihon kananlihalle. Paula kääri neuletakkia tiukemmin ympärilleen ja toivoi, ettei johtoryhmän visiopresentaatio kestäisi yli tuntia. Oli projektin loppuraportti kirjoitettavana, huomisen koulutus valmisteltavana ja matkalaskut tehtävänä. Mutta pahalta näytti. Ne seisoivat kaikki viisi ukkoa stagella ja hakkasivat toisiaan innostuneina selkään.

Valot himmenivät. Toimitusjohtaja Lehikoinen selvitti edessä kurkkuaan. Assistentti räpsäytti videotykin päälle ja kankaalle muodostui hiljalleen haalea kuva, jossa oli erivärisiä palloja limittäin.

- No niin! Hyvät ystävät, dear friends! Tervetuloa tänne Focus on core vision -workshoppiin! Welcome to vision in focus workshop. Olen erittäin iloinen päästessäni kertomaan teille tästä Change3000 -projektista, jota olemme koko kesän työstäneet. Kuten varmasti huomasittekin, vetäydyimme elokuussa johtoryhmän kanssa Haikon kartanoon pohtimaan firman tulevaisuutta visiota ja missiota, Lehikoinen kajautti dramaattisella äänellä.

Paulaa hymyilytti. Kukaan ei takuulla ollut huomannut yhtään mitään.

- Ajat ovat kovat myös meillä täällä Superior Consultingissa. It is tough times now. Tulimme jo kesällä siihen tulokseen, että meidän täytyy pyrkiä erottautumaan kilpailijoistamme vielä selkeämmin modernina hi-tech yrityksenä. Saatteko kiinni tästä?

Paula pohti, oliko kysymys retorinen. Lehikoinen levitti kätensä kuin Steve Jobs ja jatkoi:

- Pitkän pohdinnan tuloksena olemme päätyneet siihen, että aloitamme tämän muutoksen organisaatiouudistuksella. Now let's take a look at the new organisation. Taulamo will tell you more.

Salissa oli hiirenhiljaista. Antero Taulamo nousi etupenkistä, nosti housujaan ylemmäs ja asteli Lehikoisen viereen posket punaisina.

- Yes, thank you Martti. Kuten tässä juuri kuultiin haluamme tosiaan kirkastaa yrityksemme strategisen tekemisen freimwörkin. Tämä tapahtuu siirtymällä asteittain itseohjautuvuuteen. Tämä niin kutsuttu flätti organisaatio, flat organisation in english, tarkoittaa sitä, että jokainen työntekijä vastaa omasta toimenkuvastaan itsenäisesti, mutta osaamismatriisissa oman power-tiiminsä kanssa. Tiimien kokoonpanot jaetaan teille huomenna sähköpostilla. Uusi sloganimme "Success first with human touch" kuvastaa ajattelua, jossa vapaus ja vastuu on hierarkisen organisaation sijaan yksilöllä. Resonoiko tämä ajatus teissä?

Lehikoinen nyökytteli kuin transsissa. Salista kuului pari epäuskoista tirskahdusta ja kuiskuttelua.

- Nyt varmasti pohditte, mitä tämä flätti organisaatio käytännössä tarkoittaa, what does this actually mean. Elikkä tämä on hieman auki vielä, mutta se on tarkoituskin, annamme vapaan organisaation ohjata itseään, muutoksen tuulten näyttää tietä ja heittäydymme virran vietäväksi, Taulamo julisti innoissaan.

Lehikoinen odotti, että Taulamo veti henkeä ja tuikkasi väliin:

- Tokihan tässä on taloustilanne taustalla. Kannattavuus on heikentynyt nyt sen verran, että emme voi odottaa yhtään. Lanseeraamme uuden Company culture -blogin, johon jokainen saa kirjoittaa englanniksi siitä, miten yrityksen strategia tukee henkilökohtaista kasvua. Jaamme näitä postauksia firman Facebook-sivulla ja näin säästämme pitkän pennin markkinointikuluissa. We will also use new cutting edge technology. Koska perinteistä hierarkiaa ei enää ole, jokaiselle jaetaan työpisteelle VR-lasit, joiden kautta voi pitää sisäiset palaverit ja vaikka kehityskeskustelut.

Lehikoinen vaikeni hetkeksi ja vilkaisi powerpointtiaan.

- Ai niin, aivan. Senioriasemassa olevat ihmiset ovat tästä lähtien titteleiltään success enablereita. Tämä muutos korostaa heidän tehtäväänsä auttaa teitä menestymään. Olisiko tässä vaiheessa kysyttävää?

Joku takarivistä huusi, että mikä esimiesten tehtävä on sitten aikaisemmin ollut. Lehikoinen naurahti ja kysyi, olisiko muuta.

Paula nosti kätensä.

- Niin?
- Onko tämä itseohjautuvuuden toive tullut asiakkailta?
- Thank you for this question. Ei ole, kyllä tämä oli ihan meidän oma ideamme. Rami luki yhden kirjan kesällä ja inspiroitui siitä kovasti, Lehikoinen viittasi eturivissä istuvaan Kallioon, joka oli pukeutunut rennosti pikkutakkiin ja poolopaitaan. Se oli henkilöstöjohtajan kaveri ja aloittanut johtoryhmässä keväällä.

Rami nousi ylös ja vilkutti yleisölle.

- Eli kukaan ei varsinaisesti ole ollut nykysysteemiin tyytymätön, Paula jatkoi.
- Ei tietääksemme, mutta tämä lähtee tarpeesta mennä yrityksenä dynaamisesti eteenpäin samalla kun säästetään rahaa. Se saattaa olla vaikea nähdä, jos...

Paulan vieressä istuva Elina ei jaksanut viitata vaan keskeytti Lehikoisen puheenvuoron.

- Anteeksi, mutta miten helvetissä kehityskeskustelut käydään virtuaalitodellisuudessa?
- Hyvä että kysyit! Siellä on takana meidän core investointi, yritykselle räätälöity softa, joka auttaa sinua itse löytämään ratkaisut työsi haasteisiin, Lehikoinen totesi riemuissaan. - Itseohjautuvassa organisaatiossa kaikki ovat vastuussa omasta hyvinvoinnistaan.
- Eikö meidän pitänyt uudistaa toiminnanohjausjärjestelmä?
- Think about a ship! Asetamme kurssin kohti business success factoreita ja annamme ihmisten kasvaa rooleissaan kapteeneiksi.
- Herranjumala mitä paskaa. Anteeksi: This is bullshit.

Elina nousi ylös ja lähti. Auditorion ovi pamahti kiinni. Lehikoisen kaulalle oli noussut punaisia laikkuja ja hän vilkaisi hätääntyneenä Ramia, jonka naamalle oli jäätynyt kireä hymy. Viestintäjohtaja oli painanut katseensa tiukasti syliinsä.

- Noh, osasimme toki odottaa muutosvastarintaa. Mutta muistattehan, että kaikki kasvu tapahtuu epämukavuusalueella. Growth happens in discomfort zone!

Lehikoinen päätti tilaisuuden ja napsautti viimeisen slaidin, jossa oli Sledgehammerin kuva ja teksti Trust me I know, what I'm doing. Johtoryhmä alkoi taputtaa.

Paula suuntasi lounaalle, vaikka vielä ei ollut nälkä. Annos, jossa oli porkkanaraastetta,  lihakastikettaja perunamuussia näytti erehdyttävästi Lehikoisen organisaatio-slaidilta. Hän istui tyhjään pöytään ikkunan viereen ja katseli ulos. Punatiilinen teollisuusalue oli sumuinen.

- Moi, onko tässä vapaata?

Elina istahti vastapäätä ja hymyili.

- En ole varma. Pitänee laittaa virtuaalilasit ja kysyä success enablerilta, Paula vastasi silmiään pyöritellen.

Elina vakavoitui.

- Kuule, juttelin juuri taloushallinnon Annukan kanssa. Annukka sanoi, että Lehikoinen oli juuri ennen tilaisuuden alkua laittanut hänelle tehtäväksi koota ne power-tiimit haluamallaan tavalla.
- Annukalle? Miksi?
- Veikkaan, että tässä ei todellakaan ole mitäänlaista strategiaa takana. Ovatpahan vain golfanneet koko kesän ja sanoneet Ramille, että keksii jonkun ratkaisun akuuttiin kassakriisiin. Myyntihän on laskenut vain siksi, että Parkkonen sai keväällä tarpeekseen Ramin mikromanageerauksesta ja otti loparit.
- Voi jeesus. Niillä ei siis ole hajuakaan mitä tapahtuu?
- Jep. Laitoin justiin irtisanoutumiseni sinne avoimeen blogiin ja pistin oman yrityksen Kaupparekisteriin vetämään. Ajattelin kysyä, että lähdetkö osakkaaksi? Meillä on toistaiseksi henkilöstäetuina vain pirusti duunia eikä yhtään success enableria.
- Kuulostaa aivan mahtavalta, Paula keskeytti.
- Kiva! Annukka ja It-osaston Petrikin tulee. Se sanoi, että se koko VR-järjestelmä on pelkkä demo eikä ikinä tuotantokunnossa. Ja luulen että markkinointipäällikkökin surffaa Oikotietä, sen duunithan hoitaa nyt Facebook. Olisko sulla muita toiveita?
- Joo. Että stategisen freimwörkin success-keskiössä olisi työ.
- Onnistuu.



Rikkaat ja kauniit

31.8.18


Siivottuaan hotelleja 20 vuotta Leena sai kansainväliseltä ketjulta palkinnoksi viikon missä tahansa maailman hotellissa. Ainoastaan lennot piti maksaa itse.

Leena alkoi tutkia ketjun hotelleja jo vuotta etukäteen. Pitäisikö olla viisi tähteä, vai riittäisikö neljä, jos ympäristö olisi ihanan eksoottinen ja kaunis, jotain, mitä hän ei ollut osannut kuvitellakaan? Ja oliko hänellä riittävä vaatevarasto viiteen tähteen muutenkaan?

Hän oli hotellisiivoajana hyvä, alan huippuja. Hän piti työstään, siinä sai tulosta aikaan ja oppi ihmisestä sellaistakin mitä ei halunnut. Huoneista näki heti, oliko siellä pidetty orgiat vai luettu laatikossa olevaa Raamattua - jälkimmäisissä oli usein pedattu sänky lähtiessä niin, että tyynyssä näkyi vain pieni painauma siinä, missä asukas oli nukkunut. Mutta oli Raamattua joskus luettu selvästi katumustarkoituksissakin, ihmisillä tuli helposti jumala mieleen kun synti oli päässyt yllättämään maailman turuilla ja teillä.

Työn ikäviin puoliin kuului se, että ihmisen eritteistä tuli opittua sekin, mitä ei varmasti lääkärikouluissa opetettu ja niitä löytyi mitä yllättävimmistä paikoista. Mutta pääosin työ oli mukavaa ja suomalaiset suhteellisen siistiä kansaa.

Aikansa esitteitä tutkittuaan Leena päätyi palkintomatkalle Kreetalle. Atlantin takaisten paikkojen lentohinnat ylittivät hänen budjettinsa pahasti ja tarkemmin ajatellen hän oli aina halunnut Kreetalle ystävien kehujen perusteella. Hotellissa oli vain neljä tähteä, mutta se näytti riittävän hienolta silti. Kerran elämässä piti nähdä, miten kauniit ja rikkaat lomailevat ulkomailla. Sitten jaksaisi taas siivota sviittejä ne 20 vuotta, jotka eläkkeeseen olivat vielä jäljellä.

Hotellin aulassa kiilsi vaalea marmori ja tuoksui hajuste, jossa oli aavistus jasmiinia ja merisuolaa. Peittämään voimakkaan desinfiointiaiheen hajun, kuten hän hyvin tiesi. Näissä lämpötiloissa tarvittiin vahvoja aineita pitämään bakteerit ja vatsataudit loitolla. Vaan pysyivätkö silti, Leena mietti, käsidesiä oli onneksi mukana monta purkkia.

Miellyttävä ja äänetön ilmastointi liikutti ilmavirtaa hitaasti. Henkilökunta otti hänet kohteliaasti vastaan, vaikka hän ei saanut montaakaan englannin kielistä sanaa suustaan. Hän oli toiminnan nainen, ei mikään suupaltti.

Huone oli yllättävän pieni, mutta moitteettoman siisti. Kylpyhuoneen viemärit olivat huonot, niistä valuisi vesi ulos heti. Se teki kylpyhuoneen hygieenisuudesta puutteellisen. Hän siivosi lattian, pöntön ja hanat varmuuden vuoksi uudelleen siivousvälineillä, jotka oli pakannut laukkuunsa kotona tällaisten tilanteiden varalta.

Parvekkeelta oli kaunis näköala uima-altaille, mutta lattia oli huonosti pesty. Se tuntui jotenkin tahmealta. Nyt pitää rentoutua ja unohtaa hygienia, hän päätti. Ollaan sentään lomalla. Ilokseen hän löysi hotellin kaapista valkoiset sisätohvelit, jotka suojaisivat jalkoja parvekkeella.

Lakanat olivat onneksi puhtaat ja sileät, niissä nukkui hyvin.

Aamulla hän puki päälleen siistin kesämekon ja lähti aamupalalle. Hyvänen aika, mikä melu! Valtava ruokasali velloi turisteja, jotka jonottivat pannukakkuja ja mehuja kärttyisen näköisinä. Tarjoilijat kopistelivat kiireisen näköisinä edes takas. Hän etsi ulkoa mahdollisimman kaukaisen pöydän ja istui sille tietämättä mitä tehdä. Lopulta hän lähti jonottamaan muiden mukana saliin, mutta valitsi lopulta vain jogurtin, omenan ja palan patonkia valtavien ruokatiskien joukosta.

Liikaa ruokaa. Liikaa vaihtoehtoja. Aamupala muistutti enemmän lounasta kuin aamiaista. Tunnelma oli hektinen, salin kivilattiat kaikuivat ja hiki valui naisten toppien selässä.

Rikkaat ja kauniit ovat kiukkuisen näköisiä lomallakin, hän päätteli. Vaatteet ovat kauniita ja korot korkeita, mutta kukaan ei näytä rentoutuvan. Vai johtuiko se melusta ja kiireisestä tunnelmasta?

Ehkä uima-altaalla on mukavampaa. Hän siirtyi aamupalan jälkeen altaalle aurinkovarjon alle makoilemaan. Mitähän täällä nyt tehdään, hän mietti ja seurasi muiden touhuja. Enimmäkseen ihmiset vain torkkuivat tai makasivat varjojensa alla. Joku luki kirjaa, toinen selasi puhelinta. Välillä käytiin uimassa.

Tunnin kuluttua hän oli kuumissaan ja pitkästynyt. Rikkaiden ja kauniiden ihmisten elämä tuntui aika ikävältä. Tällaistako pitäisi jaksaa kokonainen viikko?

Jotain muuta oli keksittävä. Hän meni mukaan vesijumppaan ja kokeili joogatuntia. Kuumuus vaivasi ja hän kaipasi viileää metsäkävelyä. Pienessä kylässä ei ollut paljonkaan näkemistä. Helle uuvutti siihen tottumatonta. Hän nukkui pitkiä päiväunia ja kävi illalla syömässä nopean aterian meluisassa buffetissa, jossa kärsivät kokit hikoilivat päättymättömien pihvirivien takana. Rikkaat ja kauniit näyttivät illalla yhtä huonotuulisilta kuin aamuisin. Melu oli edelleen huumaava. Mieleen tulivat kouluajat ruokaloineen ja laitoskeittiöineen, eikä hän jaksanut jonottaa koskaan toista kertaa edes jälkiruokaa.

Kolmen päivän kuluttua hän totesi nähneensä riittävästi. Hän siirsi lentolippunsa aiemmaksi ja käveli respaan matkalaukkunsa kanssa. "I go home now", hän sanoi päättäväisesti. Kohtelias mies hämmästyi. Hän kysyi eikö hotelli miellyttänytkään. Leena nyökkäili: "Yes, I like it, very much", hän vastasi ja mies tyytyi siihen ilmeettömästi nyökäten. Rikkaat ja kauniit saivat elämässä monia päähänpistoja ja heillä oli varaa toteuttaa ne kaikki, siihen oli hotellin henkilökunta koulutettu.

Mielessään Leena mietti, että hotelli oli hieno, siellä vietettävä elämä ei niinkään. Rikkaat ja kauniit saivat pitää luksuselämänsä, hänen elämänsä oli parempaa.



Merimetso

24.8.18
Kuva: Ray Hennessy

Menin internetiin. En kovin usein mene, mutta nyt oli tilanne päällä. Kun lähdin aamulla veneellä kaupalle, huomasin, että viereisellä luodolla istui musta merimetso. Iso kuin mikä. Siellä se edelleen tönötti velmun näköisenä, kun tulin takaisin, siivet levällään kuin vastaanottaisi jotain lähetystä toisesta aurinkokunnasta.

Serkku oli kertonut, että merimetsot olivat kuin heinäsirkat. Oli vain ajan kysymys, milloin koko suku tulisi mukana. Sen jälkeen kuulemma asuisin valkoisella kakka-aavikolla ja laiturin nokasta loppuisivat ahvenet. Naapurin biologi oli eri mieltä, se väitti, että niemennokassa asuva merikotka pitäisi huolen mahdollisen yhdyskunnan koosta, mutta pidin serkun varoitusta uskottavampana. Heikki oli vähän sellainen risuparta, jolla oli katolla aurinkopaneelit.

Internetistä löytyy aina kaikki tieto, niin tälläkin kertaa. En halunnut merimetson häätöön mitään kepulikonsteja käyttää, mutta Suomi24-palstalta sain hyvän vinkin. Vähän omituiselta se kuulosti, mutta kyseessä oli kuulemma ihan sallittu menetelmä ja joku tiesi kertoa, että se oli hyvin tehokaskin, jos sen suorittaa oikeaan aikaan. Mutta tämä toimenpide tuottaisi tulosta vasta 3–5 vuoden kuluttua, joten toimeen oli syytä ryhtyä heti.

Oli aika ilkeä koillistuuli, jäät olivat vasta lähteneet ja meri huokui kylmää, mutta ei auttanut viivytellä. Hain kaapista pullon rypsiöljyä, laitoin pilkkihaalarit päälle ja työnsin veneen vesille. Soudin, ettei se olisi säikähtänyt moottorin ääntä.

Siellä se istui edelleen, mustana ja jotenkin passiivisaggressivisena. Se näytti joltain esihistorialliselta pedolta, joka voisi helposti syödä kaikki itseään pienemmät otukset kilometrin säteeltä. Lintu tuijotti minua tiukasti kun soudin lähemmäs. Huikkasin sille, että nyt tulee lähtö, mutta ei se tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hetken aikaa arvioin, miltä etäisyydeltä toimenpide vielä vaikuttaisi mutta soudin niin lähelle kuin uskalsin.

Otin öljypullon käteen ja aloin suorittaa tehtävää. Kylmähän siinä tietysti tuli. Enkä ollut ikinä sillä tavalla tehnyt, tietenkään, että vähän sotkuistakin se oli. Mietin, että lähteekö se öljy ikinä pois munista ja haalarista. Parin minuutin päästä tuli mieleen sekin, että kuinka kauan tätä pitää jatkaa ennen kuin meisseli menee siniseksi. Onneksi netissä sanottiin, että kerta riittää.

Biologi oli tietenkin ollut kaislikon reunassa kiikaroimassa jotain perushaikaraa ja huomasi minut. Se ajoi veneellä siihen viereen ja kysyi, että mitä ihmettä puuhaat. Sanoin, että häädän merimetsoa, tietenkin, luulisi biologin ymmärtävän. Heikin naamalle nousi monitulkintainen ilme. Se kysyi, että mistä olen tietoni löytänyt. Sanoin että Googlesta katsoin. Että merimetso lähtee, kun munat öljyää eikä minulla ollut mitään syytä epäillä nimimerkkiä Karde-68. En minä mistään yhdyskunnasta kysynyt vaan yhdestä merimetsosta.

Naapuri sanoi, että tässä on ehkä nyt väärinkäsitys. Se käski lopettaa öljyämisen ja nostaa kalsarit  ylös ennen kuin Terttu näkisi ja lisäsi, että eiköhän mennä kahville.

Siinä kahvin ääressä sitten juteltiin vähän Suomen linnustosta. Heikki kertoi, että häiritsevien yhdyskuntien häätöjä sai tehdä poikkeusluvalla. Ja että siinäkin tapauksessa piti öljytä ne merimetson munat. Vastasin, että eihän niitä nyt tähän aikaan ole. Eikä ainakaan yksinäisellä linnulla. Heikki oli tästä ihan samaa mieltä.

Mutta seuraavana päivänä merimetso oli poissa. Luoto oli tyhjillään. Aallot saivat iskeä rantakiviin ihan vapaasti. Se kierokaulainen mölkerö ei katsonut enää minua kritisoivasti kun ajoin kaupalle. Laitoin naapurille voitonriemuisen viestin.

Kävin myös keskustelupalstalla kiittämässä Karde-68:a erinomaisesta vinkistä. Kerroin, että vaatii kyllä vähän tahtoa tähän aikaan vuodesta öljytä muniaan navakassa koillistuulessa, mutta näyttää tehoavan hyvin. Laitoin tiedoksi, että öljyäminen tehoaa noin kymmenen metrin etäisyydeltä, ei tarvitse pelätä että dinosaurus haukkaa pippelistä. 

Illalla kun istuin saunan jälkeen laiturilla, tuli jopa vähän ikävä merimetsoa. Se oli ollut hieno kohtaaminen luonnon kanssa, kuitenkin. Bonuksena oli koko päivän mukava olo, kun kalsarit eivät hiertäneet enää lainkaan. Munien öljyämistä voi kyllä suositella ihan kaikille.

Mari-Sisko neuvoo koulutielle

17.8.18



Hyvä Mari-Sisko,

esikoinen aloitti koulun ja huoli on suuri! Lapsi ei osaa mennä itse vielä kouluun, kavereita ei tunnu oikein löytyvän, läksyt unohtuvat enkä osaa muovittaa kirjoja.

Ja otetaanko sinne mukaan kuravaatteet vai ei? Jouduin vahingossa vanhempaintoimikuntaankin, vaikka en tiedä koulunkäynnistä 30 vuoden tauon jälkeen mitään. Wilman appi ei toimi enkä saa sieltä viestejä - mistä nyt tiedän, onko lapsella kaikki hyvin vai ei?

Lapsi on iltaisin aivan väsynyt ja niin olen minäkin. Onko tämä tällaista seuraavat 15 vuotta?

Kysyy
Väsynyt koululainen


Hyvä Väsynyt koululainen,

tai hänen äitinsä. Voi teitä esikoisten vanhempia! Maailma on täynnä turhia murheita ja koulu on varmasti niistä yksi.

Viiden lapsen kokemuksella voin vakuuttaa: koulu pitää lapsista huolen. Jos ei pidä, saat asiasta takuulla 70 Wilma-viestiä päivässä perille tavalla tai toisella, ei huolta siitä. Laita kuitenkin asetuksista päälle se nappi, jossa sallit sähköpostit ja kaikki muutkin tuuppaukset kaikkiin laitteisiin kesken työpäivän. Entä onko lapsella toinen huoltajaoletettu? Jos on, muista huolehtia siitä, että hän saa viestit myös. Silloin voit jopa ehkä jättää itseltäsi hälytykset pois ja keskittyä siihen, mikä on nyt sinulle liian monen vuoden paitsion jälkeen tärkeintä elämässä eli työuraasi.

Vanhempaintoimikunta on kyllä virhe. Voitko jotenkin luistella siitä vielä pois? Se ei missään nimessä sovi esikoisten kuormittuneille vanhemmille. Jos lapsella on toinen huoltajaoletettu, tunge hänet sinun tilallesi sinne. Mene itse jumppaan. Tai aloita muu harrastus, josta olet haaveillut viimeiset 7 vuotta. Olet sen ansainnut - nyt on yhteiskunnan vuoro huolehtia herrantertustasi. Tai toisen huoltajaoletetun. Viestistäsi aistii sellaisen kuormittuneen sävyn, joka kertoo siitä, että lasten- ja kodinhoito ei ole ehkä ollut aivan tasa-arvoista tähän asti. Asia on syytä korjata nyt viimeistään.

Mitä tulee muovitukseen, se on kieltämättä koulutien helvetillisin asia, eikä vähiten siksi, että kirjat ovat niin heikkolaatuisia nykyään. Onneksi muuttuvat kohta sähköisiksi nekin ja päästään muovituksesta.

Suosittelen siirtämään tämän ikävän tehtävän jo heti alusta asti lempeästi mutta jämäkästi toiselle huoltajaoletetulle. Hänelle suosittelen Youtubesta kirjastontätien opetusvideoita. Niiden avulla ei voi erehtyä. Jos tulee kuplia, mitä siitä. Maailmassa on isompiakin kuplia, kuten Amerikan presidentti.

Ylipäänsä nykylapsia hyysätään liikaa. Siperia opettaa. Sen aikaa kannattaa saattaa kouluun, että varmasti katsoo ne autot huolella eikä harhaudu leikkipuistoon. Mutta lopulta koittaa päivä, kun et saa enää saattaa vaikka haluaisit. On sinun kannaltasi parempi, että se päivä tulee ennemmin kuin myöhemmin.

Meidän viides lapsi ei olisi huolinut minua mukaan edes ekana päivänä. Hänestä tulee varmasti menestyjä.

Ja jos ei tule, mitä sitten, maailmassa tarvitaan niitäkin, jotka eivät menesty. Voivat olla onnellisempiakin, kuten meidän neljäs lapsi. Lahjattomin ja onnellisin kaikista.

Kyllä koulu omistaan huolen pitää - se on sentään maailman paras koulu.

Huoli pois ja jumppaamaan!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko



Teleskooppikäsi

10.8.18


Siellä hotellin päivällisbuffetissa minä sen ensimmäistä kertaa huomasin. Pitkän italialaismiehen perheineen. Jäntevä ja ketterä kaveri, kantoi kolmea lautasta samalla tavalla ammattimaisesti kuin tarjoilijat, yhtä kullekin lapselleen. Kiiltävä, musta tukka vain heilahteli kun hän haukan katseellaan bongaili, missä saarekkeessa olivat parhaat ruoat kuten spaghetti ja lihapullat. En itse nähnyt ihmisten takaa mitään, seisoin vain hitaasti eteenpäin matelevassa jonossa, jossa britit tönivät ja ruotsalaiset pälpättivät.

En ymmärrä, kuinka hän sen teki. Jotenkin mies tuli lautasineen jonon sivusta ja teleskooppikädellään vei lihapullakauhan nenäni edestä ja lappoi lautasille loput pullat. Minulle jäi vain nahistuneita ranskalaisia ja kuivuneita kyljyksiä sekä jotain paikallista kalamuhennosta, joka haisi naapurimökin ruoppaustyömaalle. Olin ottanut liian vähän lautasia, joten joutuisin jonoon vielä uudestaan.

Lapset nostaisivat pöydässä kamalan metakan. Hiki valui ohimolta poskelle ja läppäsin sen pois, liian kovaa kun luulin kärpäseksi. Ruotsalainen kysyi, olenko kunnossa.

Pistin ärtymykseni väsymyksen piikkiin, olimme lähteneet kotoa aikaisin aamulla ja palanneet kertaalleen hakemaan passejakin. Lomakohde oli hieno saari Välimeren rannikolla. All-inclusive paketti oli ollut hintava, mutta Marika oli sanonut ettei aikonut enää kertaakaan lomalla kinastella siitä, missä syödään, ja tilata lasten mozzarellapizzaa ilman mozzarellaa.

Seuraavana aamuna heräsimmekin oikein hyväntuulisina ja olimme aamiaisbuffetissa ensimmäisiä. Kahden tunnin aikaero oli siitä hyvä, että kerrankin olimme aamuvirkkuja. Allasalue oli upea, siellä oli pikkulapsille oma matala allas ja iso lämmitetty allas, vähän kauempana oli viileämpi quiet pool, jossa saattoi uida matkaa.

Menimme aamiaisen jälkeen huoneeseen hetkeksi lepäämään, rasvaamaan lapset ja vaihtamaan vaatteet, mutta tulimme selkeästi altaalle liian myöhään. Kaikki parhaat paikat ison altaan ympäriltä oli viety. Tarjolla oli vain vauva-altaan paikkoja tai kauempana ravintolan vieressä, jossa ei ollut edes varjoa. Otimme jälkimmäisen, koska vauva-altaalla oli valtavasti ruotsalaisia. Italialaismies tuli perheineen tunnin meidän jälkeemme, ja olin vähän vahingoniloinen, kunnes huomasin, että se saakelin Luigi oli käynyt ilmeisesti jo aamuyöllä laittamassa ison altaan reunalle viiteen tuoliin allaspyyhkeet. Perhe marssi suoraan omille paikoilleen. Alkoi taas ärsyttää.

Ne olivat kuin jostain elokuvasta, kaikki ruskeita ja solakoita, näyttäviä värikkäissä uima-asuissaan. Perheen lapset osasivat sukeltaa tyylikkäästi pää edellä, myös nuorin, joka oli noin viisivuotias. Sitten ne leikkivät altaassa kiltisti keskenään, nauroivat ja vuorottelivat maskin kanssa. Mira ja Petteri sen sijaan olivat valkoisen aurinkovoiteen peitossa ja hyppivät pommilla hiljaiseen altaaseen ennen kuin kävin huutamassa että äkkiä pois sieltä. Niille tuli saman tien riitaa siitä kumpi oli unohtanut pakata uimalasit ja Petteri alkoi itkeä, että Mira kiusaa.

Seurasin italialaisperhettä silmä kovana. Luigi lähti uimaan matkaa ja rouva asettui lukemaan aurinkotuoliin, se ei uinut, sillä oli niin paljon koruja, että se olisi oletettavasti uponnut suoraan pohjaan. Tarjoilija toi hänelle punaisen smoothien, Luigi oli sen hänelle tilannut. Yritin allasbaarista tilata Marikalle samanlaista, mutta Marika sai tuopillisen mansikkamargaritaa ja hermostui, että miten kuvittelin, että hän voisi kymmeneltä aamulla juoda puoli litraa tequilaa. Join sen kiihdyksissäni itse, nukahdin aurinkotuoliin ja poltin selkäni niin pahasti, että saisin loppuloman olla altaalla paita päällä.

Lounaalla oli hirveä krapula. Kaadoin tuoppini lattialle. Petteri tilasi juustohampurilaisen ilman juustoa. Ruotsalainen kysyi, olenko kunnossa.

Pääsimme seuraavana päivänä paremmalla rasvaustaktikoinnilla nopeammin altaalle ja vähän paremmille paikoille, mutta ei auringon puolelle. Ehdotin, että vähentäisimme lasten aurinkovoiteen määrää, mutta vaimo sanoi, ettei ihosyövän kanssa ollut leikkimistä. Niistä ei ruskeita tulisi koskaan, marmatin, mutta Marika ei kunnellut vaan lähetti ostamaan respasta lisää viisikymppistä. Ostin itselleni ruskeaa öljyä, jossa ei ollut suojakertoimia lainkaan, ja samanlaiset valkosankaiset Wayfarerit kuin Luigillakin oli.

Illalla laitoin kellon herättämään viideltä aamuyöllä ja vein pyyhkeet altaalle. Sain vihdoin paikat sieltä, mistä halusin, ja tunsin oloni oikein tyytyväiseksi ensimmäistä kertaa koko lomalla.

Levitin aamupalan jälkeen itseeni kosolti ruskeaa öljyä ja lähdin etukäteen altaalle maireasti hymyillen. Järkytyksekseni huomasin, että italialaisperhe makasi paikoillamme. Tunsin kuinka otsasuoneni alkoi tykyttää ja kävin kysymässä pool boylta, missä hitossa pyyhkeemme olivat. Poika sönkkäsi, että eräs herra oli tuonut ne, ja muistutti, että paikkojen varaaminen oli kuulemma kiellettyä. Jatkoi vielä, että allasalue aukeni vasta yhdeksältä. Huusin pojalle, että onko täällä italialaisille eri säännöt.

Päätin mennä sanomaan Luigille suorat sanat. Harpoin kohti aurinkokaarretta ryhdikkäästi, mutta sitten jalkani lipesi. Kaaduin, löin pääni altaan reunaan ja upposin veteen. Silmissä musteni, viileä vesi solisi korvieni yli ja vedin vettä henkeen. Tunsin ohikiitävän hetken ajan täydellistä rauhaa, kunnes valkoisten kuplien takaa näin jotain pitkää ja karvaista kurottuvan minua kohti. Teleskooppikäsi tarttui simppareihini ja nosti minut altaan pohjalta ylös. Kun avasin silmäni, näin kuinka Luigin kaarevat huulet lähestyivät suutani ja puhalsivat minuun italialaista ilmaa. Yritin huutaa, että älä saatana, mutta suusta tuli pelkkää yskimistä.

Ihmiset hurrasivat, olinhan elossa. Luigi oli sankari. Marika oli ottanut kuvan pelastusoperaatiosta. Se näytti siltä kuin olisi ollut kiihkeällä lemmenlomalla Luigin kanssa. Ruotsalainen tuli kysymään, olinko kunnossa.

Loppuloman luin kirjaa. Päässäni oli kymmenen tikkiä ja nilkkani murtunut. Hotelli oli erittäin pahoillaan kaatumisestani ja järjesti pyörätuolilleni ja perheelleni erikoispaikat allasbaarin viereiseltä nurmikolta. Meille tuotiin koko ajan perunalastuja, smoothieita ja kahvia hotellin piikkiin. Illalla saimme syödä buffetin hinnalla ala cartessa.

Johtaja tuli kertomaan, että allasalueen liukkauden torjuntaan oli panostettu nyt palkkaamalla uusi pool boy. En kertonut heille, että kaatumiseni johtui siitä, että ostamani aurinkoöljy ei ollut imeytynyt nahkaani vaan tihkunut hien kanssa huokosista ulos ja valunut kantapäihin.

Perhe näytti kuitenkin tyytyväiseltä. Lapset olivat hieman ruskettuneet ja Marika innostunut uimisesta. Yritin olla ajattelematta, että tämä johtui vain siitä, että minuun oli elvytyksessä tarttunut italialaisen perheenisän henki.

Henkien saari: ensimmäinen luku

4.8.18





Iloista elokuuta! Käynnistämme Novelliblogin syyskauden julkaisemalla ensimmäisen luvun Inan ensi viikolla ilmestyvästä Henkien saari -romaanista.



Vene tulee sumusta. Se lipuu perässämme yhtäkkiä tummana hahmona kaiken harmaan sisällä. Juuri tätä varten Joel on komentanut minut ulos tähystämään muita veneitä, sillä meidänkään ei pitäisi olla täällä.

Sää yllätti meidät, kuten saaristossa usein käy. Kaupalla paistoi vielä aurinko, emmekä uskoneet kauppias-Börjen varoituksia säätiedotuksesta ja poikkeuksellisen sankasta merisumusta. Olemme kaupunkilaisia, Joelkin, vaikka hän tuntuu unohtavan sen välillä. Veneessä on plotteri ja tutka, mutta Joel ei pidä ajamisesta vain niiden varassa, varsinkaan silloin, kun Fanni on kyydissä. Fannin takia esitämme rauhallista ja annamme hänen pelata iPadilla niitä pelejä, jotka ovat normaalisti kiellettyjä. Hän on elämäänsä ihan tyytyväinen eikä huomaa kireitä tiuskaisujamme.

Tutkasta huolimatta Joel ei ole ilmeisesti nähnyt venettä, sillä hän tähyilee hytissä vain eteenpäin. Yritän kannelta viittilöidä ja huutaa veneelle, että he ovat liian lähellä meitä, mutta en näe veneessä ketään.

Kun ymmärrän lopulta kääntää katseeni veteen, alan huutaa. Ympärillämme kelluu oransseja tyhjiä pelastusliivejä. Liivejä on ainakin viisi, yritän tähyillä pinnan alle, harooko jossain käsi kohti pintaa. Mutta vesi on sumun alla tyyni ja tasainen veneemme keveitä peräaaltoja lukuun ottamatta.

Vene kaartaa meitä kohti äänettömästi ja on jo meissä melkein kiinni. Se aikoo ajaa päälle. Ilman matkustajia.

Seison veneen kannella ja huudan suoraa huutoa, joka herättää muiston jostain kaukaa. Suljen silmäni ja huudan, pakokauhu yrittää salvata henkeä ja tunnen, että vain huuto pitää minut hengissä. Joel pysäyttää moottorin ja juoksee ulos hytistä. Hän ottaa minusta kiinni rauhoittavasti ja yrittää tähyillä sitä mitä huudan. En pysty lopettamaan huutamista. Jos huudan, pysyn elossa.

Fanni tulee hytin ovelle, mutta Joel käskee hänet takaisin sisään tiukalla opettajan äänensävyllään.

Kun viimein lopetan huutamisen Joelin sylissä, venettä ei enää ole. Se on kadonnut sinne, mistä tulikin enkä tiedä, mikä se paikka on.

Joel sanoo, että näin unta, että kaikki on hyvin. Äidillä särkee vain vähän päätä, hän sanoo Fannille, joka nyökkää ja lukittautuu takaisin iPadinsa sisään.

Istun hytissä ja tuijotan ulos, yritän tähyillä taivasta, mutta sumun sisään ei näe mitään. Siellä ei ole ketään, vain me ja meidän veneemme, matkalla takaisin saareen.






(Ina Westman: Henkien saari, Kosmos 2018. Ilmestyy 9.8. Ennakkotilausmahdollisuus mm. Adlibriksestä.)

Miniä

22.6.18


Poika oli mennyt kihloihin, joku salamarakkaus Berliinin reissulta. Olin siitä kyllä oikein tyytyväinen, edellisen miniäehdokkaan kanssa olivat eronneet jo useampi vuosi sitten. Kutsuin pariskunnan mökille juhannusta viettämään niin voitaisiin tutustua paremmin. Poika laittoi viestin, että tulevat Hemmon kanssa oikein mielellään.

Ihmettelin vaimolle ääneen, että kaikenlaisia nimiä sitä nykyään oli. Että eihän kenenkään tytön nimi voinut olla Hemmo. Aikani vänkäsin, kunnes vaimo hermostui ja sanoi, että ei olekaan, kun tämäkin Hemmo on poika. Vaimo oli ilmeisesti tiennyt jo jonkin aikaa. Naispuoliset ihmiset saivat jonkun kumman kanavan kautta aina nämä asiat ensin selville.

Olisi tietysti pitänyt arvata jo siitä, ettei kukaan puhunut tytöstä tai vaimosta mitään, vaan kumppanista tai seuralaisesta. Nyt ymmärsin myös, mikä siinä Santun exässä oli ollut vikana, kun minusta se Elina oli ollut oikein mukava.

Kyllä saa miehistä tykätä, en minä sitä. Mutta olin jo mökkinaapurille ja metsästysseurassa lesonnut, että häät tulossa. Ja varmaan perheenlisäystäkin pian. Nyt pitäisi tarkentaa, että miniällä olisi munat ja lapsihommien takia ei kannattanut hengitystä pidättää. Ihmiset olivat niin ahdasmielisiä, vaikka oli tämäkin vuosituhat jo pitkällä.

Menin ulos terassille kahvikupin kanssa katsomaan, nousiko saunan piipusta savua. Ei noussut. Oli matalapaine, joka aina lätisti lupaavan rätinän. Oli mentävä tekemään uudet tulet.

Tukka, tai se mitä siitä oli jäljellä, lätkähti välittömästi silmille kun pääsin saunalle vievälle polulle. Tuulen pyyhkimä meri löi rantakiviä vaahtopäillä, ilmassa lensi roiskeita vaakasuoraan, en tiennyt, tulivatko ne maasta vai pilvistä. Juhannussäät olivat usein saaristossa aika arvaamattomat, mutta nykyään tuuli aina. Vaimo sanoi, että hyvä vaan niin rypyt siliävät. Sen kanssa ei voinut säästä puhua mitään järkevää, kun se oli aina tyytyväinen.

Kun tulin takaisin näin, kuinka hiekkatietä pitkin körötteli oranssi Opel Corsa. Sieltä se miniä nyt tuli. Autosta nousi kaksi iloisesti juttelevaa ihmistä, jotka alkoivat purkaa takakontista jos jonkinlaista nyssäkkää ja kylmälaukkua. Santtu oli ruskettunut ja näköjään kasvattanut parran. Kumppani oli vaalea, Santtua lyhyempi ja pukeutunut kuin sirkukseen. Violettiruudullinen pikkutakki, sitruunankeltainen kauluspaita ja oranssi rusetti.

Oli siinä peruslukemissa pitelemistä. Mihinkä Maailma kylässä -festivaaleille se oikein luuli tulleensa, saaristossa tarvittiin vuoden ympäri mustaa goretexia ja harmaata lampaanvillaa. Annoin olla. Tässä iässä piti jo enemmän antaa asioiden olla kuin tallettaa niitä sieluunsa. Vaimo sanoi, että optimistit elivät pitempään.

Menin tervehtimään.

- Moi faija, tässä on Hemmo.
- Lauri, päivää vaan, sanoin ja ojensin käteni. Hemmon käsi oli ohut ja kylmä, mutta puristus jämäkkä. - Voitte viedä tavarat aittaan. Siellä on lämpö päällä.
- Kiitti. Onko ruoka milloin?
- Kuudelta vasta. Laitoin kiukaalle makkaraa ensi hätään.
- Hemmo on vegaani.
- Niinpä tietysti.
- Mutta meillä on kyllä mukana seitania omasta takaa, Santtu ilmoitti.

En kysellyt, mitä se on, en olisi kuitenkaan ymmärtänyt vastausta. Ainoa asia, mikä ihmiskunnalla oli vielä suht samanlaisena jäljellä oli vessassa käynti. Kaikki muu oli mennyt erikoiseksi. Oli kaiken maailman ton-tuokaa: hiilihydraatiton, kofeiiniton, gluteeniton, syömäkelvoton. Ihmeellistä puliveivausta asioilla, joissa ei ollut lopuksi mitään ihmeellistä. Kohta varmaan joku keksisi, että on allerginen vessapaperille ja pitäisi kehittää pyyhkimätön paperi.

- No hyvä, koska meillä ei ole muuta. Niilon piti lähteä kaveriksi kalalle, mutta tuulee niin maan perkeleesti, ettei siitäkään mitään tule.
- Mistä muusta ei tule mitään? Santtu katsoi tiukasti silmiin.
- Saunasta.

Hemmo vilkaisi nopeasti Santtua ja kaivoi pikkutakkinsa taskusta persikanpunaisen älylaitteen ja näppäili siihen nopeasti jotain.

- Tänne ei Pizzataksi valitettavasti löydä, sanoin happamasti.
- En minä sitä, katselen vain, että milloin tyyntyy.
- Minä katsoin jo Ilta-Sanomista, että ensi kuussa.
- Pientä vaihtelua esiintyy aina. Minulla on tällainen vähän tarkempi mikroilmastoa skannaava tutka, koodasin itse, Hemmo mutisi puhelimeensa uppoutuneena.
- Hemmo on meteorologi ja start up -yrittäjä, Santtu selvensi.

Sellaista. Elina oli ollut sairaanhoitaja. Hänen kanssaan oli ollut paljon puhuttavaa. Mutta ei siitä sen enempää, se oli nyt ollutta ja mennyttä.

- Jos koordinaatit ovat oikein, rintama menee tästä ohi noin 40 minuutissa, sen jälkeen on tunnin ajan koillistuulta viisi metriä sekunnissa, mutta maaston muoto torppaa sen vielä leppoisammaksi. Kun lounaassa alkaa näkyä jalaspilviä, pitää tulla takaisin, Hemmo selvitti.
- Usko pois, Hemmon sovellus tietää nämä jutut, Santtu sanoi ylpeyttä äänessään.

Päätin uskoa, kun en muutakaan voinut. Pojat lähtivät kamojensa kanssa aitalle. Minä lähdin kertomaan naapurille, että pistäisi pohjaonkensa ja surviaisen toukkansa valmiiksi, puolen tunnin päästä olisi lähtö, koska vegaani sääpoikanörttihomo sanoi niin.

Oli hyvä että uskoin. Jälkikäteen ajateltuna olisi mennyt koko juhannus pilalle ilman Hemmoa. Se tuuli tyyntyi justiin niin kuin pitikin ja saatiin pöytään uusien perunoiden lisäksi savuahvenia. Ja Hemmo sen kiukaankin sai syttymään, kun tiesi, miten pesään luodaan optimaalinen ilmanpaine-ero. Aamulla juotiin kahvit ulkona, kun Hemmo löysi hyvän tuuliraon. Sanoin sille, että mäkihypyn maajoukkueella olisi tuollaiselle miehelle käyttöä.

Juhannuspäivän iltaa vietettiin rannassa. Kokkoa ei sytytetty, kun Hemmo sanoi, että kipinät olisivat lentäneet suoraan saunan kuistille. Santtu oli tehnyt meille yöpalaksi leivät, joiden välissä oli vaaleanruskeaa tahnaa ja jotain lihantapaista. Ennemmin sitä söi kuin selkäänsä otti. Laitettiin musiikkia kännykästä, Hemmo tanssitti vaimoa ja Jari Sillanpää lauloi, että "sinä ansaitset kultaa". Minä skoolasin Santun kanssa rakkaudelle.

Muut menivät nukkumaan puolen yön jälkeen, mutta me jäätiin terassille vävypojan kanssa. Oli paljon puhuttavaa ja ohutta yläpilveä, sitä kuulemma vaadittiin kauniiseen aamuruskoon. Katseltiin, kun aurinko laski ja heti perään nousi ja maailma oli hetken aikaa hämmästyttävän vaaleanpunainen.

Välillä muuttuivat miniät vävyiksi, makkarat seitaniksi ja tuulet tyveneksi, mutta joihinkin asioihin sentään saattoi luottaa. Kuten rakkauteen ja auringonnousuun.


Tuija Pludén pohtii avioeroa

15.6.18


Loma on parisuhteille pahaa aikaa. Moni eroaa kesän jälkeen, niin minäkin aikoinaan.

Exä halusi oppia purjehtimaan. Minä en. Purjevene vuokrattiin silti. Rantautuminen oli niin vaikeaa, että jäätiin ensimmäiseen satamaan. Mies istui kannella juomassa kaljaa ja jaarittelemassa muiden venekuntien kanssa, minä tiskasin ja viihdytin lapsia viikon. Kotiin palatessa ajettiin karille ja meripelastus hinasi meidät pois jäätävän tunnelman vallitessa. Purjehtimaan ei oppinut kukaan. Siihen se loppui, purjehdus ja avioliitto.

Eroaminen on tehty nykyään vaikeaksi. Ja hyvä niin. 80-luvulla oli helpompaa, jaettiin koti ja lapset puoliksi. Mies otti toisen ja minä toisen lapsen, ei meistä kumpikaan olisi molemmista selvinnyt. Siinä hajosi perhe kirjaimellisesti, kuopukselle ostin 30-vuotislahjaksi vuoden terapian.

Se oli semmoista silloin. Tytär näytti pärjäävän paremmin, kunnes meni liian nuorena naimisiin. Jo alttarilla näin mitä tuleman pitää: sulhanen vilkuili kaasoa koko seremonian ajan. Seitsemän vuotta myöhemmin oli kaksi lasta, konkurssipesä ja ulosottomiehet, pakkomyyty omakotitalo ja yksi ylimääräinen lapsi Brasiliassa.

Muun tytär kesti, mutta ei Brasiliaa. Sieltä tuli elatusapuvaatimuksia, vaikkei mies pystynyt elättämään omaakaan perhettä.

Kysyin tyttäreltä, miksi hän kesti niinkin pitkään. Hän vastasi, ettei uskonut selviävänsä kahdesta lapsesta yksin valvomisineen ja vesirokkoineen. Kysyin eikö niitä voi jakaa. Tyttären naamasta näin, ettei voinut. Ajat ovat toiset nyt. Vähemmän terapiaa kolmekymppisenä, näin toivon. Ennen oli vanhempien etu edellä, nyt on lasten. Isoäidin näkökulmasta tämä on parempi näin. 80-luvulla tein kahta työtä ja tytär oppi syömään mikroruokia. Mikro oli kallein kodinkone, jonka hankin ja toimii edelleen. En ehtinyt miettiä, mikä olisi lasten etu. Olisi voinut miettiä, sitäkin.

Tytär ja exänsä tekivät kuten nykyään tehdään: kaksi kotia lapsille vuoroviikoin. Lupasin tytärtä auttaa taloudellisesti ja lasten hoidossa, ettei tarvitsisi hänen tehdä kahta työtä, vaan voisi nähdä lapsiaan edes joka toinen viikko. Exänsä kehtasi kysyä, autanko häntäkin lapsiviikoilla. Katseestani ymmärsi olla kysymättä toiste.

Tyttärellä oli tietysti ensin vaikeaa: joka toinen viikko hirveä ikävä lapsia niiden poissaollessa, joka toinen viikko taas aivan poikki, kun veivasi lapsia yksin päiväkodin, koulun ja harrastusten välillä. Vein lapsia harrastuksiin ensimmäisen vuoden ajan ja maksoin kulut. Vähemmän oli harrastuksia 80-luvulla. Nyt kun viet lapsen kerran luistimet jalassa luistelukentälle, voit kohta tehdä jäähalliin osoitteenmuutoksen.

Tätäkin ihmettelen kyllä. Mutta en sano mitään, olen oppinut lasten kanssa olemaan vähemmän äänessä ja enemmän läsnä silloin, kun pyydetään. Jos ei pyydetä, en ole.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen on pahin, sen muistan. Kun siitä selviää, niin selviää mistä vaan. Halusin tyttären selviytyvän.

Aika pian tytär lakkasi itkemästä ja ymmärsi homman juonen: joka toinen viikko hän alkoi harrastaa itse, hypätä taidenäyttelyissä ja lopulta treffeilläkin. Alkoi oikein kukoistaa, kun liikunnasta sai uutta energiaa ja raskauskilot pois 7 vuoden jälkeen. Miehet huomaavat sellaisen energian, nyt sillä on mukava miesystävä, jolla on purjevene.

Kutsuivat kerran mukaan purjehtimaan ja lopulta suostuin, kun tytär lupasi, ettei tarvitse tiskata. Istuin kannella, join valkoviiniä ja ymmärsin viikon kuluttua purjehtimisen ytimen: mies purjehtii ja nainen on nättinä. Kyllä se avioliitto silläkin lailla toimii, jos kaikki ovat tyytyväisiä.

Olenko oppinut eroista jotain? En ole. Yhden vinkin annan silti: ei kannata jättää venettä eikä avioliittoa yhteen satamaan. Puolison kanssa on hyvä matkustaa ja katsella maailmaa, joskus yhdessä, joskus erikseen. Jos mennään karille, yhdessä luovitaan sieltä pois. Jos ei luovita, kannattaa erota.

Elämä on liian lyhyt huonoon purjehdusseuraan ja pahaan valkoviiniin.

Luku, jossa pohditaan sörsseleitä

8.6.18

Mörököllien vuoden merkittävin tapahtuma vihannus järjestetään, kun puut lopettavat nakupelleilyn ja pukevat vihreät lehdet ylleen. Silloin kaikki mörököllit kokoontuvat kölliniitylle juhlimaan kevään vaihtumista kesäksi ja viettämään samalla kaikkien mörököllien yhteistä syntymäpäivää. Jokainen juhlija palaa kotiin ainakin kaksi kiloa pulskempana ja viikset nauramisesta väpättäen.

Pikkiksen perhe oli lähtenyt matkaan kohti juhlapaikkaa jo aamuvarhaisella. Metsässä oli viileää ja hämärää, kostea ilma tuoksui pihkalle ja tuomelle. He olivat kävelleet jonossa jo pitkän tovin, kun hiljalleen valo alkoi lisääntyä. Puusto harveni ja edessä näkyi iso niittyaukea. Ensimmäisenä kulkeva Muru kääntyi ja hihkaisi, että perillä ollaan! Pikkis nosti katseensa edessään tallustavan Iskän hännästä, jota nuorempien mörököllien käskettiin tuijottaa, etteivät ne joutuisi eksyksiin, ja ihasteli maisemia.

Polku vietti loivaa rinnettä pitkin alaspäin niitylle, jossa näkyi jo telttarykelmiä. Niityn keskellä pulppusi pieni lähde, ja jykeviä tammia sekä vaaleanpunaisessa kukassa olevia kirsikkapuita kasvoi siellä täällä. Laakson perukoilla oli pieni kalliotöyräs, jossa illalla kokoonnuttaisiin juhlimaan. Nuotiolla paistettaisiin kölliräiskäleitä ja sitten annettaisiin lahjat ja pidettäisiin juhlapuheet.

Laaksossa kävi jo kova vilinä. Pikkis katseli leirejään pystyttäviä mörököllejä silmät ymmyrkäisinä. Kylläpä mörököllejä oli erilaisia! Oli pitkiä ja hoikkia, paksuja ja tanakoita. Ja millaisia turkkeja: oli pitkää ja lyhyttä, tuuheaa ja ohutta, kiharaa ja suoraa, sileitä ja takkuisia. Näkyi lettejä, rastoja, ponnareita, ja erilaisia jakauksia.

Äiti oli selittänyt, että ulkonäkö johtui perimästä. Lapset saivat molemmilta vanhemmiltaan syntymälahjaksi ominaisuuksia kuten pitkät silmäripset, ison pottuvarpaan, itsepäisen luonteen tai hymykuopat. 

- Kaikki ovat erilaisia, koska me olemme sekoituksia, kuten Iskän sörsselit, Äiti oli selittänyt.

Hauskoja sörsseleitä, pohti Pikkis katsellessaan niityllä hääriviä mörököllejä. Hän itse muistutti ulkonäöltään enemmän äitiään, pörröturkkinen kun oli, mutta oli luonteeltaan aika rauhallinen, vähän kuin aina tyyni Iskä. Pikkiksen paras ystävä, kupariturkkinen Kirppa taas oli niin ketterä ja huimapäinen, että hänen sörsselissään oli varmasti myös kärppää, salamaa ja trombia. 

- Omaa sekoitustaan ei voi muuttaa, mutta käytös on eri juttu. Vaikka olisikin syntynyt jääräpäiseksi, voi silti yrittää käyttäytyä joustavasti, Äiti hymyili ja vinkkasi Pikkikselle silmää. 

Pikkiksellä oli omituinen tunne, että äiti yritti vihjata hänelle jotakin.

Joillain mörökölleillä oli myös erikoisvoimia. Tämä kyky oli kuin ylimääräinen aisti näön, kuulon, hajun, maun ja tuntoaistin lisäksi. Iskä oli kertonut, että kyvyn kehittyminen alkoi nuorena jonkun paikan kihelmöinnillä riippuen siitä, millainen kyky mörököllille kehittyisi. Yhdellä kihelmöivät kämmenet, toisella korvat ja kolmannella ylähuuli. Ja jollain pisteli hännän tyvessä. Se tuntui kuulemma vähän samalta kuin olisi vahingossa istunut muurahaispesään.

Pikkiksen Mummulla oli ollut kihelmöintiä korvien takana. Mummu oli ensin luullut, että hänellä oli kirppuja, mutta sitten hän oli huomannut osaavansa suunnistaa aina kotiin. Mummu ei ikinä eksynyt, vaan tunsi luissaan, missä suunnassa koti oli. Pettämätön suuntavaisto takasi sen, että hän pystyi hoitamaan metsää ja keräilemään ruokaa varsin laajalta alueelta.


Pikkiksen perhe valitsi mukavan varjoisen ja tasaisen paikan ja ryhtyivät leirin tekoon, pystyttivät laavua ja purkivat tavarat. Pikkis otti hommakseen Minin vahtimisen, sillä hänen kantapäitään kuumotti pitkä patikointi.

Pikkis vilkaisi viereen kohoavaa kahden laavun leiriä. Leirissä hääri yksi aikuinen ja yksi nuorempi mustaturkkinen mörökölli, joka keräsi pehmikettä. Nuorempi mörökölli tuntui olevan liikkeissään salamannopea. Juuri kun hän oli kadonnut laavun taakse, hän tuli jo takaisin uuden sylillisen kanssa.

Vau, ajatteli Pikkis. Tämä mörököllihän vilistää kuin sisilisko.

Pikkis unohtui tuijottamaan mörökölliä, joka hymyili ja heilautti kättään. Pikkis heilutti takaisin. Ja kuinka ollakaan heti kohta tyyppi jo tuli takaisin uuden kuorman kanssa. Pikkis hymyili. Mörökölli hymyili takaisin ja vilkutti. Pikkis vilkutti taas takaisin.

Johan nyt, hän on supernopea ja pitää vilkuttamisesta, Pikkis päätteli. No, se sopii kyllä. Minäpä ilahdutan häntä ja vilkutan hänelle joka kerta kun näen hänet!

Ja niin Pikkis vilkutti ahkerasti joka kerta kun mörökölli tuli näkyviin. Minikin alkoi vilkuttaa.

Kun naapurileiri oli valmis, nuori mörökölli lähestyi Pikkistä.

- Hei vaan, minä olen Melli.
- Hei, minä olen Pikkis ja tämä tässä on Mini. Hieno leiri teillä!
- Kiitos! Ajattelin tulla tervehtimään, kun vilkutit niin kovasti.
- Minä huomasin, että sinä tykkäät siitä. Olet valtavan nopea mörökölli!
- Niinkö? Omasta mielestäni olen parempi hiippailemaan hiljaa kuin juoksemaan kovaa.
- Mutta.. siis… sinähän olet salamannopea! En ole koskaan nähnyt kenenkään liikkuvan noin vilkkaasti. Olit ihan kuin monessa paikassa yhtä aikaa!

Melli näytti ällistyneeltä, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän purskahti nauruun.

- Nyt ymmärrän. Olet erehtynyt henkilöstä. Tai tarkemmin sanoen henkilöistä.

Melli päästi kimakan vihellyksen ja kas: teltasta kömpi esiin toinen, tismalleen samannäköinen mörökölli. Pikkikseltä jäi suu auki. Miniltä jäi sormi nenään. He kaikki tapittivat toisiaan.

- Tässä on Lelli. Me olemme kaksosia!

Voi köllinpujut. Pikkiksen edessä seisoi kaksi tismalleen samanpituista mustaa mörökölliä, jolla oli tismalleen samanlainen turkki, tismalleen samanlaiset korvat, viikset ja hännät. Eivät ne olleetkaan supernopeita, niitä oli ollut kaksi! Ja nyt ne pitivät häntä täydellisenä vilkutushulluna, koska ne olivat tervehtineet häntä erikseen.

- Voi kamala, anteeksi siitä jatkuvasta vilkuttamisesta, Pikkis nolosteli. - Mistä teidät oikein erottaa?
- Monestakin asiasta! Lellillä on hiukan pitempi häntä ja minulla vaaleammat silmät. Ja lisäksi minä olen meistä selvästi fiksumpi, Melli virnisti ja taputti siskoaan olkapäälle.
- Hah! Meidät erottaa myös siitä, että toisella on surkea huumorintaju, huudahti Lelli ja taputti takaisin.

Kaikki kikattivat.

Pikkistä huimaa pelkkä katseleminen.

Ilta alkoi hämärtää. Leirit olivat valmiina ja oli aika siirtyä iltanuotiolle tutustumaan muiden metsien mörökölleihin ja vaihtamaan kuulumisia. Kuu oli jo noussut laakson ylle ja utu alkoi kietoutua heinänkorsien ympärille. Nuotio rätisi iloisesti ja lämmitti jalkapohjia ja yöperhosia. Iloinen puheensorina alkoi nukuttaa Pikkistä ja hän nojasi Iskän kylkeen. Hän mietti kaksosia.

Olisikohan hauskaa, jos jollain olisi ihan prikulleen samanlainen sörsseli, Pikkis mietti. Ehkä. Silloin voisi helposti jekuttaa muita! Ja jos joku kehuisi toista niin voisi itsekin ilahtua niistä kehuista, koska ollaan samanlaisia. Mutta mitä sitten jos tulee riita? Eihän itsensä kanssa voi riidellä - vai voiko? Ja toisaalta kaksossisarustaan ei kannata haukkua, koska silloin haukkuu tavallaan itseään.

Kummallista, Pikkis ällisteli mielessään.

Toisaalta oli hauskaa, että Kirppa oli ihan erilainen. On kätevää, että on ystävä, joka on sen verran samanlainen, että ymmärtää, mutta kuitenkin riittävän erilainen, että häneltä voi oppia kaikenlaista, Pikkis myhäili. Sellainen erittäin hyvä yhteissörsseli.

Aika monessa asiassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Oman sörsselinsä kanssa on vain opittava olemaan, Pikkis mietti ja hätisti yökkösen nenältään.

------

Katjan kirjoittama Pikkis, rohkea pikku mörökölli on kauniisti kuvitettu iltasatukirja kaikille, joita joskus jännittää. Yllättävään suosioon noussut kirja sopii erinomaisesti eskari- tai koulutaivaltaan aloitteleville lapsille. Ibby Finland kirjoitti myös kirjasta mukavan arvion!

Pikkiksen talviseikkailusta voit lukea täältä ja kirjan saa omaksi täältä.


Karoliinan elämä

1.6.18
Photo by Radu Florin / Unsplash

Karoliina oli kaunis ja ujo tyttö, tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsesta saakka.
Kyllä sillä niitä ottajia olisi riittänyt, mutta se oli niin ujo, ettei uskaltanut mennä treffeille. Minäkin sille koitin järjestää hyviä poikia, naapureissa ja veljensä Maken kavereissa olisi ollut vaikka ketä kiinnostuneita, mutta ei se huolinut. Monet luulivat, että se oli ylpeä, mutta ujo se oli. 
Parhaansa sitä siinä yritti, yksinhuoltajana, vuorotyössä lastensuojelussa, raskasta työtä se oli ja kun näki kaikkia niitä järkyttäviä kohtaloita niin tuntui, ettei omilla lapsilla ollut mitään hätää. Katto oli ja ruokaa ja äidinrakkautta, vaikka isä puuttui. 
Meillä oli hyvä elämä kolmistaan, vaikka rahat oli tiukassa, elimme ihan hyvässä symbioosissa eikä siihen mitään ylimääräistä ukkoa enää tarvittu.
Karoliina meni lukemaan koulun jälkeen historiaa ja siitä päätyi sitten museoon töihin, eihän siellä mitään miehiä tapaa. Ja vanhapiikahan siitä sitten tuli, oli pitkälle yli kolmekymmentä eikä miehistä tietoakaan. Kyllä harmitti. Niin nätti tyttö ja hyvää vauhtia rupsahtamassa. Hukkaan meni koko nainen siellä museossa muumioitumassa.
Kunnes sitten melkein 35-vuotiaana Karoliinalla alkoi silmät yhtäkkiä loistaa. Arvasin ja toivoin heti, että kyse olisi miehestä ja olikin, luojalle kiitos että viimein! Pienen utelun jälkeen se punastuneena kertoi jonkun tavanneensa, innostuin kovasti, ajattelin että josko viimein häitä saisi järjestää kunnes hän sai kakaistua, että mies oli hurri.
Perkele. Se nyt sitten vielä riesaksi tähän. En tästä asiasta tykännyt yhtään, se on vissi, mutta pidin omana tietonani ja esitin innostunutta. Kuulemma se osasi suomea sentään, vaikka monet suomenruotsalaiset eivät osaa tai eivät halua, bettre folkia kun ovat mielestään. Olipa minullakin kokemusta ulkomaalaisista miehistä, yksi lomaromanssi Teneriffalla kerran ja huonosti meni. Mitään ei miehestä kuulunut vaikka lupasi kirjoittaa ja seuraavana talvena oli vokotellut samassa kohteessa naapurin Marjon! Saivat olla ulkomaalaiset vilkkusilmät minulta sen jälkeen.
Mutta Karoliinalle sanoin, että toisi miehen näytille pian, se punasteli ja sanoi, ettei kehtaa, ei tiennyt oliko tämä niin vakavaa, osasin puheista ymmärtää että liian komea ja hurmaava oli se mies. Ei päättyisi hyvin tämä.
Eikä päättynytkään. Kohta se oli Karoliina pieniin päin, mies lupasi kihloja ja suuria häitä pojan syntymän jälkeen, se oli päättänyt että poika tulee.
Sehän oli ihan hirveä se odotusaikakin sitten, kuka olisi arvannut. Karo alkoi voida pahoin heti, oli minullakin aikoinaan huonoa vointia, mutta Karolla meni mahdottomiin. Oksensi aamusta asti koko päivän, yölläkin kuulemma heräsi oksentamaan vatiin sängyn viereen, eihän se päässyt edes töihin. Sairaslomaa se sai aina viikon kerrallaan, meni Naistenklinikalle yökkäämään ja lepäämään, sai siellä jotain lääkettä ja tiputusta että pääsi jaloilleen, sitten lähetettiin kotiin ja alkoi voida huonommin heti. Se oli ihan järjetöntä hommaa, viikko sairaalassa, pari päivää töissä, sitten kotona kunnes meni jalat alta ja takaisin sairaalaan.
En ollut tiennyt, että tämmöistä voi olla. Kävin sitä aina kotiviikkoina auttamassa päivittäin, väitti miehenkin käyvän siellä mutta ihmetytti kun en koskaan sitä nähnyt enkä törmännyt vaikka tahallani tulin välillä varottamatta ja omilla avaimilla sisään. Eipä ollut mies siellä silti koskaan. Mietin oliko sitä ollut olemassakaan. Karo väitti sen käyvän sairaalassakin katsomassa, ehkä puhui totta koska yhden kukkakimpun näin siltä ainakin tulleen. Mutta ei tässä nyt puskista paljon apua ollut, mies olisi tarvittu ruokkimaan ja hoitamaan Karoa, joka laihtui entisestään ihan hirveän näköiseksi. Ajattelin itsekseni, että sen ulkonäkö ja karmea tila ei nyt tätä sulhasasiaa edistänyt kyllä.
Raskauden puolivälissä oksentelu alkoi helpottaa sillä lailla, että välillä Karo pystyi syömäänkin jotain. Töihin se ei kyennyt, oli mennyt niin huonoon kuntoon, mutta pystyi olemaan kotona edes. Koitin vihjailla, että eikö nyt olisi ollut aika laittaa hynttyyt yhteen sen miehen kanssa, mutta ei Karo siihen sanonut mitään. Se oli liika vaatimaton aina. Olisi iskenyt nyrkkiä pöytään ja vaatinut alttarille, se olisi ollut paras turva naisella. Jos Karolla olisi ollut isä, niin olisi saanut ottaa miehen puhutteluun, Make ei viitsinyt. Kiroili kyllä, mutta pysyi asiasta erossa, sanoi että menisi huonompaan vaan jos hän siihen puuttuisi.
Karo oksensi vielä synnytyssalissa viimeisen kerran, mutta siihen synnyttämiseen loppui se oksentaminen sentään. Sanoin Karolle, että taisi olla nyt hänen osaltaan lapset kumminkin tässä. Vähänpä tiesin, ja onneksi en sitä, miten osuva tämä ennustukseni oli. Enkä sitä mitä tuleman piti.
Tyttö tuli. Mies katosi sen siliän tien, ei tullut edes sairaalaan katsomaan lasta, ei halunnut kuulemma tietää lapsesta tai Karosta enää mitään, sanoi että oli tyttölapsia saanut jo tarpeeksi. Sekin oli Karolle yllätys, että tällä sankarilla oli lapsia ja vaimo ennestään, ei ollut puhunut niistä mitään. Minulle se ei ollut yllätys, jotain tällaista olin osannut jo odottaa. Jos se olisi meillä naamaansa näyttänyt, niin olisin kyllä piessyt siltä luulot pois.
Aivan sikamainen tapaus koko mies. Sitä se Karo sitten itkeskeli minun tykönä monta iltaa ja viikkoa, Make lupasi miehen tappaa kun kuuli asiasta ja sanoin että tapa vaan, mutta ei se löytänyt koko äijää enää. Parempi on olla miesten kanssa epäluuloinen, sen olen oppinut kyllä. Harmi kun en ollut saanut oppia Karoliinalle taottua päähän vaikka olin yrittänyt. Mutta näin se käy kun ensin ei ole miehistä tietoakaan ja sitten joku vähän pussaa, sääliksi kävi mutta minkäs teet.
Karoliina-paralle teki mieli sanoa, että olisi ottanut kotimaisen luotettavan tavallisen miehen, kuten vaikka Marjon pojan Timon, se oli kunnon poika, ei minkään näköinen ja aika pullukka mutta juuripa siksi. Mutta turha viisastella enää. Tehty mikä tehty ja ainakin nyt oli se lapsenlapsi. Lupasin Karoliinalle auttaa sen hoitamisessa, kun olin juuri päässyt osa-aikaeläkkeelle.
Karoliina suri ja vollotti ensimmäiset kuukaudet, mutta alkoi vähitellen toipua. Kaunis tyttövauva se oli kuin mikä, tumma ja paksu tukka päässä. Huomasi, että isä ei ollut ihan suomalainen, se näissä vieraissa keeneissä on etu kyllä. Mukava sitä lasta oli katsoa ja naapureille esitellä. Ja kun isäkin oli poissa kuvioista niin saatiin antaa sille ihan reilu suomalainen nimi, Elsa, eikä tarvinnut opettaa ruotsia.
Karoliina oli onnessaan kuin mikäkin hölmö ja hyvä niin. Hoivasi tyttölasta yötä päivää, imetti kaiken aikaa kuten nykyään on tapana. Yritin ehdottaa, että imettäisi vähemmän, pitäisi välillä vähän paussia ja antaisi lapsen nukkua, mutta Karoliina tiuskaisi ettei tarvinnut 70-luvun oppejani. Napitin sitten suuni kiinni kun ei kelvannut vaikka ennakoin ongelmia tämmösestä järjettömyydestä että koko ajan syödään.
Ja tulihan niitä. Lapsi roikkui rinnalla yötä päivää ja Karoliina alkoi väsyä. Lapsi lihoi, oli aika pulska kun koko ajan lutkutti tissiä, koitin Karolle sanoa, että rajota vähän. Tulee ylipaino-ongelmia aikuisena ja diabeettes. Ennen vanhaan oli tapana syöttää kolmen tunnin välein ja hyvin pärjäsivät, mutta tämä alkoi huutaa kuin hyeena jos oli tunnin ilman ruokaa.
Ihan mahdotonta. Kaunis se oli mutta kiukkuinen, hirveä luonne kerta kaikkiaan jos voi lapsesta näin sanoa. Söi tai huusi koko ajan, miten sellaista jaksaa, minä kävin sitä hoitamassa mutta vaikeaa se oli kun ei tuttipullo kelvannut.
Karoliina valvoi paljon ja sen kyllä näki, kuihtui silmissä tyttö-parka. Yritin auttaa, mutta minkäs teet ilman tuttipulloa, aivan äidissä kiinni koko ajan. Kolmen kuukauden iässä jo neuvolassakin ehdotettiin syöttämisen vähentämistä kun ei lapsi ollut mikään nälkäkurki, mutta lapsi raivosi niin että Karo antoi aina periksi ja tissin suuhun.
Se alkoi olla kumma näky, tikkujalat ja valtavat rinnat, ihan luonnotonta. Ei Karo ehtinyt muuta kuin syöttää lasta yötä päivää ja sitten se alkoi väsymyksissään höpöttää että lapsi puree ja rintoja särkee. No pureehan se, kun sillä oli isot hampaat jo, näin minäkin ne haavat Karon rinnoissa ja sanoin, että nyt pitäisi lapsi laittaa vierotukseen. Hampailla on tarkoitus purra leipää taikka puuroa eikä tissiä.
Karo itki ja sanoi, että täysimetys pitää olla, menee pilalle imetys ja lapsi, minä huusin, että jumalauta menee elämä ja äiti tässä pilalle jos joku. Otin lapsen melkein väkisin luokseni, että Karoliina saisi nukkua, mutta lapsihan huusi. Kuusi tuntia putkeen, en ole semmoista nähnyt koskaan, sylki tuttipullon pois ja puri minua käteen. Puolivuotias vauva, ei suomalaiset lapset kyllä tämmöistä tee. Mistä lie oli se isä oikeasti kotoisin, vaikkei Karo kehdannut kertoa, ihan villi koko lapsi.
Palautin sen Karoliinalle kuuden tunnin huudon jälkeen. Karoliina oli aivan pyörryksissä kun oli saanut kerrankin nukkua ja maito oli valunut puroina yöpaitaan, joka oli läpimärkä. Ja huutava tyttö tietysti heti kiinni tissiin ja siihen se huuto loppui kuin leikaten.
Näin sitten jatkui, minä vein yhä vain laihtuvalle ja väsyvälle Karoliinalle ruokaa, ei se kotoa liikkunut enää minnekään ja minne olisi mennyt, kun ei sillä niitä ystäviäkään ollut koskaan paljon ollut, jotain hissukoita museopiirejä vain, lapsettomia humanistinössöjä kaikki. Ei ollut heistä ja heidän tutkinnoistaan mitään apua tosielämässä. Lapsi oli nokkela ja vikkelä ja oppi konttaamaan ennen aikojaan, siellä se konttasi ympäriinsä ja vähän väliä meni tankkaamaan itse maitoa sohvalla makaavasta Karoliinasta.
Karo alkoi vähän seota enkä ihmettele, yksin siellä sen villipedon kanssa. Se alkoi puhua, että lapsi syö häntä ja imee verta. Karoliinan silmät oli kuopalla ja seisahtuneet, ihan näivettynyt oli koko nainen. Sanoin, että tähän pitää saada jotain tolkkua ja patistin lääkäriin. Mutta siellä vain kehuttiin antaumuksellisesta imetyksestä ja otettiin jotain kokeita, joiden mukaan Karoliina oli aneeminen ja alipainoinen mutta muuten terve vaikka jokainen näki, että ei ollut. Päästään ainakaan.
Kun lapsi oli kahdeksan kuukautta, ja imetyshulluus vain jatkui soitin neuvolahoitajalle ja sanoin olevani äitinä ja ammattilaisena erittäin huolissani tyttärestäni ja hänen lapsestaan sitä kautta myös. Oli riskiä, että äiti sekoaa ja tekee itselleen tai lapselle jotain. Imetys oli lopetettava, tavalla tai toisella, ja neuvolahoitaja myönsi, että erikoista oli. Lapsi ei suostunut syömään kiinteitäkään, roikkui vain tississä kiinni, tällaista ei ollut hänkään ennen nähnyt. Lapsen terveyden takiakin pitäisi jo syödä ruokaa, mutta Karoliina oli liian huonossa kunnossa laittamaan sille hanttiin kun se vain raivoissaan sylki kaikki ruuat pois.
Sanoin neuvolaan, että jotain muutakin apua piti nyt saada kuin vanha äiti, lapsi tissivierotukseen ja Karoliina vaikka sairaalaan lepäämään siksi aikaa. Se oli ihan loppu ja vaaraksi jo itselleen ja lapselle. Terveydenhoitaja antoi kotiavun numeron, jonne sai soittaa kerran viikossa johonkin aikaan, jos jonosta pääsi läpi, sanoin ettei kotiapu nyt riitä, tarvitaan psykiatrista hoitajaa koska tytär puhuu sekavia ja luulee lapsen syövän häntä elävältä. Kuten tekikin.
Hän lupasi laittaa Karoliinan sinne jonoon, voisi kestää kuulemma pari kuukautta, että ajan saa ja sen tiesin kyllä kokemuksesta. Eihän se paria kuukautta enää selviäisi, ei millään.
Mistään ei apua saatu eikä meillä ollut rahaa avun hankkimiseen. Ei siinä auttanut muu kuin muuttaa Karoliinan sohvalle nukkumaan. Lapsi suhtautui minuun aluksi vihamielisesti, mutta tottui sitten kun en yrittänyt enää tyrkyttää tuttipulloa tai jäätelöä. En ole sellaista lasta nähnyt, joka ei jäätelöä huoli mutta tässä oli nyt yksi.
Koitin Karoliinalta kysyä lapsen isästä lisää tietoja, jos sen kutsuisi nyt hätiin tai maksumieheksi edes, mutta eihän se onneton tiennyt mitään. Oli ollut niin sinisilmäisen luottavainen, että tiesi vain nimen, eikä sillä löytynyt mitään vaikka Makekin etsi kaikin keinoin tietokoneestaan. Maailma on iso paikka roistojen kadota.
Karoliina oli huonossa kunnossa, nukkui vain, valitti kipuja ja houraili välillä omiaan. Olin varma, että se on vakavasti sairas mutta en saanut sitä lähtemään sairaalaan. Syötin ja juotin sitä väkisin, annoin vahvoja kipulääkkeitä buranaksi väittäen, kun ei olisi rintamaidon takia niitäkään ottanut. Lapsi sen sijaan kasvoi ja lihoi syöttämättäkin. Se oli pahaluontoinen, varmasti isäänsä tullut koska äitinsä oli niin kiltti. Ei puhunut mitään, leikki itsekseen silloin kun ei syönyt, ei tykännyt tulla syliin, ei minun eikä Karoliinan ja ajattelin, että tutkimuksiin pitäisi laittaa lapsikin. Ei ollut normaalia tällainen kotiin hautautuminen äidin kanssa, tästä sen nyt näki. Imetyksen piti Karon mielestä edistää jotakin kiintymyssuhdetta mutta tämä lapsi ei ollut kyllä kiintynyt keneenkään paitsi tissiin. Turhia teorioita tämmöset, sotkevat äitien päät ja järkevät tavat.
Mutta yhtenä aamuna sitten huomasin, että Karoliina oli kuollut. Lapsi nukkui tyytyväisenä sen rinnalla kuten teki kaikki yöt, mutta Karoa en saanut enää hereille. Nostin lapsen pois ja koitin avata Karon yöpaitaa elvyttääkseni, mutta myöhäistä se oli. Kauhistuin kun nostin yöpaidan, luurangonlaihan vartalon keskellä törröttivät valtavat, vieläkin maitoa valuvat rinnat. Istuin ja itkin siinä hetken tätä onnettomuutta, mutta ei se itkulla parantuisi, myöhäistä oli Karon osalta nyt kaikki.
Päätin ottaa lapsen omakseni, eihän sillä ollut muitakaan maailmassa. Ruumiinavauksessa kävi sitten ilmi, että Karolla oli ollut rintasyöpä. Aggressiivinen ja kaikkialle levinnyt, luultavasti alkanut jo raskausaikana. Sitä ei kukaan ollut hoksannut imetyksen takia edes epäillä, ja Karo oli luullut kasvavaa pattia rintatulehdukseksi, puhui siitä minullekin joskus. Oli saanut lääkäriltä antibioottikuurin rintatulehdukseen. Ehkä se syöpä olisi hoksattu, jos imetyshöpötys olisi lopetettu ajoissa niinkuin ehdotin. Mutta ei se halunnut minua kuunnella. Niin se sitten imetti itsensä hengiltä.
Mutta Elsasta tuli meidän silmäterä, minun ja Maken, joka ei koskaan saanut omia lapsia. Elsan isää emme enää nähneet, emmekä kaivanneetkaan. Hieno tyttö se oli, fiksu ja kaunis, pärjäsi koulussa lukemattakin, mutta vähän ylimielinen ja pahasuinen se oli välillä ja turhan kiivas. Ei muistuttanut Karoa yhtään. En kertonut sille isästään mitään, sanoin, ettei sitä tunnettu eikä mitään tiedetty ja eräänlainen totuus oli sekin tietysti.
Ostin sille aina kauniit vaatteet, puin nätiksi ja annoin lukea koulussa niin paljon kuin halusi ja halusihan se. Ajattelin, että parempi on kun ei tiedä suvustaan mitään, menettämistään rikkauksista ja paremmista piireistä, katkeraksi vain sellainen vetää. Lukupään se oli perinyt Karolta, mutta isältään ehkä kovemman luonteen, pärjäsi maailmassa Karoa paremmin, juristiksi asti lopulta.
Joskus salaa ajattelin, että se oli kuin sadun prinsessa, vähän parempi kuin muut. 

Sisällön tarjoaa Blogger.