Tietoa mainostajalle ›

Featured

8/recent

Syvään päähän

20.10.17

Neuvotteluhuoneen ilmastointi oli liian kovalla kuten yleensä, veto särki hartioita. Pyörittelin työhakemusta edessäni vasemmalta oikealle. Paperin reunoilla kiersi joku kummallinen kuvio, jonkinlaisen hamsterin kuvia peräjälkeen. Sitten silmiini osui hakemuksen otsikko: "Oikea työmyyrä."

Välillä oli vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä oikein pyöri, kun he laativat työhakemuksia. Nytkin ilmoituksessamme oli selvästi sanottu, että haetaan myyntipäällikköä eikä photoshop-taitoista jyrsijää. Myyntipäälliköksi sopi tietenkin monenlainen ihminen, mutta esimerkiksi teollisuusvartijan työ ei varsinaisesti siihen valmentanut. Ostoskeskuksen valvontakameroiden kyttääminen ei jeesannut b2b-myynnissä paskan vertaa, vaikka siinäkin toki saattoi kokea tulleensa ryöstetyksi.

- Huonolta näyttää.

Marjatta sanoi ääneen sen, minkä jo tiesin. Hän oli ollut firman hr-puolella jo sen verran pitkään, että näki jo pelkästä sähköpostin otsikkokentästä, oliko työntekijässä potentiaalia.

- Niin näyttää. Nousukausi vissiin.
- Ei, vaan kaikki pätevät haalittiin kilpailijalle. Niillä oli onnsitunut rekrykampanja syksyllä, muistatko, toisin kuin meillä. Enivei, hakijoista vain kolmella on ylipäätään sopiva tutkinto, muilla lähinnä kirjekursseja. Näistä kolmesta kahdella ei ole juurikaan työkokemusta. Täällä on vain yksi palkkatoiveensa arvoinen. Tämä.

Marjatta ojensi paperin minulle. 27-vuotias Riikka Haapalainen-Keso vaikutti kaikinpuolin pätevältä, oli tutkinto suoritettu, MS Project -kurssi käytynä ja työkokemustakin jo plakkarissa muutama vuosi. Silmäni pysähtyivät harrastuksiin. Siellä hän ilmoitti, että rakas ratsastusharrastus oli tauolla, sillä hän oli raskaana.

Nostin katseeni ja tuijotin Marjattaa.

- Huomasitko tämän?
- Huomasin kyllä. Mutta hän on ainoa pätevä.
- Paksuna.
- Pätevä.

Marjatalla oli hyvä pointti. Mielestäni minullakin. Marjatta piti tiukan katsekontaktin. Se oli kuin liikunnanopettaja, joka pakotti rottinkisilmukan kanssa syvään päähän.

Luin paperin vielä kertaalleen läpi. Haapalainen-Keso vaikutti kyllä kaikin puolin täyspäiseltä ihmiseltä, suosituksetkin olivat pirun hyvät. Mutta mitä järkeä olisi palkata raskaana oleva nainen?

Marjatta luki ajatuksiani kuten yleensä ja rikkoi hiljaisuuden.

- Ei se äitiysvapaa ikuisesti kestä.
- Mutta entäs jos äitiys vie mennessään?
- Viehän se, jos työelämä ei tarjoa mitään kiinnostavaa. Kyllä ne palaavat töihin, jos työnantaja maksaa kunnon palkkaa, osoittaa vastuullisia tehtäviä eikä kiemurtele luonnollisen asian kanssa. Huomauttaisin, että nykyään myös isät ottavat hoitaakseen oman pätkänsä. Siihenkin voi työnantajana kannustaa.
- Mutta me haetaan nyt tyyppiä vastaamaan koko yrityspuolen myynnistä. Me ei tulla toimeen ilman tätä henkilöä!
- Ollaan tultu tähänkin asti. Mutta jos halutaan skarpata, sen pitää olla pätevä.
- Ja tulla töihin!
- Se ehtisi hyvin pistää tiimin vauhtiin. Voit itse tuurata sen jälkeen hetken aikaa, nyt kun ne kaupatkin raukesivat.

Kävin avaamassa ikkunan, pihalta tunki sisään maaliskuista ilmaa. Marjatta jatkoi.

- Ja tiedätkö, millaisia tehopakkauksia vanhempainvapailta palaajat ovat? Ne ovat äärimmäisen kiitollisia kuumasta kahvista, siitä, että kukaan ei huuda niille naama punaisena ja yritä tukehtua pikkulegoihin. Ne hoitavat yhtä aikaa asiakasrekisterien ristiintsekkauksen, neljä myyntipuhelua ja pitävät samalla tiimipalaverin.

Marjatan pointti parani koko ajan, mutta pidin silti omastani kiinni.

- Saako sitä kysyä?
- Mitä?
- Että milloin hän on ajatellut palaavansa takaisin työelämään?
- Totta kai saa. Mutta mulkku ei kannata olla.

Haapalainen-Keso tuli käymään seuraavana päivänä. Hän oli silminnähden hämmästynyt saadessaan kutsun työhaastatteluun ja tarkisti moneen otteeseen, että varmasti olimme ymmärtäneet hänen tilansa.

Kävi ilmi, että hän oli paitsi pätevä myös aikaansaapa naisihminen, joka nosti saman tien vessan panttaavan oven paikoilleen, sääti ilmastoinnin miellyttävämmäksi ja ehdotti myyntityön järjestelemistä sähköisesti niin että hommia voisi hoidella etänä. Hän vilautti kontaktilistaansa, jossa oli ainakin neljä asiakasta, joiden kanssa ei oltu päästy eteenpäin ponnisteluista huolimatta.

Lisäksi Riikka tunsi firman hyvin. Lapsen isä oli Jaakko jakelupuolelta. Marjatta meinasi tukehtua earl greyhinsä, mutta minä näin pitkästä aikaa pinnan. Se oli sillä selvä. Riikka pisti nimen paperiin ja kysyi, voisiko jäädä jo iltapäiväksi ihmisiin tutustumaan ja hommia järjestelemään. Löimme kättä päälle, lupasin vielä kotiin nopeimman mahdollisen nettiyhteyden ja kunnon läppärin.

Kiirehdin laittamaan intraan toimitusjohtajan tervehdyksen. Kerroin, että olemme moderni firma, jonka tärkein henkilöstöhaaste on työn ja perheen yhdistäminen, ja tämän saavutamme uusilla joustavilla käytänteillä ja paikallisella sopimisella. Käytännössä lupasin maksaa kuukauden ylimääräisen palkan jokaiselle vanhempainvapaille jäävälle.

Kännykkäni alkoi välittömästi piristä. Talousjohtajan nimi vilkkui näytöllä. En vastannut. Sitten soitti Jaakko Keso.

Keso halusikin tietää, miten vapaa käytännössä järjestyisi. Ohjasin hänet Marjatan juttusille.

Tunsin kuinka henkiset jalkani ottivat pohjaan. Keson tilalle saisi paljon helpommin sijaisen kuin myyntiin. Tässä olisi hyvää aikaa valmistautua ja nostaa pari junioria treenaamaan jakelun koordinointia. Keso saisi vaativamman pestin töihin paluun kunniaksi. Ei ole tarpeen pelätä syvää päätä.


Kahvinkeittäjä

13.10.17


En ollut hakenut kahvinkeittäjäksi. Luulin päässeeni digitaalisen markkinoinnin asiantuntijaksi trendikkääseen ja menestyvään IT-firmaan. Olin johtoryhmän nuorin jäsen, jonka oli tarkoitus tuoda tuoreita näkökulmia ja ideoita uusia aluevaltauksia varten, mutta kahvinkeittäjän rooliin kuitenkin päädyin. Ajattelin keittäväni kahvia vain aluksi ja ehdottavani myöhemmin tarjoilujen järjestelyssä kiertävää vuoroa. Mutta olinkin astunut ansaan ja puolen vuoden kuluttua esittämälleni ehdotukselle naurettiin joryssä ääneen.

- Älä nyt viitsi hei, pomoni hymyili niin maireasti kuin vain hän osasi, - kyllä sä nyt saat hoitaa kahvit, kun tiedät miten se tehdään ja keksit aina jotain kivaa tarjoilua muutenkin. Tulee vain turhaa hässäkkää, jos tätä nyt muutetaan. Sieltähän se ura alkaa kato.

Asia oli sillä käsitelty. Ei auttanut kuin keitellä kahvia jokaiseen kokoukseen ja niitähän riitti.

Onneksi sain sentään tehdä muutakin. Pian pomoni huomasi, että olen nuori, kunnianhimoinen ja perheetön ja vastuuni alkoivat kasvaa.

Sitä mukaa muiden johtoryhmäläisten vastuut vähenivät. Ensin editoin, sitten kirjoitin pomoni puheet alusta loppuun suuriin kansainvälisiin konferensseihin, joissa hän oli suosittu puhuja luontaisen karismansa takia. Vuoden kuluttua hän antoi enää minulle vain otsikon, josta puhuisi ja kirjoitin puheet häntä edes haastattelematta. Toisinaan vaihdoin otsikonkin ja kirjoitin ihan muusta kuin oli ollut tarkoitus. Hän ei edes huomannut asiaa, veti vain puheet lonkalta hurmaavalla tyylilään ja keräsi aplodit kotiin.

Vähitellen muut johtoryhmäläiset alkoivat pyytää puheita myös. Vetosin kiireisiin ja he vetosivat omiin tärkeämpiin kiireisiinsä ja lahjakkuuteeni. Pidin kirjoittamisesta ja se oli minulle helppoa, joten useimmiten suostuin.

Tehtäviä alkoi tulla oman asiantuntijaroolini päälle uusilta alueilta. Johtoryhmässä hoksattiin, että olin myös taitava budjetoija ja ymmärsin lukuja paremmin kuin valtaosa heistä. Niinpä talousjohtaja alkoi tuoda minulle viimeiseksi illalla budjettilaskelmiaan tarkistettavaksi. Siinä sivussa hän tuijotteli syvälle silmiini ja kysyi, mitä ohjelmaa minulla oli viikonloppuna. Se oli epämiellyttävää, mutta en kertonut pomolleni, vaan väistelin talousjohtajaa käytävillä parhaani mukaan. Väistely oli melko työlästä - hänellä oli tapana kulkea perässäni ja nuuhkia niskaani vitsikkäästi. Perään hän kehui, miten hyvältä tuoksuin. Hymyilin aina takaisin vaisusti mutten sanonut mitään.

Jatkoin tätä kaksi vuotta. Kukaan muu ei koskaan tehnyt töitä iltaisin, heillä oli milloin golfia, milloin saunailtoja tärkeimpien asiakkaiden kanssa tai muuta merkittävää, josta he toivat kuitteja verkostoitumiseen käytettyinä kuluina. Minua pyydetiin sumplimaan kulut edustusbudjettiin silloinkin, kun kuitit olivat kummasti kadonneet. Isoilla johtajilla ei kuulemma ollut aikaa eikä kykyä setviä tai säilytellä kuitteja.

Itse jouduin istumaan toimistolla kaikki illat ilman verkostoja ja hoitamaan joryn hommat muidenkin puolesta. Valitin pomolleni ja pyysin palkankorotusta. Kysyin myös, missä bonukseni viipyvät ja hän lupasi lisää liksaa ensi vuonna, kun tulos olisi parempi.

Tulos oli aina ollut erinomainen, mutta jostain syystä kahvinkeittäjälle ei kuulunut bonuksia. Ei, vaikka käytännössä hoidin hänen hommansa aina kun hän oli matkoillaan, eli lähes aina. Hän rakasti matkustamista ja omaa ääntään ja alkoi olla poissa yhä enemmän, kun huomasi, että pystyin pyörittämään firmaa hänen puolestaan.

Viimeinen pisara tuli, kun firma muutti isompiin tiloihin jatkuvan kasvun takia. Muuttoviikonloppuna jouduin jäämään töihin muuttovastaavaksi, kun muu johtoryhmä lähti Lappiin hiihtämään potentiaalisten asiakkaiden kanssa.

- Jonkun on sekin homma hoidettava, talousjohtaja vittuili ovelta kentälle lähtiessään. Hän oli tietenkin jättänyt oman huoneensa pakkaamatta, luultavasti tahallaan, koska en edelleenkään suostunut hänen taputeltavakseen.

Rehkin muuttofirman kanssa koko viikonlopun aamusta iltaan. Pakatessani pomon papereita löysin talousjohtajalle printatun meilin, jossa määrättiin edelliseltä vuodelta merkittävät henkilökohtaiset bonukset koko johtoryhmälle lukuun ottamatta minua, koska olin johtoryhmässä ainoa ilman johtajan titteliä.

Maanantaina marssin krapulaisen pomoni uuteen upeaan työhuoneesen, laitoin avaimet pöydälle ja kerroin, että olin saanut tarpeekseni ja he saisivat etsiä uuden kahvinkeittäjän.

Pomoni hätääntyi ja kysyi halusinko lisää palkkaa vai ylennyksen, olin kuulemma täysin korvaamaton aarre koko yritykselle ja hän tekisi mitä tahansa, etten lähtisi.

Kerroin nähneeni meilin bonuksista ja aikovani siirtyä jonnekin, missä osaamistani arvostettaisiin myös rahallisesti ja jokainen keittäisi kahvinsa itse.

Mutta vielä siinäkään vaiheessa en kehdannut sanoa ääneen sitä, mitä oikeasti ajattelin: etten enää ikinä menisi töihin firmaan, jossa olin johtoryhmän ainoa mies.


Ei yhteyttä

6.10.17


-Änd nekst vii tink abaut tö mein nävigeissön palkki eli tämä tässä.

Veijo piirtää punaisella valolla ympyrää Saturnus-nimisen neuvotteluhuoneen valkokankaalle.

Laitan haarukan ja veitsen kello viiden asentoon, joka todellisuudessa on 25 yli viiden asento. Yritän olla näyttämättä pahaa tuultani, joka johtuu Digital Success Stories on Frontpage -workshopista, jonka Veijo on päättänyt järjestää koko johtoryhmälle.

Salaatti on lämmintä. Kuten nyt kaksi tuntia pöydällä kelmun alla maannut lounassalaatti vain voi olla. Ihmiset pöydän ympärillä vaikuttavat aivan yhtä nuupahtaneilta.

Veijon palavereissa niin usein käy, mutta Veijo saa päättää koska Veijo on pomo.

Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes Veijo kävi jonkun lätkävalmentajan vetämän "Modernin Johtajan" -kurssin. Siellä hän voimaantui ja halusi firmaan lisää inkluusiota ja aktiivista kuuntelua. Todellisuudessa firma olisi kaivannut vain vähän enemmän tekemistä ja vähemmän palavereja, mutta Veijo näki asian toisin. On aina nähnyt.

Veijolla oli tapana kutsua minut kaikkiin palavereihin, jotka vähänkin liippasivat hänen aateekooksi mieltämiään asioita, mutta nyt tilanne alkoi olla katastrofaalinen. Hän halusi näkemykseni sekä ruokalan lounaslistan taittamisesta intranettiin että puhelinkeskuksen soittoäänen valintaan, vaikka olin ymmärtänyt toimekseni jälleenmyyjien tilaustyökalun suunnitteluprojektin.

Workshop-kutsu oli pamahtanut sähköpostiin eilen illalla. Veijo oli puoleen yöhön mennessä nakutellut Jiraan noin sata erilaista tikettiä, lähinnä mielipiteitään sivustouudistuksesta, ei niinkään bugeja. Hän halusi yhteisessä workshopissa pohtia muun muassa logon kokoa, organisaatiokaavion väriä ja sitä, pitäisikö linkit avata uuteen ikkunaan vai samaan. Jos joku ei saanut riittävän kovaa huudettua omaa näkemystään oikeaksi, äänestettiin. Suljetulla lippuäänestyksellä tietenkin. Juniorigraafikko olisi voinut aivan hyvin päättää puolet listan asioista. Itsenäisesti. Kolmessa minuutissa. Mutta ei.

Listalla on vielä ainakin 60 tikettiä ja minulla olisi ollut sekä oikeita töitä että menoa. Tarkalleen ottaen päiväkodin äitienpäivätapahtuma.

Päiväkodista oli tullut myös kokouskutsu, ilmeisesti jo jonkin aikaa sitten. Löysin lapun kerhokassin pohjalta eilen illalla puoli tuntia ennen Veijon kutsua.

"Tervetuloa äitienpäiväaskarteluihin keskiviikkona klo 15:00."

Elikkä tänään. Ja tarkalleen ottaen 48 minuutin päästä.

Tämä logiikka ei ollut koskaan auennut minulle, vaikka olin periaatteessa logiikan palveluksessa. Päiväkotipalveluita tarvitsevien lasten vanhemmilla on useimmiten töitä. Miten siis kukaan pääsisi päiväkodille klo 15 askartelemaan? Kaikilla työssäkäyvillä on palaveri keskiviikkona iltapäivällä.

Lapselle lupasin, että äiti tulee, tottakai. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, millaisella intensiteetillä Veijo haluaa inkluusiota.

Alan luonnostella tapahtumahorisonttiani ruutuvihkoon.

T-44 minuuttia. 58 tikettiä jäljellä.

Taksilla kestää päiväkodille noin 18 minuuttia. Jos haluan olla päiväkodilla klo 15:00, täytyy töistä lähteä ihan viimeistään 14:42. Jos askartelisin 42 minuuttia olisin poissa vain tunnin. Ehtisin ehkä kirjoittaa taksissa keskenjääneen meilin alihankkijan proikkarille ja hahmotella pari rajapintaa.

Hörppään vahingossa kahvimukista. Kupissa marinoitunut termarikahvi muistuttaa sekä ulkonäöltään että maultaan Talvivaaran poistovettä. Pohdin hetken, voinko nielaista. Käy sääliksi kokoushuoneen yucca-palmua. Se näyttää kärsineen Veijon palaverien seisseestä saludosta minuakin enemmän.

Miten sanotaan lapselle, että mokasin, en pääsekään. En, vaikka kaikkien muiden äidit pääsevät. "Katsos Justus, kun äiti on ainoa, jolla on pomona johtamisoppeihin höyrähtänyt pahvi, joka järjestää workshoppeja asioista, joista ei tajua mitään."

Lapsi ei ymmärtäisi. Lapsi on oikeassa.

T-40 minuuttia. 58 tikettiä.

Sirpa, talousjohtaja, näyttää siltä, että purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Jos Veijo Korhonen osaisi pätkääkään laskea tai kuuntelisi Sirpaa, hän huomaisi, että tässä sessiossa poltetaan tuhannen euron seteleitä liekinheittimellä. Sen sijaan säästämme post-it lapuissa ja kahvissa, johon jokainen ostaa omat maidot.

En ehdi mitenkään mintunvihreän kartongin teippaamissessioon ellen tällä sekunnilla joko järjestä jonkinlaista kohtausta tai pölli helikopteria.

T-30 minuuttia, 52 tikettiä.

Lähden vessaan, Sirpa tulee perässä. Vessapaperiautomaatti on taas jumissa, pyyhin roskiksesta löytämääni käsipyyhkeeseen, jossa on purkka. Yritän pidättäytyä väkivallasta vessan kalusteiden osalta.

Matkalla takaisin kokoushuoneeseen kuljen serverihuoneen oven ohi. Pysähdyn. Minulla on avaimet, sillä Veijo luulee vieläkin, että huollan rautaa. Saan ajatuksen. Livahdan huoneeseen ja nykäisen kevyesti yhtä datapiuhaa. Katson, kuinka merkkivalot alkavat yksi kerrallaan vilkkua punaisena. Internet loppuisi koko talosta noin kolmen sekunnin kuluttua, ja sen saisi korjattua vain tyyppi, jolla olisi serverihuoneen avain. Jätän varmuuden vuoksi oman avaimeni huoneeseen ja painan oven lukkoon.

Kuulen käytävään asti tuolin jalkojen kolinaa, ihmiset ovat mystisesti virkistyneet ja tekevät lähtöä.

- Mikäs nyt? Eikös meillä ollut vielä pitkä lista käymättä?

Sirpa hymyilee. Veijo näyttää tuskaiselta.

- Tässä tapahtui jotain omituista. Kone alkoi temppuilla, kuva katosi ja tuli tällainen ei yhteyttä -laatikko tähän. Mutta sinähän osaat katsoa, mikä tässä on ongelmana.
- Jaa-a, näyttää vakavalta yhteysongelmalta. Selvästi joku alueellinen serveriongelma, liittynee noihin työmaakaivantoihin tuolla tien päässä. Näistä katkoksistahan ei ikinä tiedä. Varmaan fiksua jatkaa tätä huomenna.

T-23 minuuttia, nolla tikettiä.

Aurinko lämmittää kasvojani firman pihalla. Saan kuin saankin taksin. Kiinnijäämisen riski on olematon, Sirpa ehkä arvaa, mutta ei missään tapauksessa paljastaisi osuuttani. Ja mitä sitten jos paljastaisikin. Pitää laittaa muutenkin sinne alihankkijalle työhakemus. Pääsisin ehkä tekemään jotain osaamista vastaavaa.

15:01, 1 tiketti.

Justus juoksee vastaan nenä räässä. Räkä osuu navan kohdalle mustaan villakangastakkiin.

- Äiti, sä tulit!
- Totta kai tulin, kun kerta lupasin.
- Piirretäänkö tähän korttiin räkää?

Istun liian pienelle tuolille ja tunnen, kuinka verenkierto alaruumiiseen hiljalleen lakkaa.

- Piirretään vaan.

Tuija Pludén: Syksy saa ja silmäpussit myös

22.9.17



Sinä päivänä kun täytin 40, silmäpussit istuivat aamukahvipöytään. Siinä ne sitten kököttivät, vaihtelevalla pullotuksella, kommentoivat aamun uutisia, jos olivat onnekkaasti niin pienet, että näin lukea jotain. Sellaisiakin aamuja on, että ei näe.

Olisi helpompaa sanoa, mikä ei aiheuta silmäpusseja kuin mikä aiheuttaa. 20-vuotiaana se oli päinvastoin ja asioita oli kaksi: 1) ero poikaystävästä ja viikon hysteeri-itkuputki katastrofaalisen ja lopullisen menetyksen johdosta, josta on mahdotonta toipua koskaan, siis koskaan. 2) Viikon bailaaminen Ibizalla, kun tajusin, että olin viimeinkin päässyt eroon siitä luuserista ja maailma oli auki elämälle, joka päättyi kun tapasin seuraavan luuserin ja nain sen kun muutakaan en elämälle keksinyt. Nekin pussit lähtivät silti vähin äänin jääkylmään veteen kastetuilla pumpuleilla ja 18 tunnin yöunilla, kuten aviomieskin kolmen vuoden kuluttua, kun ymmärsimme, että teknon lisäksi meillä ei ollut mitään muuta yhteistä nimittäjää.

Nyt eivät lähde. Ovat tulleet jäädäkseen ja asettuneet taloksi mukavasti. Kaikenlaista voi kokeilla, se on turhaa. Jos satut kuulumaan kaltaisiini hölmöihin, jotka saivat lapsen biologisen kellon viime lyönneillä, voit kolminkertaistaa silmäpussien kestokertoimen: yöunet voisivat auttaa vähän, mutta sinulla niitä ei ole, joten se siitä. Voit hyvästellä timmin vartalon lisäksi myös pirteän ilmeen ikuisiksi ajoiksi.

Vuosien havainnot silmäpussien erityisistä nautinnoista haluan nyt tiivistää nuoremmille tiedoksi tähän:

Hautajaiset. Tässä iässä hautajaiset ovat ilmestyneet mukaan vuosikelloon rippijuhlien, lakkiaisten ja viiskymppisten ohella. Mitkä tahansa hautajaiset riittävät silmäpusseille: arkkua killitellessä tajuat oman kuolevaisuutesi, koska totuus on, että voit kuolla kupsahtaa minä aamuna tahansa, niin keski-ikäisille käy, ja siksi vollotat läpi hautajaisten omaa kuolemaasi surien, jos et satu olemaan kovin läheinen vainajan kanssa. Jos olet, sitä pahempi. Silmäpussit kestävät noin viikon.

Juhlat: Oijoi, sattuiko maistumaan? Paha juttu. Tästä et hevillä selviä. Turha selitellä töissä siitepölyallergiaa, parempi rehdisti kertoa vaan, että tuli juotua jopa puolikas viinipullo ja tanssittua kello yhteen. Jos tanssit kahteen tai sitä pidempään, silmäpusseihin ilmestyy uusi kerros ja kolme silkinsileää ryppyä, jotka eivät katoa enää koskaan.

Yksi nacho: Mitä menitkään tekemään! Toivottavasti ymmärsit lopettaa suolan käytön jo 30-vuotiaana, sillä nyt kurittomuutesi kostautuu. Yksikin suolainen mättöruoka ja silmäpussit innostuvat turpoamaan ainakin kolmeksi päiväksi. Jos sinä onneton luulit olevasi 25 ja yhdistit mättöruuan kankkuseen niin ei voi kuin valitella ja tarjota lautasen kokoisia aurinkolaseja. Tuskin riittävät nekään.

Syksy: No kaikki nyt vaan näyttää paskalta niiden kaapin pohjalta kaivettujen mustanharmaiden kauhtanoiden keskellä, naamakin. Tiedetään tiedetään, musta poolovillapaita lisää naisen ikää noin 75 vuotta, mutta huvittaako siihen säkkipimeään jäätävään tihkusateeseen muuta pukea? Ei huvita. Musta väri heijastaa kasvoille sellaisen kuolonkalmean sävyn, jossa silmäpussit muistuttavat Kreivi Draculaa, mutta ei voi mitään.

Semmoista kauneusoperaatiota ei ole keksittykään, joka silmäpussit poistaisi, joten voit ainoastaan harkita elämää Mikko Alatalo -silmälasien kanssa, jotka ovelasti liukuhäivyttävät silmiesi koko alaosan.

Jos tämä ei muuten nuorekkaaseen nassuusi sovi, kannattaa vain hyväksyä tosiasiat kuten minä tein, iloita avioeron vapauttamasta ja virkeästä keski-iästä, kattaa ylimääräinen kuppi kahvia pöytään ja toivottaa silmäpussit lämpimästi tervetulleeksi perheeseen.

- Kiitos kiitos, silmäpussi vastaa, - täällä on aina niin kodikasta ja ihanan vähäunista seuraa, viihdyn täällä ainakin seuraavat 40 vuotta tai kunnes kuolema meidät erottaa.

Ei mikään aamuihminen

15.9.17


Äitee oli aina sanonut, että marraskuun 17. päivä oli vuoden masentavin päivä ja kelpasi lähinnä kuolemiseen. Äitee itse lähti viikkoa etukäteen. Väkisinkin tuli mieleen, että joku protesti se tämäkin oli.

Pappi lorotti kahvikuppiinsa maitoa pienestä nekasta. Minä join mustana, Äiteen muistolle. Se oli juonut parikymmentä kuppia kahvia päivässä rippiäisistään lähtien eikä ikinä maidolla.

Äitee ei ylipäätään suostunut käyttämään mitään maitotuotteita, sitä ällötti lehmät ja kaikki mikä niihin elikoihin liittyi, se ei suostunut pihviäkään maistamaan. Ei se mikään vegaani ollut, mutta Äiteen mielestä lehmän katseessa oli kuulemma pohjatonta tyhmyyttä. Ja se väitti, että sen näki kyllä ihmisestä, jos söi niin tyhmää eläintä.

Sanoin sille, että 90% ihmisistä syö lehmää.
Äitee vastasi, että sen verran oli idioottejakin.

Vähän hulluhan se oli, tietenkin. Siihen hulluuteensa se oli tavallaan kuollutkin. Maailma poistaa sekopäät hyvin vaihtelevin tavoin, Äitee lähti liikenneonnettomuudessa. Paikallinen lehti oli otsikoinut, että "vanhus kuoli mönkijäonnettomuudessa."

Onneksi Äitee ei ollut näkemässä sitä. Se olisi saanut paskahalvauksen. Sen mielestä vasta satavuotiasta sai haukkua vanhukseksi. Eikä sitäkään, jos se oli sen verta järjissään, että osasi kieltää. Vanhuus on henkisen tason juttu.

Riitta-täti tuli halaamaan.

- Voi Risto, olen pahoillani äitisi poismenon johdosta.
- Kiitos, Riitta. Yhteinen suruhan tässä meillä on.
- Erikoinen ihminen se Äitees kyllä oli.
- Niinhän se oli.
- Aina ollut.
- Siitä en tiedä, kun tunsin vaan aikuisena.
- Oli se lapsenakin.

Riitta kertoi, että Äitee oli kymmenkesäisenä ottanut vajasta moottorisahan ja kaatanut omin lupineen koivun, kun rastas kuulemma karjui siellä oksalla joka juuttaan aamu hävyttömään aikaan.

Olin kuullut tästä tapauksesta. Siitä oli tullut vähän vaikeuksia, kun oli se koivu ollut naapurin mailla. Äitee oli puolustautunut, ettei ollut osunut siihen perhanan wannabe-pavarottiin lutkulla.

Riitta jatkoi, että Äitee oli kuulemma ollut teini-iästä lähtien vähän sellainen, jota nykyään kai kutsutaan bipolaariseksi. Sellainen, jolla on riehakkaampia vaiheita ja sitten vähän hiljaisempia. Vaikka ei sillä mitään diagnoosia tai lääkitystä ollut.

Voihan se pitää paikkansakin, mutta minusta ne mielentilat liittyivät johonkin muuhun. Diagnoosien suhteen olen muutenkin tullut vähän varovaiseksi. Riitta itse keräili muumimukeja, maksoi niistä tuhansia euroja, jos oli oikea kuva, leimat ja tarrat. Oli ihan määrittelystä kiinni, oliko se pakkomielteinen vai vain intohimoinen. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat jollain tavalla valuvikaisia, riippuu ihan porukasta, miten se oma hulluus näyttäytyy.

Kun olin hakenut Äiteen tavarat sairaalasta, löysin sen mustan toppatakin taskusta lehtileikkeen. Dream Zone DeLuxe -patjalla oli mainoksen mukaan unitakuu ja se oli siinä tarjouksessa, puoleen hintaan. Pienellä präntillä luki, että tarjous on voimassa niin kauan kuin tavaraa riittää. Silloin olin tajunnut, miksi se oli painanut mönkijällä moottoritielle aamuruuhkaan. Äitee oli pelännyt, että aamuvirkut vie ne patjat.

Ainakin se kuoli toiveikkaana, että uusi patja saisi sen nukkumaan.

Äitee ei ollut mikään aamuihminen. Siksi se varmaan niitä lehmiäkin vihasi. Sitä ei kiinnostanut nousta lypsykonetta käyttelemään kukonpieremän aikaan. Se oli tietysti maatilan tytölle vähän huono yhtälö. Jäi unet välillä aika vähiin.

Ja toki ihminen tulee masentuneeksi, jos ei saa nukkua. Sitten sen kerran kun herää pirteänä niin kyllähän siinä kaikenlaisia ideoita tulee, kun pää toimii ja on energiaa toteuttaa ne ideat. Varmasti tulee bipolaarinen vaikutelma.

Onkohan tutkittu sitä, että miten hullut nukkuvat? Veikkaan, että huonosti. Iltavirkut kuolevat nuorina, eikä ihme. Ei ole vitsi, että kuolema kuittaa univelat.

Minä huomasin sen intissä. Pääsin palveluksesta pois, kun kävin kertomassa, miltä minusta tuntuu seistä aamukuudelta pihalla ase kädessä. Siirsivät minut tunnin sisään kasarmilta sivariin, sairaalaan kolmivuorotyöhön. Huomasin, että iltavuorot sopivat minulle hirveän hyvin. Luin pääsykoekirjoja yöt läpeensä ja pääsin lääkikseen.

Nyt olen tutkijana, ollut jo parikymmentä vuotta. Tutkijayhteisössä jengillä vasta viiraakin. Lääkärit ovat pahimpia. Mutta ne sentään ymmärtävät syödä unilääkkeitä.

Kirjoitin siskon tuomaan vieraskirjaan, että "Lepää rauhassa, Äitee". Toivottavasti on hyvät patjat siellä pilvenreunalla.

Sienimies

8.9.17


Tapasin sienimiehen. Luontoliitto järjesti syksyiset metsätreffit isolle joukolle luontohenkisiä sinkkuja, jotka olivat jääneet ilman kesäheilaa ja sieltä kerrankin onnisti minuakin.

Sienimies oli pitkä ja hoikka, kiinnitin häneen jo alkulaulun aikana huomiota ja lyöttäydyin metsäpolulla hänen kannoilleen. Hän todella tunsi sienet ja koska harrastin sienestystä itsekin, oli helppo keksiä yhteinen puheenaihe. Yleensä se on miesten kanssa vaikeaa. Siksi viihdyn mieluummin yksin. Sovimme tapaavamme pian uudelleen.

Romanssi roihahti vauhdikkaasti. Sienimies oli vegaani ja kokkaili minulle ihania kasvisaterioita. Eräänä viikonloppuna päätimme lähteä lähimetsään hänen salaisille sienipaikoilleen. Siitä päättelin suhteen etenevän hyvin. Sienipaikan esittely vei suhteen vakavammalle tasolle kuin suvun tapaaminen.

Oli ihanan kuulas syyskeli, metsä tuoksui jo vähän kostealta ja mätänevältä. Syksy on lempivuodenaikani. Sen saapuminen on minulle aina helpotus teennäisen pirteän ja rasittavan sosiaalisen kesän jälkeen. En pidä paljaasta pinnasta ja pitkien villapaitojen sisään kätkeytyminen on aina nautinto, nykyisillä kesäsäillä sitä voi onneksi harrastaa heinäkuussakin. Tänä syksynä marjasato oli ollut hyvä, mutta sienivuosi oli huono. Se harmitti.

Hajaannuimme metsässä vähän eri puolille, löysin muutamia tatteja ja rouskuja, mutta en pitänyt tätä sienimetsää kovin kummoisena ainakaan tänä vuonna. Ajattelin kokkailla pienestä saaliistani sienimiehelle sekasienikastiketta, johon voisin lisätä viime syksynä kuivattuja sieniä. En ole kaksinen ruuanlaittaja enkä erityinen kulinaristi, mutta sienet ovat poikkeus. Pidän niiden mausta ja koostumuksesta ja olen opetellut valmistamaan niistä jotain kelvollista syötävää. Toivoin, että myöhemmin tulisi edes suppareita, sillä suppilovahverokeitto oli bravuurini, joka onnistuisi luultavasti vegaanisestikin.

Niin pitkälle emme koskaan päässeet. Turhautuneena huonoon sienisaaliiseen etsin sienimiehen lopulta metsästä ja kurkistin uteliaana hänen koriinsa. Hämmästyin.

- Mutta sehän on siis ruskokärpässieni, totesin sienimiehelle ja ajattelin, etten näin hengenvaarallisen urpoa sieni-ihmistä ollut vielä tavannutkaan.

- Joo, kyllä vaan, poimin niitä tällasina pieninä ja nuorina, sienimies vastasi iloisesti hymyillen.

- Mutta se on siis myrkyllinen, sanoin edelleen yhtä hämmästyneenä.

- No, ei välttämättä, sienimies vastasi ja hymyili salaperäisesti, - saatpa nähdä.

Mielessäni mietin, että enpä kyllä aio nähdä tätä, mutta en sanonut enempää.

Lähdimme hänen luokseen. En ollut vielä käynyt sienimiehen kotona, mutta nyt hän halusi minut kylään. Ilahduin siitä, joskin kärpässienet huolestuttivat jonkun verran.

Hän asui muuten ihan tavallisessa kerrostalokaksiossa, mutta keskellä olohuonetta oli jonkunlainen laboratorion näköinen viritys. Sienimies esitteli sitä ylpeänä ja kertoi uuttavansa ja tislaavansa erilaisista sienistä Suomen kansan alkuperäisiä hallusinogeenejä.

- Siis niinku huumeita vai, sanoin täysin pöllämystyneenä kaikesta näkemästäni.

- No ei varsinaisesti, tämähän on ihan laillista. En myy näitä kellekään, kyllä sieniä saa omaan käyttöön kerätä ja tehdä niistä mitä vaan. Tiesitkö muuten, että oravat pystyvät syömään kärpässieniä? Kysymys on tottumuksesta ja määristä. Tarkka pitää tietysti olla, että saa oikeanlaisen pitoisuuden aikaan, mutta olen tehnyt tätä vuosia. Fiilis on mahtava, siinä todella kokee universaalia yhteyttä kosmokseen. Tämä on vähän sama kuin magic mushrooms Damissa, mutta kotimaisena luomuversiona, ei mitään ylimääräisiä kemikaaleja, pelkkää sientä! Haluatko kokeilla?

Sanoin kiitos ei, ymmärtääkseni kaikissa myrkkysienissä oli vakava kuolemanvaara enkä muutenkaan ollut huumenaisia. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta kertoi silti kokemuksen olevan hieno - tätä olivat kuulemma jo Suomen kansan muinaiset shamaanit harrastaneet päästäkseen pyhiin tiloihin.

- Tai mullan alle, sanoin, mutta sienimies ei ymmärtänyt huumoriani. Aloin miettiä, että hän oli sittenkin aika tosikkomainen tyyppi enkä ollut koskaan pitänyt pitkätukkaisista miehistä. Sienet olivat sekoittaneet pääni ja olin luullut löytäneeni viimeinkin reippaan erämiehen, joka jakaisi kanssani kiinnostuksen sieniin ja luonnossa liikkumiseen.

Sienimies kertoi ylpeänä noudattavansa tarkasti kansanperinnettä lukuunottamatta viimeisen päälle modernia huumelabraa. Kävi ilmi, ettei hän ollut yksin harrastuksineen. Tätä intohimoa varten oli olemassa kokonainen kultti, joka jakoi sienireseptejä ja kokoontui hallusinoimaan yhdessä erilaisten sienten voimin. Keräsin tattikorini ja lähdin.

Pysyin silti hänen Facebook-kaverinaan enkä yllättynyt, kun parin vuoden kuluttua hänen sivunsa muutettiin memorial-sivuksi. Ystävien surunvalitteluista ei ollut vaikea arvata, mitä oli tapahtunut. Oman kansanperinteeni mukaan korvasienet maistuvat paremmilta ryöpättyinä, rauha hänen sielulleen. Kasvakoon hän runsaasti tattia ja torvisientä.

Laukaus

1.9.17

"Örön tykeillä osallistuttiin 26.7.1941 käytyyn Bengtskärin taisteluun ja viimeksi niillä on ammuttu 1970-luvun alussa." 

- www.visitörö.fi




Helikopterikentän reunalla leijui enää usvaa, perhoset olivat poistuneet jo muutama viikko sitten. Tsaarinaikainen, sotavankien rakentama mukulakivitie oli kasteesta kostea ja kanervikko hohti kauniin violettina. Fredrika käveli sotilaskodin ohi tervaleppien ja mäntyjen reunustamaa tietä rantaan päin, tulenjohtotornin ohi ja pienoisrautatien poikki.

Ihonväriset silokalliot laskivat rannassa kirkkaaseen mereen, laiturissa oli vain muutama moottorivene. Yhteysalus näkyi jo horisontissa. Se puksutti tasaista kyytiä kohti saarta, mutta Fredrika arveli, ettei se saavuttaisi satamaa vielä 20 minuuttiin, navakka luoteistuuli teki sen matkasta hidasta. Horisontti oli täynnä vaahtopäitä, mutta lounaissatama sijaitsi kallioiden suojassa.

Fredrika istahti sataman puiselle penkille odottamaan laivaa. Hän napitti vaaleanruskean, pitkän villatakkinsa ylös asti ja sytytti tupakan. Ruovikko ei vielä näyttänyt kellastumisen merkkejä. Kuukausi vielä ja aallot löisivät sen yli puurajaan asti.

Satamarakennuksen vieressä seisoi omakotitalon kokoinen betonoitu tykkiasema, jonka katolta näki kirkkaalla säällä Bengtskäriin asti. 305-millistä Obuhovia oli viimeksi käytetty 30 vuotta sitten, ihan oikeassa taistelussa. Maisa oli siitä kertonut, hän oli juuri aloittanut vuoronsa keittiössä, kun Bengtskäristä oli tullut hätäviesti venäläisten yllätyshyökkäyksestä majakalle. Lisäjoukkojen tarve oli ollut akuutti, niitä saatiin myös Granholmenista, ja pian oli käynyt käsky ampua suoraan kohti majakkaa, vihollinen oli jo alimmilla portailla. Taistelu oli kuitenkin käännetty voitoksi.

Fredrika oli kuunnellut tarinoita haltioituneena. Silloin rannikolla oli ollut säpinää. Tykkiveneitä ja pommikoneita oli näkynyt päivittäin, laukauksia oli ammuttu pienemmästäkin syystä, harjoituksia oli jatkuvasti. Nyt noista ajoista tuntui olevan ikuisuus. Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta oli rauhoittanut tilanteen. Valitettavasti se tarkoitti, että elämä sotilassaarella oli tylsääkin tylsempää.

Fredrikan mies, majuri Tom Lund oli saanut komennuksen Turun eteläisestä sotilaspiiristä Örön linnakesaarelle vuosi sitten, ja Fredrika ja lapset olivat lähteneet mukaan. Aluksi alkeelliset olot, armeijan päivärutiinit ja pieni yhteisö olivat kiehtoneet Fredrikaa. Oli jännittävää kuunnella tuulta ja kävellä mukulakiviteitä saaren päästä päähän ilman, että vastaan tuli ristin sielua. Mutta talven myötä elämä ulkosaaristossa oli muuttunut raskaaksi. Yhteysaluksen mukana tuli ruokatarvikkeita, mutta vain hyvällä säällä. Rannikkosoturin reseptikirjasta löytyvä käärmekeitto ei ollut mikään vitsi, ja terveyssiteiden saaminen perille tammikuussa oli ollut mahdotonta. Ja vaikka henkilökunnan rivitalo sijaitsi suojaisessa paikassa kangasmetsän keskellä, sähkökatkoja oli säännöllisesti.

Fredrika siristi silmiään. Toivoa sopi, että saaren uusi opettajatar olisi aluksessa. Edellinen oli pakannut tavaransa heti kun jäät olivat lähteneet.

Talvi oli ollut kieltämättä hirveä. Ulkosaaristossa pakkanen harvoin laski alle 10 asteeseen. Tänä talvena oli käynyt ilmi, että saaren vedenpuhdistamo lakkaa toimimasta, kun näin käy.

Kaikkien 13 oppilaan lukukausi oli jäänyt hieman vajaaksi, mutta Fredrika oli tullut avuksi antamalla äidinkielen ja laskennon tunteja, ja laittamalla lapset keräämään herbaariota. Ei mikään optimitilanne tietenkään, hänhän oli edustusrouva eikä hänellä ollut minkäänlaista pedagogista koulutusta. Onneksi uusi opettaja oli löytynyt sanomalehti-ilmoituksella, ja opetus saattoi jatkua kesän jälkeen.

Kuului pehmeä tömähdys, kun yhteysalus kiinnittyi laituriin. Perämies avasi portin ja kiinnitti puisen rampin maihin. Matkustamosta nousi rantaan kolme henkilöä, joista yksi oli nainen. Luojan kiitos, se oli varmasti hän, opettajatar! Saarella oli nyt yhteensä viisi naista, joista kaksi oli alle 40-vuotiaita.

Fredrika nousi ylös ja suoristi villatakkinsa, nuori nainen lähestyi häntä napakalla askeleella.

- Hei, olet varmaankin Fredrika Lång? Ulla Vaara, oikein mukava tavata, nuori ja viehättävä naisopiskelija esittäytyi ja ojensi kätensä. Punaisen huopahatun alta näkyvät silmät olivat kauniin vihreät ja korkeat poskipäät olivat luonnollisen päivettyneet. Meikkiä oli hillitysti ja hän tuoksui miedosti Kölnin vedelle.

Fredrika tarttui huojentuneena käteen. Sormet olivat lämpimät, se oli hyvä merkki, täällä tarvittiin toimivaa ääreisverenkiertoa.

- Sydämellisesti tervetuloa, olemme odottaneet sinua, Fredrika lausui ja yritti olla vaikuttamatta liian innokkaalta.
- Toivottavasti viihdyt pitempään kuin edeltäjäsi. Tämä ei valitettavasti ole mikään ruusutarha.
- Oi, luulenpa, että viihdyn! Teen opinnäytetyönä tutkimusta sotilaspedagogiikasta ja saan sitä tällä saarella edistettyä hienosti, Ulla hymyili.
- Kuulostaa hyvältä, saat kertoa minulle kohta lisää! Tule, otetaan ensin teetä ja sitten näytän sinulle paikkoja. Voit jättää laukkusi tähän katoksen alle, pyydän jotakuta alokasta huolehtimaan ne asuntoosi, se sijaitsee saaren pohjoispuolella. Oppilaita pääset tapaamaan huomenna.

Naiset kävelivät tuttavallisesti rupatellen kohti kasarmia. Ulla Vaara vaikutti vaikutti sekä mukavalta että pätevältä, mikä oli harvinainen yhdistelmä ihmisissä - ja tällä saarella, Fredrika ajatteli. Näin kauas mantereelta ei saanut tutkintonsa suorittaneita opettajia, mutta Ullalla oli hyvä yleissivistys kuten opettajalla kuuluukin olla, ja hän oli matkustellut nuorehkoon ikäänsä nähden paljon. Opettajatar puhui useita kieliä, hänen puheessaan esiintyi aina silloin tällöin lievä, arvatenkin kansainvälisestä kasvatuksesta johtuva l-kirjaimen korostus, ja hän tunsi hyvin erilaisia kulttuureita.

Fredrika mietti, oliko opettajakoulutus todella näin hyvällä tolalla, vai oliko heillä vain käynyt satumainen tuuri. Yksityisopettajana toimineen Ullan suositukset olivat toki olleet erinomaiset, mutta niin olivat olleet edellisenkin. Ei hän ollut niitä tarkistanut, kyllä ihmisestä näki kaiken tarvittavan viidessä minuutissa.

Silmän, eli linnakkeen johtajan asunnon, kohdalla Fredika heilautti kättään. Ikkunassa seisoi armeija-asuun pukeutunut mies. Tom vastasi tervehdykseen. Neiti Vaara korjasi hattuaan ja vilkutti hänkin.

- Minä asun tuolla mieheni kanssa, Fredrika täsmensi. Lapsia ei näköjään nyt näy, he ovat varmaankin leikkimässä rannassa.

Iltapäivä sujui rattoisasti. Fredrika esitteli Ullalle saarta sekä sen tapoja ja henkilökuntaa. Fredrika tunsi mielialansa kohoavan naisseurassa. Vihdoinkin älyllinen ja kansainvälinen keskustelukumppani! Töllistelevistä, päällepuhuvista ja tylsistä miehistä hän oli saanut aivan tarpeekseen.

*****

Punavalkoinen puurakennus seisoi pimeänä. Normaalisti upseerikerhon tiloihin ei ollut ulkopuolisilla, ja varsinkaan naisilla, mitään asiaa, mutta tänään se oli tyhjillääm, eilen oli ollut kosteahko kerhoilta ja tänään suurin osa miehistä oli joko krapulassa tai sotaharjoituksessa merellä. Fredrika etsi oikean avaimen ja meni varmuuden vuoksi takaovesta sisään, kuulosteli, että paikka oli varmasti tyhjä ja viittoili sitten Ullan tulemaan perässä.

Kevyet, tanskalaistyyppiset nahkanojatuolit oli sijoiteltu pöytäryhmien ympärille siististi, kirjahyllyissä oli valtavasti historiaa käsitteleviä teoksia ja tietosanakirjoja ja seinillä saarella sodan aikaan palvelleiden upseereiden kuvia. Fredrika laittoi levysoittimen päälle ja valitsi lautaselle Sleepy Sleepersia. Sitten hän meni viinakaapille ja sekoitti kahteen paksupohjaiseen lasiin raikkaat gin tonicit. Naiset katselivat yhdessä merikarttoja ja valokuvia, joivat vielä lisää, ja Fredrika esitelmöi karttapöydän ääressä Pietari Suuren merilinnoitushankkeesta, jonka piti ulottua Puolaan asti.

Fredrika huomasi pian olevansa muutaman drinkin jälkeen hieman päissään, hän joi niin hirveän harvoin, mutta Ullaan ei alkoholi tuntunut tekevän mitään vaikutusta. Ulla kuunteli hänen juttujaan kiinnostuneena. Häntä tuntui kiehtovan erityisesti Bengtskärin verinen taistelu.

- Anteeksi, olen varmasti jo uuvuttanut sinut kaikella historialla. Sanothan, jos kyllästytän sinua, en halua, että lähdet seuraavalla veneellä takaisin!
- Et ollenkaan! Tämä on niin jännittävää verrattuna tylsään kotiopettajattaren elämään. Tuntuu niin turvalliselta olla täällä juoksuhautojen ja tykkien keskellä, Ulla nauroi.

Yhtäkkiä Fredrika sai ajatuksen. Hän hörppäsi drinkkinsä loppuun.

- Haluaisitko nähdä, millaista on tykin sisällä? Minä tiedän jopa teoriassa, miten se toimii, Tom on kertonut.
- Kysytkin vielä! Mutta onko se varmasti sopivaa? Jospa siviilit eivät saa mennä sinne?
- Höpsis! Tällä saarella eivät miehet kerro, mikä on sopivaa ja mikä ei! Näytän sinulle, tule!

Naiset pukivat nopeasti päälleen, nappasivat tehokkaat armeijan taskulamput mukaansa ja lähtivät pimeässä kohti rantaa. Tuuli oli tyyntynyt, jote ilta oli kostea ja lämmin, ja hengitys höyrysi hieman. Silmän kohdalla Fredrika pyysi Ullaa odottamaan ulkona. Hän avasi kotioven hipihiljaa ja sai vaivoin tukahdutettua alkavan hikan. Fredrika penkoi naulakkoa ja löysi aseman avaimet miehensä takin taskusta.

Hän juoksi ulos ja heilutti voitonriemuisena avainnippua Ullan edessä.

- Nyt pääsemme sisään!

Naiset jatkoivat kikatellen rantaan. He nousivat hiljaa kallion reunaan valettuja portaita pitkin ylös ja hiipivät paksun betoniseinän viertä tykkitilaan johtavalle panssariovelle. Fredrika avasi oven. Ummehtunut ja kellarintuoksuinen ilma leijui vastaan. Valot käytävässä olivat himmeät, seinän vieressä oli valtavia ammuksia.

- Näetkö, nuo painavat 450 kiloa kappale, niitä kuljetetaan hissiin näillä vaunuilla hissiin, siellä onkin jo yksi valmiina. Tämän ohjauspaneelin avulla hissi ladataan ja sitten vain tähdätään. Suuntaustaulukko lähimpiin kohteisiin näkyy tuolla seinässä, mutta luonnollisesti suuntaaja antaa koordinaatit. Ampuminen suoritetaan tuolta ylhäältä.

Naiset kiipesivät tikkaat ylös.

- Laukaisu tapahtuu polkimen avulla, Fredrika opasti.
- Jännittävää! Mutta olisiko mahdollista saada tänne lisää valoa? Tekisin mieluusti hieman muistiinpanoja tutkimustani varten, Ulla kysyi.

Fredrika kiipesi tikkaat alas ja lähti etsimään katkaisijaa, josta saisi laukaisutilaan valot päälle. Hän hikkasi vieläkin kovaäänisesti.

Juuri kun Fredrika oli löytänyt valokatkaisijan, kuului ääni, ikään kuin jokin mekanismi olisi käynnistynyt. Hän jähmettyi paikoilleen ja yritti kuumeisesti paikantaa, mistä metallinen kilinä kuului. Aivan kuin... ammushissi. Sitten kuului järkyttävä pamahdus. Koko rakennus tärähti ja valot himmenivät. Katosta rapisi maalia ja ohutta pölyä leijui ilmassa. Fredrika kirkaisi ja syöksyi takaisin tykkitilaan. Ullaa ei näkynyt missään, mutta Fredrika kuuli, kuinka joku yski ja kirosi venäjäksi.

Samassa huoneeseen syöksyi rynnäkkökiväärit ojossa vähintään parikymmentä sotilasta. Kaksi heistä juoksi suoraan Ullan luokse ja kiskoi hänet ylös. Yksi miehistä laittoi hänet rautoihin.

Fredrika näki kauhukseen miehensä tulevan ovesta. Hänen korvansa soivat vieläkin pamahduksesta.

- Kas vain, Ulla Vaara, eli Julija Varanov, komentajakenraali Pavel Varanovin tyttären tytär ja kuuluisa neuvostovakooja. Luulitko, etten tunnistaisi poskipäitäsi, vaikka yritit peittää niitä hatulla?

Ulla, tai Julija, ei vastannut mitään, mutta hänen vihreisiin silmiinsä oli syttynyt outo hehku.

- Tulit ilmeisesti hoitamaan loppuun isoisäsi aikeet?, Tom jatkoi. Bengtskärin tuhoaminen täältä käsin olisi ollut kyllä aikamoinen sankariteko sukusi kannalta. Harmi, että Fredrika ei tiennyt, että tämän ammuserän räjäytin on viallinen, siksi ne olivat täällä vain teoriaopetuskäytössä. Laukauksesi jäi siis suutariksi.
- Ah, trastuit tavarits. En muuten osannut odottaa Obuhovista näin voimakasta rekyyliä. Olin todella lähellä, eikö vain, Ulla virnisti ja pyyhkäisi verta nenänsä alta.
- Lähellä ja silti niin kaukana. Seuraavaksi saat läheisyyttä vankityrmän kanssa, Tom viittoi viemään Julijan pois.

Tom kääntyi miehiin päin ja jatkoi:

- Siivotkaa jäljet. Ja lisäksi lehdistölle pitää lähettää sähke, että laukaus kuului sotaharjoitukseen.

Tom kääntyi vaimonsa puoleen. Fredrika piti edelleen nenäliinaa suunsa edessä, hikka oli loppunut kuin seinään. Hän tunsi ohimoitaan jomottavan.

- Rakkaani, lapset heräsivät tähän, Maisa jäi heitä rauhoittelemaan. Sinun kannattanee suunnata takaisin kotiin. Ja seuraavan opettajan cv kulkee minun kauttani, sopiiko tämä?

Fredrika nyökkäsi. Piti ajatella positiivisesti. Tylsyydessä oli tavallaan puolensa. Huomiselta laskennon tunnilta olisi vaikea esimerkiksi aloittaa epähuomiossa sotaa.

Tuija Pludénin askelmerkit hyvään eroon

18.8.17


Eroaminen keski-iässä käy kevyesti. Suurinta tunnemyrskyä aiheuttaa se, kuka saa Kerman Saven kuppisarjan, vaikkei kumpikaan ole siihen asti koko sarjaa sietänyt. Muuten tunteet ovat laimeita kuin eilisen teevesi eikä muusta kuin rahasta tai lapsista synny mitään kiistaa. Lapsistakin vain, jos ovat pieniä, teini-ikäisiä ei voisi ero vähempää kiinnostaa, jos saavat viikkorahat tuplana ja päättää itse siitä, kenen vanhemman luota voivat helpoimmin olla kadoksissa viikkokausia.

Tästä syystä suosittelen sinnittelemään teini-ikään asti. Sen jälkeen antaa mennä vaan, mies ja omakotitalo. Ei siitä pihasta muutenkaan tullut koskaan sellaista kuin telkkarissa.

Kävin elämäntaitokurssin kun täytin 45. Siellä harjoiteltiin ottamaan hetkestä kiinni ja piirrettiin karttoja seuraavasta vuosikymmenestä, joka olisi elämän merkittävin. Ei se kaikille ollut, kurssilta ainoa järki-ihminen eli Marketta sairastui heti raitistumisen myötä maksasyöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Viimeisinä sanoinaan hän harmitteli, ettei ehtinyt lunastaa kurssin takuuta: "Elämä uusiksi tai rahat takaisin".

Itse piirsin sellaisen kartan, johon sisältyi haastava mutta osa-aikainen työ, uusi vyötärölinja, kaukomatkoja ja parempi parisuhde. Kurssin vetäjä Antero ehdotti heti meille jatkokurssina viikon parisuhdeleiriä, joka ratkaisisi kaikki kipupisteemme (meille vain 795 euroa per pariskunta). Jäi ratkomatta, koska ajatuskin miehen kanssa sellaiseen menemisestä puistatti. Oli kuulemma luvassa kotitehtäviä ja hellyysharjoituksia, hyi helvetti.

Näytin miehelle sen piirtämäni kartan ja ehdotin, että piirtäisi omansa myös ja voitaisiin vertailla sitten elämän seuraavia askelmerkkejä.

Mies kysyi, onko jotain valittamista. Sanoin, että nyt kun viimein kysyt 20 vuoden jälkeen niin saattaapa ollakin. Hän sanoi siihen, että sepä hyvä, koska hänen onkin pitänyt mainita, että ajatteli piirtää oman karttansa kohti naapurin Annelin pihamaata pysyvästi.

En keksinyt siihen mitään sanottavaa ja aamuun mennessä se oli lähtenyt. Tiesin, että jotain tällaista tulee sattumaan kun Anneli osti oman eronsa jälkeen itselleen implantit.

Nyt haluan tähän listata muutaman ohjeen nuoremmille:

- Jos otat implantit, niin tee se ennen kuin täytät 40. Ellet sitten ehdottomasti halua hukata vähääkin vyötärölinjaasi implanttien alle tai näyttää kävelevältä tynnyriltä. Annelista tiedän tämän.

- Avioehto on syytä tehdä jo ennen häitä rakkauden korkeimmassa huumassa paitsi jos mies on rikas. Ei tarvitse keskustella eron jälkeen sitäkään vähää, kun kaikki on sopimuksessa ja miksi haluaisit puhua exäsi kanssa eron jälkeen kun et halunnut tehdä sitä naimisissakaan?

- Lapset on hyvä jakaa tasapuolisesti ja pitää huolta siitä, etteivät jää pelkästään sinulle lojumaan. Siinä menee rahat ja järki.

- Jos miehellä on joku uusi, niin kannattaa suhtautua siihen suopeasti. Vuoden kuluttua se uusi tajuaa saaneensa niskoilleen sinun jämäsi ja sinä viiletät onnellisessa vapaudessasi ilman kenenkään eilisiä sukkia nurkissa lojumassa. Ne sukat ovat nyt Annelin ongelma, ja moni muukin asia siinä sivussa, kuten pyllyn väliin menevät alushousut, koska tällaiset suikaleet ovat miehen fetissi, jota ilman ei heru mitään. Ei sovi kypsän naisen lantionpohjaan. Onnea ja menestystä uuteen liittoon! Annelille terveiset, että älä anna sen käyttää pesukonetta, se ei oppinut 20 vuodessa erottamaan mustaa valkoisesta.

Kiitos rehellisyydestä

11.8.17
Erosin tammikuussa 24 avioliittovuoden jälkeen. Se oli yhteinen päätös.



Kun pariskunta kertoo, että eroon ei liity dramatiikkaa, se on yleensä vale. Meillä ei ollut. Olin täysin kyllästynyt mieheni mielipiteisiin ja juomiseen. Hän oli kehittänyt omituisen addiktion pyllyhielle haisevaan, persikan väriseen vitamiiniveteen ja juoksi pissalla tunnin välein. Katsoimme paremmaksi erota, kun sivistyneet välit vielä olivat mahdolliset.

Kun olin ollut pari kuukautta sinkkuna, ystävätär suositteli Tinderiä. Se oli kuulemma nykyaikainen tapa löytää seuraa. Perustin profiilin, mutta tarjonta oli ohutta. Aika harva siellä kertoi itsestään mitään oikeasti merkityksellistä, kuten osasiko istua elokuvissa puolitoistatuntia ilman vessataukoa.

Sain kolmen hiljaisen päivän jälkeen viestin Maucalta, energisen oloiselta viisikymppiseltä mieheltä, joka kertoi olevansa positiivisuusvalmentaja / life coach. Hän oli entinen mainostoimiston sisältöstrategi, joka nykyään halusi ohjata ihmisiä "oman elämänsä toimitusjohtajiksi". Profiilikuvan perusteella hänellä oli koira. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, se oli nähdäkseni hyvinkin positiivinen ajatus, ja lähdin treffeille.

Maucca ehdotti että tapaisimme puistossa, luulin, että koiran takia. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut koiraa, vaan sähköallergia, jonka takia hän tapasi mielellään ulkotiloissa. Hän oli pukeutunut pikeepaitaan, jossa oli teksti winners never quit and quitters never win. Paita tuoksahti hieman hielle ja slogan oli mielestäni väkinäinen. Juttelimme hänen ammatistaan. Kysyin, oliko positiivisuusvalmennus sama asia kuin vihanhallinta, mutta hän vastasi kieltävästi. Mielestäni kyseessä oli vähintään saman kolikon kääntöpuoli, mutten käynyt kinaamaan.

Hänen antamansa valmennus perustui kuulemma NLP-teoriakehykseen, jossa puretaan ajattelumalleja, joista on tullut ihmiselle taakka.

- Sinun pitää päästää irti siitä, mikä painaa sinua alas, hän neuvoi.

Takapuolestaan on vaikea päästää irti, vastasin, mutta hän ei nauranut lohkaisulleni.

- Sinulla on kaikki avaimet muutokseen! Asenne ratkaisee, Maucca lausui syvälle silmiini katsoen.

Tuli mieleen, että eikös se sähköallergiakin poistuisi ihan tuolla asenteen muuttamisella, mutta en viitsinyt heti ensimmäisillä treffeillä olla hankala. Hän antoi minulle luettavaksi kirjansa "Positiivinen sipuli", joka kuulosti sananmuunnokselta, mutta ei ollut. Otin teoksen vastaan ja luin kolme ensimmäistä lukua. Yritin kääriä sisäistä sipuliani auki ja avata unelmakarttaani, mutta mielessäni pyöri grilliruoka.

Tapasimme sen jälkeen vielä muutaman kerran. Ehkä hän näki minussa potentiaalisen asiakkaan, ja minä hänessä potentiaalisen panon. Kumpikaan ei saanut mitä halusi. Hänen mielestään en juurikaan kehittynyt ajattelussani. Se oli ihan totta, tosin samaa voin sanoa hänestä.

Loppukesästä sain häneltä Whatsapp-viestin, jossa luki, että en resonoinut hänessä riittävästi ja että hänen täytyi nyt siirtää taktinen fokuksensa energisoiviin asioihin, joten minulle ei jäisi hänen elämässään strategista roolia. Olin tästä tavallaan kiitollinen, mutta kuitenkin vähän vitutti.

Hänen kirjassaan oli kehotettu päästämään negatiiviset ajatukset ulos, joten vastasin viestiin napakasti, että haista paska.

Hän vastasi, että kiitos rehellisyydestä ja laittoi liitetiedostona laskun kirjasta. 32 euroa.

Siinä vaiheessa olin valmis kuorimaan hänen sipulinsa raastinraudalla, mutta sen verran olin valon tielle johdatettu, että päätin kanavoida tunnetilani muunlaiseen toimintaan. Kävin hakemassa viereisestä koirapuistosta kiinteimmän pökäleen, minkä löysin, ja talletin sen kirjanmerkiksi lukuun "Ajattele sitä, niin saat sen". Sitten kävin palauttamassa opuksen hänen postiluukustaan.

Kun kävelin kotiin, ymmärsin, että Maucca oli ollut oikeassa. Minun pitäisi ensi tilassa päästää irti asioista, jotka painavat minua alas. Nimittäin miehistä. Kun pääsin kotiin, avasin koneen ja poistin Tinder-profiilini. Tunsin oloni välittömästi positiivisemmaksi. Teki mieli kertoa tämä Maucalle. En kertonut.

Sitten kirjoitin Googlen hakukenttään "koira".

Kirjoittajilta: Elokuun teemana on ero

4.8.17
Lämmintä elokuuta, ystävät!



Toivoitte kesäkuussa, että novelleissa käsiteltäisiin miehiä, joten nyt tavallaan vastaamme tähän toiveeseen (hyvin heteronormatiivisesta näkökulmasta kylläkin). Novelliblogin elokuun teemana on ero.  Googlekin tietää kertoa, että tämä on hyvin yleinen teema elokuussa, sillä avioeroprosessiin liittyvät haut lisääntyvät kesän jälkeen. Ehkä näiden tarinoiden kautta löytyy lohtua tai rohkeutta tai vaikkapa päätös pysyä sittenkin yhdessä.

Mietimme myös julkaisutahtiamme, joka alkoi tuntua turhan harvalta (kuulemme mielellämme myös vastalauseita), joten päädyimme muokkaamaan sitä 2+1+1 malliksi: tarinat putkahtavat niin, että saatte kaksi juttua tänään ja tulevina perjantaina yhdet. Joka perjantai siis jotain luettavaa!

Inan novellin löydät täältä ja Katjan täältä.

Monet ovat myös kyselleet, miten novelliblogia voi seurata. Monella tapaa!

1. Facebook-sivun kautta. Laitamme Facebookiin aina linkin kun uusia päivityksiä tulee, joten tykätkää sivusta ja säätäkää sivun yläreunasta kuvan alta seuraamisasetukset sellaisiksi, että näette postauksemme aina ensimmäisenä, kun sellainen on ilmoille putkahtanut (ei hätää, emme tuki feediänne!).

2. Tilaa jutut toiminto -löytyy tuolta oikeasta laidasta. Tämä sopii erityisesti niille, jotka käyttävät lukuohjelmia.

3. Oikeasta laidasta löytyy myös linkki Blogloviniin. Sen saa myös sovelluksena mobiililaitteeseen ja se tarjoaa seurantamahdollisuuden moneen muuhunkin blogiin. Kun käytte hakemassa Novelliblogin listallenne, päivitykset näkyvät sovelluksessa. Kannattaa laittaa seurantaan myös henkilökohtaiset blogimme (Project MamaInahdus), sielläkin vinkkaamme päivityksistä ja kirjoittelemme kaikenlaista muutakin.

4. Seuraa meitä Twitterissä. Me kirjoittajat jaamme linkit omilta tileiltämme myös Twitterissä (@katjalahti, @inahtaja).

Jäimme vielä miettimään, onko paljonkin heitä, jotka eivät käytä mitään ylläolevista? Huikatkaa, jos teitä on niin mietitään, miten saadaan teidätkin mukaan, vaikkapa uutiskirjeen kautta.

Iloista perjantaita ja helteitä odotellen,

Katja ja Ina

Aivan sama

4.8.17


Istuin parvekkeella ja kuuntelin kirkuvia lokkeja. Samalla tavalla kuin mustien pilvien nostattama helle tarkoitti sitä, että pyykit pitäisi pian mennä keräämään narulta pois, keskikesän uneliaisuus uumoili muutosta. Kevään kiihkeys oli ohi.

Lapsena se ei haitannut, silloin, kun makoilin kesämökin puutarhaan sijoitetussa tunkkaisessa vihreässä teltassa, söin happamia punaisia viinimarjoja ja luin Runotyttöjä. Pienestä tuuletusluukusta tulvahti välillä sisään raikas henkäys meri-ilmaa. Kädet puutuivat, tein auringonpolttamista hiuksistani vaalean viuhkan teltan vihreälle muovilattialle ja kuuntelin moottoriveneiden kaukaista surinaa uhraamatta ajatustakaan ohi vilahtaville viikoille.

Nykyään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ajantaju tuntui olevan ainoa aisti, joka oli terävöitynyt.

En ole koskaan tuntenut vanhentuvani syntymäpäivänäni, vaan elokuussa. Kesän lopussa tiedostan eläneeni taas yhden kesän lisää. Periaatteessa aivan sama. Vuosi sinne tai tänne. En ole laskenut niitä pitkään aikaan. Lapsena en voinut käsittää, miten aikuiset eivät muista ikäänsä, nyt käsitän.

Vihaan myös syksyyn liittyvää kaunistelua, sitä, että kylmiä aamuja aletaan yhtäkkiä kutsua "kuulaiksi" ja pimeneviä iltoja "tunnelmallisiksi". Maapallo on taas vinksahtanut kaiken elämän kannalta epäsuotuisaan asentoon ja matkaa vääjäämättä kohti pohjoisen pallonpuoliskon talvea. Siinä ei ole mitään tunnelmallista. Se tarkoittaa joko loppua tai horrosta.

Mies, ex-mies, on eri mieltä. Hän rakastaa lumen narinaa kengän alla, höyryävää hengitystä ja pimeitä aamuja. Tokaisin suhteemme alkuaikoina vitsinä, että avioliittomme kaatuu siihen, että elämme eri aika- ja lämpövyöhykkeillä, minun elämäni tapahtuu iltaisin ja kesällä. Siihen se ei kaatunut, sataan muuhun asiaan kyllä. Esimerkiksi siihen, että huomasimme elävämme kuin sisko ja veli. Hoidimme lapset harrastuksiin, kannoimme kauppakasseissa kotiin 4 litraa maitoa ja leimasimme kellokorttia.

Yleensä syksyn ovikellona toimi hämäräkytkimellä syttyvä pihalamppu, keltaisten koivunlehtien seasta löytyvä kanttarelli tai rannan ohi lipuva sorsaperhe, jonka poikaset olivat jo yhtä isoja kuin emonsa. Tällä kertaa hääkutsu.

Oli ärsyttävää ajatella elokuuta jo nyt, tekikö hän sen tahallaan? Pyörittelin vaaleankeltaiselle kartongille painettua kutsua sormissani. Hän siirtyi eteenpäin pian, hieman liian pian. Epäilyttävän pian. Tiesivätkö kaikki, paitsi minä?

Kutsu oli tyylikäs, minun makuuni liian huoliteltu ja kallis: ylellisen sileää kartonkia, jonka sisäsivuina oli silkkipaperia ja rusetille sidottua violettia satiinilankaa.

"Tervetuloa viettämään kanssamme tunnelmallista hääjuhlaa Ravintola Gula Villaniin 26.8. 2017. 
Avec. 
Tumma puku."

Istuin empien puhelin kädessä, tekstaanko kyllä vai ei, mutta päätin pitää lupaukseni. Aivan sama.

Olimme päättäneet erota ystävinä. Kummankaan ei tarvitsisi vaihtaa harrastuksia ja ystäviä, voisimme edelleen osallistua samoihin juhliin, lapset saisivat asua kummalla tahansa. Parin vuoden päästä ne muuttaisivat kuitenkin omilleen.

Kiitin kutsusta, onnittelin, ilmoitin, että tulen mielelläni. Avecia minulla ei ollut, mutta annoin ymmärtää, että voisi olla.

Yritin ajatella positiivisesti. Hyvä, että joku jaksoi uskoa rakkauteen, se ei ollut minulta pois. Vaikka oli. Vihasin positiivista ajattelua melkein yhtä paljon kuin elokuuta.

Hääpäivän aamu oli kostea ja lämmin. Tuleentuneen viljan värinen rakennus näytti yhtä uneliaalta kuin päiväkin, hieman ränsistyneeltä, mutta kodikkaalta. Helmalaudat olivat tummuneet harmaiksi ja tiilikatossa kasvoi koko lailla sammalta. Pihalla ruokaili lammas, se oli sidottu narulla puuhun. Yhteysalus oli kyydinnyt 30 hengen seurueen saareen, jonka jälkeen korkokenkäiset naiset olivat sipsuttaneet vaikean näköisesti varpaisiinsa tuijottaen ja miestensä käsipuolessa roikkuen noin 400 metrin matkan hiekkatietä huvilalle.

Toiselle kierrokselle kutsutaan vain tosi ystävät. Ne, joille ei tarvitse selittää, mikä ensimmäisellä kerralla meni vikaan.

Vihkiminen tapahtui nurmikentällä maistraatin virkamiehen toimesta. Morsian oli pukeutunut keltaiseen kotelomekkoon, kimpussa oli puvun kanssa sointuva gerbera kiedottuna tummanvihreään murattiin.

Juhlassa oli vain yksi pariskunta, jolla oli taaperoikäinen lapsi, suurimmalla osalla lapset olivat jo varhaisteinejä, jotka oli jätetty suosiolla kotiin. Ne kärsivät vanhempiensa seurasta ja viimeisen virallisen kesälauantain menetyksestä melkein yhtä suuresti kuin minäkin.

Sade alkoi suurin piirtein samalla hetkellä, kun sulhanen sai maljansa nostettua. Raskaat, lämpimät pisarat läiskähtelivät keskelle lämmintä puuterassia tummentaen pinnan nopeasti ja nostattaen laudoista lämmintä tuoksua.

Tunsin lievän vahingonilon läikähtävän jossain rintalastan alla. Ystävinä ei voi erota mutta vihamiehinä ja aivan samana voi. Pari näytti silti rakastuneelta, bestman toi sateenvarjon.

Ruoka tarjoiltiin pöytään, minun edessäni oli tyhjä paikka mielikuvitusavecilleni. Viereeni plaseerattu mies laittoi pöytäliinan alla kätensä polvelleni ja siveli reiteni sisäpintaa. Kuulemma eroprosessi kesken. Ainahan se on.

Monogamia toimi vain tiettyyn rajaan asti.

Mustasukkainen vahtiminen ja huutaminen yökerhon edessä oli parikymppisten hommaa. Viidentoista aviovuoden  jälkeen oli yhdentekevää, pettikö puoliso vai ei, kunhan käytti kondomia. Seksi oli jo kauan sitten lakannut olemasta olennainen osa parisuhdetta, pääasia että makaronilaatikko meni uuniin 40 minuuttia ennen ruoka-aikaa. Syrjähypyt voisi helposti antaa anteeksi, kunhan ei tarvinnut ruveta perintöhopeita ja kesämökkiä jakamaan.

Kumosin nopeaan tahtiin muutaman lasillisen viiniä ja lähdin miehen kanssa tanssimaan, hänen kätensä siirtyi vaivihkaa takapuolelleni. Aivan sama. Kartanon vessassa oli ahdasta ja hikistä, miehellä seisoi huonosti, en saanut. Lopuksi se pyysi anteeksi huonoja kyytejä. Kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt minulta anteeksi seksiä. Minua alkoi naurattaa. Lähinnä toivoin, että joku olisi huomannut, että minulla oli vientiä.

Otin seisovasta pöydästä käsilaukkuuni pullon proseccoa ja lähdin ensimmäisellä yhteysaluksella takaisin mantereelle. Kun katselin tummenevaa merta, huomasin, että vähän hymyilytti vieläkin.

Huomenna soittaisin lakimiehelle. Barösundin mökki pitäisi laittaa lihoiksi, ihan asap. Minun puolikkaallani saisi pienen villan Atlantin rannalta. Jostain, missä iltojen tummuminen tarkoittaa vain uutta elämää.

Mari-Sisko antaa perheneuvontaa

4.8.17


Hei Mari-Sisko,

minulla on hyvin vahvatahtoinen 2-vuotias. Ongelmana on, että hän lyö joka aterialla keittiön pöydän päällä roikkuvaa kattolamppua. Lamppu on ainoa kiva esine, jonka olen kotiin uskaltanut hankkia, joten haluaisin, että hän lopettaa lyömisen ennen kuin lamppu putoaa hänen päälleen. Kielloista huolimatta lapsi ei usko, vaan lyö lamppua entistä innokkaammin. Mikä neuvoksi?

Nimim. Neuvoton lampunystävä

Kirjoittajilta: Kuuma kesäjatkis eronneille, karanneille ja sivusta seuraaville

7.7.17
Arvoisat lukijat,

Olemme olleet häpnadilla lyötyjä kaikista kiitoksista, kannustuksista ja jopa lukijamääristä, joten kiitos teille! Otamme palautetta, kommentteja ja toiveita ilolla vastaan jatkossakin täällä tai Novelliblogin Facebook-sivulla.

Toivomme, että tunnelma kohoaa entisestään kun esittelemme teille Tellun.

Jos ette ole tienneet, niin kirjastossa työskentelevät ihmiset eivät ole mitään pölyisiä ja nössöjä lukutoukkia. Tai voivat olla niitäkin, mutta voivat olla myös jotain aivan muuta! Heinäkuun jatkiksemme Tellun kesäseikkailuista ja kirjastopäivistä onkin oodi tälle ennakkoluulojen värittämälle kansanosalle, joka kokoaa luettavaa niin lapsille kuin keski-ikäisille, eronneille ja karanneille.

Oikeista jatkiksista poiketen tarjoilemme teille sinne helteisille kesäterasseille tahi koleisiin riippumattoihin kaikki seitsemän osaa yhdellä kertaa. Mutta ei niitä ole pakko lukea kerralla, tai ollenkaan. Ensimmäisen osan Tellun seikkailuista julkaisimme jo kesäkuussa, joten voit jatkaa osasta kaksi, jos luit sen jo.

Tellusta tuli jatkis vahingossa. Inan kehittelemä konsepti elämänsä ohjaksiin tarttuneesta keski-ikäisestä naisesta vei Katjankin mukanaan ja juoneen yhtäkkiä ilmestyi mukaan myös Markku. Yhdessä vuorotellen kirjoittaminen se vasta olikin yllätyksellistä! Ja tykästyimme itse Telluun niin, että hahmo saattaa tehdä vielä paluun. Kertokaa toki, jos mieleenne juolahtaa jokin tapahtuma, jossa Tellu voisi vierailla.

Toivottavasti viihdytte Tellun parissa, satoi tai paistoi. Jos satoi, niin kannattaa käydä kirjaston kautta ja ottaa se Bukowski kainaloon ja yksi lasi punkkua oheen. Tellu sen sijaan suuntaisi tanssilavoille.

Elokuussa sitten taas jotain ihan muuta.

Iloista kesää!

Ina ja Katja

Kesäjatkis: Tellu

7.7.17


En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä.

Se on ainoa vuotuinen työmatka mikä meillä on, oikeastaan ainoa matka, minne kerran vuodessa kotikylältä lähden. Tänä vuonna meidän sivukirjastosta päästiin kerrankin molemmat lähtemään, Tellu ja minä.

Odotin kovasti, ajattelin, että hauskaa tulee taas, siellä tapaa koko kirjastoalan tutut ja on laadukasta ohjelmaa. Hyvät seminaarit ja tietysti sitten vähän illanviettoa. Jos sanon suoraan niin ilmaista viinaa. Ei se kaikille sovi, itse otan aina varovasti, kun en muuten juo. Markulle en ole koskaan kertonut, että siellä juon lasin punaviiniä, tai kaksi.

Tänä vuonna oltiin kauniin kesäisessä Savonlinnassa. Hieno ohjelma oli rakennettu taas, illalla esiintyi Jorma Uotinen ja kunnan oma runoilija lausui sen jälkeen kauniisti murrerunojaan, erikoisia olivat, mutta taiteellisia. Kesäillassa kun ei tule pimeää niin lähdettiin siitä vielä sitten taideohjelman jälkeen paikalliseen tanssiravintolaan.

Tellu oli vähän irti, se oli juuri eronnut ja joi yhteisessä hotellihuoneessamme baarikaapista enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se oli leikannut tukkansa lyhyeksi ja värjännyt sen ihan mustaksi, mutta päällä oli anilliininpunainen raita. Mielestäni se ei ollut meidän ikäisille naisille ihan pukeva malli, mutta ymmärsin muutoksen tarpeen. Tellulla oli ollut maantienvärinen polkka koko ikänsä. Jalkaan se veti kireät mustat nahkahousut ja päälle mustan sifonkipaidan, josta näkyivät mustat liivit läpi. Se oli aloittanut karaten ja hoikistunut kovasti, mutta silti pidin tällaista itsensä esittelyä vähän nuorempien naisten harrastuksena. Mitään en sanonut tietenkään. Avaramielinen täytyy olla.

Tanssiravintolassa ehdotin sille vettä, mutta ei se ottanut, vaan etsi illan isännän ja tilasi siltä meille molemmille jallukahvit. Minun piti kuulemma rentoutua ja ottaa juomaa kun kerrankin tarjotaan. En oikein muutakaan keksinyt kun en uskaltanut jättää Tellua sinne. Join siis oluen ja juttelin tuttujen kanssa, aika riensi oikein mukavasti.

Sitten alkoi sieltä tanssilattian suunnalta kuulua jotain huutelua ja hurraata. Heti tuli mieleen, ettei vaan Tellu.

Otin kolmannen oluen, menin katsomaan tilannetta pahoin aavistuksin ja Telluhan se siellä. Voi hyvä tavaton. Se oli riisunut tanssilattialla paidan päältä ja taivuttanut itsensä vaakatasoon, joku mies piti sitä kiinni hartioista ja toinen mies joi Tellun navasta tequilaa. Lorotti sitä aina lisää suoraan pullosta, nuolaisi suolat kämmenselältä ja hörppäsi tequilan, sitten siihen tuli seuraava hörppäämään ja musiikki pauhasi, yleisö hurrasi.

Täytyy myöntää, että viiskymppiseksi Tellulla oli hyvännäköinen vatsa, se oli hoikassa kunnossa avioeron jälkeen. Mutta olla nyt siinä tanssilattialla silti liivisillään nuorten miesten hörpittävänä, ei se nyt oikein kirjastonhoitajalle sovi. Ja kunnanjohtaja oli siellä ylimpänä hurraamassa, kohta eläkkeelle jäävä ukkomies, aivan liiaksi maistissa sekin.

Yritin mennä tungoksen läpi hakemaan Tellua pois, mutta ennen kuin ehdin niin johan siinä oli joku kännykkänsä kanssa räpsimässä, voi hyvä tavaton. Silloin raivasin tieni väkisin miesten ohi, nappasin Tellua tiukasti kädestä ja sanoin että nyt mennään. Tellu horjahti ja harasi vastaan, tequilat valuivat paljaalta vatsalta nahkahousuille. Ympäripäissään se oli, miehet alkoivat buuata kun raahasin Tellua perässäni väkisin, mutta en välittänyt.

Eteisessä kiskoin paidan sen päälle takaisin ja pyysin ovimiestä tilaamaan taksin. Siinä naapurikylän kirjastonhoitajat katsoivat kohteliaasti muualle, kirjastopäiviltä ei ollut tapana muistella menneitä eikä tulevia. Tellu yritti vielä vängätä itseään takaisin tanssilattialle, muistutin mitä kotona oli tänäkin vuonna sovittu: että pidetään toisistamme huolta ja lähdetään mukisematta hotelliin, jos toinen käskee.

Sain Tellun hotelliin, yöllä se oksensi kovasti ja tequilan haju levisi koko huoneeseen. Aamulla lähdettiin hissukseen kotia kohti, emme paljon puhuneet.

Mutta joku oli ehtinyt laittaa ne Tellun napakuvat nettiin, voi hyvä tavaton. Siellä oli sitten Facebookissa ja ties missä #kirjastopäivät ensimmäisenä Tellu puolialasti napatequilansa kanssa.

Joku kelvoton ehti tehdä siitä sellaisen videonkin, jonka taustalla soitettiin sitä hittikappaletta, jossa lauletaan että saat kaataa mun napaan tequilaa. Se oli siivottoman näköinen video, minulla meni koko päivä kun yritin selvittää, mistä ne kaikki poistetaan ja silti jostain löytyi aina uusi linkki ja jako.

90 000 oli iltaan mennessä tykännyt videosta. Ehdotin Tellulle, että jäisi seuraavana päivänä töistä kotiin.

Markku ei sanonut kotona mitään, mökötyksestä arvasin, että joku oli ehtinyt sille videon näyttämään kumminkin. Seuraavana aamuna lähdin kirjastoa avaamaan, mietin ennakkoon, että mitä vastaan kun ihmiset kysyvät.

Siellä ovella oli valmiina jono. Oikein pitkä jono, miehiä kaikki. Toivotin niille hyvää huomenta ja avasin oven. En ole sellaista jonoa kirjastoon nähnyt koskaan. Sinne ne valuivat hyllyjen väliin selailemaan dekkareita ja bestsellereitä, yksi tuli tiskille lopulta Remes kainalossa.

- Mites, onko Tellu töissä tänään, se kysyi. Vilkaisin miestä ja sanoin: - Ei ole, mutta tulee huomenna.
Mies nyökkäsi, lainasi Remeksen ja poistui.

Saimme sinä vuonna määrärahoja nostettua, kävijämäärät kasvoivat 70 prosenttia eikä ole koskaan ennen ollut kävijöissä niin paljon miehiä. Sieltä kirjastosta se Tellun uusi kesäheilakin sitten löytyi, jostain Remeksen ja Tervon välistä.

Ina Westman

2/7 Sisäinen jumalatar




Kesäloman jälkeen kirjastossa odotti iloinen yllätys: kävijämäärät. Kesämökkiläisiä oli ollut kai normaalia enemmän, näin vilkasta ei ollut ollut koskaan. Ihmettelin asiaa ääneen Tellulle, joka oli ollut siellä yksin koko heinäkuun. Hän kohautteli olkiaan, sanoi että vilkasta oli ollut kieltämättä, mutta hyvin oli pärjännyt yksinkin.
Tellu oli ruskettunut ja terveen näköinen, pyöräillyt kuulemma kymmeniä kilometrejä päivittäin. Näytti siltä, että miehetön elämä nuorensi häntä viisi vuotta joka vuosi. Itselläni housunkaulus kiristi ja päätin jättää kahviviinerit koko elokuuksi väliin.

Kesti pari viikkoa, että löysin uuden teemahyllyn kirjaston lukunurkkauksen läheltä. Hyllyn reunassa oli lappu, jossa luki: ”Kesäteema: erotiikkaa eronneille”.

Voi hyvä tavaton. Koko hylly oli sitten täynnä tämän mukaista materiaalia, paitsi missä kohtaa näytti olevan aukkoja, elikkä kirjat olivat lainassa.

Siellähän oli vaikka mitä orgasmiopasta ja sinkkuseksiä, ”Etsi onni ja g-piste” ja ”Hiero itsesi onnelliseksi”. Romaaneja ja tantrarunouttakin löytyi, ihan kaikkia genrejä. Huolella tehty kokoelma, ei siinä mitään.

Avaramielinen pitää olla, mutta määrärahat ovat määrärahoja.

Yhtenä iltana juuri kun Tellu oli lähdössä kotiin kysyin häneltä, että mites se erotiikkahylly. Mitä siitä, kysyi Tellu ja minä, että sitä vaan että onko tullut jäädäkseen.

Tellu arveli, että ehkäpä kannattaisi, koska suosio oli ollut huomattava, naapurikuntien rouviakin oli siirtynyt meidän kirjastoon, paljon tuttuja ja ihan naimisissa olevia ihmisiä. Eronneiden lisäksi tietysti.

Myönsin, että hyvä kun väkeä käy, mutta pitäisi kuitenkin muistaa kohtuus. Että jää myös tilaa uutuusromaaneille, runoille ja novelleille. Sitäkin pitää löytyä, tasapuolisesti. Ei voi oman makunsa mukaan kirjoja tilailla, kuten hän kokeneena ammattilaisena tietää. Mitäpä näitä kertaamaan, valmiita asioita valmiissa maailmassa.

Tellu sitten ehdotti, että tulisin mukaan hänen erotiikkailtaansa niin näkisin mistä on kyse. Kysyin, että mikä ilta ja hän näytti esitettä, jota oli levitellyt kylillä: Löydä sisäinen jumalattaresi.

Arvelin, etten taida ehtiä, mutta Tellu sanoi, että kyllä kannattaisi, Markunkin takia. Illassa etsittiin kuulemma sisäistä jumalatarta ja uutta eroottista vapautta, joka löytyy jostain kohdunkaulan vasemmalta puolelta. Sitä ei ymmärrä miten tylsää avioseksi on ennen kuin siitä pääsee eroon, Tellu sanoi.

Loukkaannuin vähän, mutten sanonut mitään, en aikonut sellaisia intiimiasioita alkaa ruotimaan. Enkä lähteä Markkua koulimaan mihinkään, sen puoleen että olisi tarvinnutkaan.

Parin illan kuluttua mainitsin Markulle, että menisin lauantai-iltana Tellun luo naisteniltaan.

- Et mene, sanoi Markku ja hämmästyin tällaista kieltoa.
- Sellaisia seksi-iltoja ei meidän perheessä tarvita eikä harrasteta, Markku jatkoi, - Tellu ei ole sopivaa seuraa sinulle enää. Mikä lie viidenkympin villitys iskenyt vanhaan naiseen, pitäisi vähän miettiä kirjaston mainettakin.

Menin keittämään kahvit, sen enempää emme siitä puhuneet. Ja oikeassahan Markku oli tietysti, parempi oli varmaan, että jäivät sisäiset jumalattaret etsimättä ja löytämättä, harvoin on sellaisista mitään hyvää seurannut, Tellun liian pienet nahkahousut uusimpana esimerkkinä. 

Ina Westman


 3/7 Kalervo oli oikeassa




Olihan sinne lähdettävä. Kirjastoon. Avasin kirjaston raskaan tammioven ja pälyilin varovaisesti ympärilleni, ettei vaan tuttuja olisi näköpiirissä.

Ei ollut, joten livahdin ovesta sisälle ja tein nopeahkon syöksyn vasemmalla sijaitsevan sanomalehtikaapin taakse. Sieltä pääsisi etenemään hyllyjen ja seinän välissä kenenkään huomaamatta kohti lukunurkkausta, josta Kalervo oli maininnut.

Riisuin vanhasta muistista lakkini, mutta pistin sen nopeasti takaisin päähän. Tällaisessa tilanteessa olisi parempi, jos kukaan ei tunnistaisi. Tai muutenkaan huomaisi. Mitä se Tellukin sanoisi, jos se minut täältä löytäisi hiiviskelemästä.

Myönnettävä oli, etten itsekään ollut tästä retkestä aivan varma, mutta mielestäni tilanne kotona vaati selvennystä. Vaimo oli alkanut käyttäytyä kertakaikkisen omituisesti.

Luulen, että se johtui siitä videosta. Siitä, missä oli ollut vaimon ystävätär. Kalervo sen oli koko lukupiirille WhatsAppissa jakanut ja naureskellut, että eikös se Markunkin muija ole kirjastoalalla. Ja nyt se rietas napavideo oli kännykässä aina, kun avasin kuvagallerian. En osannut sitä poistaa enkä kehdannut pyytää ketään muutakaan siihen hommaan, ties mitä olisivat ajatelleet.

Oli kestänyt vähän aikaa, että olin ylipäätään tunnistanut juhlinnan keskipisteen elikä kyseisen navan omistajan. Normaali nainen se Tellukin oli siihen avioeroon asti ollut. Nyt se oli leikannut tukkansa ja värjännyt sen Karjalan maakuntaväreihin. Vaikka ei varmasti osannut rypyttää.

Kuljin vaivihkaa hyllyjen välissä ja pysähdyin välillä tutkimaan tarjontaa näennäisen kiinnostuneesti kuten normaalit kirjaston asiakkaat tekivät. Yksi hylly oli hyvin tyhjä. Soturikissat-sarjasta oli enää lainattavissa vain osat Pimeyden hetki ja Salaisuuksien metsä.

Varmasti sieltä kirjastopäiviltä nämäkin teemat haettu.

- Kuinka voin auttaa?

Säikähdin ja nappasin salamannopeasti käteeni lähimmän kirjan. Vieressä seisoi nuorehko kirjastoapulainen, joka nimikyltin perusteella oli Marie. Onneksi ei Tellu. Tai herranjumala sentään vaimo. Vaimo oli lähtenyt viikonlopuksi mökille. Halusi kuulemma lähteä yksin luonnon rauhaan kirjoja lukemaan.

- Etsittekö jotain erityistä? Voin suositella teille tämän kesän teemahyllyämme, aivan valtavan suosittu. Se sijaitsee tuolla noin, apulainen viittoili hymyillen kirjaston fiktio-osaston suuntaan.

- Siellä olisi meidän asiantuntijammekin juuri nyt paikalla, jos haluatte vinkkejä. Hänellä on yli 50 000 instaseuraajaa, apulainen jatkoi haltioituneella äänellä.

Tirkistelin kirjojen välistä vaivihkaa apulaisen osoittamaan suuntaan. Kyllä, Kalervo oli ollut oikeassa! Hyllyn päällä oli iso kyltti, jossa luki "Erotiikkaa eronneille". Ja siellä seisoi jos jonkinlaista tammaa plaraamassa tätä seksisisältöä punehtunein poskin. Ja joku kireisiin nahkahousuihin pukeutunut pimatsukin siellä huseerasi ja kurkotteli kirjoja alahyllyltä.

Voi pyhä sylvi, sehän oli Tellu!

Mikäs juuttaan erotiikan asiantuntija se nykyään oli? Ja mistä lähtien Tellulla oli ollut tuollainen tuhto? Unohduin tuijottamaan Tellun takapuolta kunnes housuissa tuntui kerrassaan odottamatonta ja kohtuullisen kiusallista aktiviteettiä.

Kalervo oli ollut oikeassa. Tämä oli kaikin tavoin kirjastoon epäsopivaa. Tyrkkäsin kädessäni olevan Prinsessa Pikkiriikin takaisin apulaiselle, murahdin jotain kirjaston alennustilasta ja lähdin ripeästi kävelemään takaisin ovelle.

Mitä turkasta kirjastolle oli oikein tapahtumassa? Ennen sieltä haettiin Iijoki-sarjaa, nykyään kaikenmaailman pano-opasta. Niitähän saisivat nuoret tytötkin lainata, kirjoissa kun ei ollut mitään ikärajoituksia, vaikka pitäisi.

Toisaalta, olin ollut huomaavinani, että eivät tainneet tytötkään enää olla samanlaisia kuin ennen. Kerran kun vaimo oli kirjastopäivillä, olin netistä etsinyt ruokareseptiä hakusanalla suuhunpantavaa munasta ja ensimmäinen linkki oli johtanut Cosmopolitanin keskustelualueelle ja siellä oli ollut keskustelu jostain aivan muusta kuin omeleteista, voin kertoa. Suljin äkkiä internetin ja tyhjensin välimuistin. En aikonut sekaantua mihinkään siveettömyyteen.

Kotimatkalla tuli omituisen hermostunut olo. Mitähän se vaimokin siellä mökillä yksin luki? Ei kai se vaan ollut lainannut jotain moraalittomuuteen johdattelevaa opasta? Ja oliko se siellä edes yksin?

Hyvän tähden.

Kiihdytin vauhtia, vaikka uudet nahkalipokkaat hankasivat kantapäästä. Sinne mökille pitäisi lähteä heti ensi tilassa. Kyllä ei kirjastopäivät voineet olla ihan joka päivä.


Katja Lahti

4/7 Piukat Paikat




Olin saanut Markun taivuteltua kesäteatteriin Tellun uuden treffin kanssa. Saimme liput ensi-iltaan, siellä meni Piukat paikat kesäteatteriversiona. Se oli meillä Markun kanssa perinne tämä kesäteatteri, mutta hän ei ollut suostunut tapaamaan Tellua eron jälkeen. Minusta se oli ikävä asenne ja onnistuin nyt viimein järjestämään tapaamisen, ehkä Markku oli vähän utelias uuden miehen suhteen.

Tapasimme siinä ennen teatteria sitten Tellun ja Pipsan käsi kädessä ja hetken kesti ymmärtää, että hän oli nyt se Tellun uusi kumppani. Markku meni mykäksi.

Tämä oli vähän vaikea asia, Tellun Tapani ja Markku olivat olleet tuttuja lukiosta saakka ja hyviä pilkkikavereita. Meillä oli myös ollut tapana käydä yhdessä Savonlinnan oopperajuhlissa, ja ne olivat mukavia retkiä. Mutta Tellu lopetti oopperan eron jälkeen, sanoi käyneensä siellä vain Tapanin oopperahulluuden takia ja vihaavansa oopperaa. Nykyään hän kävi eniten Kaija Koon keikoilla. Oli paljon, mitä en Tellusta tiennyt.

Pipsa oli oikein mukava nainen, sain ensihämmästyksen jälkeen kysyttyä missä he olivat tavanneet. Karatessa kuulemma, Pipsa oli siellä opettajana. Hänellä oli samanlainen lyhyt musta tukka kuin Tellulla, mutta sinisellä raidalla, Tellulla raita oli anilliininpunainen. Pipsa oli kaunis sellaisella vähän karulla ja varsin lihaksikkaalla tavalla, hänellä oli nimittäin hihaton paita ja sellaiset käsivarret kuin sillä Michelle Obamalla. Hyvin viehättävä nainen, Tellua ehkä kymmenisen vuotta nuorempi. Vaikea sanoa, kun Tellukin tuntui nuortuvan koko ajan.

Markku mökötti mutta koitin olla kuin ei mitään. Tellu ja Pipsa halailivat toisiaan eivätkä tuntuneet huomaavan Markun mökötystä, eikä se tietysti paljon hänen normaalista käytöksestään poikennutkaan. Tervehdimme tuttuja, jotka katselivat uteliaina, mutta eivät sen kummemmin kyselleet kuka Pipsa oli. Kylillä ei kysellä, puhutaan sitten vasta jälkikäteen.

Katseltiin teatteria, tai Markku tuijotti eteensä ja minä koitin keskittyä kappaleeseen, mutta Tellu ja Pipsa näkivät lähinnä toisensa. Tai näkivät mitä näkivät ja suutelemiseltaan ehtivät. Voi hyvä tavaton. Ehkä se oli vähän häiritsevää, Tellu on niin intensiivinen ihminen.

Olisi tämän tietysti voinut arvatakin, nimittäin Tellun erotiikkakirjakokoelmasta. Siellä oli myös tämä teema mukana, naisten välinen rakkaus. Sitä oli vähän vaikea kuvitella, että miten se tapahtui, kun ei ole mukana sitä, no, kun suoraan sanon niin penistä. Olin jotenkin ajatellut, että sellainen rakkaus olisi vähän lempeämpää ja hellempää, henkisempää ehkä. Platonista olisi oikea sana, tämmöistähän paljonkin harrastettiin antiikin Kreikassa, olen lukenut. 

Mutta siihenkin oli tehty opas elikkä Naisrakkauden salat kautta aikojen. Lainasin sen siitä Tellun kokoelmasta ja yhden romaanisarjan myös, joka käsitteli rakastuneen naisparin vaiheita ja eroottista kehitystä syntymästä kuolemaan. Ajattelin, että näinä iloisina sateenkaarirakkauden renessanssi-aikoina olisi hyvä ymmärtää tämäkin aspekti elämään. Jestas. Ei se nyt niin lempeää välttämättä olekaan, kaikenlaisia tekniikoita ja välineitä oli maailmassa olemassa. Hyvä oli tietysti, että tiesin tämän, nyt kun läheinen ystävä oli muuttanut suuntaa. Tahditon ei pidä olla. Aina voi elämää tarkastella uudesta suunnasta.

Menin mökille lukemaan näitä kirjojani saadakseni olla rauhassa. Yleensä Markku ei ollut lukemisistani kiinnostunut, mutta se oli muuttunut viime aikoina, jotenkin levoton. Ja niinhän siinä kävi, että sinne mökillekin sen piti tunkea, yllätyksenä vielä. Tämmöisistä yllätyksistä en pidä.

Onneksi kuulin auton, ehdin heittää lesboromaanit hätäpäissäni takkaan, missä ne harmi kyllä roihahtivat hiilloksesta vielä tuleen. Ne olivat pokkareita ja ottivat tulta hyvin, erään kannessa oli, no, naisen häpy sillä lailla taiteellisesti kuvattuna ja siellä se häpy hiillostui juuri kun Markku saapasteli sisään.

Onneksi oli Bukowski hämäyksenä mukana, ajattelin jos naapurin rouva pistäytyy kahvilla, niin on hyvä olla muutakin luettavaa esillä. Viinilasin Markku näki kyllä. Pitäisi ehkä ottaa kotonakin silloin tällöin lasillinen Markun nähden, sellainen kuuluu sivistykseen nykyään. Ettei luule, että menen mökille salaa juopottelemaan ja ties mitä vielä, vieraita miehiä, tai naisia, nyt kun oli sellainenkin asia tullut ystäväpiirissä eteen.

Mutta sitten se huomasi takan, se on sellainen takkakyttääjä oikein ja kysyi, että mitäs ihmettä poltat siellä, onko ne kirjoja? Muina naisina sanoin, että ladosta hain noita vanhoja pokkareita, se on ekologisin tapa hävittää ne, meillä kävi kirjastossa sellainen green office -konsulentti ja kehotti polttamaan ylimääräiset kirjat lämmönlähteenä, jos tarpeen, eivät mätäne kaatopaikalla ja tuota biokaasuja. Sitten aloin puuhata pannukahveja. Salapullakin piti nyt jakaa Markun kanssa. Se harmitti.

Se on alkanut Markku kysellä turhia viime aikoina. Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole Markulle valehdellut, paitsi kerran kirjastopäivistä kun tanssin Kouvolan komean kirjastoapulaisen kanssa yhden tanssin liikaa. Ja silloinkin jätin vain kertomatta, se on eri asia.

Piti korvata kirjastolle tämä raha, poistaa kirjat ja maksaa kulut ja tilata vielä uudet ettei Tellu huomaa puutetta ja kysy mitä kirjoille kävi ja miksi poistin ne itse. Olisi vielä luullut että suvaitsemattomuuttani poltin, lesbokirjarovio, ei semmoinen käy, jestas sentään. Se tuli kalliiksi tämä Markun yllätysvisiitti.

Markku tietysti luuli, että minä tiesin Pipsasta enkä ollut tahallani kertonut uudesta naiskumppanista ennen teatteria. Pidin Markun mökötystä tahdittomana, mutta toki oli Tellukin vähän tahditon kun ei ollut mitään maininnut. Olisin voinut hieman Markkua valmistella etukäteen kotona, niin olisi ollut sujuvampaa se seurustelu. Tai Markku jäänyt kotiin. Sekin olisi toiminut kyllä.

Väliajalla Markku lähti vessaan ja me joimme naisten kesken kuohuviinit. Käytin tilaisuuden hyväkseni, Markku tilaa aina vain vissyvettä tai kahvia. Mikäpä siinä jutellessa, minusta Pipsa oli oikein fiksu ihminen, heillä tuntui olevan paljon yhteistä naisrakkauden lisäksi tietysti. Olivat ajatelleet muuttaa yhteen ja kutsuivat kylään. Sanoin epämääräisesti, että kyllä tullaan vaikka tiesin Markun jäävän tulematta enkä edes tiennyt koskiko kutsu Markkua ollenkaan.

Menimme kotiin Markun kanssa, hän ei matkalla puhunut mitään, itse jutustelin jotain teatterista.

Kotona hän istui tv:n ääreen ja tokaisi: - Kyllä on ikävä Tapania.

- Minulla ei, vastasin, enkä viitsinyt lisätä, että en ollut itse asiassa koskaan pitänyt koko Tapanista ollenkaan, mutta Tellun ja Markun takia olin häntä jotenkin sietänyt. Se oli jotenkin rehvakas mies. Sen enempää emme siitä illasta puhuneet ja harmi kyllä, Pipsakin sitten sen kesän jälkeen unohtui kun Tellu tapasi sen Kouvolan entisen kirjastoapulaisen Anssin, joka oli nyt kirjastonjohtaja mutta yhtä komea edelleen. Anssi ei onneksi tuntunut tanssejamme enää muistavan. Tellu värjäsi tukastaan hetkeksi sen väriraidan pois, itse asiassa hän otti vaaleat hiustenpidennykset aivan yhtäkkiä, koska Anssi piti vaaleista. Se oli erikoinen muodonmuutos, mutta lyhytaikainen, onneksi.

Pipsa oli oikein viehättävä nainen kyllä, häneen olisin mieluusti tutustunut syvemmin.

Ina Westman

5/7 Orava lintulaudalla



Tunsin, kuinka hiki valui tummansinisen Leonian lippalakin alta ohimoille, housut kahisivat rytmikkäästi. Sauvoista jäi syvät painaumat sateen pehmittämän hiekkatien pintaan. Vetkutin ylävartaloa puolelta toiselle. Sillä tavalla löytyisivät keskivartalolihakset, Fitness-lehden mukaan ne piti aktivoida maksimaalisen rasvanpolton saavuttamiseksi.

Samassa jutussa sanottiin myös, että joillekin ihmisille tulee helposti muskelit. Varmaankin se Tellun tyttöystävä oli sellainen ihminen. Minä kyllä veikkaan, että jotain palautusjuomia tai muita kepulikonsteja sai niiden eteen käyttää.

Olin seisoskellut lauantaina saunan jälkeen peilin edessä, en varsinaisesti peilannut, mutta arvioin kyllä, se on eri asia. Vedin vähän vatsaa sisään ja puristelin pakaroita yhteen. Kyllä, olin vielä ihan komea mies, ei siitä päässyt mihinkään. Jos vähän pudottaisi painoa, niin lihakset näkyisivät paremmin, olin heti seuraavana päivänä hakenut Prismasta kävelysauvat. Sovittiin myös vaimon kanssa, että pidettäisiin vähän taukoa perjantaipullasta.

Jos välillä kävisi kuntosalilla. Vaikka heti huomenna.

Kulttuuririennoissa en ajatellut hetkeen käydä. Sen verran paha maku jäi tästä viimeisimmästä kesäteatterista. Yhtä paha mieli tuli silloin kun Sulevi Peltola oli sairastunut ja pääosassa oli ollut Mikko Leppilampi.

Kaksi kertaa on ollut pakko väliajalla tilata konjakki. Silloin ja nyt viimeksi. Menin vessaan juomaan kummallakin kerralla.

Olivat ajaneet minut ihan tahallaan ansaan, vaikka todennäköisesti se oli ollut Tellun idea. Ja sen Pimpsan, vai mikä lie se nyt olikaan. Kaipa nyt kuitenkin voi ääneen sanoa, että jonkinlaista miestä paikalle odotin. Vaimo yritti esittää syytöntä, mutta kyllä hän oli tiennyt tästä. Miksi olisivat muuten valinneet niin kevytmielisen esityksen. Ihan varmasti oli tiennyt.

En puhunut niille enää sanaakaan loppuillasta. En suoraan sanoen tiennyt, mitä olisin sanonut. Että Tapani vaihtui sitten Pimpsaan? Olkoot sitten keskenään. Ihmeellistä vehkeilyä, suoraan sanottuna. Olen moderni mies, mutta en noin moderni.

Vaimo oli takuulla tiennyt jo siitä asti, kun se oli mennyt sinne mökille yksin. Siellä se oli ollut lukemassa jotakin Bukowskin novelleja, viinilasi oli ollut tiskipöydällä, näin kyllä.

Vaimo oli tietenkin siitä mökkikeikasta pahastunut ja kysynyt, että mikä oli hätänä, kun ei saanut enää mökilläkään olla rauhassa. Ei mikään, vaikka tavallaan aika paljonkin. Kaikki, jopa.

Tuli kyllä ikävä Tapania. Sanoin siitä vaimollekin, joka oli eri mieltä. Se tuntui nykyään aina olevan eri mieltä.

Siinä oli ollut aivan hyvä mies, kultturelli mutta suoraselkäinen samaan aikaan. Se oli harvinainen yhdistelmä, kulttuuripuolella kun oli kaikenlaista hiipparia. Tapani harrasti antiikkia ja kierteli paljon huutokauppoja. Hienoa taidelasia se oli niistä löytänyt ja tuonut kotiin, maljakoita ja tuhkakuppeja. Ja hauskoja vitsejä kertoi.

Joskus tuntui, että naisia oli kertakaikkiaan mahdoton miellyttää.

Kotipihalla huomasin, että olin painanut neljän kilometrin lenkin puoleen tuntiin, se oli ihan hyvä vauhti keski-ikäiselle miehelle. T-paita oli läpimärkä. Jäin venyttelemään seinää vasten, vaimo katsoi ikkunasta. Otin hetken mielijohteesta paidan pois ja pullistelin lihaksia hieman. Näkisi oikeaa miehen mallia.

Samassa huomasin, että lintulaudalla istui orava. Oravat olivat kyllä todellisia mulkkuja. Kyllä, mulkkuja, sen voi sanoa suoraan, kuten kaikki jyrsijät. Kyseinen lihava yksilö oli taas ajanut linnut pois ruokintapaikalta ja tunki poskiinsa ahnaasti pähkinää. Ei ollut se tavara oravalle vaan linnuille!

Miksi mikään ei voinut olla niin kuin kuului? Mikä siinä oli niin vaikea ymmärtää!

Otin pari äkäistä loikkaa kohti lintulautaa ja taputin käsiä yhteen. Orava kiepsahti pois ja loikkasi katolle. Sieltä se säksätti, kuin kurillaan, ihan varmasti kohta olisi taas pähkinän kimpussa. Jotenkin siinä sitten meni vähän hermo ja herkesin huutamaan.

- Ala painua! Tiehesi siitä! Senkin... homo!

Juuri silloin naapurin rouva kurkkasi ovesta.

Siinä tilanteessa oli aika vaikea mitään kevyttä jutustelua aloittaa, joten katsoin paremmaksi siirtyä sisälle. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki soittaa Tapanille.

Katja Lahti

6/7 Kuka vanhoja muistaa




Niistä kirjastopäivistä juolahti mieleeni, että olimme ennenkin Tellun kanssa tanssineet. Nuorina tyttöinä useinkin. Äiti ei siitä oikein tykännyt, pakotti pukemaan korkeakauluksisen paidan ja pitkän hameen. Näytin uskovaiselta ja se kai oli tarkoituskin.

Tellu pyöritteli päätään ja huokaili, sanoi että ryntäät olivat paras puoleni eikä niiden piilottelussa ollut järkeä. Hän sai minut lopulta houkuteltua vaatekauppaan, ostettiin äidiltä salaa topatut liivit ja tiukempi paita. Peilistä se näytti siltä, että mihin nuo ryntäät tota likkaa vie, mutta Tellu oli oikeassa: miehet lakkasivat katsomasta silmiin ja se oli edukseni kyllä. Kotiin palatessa vaihdoin aina kauluspaidan takaisin päälle ja piilotin liivit ja tanssipaidan samaan paikkaan kuin päiväkirjan eli huoneessani olevaan pyykkikoriin. Kaikki muut paikat äiti nuuski tarkasti, mutta sinne ei tirkistellyt koskaan, kun tarkoitus oli opettaa minut huolehtimaan itsestäni ja pyykeistäni.

Jos olisin kirjailija, löytäisin varmaan jotain symboliikkaa siitä, että pidin päiväkirjaa likapyykkien keskellä ja kirjoittaisin siitä ja äidistä kokonaisen muistelusarjan, kuten tämä Knausgård, mutta äiti karsi minusta runoiluhalut. Parempi oli hänen mielestään olla töissä kirjastossa, siellä sai lukea näön pilalle jos halusi. Tellu ei tiennyt mitä olisi elämällään tehnyt ja tuli perässä.

Markun ja Tapaninkin tapasimme sitten kylän tansseissa juhannuksena lukion jälkeen. Tai Tellu tapasi. Ei niistä kumpikaan minua huomannut, mutta siihen olin tottunut jo. Tellu tanssi molempien kanssa, muttei ollut kummastakaan kiinnostunut, sanoi minulle, että Markun vasen silmä katsoi killiin. Kuten katsoikin. En sanonut siitä Markulle koskaan mitään, viiskymppisenä Markku sai viimein silmälasit ja kummasteli minulle, että maailma jotenkin oikeni. En kehdannut mennä saunaan yhtä aikaa moneen viikkoon, huolestutti, että jos Markku viimeinkin näkee minkä mallisen naisen on vaimokseen ottanut. Mutta ei Markku sitä huomannut, eikä sitäkään että pudotin painoa viisi kiloa sauvakävelyllä.

Tellu päätti sitten ottaa Tapanin kumminkin sieltä tansseista saatille, eikä Markku keksinyt oikein muuta kuin pyytää minut. Sillä tiellä ollaan.

Siinä saattoi olla Tellulla ja Tapanilla jotakin esiaviollista toimintaakin, muistelen näin. Tellu ei ollut niistä niin tarkka. Enää en muista kuinka se Markun kanssa meni, mutta en usko, että meillä oli, kylillä puhuttiin ja tiedettiin tämmöiset asiat ja äiti oli kova vahtimaan ainoaa tytärtään. Hän sanoi että naisen maine on kuin sukka: käytettynä haisee pahalle. En päässyt Markulle yöksi, enkä varmaan olisi kyllä mennytkään, näin luulen. Markun äiti oli erikoinen ihminen. Emme tulleet oikein tutuiksi koskaan.

Markku luuli seurusteluaikoina, että osaan leipoa hyvää pullaa, koska äiti osasi ja tarjosi aina kun sulhasehdokas oli meillä kylässä. Toivoi, että pääsen pian kihloihin ja muttan pois kotoa pyykkikoreineni. Markku luuli, että tämmöiset asiat periytyvät. Eivät periydy. Anoppi muutaman kerran maistoi pulliani ja jätti aina puolikkaan syömättä. En tänä päivänäkään tiedä, mikä vika pullissani oli, hän meni hautaan sitä sanomatta. Paras puoli hänessä oli vaiteliaisuus. Silloin harvoin kun avasi suunsa toivoin, ettei hän olisi sanonut sitäkään vähää. Hänestäkin voisi kirjoittaa muistelusarjan tai ainakin yhden luvun siitä, kuinka monella ilmeellä hän osasi vaieta. Markku alkoi ostaa valmiita pullapitkoja ja sopi se niinkin. Olen parempi lukemaan ja lausumaan Edith Södergrania kuin seisomaan hellan ääressä.

Kyllä se Tellukin siitä nuoruuden vimmastaan sitten asettui, moneksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes yhtäkkiä jätti Tapanin. Oli se yllätys.

Tai jos suoraan sanon niin ei ollut. 

Jotain semmoista olin aavistellut vuosia, ehkä oikeastaan jo häistä asti. Kerran se Tapani minuakin humalaspäissään lähestyi epäsopivasti. En kertonut Tellulle, enkä Markulle, mutta arvasin etten ollut ainoa. Kuten äiti aina sanoi, sain olla onnekas, että joku huoli. En ollut sillä lailla miesten suosiossa kuin Tellu, joten varmasti oli Tapani muitakin kopeloinut kuin minut. Voi hyvä tavaton miten epämiellyttävä mies tahmaisine sormineen. Hetken meinasin lyödä häntä suoraan nenään, mutta arvasin, että siitä tulisi selittämistä joten sylkäisin häntä vain silmille. Siitä ei Tapani tykännyt, tulistui oikein kun oli niin tukevassa humalassa, mutta sihisin hänelle, että kerron Tellulle ja siihen loppuu se leikki. Tapani suori siitä matkoihinsa kossupulloineen.

No kuka näitä vanhoja nyt enää. Tapanikin mennyttä elämää Tellulle, ihme että olivat niinkin pitkään. Se on kumma se Tellun viehätysvoima, jatkuu ihan samanlaisena kuin 35 vuotta sitten. Kysyin Markulta joskus olisiko se ottanut Tellun jos olisi saanut, mutta ei se ymmärtänyt kysymystä. Kielsi koskaan Tellua edes vilkaisseensa. Mutta kyllä minä muistan. Kysyin senkin olenko viehättävä hänestä edelleen, mutta Markku piti tätä jotenkin turhana uteluna. Sanoi ettei osannut minua enää sillä lailla arvioida, kun olen vaimo.

Mielestäni voi vaimoa ihan hyvin arvioida naisena myös. Ja pitäisikin. Näin sanotaan nykyään Kodin Kuvalehdessäkin, jota toisinaan kirjastossa luen. Markun puolestaan pitäisi ostaa uudet silmälasit ja myöntää kaljuuntuvansa. Kaljut ovat kovin miehekkäitä, ei sitä tarvitse piilotella. Kouvolan kirjastonjohtajakin oli menettänyt tukkansa, kun viimeksi hänet näin, siellä kirjastopäivillä. Ei ollut mikään pojankloppi enää, vaan oikein miehekäs mies. 

Ina Westman


7/7 Sodassa ja rakkaudessa




Kelloradion punaiset numerot näyttivät 4:18. Yöpaita oli selästä märkä. Niin kävi, kun kuume laski. Olin saanut siitä paidatta riekkumisesta flunssan.

Muuten en nähnyt unia, mutta kuumeessa kyllä. Hyvin todentuntuisia. Olin lavatanssien humppaorkesterissa rumpalina, mutta en osannut soittaa tahtiakaan, eikä minulla ollut edes kapuloita. Muu bändi ei näyttänyt huomaavan, mutta yleisöstä joku punatukkainen nainen heitteli minua kohti kaikenlaista tavaraa, proteiinipatukoita ja tamppooneja, joita väistelin. Heräsin juuri ennen kuin rumpusetin päälle rysähti nojatuoli.

Ehkä hiki johtuikin siitä unesta.

Vaimo kuorsasi kevyesti niin kuin sillä oli tapana, en siitä ollut kaikkien näiden aviovuosien aikana huomauttanut. Nousin ylös ja menin keittiöön, kaadoin itselleni pienen konjakin, minulla on sitä aina pikkupullo kylpytakin taskussa. Se on paras flunssalääke, sanoi apteekkari mitä sanoi.

Ne lavatanssit näköjään kummittelivat mielessä vieläkin. Vaikka niistä oli jo mitä, yli kolmekymmentä vuotta, itse asiassa melkein neljäkymmentä.

Tapanin kanssa oltiin liikenteessä, se oli sukinut huoltoaseman vessassa vaseliinia tukkaan, hän laittoi sitä aika paljon, jopa vähän liikaa, mutta en minä sitä sille sanonut. Tapani sen sijaan oli ollut vähän pahana, kun olin laittanut uudet farmarihousut. Hänestä tansseissa olisi pitänyt olla suorat housut, mutta minä olin eri mieltä.

Tapani oli heti tanssipaikalla huomannut Tellun ja Tellun ystävättären. Ja niin minäkin. Ei voinut olla sitä esillepanoa huomaamatta, nuorempana miehenä sellaiset huomasi helpommin. Ihme etteivät neidit kärsineet hypotermiasta niin vähän oli molemmilla päällä ja ulkona vain 16 astetta, vaikka oli kesäkuu. Siinä otettiin Tapanin kanssa nopea katsekontakti, että tuonne päin, ja lähdimme kävelemään kaksikkoa kohti. Yritin kävellä vähän nopeammin kuin Tapani, että olisin päässyt ensimmäisenä pyytämään Tellua tanssimaan, mutta peijakkaan farmarit kiristivät haaroista niin, että Tapani kiilasi edelle.

Näissä asioissa Tapani oli selvästi kokeneempi. Sen jälkeen pistin aina tansseihin suorat housut.

Mutta fakta on, että loppujen lopuksi minulla kävi parempi tuuri kuin Tapanilla, näin jälkikäteen kun ajattelee. Vähän nolottaa, että olin sillä tavalla antanut ulkonäön pettää.

Siinähän kävi sitten se välikohtauskin ja kaikki.

Tellulla oli tansseissa kauhea vienti, mutta Tapani pärjäsi hyvin, kunnes paikalle ilmestyi kilpakosija, sellainen tumma, mahdollisesti ulkomaanelävä, jonka tukka ei kaivannut synteettisiä muotoilutuotteita. Siinä meinasi niskat katketa hameväeltä kun tämä hidalgo käveli lavan reunaan ja jäi siihen nojailemaan kuin joku Gary Grant. Ja katseli siinä Tellua ja ystävätärtä oikeinkin himokkaasti.

Myönnän kyllä, silloin tuli sellainen lievä paniikki ja tein jotain vähän arveluttavaa, mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta hätä ei lue lakia, eikös se niin ole! Mikä nyt sitten kenenkin hätä on, mutta tässä kyllä oli ihan objektiivisestikin tarkasteltuna selvät vaaran merkit ilmassa.

Mutta ei hän pahasti vahingoittunut, vaikka joutuikin paikalta poistumaan terveyskeskukseen. Hieman alaselkäänsä piteli. Tapani kyllä oli aavistuksen näreissään siitä, että olin koko hänen vaseliinipurkkinsa levittänyt siihen lattialle pisuaarin eteen.

Tehty mikä tehty. Eikä sitä tekemättömäksikään saa, tällaisia nuoruuden tohelointeja.

Mutta entäs, jos siinä liukkaalla linoleumilla nyrjäytti selkänsä Tellun unelmien mies? Se, jonka kanssa hän olisi ikuisesti ollut yhdessä onnellisena? Ei olisi tarvittu Pipsaa.

Noh, turhahan sitä nyt on vatvoa. Jostain nämä vanhat tapahtumat nyt kumpusivat mieleen.

Näin viime torstaina sauvakävelyllä Tellun itkevän metsässä, ainakin luulen niin, en nähnyt kasvoja. Joku pinkkiin ulkoiluasuun pukeutunut tummatukkainen nainen vollotti siinä tien poskessa kannon päällä kuin ei olisi ikinä aikaisemmin vollottanut. Ehkei se ollutkaan, pidätellyt vain tähän asti, vaikka 50 vuotta on kyllä pitkä aika pidätellä itkua. En ole koskaan tiennyt, mitä itkevälle naisihmiselle pitää sanoa, varsinkaan Tellulle, joten kävelin vain äkkiä ohi niin että meinasi pakaralihas revähtää.

Olin vähän erikoisessa mielentilassa siinä kun tulin sisälle, ja tein jotain odottamatonta. Halasin vaimoa, vaikka en ollut käynyt suihkussa. Se näytti siitä yllättyneeltä ja jopa ilahtuneelta. Siinä samassa mielenhäiriössä ehdotin sille, josko sen pitäisi sittenkin mennä sinne Tellun naisiltamiin. Tällä kertaa se näytti enemmän yllättyneeltä kuin ilahtuneelta, mutta sanoi, että harkitsee asiaa.

Harkitsevuus on vaimon paras puoli, aina ollut. Se sopii niin naiselle kuin miehelle.

Jotenkin tuli sitä Tellua surku. Vaikka mistäs minä tiedän, mitä se nainen itki ja oliko se Tellu alkuunkaan. Kyllä elämässä voi muutakin surua olla kuin menetetyt rakkaudet. Esimerkiksi se, että naapuri tai joku vastaava kirjoittaa paikallislehteen mielipidekirjoituksen siitä, että miesten paidattomuus pientaloalueella ei ole asiallista.

Ei olekaan, siitä tulee flunssa.

Ehkä Tellu ei ollut parisuhdeihminen ollenkaan, on sellaisiakin, jotka mieluummin ovat itsekseen. Ehkä eivät olleet Tapanin kanssa kumpikaan, mistä sitä tietää. Avioliitto ja mielenrauha eivät joskus satu samaan pakettiin. Silloin pitää valita toinen.

Katja Lahti


Sisällön tarjoaa Blogger.