Tietoa mainostajalle ›

Featured

8/recent

Kärpäsen asia

20.4.18
Photo by Manlake Gabriel on Unsplash

Kevään ensimmäinen kärpänen lensi sisään huhtikuun puolivälissä. Tai ehkä se oli ollut sisällä koko ajan, mistäs minä sen tiesin. Kärpänen oli aika iso, musta ja hiljainen, se lenteli vakaasti kuin torpedo ympäri huoneistoa kuin tupatarkastusta tehden. Sitten se laskeutui savulohisalaattiini.

Tuo oli juuri sitä lajia kärpänen, joka istuisi otsalle aamuyöllä, herättäisi juuri siihen aikaan, jonka jälkeen oli enää mahdotonta saada unta, mutta mahdoton herätäkään.

Huitaisin sen pois, ärsyttäviä otuksia.

- Hus, siitä.

Kärpänen sinkosi ilmaan ja laskeutui pöydälle käsivarren mitan päähän, hinkkasi etujalkojaan yhteen ja tuijotti minua kaleidoskooppisilmillään. Näki ehkä monta ihmistä ja monta salaattia, lattialistat ja kattolampun samaan aikaan. Kuka tietää, mitä kärpäsen päässä liikkui vai liikkuiko mitään. Kokosin haarukkaani lohta, kananmunaa ja salaattia.

Älä ole tuollainen, kärpänen sanoi. Hämmästyin. Otus otti uhmakkaasti pari askelta lähemmäs ja jatkoi närkästyneenä.

- Olen kyllästynyt huidotuksi tulemiseen. Te ihmiset olette pohjattoman itsekkäitä. Halusin vain hieman savulohta ennen pitkää matkaani, niin pienen palan, että sinä et sitä edes huomaisi.
- Mutta olet kärpänen! Olet likainen ja kannat tauteja!
- Tuo oli loukkavaa, kärpänen sanoi ja kääntyi selin minuun.
- Anteeksi nyt, mutta se on totta!

Kärpänen ei sanonut mitään, heilutteli vain hieman siipiään. En tiennyt, että kärpäset olivat tuollaisia mielensäpahoittajia. En kuitenkaan halunut olla moukkamainen, joten nostin vastahakoisesti kärpäselle pienen palan lohta pöydälle, se tuskin kaipaisi omaa lautasta. Syököön siitä.

Kärpänen kääntyi varovasti ja kipitti lohen ääreen. Söimme hiljaisuuden vallitessa.

- Mihin olet matkalla, kysyin, sillä olin tullut hieman uteliaaksi.
- Etelään. Aion lentää Vatikaaniin. Rupean paaviksi.
- Mahdotonta! Ei kärpänen voi olla katolisen kirkon johtaja!
- Miksei voisi, kärpänen kysyi. Jos kukaan ei vain ole yrittänyt aikaisemmin.
- Miksi et tyydy elämään kärpäsen elämää?
- Miksi tyytyisin?

Kysymyksillä vastailevat kärpäset olivat perseestä. Vaikka tavallaan sillä oli pointti. Täällä sai kukin elää juuri sellaista elämää kuin taisi, ylittää itsensä, ja uskoin itsekin yksilönvapauteen, mutta kohtuus nyt kaikessa. Kärpäsen suunnitelma ei ollut kunnianhimoinen, se oli mahdoton. Typerä kerrassaan. Siltä puuttui nöyryyttä ja perspektiiviä, tietenkin. Sehän oli vain aivoton hyönteinen, jonka kirjosieppo söisi huomenna. Kärpänen ei ikinä tulisi onnistumaan.

- On sinulla suuret suunitelmat, tuhahdin.
- Pieniä asioita ei tarvitse suunnitella. Ne voi toteuttaa heti.
- Mutta olet vain kärpänen! Viimeistään syksyllä olet vainaa! Mitenkäs sitten suu pannaan?
- Voithan sinäkin olla syksyllä kuollut.

Kuinka röyhkeää. Ajattelin, että haen sanomalehden niin kuin olisi pitänyt tehdä heti, mutta kärpänen arvasi aikeeni ja nousi siivilleen.

- Kiitos lohesta, se huusi ja lensi avoimesta parvekkeen ovesta ulos, kohti etelää. - Jää sinä vain tänne poukkoilemaan ikkunalasia vasten!

Perkele, ajattelin. Kärpäset olivat paljon ärsyttävämpiä kuin arvasinkaan. Söin salaattini ja jäin katselemaan ikkunasta ulos. Ikkunalasin välissä makasi musta ötökkä, kippuraiset jalat taivasta kohti. Oliko se paavi omassa lasikopissaan?

Päässäni alkoi soida suosikkibiisini.

We're in over our heads
But we're holdin' our breath
Will we ever get to the other side
Before there's nothing left?
Yeah, our bodies are weak
We're tired and hurtin'
Will we ever get to the other side?
Don't know
I'll die trying

Mummin Toyboy

13.4.18
Kuva: Pete Bellis / Unsplash


Tuli kevättä rintaan. Kävin kampaajalla värjäämässä harmaat piiloon ja ajattelin, että jospa pitkästä aikaa ottaisi taas miehen selibaattitalven jälkeen.

Tai oikeastaan ajattelin, että pojan. Ikäiseni miehet alkavat olla kärttyisiä ukkoja - ne, jotka ovat elossa ja vapaana siis. Varattuja en huoli. Ilomieliset miehet taas eivät kauaa vapaana pysy näillä markkinoilla, ja niinpä raihnaiset tai kärttyiset ukot ovat ainoa vaihtoehto omassa ikäryhmässäni.

Olin useampaa kokeillut ja kyllä oli vaikeaa. Kotimaassa nillä oli oma vakiosaunavuoro, jota ei voinut jättää teatterin takia väliin, oma tapa syödä uuniperunat tietyillä täytteillä ja tietenkin uniongelmia, joiden takia päädyin kerran jos toisenkin nukkumaan jollekin nitisevälle varahetekalle. Ulkomailla - jos heidät sai jotenkin lähtemään - vasta vaikeaa olikin: lentokentällä oli jonoa ja liikaa nesteitä matkatavaroissa, sää oli aina liian kuuma tai liian kylmä eikä se englantikaan sitten sujunut ihan niin kuin oli kotimaassa kuvailtu. Musikaaleista ne harvemmin olivat kiinnostuneita, joten helpompaa oli reissata yksin tai ystävättärien kanssa.

Tyttärieni aviomiehet sen sijaan olivat aivan toista maata ja siitä johtui mieleeni, että miksipä ei. Internetistähän löytyy nykyään mitä vaan, ties vaikka nuorempi mies vanhemmalle rouvallekin.

Ja sieltähän se Janikin sitten löytyi: kolmen lapsen yhteishuoltaja, jolla olisi joka toinen viikko elämässä vapaata. Se riitti minulle, joka toisen viikon pidin mielellään itse.

Jani oli 18 vuotta nuorempi. Vajaa nelikymppinen siis, ei ihan poika enää, mutta riittävästi. Hän etsi vanhempaa naista, jolla ei olisi omia lapsia riesana. Minulla niitä ei lähimailla ollut, lapsenlapsetkin oli viety ulkomaille asumaan.

Kun kysyin ensitreffeillä kahvilassa syytä lapsettoman kumppanin toiveeseen, hän kertoi, että uusperheiden yhdistäminen oli yhtä helvettiä. Omien lasten ja exän lisäksi riippana olivat vielä toisen lapset ja exät, joten vapaapäiviä, lomia ja lasten harrastuksia oli aivan mahdotonta yhdistää mitenkään niin, ettei jollain olisi aina paha mieli, lapsella tai aikuisella. Pahimmassa tapauksessa sai vielä kiukkupuheluja uuden kumppanin exältä, joka halusi kertoa, miten sietämättömän ihmisen kanssa oli tullut pariuduttua ja tarkistaa, kuinka sietämätön oli uusi kumppani, joka hoitaisi nyt hänen kullannuppujaan myös.

Ymmärsin yskän. Minulla ei ollut kuin maailmalla olevat aikuiset lapset ja kissa. Molemmista yhtä vähän vaivaa Janille.

Ensimmäiset pari kuukautta menivät mainiosti. Jani oli aivan hurmaava, eri tavalla huomaavainen ja globaali kuin ikäiseni miehet ikinä. Kävimme viikonloppuisin kylpylöissä ja kaupunkilomilla ja usein meitä luultiin äidiksi ja pojaksi. Se ei meitä haitannut, nauratti vain.

Olisin voinut jatkaa näin ikuisesti, mutta jostain syystä Jani halusi, että tapaisin hänen lapsensa. En halunnut. Kinastelimme siitä muutaman kuukauden, kunnes kävi niin, että Janin exä sairastui juuri silloin kun meidän olisi pitänyt lähteä Naantalin kylpylään. Kyllä harmitti. Ehdotin, että menisin sinne yksin, mutta Jani halusi ottaa lapsensa mukaan. Olisi kuulemma luonnollinen ja helppo paikka tutustua, kun lapsilla oli paljon tekemistä.

Siinä kohtaa oli myöhäistä sanoa, että eikös meidän sopimukseen kuulunut nimenomaan lapsetonta laatuaikaa. Kadutti oma kiltteyteni: olisi pitänyt heti ensitreffeillä tähdentää, että kun Jani ei halunnut kumppanillaan olevan lapsia kuvioissa, niin en halunnut minäkään. Olin pitänyt tätä itsestäänselvänä, mutten ollut tajunnut, että nykyisät olivat erilaisia ja saattaisivat haluta sotkea pikkumussukkansa mukaan suhteen laatuaikaan.

Tässä oli kyllä sukupolviero. Oman eroni jälkeen oli aikoinaan työ ja tuska saada tytöt tungettua isälleen edes yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa. Toisen se aina perui, vaikka kahdesta viikonlopusta kuussa oli kirjallinen sopimuskin. Mutta lapsetonta laatuaikaa oli myöhäistä selventää Janille enää, sillä nykyaikainen superisä loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten tietenkin. Sen verran minäkin ymmärsin.

Pitkin hampain myönnyin ja varasin itselleni oman huoneen sekä runsaasti pitkiä savihoitoja ja hierontoja. Minä en lastenaltaaseen astuisi enää ikipäivänä.

Jani esitteli minut lapsilleen hyvänä ystävänä. Yksikään lapsista ei sanonut kädestä päivää. Pidin sitä jo pahaenteisenä asiana viikonlopun kannalta. Jos jotain en siedä, niin huonosti kasvatettuja lapsia. Vanhin tytär, joka oli 10 vuotta katsoi minua vain epäluuloisena eikä sanonut mitään. 8-vuotias poika kutsui minua heti mummiksi, ja vetäisin Mimosa-drinkkini väärään kurkkuun. Jani naurahti hermostuneesti ja kertoi, että nimeni oli Anneli. Nuorin 5-vuotias ei sanonut mitään mistä olisi saanut selvää, koska keskittyi raivoamaan ja kierimään lattialla syystä, joka ei minulle koskaan selvinnyt.

Hämmentyneenä seurasin, miten Jani istui lapsen viereen lattialle. Siinä hän istui ja suhisi keskellä hienon hotellin aulaa, hyräili ja hyssytteli raivoavan lapsen vieressä. Kaksi muuta istui pelaamassa kännykällä ihan kuin tilanne olisi aivan normaali. Kun lapsen kierimistä ja Janin istuskelua oli jatkunut vartin verran ja Mimosani oli loppu, kysyin viimein Janilta, että mitä teet. Hän vastasi rauhoittavansa lasta. Eihän se nyt näin rauhoitu, vaan viemällä niskaperseotteella huoneeseen huutamaan pois muita häiritsemästä, vastasin.

Jani pöyristyi. Kuulemma ehkä 80-luvulla olivat olleet tapana moiset lasta häpäisevät ja traumatisoivat kasvatusmenetelmät, mutta nykypäivä oli erilaista ja minun oli Janin mielestä parempi poistua mielipiteineni. Olin samaa mieltä ja lähdin hierontaan.

Tapasimme vasta illallisella, jonne Jani tuli jokseenkin uupuneen näköisenä. Tällä kertaa 8-vuotias sai raivarit ruuasta, joka ei häntä miellyttänyt. Jani siinä sitten neuvotteli koko aterian ajan siitä, mikä hänelle mahdollisesti maistuisi eikä rauhallisesta ruokailusta tullut kellään mitään.

Voi helvetti. Söin ruokani ja sanoin meneväni vielä hieman baariin istumaan, yksin. Jani nyökkäsi kiukkuisen näköisenä ja jatkoi neuvottelua siitä, oliko omenapiirakka pahinta, mitä 8-vuotiaan elämässä saattoi sattua vai ei.

Onnekseni tapasin baarissa Juhanin, joka istui baaritiskin ääressä yksin ja halusi tarjota minulle shampanjaa. Hän oli miellyttävä eläkkeellä oleva herra, joka asui yleensä Espanjassa, mutta oli Suomessa poikkeuksellisesti käymässä senioriseuransa järjestämällä kylpylämatkalla. Hän kaipasi kuulemma Espanjan piirien jälkeen uusia kauniita kasvoja ympärilleen - ymmärsin, että Espanjaan oli tainnut jäädä jäähylle joku liian omistushaluinen suomalainen leskirouva.

Sovin Juhanin kanssa seuraavalle päivälle kylpylätreffit, mikä olikin hyvä, sillä Janista en nähnyt enää muuta kuin silloin tällöin käytävällä vilahtavan lauman, jossa yleensä ainakin yksi lapsi karjui täyttä häkää jostain epäselvästä aiheesta ja Jani veti jotakuta heistä kädestä tai jalasta eteenpäin kärsivin ilmein.

Korvatillikkaa ne olisivat tarvinneet kaikki, mutta Jani ei tarvinnut sitä mielipidettä, joten pysyin heistä kaukana.

Sovimme Juhanin kanssa, että lähtisin seuraavalla viikolla hänen Espanjan huvilalleen käymään avoimella paluulipulla. Laitoin Janille kotoa viestin, jossa toivotin kaikkea hyvää ja kerroin lähteväni toviksi ulkomaille. Hän vastasi siihen peukulla.

Mitä lie sekin sitten tarkoitti, en tiedä, mutta en jäänyt sitä suremaan, vaan tilasin lentokentällä toisenkin Mimosan elämän uudelle keväälle.


Suihku

6.4.18


Nuorehko kerroslähetti koputti ovelleni ja tuli huoneeseeni kirjepinon kanssa. Hän näytti tyrmistyneeltä ja poistui nopeasti. Kuulin käytävästä puhetta.

Tsiisös, tuol döfää iha himmeelle.

En ollut aivan varma, mitä hän tarkoitti, mutta kehonkielestä päättelin, että putkiremonttini alkoi vaatia veronsa. En ollut käynyt kahteen viikkoon suihkussa. Olin remonttievakossa kesämökilläni, eikä juoksevaa vettä ollut sielläkään. Huhtikuussa jatkuvat yöpakkaset pitivät huolen, että omaa kaivoa ei voinut käyttää vaan käyttövesi oli haettava kaupalta. Siinä ei paljon muuta kuin kainaloita hieman huljuteltu.

Otin ruutuvihkoni esiin ja kirjasin ylös potentiaaliset peseytymisvaihtoehdot.

- Työpaikan naisten wc:n bidee.
- Tytär 458 km.
- Murtautuminen Reinon asuntoon.
- Uimahalli.

Sitten tein riskianalyysin.

Ensimmäisestä saattaisi näin #metoo-aikoina saada potkut ja sitä en näin lähellä eläkeikää halunnut riskeerata.

Toinen tuntui bensakuluineen kolmen ja puolen minuutin takia liioittelulta.

Kolmas tuntui pitkään ystävyyteemme nähden liioittelulta. Reino palaisi Espanjasta vasta toukokuun alussa.

Neljäs tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Olin vihannut uimahalleja 14-vuotiaasta lähtien.

Ei tarvinnut olla kemiantehtaan riskipäällikkö, joka olin, ymmärtääkseen, mitä kaikkia ruumiinosia uimahallivedessä uitettiin. Nenäontelot influenssa-aikaan tai jalkasieni eivät olleet pahimmasta päästä. Hiuspohja, ruvet, varpaanvälit, kainalot ja eräätkin ihmisruumiin poistoputket lilluivat siellä myös, siinä samassa vedessä, jota meni silmiin ja suuhun. Mikä ihmisiä vaivasi? Miksi he ehdoin tahdoin menivät kylpemään kylmään veteen satojen muiden ihmisten kanssa? Ruttoepidemia oli hyvin todennäköisesti saanut alkunsa kylpylästä.

Olihan siinä toki sitä henkistäkin kuormaa.

Uimaopettaja rottinkisilmukkansa kanssa. Märkien kankkujen lätsähtely toisiaan vasten pukuhuoneen ruuhkassa. Pyyhe-erehdykset. Löylyä heittävät käppäukot, jotka eivät käyttäneet minkäänlaista istuinsuojaa. Epämääräinen altaassa tapahtunut käpälöiminen.

Ja tietenkin isommat pojat kolttosineen. Kerran ne olivat katkaisseet uimahousuistani kiristysnarun. Kun hyppäsin pää edellä viitosesta tehdäkseni vaikutuksen Markettaan, housut putosivat kesken ilmalennon ja jäivät kolmosen ponnahduslautaan roikkumaan. Marketta nauroi kaksinkerroin kun minä juoksin kannikat vilkkuen suihkuun.

Olihan siitä jo toki aikaa, mutta aika ei paranna kaikkia haavoja.

Ja halli oli kuitenkin tässä tilanteessa ainoa vähänkään järkevä vaihtoehto. Valitettavasti. Päätin käydä kysymässä, saisiko siellä käydä vain suihkussa. Pakkasin suihkusandaalit, pefletin, pyyhkeen ja palasaippuan kassiin ja hurautin aamulla hallille.

- Päivää, mitä maksaisi pelkkä suihkussa käyminen?
- Viisi euroa.
- Mutta sehän on yhden uintikerran hinta!
- Meillä ei oikein ole muita tuotteita kuin uintikertoja. Tämä on uimahalli.

Kai minä nyt sen tiesin. Mutta oli järjetöntä tuhlausta maksaa viittä euroa pelkästä kolmen ja puolen minuutin suihkusta. Ihan yhtä älytöntä oli muuttaa kolmen kuukauden putkiremontin takia vuokra-asuntoon pelkän suihkun takia.

Kassa havaitsi närkästykseni ja kiirehti lisäämään, että kannatti käydä kokeilemassa myös uimista, altaassa oli näin aamuisin hyvin tyhjää ja radalla sai uida aivan omaan tahtiin.

- En omista uimahousuja.
- Meillä on myös laina-asuja.

Vavahdin.

- Siis sellaisia, jotka ovat olleet muiden ihmisten päällä?
- Niin, tietenkin. Mutta katsotaanpa... miesten uima-asuissa on tällä hetkellä vain tämä XXL-koko, joka lienee teille liian iso. Jäljellä on vain naisten uima-asuja. Ja sitten yksi burkini, mutta...
- Mikä?
- Burkini. Mutta se on musliminaisten käyttämä uima-asu. Sellainen peittävämpi.
- Saanko nähdä?
- Toki. Mutta se on siis naisten asu, kassa tarkensi.

Myyjä toi epävarman oloisena näytille pitkän, mustan uimapuvun, joka koostui sekä pitkähihaisesta, hupullisesta paidasta että nilkoista kiristettävistä pirkistä housuista.

Ilahduin suunnattomasti. Burkinihan oli täydellinen uima-asu! Ensimmäinen todellinen uimapuku eikä mikään säälittävä rääsy arkojen paikkojen peittona.

Jos uimassa piti käydä, miksi oli tarpeen häpäistä itsensä riskialttiissa makkarankuoressa, jossa ikävästi näkyi sukukalleuksien asettelu? Ihmisen nahka oli tavattoman ruma, täynnä kaiken maailman näppylöitä, muhkuroita, lerpakkeita, röpelöä ja vesirokon arpia. Mitä vähemmän siitä näkyi, sen parempi. Ymmärtääkseni naisetkin stressasivat ja inhosivat uimapuvussa esiintymistä.

Burkinin kanssa kun käyttäisi vielä uimatossuja, uimalaseja ja nenäsuljinta, voisi uida riittävän rennoissa ja hygieenisissä oloissa ilman turhaa alastomuuden riskiä. Ja käydä suihkussa samaan hintaan.

Hypistelin burkinia voimaantuneena. Kaikki järjestyisi.

Ostin mukisematta viiden euron lipun ja siirryin pesuhuoneen puolelle. Heitin löylyä niin reippaasti, että varmasti kaikki pöpöt kuolivat. Samalla poistuivat myös teini-ikäiset pojat. Nojasin selkäni kuumiin paneeleihin. Kun pääsisin töihin ottaisin  yhteyttä tuttuun suojavaatevalmistajaan ja tilaisin itselleni mittojen mukaan tehdyn burkinin.

Tunsin kevättä rinnassa, pitkästä aikaa. Marketan nauru pääni sisällä vaimeni suihkun kohinaan.


Typerä opettaja

23.3.18
Photo by Tadas Mikuckis


- Mua ei huvita käydä pianotunneilla enää, Anni sanoi Maijulle kerran, kun he kävelivät koulusta kotiin.

- Miksei, sähän soitat tosi hyvin? Maiju kysyi.

- Emmä tiedä. Se opettaja on alkanut kommentoida kaikkea tyhmää, että sinullapa on kaunis ehostus tänään ja blaa blaa. Tuijottaa syvälle silmiin, se luulee varmaan olevansa hauska tai kohtelias tai jotain. Ja viimeksi se otti mua reidestä kiinni vähän vaivihkaa.

- Hyi helvetti, Maiju kirkaisi. - Eihän se nyt sillee voi tehdä, sehän on about sata??

Anni oli helpottunut, että Maiju tajusi heti.

Hän oli käynyt samalla soitonopettajalla jo pitkään, ihan pikkutytöstä asti. Opettaja oli ollut aina mukava, mutta ankara, varsinkin jos läksyt olivat jääneet tekemättä. Hänellä oli ihan harmaa tukka ja iso vatsa ja hän hymyili maireasti äidille. Vähitellen Annista tuli opettajan lempioppilas, ei lahjakkuutensa, vaan tunnollisuutensa takia. Pianonsoitto oli ihan hauskaa vaihtelua koulunkäynnille ja äiti kuunteli hänen soittoaan mielellään.

Mutta jotenkin tunnelma muuttui tunneilla, kun Anni meni yläasteelle ja alkoi meikata. Opettajan mielestä se oli hupaisaa. Annin mielestä se ei kuulunut opettajalle ollenkaan, eikä siitä olisi tarvinnut sanoa mitään. Hän ei vastannut, vaan kuittasi vaatteisiin tai kauniisiin silmiin liittyvät kommentit viileällä hymyllä ja jatkoi soittamista. Opettaja oli typerä. Onneksi Maiju ymmärsi.

- Hyi helvetti, Maiju sanoi uudestaan. - Ootko kertonut sun äidille?

- No en. Äidin mielestä se on hyvä opettaja ja olen edistynyt tosi paljon. Mitä jos se sanoo opettajalle jotain? Mä kuolisin häpeästä!

- Se on totta, vanhemmat ei tajua ikinä mitään, Maiju myönsi. - Mutta älä välitä, mä tuun sun mukaan ens kerralla.

- Mitä jos se suuttuu?

- No mitä väliä? Sanot sille, että me ollaan bestiksiä ja käydään kaikkialla yhdessä. Mä hoidan tän homman, trust me.

Anni tiesi, että Maijuun pystyi luottamaan. Hän uskalsi mitä tahansa, Maiju ei ollut ujo, kuten hän.

Seuraavalla viikolla he tapasivat Annin kotioven edessä. Anni yritti kysellä, mitä Maijulla oli mielessä, mutta Maiju vain hymyili arvoituksellisesti.

Opettaja oli vähän hämmästynyt Maijun nähdessään, mutta osoitti hänelle tuolin huoneen nurkasta. Maiju ei mennyt sinne.

- Mä tulin itse asiassa Annin äidin pyynnöstä vähän kuvaamaan, miten Anni edistyy ja millanen tämä tunti on, Maiju sanoi asettuen pianon sivuun seisomaan. - Että jos sulle sopii, niin seison ihan hiljaa tässä pianon takana vaan ja kuvaan vähän, me tehdään tästä ehkä joku tubetus myös, Anni on niin superlahjakas.

Opettaja sanoi vähän epävarmasti, ettei sellainen ollut tapana eikä hän haluaisi olla videolla mukana, mutta jos Annin äiti oli pyytänyt niin kai Annia sitten voisi kuvata. Ellei se häirinnyt Annia.

- Ei ollenkaan, Anni sanoi ja keskittyi tuijottamaan koskettimia.

Opettaja pysyi koko soittotunnin ajan hyvin etäällä Annista. Maiju liikkui pianon ja Annin ympärillä hiljaa ja kerran hän pysähtyi kuvaamaan opettajaa huomattavan läheltä. Opettaja näytti selvästi vaivaantuneelta, mutta ei sanonut mitään.

- Joo kiitti tosi paljon, Maiju sanoi tunnin päättyessä. - Tästä tuli tosi hyvää matskua, tägätään sut kuitenkin näihin mukaan niin saatte opistolle hyvää mainosta tuolla somessa.

Opettaja nyökkäsi ja arveli, että ehkä ensi kerralla voisi kuitenkin keskittyä vain soittamiseen.

Myöhemmin Maiju kysyi Annilta, oliko opettajan kanssa ollut vielä ongelmia vai oliko hän silmiin tuijottelun sijaan keskittynyt vain soittamiseen, kuten oli luvannut.

- Ei se ole sanonut enää kertaakaan mun ulkonäöstä mitään, Anni sanoi. - Se varmaan säikähti, kun kuuli, että äiti haluaa tietää mitä tunneilla tapahtuu.

- Miehet on urpoja, Maiju sanoi. - Kerrot vaan, jos se tekee vielä jotain tyhmää, niin tuun uudestaan mukaan ja kuvaan sitä lähikuvassa koko tunnin.

Se tuntui Annista hyvältä.



Surumiekka

16.3.18

Päiväkodin eteisessä haisi märkä kumisaapas. Ulkona oli vielä pimeää, ikkunassa juoksi vesipisaroita ja suurin piirtein samaa vauhtia juoksi hiki selkääni pitkin. Lapsi mökötti penkillä.

Koko aamu oli ollut yhtä huutoa. Ja kaikki yhden unilelun takia.

- Pinja, otatko ne saappaat nyt pois.
- En.
- Pinja kiltti, otahan nyt ne saappaat pois. Isin täytyy lähteä töihin.
- En!
- Kuule nyt. Mä en kertakaikkiaan voi sille mitään että Herra Hermohammas jäi äitille. Laita nyt vauhtia, jooko?
- En!
- No, isi auttaa sitten.

Kun lähdin tulemaan kohti, lapsi pomppasi penkiltä ylös ja lähti juoksemaan karkuun pitkin päiväkodin käytävää. Juoksin perään, onneksi oli vielä tyhjää. Sain tytön kiinni eskareiden ovella, jolloin hän muuttui huutavaksi makaroniksi ja heittäytyi lattialle. Tervehdin kireästi hoitajaa, joka hymyili rohkaisevasti.

Purin hammasta ja raahasin tytön takaisin eteiseen. Aloin päättäväisesti repiä saappaita pois jalasta. Lahkeet olivat raivostuttavan tiukat ja tyttö rimpuili sylissä, lenksu katkesi. Nelivuotiaalla on halutessaan hirveät voimat.

Sain toisen saappaan pois, jolloin huuto nousi kolme oktaavia korkeammaksi, suoranaiseksi kirkumiseksi. Oli pakko nostaa äkkiä hartia korvan suojaksi, jolloin tyttö valui sylistä lattialle ja löi päänsä saapastelineeseen.

- Voi perkeleen perkele! Tuon siitä saa, kun temppuilee koko aamun! Ihan oma vika!

Kirkuminen vaihtui kipuitkuksi. Tyttö riisui piponsa ja piteli päätään. Hiukset olivat liimaantuneet niskaan, nenästä vuosi räkää.

- Haluan äidin, tyttö nyyhkytti.
- Nyt on isin viikko, tiedät hyvin.
- Haluan silti äidin.
- Äiti ei voi nyt tulla, usko jo.
- Voipas. Sinä olet tyhmä!

Teki mieli huutaa, että itse olet varsinainen idiootti, oikea aasi. Ja että äiti hoitaa varmasti paljon mieluummin uutta vauvaa kuin tuollaista apinaa.

Silloin huomasin, että eteisen ovella seisoi metrin mittainen poika. Verkkarit roikkuivat alhaalla niin että Ryhmä Hau -kalsareiden kuminauha näkyi. Paksu, perunankuoren värinen tukka oli ylipitkä. Hän vilkuili meitä kulmiensa alta.

- Pinja, mikä sua itkettää?

Pinja ei vastannut, pudisti vain päätään. Kokosin itseni ja selvitin kurkkuani.

- Tuota, meillä on Pinjan kanssa ollut vähän vaikea aamu, kyllä tämä tästä iloksi muuttuu kun saamme tämän rauhassa selvitettyä.

Yritin vihjaista pojalle, että emme kaivanneet yleisöä. Poika ei vilkaissutkaan minuun vaan repi hihansuussaan olevaa reikää isommaksi.

- Tarvitsetko sä surumiekkaa?

Pinja nosti itkusta punaraidalliset kasvonsa ylös ja nikotteli.

- Joo.
- Odota. Mä haen.

Jäin tuijottamaan pojan perään, Pinja nousi istumaan. Mitä helvettiä? Kohta kuului askelten töminää. Poika juoksi takaisin kädessään joku paperista ja pakkausteipistä askarreltu pitkänomainen asia. Hän alkoi kieppua Pinjan ympärillä, heiluttaa villisti paperisuikaletta ja päästellä omituisia ääniä.

Tuijotin esitystä hiljaa, minuutin huitomisen jälkeen poika lopetti hengästyneenä.

- Noh? Auttoiko, poika kysyi.
- Vielä vähän, Pinja pyysi.

Poika teki uuden kierroksen, tällä kertaa pomppien, heiluen ja suhisten vähän kovempaa.

- Häivy! Siitäs saat, hän huitoi.

- No nyt?
- Joo.
- Tuu. Rakennetaan geomageilla.
- Joo.

Pinja nousi ylös, avasi haalarin ja ripusti sen naulakkoon. Otti nurkkaan lentäneet saappaat ja laittoi ne telineeseen, nosti hanskat ja pipon lattialta ja vei ne kaappiinsa.

- Mitä tuo oli?
- Ei kuulu sulle, tyttö tuhisi.
- Pinja kiltti. Anteeksi, että mä huusin. Mulla on kiire ja vähän paha mieli myös aika monesta asiasta. Ja muakin harmittaa, että se koira jäi äitille.

Pinja paarusti käsipesulle. Hän pyyhki kätensä puolikkaaseen käsipaperiin ja tuijotti minua.

- Voiko Rasmus tulla meille illalla?
- Kuka on Rasmus? Tuo miekkailijako?

Pinja ei vastannut vaan laittoi sisätossuja jalkaan.

- Totta kai Rasmus voi tulla, myönnyin.
- Jos sä olet surullinen, säkin tarvitset surumiekkaa. Sillä miekkaillaan surut pois.

Nielaisin.

- Niin mä varmaan tarvitsenkin.
- Rasmus osaa miekkailla.
- Mutta tehoaako se aikuisiin?
- Tehoaa se. Mutta pitää olla hyvä miekkailija.
- Rasmusko on?

Pinja nyökkäsi.

- Hyvä. Se on sitten sovittu, sanoin. Halasimme ovella.

Kävelin räntäsateessa autolle. Paperi ja teippi, kirjoitin puhelimen ostoslistaan. Tuulilasinpyyhkijät veivasivat pisaroita edestakaisin. Huomasin odottavani iltaa. 

Toivomuksia haudan takaa

9.3.18


Lapsi juoksi jäätelöauton perässä tielle täysin varoittamatta. En ehtinyt tehdä tai ajatella oikein mitään: vaihtoehdot olivat ajaa lapsen yli tai puuhun. Äitinä tein sen, minkä vaisto sanoi. Ajoin päin puuta ja kuolin.

Viimeiseksi näin lähestyvän puun ja lapsen hämmästyneen ilmeen. Sitten tunsin rysähdyksen, kun pelti murskautui, turvavyön paineen ja kivun pääni iskeytyessä rattiin. Niskassa naksahti ja siinä se oli. Puu oli vanha ja vanttera koivu, eikä mennyt kevyen pikkuautoni törmäyksestä juuri miksikään. Puu oli niskaani vahvempi, tätä on ihmisen kaikkivoipaisuudessaan vaikea ymmärtää, ennen kuin osuu kohdalle. Jos olisin jäänyt henkiin, kertoisin kaikille, kuinka elämä vilisi silmissäni ja ymmärsin elämän tarkoituksen: rakkaus ja perhe, joille omistan elämäni jatkossa työn ja kellarin siivouksen sijaan. Nyt kävi näin. Elämän tarkoitus vajosi mukanani parin metrin syvyiseen hautakuoppaan.

Minulta jäi kolme äiditöntä lasta ja yksi avuton mies, mutta Maijan lapsi jäi eloon. Siksi en kadu. Miten olisin voinut elää ajettuani Maijan lapsen hengiltä? Olimme sentään olleet parhaita ystäviä lapsesta asti. Tutustuimme ekalla luokalla, kävimme yhdessä balettitunneilla, jaoimme päiväkirjat ja poikaystävät. Maija lähtiessä vaihto-oppilaaksi ystävyys jäi hetkeksi paitsioon kun otin ja rakastuin Maijan poissaollessa. Ei sekään kauaa kestänyt ja jatkoimme Maijan kanssa ystävyyttä, kuin mitään poikaystävää ei olisi koskaan ollutkaan. Lapsetkin saimme melkein yhtä aikaa, mutta harmillista oli vain se, että Maijan mies pakotti Maijan muuttamaan omalle kotipaikkakunnalleen kauaksi meistä. Näimme harvoin, mutta tilitimme pikkulapsivaiheen ilot ja surut toisillemme puhelimitse.

Maija muutti naapuriksemme eronsa jälkeen, kun taloyhtiöstä vapautui asunto ja ehdotin muuttoa hänelle kaiken kurjuuden keskellä. Maijan lapset tulivat meille usein päiväkodin ja koulun jälkeen leikkimään ja he olivat meille lopulta yhtä läheisiä kuin sisarukset olivat keskenään.

Hautajaiseni olivat varsinainen sotku. Ei Jukka osannut järjestää niitäkään, hän oli tietenkin shokissa yllättävästä leskeydestään eikä löytänyt kansiota, johon olin tallettanut kaikki salasanani ja ohjeet hautajaisiani varten juuri tällaisen tilanteen varalta. Olinko ehkä jopa vaistonnut kuolevani nuorena, mahdoton sanoa varmasti, mutta nyt tuntuu itsestäänselvältä, että niin kävi. Ihmiset pohtivat kohtaloa ja etsivät kaiken tarkoitusta koko elämänsä, turhaan. Haudan takaa sellainen unohtuu: kuolema koittaa kun sen aika on, aina yhtä yllättävästi eikä päivääkään saa enää pois.

Maija valitsi lopulta cateringin ja muistotilaisuuden paikan, kun näki, ettei Jukka saa hautajaisia aikaan kunnialla ja jotenkin he selvisivät niistäkin. Musiikki oli kammottavaa, mutta harmi siitä haihtui lasten surun edessä. Onneksi heillä oli tukenaan Maijan lapset, jotka eivät surreet tietenkään yhtä paljon ja lohduttivat ja pitivät heitä kädestä hautajaisissa. Siitä olin iloinen, vaikka tunteet muuten olivat kummasti kuoleman jälkeen haalistuneet ja menettäneet merkitystään.

Hautajaisiin tuli kyllä sellaistakin väkeä, jota en olisi paikalle kaivannut. Oli päivänselvää, että osa heistä tuli sinne Jukan eikä minun takiani. Jukka oli vielä varsin komea ja varoissaaan, lesken ympärillähän leijuu aina sellaista kohtalon kosketusta, joka etenkin naisia kuumottaa. Muutama naapuruston rouva oli niin tyylikkäänä mustissaan, että olisin noussut haudasta Jukkaa heiltä suojelemaan, jos olisin voinut.

Hautajaisten jälkeen perheidemme välinen kuvio näytti kääntyvän päälaelleen. Maija otti meidän lapsia koulun jälkeen heille syömään kunnon kotiruokaa, kun kyllästyi kantamaan Jukan luokse astioita ja hakemaan niitä pois. Jukka istui telkkarin ääressä iltaisin lamaantuneen oloisena. Sääliksi kävi. Oli onni, että Maija asui lähellä. Hän kävi järjestämässä lasten vaatteita ja vahtimassa, että lenkkarit ja kumpparit löytyivät omilta paikoiltaan. Välillä oli vaikea erottaa lapsia toisistaan, niin paljon omat lapseni lainasivat Maijan lasten ulkovaatteita. Hyvä, että olivat syntyneet peräkkäin koko lauma.

Olisi tehnyt mieli huutaa Jukalle, että ryhdistäydy ja nouse ylös! Tee jotain! Maijalla näytti olevan saman suuntaisia ajatuksia. Hän pakotti Jukan pari kertaa yhteiselle pyörälenkille ja talven tullen he menivät yhdessä hiihtämään. Olin huojentunut, sillä Jukan luona ramppasi myös kaikenlaisia muita naisia apuaan tarjoamassa. Hirvitti, millainen nainen sieltä lopulta asettuisi taloksi lasteni äitipuoleksi. Maija näki saman kuin minä, eikä tuntunut näkemästään pitävän. Meillä oli Maijan kanssa ollut aina vahva yhteys, ajattelimme asioista samalla tavalla. Tiesin, että Maija ymmärsi jopa haudan takaa, mitä toivoin.

Maija toi omat lapsensa meille ja alkoi istua iltoja Jukan vieressä telkkaria katsellen. Keväällä Maija ja Jukka kantoivat Maijan ja lasten tavarat meille. Kesähäät pidettiin juhannuksena.

Jukka ja lapset näyttivät onnellisilta. Vuodessa olivat asiat järjestyneet parhain päin ja minäkin saatoin poistua kuviosta. Tiesin, että Maija teki tämän ystävyydestä, ei rakkaudesta. Jukka ei ollut koskaan ollut hänen tyyppiään, mutta onneksi Jukka ei tiennyt sitä itse. Ystävyys ylittää kaikki rajat, kuolemankin toisinaan.






Vuokko

2.3.18


Harpoin Ruoholahden metroaseman liukuovista sisään, kaivoin samalla käsilaukustani matkakorttia. Digitaalisessa valotaulussa vilkkui viimeinen minuutti ennen Matinkylään menevän junan saapumista. Pujottelin paksuihin talvivaatteisiin sonnustautuneiden vastaantulijoiden lomitse kohti portteja. Ehtisin ehkä junaan, jos juoksisin portaat alas.

Yöllä satanutta lunta oli kulkeutunut matkustajien kengänpohjissa metroaseman lattialle ja sulanut isoksi ruskeaksi lammikoksi. Horjahdin ja lompakkoni putosi lätäkköön. Kirosin. Luentoni alkaisi 20 minuutin päästä Keilaniemessä, enkä edes tiennyt tarkalleen, missä tila sijaitsi.

Kumarruin poimimaan lompakkoni kuraiselta lattialta ja kun nousin ylös, edessäni seisoi noin 150 senttinen naisihminen. Jalassaan hänellä oli kuluneet mustat Pomarfinnin nilkkurit, laihoja kuhmuraisia sääriä verhosivat paksut, ihonväriset sukkahousut, laventelinsininen villaulsteri ulottui polviin. Pipoa ja hanskoja hänellä ei ollut, vaikka oli maaliskuu ja pakkasta reippaanlaisesti. Hänen harmaat hiuksensa heiluivat kun ovet avautuivat ja viima pääsi sisään.

- Anteeksi kovasti, voisittekohan auttaa minua?, nainen kysyi ohuella äänellä.

Vilkaisin kelloani ja nipistin huulet yhteen. Ei hyvänen aika, ei nyt mitään opastusta suunnistustaidottomille vanhuksille, kiitos.

- Olen tässä hieman kiireessä, mutta mitähän asia mahtaa koskea?
- En uskalla mennä liukuportaisiin yksin.
- Anteeksi kuinka?
- Voisinko tulla liukuportaat alas kanssanne? Minä en uskalla yksin.

Vilkaisin ympärilleni. Olinko piilokamerassa? Miten ketään voi pelottaa mennä liukuportaita?

- Rouva hyvä, tuolla on hissi. Menkää sillä metrotasanteelle.
- En voi. En osaa käyttää hissiä. En ole koskaan käyttänyt.

Nainen katsoi minua hätääntyneenä. Huokasin. Valotaulu oli lakannut vilkkumasta, junani oli mennyt. Luentoni jäisi takuulla vajaaksi. Toivottavasti tilaaja ei pienentäisi palkkiota.

- No, hyvä on, mennään portaat alas yhdessä. Mitä minun pitää tehdä?
- Kiitos. Jos vain saan seistä vieressä ja pitää kädestä kiinni.

Ojensin käteni. Nainen tuli seisomaan viereeni ja otti kyynärvarrestani tiukasti kiinni. Hän sulki silmänsä ja pidätti hengitystään. Talutin hänet hitaasti kohti liukuportaita ja katsoin, että hänen jalkansa osuivat metalliaskelmalle. Nytkähdimme liikkeelle, ote käsivarrestani tiukkeni.

- Ei mitään hätää. Nämä ovat aika lyhyet portaat, kohta olemme perillä, rauhoittelin.

Nainen nyökkäsi, mutta piti silmänsä edelleen tiiviisti kiinni. Tajusin, että olin unohtanut ostaa lipun. Tarkastusmaksuhan tästä vielä puuttuisi.

Kuulin takaapäin lähestyvien askelten nopean rytmin, nuori mieshenkilö rynni ohitsemme niin, että jouduin vetämään rouvan lähemmäs itseäni ja ottamaan mustasta kumikaiteesta tukea.

- Oletteko kunnossa?

Rouva nyökkäsi. Yritin keventää tunnelmaa.

- Mihin olette menossa?
- Herttoniemeen.
- Harmi, olemme menossa eri suuntaan! Kuka auttaa teitä toisessa päässä?
- Kiitos, varmasti joku auttaa.
- Oikein! Teillä on hieno asenne! Asenteesta on moni asia kiinni. Minä olen menossa Keilaniemeen pitämään yritysjohdolle rohkeusvalmennusta. Se on ollut hyvin suosittu. Sen nimi on "Kaasu pohjaan eli täyttä elämää työn sankareille". Yritän rohkaista ihmisiä asennoitumalla kiireeseen oikein.
- Minä en mitään kiireestä ymmärrä, mutta kuulostaa hienolta.

Rullaportaat liukuivat eteenpäin valtavan hitaasti. Hiljaisuus tuntui kiusalliselta.

- Mitä teette Herttoniemessä, kysyin.
- Menen tyhjentämään ystäväni asuntoa. Hän kuoli viikko sitten, ja tänään sain postissa hänen asuntonsa avaimen.
- Voi hyvänen aika, otan osaa!
- Kiitos.
- Anteeksi, jos tunkeilen, mutta oletteko siis ainoa elossaoleva läheinen?
- En. Mutta Vuokko ei halunnut, että tyhjennys jää sukulaisille. Hän pelkäsi, että lapset heittäisivät hänen arvotavaransa jätelavalle. Tiedättehän, heillä on omakin elämä, harrastuksia ja sen sellaista, eivätkä he ehdi käydä irtaimistoa läpi ajatuksella.

Tuijotin rouvaa mykistyneenä.

- Ei kai kukaan nyt sentään arvotavaraa heitä jätelavalle?
- Ihmisillä on niin eri käsitys arvotavarasta. Varsinkin nuorempi polvi pitää arvokkaana nopeasti myytävää tavaraa, josta saa hyvän hinnan. Vuokko ei koruista ja sen sellaisesta välittänyt. Ja meillä oli sopimus.
- Millainen sopimus?
- Että autetaan toisiamme, otetaan talteen toisen aarteet. Haen sieltä pois valokuva-albumit ja sota-ajan päiväkirjat, hänen omatekemänsä raanun, vuosikertakonjakin ja saintpauliat. Vuokolla on upeat, valkoiset saintpauliat.
- Oletteko tunteneet pitkään?
- Tapasimme Stockmannilla 40-luvulla. Leikin liukuportaissa ja kaaduin, lettinauhani jäi jumiin portaiden väliin. Vuokko haki sakset ja leikkasi koko lettini pois. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat. Tai olimme.

Saavuimme metrotasanteelle, autoin naisen porrassauman yli tasaiselle. Juna Herttoniemen suuntaan saapuisi kolmen minuutin päästä.

Kävelimme rouvan kanssa käsikynkkää itään menevälle laiturille ja istuimme hiljaisuuden vallitessa alas penkille. Kahden ja puolen minuutin päästä kuulimme, kun kiskot alkoivat sihistä. Katsoimme, kun tunnelin päässä alkoi kajastaa heikko valo.


Tuija Pludénin juoksukoulu

16.2.18


Työporukalla keksittiin, että Naisten kymppiin. Kehaisin siinä, että vaikka taukoa on, niin lukiossa voitin kerran juoksukisat ja voimistelun opettaja oli sitä mieltä, että talenttia on ja nopeudessa löytyy.

Kotona tuli vähän painetta, onhan siitä kuitenkin parikymmentä vuotta kun viimeksi lenkkeilin. Mutta internetissähän on vastaus kaikkeen ja löytyipä sieltä ratkaisu tähänkin pulmaan: juoksukoulu rapakuntoisille. Rapakuntoinen en ole, mutta rehevä kylläkin. Hyvä pitää rima matalalla siinä mielessä ja aloittaa hissukseen.

Haluan nyt jakaa teille kokemukseni juoksukoulusta vastaisen varalle:

Päivä 1:
Hyvin meni. Alku oli helppo: minuutti kevyttä juoksuaskelta (tai ripeää kävelyaskelta, jonka vaihtoehdon valitsin) ja kaksi minuuttia kävelyä vuorotellen. Ihanasti adrenaliini kiersi veressä, posket punoittivat ja illalla uni maistui! Kyllä liikunta tekee hyvää, eikä se taukokaan tuntunut tässä niin haittaavan. Ihan koko 20 minuuttia en juossut, koska Irmeli soitti ja kysyi joko olen lenkillä ja kävelin sitten ripeällä askeleella kotiin puhelimessa puhuen, mikä olikin ohjeen mukaista, koska ideana on pitää syke niin matalana, että pystyy koko ajan puhumaan, muistutti Irmeli. Vertaistuki auttaa aina.

Päivä 2:
Hankalasti oli pohje kipeytynyt ja päätin pitää taukopäivän, joita saa ohjelman mukaan olla viikossa kaksi. Palautuminen ja lepo on tärkeää. 

Päivä 3:
Selvästi vaikeamman lenkin vuoro jo: nyt oli minuutti kävelyä ja minuutti kevyttä hölkkää vuorotellen. En ihan pystynyt tähän vuorotteluun, joten päätin ottaa edelleen kaksi minuuttia kävelyä ja minuutin juoksua. Pahasti tuli veren maku suuhun ja keuhkoihin pisti, vaikka tarkoitus oli pitää koko ajan puhekyky tallella. Puuskutin heipat ohitseni juoksevalle naapurin nuorelle rouvalle, joka viiletti menemään juoksukärryjen kanssa, jossa oli kyydissä kaksoset. Tämä harmitti. Kävelin kotiin. 

Päivä 4:
Lepopäivä. 

Päivä 5:
Nyt sitten minuutti kävelyä ja minuutti kevyttä hölkkää. Sujuihan se jotenkin, jos unohtaa puhekyvyn. Viidessä päivässä luvattua edistystä en huomannut, paitsi että olisiko juoksuhousujen kuminauha aavistuksen löysempi jo. 

Päivä 6:
Töissä ehdotettiin yhteistä juoksurinkiä treeniä varten, on kuulemma hauskempaa juosta yhdessä. Vetosin siihen, että juoksen aina yömyöhällä. Tässä nyt vielä muiden kanssa kilpailemaan, tämä on yksilölaji omaa hyvinvointia ja terveyttä varten. 

Päivä 7:
Naapurin rouvan kaksoset olivat enterorokossa ja rouva itsekin näppylöillä. Siitä syystä hän ei uskaltanut juosta, vaan teki ainoastaan pitkän kävelylenkin kaksosten nukkuessa vaunuissa. Kävelimme yhdessä pitkän tovin ja kyllä oli mukavaa urheilla puhekyky tallella! Rouva oli sitä mieltä, että on tärkeää kuunnella kehoaan ja muistaa levätä eikä suorittaa elämässä mitään, urheiluakaan: hänkin oli lopettanut triathloniin treenaamisen viikoksi kaksosten synnyttyä. Tavattoman mukava nainen. 

Päivä 8-25:
Oloni oli omituinen ja jätin juoksut väliin. Työpaikkalääkärissä syyksi paljastui enterorokko. Aikuisilla ehdottoman harmillinen vaiva, sanoi lääkäri ja kieltämättä olin samaa mieltä, kun varpaista irtosivat kynnet ja oli aivan mahdoton ajatuskin laittaa lenkkareita jalkaan. 

Naisten kymppi 3 kuukauden kuluttua:
Kannustin työkavereita firman logolla varustetussa t-paidassa reitin varrella yhdessä Irmelin kanssa. Myös kannustusjoukot ovat tavattoman tärkeitä ja vahvistavat yhteishenkeä. Naapurin rouva vilkutti iloisesti mennessään, kun ylitti maaliviivan ensimmäisenä. Se on varmasti hänellä geeneissä, tämä juoksemisen jalo taito.

Energiahoitaja

9.2.18


Puhelin piippasi kuudelta aamulla.

"Parin tunnin keikka Kalevankadulla klo 9:00, ei tietoa mitä. Kuittaa jos otat."

Kuittasin, tietenkin. Vuokra oli maksettava.

Olin jäänyt työttömäksi puhelinmyyntihommista pari kuukautta sitten ja ilmoittautunut työvoimaksi siivouskeikkoja välittävään firmaan. Siivoojana ei kannattanut kauheasti kysellä, millainen keikka oli kyseessä, vaan mennä paikalle kun käskettiin. Pomo oli korostanut, että asiakas kyllä tietää tarpeensa ja ammattilainen osaa kyllä siivota minkä tilan tahansa, kunhan nyt ei murhapaikka ole.

Meninkin täsmällisesti paikalle. Osoitteesta löytyi pieni kivijalkaliike, jonka ovessa luki Energiapuhdistus Palm Power. En sen kummemmin jäänyt pohtimaan, että mitä tavan liiketoimintaa täällä harjoitettiin. Ei se minulle kuulunut, jokainen tyylillään.

Ovikello kilahti kun astuin sisään. Suitsukkeen tuoksu iski sieraimiini.

Hoitolan respassa hääri hätääntyneen oloinen mimmi, nimilapun perusteella Nanna. Nannalla oli tekotukka, tekohuulet, tekokynnet ja tekoripset ja mietin, että oliko siinä enää jäljellä tavallista ihmistä ollenkaan. Se kuitenkin toivotti nuivasti tervetulleeksi ja käski äkkiä vaihtaa vaatteet, asiakas kuulemma odotti jo.

Tuijotin Nannaa intensiivisesti ja yritin ymmärtää, että mikä helvetin asiakas. En siivonnut ihmisiä.

- Olen siivooja. Täällä piti olla joku siivoustehtävä.

Nanna näytti hämmentyneeltä.

- Etkö olekaan puhdistushoitaja? Rita on sairastunut ja tilasin hänelle tuuraajan.
- Mitä juuttaan hoitajaa? Olen siivooja.

Nannan leuka loksahti auki. Hän plarasi varauskirjaa ja sanoi, että asiakas nimeltä Gutta Justafsberg odotti jo hoitohuoneessa 2 energiahoitoa, jonka pitäisi avata energialinjoja, puhdistaa chakroja ja huuhdella soluja. Että voisinko hoitaa sen vai en.

Totesin, että nyt on jossain kohtaa valtava väärinkäsitys.

- Olen siivooja Energiaputsaus Oy:stä enkä mikään chakra-asiantuntija. Huuhtelen vain pesurättiä, en soluja.

Käännyin lähteäkseni, mutta Nanna päästi älähdyksen. Siltä ponnahti yksi muovinen kynsi tiskille kun se puristi kädet äkisti nyrkkiin.

- Odota! Kyseessä on VIP-asiakas. Maineemme menee, jos emme tee hänelle hoitoa!

Nanna puri huultaan hetken ja ehdotti, että jos menisin edes aloittamaan hoidon niin hän yrittäisi saada paikalle jonkun ammattilaisen.

- Ei tarvitse kuin laittaa kaurapussi mikroon ja pitää huolta siitä, että asiakkaalla olisi lämmin. Ei siinä mene kuin vartti!

Se vuokra. Energiahoito vaikutti suhteellisen helpolta nakilta verrattuna vaikka synnytyssaliin ja minulla oli kesäteatteritaustaa, joten päätin suostua. Sanoin, että tästä tulisi tuplalasku. Nanna henkäisi syvään ja halasi minua niin tiukasti, että pelkäsin hänen silikonisen rintamuksensa räjähtävän. Olisi pitänyt sanoa triplahinta.

Vaihdoin pukuhuoneessa valkoisen housuasun päälle ja nappasin kaulaani roikkumaan nimikyltin, jossa luki Ariane.

Astuin varovaisesti sisään niukasti kalustettuun hoitohuoneeseen. Violeteilla orkideoilla ja isolla palmulla sisustetussa hoitohuoneessa soi ryhävalaan laulu. Takaseinällä oli hyllyjä, jossa oli jos jonkinlaista purkkia, sekä mikro. Keskellä kapeaa huonetta oli hoitopöytä. Siinä makasi keski-ikäinen nainen kasvot alaspäin pyyhe lantion päällä.

Yritin eläytyä rooliini. Ariane tuskin pahastuisi. Päätin käyttää hienostunutta ranskalaista korostusta, se vaikuttaisi ammattimaiselta.

- Hyömentä. Pähöittelyt että kesti.
- Ei se mitään, mutta ryhtykää toki töihin. Minun täytyy olla seuraavassa tapaamisessa tunnin kuluttua.
- Hyvin tehökäs energiähöitö siis, mädäm?
- Kyllä, chakrat ovat jumissa ja energialinjat epäkunnossa. En saa nukuttua.

En ymmärtänyt mitään, mutta muistelin Nannan ohjetta. Elikä lämpöä, avausta ja huuhtelua siis.

Löysin kaurapussin kaapista ja pistin sen mikroon täydelle teholle. Jäin siinä mikron hurinassa miettimään askelmerkkejäni. Asiakas näytti hieman palelevan, joten lastasin yläkropan päälle koko oven suussa odottavan pyyhepinon. Lämpöhän kiihdyttää aineenvaihduntaa, joten säädin myös ilmastoinnin kolmeenkymmeneen asteeseen.

Päätin pelata aikaa ja kolistella hieman kaapilla. Hyllyllä oli valtava määrä voidepurkkeja, eteerisiä öljyjä, yrttinyyttejä ja mustia kiviä. Valitsin sieltä eukalyptustippoja, sillä aukeaa ainakin nenä, ehkä myös chakrat. Sekoitin sitä veden kanssa suihkepulloon ja suihkin huoneeseen turkkilaisen kylpylän tunnelmaa.

Havahduin suihkiessani siihen, että huoneeseen alkoi tulla kummallista käryä. Saatanan kaurapussi oli vielä mikrossa! Ryntäsin mikrolle ja otin savuavan pussin pois. Pussi oli tietenkin aivan jumalattoman kuuma, joten pudotin sen näpeistäni pöydälle. Pussi halkesi. Mustuneita kauranjyviä levisi lattialle asti. Asiakas aivasti pari kertaa, ehkä linjat olivat aukeamassa. Onneksi Justafsbergin päällä oleva pyyhevuori esti häntä vilkaisemasta, mitä puuhasin.

Olen aina ollut toiminnan nainen enkä jäänyt nytkään tilannetta päivittelemään. Yritin peittää savun hajua suihkimalla huoneeseen lisää eukalyptustippoja.

Otin pyyhkeet pois ja aloin ripotella asiakkaan päälle kuumia kauranjyviä. Hän ynisi ja nytkähteli hieman kun tulikuumat jyvät putosivat selälle, mutta vaikutti muuten tyytyväiseltä.

Kun käännyin napatakseni pyyhkeet takaisin asiakkaan päälle, potkaisin vahingossa viuhkapalmun kumoon. Pahaksi onneksi palmu kaatui Justafsbergin persuksen päälle ja hän kiljahti säikähdyksestä.

- Mitä täällä oikein tapahtuu?!
- Räyhöittykää, mädäm! Se öli tärköitys! Tämä läittää energiän kiertämään!

Oli toimittava heti. Kun en muutakaan keksinyt, katkaisin palmusta yhden oksan ja aloin hutkia sillä Justafsbergiä kuin paremmissakin löylyissä. Aluksi rauhallisemmin ja sitten vähän napakammin. Hänen selkänahkansa ja pakaransa muuttuivat aivan punaisiksi, mutta hän ei missään vaiheessa pyytänyt lopettamaan. Pidin tätä tyytyväisyyden merkkinä ja yritin epätoivoisesti miettiä seuraavaa siirtoa.

Samalla hetkellä sisään astui Nanna, joka ohjasi huoneeseen tumman nuoren naishenkilön. Luin heidän kasvoiltaan jonkinasteista kollektiivista hämmennystä. Ja olihan siihen tavallaan hyvä syy. Seisoin siinä palmunoksa kädessäni kuin jossain kahden pennin pääsiäiskuvaelmassa ja olin piessyt VIP-asiakkaan ravunpunaiseksi. Mustia jyviä oli joka puolella lattiaa. Huoneessa kärysi pohjaanpalanut kaura, eukalyptus ja hiki.

- Kiitos... Ariane. Sinikka jatkaakin tästä hieronnalla, Nanna sanoi ääni hieman särkyen ja kiirehti säätämään ilmastoinnin takaisin 21 asteeseen.
- Energiää päiväänne, mädäm, toivotin ja liukenin paikalta.

Toivoin, että he saisivat siivottua huoneen itse, eivätkä vahingonkorvausvaateet ylittäisi vastuuvakuutustani.

Seuraavana aamuna puhelin piippasi taas. Kutsu kävi suureksi yllätyksekseni samaan osoitteeseen Kalevankadulle. Kuittasin hämmentyneenä.

Tällä kertaa Nanna oli ovella vastassa, maireasti hymyillen. Kuulemma hoitoni oli ollut asiakkaan mielestä niin käänteentekevä, että hän buukkasi saman uudestaan. Ja itse asiassa koko Justafsbergin tuttavapiiri oli tehnyt varauksen energiahoitooni. Nanna sirkutti, että koko Palm Powerin henkilökunta halusi kuulla erikoisesta metodistani ja, jos vain haluaisin, olisin erittäin tervetullut vetämään uutta palm spanking -tiimiä.

Mikäs siinä, mietin. Laitoin pomolle viestin, että se oli ollut oikeassa. Ammattilainen todellakin osaa putsata minkä tahansa kohteen.


Terapiassa

2.2.18



Terapeutti: - No niin Anneli ja Otto. Minkälaisella asialla olette nyt tulleet tänne keskustelemaan?
Otto: - Ei mulla oo mitään puhuttavaa. Annelilla on.
Anneli: - Tää on just tätä.
T: - Haluatko Anneli avata lisää sitä, että mikä on tätä?
A: - Kun ei ole mitään puhuttavaa.
O: - Koko ajanhan me puhutaan. Lapsista ja töistä ja tv-ohjelmista, ja riidellään siivoamisesta ja siitä, milloin pääset jumppaan. Mitä muuta pitäis puhua vielä?
A: ----
T: - Haluatko Anneli vähän avata sitä, että mistä haluaisit puhua?
A: - En tiedä, kun ei ton kanssa voi puhua. Ei ole koskaan voinut.
O: - Puhuisin lätkästä mutta et halua.
A: ----
O: - No sano nyt jotain, kun kerran piti tänne väkisin tulla. Kai sulla on jotain puhuttavaa, tämä on aika kallis juttutuokio hiljaa istuttavaksi nimittäin.
T: - Jospa antaisimme Annelin puhua nyt.
A : ---
T: - Koetko Anneli, että sinun on vaikea saada Otolta kotona puheenvuoroa?
A: (Nyökkää.)
O: - Ei pidä paikkansa! Haluan huomauttaa, että nyt valehdellaan niin että korvat heiluu. Sehän jäkättää kotona koko ajan. Siksi tässä olen ihmetellyt, että mikä asia on nyt voinut jäädä sanomatta kun suu käy niin ettei Sohviksiakaan saa ikinä katsoa rauhassa.
T: - Niin. Kuunteleminen on parisuhteessa tietenkin tärkeämpää kuin puhuminen. Helposti käy vuosien varrella pitkässä suhteessa niin, että puhutaan toisen ohi eikä kumpikaan pysähdy kuuntelemaan, mitä toisella on aidosti sanottavaa. Herättääkö tämä ajatus teissä jotain tunteita?
O: - Ei herätä.
A: ----


T: - Entä onko Anneli jokin erityinen asia, joka on sattunut viime aikoina tai josta haluaisit Oton kanssa puhua? Muukin kuin se, että ette puhu mistään.
A: - Mulla on suhde.
T: ----
O: ----
T: - Haluaisitko avata vähän, että millaisesta suhteesta on kyse?
A: - Työpaikkaromanssista.
O: - Mitä helvettiä??!! Kenen kanssa??
A: - Taloushallinnon Janin.
O: - Mitä helvetin helvettiä??!! Kauanko tätä on jatkunut? Mä tapan sen!! Panetteko te??
A: - Ei panna. Se on puhesuhde. Me puhutaan kaikesta.
O: - Mistä kaikesta??!!
A: - No kaikesta, unelmista ja ihmissuhteista ja elämän tarkoituksesta. Kaikesta sellasesta syvällisestä.
O: - Mitä paskaa tää nyt on??!
T: - Koetko Anneli, että pelkäät tämän puhesuhteen syvenevän myös fyysiseksi tai uhkaavan liittoanne?
A:- En. Jani on tosi ruma.
O: - Arvasin.
T: - Ehkä tässä on siis nyt kyse enemmän ystävyydestä tämän Janin kanssa?
A: - Niin on. Mutta mä haluaisin puhua myös mun aviomiehen kanssa mun ajatuksista ja tunteista ja tavoitteista elämässä.
O: - Nyt irtisanoudut heti huomenna ja lopetat sen puhumisen siellä!
A: - Haittaako tää sua jotenkin?
O: - No totta helvetissä haittaa, sä oot mun vaimo!
A: - Aijaa. Mä ajattelin, että sä et välitä.
O: - Mitä sä nyt horiset, totta helvetissä välitän! Sä oot mun vaimo! Nyt loppuu se vieraissa puhuminen!
A: - No jos irtisanoudun niin lupaatko puhua sitten mun ajatuksista?
O: - Lupaan lupaan. Janin kanssa et puhu enää mitään. Se on loppu nyt. Mutta on tässä mullakin toiveita esitettävänä suhteen kehittämiseksi, kun tänne asti tultiin.
T: - Sepä hienoa. Millaisia toiveita sinulla on tässä prosessissa nyt herännyt?
O: - Vaimon pitää luvata tulla mun kanssa ainakin yhteen lätkämatsiin tänä keväänä. Se on se, mistä minä haluan puhua edes sen verran, että se tietää ketkä on MM-kisojen finaalissa.
T: - Miltä tämä toive sinusta Anneli kuulostaa?
A: - Joo, sopii.
T: - Hienoa. Ja nyt näyttääkin myös aikamme olevan loppumaisillaan, mutta vaikuttaa siltä, että saitte avattua oikein hyvän puheyhteyden. Miltä nyt tuntuu?
A: - Hyvältä tuntuu. Kyllä puhuminen auttaa aina.
O: - Vaimo on oikeassa. Hyvä, että saatiin nyt asiat puhuttua halki.



Pano

26.1.18
Grande finale: Tellun talvihäistä alkanut, kirkkoepisodiin johtanut ja munkkikahveille jatkunut tapahtumasarja päättyy, kun Markku tulee epäluuloiseksi. Ja hyvästä syystä.



Soitan hätänumeroon. Se tuli ensimmäiseksi mieleen.

Olen kerran aikaisemminkin meinannut soittaa. Silloin, kun vaimo oli kirjastopäivillä, enkä löytänyt pakastimesta lihapullia. Muistan tämän hyvin. Jouduin menemään grillille, mikä oli nöyryyttävä kokemus kaikinpuolin, siellä oli hyvin juovuksissa olevaa sakkia enkä kuulunut siihen jonoon ollenkaan. Tilasin vahingossa jonkun nyhtökauraburgerin, joka pieretti viikon.

Ei ole mitään tahoa, johon ihminen voisi ottaa yhteyttä kun on hätä. On muitakin hätiä kuin henkeä uhkaavia. Kyllä ei maailma ole vielä valmis, vaikka jotkut niin väittivät.

Olisin tietysti voinut soittaa Tapanille, mutta asia oli äärimmäisen arkaluontoinen. Olen moderni mies, mutta johonkin vedän rajan. Ei ystävälle pidä kaikkea vuodattaa, esimerkiksi sitä, että vaimo pettää.

Ja siltä se nyt ikävä kyllä näytti.

Vaihtoehtoni kutistuivat konjakkiin, maltillinen naukku oli turvallinen valinta hämmentävässä tilanteessa. Siinä lasillisen ääressä mietin, että mitä selityksiä vaimon käsilaukusta löytyneeseen raskaustestikätköön olisi ollut. Siis muita kuin se todennäköisin. Olin epähuomiossa luullut laukusta pilkistänyttä pakettia Bepantheniksi, jota käytin taiveihottumaani, mutta järkytyksekseni paketissa ei ollut voidetta vaan raskaustesti. Kyllä sitä hetken aikaa tavasin.

Olin hieman shokissa, tietenkin, ehkä se sumensi ajatteluani. En voinut käsittää, mitä ihmettä viisikymppinen nainen teki sellaisella määrällä raskaustestejä. Ainoa looginen selitys oli, että hän pelkäsi olevansa raskaana. Oliko vaimo löytänyt itselleen jonkun nuoren juipin sieltä Tellun häistä ja hakeutunut seksisuhteeseen? Epätodennäköisin seurauksin. Muuta selitystä ei ollut.

Tätä se kaikki oli tiennyt. Olin aina sanonut, että Tellu oli vaimolle huonoa seuraa, mutta että näin huonoa. Sen sijaan, että vaimo olisi ollut mökillä lukemassa kirjallisuutta, hän olikin ehkä ollut jonkun Jonnen kanssa Mallorcalla! Juonut sinipunaisia drinkkejä ja vapautunut etelän auringon alla... Järkyttävää, kertakaikkiaan.

En tiennyt, että naiset edes voivat tässä iässä tulla raskaaksi. Saati, että halusivat. Olisi luullut, että vauva olisi viimeisenä ollut mielessä nyt kun oli vihdoin omaa aikaa, jota lehtien mukaan naiset koko hedelmällisen ikänsä kaipasivat.

Tilanne vaati toisen konjakin lisäksi pikaista selvitystä. Kuten naapurin aitahanke, mutta pikaisempaa.

Naisten käsilaukut ovat erikoisia kapistuksia, joihin ei miehen tulisi kajota, enkä olisi normaalioloissa missään tapauksessa niin tehnytkään. Mutta päätin käydä vilkaisemassa käsilaukkua vielä kerran, jos sieltä löytyisi jonkinlaisia lisäinformaatiota tai todisteita salasuhteesta.

Kävin varmuuden vuoksi laittamassa mustat nahkahansikkaat käteen, jotta laukkuun ei jäisi sormenjälkiä. Näin teki myös Matlock.

Laukku oli edelleen eteisen pöydällä ja kurkistin sinne varovasti. Selasin sisältöä, mutta löysin vain nipun lounasseteleitä, kahvilakuitteja ja muutaman laskun, siinä oli Eevan lehtitilaus ja irtaimiston vakutuusmaksu. Ei Mallorcan matkaa. Toisaalta kahvilassa oli syöty useampi munkki, varmasti raskausajan mielitekoja! Eropaperit olivat vain ajan kysymys.

Lompakon lisäksi laukun pohjalla oli mustassa hylsyssä huulipuna, mikä oli outoa, sillä vaimo ei paljon meikannut. Yritin olla ajattelematta kiihkeää suutelointia Jonnen kanssa. Laukun sivutaskusta löysin huolellisesti taitellun lehtileikkeen, jossa oli mainos Tellun luennosta "Näin ylläpidät vaginaalista kuntoasi".

Jestas! Tällaisissa oman seksuaalisuutensa löytämiseen tarkoitetuilla kursseilla löydettiin seksuaalisuutta jostain aivan muualta kuin aviovuoteesta. Minua tämä tieto sieppasi niin, että päätin hieman vilkaista vaimon puhelinta. Minun piti riisua toinen nahkahanska, koska älypuhelimen kosketusnäyttö ei muuten toiminut. Miten Matlock nämä asiat selvitti, en tiennyt.

Avasin puhelimesta yhteystiedot. Siellä ei montaa nimeä ollut, ehkä viitisenkymmentä, ajattelin nopeasti selata ne läpi. Siellä oli Aune, vaimon serkku, Edit naapurista sekä Eila ja Hanna kirjastolta. Ensimmäinen mieshenkilö oli Kari, Kouvolan kirjastonjohtaja mutta hän oli kuvan mukaan kalju ja vanha eikä mikään viriili ori, joka viettelisi naisia sivutyönään.

Mutta sitten listassa oli outo nimi. "Pano". Pano?

Hyvänen aika! Tässähän se nyt oli!

Tunsin kuinka poskeni punehtuivat. Vai että oikein Pano! Olin sairaalasarjoista nähnyt, että juuri tällä tavalla naiset antoivat salanimiä ihmisille, joita ei voinut muille paljastaa, mutta että näin tökeröä en odottanut. Yritin katsoa tämän Panon kuvaa tarkemmin ja painoin näytä lisää -painiketta, mutta sitten osuin erheessä vihreään luuriin. Nämä nykylaitteet ovat siitä vihonviimeisiä, että niistä puuttuu kaikki olennaiset toiminnot, kuten esimerkiksi, että saisi lyötyä luurin korvaan, jos soitti väärään numeroon.

Yritin hätäpäissäni katkaista puhelun kaikkia nappuloita painelemalla. Puristelin puhelinta voimallisesti joka puolelta, mutta yrityksistäni huolimatta puhelu yhdistyi ja hälyytti. Kuulin kauhukseni jonkun vastaavan ja jouduin hieman paniikkiin siinä. Aloin hakata laitetta eteisen lattiaan, jotta se mykistyisi.

En siinä tuohduksissani kuullut kuinka ulko-ovi kävi ja vaimo tuli jumpasta kotiin.

Siinä saattoi hyvinkin olla 30 vuotisen avioliittomme sekavin tilanne.

Vaimo halusi ihan ymmärrettävästi tietää, miksi hakkasin konjakkipäissäni ja musta hanska toisessa kädessä hänen puhelintaan lattiaan.

En välittömästi keksinyt mitään tyydyttävää selitystä, joten katsoin parhaaksi puhua suoraan. Yritin pitää ääneni vakaana ja ilmoitin, että suostun eroon, mutta haluan dna-testin. Lapsihan saattaisi olla myös minun. Halusin myös tietää, missä tämä Pano oikein asui, jotta voisin käydä löylyttämässä hänet kunnolla.

Vaimo näytti huolestuneelta, hän ei ymmärtänyt puheestani sanaakaan. Hän tiedusteli oliko minulla aivoverenvuoto ja halusi soittaa ambulanssin.

Se oli jo toinen kerta samana päivänä kun tästä osoitteesta oli tarve soittaa hätänumeroon.

Löin raskaustestit pöytään sanaakaan sanomatta. Tässä kohtaa vaimo närkästyi hieman, että olin penkonut laukkua. Kävi ilmi, että raskaustestit olivat Tellun, joka oli Jorin kanssa päättänyt hankkia lapsen. Tätä oli hyvin vaikea uskoa.

- Mutta entä Pano?!

Pano oli kirjaston harjoittelija, maahanmuuttaja, jolla oli niin vaikea arabiankielinen nimi, että kaikki kutsuivat häntä vain Panoksi. Ja Tellu oli kuulemma antanut kahvilassa vaimolle vaginaalikurssinsa mainoksen, mutta hän oli jättänyt menemättä, kun ei ollut kuulemma sellaisesta kiinnostunut. Huulipunan hän oli ostanut syntymäpäivälahjaksi itselleen Tellun häiden jälkeen, koska halusi hieman hullutella.

Tämän jupakan jälkeen vaimo vetäytyi sekavassa mielentilassa makuuhuoneeseen ja sanoi haluavansa ajatella asioita.

Kaadoin itselleni uuden konjakin. Rikkoutuneen näytön läpi näin, että Pano yritti soittaa takaisin.

Nyt oli uuden tilanneanalyysin paikka. Kuulostelin tuntemuksiani ja päädyin siihen, että seuraava siirto olisi avioliittomme kannalta tärkeä. Kaadoin vaimollekin konjakin ja koputin varovasti makuuhuoneen oveen. Vaimo hieman punasilmäisenä tiedusteli, halusinko kenties tulla tarkistamaan vaatekaapin vieraiden miesten varalta, mutta otti konjakin vastaan.

Ehdotin, että lähtisimme käymään kylillä. Menisimme Mestarin krouviin syömään hienosti ja juttelisimme hieman. Minä maksaisin. Tarjouduin myös vaihtamaan puhelimen rikkoutuneen näytön.

Vaimo joi konjakin ja nyökkäsi vaiteliaana. Hän heitti raskaustestit roskiin ja laittoi huulipunaa. Päätin, että nostaisin säästötililtäni pari tuhatta euroa ja ostaisin myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi Matka-Pekasta reissun Mallorcalle. Vaimo oli sinne aina halunnut.

Ehkä väri tekisi hyvää minullekin.


Tellun munkkikahvit

19.1.18



(Jatkoa Tellun tammikuu-jatkikselle, jonka eka osa löytyy täältä,  ja kakkososa täältä.)

Tellu pyysi minua kahville, kun he palasivat häiden jälkeen rakkausretriitiltään. Olin oikein ilahtunut, hän oli ollut Jorin kanssa kovin varattu viime kuukausina. Ja lisäksi olin hieman utelias kuulemaan, mikä se sellainen rakkausretriitti oikein oli, mutta Tellulla olikin aivan muuta asiaa.

Tapasimme kirjaston lähellä olevassa viehättävässä kahvilassa, söimme munkkia ja kerroin kirjaston kuulumisia, mutta Tellu oli varsin hajamielinen eikä näyttänyt kuuntelevan. Mietin itsekseni, oliko avio-onni sittenkään ihan kohdallaan kun Tellu pamautti haluavansa vauvan. Hörppäsin kahvia väärään kurkkuun ja yskin munkin muruja pitkin pöytää.

- Siis millä lailla, sain lopulta sanottua ja Tellu vastasi siihen vähän kärsimättömästi, että kai minä nyt tiesin millä lailla vauvoja yleensä hankittiin.

Mietin onko se nyt viimein menettänyt järkensä, kuten Markku aina sanoo. Voi hyvä tavaton. Tellu oli toki minua puolisen vuotta nuorempi, mutta silti yli viiskymppinen. Eihän nyt vauvoja sentään enää?

Tellu selitti Jorin haluavan kovasti yhden lapsen ja hän oli asiaa pitkään harkittuaan tuumannut, että voisi hän yhden tehdä Jorin mieliksi. Nykymiehet ovat ihan erilaisia, Tellu saarnasi minulle, ja meinasin korjata, että nykypojat, Tellu hyvä, mutta hillitsin itseni. Tellu selvitti, miten Jori aikoisi hoitaa vauvan alusta loppuun, semmoinenkin oli nykyään mahdollista. Lapsen äiti voisi hyvin ottaa isän roolin, käydä töissä ja antaa miehen hoitaa vauvan, nukkua itse yöt ja miehen kukkua, tätä oli moderni tasa-arvoinen vanhemmuus, Tellu selitti paatoksella ja niin kovaa, että naapuripöydissä alettiin vilkuilla meitä.

Kylläpä oli nyt kiusallista tämä. Nousin hakemaan toisen munkin tiskiltä, vaikka olin laihdutuskuurilla eikä olisi pitänyt. Mutta jotain oli keksittävä, että saisin hetken aikaa rauhoittua.

- Tellu hyvä, sanoin vakavasti kun palasin istumaan pöytään munkin kanssa, - lapsuudenaikaisena ystävänä haluan kuitenkin kysyä, että onko se mahdollista, tiedät varmaan mitä tarkoitan?

Tellu näytti ensin loukkaantuvan kun näin suoraan viittasin hänen ikäänsä, joka toki oli äärimmäisen epäkohteliasta. Mutta kuitenkin fakta. Sitten hän vastasi käyneensä naisten lääkärillään asiaa tutkimassa ja pitkään pohdittuaan lääkäri oli sanonut, että voisi sitä yrittää, mutta kalliiksi se tulisi kyllä. Vaatisi kaikenlaisia erikoistoimenpiteitä, jotka Jori oli valmis kuulemma maksamaan. Telluhan opiskeli nyt seksuaaliterapeutiksi ja tunsi kuulemma elimistönsä heräävän horroksesta Jorin ja opintojen ansiosta joka viikko.

Tällaista nykyään tapahtui, Tellu valisti minua, Suomessakin oli muutama yli 50-vuotias äiti ja sitä paitsi pian seitsemänkymppinen isä-presidentti myös, halusi Tellua minua muistuttaa - jos kerran miehet, niin mikseivät naiset yhtä hyvin? En sitten keksinyt mitään soveliasta sanottavaa, muuta kuin että halusiko hän pitää lapselleen yhdistetyt lakkiaiset ja omat seitsemänkymppiset, mutta sen jätin sanomatta.

Täytyy yrittää ymmärtää erilaisia näkökantoja elämään, vaikka - jos rehellisiä ollaan kuten aina pyrin olemaan - niin tätä ei olisi ehkä enää tarvinnut niin paljon ymmärtääkään.

Tellu otti vielä laukustaan kaikenlaisia mittareita, siinä oli joku, jota kutsuttiin ovulaatiotestiksi ja toinen oli raskaustesti, nekin olivat kovin kalliin ja hienon näköisiä. En pitänyt soveliaana esitellä niitä siinä kaiken kansan keskellä, joten suhisin Tellulle, että laittaisi ne pois. Hän nauroi minulle ja sanoi, että mitä siinä suhiset, ihan luonnollinen asia, vaikka tarkasti ottaen ei se nyt aivan luonnollinen asia ollut, eikä luonnostaan tapahtuisi. Jätin senkin sanomatta.

Joimme siinä kahvit loppuun hiljaisuuden vallitessa, mikä ei ollut meille aivan tavanomaista ja lopulta Tellu sanoi halunneensa kertoa tämän siksi, että tietäisin varautua kirjastolla siihen, ettei hän ehkä ihan heti palaisikaan takaisin. Sanoin, että katsotaan sitä sitten.

Tellu lähti kovalla kiireellä Joria tapaamaan, koska heillä oli kuulemma toisenlaiset päiväkahvit sovittuna ja hänen lähdettyään huomasin, että kalliit testit olivat edelleen pöydällä kuppien keskellä. Voi hyvä tavaton taasen. Eihän niitä nyt voinut siihen jättää. Kaikenlaisia päiväkahveja iässä, jossa ihmisen tulisi keskittyä jo syvempiin asioihin ja henkiseen kasvuun, valmistautua rauhalliseen yhteiseloon ja lämminhenkiseen kumppanuuteen, joka kantaisi kurjien ja vaivalloisten eläkevuosien yli.

Poimin testit vaivihkaa laukkuuni viedäkseni ne Tellulle pian ja ajattelin, että nyt oli sellainen paikka, josta en puhuisi Markulle halaistua sanaa.



Ei Tapanin veroinen

12.1.18
Psst. Tämä novelli on jatko-osa räväkän kirjastonhoitajamme Tellun häihin, joka taas liittyy kesäjatkiksena julkaistuun Tellun tarinaan. Nyt ääneen pääsee Markku!



Osasin pelätä pahinta, olen aina osannut.

Siinä Tellun kutsukortissa oli jos jonkinlaista hörsöä, liehuketta ja turhaa koristetta niin ettei meinannut postilaatikkoon sopia. Samasta syystä sitä ei voinut laittaa paperinkeräykseen. Se kävisi kukkaron päälle, sillä sekajätteen vieminen sorttiasemalle kallistuisi vuodenvaihteessa. Ehdotin, että häälahjamme olisi sekajätelaskun maksaminen.

Miksi enää kukaan lähetti kutsukortteja paperilla kun tekstiviesti oli ollut olemassa jo 90-luvun lopusta lähtien? Jos totta puhutaan, olisin halunnut osallistua häihinkin tekstiviestillä. Vaimo oli tästä kuitenkin tiukkana, vaikka varmasti itsekin muisti miten traumaattisesti kesäteatterissa oli käynyt. Hän alleviivasi, että kutsun oli allekirjoittanut Jori. Mieshenkilö sentään, toisin kuin kesällä. Huomautin, että toisesta kulmasta siinä voisi lukea myös Sari, mutta vaimo kaivoi kirjahyllystä joululahjaksi saamani positiivisen ajattelun oppaan ja käski hakea sieltä uutta tulkintaa. En hakenut. Ei tämä Jori olisi Tapanin veroinen kuitenkaan. Tellun ex-mies oli ollut hyvä ystäväni ja ilmeisesti myös Tellun mielenterveyden ylläpitäjä.

Kaiken lisäksi nämä olivat jotkut hullutteluhäät eivätkä arvokas rakkauden juhla, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Vaimo etsiskeli hätäpäissään jotain talviteemaan sopivaa vaatetta ja ehdotin sille pilkkihaalaria, mutta se suuttui ja sanoi, että voisin jo lopettaa tämän vastahankaisuuden mitä Telluun tulee. En mielestäni ollut muuta kuin vitsikäs, sillä naiset tunnetusti tekevät pukeutumisesta liian suuren numeron. Miehillä oli helpompaa. Harmaa puku sopi mihin tahansa teemaan, ja jos ei sopinut niin se on merkki, että sitten ei tarvinnut mennä. Ja asia on näin. Ei ole mitään mieltä osallistua näytelmään, ellei ole teatteriharrastaja.

Juhlapäivänä kävin laittamassa Mazdan lämpenemään ja kun vaimon silmä vältti hain povitaskuuni matin. Se oli minulla ollut jo juhannuksesta -62 vaikka en viinamäen miehiä olekaan. Olen raitis ihminen mutta otan naukun vain tietyissä tapauksissa. Kuten Tellun häissä.

Kun parkkeerasin kirkon pysäköintialueelle, huomasin että kirkkoa kohti vaelsi omituisen näköistä porukkaa, hyvin nuoria ihmisiä kummallisissa puvuissa. Olin kerran nähnyt sellaisen tapahtuman, jossa nuorisolaiset olivat pukeutuneet ruskeisiin kaapuihin ja leikkivät jonkinlaista taistelua kaupungintalon edessä olevalla viheralueella. Nyt epäilin, olimmeko joutuneet vahingossa niin sanottuun slarppaukseen mukaan. Vaimo sanoi, etten ymmärtänyt teemajuhlista mitään. Ja oli täysin oikeassa.

Kirkossa epäilykseni vahvistuivat, Tellulla oli taas joku vaihe meneillään. Kirkko näytti työtehoseuran joulumyyjäisiltä valkoisine kransseineen ja hopeisine rusetteineen, naiset olivat pukeutuneet kaikki keijuiksi, ja poissa oli kirkollinen arvokkuus ja hengellisyys. Tunsin pientä tykytystä sydämessäni ja sanoin vaimolle meneväni vessaan.

Kun pääsin eteiseen, luikahdin hetkeksi sakastin puolelle hengittelemään. Siellä nojasin silmät kiinni vaaleaan kiviseinään ja otin pitkän huikan matista.

- Jaha, taitaa sulhasta hieman jännittää?

Minulla meni siinä kohtaa hieman konjakkia väärään kurkkuun ja alkoi yskittää kovasti. Avasin silmäni ja näin hymyilevän, pyöreäkasvoisen naispapin seisovan edessäni valkoisessa albassa ja vihreässä stolassa. En siinä äkkiseltään keksinyt kysymykseen mitään järkevää vastausta vaan nyökkäsin. Hän otti minua rauhoittavasti kädestä ja lohdutti, että kaikkia tässä vaiheessa hieman jännittää. Hän pahoitteli, että oli tullut vihkimiseen tällainen viime hetken vaihdos ja halusi kerrata ohjelman hääparin kanssa.

Ymmärsin joutuneeni hieman hankalaan tilanteeseen, sillä sen lisäksi että en missään tapauksessa ollut Jori, saati menossa naimisiin Tellun kanssa, jestas sentään, minun pitäisi myös pian palata paikalleni istumaan. Pappi tiedusteli, missä morsian oli. Katsoin parhaaksi vastata totuuden mukaisesti, että en yhtään tiedä. Pappi näytti hieman hämmentyneeltä.

Asiat ottivat uuden, vielä kiusallisemman suunnan, kun sakastin ovesta saapui merkittävän nuori mieshenkilö, joka esittäytyi Jesseksi, hän oli bestman. Hän kysyi, olenko kenties morsiamen isä. Kurkustani pääsi tahaton korahdus, ja tässä valossa pappikin uudisti kysymyksensä, että missä roolissa olinkaan täällä sakastissa seisoskelemassa.

Siinä vaiheessa kuulin vaimon huhuilevan minua eteisessä, ja siitä tavallaan sain toimintakykyni takaisin. Oli selvää, etten voinut sulhasena tai Tellun isänä enää jatkaa hetkeäkään, ja seuraavaksi olisi varmasti ollut kanttorin rooli tarjolla. Pyysin anteeksi ja ryntäsin eteiseen. Vaimo katsoi pahasti, kun huomasi matin kädessäni ja suhisi, että nyt ei ollut aikaa tällaiseen temppuiluun.

Kun näin Jorin astelevan käytävällä Tellu käsipuolessaan, sain hirveän hikan, joka kesti korinttolaiskirjeeseen saakka. Mies oli ainakin kaksikymmentä vuotta Tellua nuorempi ja muutenkin hyvin epäsopivan näköinen keski-ikäisen naisen aviopuolisoksi. Päätin, että tämä oli viimeinen kerta kun osallistun mihinkään Tellun juhliin ja loppuillan juon pelkkää kotikaljaa tai sen puutteessa vissyvettä. Siinä oli monta hyvää päätöstä.

Loppuilta meni kuten arvata saattaa. Itse juhlien ohjelma oli kaikin tavoin häihin sopimaton, ja ilmassa oli jos jonkinlaista hipelöintiä ja suutelointia. Sulhanen ja bestman kuiskuttelivat keskenään ja katselivat minua. Juuri ennen tansseja Jori tuli juttelemaan ja kysyi olinko mahdollisesti Tellun ex-mies. Ei vedetä Tapania tähän, sanoin ja menin etsimään vaimoa. Ilmoitin, että nyt olisi hyvä hetki lähteä niin ehdimme katsoa uutiset.

Ajoimme hiljaisuudessa kotiin. Kotona huomautin presidentin puhetta katsellessa, että kyllä vanhempikin mies voi olla viriili ja tunneälykäs. Vaimo ei siihen sanonut mitään, vaan kävi nukkumaan. Minäkin siitä menin maate ja laitoin kännykkään muistutuksen, että konjakki ja renniet olivat loppu.

Jatkuu täällä...


Tellun häät

5.1.18


(Jos et vielä tunne mainiota kirjastotätiämme Tellua, kannattaa aloittaa Telluun tutustuminen alusta elikkä tästä)


Tuli kutsu Tellun häihin. Olihan se yllätys, hän oli ollut opintovapaalla koko syksyn emmekä olleet kirjastolla paljon tavanneet. Siksi en tiennyt Tellun rakkauselämän syventyneen näinkin vakavaan vaiheeseen. Markku sanoi heti, että hän ei näihin naishäihin kyllä lähde, mutta leppyi kun allekirjoituksessa lukikin että Jori.

En ollenkaan tiennyt, että kuka Jori, viimeksi oli Tellu tavattu Pipsan kanssa kesäteatterissa. Nyt oli uuden vuoden häät tulossa sitten. Hopeareunus oli kutsussa ja teemaksi ilmoitettiin, että talvi.

En ymmärtänyt: viimeksi kun olin häissä, niiden teema oli rakkaus ja naimisiinmeno, mutta ajat olivat nyt tämmöiset. Tellu seurasi kaikkia trendejä aina minua paremmin, joten kai hän tämänkin tiesi.

Pitkään mietin, että mitä nyt sitten tämmöiseen teemajuhlaan asuksi, mutta päädyin lopulta vanhaan luonnonvalkoiseen jakkupukuuni - eihän valkoista sopisi häissä pitää, mutta en keksinyt mikä muukaan väri talvea kuvaisi. Astelimme uuden vuoden aattona sitten kylän hienoon vanhaan puukirkkoon, joka olikin koristeltu komeasti hopeakransseilla, hopeisilla lyhdyillä ja valkoisilla ruusuilla. Mahtoi se maksaa se koristelukin. Aloin ymmärtää, mikä on teemahäiden luonne.

Sieltä se Tellukin sitten lopulta purjehti esiin Jorin käsikynkässä leveästi hymyillen kuten morsiamen kuuluu. Hän oli ilmeisesti lumikuningattareksi pukeutunut. Oli pitkä valkoinen häämekko helmi- ja timanttireunuksilla, valkea letti niskassa ja hopeakruunu päässä kaiken koristeena.

Voi hyvä tavaton. Ehkä tuli enemmin mieleen prinsessa Diana siitä, kuin toista kertaa avioon astuva keski-ikäinen kirjastonhoitaja.

Mutta oli se nuori se Jorikin. En edes uskalla arvuutella, oliko täyttänyt kolmeakymmentäkään. Ehkä ei. Nykynuorista on mahdoton tietää, partaa ei ollut mutta sitäkin pidempi tukka, joka roikkui auki selkää pitkin. Hopeainen puku oli hänelläkin, ihan hyvin sopi hänen tummiin piirteisiinsä kyllä. Ihmeen komea mies. Tellun iän huomioiden, tarkoitan. Markku mulkoili minua, ikään kuin minulla olisi ollut tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Ehkä tunsin itseni vähän vieraaksi minäkin kunnantalon hääjuhlassa, jossa oli paljon kaikenlaisia Jorin ystäviä lumipalloiksi ja poroiksi pukeutuneina. Olivat tulkinneet teeman kovasti paljon meitä vapaammin, Markku seisoi tiukasti vieressäni vanhassa vähän kireäksi käyneessä tummassa puvussaan. Hän oli päättänut hullutella joulukuusiteemaisella kravatilla, mutta olimme sittenkin ainoat tavanomaisesti pukeutuneet. Kirjastoista oli sentään kutsuttu muutama tuttu, jotka hekin olivat jakkupuvuissaan, pidimme tiiviisti yhtä omassa nurkassamme, mutta Markku ei puhunut kenellekään mitään. Boolia otti kaksi lasia, huolestutti jo pääsemmekö enää omalla autolla kotiin asti ja pirssillä emme aja.

Tarjoilu oli kyllä onnistunutta, voileipäkakkua ja lohta, oikein hyvää oli kaikki. Tellu ja Jori pitivät toisilleen pitkiä puheita, joiden välissä suutelivat aina niin intohimoisesti, että piti katsella väliin hopeisia lumihiutalekoristeita seinällä. Vieläkään ei minulle selvinnyt, missä he olivat oikein tavanneet ja mihin Pipsa oli tässä välissä kadonnut, mutta eihän sitä nyt toki kannattanut menneitä häissä muistella muutenkaan. Tellulla näitä menneitä oli jo kertynyt jonkin verran, toivoin että tässä olisi nyt tosirakkaus löytynyt viimein ja loppuisi se liehuminen.

Tellu puhui pitkään sisäisen jumalattaren ja Jorin löytämisestä, jotenkin Jori saattoi liittyä hänen uusiin seksuaalivalmentajan opintoihinsa. Siinä vaiheessa kun hääohjelmaan tuli mukaan parinvaihtotanssit perinteisen häävalssin sijaan, Markku nykäisi minut eteiseen ja sanoi että nyt lähdetään.

Eipä siinä auttanut kuin onnitella vielä Tellua ja toivotella pitkää ikää ja rakkautta. Halatessani hän supatti korvaani, että minunkin pitäisi kokeilla nuorta oria jonkun kerran, Tellu taisi olla vähän maistissa jo siinä kohtaa hääjuhlaa.

Uuden vuoden otimme vastaan kotona sitten kaksin, katsoimme presidentin puheen ja Markku sanoi, että siinä se on komeasti ikääntynyt mies ja silti niin viriili, että on lapsikin tulossa. Ei mikään pojankloppi, jonka seura vanhentaa naista entisestään, hänestä oli parempi niin päin, että mies on naista vanhempi, näkihän sen presidentistäkin.

En muistuttanut, että oikeastaan olin häntä neljä kuukautta vanhempi. Menimme siitä sitten nukkumaan vähin sanoin, vähän harmitti se jakkupukuni vielä, ihan hyvin olisin voinut pukeutua vaikka lumipalloksi minäkin. Vähän pitää elämässä hullutella, sen oli Tellu kyllä oivaltanut oikein. Ajattelin, että ensi vuonna repäisen minäkin jollain lailla, aloitan vaikka uuden harrastuksen ja siihen uuden vuoden lupaukseeni sitten nukahdin.

Jatkuu täällä...

Mari-Sisko neuvoo jouluisissa ruokapulmissa

15.12.17


1.11.2017 10:45

Hei Mari-Sisko!

Meillä on pitkään jatkunut vakava ravitsemuksellinen ongelma. Rakas 3-vuotias taaperomme ja kuopuksemme Kuutti-Petteri ei syö lainkaan jouluruokia. Olemme yrittäneet kaikkemme: ranskalaista gourmet-joulua hanhenmaksalla, vegaanista teemajoulua soijahalkoineen ja herkullisine nyhtis-lanttu-ohrattolaatikoineen sekä viime vuonna jopa sushibuffettia. Mikään ei käy. Kuutti-Petteri kieltäytyy edes maistamasta jouluruokia ja heittää kaiken lattialle. Moinen käytös pilaa joulutunnelman, sillä olenhan valmistanut ruokia jo kesäkuusta asti. Mikä neuvoksi?

Nimim. Joulukiukku -76


1.11.2017 10:59

Hyvä Joulukiukku -76,

Voi voi, onpa teillä aikamoinen pulma! Ymmärrän kyllä huolenne: äidin sydäntä raastaa aina vaivalla tehdystä ruuasta kieltäytyminen ja vieläpä jouluna. Nyt kannattaa puuttua syömiseen heti lempeästi mutta jämäkästi.

Ongelmanne on kieltämättä yksi vaikeimmista, sillä taaperon pakkosyöttäminen on hyvin hankalaa ja voi johtaa jopa elinikäiseen nirsoiluun. Sitä emme toki toivo. Mikä siis neuvoksi?

Aloittaisin ensin taustakysymyksellä: oletteko kokeilleet tarjota lapselle joskus joulukinkkua ja perunalaatikkoa?

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko


1.11.2017 11:15

Hei Mari-Sisko!

En ole aivan varma, ymmärränkö kysymystä. Katsoin Googlesta ja mikäli ymmärsin oikein, joudun toteamaan, että joulukinkku ja perunalaatikko kuulostavat perheemme jouluun kovin rahvaanomaisilta valinnoilta. Olisiko sinulla muuta neuvoa?

Nimim. Joulukiukku -76


1.11.2017 12:32

Hyvä Joulukiukku -76,

Ymmärrän. Siinä tapauksessa keinot käyvät vähiin, mutta onneksi Mari-Siskolta löytyy pitkän kokemuksen ansiosta aina jokin ässä hihasta tiukoissakin paikoissa!

Tarjoaisin tässä teille avuksi nyt äärimmäistä keinoa, jonka olen havainnut auttaneen joskus näinkin vaikeissa tapauksissa. Hoidon nimi on jamssikuuri: siinä yksinkertaisesti tarjotaan Kuutti-Petterille viikon ajan afrikkalaista jamssipuuroa hunajasilmällä. On ehdottoman tärkeää, että jamssi on nimenomaan afrikkalaista eikä vaikkapa karibialaista jamssia. Kun Kuutti-Petteri on syönyt viikon ajan jamssipuuroa joka aterialla (myös aamupalalla), hän ottaa riemumielin jouluruuan vastaan, olipa se mitä tahansa! Onnea ja jaksamista näinä vaikeina aikoina!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko


5.11.2017 22:36

Hei Mari-Sisko!

Haluaisin vielä varmistaa, sopiiko kotimainen Eckeröstä ostettu vapaiden mehiläisten hunaja tähän tarkoitukseen?

Yt. Joulukiukku -76


6.11.2017 03:47

Parahin Joulukiukku -76,

Olen kuullut erinomaisen hyvää juuri Eckerön "Free Bee" -hunajasta, joten uskallan suositella sitä tähän tarkoitukseen kilohinnasta huolimatta. Onnea matkaan ja iloisia jamssipäiviä!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko


15.12. 2017 9:08

Hei taas Mari-Sisko!

Meille tuli yllättävä ravitsemuksellinen tilanne vastaan: Kuutti-Petteri rakasti jamssipuuroa Eckerön hunajalla siveltynä jopa vähän liiankin paljon (hän ei ole koskaan saanut puuroa, vaan ainoastaan itse tehtyä granolaa). Ahmittuaan puuroa viisi päivää hän sai sekä ähkyn että pahan suolitukoksen. Rakas poika-parkamme joutui vatsantähystykseen ja leikkaukseen, jossa kaivettiin suolistosta ulos puoli kiloa sulamatonta jamssia.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: päästyään sairaalasta kuukauden tiputuksen jälkeen hän on niin nälkäinen, että hän syö mitä tahansa! Tosin lääkärit ovat kieltäneet häneltä suoliston toipumisen takia kaiken muun paitsi kolme ruoka-ainetta, mutta onneksi yksi näistä ruuista on keitetty riisi ja siitähän voi tehdä hänelle herkullisen joulupuuron. Tuhannet kiitokset avustasi!

Kiittäen, Nimim. Ei kiukuta enää -76


15.12. 2017 10:55

Hyvä Ei kiukuta enää -76,

olenpa huojentunut kuullessani, että perheenne sai ratkaisun pulmalliseen ruokaongelmaanne! Oikein iloista ja maukasta joulua myös Kuutti-Petterille!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko




Pikkiksen talviseikkailu

8.12.17

Pikkis astui ulos ja katseli ympärilleen. Oli häikäisevän valkoista. Yöllä satanut paksu lumikerros oli tehnyt metsästä pehmeän möykkymaan. Vaikka aurinko jäi sydäntalvella roikkumaan haaleana plänttinä puiden latvojen tasalle vain muutaman tunnin ajaksi, kimmeltävä maisema sai Pikkiksen siristämään silmänsä viiruiksi.

Pikkiksen nenäkarvat huurtuivat ja kylmä pisteli varpaita. Hän irvisti inhosta. Lumi oli ällöä. Mörökölleillä oli pörheä turkki ja hyvin paksunahkaiset jalkapohjat, jotka kestivät kaikenlaista maastoa ja myös lunta, mutta Pikkiksen korvat, varpaanvälit ja napa olivat hyvin kylmänherkät. Myös Pikkiksen näpit muuttuivat ulkona sinisiksi kalikoiksi, joita sai takan edessä lämmitellä pitkään ennen kuin ne virkosivat.

Pikkis huokaisi. Ei auttanut, mentävä oli. Tänään oli nimittäin talvimörönpäivä, jota vietettiin, kun vuoden valoisa aika oli lyhimmillään. Silloin mörökölleillä oli tapana viedä lahjoja metsän eläimille, halailla toisiaan erityisen paljon ja valvoa perheen kanssa koko yö mussuttaen kölliherkkuja, kuten minttuteetä ja hunajakeksejä. Tämä kaikki lämmitti mieltä, ja lämpöä vuoden lyhimpänä päivänä todella tarvittiin.

Pihalla odottivat linnuille tehdyt lyhteet ja peurojen heinäpaalit. Oraville oli varattu pienissä säkeissä tammenterhoja ja pähkinöitä, ja jäniksille porkkanoita. Ne piti vain kaikki viedä paikoilleen. Pikkis mietti, että vain sammakot eivät tarvinneet mitään. Ne nukkuivat sikeästi jääpeitteen alla eivätkä todellakaan arvostaneet, jos niitä meni häiritsemään.

Pikkis ähelsi äidin tekemät lumikengät jalkoihinsa ja lähti koikkelehtimaan kohti lähikuusikkoa koipiaan nostellen, isot lyhteet käsissään. Hän tamppasi lumeen polkua ja neppaili papanoita sivummalle, jotta kattaus olisi täydellinen. Hän asetteli lyhteitä kuusen peffaan ja porkkanoita kantojen päälle. Paalit Pikkis jätti peltoaukean reunaan.

Touhussa tuli kuuma, niin kuuma, että kirkas lumi alkoi ihan vilistä silmissä. Pikkis katsoi parhaaksi hengähtää hieman, mutta vilinä vain jatkui. Pikkis hieroi ja räpytteli silmiään pari kertaa, mutta lumi alkoi tanssia hänen edessään yhä villimmin, nousten hänen ympärillään välillä pieneksi, hileiseksi pyörteeksi.

Pikkis tuijotti näkyä niin lumoutuneena, että unohti hengittää. Näköharhat eivät johtuneetkaan huhkimisesta vaan lumen pinta todella liikkui. Ensin hanki aaltoili kuin lampi, sitten joku piirsi ympyrän hänen ympärilleen ja lopuksi hankeen alkoi muodostua... merkkejä.

M O I

Pikkis ei meinannut uskoa silmiään. Kyllä, lumessa luki MOI. Hän oli opetellut talven aikana lukemaan ja kinoksessa oli ilmiselvä tervehdys.

Pikkis ryki kurkkuaan ja vilkuili epäluuloisena ympärilleen. Pilailiko joku hänen kustannuksellaan? Ei vaikuttanut siltä. Hän oli viime kesänä oppinut, että uusiin henkilöihin tutustuminen vaati valtavasti rohkeutta, mutta se kannatti, kunhan ei turhaan höperöinyt. Nyt Pikkis ei tiennyt yhtään, kuka häntä moikkaili, mutta oli syytä olla kohtelias ja tervehtiä takaisin.

- Moi, hän vinkaisi ohuesti.

Hankeen ilmestyi salamannopeasti uusi viesti.

VIHDOINKIN HUOMASIT MINUT
KUKA SINÄ OLET?

- Mi-mi-minä olen Pikkis, mö-mö-mörökölli, Pikkis kuiskasi uudestaan ja toivoi ettei kukaan nähnyt kun hän jutteli metsässä ääneen. - Mutta, kuka sinä sitten olet?

MINÄ OLEN NIETOS
LEIKKISITKÖ KANSSANI

Pikkis oli tottunut siihen, että metsässä joskus tapahtui kaikkea outoa ja yllättävää, mutta tämä oli niin perinpohjaisen kummallista, että hänen piti hypähtää kaksi kertaa ilmaan ja nykäistä itseään kertaalleen vasemman puolen viiksestä varmistuakseen että oli varmasti hereillä.

Ennen kuin Pikkis ehti kysyä, mitä leikkiä Nietos tarkoitti, hänen eteensä ilmestyi ohje ja lumeen alkoi muodostua valmiiksi tampattu polku.

TULE MUKAAN!, luki hangessa.

Pikkis lähti hämmennyksen vallassa kulkemaan polkua pitkin. Nietos pyörteili hänen vieressään pienenä hiletornadona. Välillä se kutitti häntä kyljestä ja välillä nappasi kädestä kiinni. Nietos halusi selvästi olla hänen ystävänsä.

He saapuivat purolle, joka oli sekin jäänyt lumen alle. Yhtäkkiä lumi Pikkiksen ympärillä alkoi pöllytä ja puron tumma ja muhkurainen jääpinta tuli näkyviin. Samalla hankeen piirtyi teksti:

LASKETAAN MÄKEÄ

Ja ennenkuin Pikkis ehti sanoa mitään, Nietos tuiskusi jäälle ja lähti viilettämään pöllyävänä pilvenä alas jäämäkeä.





Pikkis huudahti ihastuneena. Tämähän näytti hauskalta! Hän istahti jäälle, nojasi hieman taaksepäin, koukisti polviaan ja lähti vauhdikkaaseen liukuun. Vesi sirisi Pikkiksen silmistä, kun vauhti kiihtyi alamäkeen. Pikkis näki sivusilmällä kallioiden, tuumailukiven ja pihapoppelin vilahtavan ohi, ja hetken kuluttua Pikkis tömpsähti Kuulammen rantaan. Hänen silmissään vilisi taas, mutta tällä kertaa se vain nauratti.

Nietos pyöri jo villisti jäällä. Pikkis nousi ylös ja pudisteli lunta pois takapuolestaan. Pikkis mietti, että peffakarvat olisivat takuulla kärähtäneet ellei mäen pinta olisi ollut niin liukas.

Kysymys ilmestyi lumeen:

EIKÖ OLLUTKIN MAHTAVAA?

- Voi köllinpujut, kysyt vielä! Oli todellakin ihan huippu liuku, Pikkis kehaisi.

IHANAA ETTÄ TULIT ULOS, Nietos jatkoi.
PERHEELLÄNI ON NIIN KIIRE, ETTÄ OLEN VÄHÄN YKSINÄINEN.

- Juu, tuota, minä käyn talvella aika harvoin ulkona, sillä en tykkää... Pikkis tukki suunsa äkisti. Ei hän nyt voisi sanoa, että inhosi lunta. Etenkään tälle uudelle tuttavalle, joka näytti kerrassaan olevan lunta.

- Tarkoitan, että en käy kovin usein ulkona, sillä minä palelen helposti, Pikkis korjasi.

HARMI, vastasi Nietos, MEISTÄ VOISI TULLA TALVIYSTÄVÄT.

Niin kyllä voisikin, Pikkis mietti. Kun lumet sulaisivat keväällä, Nietos ei enää voisi ilmestyä. Ja talviystävää hänellä ei vielä ollutkaan.

TULE, NÄYTÄN SINULLE TALVEA NIIN EHKÄ ALAT PITÄÄ SIITÄ.

Polku alkoi ilmestyä taas Pikkiksen eteen. Se johti lammen keskellä olevalle Silmäkivelle. Kiven reunassa roikkui rivistö hienoja, kiiltäviä jääpuikkoja. Pikkis ihasteli niitä, napsautti yhden poikki ja alkoi rouskuttaa. Kiveltä polku eteni rantaan, jossa puiden pinnalla oli kaunista, kiehkuraista hiusjäätä. Ihan kuin puulla olisi ollut peruukki!

Nietos johdatti Pikkiksen metsään. Ilta alkoi hämärtyä ja kuu tuli esiin, metsä kimalteli ja tuikki kuin avaruus ja taivaalla leiskuivat upeat revontulet. Pikkis huokaisi ihastuksesta. Lumessa näkyi hassuja jälkiä ja Nietos kertoi, että riekko oli siihen kaivanut itselleen turvallisen ja lämpimän lumikiepin. Hiirten, oravien ja jänisten jälkiä ja koloja näkyi siellä täällä. Kettu ei näkisi niitä lumen alta.

Lumi toi näköjään mukanaan myös valoa, lämpöä, turvaa ja suurta kauneutta, Pikkis mietti. Hän katsoi pientä lumitornadoa vieressään. Pian olisi talvimörönjuhlan aika.

- Minun täytyy nyt mennä, mutta oli kyllä hauskaa tutustua sinuun. Kiitos, että näytit minulle talvi-ihmeitä. Näemmekö me vielä?, kysyi Pikkis.

KUKA TIETÄÄ, vastasi Nietos, MUTTA TULE USEAMMIN ULOS. SISÄLTÄ EN VOI TULLA SINUA HAKEMAAN.

HEI VAAN!

Ja niin Nietos katosi pyörteillen metsän pimeyteen. Pikkis vilkutti hiletornadon perään. Ehkäpä hän voisi käydäkin useammin ulkona. Joidenkin ystävien kanssa piti leikkiä heidän tavallaan.

Pikkis käveli kohtia kotia. Pienistä ikkunoista loimotti valoa ja savu nousi piipusta kutsuvana kiehkurana.

- Olitpa sinä pitkään ulkona, Iskä sanoi kun Pikkis vihdoin könysi sisään ja jatkoi, - Tässä on huopa, tule takan ääreen lämmittelemään jalkojasi.
- Itse asiassa jalkani eivät ole kovin kylmät, Pikkis vastasi, - minun ei tarvinnut tarpoa umpihangessa.
- Niinkö? Oliko siellä polkuja valmiina?
- Kyllä vain, Pikkis vastasi salamyhkäisesti, - Ja tiesitkös, että lumi voi myös lämmittää?
- Jos mieli on lämmin, varpaatkin ovat, hymyili Iskä.

Ja niin Pikkis istui takan eteen Minin, Murun, Iskän ja Äidin kylkimyyryyn. Ehkä Nietos teki samoin oman perheensä kanssa, kun he olivat saaneet huurteiset askareensa valmiiksi. Silloin voi tuntea olonsa lämpimäksi, vaikka olisi lumesta tehty.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä tarina on jatko-osa Katjan kirjoittamaan juuri ilmestyneeseen lastenkirjaan, jonka kantava teema on rohkeus. Nuoren, eskari-ikäisen mörököllin seikkailuista kertovan Pikkis, rohkea pikku mörökölli -kirjan voi ostaa täältä ja kirjaan voi tarkemmin tutustua täällä. Paketti ehtii hyvin postilaatikkoon ennen talvimörönpäivää.


Sisällön tarjoaa Blogger.