Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Featured

8/recent

Tuija Pludén pohtii avioeroa

15.6.18


Loma on parisuhteille pahaa aikaa. Moni eroaa kesän jälkeen, niin minäkin aikoinaan.

Exä halusi oppia purjehtimaan. Minä en. Purjevene vuokrattiin silti. Rantautuminen oli niin vaikeaa, että jäätiin ensimmäiseen satamaan. Mies istui kannella juomassa kaljaa ja jaarittelemassa muiden venekuntien kanssa, minä tiskasin ja viihdytin lapsia viikon. Kotiin palatessa ajettiin karille ja meripelastus hinasi meidät pois jäätävän tunnelman vallitessa. Purjehtimaan ei oppinut kukaan. Siihen se loppui, purjehdus ja avioliitto.

Eroaminen on tehty nykyään vaikeaksi. Ja hyvä niin. 80-luvulla oli helpompaa, jaettiin koti ja lapset puoliksi. Mies otti toisen ja minä toisen lapsen, ei meistä kumpikaan olisi molemmista selvinnyt. Siinä hajosi perhe kirjaimellisesti, kuopukselle ostin 30-vuotislahjaksi vuoden terapian.

Se oli semmoista silloin. Tytär näytti pärjäävän paremmin, kunnes meni liian nuorena naimisiin. Jo alttarilla näin mitä tuleman pitää: sulhanen vilkuili kaasoa koko seremonian ajan. Seitsemän vuotta myöhemmin oli kaksi lasta, konkurssipesä ja ulosottomiehet, pakkomyyty omakotitalo ja yksi ylimääräinen lapsi Brasiliassa.

Muun tytär kesti, mutta ei Brasiliaa. Sieltä tuli elatusapuvaatimuksia, vaikkei mies pystynyt elättämään omaakaan perhettä.

Kysyin tyttäreltä, miksi hän kesti niinkin pitkään. Hän vastasi, ettei uskonut selviävänsä kahdesta lapsesta yksin valvomisineen ja vesirokkoineen. Kysyin eikö niitä voi jakaa. Tyttären naamasta näin, ettei voinut. Ajat ovat toiset nyt. Vähemmän terapiaa kolmekymppisenä, näin toivon. Ennen oli vanhempien etu edellä, nyt on lasten. Isoäidin näkökulmasta tämä on parempi näin. 80-luvulla tein kahta työtä ja tytär oppi syömään mikroruokia. Mikro oli kallein kodinkone, jonka hankin ja toimii edelleen. En ehtinyt miettiä, mikä olisi lasten etu. Olisi voinut miettiä, sitäkin.

Tytär ja exänsä tekivät kuten nykyään tehdään: kaksi kotia lapsille vuoroviikoin. Lupasin tytärtä auttaa taloudellisesti ja lasten hoidossa, ettei tarvitsisi hänen tehdä kahta työtä, vaan voisi nähdä lapsiaan edes joka toinen viikko. Exänsä kehtasi kysyä, autanko häntäkin lapsiviikoilla. Katseestani ymmärsi olla kysymättä toiste.

Tyttärellä oli tietysti ensin vaikeaa: joka toinen viikko hirveä ikävä lapsia niiden poissaollessa, joka toinen viikko taas aivan poikki, kun veivasi lapsia yksin päiväkodin, koulun ja harrastusten välillä. Vein lapsia harrastuksiin ensimmäisen vuoden ajan ja maksoin kulut. Vähemmän oli harrastuksia 80-luvulla. Nyt kun viet lapsen kerran luistimet jalassa luistelukentälle, voit kohta tehdä jäähalliin osoitteenmuutoksen.

Tätäkin ihmettelen kyllä. Mutta en sano mitään, olen oppinut lasten kanssa olemaan vähemmän äänessä ja enemmän läsnä silloin, kun pyydetään. Jos ei pyydetä, en ole.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen on pahin, sen muistan. Kun siitä selviää, niin selviää mistä vaan. Halusin tyttären selviytyvän.

Aika pian tytär lakkasi itkemästä ja ymmärsi homman juonen: joka toinen viikko hän alkoi harrastaa itse, hypätä taidenäyttelyissä ja lopulta treffeilläkin. Alkoi oikein kukoistaa, kun liikunnasta sai uutta energiaa ja raskauskilot pois 7 vuoden jälkeen. Miehet huomaavat sellaisen energian, nyt sillä on mukava miesystävä, jolla on purjevene.

Kutsuivat kerran mukaan purjehtimaan ja lopulta suostuin, kun tytär lupasi, ettei tarvitse tiskata. Istuin kannella, join valkoviiniä ja ymmärsin viikon kuluttua purjehtimisen ytimen: mies purjehtii ja nainen on nättinä. Kyllä se avioliitto silläkin lailla toimii, jos kaikki ovat tyytyväisiä.

Olenko oppinut eroista jotain? En ole. Yhden vinkin annan silti: ei kannata jättää venettä eikä avioliittoa yhteen satamaan. Puolison kanssa on hyvä matkustaa ja katsella maailmaa, joskus yhdessä, joskus erikseen. Jos mennään karille, yhdessä luovitaan sieltä pois. Jos ei luovita, kannattaa erota.

Elämä on liian lyhyt huonoon purjehdusseuraan ja pahaan valkoviiniin.

Luku, jossa pohditaan sörsseleitä

8.6.18

Mörököllien vuoden merkittävin tapahtuma vihannus järjestetään, kun puut lopettavat nakupelleilyn ja pukevat vihreät lehdet ylleen. Silloin kaikki mörököllit kokoontuvat kölliniitylle juhlimaan kevään vaihtumista kesäksi ja viettämään samalla kaikkien mörököllien yhteistä syntymäpäivää. Jokainen juhlija palaa kotiin ainakin kaksi kiloa pulskempana ja viikset nauramisesta väpättäen.

Pikkiksen perhe oli lähtenyt matkaan kohti juhlapaikkaa jo aamuvarhaisella. Metsässä oli viileää ja hämärää, kostea ilma tuoksui pihkalle ja tuomelle. He olivat kävelleet jonossa jo pitkän tovin, kun hiljalleen valo alkoi lisääntyä. Puusto harveni ja edessä näkyi iso niittyaukea. Ensimmäisenä kulkeva Muru kääntyi ja hihkaisi, että perillä ollaan! Pikkis nosti katseensa edessään tallustavan Iskän hännästä, jota nuorempien mörököllien käskettiin tuijottaa, etteivät ne joutuisi eksyksiin, ja ihasteli maisemia.

Polku vietti loivaa rinnettä pitkin alaspäin niitylle, jossa näkyi jo telttarykelmiä. Niityn keskellä pulppusi pieni lähde, ja jykeviä tammia sekä vaaleanpunaisessa kukassa olevia kirsikkapuita kasvoi siellä täällä. Laakson perukoilla oli pieni kalliotöyräs, jossa illalla kokoonnuttaisiin juhlimaan. Nuotiolla paistettaisiin kölliräiskäleitä ja sitten annettaisiin lahjat ja pidettäisiin juhlapuheet.

Laaksossa kävi jo kova vilinä. Pikkis katseli leirejään pystyttäviä mörököllejä silmät ymmyrkäisinä. Kylläpä mörököllejä oli erilaisia! Oli pitkiä ja hoikkia, paksuja ja tanakoita. Ja millaisia turkkeja: oli pitkää ja lyhyttä, tuuheaa ja ohutta, kiharaa ja suoraa, sileitä ja takkuisia. Näkyi lettejä, rastoja, ponnareita, ja erilaisia jakauksia.

Äiti oli selittänyt, että ulkonäkö johtui perimästä. Lapset saivat molemmilta vanhemmiltaan syntymälahjaksi ominaisuuksia kuten pitkät silmäripset, ison pottuvarpaan, itsepäisen luonteen tai hymykuopat. 

- Kaikki ovat erilaisia, koska me olemme sekoituksia, kuten Iskän sörsselit, Äiti oli selittänyt.

Hauskoja sörsseleitä, pohti Pikkis katsellessaan niityllä hääriviä mörököllejä. Hän itse muistutti ulkonäöltään enemmän äitiään, pörröturkkinen kun oli, mutta oli luonteeltaan aika rauhallinen, vähän kuin aina tyyni Iskä. Pikkiksen paras ystävä, kupariturkkinen Kirppa taas oli niin ketterä ja huimapäinen, että hänen sörsselissään oli varmasti myös kärppää, salamaa ja trombia. 

- Omaa sekoitustaan ei voi muuttaa, mutta käytös on eri juttu. Vaikka olisikin syntynyt jääräpäiseksi, voi silti yrittää käyttäytyä joustavasti, Äiti hymyili ja vinkkasi Pikkikselle silmää. 

Pikkiksellä oli omituinen tunne, että äiti yritti vihjata hänelle jotakin.

Joillain mörökölleillä oli myös erikoisvoimia. Tämä kyky oli kuin ylimääräinen aisti näön, kuulon, hajun, maun ja tuntoaistin lisäksi. Iskä oli kertonut, että kyvyn kehittyminen alkoi nuorena jonkun paikan kihelmöinnillä riippuen siitä, millainen kyky mörököllille kehittyisi. Yhdellä kihelmöivät kämmenet, toisella korvat ja kolmannella ylähuuli. Ja jollain pisteli hännän tyvessä. Se tuntui kuulemma vähän samalta kuin olisi vahingossa istunut muurahaispesään.

Pikkiksen Mummulla oli ollut kihelmöintiä korvien takana. Mummu oli ensin luullut, että hänellä oli kirppuja, mutta sitten hän oli huomannut osaavansa suunnistaa aina kotiin. Mummu ei ikinä eksynyt, vaan tunsi luissaan, missä suunnassa koti oli. Pettämätön suuntavaisto takasi sen, että hän pystyi hoitamaan metsää ja keräilemään ruokaa varsin laajalta alueelta.


Pikkiksen perhe valitsi mukavan varjoisen ja tasaisen paikan ja ryhtyivät leirin tekoon, pystyttivät laavua ja purkivat tavarat. Pikkis otti hommakseen Minin vahtimisen, sillä hänen kantapäitään kuumotti pitkä patikointi.

Pikkis vilkaisi viereen kohoavaa kahden laavun leiriä. Leirissä hääri yksi aikuinen ja yksi nuorempi mustaturkkinen mörökölli, joka keräsi pehmikettä. Nuorempi mörökölli tuntui olevan liikkeissään salamannopea. Juuri kun hän oli kadonnut laavun taakse, hän tuli jo takaisin uuden sylillisen kanssa.

Vau, ajatteli Pikkis. Tämä mörököllihän vilistää kuin sisilisko.

Pikkis unohtui tuijottamaan mörökölliä, joka hymyili ja heilautti kättään. Pikkis heilutti takaisin. Ja kuinka ollakaan heti kohta tyyppi jo tuli takaisin uuden kuorman kanssa. Pikkis hymyili. Mörökölli hymyili takaisin ja vilkutti. Pikkis vilkutti taas takaisin.

Johan nyt, hän on supernopea ja pitää vilkuttamisesta, Pikkis päätteli. No, se sopii kyllä. Minäpä ilahdutan häntä ja vilkutan hänelle joka kerta kun näen hänet!

Ja niin Pikkis vilkutti ahkerasti joka kerta kun mörökölli tuli näkyviin. Minikin alkoi vilkuttaa.

Kun naapurileiri oli valmis, nuori mörökölli lähestyi Pikkistä.

- Hei vaan, minä olen Melli.
- Hei, minä olen Pikkis ja tämä tässä on Mini. Hieno leiri teillä!
- Kiitos! Ajattelin tulla tervehtimään, kun vilkutit niin kovasti.
- Minä huomasin, että sinä tykkäät siitä. Olet valtavan nopea mörökölli!
- Niinkö? Omasta mielestäni olen parempi hiippailemaan hiljaa kuin juoksemaan kovaa.
- Mutta.. siis… sinähän olet salamannopea! En ole koskaan nähnyt kenenkään liikkuvan noin vilkkaasti. Olit ihan kuin monessa paikassa yhtä aikaa!

Melli näytti ällistyneeltä, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän purskahti nauruun.

- Nyt ymmärrän. Olet erehtynyt henkilöstä. Tai tarkemmin sanoen henkilöistä.

Melli päästi kimakan vihellyksen ja kas: teltasta kömpi esiin toinen, tismalleen samannäköinen mörökölli. Pikkikseltä jäi suu auki. Miniltä jäi sormi nenään. He kaikki tapittivat toisiaan.

- Tässä on Lelli. Me olemme kaksosia!

Voi köllinpujut. Pikkiksen edessä seisoi kaksi tismalleen samanpituista mustaa mörökölliä, jolla oli tismalleen samanlainen turkki, tismalleen samanlaiset korvat, viikset ja hännät. Eivät ne olleetkaan supernopeita, niitä oli ollut kaksi! Ja nyt ne pitivät häntä täydellisenä vilkutushulluna, koska ne olivat tervehtineet häntä erikseen.

- Voi kamala, anteeksi siitä jatkuvasta vilkuttamisesta, Pikkis nolosteli. - Mistä teidät oikein erottaa?
- Monestakin asiasta! Lellillä on hiukan pitempi häntä ja minulla vaaleammat silmät. Ja lisäksi minä olen meistä selvästi fiksumpi, Melli virnisti ja taputti siskoaan olkapäälle.
- Hah! Meidät erottaa myös siitä, että toisella on surkea huumorintaju, huudahti Lelli ja taputti takaisin.

Kaikki kikattivat.

Pikkistä huimaa pelkkä katseleminen.

Ilta alkoi hämärtää. Leirit olivat valmiina ja oli aika siirtyä iltanuotiolle tutustumaan muiden metsien mörökölleihin ja vaihtamaan kuulumisia. Kuu oli jo noussut laakson ylle ja utu alkoi kietoutua heinänkorsien ympärille. Nuotio rätisi iloisesti ja lämmitti jalkapohjia ja yöperhosia. Iloinen puheensorina alkoi nukuttaa Pikkistä ja hän nojasi Iskän kylkeen. Hän mietti kaksosia.

Olisikohan hauskaa, jos jollain olisi ihan prikulleen samanlainen sörsseli, Pikkis mietti. Ehkä. Silloin voisi helposti jekuttaa muita! Ja jos joku kehuisi toista niin voisi itsekin ilahtua niistä kehuista, koska ollaan samanlaisia. Mutta mitä sitten jos tulee riita? Eihän itsensä kanssa voi riidellä - vai voiko? Ja toisaalta kaksossisarustaan ei kannata haukkua, koska silloin haukkuu tavallaan itseään.

Kummallista, Pikkis ällisteli mielessään.

Toisaalta oli hauskaa, että Kirppa oli ihan erilainen. On kätevää, että on ystävä, joka on sen verran samanlainen, että ymmärtää, mutta kuitenkin riittävän erilainen, että häneltä voi oppia kaikenlaista, Pikkis myhäili. Sellainen erittäin hyvä yhteissörsseli.

Aika monessa asiassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Oman sörsselinsä kanssa on vain opittava olemaan, Pikkis mietti ja hätisti yökkösen nenältään.

------

Katjan kirjoittama Pikkis, rohkea pikku mörökölli on kauniisti kuvitettu iltasatukirja kaikille, joita joskus jännittää. Yllättävään suosioon noussut kirja sopii erinomaisesti eskari- tai koulutaivaltaan aloitteleville lapsille. Ibby Finland kirjoitti myös kirjasta mukavan arvion!

Pikkiksen talviseikkailusta voit lukea täältä ja kirjan saa omaksi täältä.


Karoliinan elämä

1.6.18
Photo by Radu Florin / Unsplash

Karoliina oli kaunis ja ujo tyttö, tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsesta saakka.
Kyllä sillä niitä ottajia olisi riittänyt, mutta se oli niin ujo, ettei uskaltanut mennä treffeille. Minäkin sille koitin järjestää hyviä poikia, naapureissa ja veljensä Maken kavereissa olisi ollut vaikka ketä kiinnostuneita, mutta ei se huolinut. Monet luulivat, että se oli ylpeä, mutta ujo se oli. 
Parhaansa sitä siinä yritti, yksinhuoltajana, vuorotyössä lastensuojelussa, raskasta työtä se oli ja kun näki kaikkia niitä järkyttäviä kohtaloita niin tuntui, ettei omilla lapsilla ollut mitään hätää. Katto oli ja ruokaa ja äidinrakkautta, vaikka isä puuttui. 
Meillä oli hyvä elämä kolmistaan, vaikka rahat oli tiukassa, elimme ihan hyvässä symbioosissa eikä siihen mitään ylimääräistä ukkoa enää tarvittu.
Karoliina meni lukemaan koulun jälkeen historiaa ja siitä päätyi sitten museoon töihin, eihän siellä mitään miehiä tapaa. Ja vanhapiikahan siitä sitten tuli, oli pitkälle yli kolmekymmentä eikä miehistä tietoakaan. Kyllä harmitti. Niin nätti tyttö ja hyvää vauhtia rupsahtamassa. Hukkaan meni koko nainen siellä museossa muumioitumassa.
Kunnes sitten melkein 35-vuotiaana Karoliinalla alkoi silmät yhtäkkiä loistaa. Arvasin ja toivoin heti, että kyse olisi miehestä ja olikin, luojalle kiitos että viimein! Pienen utelun jälkeen se punastuneena kertoi jonkun tavanneensa, innostuin kovasti, ajattelin että josko viimein häitä saisi järjestää kunnes hän sai kakaistua, että mies oli hurri.
Perkele. Se nyt sitten vielä riesaksi tähän. En tästä asiasta tykännyt yhtään, se on vissi, mutta pidin omana tietonani ja esitin innostunutta. Kuulemma se osasi suomea sentään, vaikka monet suomenruotsalaiset eivät osaa tai eivät halua, bettre folkia kun ovat mielestään. Olipa minullakin kokemusta ulkomaalaisista miehistä, yksi lomaromanssi Teneriffalla kerran ja huonosti meni. Mitään ei miehestä kuulunut vaikka lupasi kirjoittaa ja seuraavana talvena oli vokotellut samassa kohteessa naapurin Marjon! Saivat olla ulkomaalaiset vilkkusilmät minulta sen jälkeen.
Mutta Karoliinalle sanoin, että toisi miehen näytille pian, se punasteli ja sanoi, ettei kehtaa, ei tiennyt oliko tämä niin vakavaa, osasin puheista ymmärtää että liian komea ja hurmaava oli se mies. Ei päättyisi hyvin tämä.
Eikä päättynytkään. Kohta se oli Karoliina pieniin päin, mies lupasi kihloja ja suuria häitä pojan syntymän jälkeen, se oli päättänyt että poika tulee.
Sehän oli ihan hirveä se odotusaikakin sitten, kuka olisi arvannut. Karo alkoi voida pahoin heti, oli minullakin aikoinaan huonoa vointia, mutta Karolla meni mahdottomiin. Oksensi aamusta asti koko päivän, yölläkin kuulemma heräsi oksentamaan vatiin sängyn viereen, eihän se päässyt edes töihin. Sairaslomaa se sai aina viikon kerrallaan, meni Naistenklinikalle yökkäämään ja lepäämään, sai siellä jotain lääkettä ja tiputusta että pääsi jaloilleen, sitten lähetettiin kotiin ja alkoi voida huonommin heti. Se oli ihan järjetöntä hommaa, viikko sairaalassa, pari päivää töissä, sitten kotona kunnes meni jalat alta ja takaisin sairaalaan.
En ollut tiennyt, että tämmöistä voi olla. Kävin sitä aina kotiviikkoina auttamassa päivittäin, väitti miehenkin käyvän siellä mutta ihmetytti kun en koskaan sitä nähnyt enkä törmännyt vaikka tahallani tulin välillä varottamatta ja omilla avaimilla sisään. Eipä ollut mies siellä silti koskaan. Mietin oliko sitä ollut olemassakaan. Karo väitti sen käyvän sairaalassakin katsomassa, ehkä puhui totta koska yhden kukkakimpun näin siltä ainakin tulleen. Mutta ei tässä nyt puskista paljon apua ollut, mies olisi tarvittu ruokkimaan ja hoitamaan Karoa, joka laihtui entisestään ihan hirveän näköiseksi. Ajattelin itsekseni, että sen ulkonäkö ja karmea tila ei nyt tätä sulhasasiaa edistänyt kyllä.
Raskauden puolivälissä oksentelu alkoi helpottaa sillä lailla, että välillä Karo pystyi syömäänkin jotain. Töihin se ei kyennyt, oli mennyt niin huonoon kuntoon, mutta pystyi olemaan kotona edes. Koitin vihjailla, että eikö nyt olisi ollut aika laittaa hynttyyt yhteen sen miehen kanssa, mutta ei Karo siihen sanonut mitään. Se oli liika vaatimaton aina. Olisi iskenyt nyrkkiä pöytään ja vaatinut alttarille, se olisi ollut paras turva naisella. Jos Karolla olisi ollut isä, niin olisi saanut ottaa miehen puhutteluun, Make ei viitsinyt. Kiroili kyllä, mutta pysyi asiasta erossa, sanoi että menisi huonompaan vaan jos hän siihen puuttuisi.
Karo oksensi vielä synnytyssalissa viimeisen kerran, mutta siihen synnyttämiseen loppui se oksentaminen sentään. Sanoin Karolle, että taisi olla nyt hänen osaltaan lapset kumminkin tässä. Vähänpä tiesin, ja onneksi en sitä, miten osuva tämä ennustukseni oli. Enkä sitä mitä tuleman piti.
Tyttö tuli. Mies katosi sen siliän tien, ei tullut edes sairaalaan katsomaan lasta, ei halunnut kuulemma tietää lapsesta tai Karosta enää mitään, sanoi että oli tyttölapsia saanut jo tarpeeksi. Sekin oli Karolle yllätys, että tällä sankarilla oli lapsia ja vaimo ennestään, ei ollut puhunut niistä mitään. Minulle se ei ollut yllätys, jotain tällaista olin osannut jo odottaa. Jos se olisi meillä naamaansa näyttänyt, niin olisin kyllä piessyt siltä luulot pois.
Aivan sikamainen tapaus koko mies. Sitä se Karo sitten itkeskeli minun tykönä monta iltaa ja viikkoa, Make lupasi miehen tappaa kun kuuli asiasta ja sanoin että tapa vaan, mutta ei se löytänyt koko äijää enää. Parempi on olla miesten kanssa epäluuloinen, sen olen oppinut kyllä. Harmi kun en ollut saanut oppia Karoliinalle taottua päähän vaikka olin yrittänyt. Mutta näin se käy kun ensin ei ole miehistä tietoakaan ja sitten joku vähän pussaa, sääliksi kävi mutta minkäs teet.
Karoliina-paralle teki mieli sanoa, että olisi ottanut kotimaisen luotettavan tavallisen miehen, kuten vaikka Marjon pojan Timon, se oli kunnon poika, ei minkään näköinen ja aika pullukka mutta juuripa siksi. Mutta turha viisastella enää. Tehty mikä tehty ja ainakin nyt oli se lapsenlapsi. Lupasin Karoliinalle auttaa sen hoitamisessa, kun olin juuri päässyt osa-aikaeläkkeelle.
Karoliina suri ja vollotti ensimmäiset kuukaudet, mutta alkoi vähitellen toipua. Kaunis tyttövauva se oli kuin mikä, tumma ja paksu tukka päässä. Huomasi, että isä ei ollut ihan suomalainen, se näissä vieraissa keeneissä on etu kyllä. Mukava sitä lasta oli katsoa ja naapureille esitellä. Ja kun isäkin oli poissa kuvioista niin saatiin antaa sille ihan reilu suomalainen nimi, Elsa, eikä tarvinnut opettaa ruotsia.
Karoliina oli onnessaan kuin mikäkin hölmö ja hyvä niin. Hoivasi tyttölasta yötä päivää, imetti kaiken aikaa kuten nykyään on tapana. Yritin ehdottaa, että imettäisi vähemmän, pitäisi välillä vähän paussia ja antaisi lapsen nukkua, mutta Karoliina tiuskaisi ettei tarvinnut 70-luvun oppejani. Napitin sitten suuni kiinni kun ei kelvannut vaikka ennakoin ongelmia tämmösestä järjettömyydestä että koko ajan syödään.
Ja tulihan niitä. Lapsi roikkui rinnalla yötä päivää ja Karoliina alkoi väsyä. Lapsi lihoi, oli aika pulska kun koko ajan lutkutti tissiä, koitin Karolle sanoa, että rajota vähän. Tulee ylipaino-ongelmia aikuisena ja diabeettes. Ennen vanhaan oli tapana syöttää kolmen tunnin välein ja hyvin pärjäsivät, mutta tämä alkoi huutaa kuin hyeena jos oli tunnin ilman ruokaa.
Ihan mahdotonta. Kaunis se oli mutta kiukkuinen, hirveä luonne kerta kaikkiaan jos voi lapsesta näin sanoa. Söi tai huusi koko ajan, miten sellaista jaksaa, minä kävin sitä hoitamassa mutta vaikeaa se oli kun ei tuttipullo kelvannut.
Karoliina valvoi paljon ja sen kyllä näki, kuihtui silmissä tyttö-parka. Yritin auttaa, mutta minkäs teet ilman tuttipulloa, aivan äidissä kiinni koko ajan. Kolmen kuukauden iässä jo neuvolassakin ehdotettiin syöttämisen vähentämistä kun ei lapsi ollut mikään nälkäkurki, mutta lapsi raivosi niin että Karo antoi aina periksi ja tissin suuhun.
Se alkoi olla kumma näky, tikkujalat ja valtavat rinnat, ihan luonnotonta. Ei Karo ehtinyt muuta kuin syöttää lasta yötä päivää ja sitten se alkoi väsymyksissään höpöttää että lapsi puree ja rintoja särkee. No pureehan se, kun sillä oli isot hampaat jo, näin minäkin ne haavat Karon rinnoissa ja sanoin, että nyt pitäisi lapsi laittaa vierotukseen. Hampailla on tarkoitus purra leipää taikka puuroa eikä tissiä.
Karo itki ja sanoi, että täysimetys pitää olla, menee pilalle imetys ja lapsi, minä huusin, että jumalauta menee elämä ja äiti tässä pilalle jos joku. Otin lapsen melkein väkisin luokseni, että Karoliina saisi nukkua, mutta lapsihan huusi. Kuusi tuntia putkeen, en ole semmoista nähnyt koskaan, sylki tuttipullon pois ja puri minua käteen. Puolivuotias vauva, ei suomalaiset lapset kyllä tämmöistä tee. Mistä lie oli se isä oikeasti kotoisin, vaikkei Karo kehdannut kertoa, ihan villi koko lapsi.
Palautin sen Karoliinalle kuuden tunnin huudon jälkeen. Karoliina oli aivan pyörryksissä kun oli saanut kerrankin nukkua ja maito oli valunut puroina yöpaitaan, joka oli läpimärkä. Ja huutava tyttö tietysti heti kiinni tissiin ja siihen se huuto loppui kuin leikaten.
Näin sitten jatkui, minä vein yhä vain laihtuvalle ja väsyvälle Karoliinalle ruokaa, ei se kotoa liikkunut enää minnekään ja minne olisi mennyt, kun ei sillä niitä ystäviäkään ollut koskaan paljon ollut, jotain hissukoita museopiirejä vain, lapsettomia humanistinössöjä kaikki. Ei ollut heistä ja heidän tutkinnoistaan mitään apua tosielämässä. Lapsi oli nokkela ja vikkelä ja oppi konttaamaan ennen aikojaan, siellä se konttasi ympäriinsä ja vähän väliä meni tankkaamaan itse maitoa sohvalla makaavasta Karoliinasta.
Karo alkoi vähän seota enkä ihmettele, yksin siellä sen villipedon kanssa. Se alkoi puhua, että lapsi syö häntä ja imee verta. Karoliinan silmät oli kuopalla ja seisahtuneet, ihan näivettynyt oli koko nainen. Sanoin, että tähän pitää saada jotain tolkkua ja patistin lääkäriin. Mutta siellä vain kehuttiin antaumuksellisesta imetyksestä ja otettiin jotain kokeita, joiden mukaan Karoliina oli aneeminen ja alipainoinen mutta muuten terve vaikka jokainen näki, että ei ollut. Päästään ainakaan.
Kun lapsi oli kahdeksan kuukautta, ja imetyshulluus vain jatkui soitin neuvolahoitajalle ja sanoin olevani äitinä ja ammattilaisena erittäin huolissani tyttärestäni ja hänen lapsestaan sitä kautta myös. Oli riskiä, että äiti sekoaa ja tekee itselleen tai lapselle jotain. Imetys oli lopetettava, tavalla tai toisella, ja neuvolahoitaja myönsi, että erikoista oli. Lapsi ei suostunut syömään kiinteitäkään, roikkui vain tississä kiinni, tällaista ei ollut hänkään ennen nähnyt. Lapsen terveyden takiakin pitäisi jo syödä ruokaa, mutta Karoliina oli liian huonossa kunnossa laittamaan sille hanttiin kun se vain raivoissaan sylki kaikki ruuat pois.
Sanoin neuvolaan, että jotain muutakin apua piti nyt saada kuin vanha äiti, lapsi tissivierotukseen ja Karoliina vaikka sairaalaan lepäämään siksi aikaa. Se oli ihan loppu ja vaaraksi jo itselleen ja lapselle. Terveydenhoitaja antoi kotiavun numeron, jonne sai soittaa kerran viikossa johonkin aikaan, jos jonosta pääsi läpi, sanoin ettei kotiapu nyt riitä, tarvitaan psykiatrista hoitajaa koska tytär puhuu sekavia ja luulee lapsen syövän häntä elävältä. Kuten tekikin.
Hän lupasi laittaa Karoliinan sinne jonoon, voisi kestää kuulemma pari kuukautta, että ajan saa ja sen tiesin kyllä kokemuksesta. Eihän se paria kuukautta enää selviäisi, ei millään.
Mistään ei apua saatu eikä meillä ollut rahaa avun hankkimiseen. Ei siinä auttanut muu kuin muuttaa Karoliinan sohvalle nukkumaan. Lapsi suhtautui minuun aluksi vihamielisesti, mutta tottui sitten kun en yrittänyt enää tyrkyttää tuttipulloa tai jäätelöä. En ole sellaista lasta nähnyt, joka ei jäätelöä huoli mutta tässä oli nyt yksi.
Koitin Karoliinalta kysyä lapsen isästä lisää tietoja, jos sen kutsuisi nyt hätiin tai maksumieheksi edes, mutta eihän se onneton tiennyt mitään. Oli ollut niin sinisilmäisen luottavainen, että tiesi vain nimen, eikä sillä löytynyt mitään vaikka Makekin etsi kaikin keinoin tietokoneestaan. Maailma on iso paikka roistojen kadota.
Karoliina oli huonossa kunnossa, nukkui vain, valitti kipuja ja houraili välillä omiaan. Olin varma, että se on vakavasti sairas mutta en saanut sitä lähtemään sairaalaan. Syötin ja juotin sitä väkisin, annoin vahvoja kipulääkkeitä buranaksi väittäen, kun ei olisi rintamaidon takia niitäkään ottanut. Lapsi sen sijaan kasvoi ja lihoi syöttämättäkin. Se oli pahaluontoinen, varmasti isäänsä tullut koska äitinsä oli niin kiltti. Ei puhunut mitään, leikki itsekseen silloin kun ei syönyt, ei tykännyt tulla syliin, ei minun eikä Karoliinan ja ajattelin, että tutkimuksiin pitäisi laittaa lapsikin. Ei ollut normaalia tällainen kotiin hautautuminen äidin kanssa, tästä sen nyt näki. Imetyksen piti Karon mielestä edistää jotakin kiintymyssuhdetta mutta tämä lapsi ei ollut kyllä kiintynyt keneenkään paitsi tissiin. Turhia teorioita tämmöset, sotkevat äitien päät ja järkevät tavat.
Mutta yhtenä aamuna sitten huomasin, että Karoliina oli kuollut. Lapsi nukkui tyytyväisenä sen rinnalla kuten teki kaikki yöt, mutta Karoa en saanut enää hereille. Nostin lapsen pois ja koitin avata Karon yöpaitaa elvyttääkseni, mutta myöhäistä se oli. Kauhistuin kun nostin yöpaidan, luurangonlaihan vartalon keskellä törröttivät valtavat, vieläkin maitoa valuvat rinnat. Istuin ja itkin siinä hetken tätä onnettomuutta, mutta ei se itkulla parantuisi, myöhäistä oli Karon osalta nyt kaikki.
Päätin ottaa lapsen omakseni, eihän sillä ollut muitakaan maailmassa. Ruumiinavauksessa kävi sitten ilmi, että Karolla oli ollut rintasyöpä. Aggressiivinen ja kaikkialle levinnyt, luultavasti alkanut jo raskausaikana. Sitä ei kukaan ollut hoksannut imetyksen takia edes epäillä, ja Karo oli luullut kasvavaa pattia rintatulehdukseksi, puhui siitä minullekin joskus. Oli saanut lääkäriltä antibioottikuurin rintatulehdukseen. Ehkä se syöpä olisi hoksattu, jos imetyshöpötys olisi lopetettu ajoissa niinkuin ehdotin. Mutta ei se halunnut minua kuunnella. Niin se sitten imetti itsensä hengiltä.
Mutta Elsasta tuli meidän silmäterä, minun ja Maken, joka ei koskaan saanut omia lapsia. Elsan isää emme enää nähneet, emmekä kaivanneetkaan. Hieno tyttö se oli, fiksu ja kaunis, pärjäsi koulussa lukemattakin, mutta vähän ylimielinen ja pahasuinen se oli välillä ja turhan kiivas. Ei muistuttanut Karoa yhtään. En kertonut sille isästään mitään, sanoin, ettei sitä tunnettu eikä mitään tiedetty ja eräänlainen totuus oli sekin tietysti.
Ostin sille aina kauniit vaatteet, puin nätiksi ja annoin lukea koulussa niin paljon kuin halusi ja halusihan se. Ajattelin, että parempi on kun ei tiedä suvustaan mitään, menettämistään rikkauksista ja paremmista piireistä, katkeraksi vain sellainen vetää. Lukupään se oli perinyt Karolta, mutta isältään ehkä kovemman luonteen, pärjäsi maailmassa Karoa paremmin, juristiksi asti lopulta.
Joskus salaa ajattelin, että se oli kuin sadun prinsessa, vähän parempi kuin muut. 

Täti kertoo normaaliudesta

25.5.18


Sisaren lapsi kysyi eilen, tunnenko ketään normaalia ihmistä. En tiennyt, piruiliko se, mutta tapoihini kuuluu ottaa keskenkasvuisten kysymykset tosissaan, joten jäin muotoilemaan vastausta.

Jos "normaalilla" haetaan sellaista mieleltään suht tasapainoista tallaajaa niin pikkuveljen luokanopettaja 70-luvulla tulee ensimmäisenä mieleen. Näitä tietysti toivoisi opettajissa olevan enemmänkin mutta ei ole. Tähän samaan tasapainoisten ihmisten joukkoon sijoitan myös sen marketin kassan, joka tervehtii, ei kysy pienistä pusseista mitään ja osaa laskea päässä vaihtorahat. Hänellä on kaikki hobitit matkalla Mordoriin, kuten kysymyksen esittäjä asiaa kuvailisi.

En oikein tiedä, kannattaako 12-vuotiaalle kertoa, että suurin osa tämän lajin edustajista raahaa jonkinlaista henkistä rehupussia hartioillaan. Eivät kaikki täysin kajahtaneita ole, diagnoosin saavat vain harvat ja valitut, mutta koko kajahtaneisuus on kyllä aika veteen piirretty viiva. Ja subjektiivista. Tällä hetkellä sellainen, joka maksaa muumimukista 4800 euroa ei joudu hoitoon, vaikka pitäisi.

Sanoin lapselle, että en tunne ja toivotin onnea etsintöihin. Listasin hänelle ajan säästämiseksi seuraavat ihmisryhmät, joista ei kannata etsiä.

Ensinnäkin pienten lasten vanhemmat ovat kaikki kajahtaneita, ja tästä ryhmästä löytyy ilahduttava määrä variaatiota neuroottisesta sosetehtailusta unideprivaatiosta johtuvaan vajaaälyisyyteen. Tämä tuppaa kroonistumaan, vaikka kolmen vuoden päästä saisikin jo yössä nukuttua yli 20 minuuttia.

Sitten ovat nämä himolenkkeilijät, erityisesti ne, jotka eivät koskaan käy lenkillä kertomatta siitä muille. Ostavat 250 euroa maksavat tossut ja teknisen alusasun ja vertailevat kymmenen kilometrin väliaikojaan. Teippaavat tissinsä ja rasvaavat persposket ja menevät tuhannen muun kanssa juoksemaan yhtä aikaa 21,0975 kilometriä. Osa joutuu tietenkin sairaalaan, vääristä syistä.

Koiraihmiset. Näyttävät normaaleilta kyllä, mutta alapa juttusille. Parempi ettet ala.

Marjanpoimijat. Pahimpia ovat miespuoliset. He mieluummin kuolevat metsään kuin palaavat kotiin alle 200 kilon saaliin kanssa. Naispuolista jos kohtaa pakastimen sulaminen niin se on sama kuin mummo olisi kuollut. Suruaika on puoli vuotta.

Kaikki, jotka ostavat verkkokaupasta. Kuka muka on sellainen, joka voi kuvan perusteella ostaa hyvän tuotteen. Aika harva. Sitten tulee sutta ja sekundaa, ei kuitenkaan muisteta palauttaa ja saa av-yv-jono-kirpputorilla myydä huonoja ostoksia paljon halvemmalla kuin osti. Ja jos Kiinasta ostat  tissiliivit, niin Posti tuo neljän kuukauden päästä konekiväärin. Siinäpä on sitten povitukea.

Sitten on sellaisia kevyempiä yksittäishulluja. Niitä, jotka rassaavat vuodesta toiseen samaa perämoottoria vajassa, kirjoittavat sanomalehtien keskustelupalstoille tai osallistuvat kuntapolitiikkaan. Enkä ole ihan varma, mikä vaivaa ihmistä joka haluaa investointipankkiiriksi.

Mutta oikeastaan yksi aika tasapainoinen kohderyhmä ovat teini-ikäiset. Niitä aina syytetään hulluiksi mutta ihan tolkuissaan ne ovat. Alkavat vain herätä siihen eksistentiaaliseen kauhuun että kiidämme avaruudessa kivenmurikalla ja sitten kaikki loppuu. Ja että elävät maailmassa, joka on täynnä vapaalla olevia kajahtaneita, valtion päämiehet mukaanlukien. Aika vähän sanottavaa jää siihen tilanteeseen.

Suosittelin siskolle, että hankkisi lapselle jonkun elukan ettei se miettisi liikaa. Itse otin tuossa iässä kissan lohdutukseksi. Nyt niitä on parikymmentä. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa.

Mari-Sisko neuvoo: paras perheloma

18.5.18



Parahin Mari-Sisko,

mitä tehdä kesälomalla? Meillä on kolme lasta, jotka ovat 5, 4 ja 3-vuotiaita. Odotan neljättä lasta, joka syntyy syksyllä. Itse asiassa olen hyvin väsynyt. Kesämökillemme Saimaalle täytyy ajaa yli neljä tuntia ja lasten kanssa seitsemän. Sitten siellä on oltava kaksi viikkoa, koska matka on pitkä. Miehen koko suku on samalla mökillä ja niinpä tarjoilen ruokaa, tiskaan ja hoidan lapsia koko loman ajan. Mies ajaa nurmikkoa ja pelaa jalkapalloa sukulaisten kanssa. Ottaa kyllä muutaman lapsen usein mukaan peliin, se täytyy hänen kunniakseen sanoa.

Oikeastaan kun mietin asiaa, tämäkin kesäloma tuntuu jo etukäteen hyvin pitkältä. Lentomatkat ovat lasten kanssa ihan yhtä helvettiä, koska yksikään heistä ei jaksa istua yli tuntia paikoillaan. Haluaisin lämpöön, mutta en jaksaisi lähteä lasten kanssa minnekään. Ei ole rahaakaan sitä paitsi. Ostimme huonokuntoisen omakotitalon, joka nielee kaikki rahat. Mies nikkaroi taloa kaikki viikonloput. Viimeksi olimme kaksi vuotta sitten Espanjassa ja koko perhe sai vatsataudin. Vanhin lapsi ei halua ulkomaille vieläkään. Ehkä en halua itsekään. Perheen kanssa ainakaan. Olenko huono äiti?

Oikeastaan haluaisin ehkä olla vain yksin kotona koko kesän. Ehkä maata välillä vähän rannalla kirjan ja aurinkovarjon kanssa. Juoda toisinaan kulauksen alkoholitonta siideriä, pulahtaa uimaan, ottaa pikku nokoset, joilta voi herätä liian myöhään ja nähdä auringon laskevan, vaellella kuumia katuja pitkin yksinäiseen kotiin ja mennä nukkumaan ilman, että kukaan herättää koko seuraavana päivänä.

Tämmöistä ei ole sattunut kuuteen vuoteen. Nyt kun aloin asiaa miettiä, niin en ole ollut lomalla kuuteen vuoteen.

Terveisin,
Milla -80

Hyvä Milla,

ei ole mitään syytä masennukseen, vaikka elättekin juuri nyt niitä kuuluisia onnen ja huolen sävyttämiä ruuhkavuosia, jossa luovat ideat ovat tarpeen! Hienoja lomavaihtoehtoja löytyy kyllä, kun näkee hieman vaivaa!

Risteily ja päivä Tukholmassa tai Tallinnassa on aina hauska koko päivän seikkailu, jossa saa kulutettua pitkästä lomasta kaksi päivää! Paitsi, jos lapsi tulee merisairaaksi eikä nuku koko yönä tai saa pallomeressä potkun nenään, jota pitää paikkailla laivalääkärin luona.

Mutta onneksi Suomi on täynnä hurmaavia kesäretkikohteita! Nyt en keksi kyllä yhtäkään, sillä viime vuonna Ähtärissä tarvittiin pipoa ja kaulaliinaa ja niiden puutteessa iski korvatulehdus. Serenasta saimme vesirokon, siinä meni eräänä vuonna sairaalassa kaksi viikkoa.

Jospa vielä löytyisi halpoja äkkilähtöjä? Espanjasta tosin teillä oli jo huonoja kokemuksia, Kanarialta muistuukin mieleeni vastaava reissu. Saimme koko perheen voimin vatsataudin. Kaksi-vuotias kuopus käveli ympäri hotellihuonetta ja oksensi päälleen, koska makasimme miehen kanssa kylpyhuoneen lattialla oksentamassa ja tappelimme siitä, kuka saa käyttää vessaa suihkun lattian sijaan. Kukaan ei päässyt huoneesta ulos kauppaan asti ostamaan juotavaa. Sitten mentiinkin jo sairaalaan nesteytykseen.

Kuka semmoista haluaa? Ei kukaan.

Ehdotankin, että otat nyt heti lujasti mutta lempeästi vastuun omasta elämästäsi: pakkaa perheen laukut, ilmoita miehelle, että tarvitset lomaa ja lähetä heidät Saimaalle. Miehellä on siellä mukavaa, sinulla ei. Koko sukukin on hänellä apuna näemmä, joten heillä tulee varmasti yhdessä oikein ikimuistoinen loma.

Sillä välin sinä makaat viikon yksin rannalla kuvailemallasi tavalla. Tai kaksi, jos sinne Saimaalle asti lähtevät. Sen jälkeen et varmasti ole huono äiti ainakaan puoleen vuoteen. Rahaakin säästyy.

Tätä lomaa et kadu.

Kesäterveisin,
Mari-Sisko


Hyvä Mari-Sisko,

lämmin kiitos neuvoistasi ja terveisiä hiekkarannalta!

Oikeassa olit: en kadu. Mies saattaa katua kyllä, mutta nyt hänellä on oiva tilaisuus oppia hoitamaan kaikkia lapsia yksin ennen vauvan syntymää.

Hassua kyllä, hän soitteli jo kertaalleen ja ehdotti, että lähettäisimme ensi kesänä lapset suvun hoiviin viikoksi Saimaalle ja menisimme kahdestaan etelään. Pidin ehdotusta hyvänä.

Kiitos ja ihanaa kesää!

Milla -80






Tuntuu kuin -25°C

4.5.18


Ihan rehellisesti sanoen olisin mieluummin ollut ihan jossain muualla. Jonottamassa ämpäreitä jossain Tammiston kauppakeskuksessa, naapurin muijan järjestämässä eroottisten runojen illassa tai poistattamassa peräpukamia ilman puudutusta. Mutta kun millään näistä aktiviteeteista ei voinut korvata lapsen urheiluseuran pullanmyyntivuoroa niin olin sitten urheilukentän laidalla. Äitienpäivänä. Vuoronsa kunnialla hoitaneiden vanhempien pahaa silmää ei nimittäin kestänyt itse luciferkään.

Junnufutisturnauksen alkamisajankohta oli perinteen mukaisesti kellotettu ennemmin kolmekuisten vauvojen kuin esiteinien unirytmin mukaan. Erotuomari puhalsi ensimmäisen pelin käyntiin kahdeksalta aamulla, tasan. Sitä ennen piti normaalien aamutoimien lisäksi keittää 10 litraa kahvia ja ajaa puoli tuntia kentän laidalle. Kyseinen kahvimäärä olisi juuri ja juuri riittänyt pitämään omat silmät auki.

Oli juuri sellainen keli kuin keväällä näillä leveyksillä vain voi olla, tammikuun perusolemus ripauksella marraskuun epätoivoa. Sääsovellus oli aamulla näyttänyt puolipilvistä, joten oli pukenut optimistisesti vain tuulihousut ja peruskerraston. Se oli virhe. En huomannut katsoa, että rannikkoseudulle sovellus näytti myös puuskaista koillistuulta 12 m/s.

Stadionin pohjoisreunalla oli puoliksi sulanut lumikasa. Pystytin katoksen ja pöydän sen viereen. Kirjoitin kohmeisin sormin käyntikorttini toiselle puolelle hinnaston: pillimehu ja kahvi 1€, pulla 2,5€.

Halvalla meni. Olin käynyt ostamassa uuden termarin, kertiksiä, vadelmagrandia, teepussit, kahvit ja pullat Stockmannilta noin 50 hengelle. Laskeskelin, että joukkue olisi saanut virkistysrahastoonsa neljä kertaa enemmän rahaa, jos olisin vain pistänyt ostoskuitissa näkyneen summan suoraan jengin tilille. Ja jos vapaa-ajallenikin olisi laskenut hinnan, seniorikonsulttina laskutin työtunnista toista sataa, jokaisesta kahvikupillisesta olisi saanut pyytää 42.50€.

Se olisi epäilemättä ollut liikaa.

Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että olisin voinut jakaa kahvia ilmaiseksi. Paikalla ei ollut yhtä ainutta katsojaa, vanhemmat istuivat kodeissaan aamukahvilla tai tökkivät kännykkäänsä autoissaan parkkipaikalla. Klassinen kohtaanto-ongelma, joka normaalioloissa paikattiin markkinoinnilla. Tässä tilanteessa sitä ei paikattaisi edes jallukolalla.

Vaikka kauppa ei käynyt, tuuli sen sijaan kävi. Puhuri otti oikein vauhtia päätykatsomosta ja hyökkäsi täydellä teholla myyntiteltan kimppuun. Ensimmäisenä lähti katoskangas, sitten pullat. Ensimmäisen mokkapalan sai konkreettisesti naamaansa vierasjoukkueen valmentaja. En vaatinut siitä maksua. Pöytä pysyi pystyssä vain, jos siihen nojasi, mutta välillä piti kävellä, jotta ei iskenyt hypotermia. Kun termoskannu kaatui kolmannen kerran ja sen nokka murtui, näin siinä jonkinlaista vanhemmuuden symboliikkaa.

Rajansa kaikella. Niin ihmisen sietokyvyllä kuin kovamuovillakin. Kuulin mielessäni Pekka Poudan sanovan "Tuntuu kuin -25°C". Sama juttu vanhemmuudessa.

Asetin pöydän poikittain tuulensuojaksi ja kiedoin pöytäliinan ympärilleni. Sitten ostin itseltäni yhden alihinnoitellun pullan ja istuin termarin päälle odottelemaan loppuvihellystä. Varpaista oli lähtenyt tunto jo vartti sitten.

Pojan joukkue hävisi. Itkua tuhertava lauma lapsia lähti valumaan pukuhuonetta kohti. Olisi mieli tehnyt liittyä joukon jatkoksi, mutta hain pohjoispäätyyn lentäneen katoksen takaisin ja kasasin pöydän. Mietin, mitä tekisin 42 syömättömälle myyntiartikkelille. Vein ne pukuhuoneeseen, jossa haisi pettymys ja kura. Pojat ilahtuivat silminnähden.

Menin istumaan masentuneen jälkikasvuni viereen.

- Lähdetäänkö mäkkärin kautta kotiin?

Poika nyökkäsi ja nojasi olkapäätäni vasten.

- Anteeksi. Mä olisin halunnut voittaa, äitienpäivän kunniaksi.
- Tää on joukkuepeli, lohdutin, joukkueena nää kaikki hävitään tai voitetaan.
- Kiva kun sä tulit eikä aina Eija-Liisa.
- Mä lupaan tulla useammin.

Kotimatkalla kuuntelin radiohaastattelua, jossa joku psykoterapeutti kertoi, että lapsi kaipaa vanhemman hyväksyvää katsetta. Mietin, että on se kyllä toisinkin päin. Että on edes yksi asia, joka ei olekaan ihassama. Se lämmittää. Tuntuu kuin 225°C, uunituore pellillinen mokkapaloja.


Romaanihenkilön kuolema

27.4.18


Olin merkittävä romaanihenkilö. Niin luulin, kunnes kirjailija täysin syyttä tappoi minut sivulla 85. Tämä tapahtui kolmannella kirjoituskierroksella noin vain, hetken mielijohteesta, kirjailija oli taas huonolla tuulella ja krapulassa eikä keksinyt hyviä juonenkäänteitä.

Mielestäni olin kirjan paras hahmo, sillä luvalla sanoen, kirjailija ei ole kaksinen henkilökuvaaja ja muutenkin lahjoiltaan varsin keskinkertainen. Kuolemani jälkeen jouduin tietenkin koko loppukirjan ajan tyytymään vain pieniin viitteisiin ja sivumainintoihin. Halpa temppu, jolla aiheutettiin kirjaan ikään kuin yllättävä käänne ja jännite paremman puutteessa.

Jouduin seuraamaan muiden henkilöiden kasvua ohitseni: päähenkilöksi nousi keskenkasvuinen ja nyreä naishahmo. Olin sentään arvovaltainen ja viisas mies, jolla oli paljon enemmän sanottavaa kuin sillä huithapelilla, josta yritettiin nyt tehdä vahvaa sankaritarta.

Kirjailija oli jo kirjoittanut lukuisia kirjoja laskevien myyntilukujen varjossa. Epäilin hänen keksineen viimeiseksi pelastuskeinoksi naissankarittaren, sellainen on muotia nykyään. Ehkä hän havitteli jopa elokuvasopimusta laskevan uransa pelastukseksi, kuka näistä tietää.

Poistuin viittani helmoja heilauttaen romaanihahmojen hautausmaalle, joka alkoi olla aika täynnä. Kirjoja julkaistaan liikaa nykyään, sanon minä: kaikki tapetut hahmotkaan eivät mahdu enää hautausmaalle, joten ei ihme, ettei kaikille kirjoille riitä lukijoita.

Hautausmaalla tuntui olevan erityisen paljon mieshahmoja. Siellä he seisoskelivat ja kyräilivät toisiaan. Jokainen yritti näyttää siltä, ettei oikeasti kuulu tänne, vaan on joutunut tapetuksi puolivahingossa, ehkä lyöntivirheen tai muun kirjailijan oikun takia.

Aika alkoi käydä pitkäksi ja menin lopulta erään miesseurueen keskusteluun mukaan. Kävi ilmi, että heidätkin oli tapettu samasta syystä: vahvan naissankarin tieltä. Tällaisia olivat ajat nykyään.

Olimme yhtä mieltä taiteen laadun huomattavasta heikkenemisestä tällä vuosituhannella. Kirjallisuudesta tuskin syntyisi enää sukupolvia ja kansakuntia yhdistäviä klassikoita, sillä kuka jaksoi loputtomiin lukea näiden pinnallisten naishahmojen miesseikkailuista tai uran ja äitiyden haasteista? Todelliset aiheet vaativat suuria ja viisaita hahmoja, tällaisia kuin me - Tolstoin ja Dostojevskin hengessä!

Mutta ei sellaista osattu kirjoittaa enää nykyään. Ja jos osattiin, ei kukaan ostanut niitä kirjoja luettavaksi. Se oli tragedia, mutta minkä sille mahdoimme, parhaamme olimme yrittäneet ja silti joutuneet delete-nappulan alle. Sytytin piippuni ja pohdiskelimme miestovereiden kesken, kuinka ikävästi tupakointikin oli taiteesta kadonnut. Ei senkään päälle ymmärtänyt kukaan enää mitään, nyt oli vain kaikenlaista jaarittelua ilmastonmuutoksesta ja ympäristön suojelusta.

Kaikki ylevyys oli taiteesta kadonnut, totesimme yksissä tuumin ja jatkoimme hautausmaan ympäri käyskentelyä ajasta ikuisuuteen.


(Novellin nimi: kts. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema)

Kärpäsen asia

20.4.18
Photo by Manlake Gabriel on Unsplash

Kevään ensimmäinen kärpänen lensi sisään huhtikuun puolivälissä. Tai ehkä se oli ollut sisällä koko ajan, mistäs minä sen tiesin. Kärpänen oli aika iso, musta ja hiljainen, se lenteli vakaasti kuin torpedo ympäri huoneistoa kuin tupatarkastusta tehden. Sitten se laskeutui savulohisalaattiini.

Tuo oli juuri sitä lajia kärpänen, joka istuisi otsalle aamuyöllä, herättäisi juuri siihen aikaan, jonka jälkeen oli enää mahdotonta saada unta, mutta mahdoton herätäkään.

Huitaisin sen pois, ärsyttäviä otuksia.

- Hus, siitä.

Kärpänen sinkosi ilmaan ja laskeutui pöydälle käsivarren mitan päähän, hinkkasi etujalkojaan yhteen ja tuijotti minua kaleidoskooppisilmillään. Näki ehkä monta ihmistä ja monta salaattia, lattialistat ja kattolampun samaan aikaan. Kuka tietää, mitä kärpäsen päässä liikkui vai liikkuiko mitään. Kokosin haarukkaani lohta, kananmunaa ja salaattia.

Älä ole tuollainen, kärpänen sanoi. Hämmästyin. Otus otti uhmakkaasti pari askelta lähemmäs ja jatkoi närkästyneenä.

- Olen kyllästynyt huidotuksi tulemiseen. Te ihmiset olette pohjattoman itsekkäitä. Halusin vain hieman savulohta ennen pitkää matkaani, niin pienen palan, että sinä et sitä edes huomaisi.
- Mutta olet kärpänen! Olet likainen ja kannat tauteja!
- Tuo oli loukkavaa, kärpänen sanoi ja kääntyi selin minuun.
- Anteeksi nyt, mutta se on totta!

Kärpänen ei sanonut mitään, heilutteli vain hieman siipiään. En tiennyt, että kärpäset olivat tuollaisia mielensäpahoittajia. En kuitenkaan halunut olla moukkamainen, joten nostin vastahakoisesti kärpäselle pienen palan lohta pöydälle, se tuskin kaipaisi omaa lautasta. Syököön siitä.

Kärpänen kääntyi varovasti ja kipitti lohen ääreen. Söimme hiljaisuuden vallitessa.

- Mihin olet matkalla, kysyin, sillä olin tullut hieman uteliaaksi.
- Etelään. Aion lentää Vatikaaniin. Rupean paaviksi.
- Mahdotonta! Ei kärpänen voi olla katolisen kirkon johtaja!
- Miksei voisi, kärpänen kysyi. Jos kukaan ei vain ole yrittänyt aikaisemmin.
- Miksi et tyydy elämään kärpäsen elämää?
- Miksi tyytyisin?

Kysymyksillä vastailevat kärpäset olivat perseestä. Vaikka tavallaan sillä oli pointti. Täällä sai kukin elää juuri sellaista elämää kuin taisi, ylittää itsensä, ja uskoin itsekin yksilönvapauteen, mutta kohtuus nyt kaikessa. Kärpäsen suunnitelma ei ollut kunnianhimoinen, se oli mahdoton. Typerä kerrassaan. Siltä puuttui nöyryyttä ja perspektiiviä, tietenkin. Sehän oli vain aivoton hyönteinen, jonka kirjosieppo söisi huomenna. Kärpänen ei ikinä tulisi onnistumaan.

- On sinulla suuret suunitelmat, tuhahdin.
- Pieniä asioita ei tarvitse suunnitella. Ne voi toteuttaa heti.
- Mutta olet vain kärpänen! Viimeistään syksyllä olet vainaa! Mitenkäs sitten suu pannaan?
- Voithan sinäkin olla syksyllä kuollut.

Kuinka röyhkeää. Ajattelin, että haen sanomalehden niin kuin olisi pitänyt tehdä heti, mutta kärpänen arvasi aikeeni ja nousi siivilleen.

- Kiitos lohesta, se huusi ja lensi avoimesta parvekkeen ovesta ulos, kohti etelää. - Jää sinä vain tänne poukkoilemaan ikkunalasia vasten!

Perkele, ajattelin. Kärpäset olivat paljon ärsyttävämpiä kuin arvasinkaan. Söin salaattini ja jäin katselemaan ikkunasta ulos. Ikkunalasin välissä makasi musta ötökkä, kippuraiset jalat taivasta kohti. Oliko se paavi omassa lasikopissaan?

Päässäni alkoi soida suosikkibiisini.

We're in over our heads
But we're holdin' our breath
Will we ever get to the other side
Before there's nothing left?
Yeah, our bodies are weak
We're tired and hurtin'
Will we ever get to the other side?
Don't know
I'll die trying

Mummin Toyboy

13.4.18
Kuva: Pete Bellis / Unsplash


Tuli kevättä rintaan. Kävin kampaajalla värjäämässä harmaat piiloon ja ajattelin, että jospa pitkästä aikaa ottaisi taas miehen selibaattitalven jälkeen.

Tai oikeastaan ajattelin, että pojan. Ikäiseni miehet alkavat olla kärttyisiä ukkoja - ne, jotka ovat elossa ja vapaana siis. Varattuja en huoli. Ilomieliset miehet taas eivät kauaa vapaana pysy näillä markkinoilla, ja niinpä raihnaiset tai kärttyiset ukot ovat ainoa vaihtoehto omassa ikäryhmässäni.

Olin useampaa kokeillut ja kyllä oli vaikeaa. Kotimaassa nillä oli oma vakiosaunavuoro, jota ei voinut jättää teatterin takia väliin, oma tapa syödä uuniperunat tietyillä täytteillä ja tietenkin uniongelmia, joiden takia päädyin kerran jos toisenkin nukkumaan jollekin nitisevälle varahetekalle. Ulkomailla - jos heidät sai jotenkin lähtemään - vasta vaikeaa olikin: lentokentällä oli jonoa ja liikaa nesteitä matkatavaroissa, sää oli aina liian kuuma tai liian kylmä eikä se englantikaan sitten sujunut ihan niin kuin oli kotimaassa kuvailtu. Musikaaleista ne harvemmin olivat kiinnostuneita, joten helpompaa oli reissata yksin tai ystävättärien kanssa.

Tyttärieni aviomiehet sen sijaan olivat aivan toista maata ja siitä johtui mieleeni, että miksipä ei. Internetistähän löytyy nykyään mitä vaan, ties vaikka nuorempi mies vanhemmalle rouvallekin.

Ja sieltähän se Janikin sitten löytyi: kolmen lapsen yhteishuoltaja, jolla olisi joka toinen viikko elämässä vapaata. Se riitti minulle, joka toisen viikon pidin mielellään itse.

Jani oli 18 vuotta nuorempi. Vajaa nelikymppinen siis, ei ihan poika enää, mutta riittävästi. Hän etsi vanhempaa naista, jolla ei olisi omia lapsia riesana. Minulla niitä ei lähimailla ollut, lapsenlapsetkin oli viety ulkomaille asumaan.

Kun kysyin ensitreffeillä kahvilassa syytä lapsettoman kumppanin toiveeseen, hän kertoi, että uusperheiden yhdistäminen oli yhtä helvettiä. Omien lasten ja exän lisäksi riippana olivat vielä toisen lapset ja exät, joten vapaapäiviä, lomia ja lasten harrastuksia oli aivan mahdotonta yhdistää mitenkään niin, ettei jollain olisi aina paha mieli, lapsella tai aikuisella. Pahimmassa tapauksessa sai vielä kiukkupuheluja uuden kumppanin exältä, joka halusi kertoa, miten sietämättömän ihmisen kanssa oli tullut pariuduttua ja tarkistaa, kuinka sietämätön oli uusi kumppani, joka hoitaisi nyt hänen kullannuppujaan myös.

Ymmärsin yskän. Minulla ei ollut kuin maailmalla olevat aikuiset lapset ja kissa. Molemmista yhtä vähän vaivaa Janille.

Ensimmäiset pari kuukautta menivät mainiosti. Jani oli aivan hurmaava, eri tavalla huomaavainen ja globaali kuin ikäiseni miehet ikinä. Kävimme viikonloppuisin kylpylöissä ja kaupunkilomilla ja usein meitä luultiin äidiksi ja pojaksi. Se ei meitä haitannut, nauratti vain.

Olisin voinut jatkaa näin ikuisesti, mutta jostain syystä Jani halusi, että tapaisin hänen lapsensa. En halunnut. Kinastelimme siitä muutaman kuukauden, kunnes kävi niin, että Janin exä sairastui juuri silloin kun meidän olisi pitänyt lähteä Naantalin kylpylään. Kyllä harmitti. Ehdotin, että menisin sinne yksin, mutta Jani halusi ottaa lapsensa mukaan. Olisi kuulemma luonnollinen ja helppo paikka tutustua, kun lapsilla oli paljon tekemistä.

Siinä kohtaa oli myöhäistä sanoa, että eikös meidän sopimukseen kuulunut nimenomaan lapsetonta laatuaikaa. Kadutti oma kiltteyteni: olisi pitänyt heti ensitreffeillä tähdentää, että kun Jani ei halunnut kumppanillaan olevan lapsia kuvioissa, niin en halunnut minäkään. Olin pitänyt tätä itsestäänselvänä, mutten ollut tajunnut, että nykyisät olivat erilaisia ja saattaisivat haluta sotkea pikkumussukkansa mukaan suhteen laatuaikaan.

Tässä oli kyllä sukupolviero. Oman eroni jälkeen oli aikoinaan työ ja tuska saada tytöt tungettua isälleen edes yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa. Toisen se aina perui, vaikka kahdesta viikonlopusta kuussa oli kirjallinen sopimuskin. Mutta lapsetonta laatuaikaa oli myöhäistä selventää Janille enää, sillä nykyaikainen superisä loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten tietenkin. Sen verran minäkin ymmärsin.

Pitkin hampain myönnyin ja varasin itselleni oman huoneen sekä runsaasti pitkiä savihoitoja ja hierontoja. Minä en lastenaltaaseen astuisi enää ikipäivänä.

Jani esitteli minut lapsilleen hyvänä ystävänä. Yksikään lapsista ei sanonut kädestä päivää. Pidin sitä jo pahaenteisenä asiana viikonlopun kannalta. Jos jotain en siedä, niin huonosti kasvatettuja lapsia. Vanhin tytär, joka oli 10 vuotta katsoi minua vain epäluuloisena eikä sanonut mitään. 8-vuotias poika kutsui minua heti mummiksi, ja vetäisin Mimosa-drinkkini väärään kurkkuun. Jani naurahti hermostuneesti ja kertoi, että nimeni oli Anneli. Nuorin 5-vuotias ei sanonut mitään mistä olisi saanut selvää, koska keskittyi raivoamaan ja kierimään lattialla syystä, joka ei minulle koskaan selvinnyt.

Hämmentyneenä seurasin, miten Jani istui lapsen viereen lattialle. Siinä hän istui ja suhisi keskellä hienon hotellin aulaa, hyräili ja hyssytteli raivoavan lapsen vieressä. Kaksi muuta istui pelaamassa kännykällä ihan kuin tilanne olisi aivan normaali. Kun lapsen kierimistä ja Janin istuskelua oli jatkunut vartin verran ja Mimosani oli loppu, kysyin viimein Janilta, että mitä teet. Hän vastasi rauhoittavansa lasta. Eihän se nyt näin rauhoitu, vaan viemällä niskaperseotteella huoneeseen huutamaan pois muita häiritsemästä, vastasin.

Jani pöyristyi. Kuulemma ehkä 80-luvulla olivat olleet tapana moiset lasta häpäisevät ja traumatisoivat kasvatusmenetelmät, mutta nykypäivä oli erilaista ja minun oli Janin mielestä parempi poistua mielipiteineni. Olin samaa mieltä ja lähdin hierontaan.

Tapasimme vasta illallisella, jonne Jani tuli jokseenkin uupuneen näköisenä. Tällä kertaa 8-vuotias sai raivarit ruuasta, joka ei häntä miellyttänyt. Jani siinä sitten neuvotteli koko aterian ajan siitä, mikä hänelle mahdollisesti maistuisi eikä rauhallisesta ruokailusta tullut kellään mitään.

Voi helvetti. Söin ruokani ja sanoin meneväni vielä hieman baariin istumaan, yksin. Jani nyökkäsi kiukkuisen näköisenä ja jatkoi neuvottelua siitä, oliko omenapiirakka pahinta, mitä 8-vuotiaan elämässä saattoi sattua vai ei.

Onnekseni tapasin baarissa Juhanin, joka istui baaritiskin ääressä yksin ja halusi tarjota minulle shampanjaa. Hän oli miellyttävä eläkkeellä oleva herra, joka asui yleensä Espanjassa, mutta oli Suomessa poikkeuksellisesti käymässä senioriseuransa järjestämällä kylpylämatkalla. Hän kaipasi kuulemma Espanjan piirien jälkeen uusia kauniita kasvoja ympärilleen - ymmärsin, että Espanjaan oli tainnut jäädä jäähylle joku liian omistushaluinen suomalainen leskirouva.

Sovin Juhanin kanssa seuraavalle päivälle kylpylätreffit, mikä olikin hyvä, sillä Janista en nähnyt enää muuta kuin silloin tällöin käytävällä vilahtavan lauman, jossa yleensä ainakin yksi lapsi karjui täyttä häkää jostain epäselvästä aiheesta ja Jani veti jotakuta heistä kädestä tai jalasta eteenpäin kärsivin ilmein.

Korvatillikkaa ne olisivat tarvinneet kaikki, mutta Jani ei tarvinnut sitä mielipidettä, joten pysyin heistä kaukana.

Sovimme Juhanin kanssa, että lähtisin seuraavalla viikolla hänen Espanjan huvilalleen käymään avoimella paluulipulla. Laitoin Janille kotoa viestin, jossa toivotin kaikkea hyvää ja kerroin lähteväni toviksi ulkomaille. Hän vastasi siihen peukulla.

Mitä lie sekin sitten tarkoitti, en tiedä, mutta en jäänyt sitä suremaan, vaan tilasin lentokentällä toisenkin Mimosan elämän uudelle keväälle.


Sisällön tarjoaa Blogger.