Tietoa mainostajalle ›

Ei mikään aamuihminen



Äitee oli aina sanonut, että marraskuun 17. päivä oli vuoden masentavin päivä ja kelpasi lähinnä kuolemiseen. Äitee itse lähti viikkoa etukäteen. Väkisinkin tuli mieleen, että joku protesti se tämäkin oli.

Pappi lorotti kahvikuppiinsa maitoa pienestä nekasta. Minä join mustana, Äiteen muistolle. Se oli juonut parikymmentä kuppia kahvia päivässä rippiäisistään lähtien eikä ikinä maidolla.

Äitee ei ylipäätään suostunut käyttämään mitään maitotuotteita, sitä ällötti lehmät ja kaikki mikä niihin elikoihin liittyi, se ei suostunut pihviäkään maistamaan. Ei se mikään vegaani ollut, mutta Äiteen mielestä lehmän katseessa oli kuulemma pohjatonta tyhmyyttä. Ja se väitti, että sen näki kyllä ihmisestä, jos söi niin tyhmää eläintä.

Sanoin sille, että 90% ihmisistä syö lehmää.
Äitee vastasi, että sen verran oli idioottejakin.

Vähän hulluhan se oli, tietenkin. Siihen hulluuteensa se oli tavallaan kuollutkin. Maailma poistaa sekopäät hyvin vaihtelevin tavoin, Äitee lähti liikenneonnettomuudessa. Paikallinen lehti oli otsikoinut, että "vanhus kuoli mönkijäonnettomuudessa."

Onneksi Äitee ei ollut näkemässä sitä. Se olisi saanut paskahalvauksen. Sen mielestä vasta satavuotiasta sai haukkua vanhukseksi. Eikä sitäkään, jos se oli sen verta järjissään, että osasi kieltää. Vanhuus on henkisen tason juttu.

Riitta-täti tuli halaamaan.

- Voi Risto, olen pahoillani äitisi poismenon johdosta.
- Kiitos, Riitta. Yhteinen suruhan tässä meillä on.
- Erikoinen ihminen se Äitees kyllä oli.
- Niinhän se oli.
- Aina ollut.
- Siitä en tiedä, kun tunsin vaan aikuisena.
- Oli se lapsenakin.

Riitta kertoi, että Äitee oli kymmenkesäisenä ottanut vajasta moottorisahan ja kaatanut omin lupineen koivun, kun rastas kuulemma karjui siellä oksalla joka juuttaan aamu hävyttömään aikaan.

Olin kuullut tästä tapauksesta. Siitä oli tullut vähän vaikeuksia, kun oli se koivu ollut naapurin mailla. Äitee oli puolustautunut, ettei ollut osunut siihen perhanan wannabe-pavarottiin lutkulla.

Riitta jatkoi, että Äitee oli kuulemma ollut teini-iästä lähtien vähän sellainen, jota nykyään kai kutsutaan bipolaariseksi. Sellainen, jolla on riehakkaampia vaiheita ja sitten vähän hiljaisempia. Vaikka ei sillä mitään diagnoosia tai lääkitystä ollut.

Voihan se pitää paikkansakin, mutta minusta ne mielentilat liittyivät johonkin muuhun. Diagnoosien suhteen olen muutenkin tullut vähän varovaiseksi. Riitta itse keräili muumimukeja, maksoi niistä tuhansia euroja, jos oli oikea kuva, leimat ja tarrat. Oli ihan määrittelystä kiinni, oliko se pakkomielteinen vai vain intohimoinen. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat jollain tavalla valuvikaisia, riippuu ihan porukasta, miten se oma hulluus näyttäytyy.

Kun olin hakenut Äiteen tavarat sairaalasta, löysin sen mustan toppatakin taskusta lehtileikkeen. Dream Zone DeLuxe -patjalla oli mainoksen mukaan unitakuu ja se oli siinä tarjouksessa, puoleen hintaan. Pienellä präntillä luki, että tarjous on voimassa niin kauan kuin tavaraa riittää. Silloin olin tajunnut, miksi se oli painanut mönkijällä moottoritielle aamuruuhkaan. Äitee oli pelännyt, että aamuvirkut vie ne patjat.

Ainakin se kuoli toiveikkaana, että uusi patja saisi sen nukkumaan.

Äitee ei ollut mikään aamuihminen. Siksi se varmaan niitä lehmiäkin vihasi. Sitä ei kiinnostanut nousta lypsykonetta käyttelemään kukonpieremän aikaan. Se oli tietysti maatilan tytölle vähän huono yhtälö. Jäi unet välillä aika vähiin.

Ja toki ihminen tulee masentuneeksi, jos ei saa nukkua. Sitten sen kerran kun herää pirteänä niin kyllähän siinä kaikenlaisia ideoita tulee, kun pää toimii ja on energiaa toteuttaa ne ideat. Varmasti tulee bipolaarinen vaikutelma.

Onkohan tutkittu sitä, että miten hullut nukkuvat? Veikkaan, että huonosti. Iltavirkut kuolevat nuorina, eikä ihme. Ei ole vitsi, että kuolema kuittaa univelat.

Minä huomasin sen intissä. Pääsin palveluksesta pois, kun kävin kertomassa, miltä minusta tuntuu seistä aamukuudelta pihalla ase kädessä. Siirsivät minut tunnin sisään kasarmilta sivariin, sairaalaan kolmivuorotyöhön. Huomasin, että iltavuorot sopivat minulle hirveän hyvin. Luin pääsykoekirjoja yöt läpeensä ja pääsin lääkikseen.

Nyt olen tutkijana, ollut jo parikymmentä vuotta. Tutkijayhteisössä jengillä vasta viiraakin. Lääkärit ovat pahimpia. Mutta ne sentään ymmärtävät syödä unilääkkeitä.

Kirjoitin siskon tuomaan vieraskirjaan, että "Lepää rauhassa, Äitee". Toivottavasti on hyvät patjat siellä pilvenreunalla.

Sienimies



Tapasin sienimiehen. Luontoliitto järjesti syksyiset metsätreffit isolle joukolle luontohenkisiä sinkkuja, jotka olivat jääneet ilman kesäheilaa ja sieltä kerrankin onnisti minuakin.

Sienimies oli pitkä ja hoikka, kiinnitin häneen jo alkulaulun aikana huomiota ja lyöttäydyin metsäpolulla hänen kannoilleen. Hän todella tunsi sienet ja koska harrastin sienestystä itsekin, oli helppo keksiä yhteinen puheenaihe. Yleensä se on miesten kanssa vaikeaa. Siksi viihdyn mieluummin yksin. Sovimme tapaavamme pian uudelleen.

Romanssi roihahti vauhdikkaasti. Sienimies oli vegaani ja kokkaili minulle ihania kasvisaterioita. Eräänä viikonloppuna päätimme lähteä lähimetsään hänen salaisille sienipaikoilleen. Siitä päättelin suhteen etenevän hyvin. Sienipaikan esittely vei suhteen vakavammalle tasolle kuin suvun tapaaminen.

Oli ihanan kuulas syyskeli, metsä tuoksui jo vähän kostealta ja mätänevältä. Syksy on lempivuodenaikani. Sen saapuminen on minulle aina helpotus teennäisen pirteän ja rasittavan sosiaalisen kesän jälkeen. En pidä paljaasta pinnasta ja pitkien villapaitojen sisään kätkeytyminen on aina nautinto, nykyisillä kesäsäillä sitä voi onneksi harrastaa heinäkuussakin. Tänä syksynä marjasato oli ollut hyvä, mutta sienivuosi oli huono. Se harmitti.

Hajaannuimme metsässä vähän eri puolille, löysin muutamia tatteja ja rouskuja, mutta en pitänyt tätä sienimetsää kovin kummoisena ainakaan tänä vuonna. Ajattelin kokkailla pienestä saaliistani sienimiehelle sekasienikastiketta, johon voisin lisätä viime syksynä kuivattuja sieniä. En ole kaksinen ruuanlaittaja enkä erityinen kulinaristi, mutta sienet ovat poikkeus. Pidän niiden mausta ja koostumuksesta ja olen opetellut valmistamaan niistä jotain kelvollista syötävää. Toivoin, että myöhemmin tulisi edes suppareita, sillä suppilovahverokeitto oli bravuurini, joka onnistuisi luultavasti vegaanisestikin.

Niin pitkälle emme koskaan päässeet. Turhautuneena huonoon sienisaaliiseen etsin sienimiehen lopulta metsästä ja kurkistin uteliaana hänen koriinsa. Hämmästyin.

- Mutta sehän on siis ruskokärpässieni, totesin sienimiehelle ja ajattelin, etten näin hengenvaarallisen urpoa sieni-ihmistä ollut vielä tavannutkaan.

- Joo, kyllä vaan, poimin niitä tällasina pieninä ja nuorina, sienimies vastasi iloisesti hymyillen.

- Mutta se on siis myrkyllinen, sanoin edelleen yhtä hämmästyneenä.

- No, ei välttämättä, sienimies vastasi ja hymyili salaperäisesti, - saatpa nähdä.

Mielessäni mietin, että enpä kyllä aio nähdä tätä, mutta en sanonut enempää.

Lähdimme hänen luokseen. En ollut vielä käynyt sienimiehen kotona, mutta nyt hän halusi minut kylään. Ilahduin siitä, joskin kärpässienet huolestuttivat jonkun verran.

Hän asui muuten ihan tavallisessa kerrostalokaksiossa, mutta keskellä olohuonetta oli jonkunlainen laboratorion näköinen viritys. Sienimies esitteli sitä ylpeänä ja kertoi uuttavansa ja tislaavansa erilaisista sienistä Suomen kansan alkuperäisiä hallusinogeenejä.

- Siis niinku huumeita vai, sanoin täysin pöllämystyneenä kaikesta näkemästäni.

- No ei varsinaisesti, tämähän on ihan laillista. En myy näitä kellekään, kyllä sieniä saa omaan käyttöön kerätä ja tehdä niistä mitä vaan. Tiesitkö muuten, että oravat pystyvät syömään kärpässieniä? Kysymys on tottumuksesta ja määristä. Tarkka pitää tietysti olla, että saa oikeanlaisen pitoisuuden aikaan, mutta olen tehnyt tätä vuosia. Fiilis on mahtava, siinä todella kokee universaalia yhteyttä kosmokseen. Tämä on vähän sama kuin magic mushrooms Damissa, mutta kotimaisena luomuversiona, ei mitään ylimääräisiä kemikaaleja, pelkkää sientä! Haluatko kokeilla?

Sanoin kiitos ei, ymmärtääkseni kaikissa myrkkysienissä oli vakava kuolemanvaara enkä muutenkaan ollut huumenaisia. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta kertoi silti kokemuksen olevan hieno - tätä olivat kuulemma jo Suomen kansan muinaiset shamaanit harrastaneet päästäkseen pyhiin tiloihin.

- Tai mullan alle, sanoin, mutta sienimies ei ymmärtänyt huumoriani. Aloin miettiä, että hän oli sittenkin aika tosikkomainen tyyppi enkä ollut koskaan pitänyt pitkätukkaisista miehistä. Sienet olivat sekoittaneet pääni ja olin luullut löytäneeni viimeinkin reippaan erämiehen, joka jakaisi kanssani kiinnostuksen sieniin ja luonnossa liikkumiseen.

Sienimies kertoi ylpeänä noudattavansa tarkasti kansanperinnettä lukuunottamatta viimeisen päälle modernia huumelabraa. Kävi ilmi, ettei hän ollut yksin harrastuksineen. Tätä intohimoa varten oli olemassa kokonainen kultti, joka jakoi sienireseptejä ja kokoontui hallusinoimaan yhdessä erilaisten sienten voimin. Keräsin tattikorini ja lähdin.

Pysyin silti hänen Facebook-kaverinaan enkä yllättynyt, kun parin vuoden kuluttua hänen sivunsa muutettiin memorial-sivuksi. Ystävien surunvalitteluista ei ollut vaikea arvata, mitä oli tapahtunut. Oman kansanperinteeni mukaan korvasienet maistuvat paremmilta ryöpättyinä, rauha hänen sielulleen. Kasvakoon hän runsaasti tattia ja torvisientä.

Laukaus

"Örön tykeillä osallistuttiin 26.7.1941 käytyyn Bengtskärin taisteluun ja viimeksi niillä on ammuttu 1970-luvun alussa." 

- www.visitörö.fi




Helikopterikentän reunalla leijui enää usvaa, perhoset olivat poistuneet jo muutama viikko sitten. Tsaarinaikainen, sotavankien rakentama mukulakivitie oli kasteesta kostea ja kanervikko hohti kauniin violettina. Fredrika käveli sotilaskodin ohi tervaleppien ja mäntyjen reunustamaa tietä rantaan päin, tulenjohtotornin ohi ja pienoisrautatien poikki.

Ihonväriset silokalliot laskivat rannassa kirkkaaseen mereen, laiturissa oli vain muutama moottorivene. Yhteysalus näkyi jo horisontissa. Se puksutti tasaista kyytiä kohti saarta, mutta Fredrika arveli, ettei se saavuttaisi satamaa vielä 20 minuuttiin, navakka luoteistuuli teki sen matkasta hidasta. Horisontti oli täynnä vaahtopäitä, mutta lounaissatama sijaitsi kallioiden suojassa.

Fredrika istahti sataman puiselle penkille odottamaan laivaa. Hän napitti vaaleanruskean, pitkän villatakkinsa ylös asti ja sytytti tupakan. Ruovikko ei vielä näyttänyt kellastumisen merkkejä. Kuukausi vielä ja aallot löisivät sen yli puurajaan asti.

Satamarakennuksen vieressä seisoi omakotitalon kokoinen betonoitu tykkiasema, jonka katolta näki kirkkaalla säällä Bengtskäriin asti. 305-millistä Obuhovia oli viimeksi käytetty 30 vuotta sitten, ihan oikeassa taistelussa. Maisa oli siitä kertonut, hän oli juuri aloittanut vuoronsa keittiössä, kun Bengtskäristä oli tullut hätäviesti venäläisten yllätyshyökkäyksestä majakalle. Lisäjoukkojen tarve oli ollut akuutti, niitä saatiin myös Granholmenista, ja pian oli käynyt käsky ampua suoraan kohti majakkaa, vihollinen oli jo alimmilla portailla. Taistelu oli kuitenkin käännetty voitoksi.

Fredrika oli kuunnellut tarinoita haltioituneena. Silloin rannikolla oli ollut säpinää. Tykkiveneitä ja pommikoneita oli näkynyt päivittäin, laukauksia oli ammuttu pienemmästäkin syystä, harjoituksia oli jatkuvasti. Nyt noista ajoista tuntui olevan ikuisuus. Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta oli rauhoittanut tilanteen. Valitettavasti se tarkoitti, että elämä sotilassaarella oli tylsääkin tylsempää.

Fredrikan mies, majuri Tom Lund oli saanut komennuksen Turun eteläisestä sotilaspiiristä Örön linnakesaarelle vuosi sitten, ja Fredrika ja lapset olivat lähteneet mukaan. Aluksi alkeelliset olot, armeijan päivärutiinit ja pieni yhteisö olivat kiehtoneet Fredrikaa. Oli jännittävää kuunnella tuulta ja kävellä mukulakiviteitä saaren päästä päähän ilman, että vastaan tuli ristin sielua. Mutta talven myötä elämä ulkosaaristossa oli muuttunut raskaaksi. Yhteysaluksen mukana tuli ruokatarvikkeita, mutta vain hyvällä säällä. Rannikkosoturin reseptikirjasta löytyvä käärmekeitto ei ollut mikään vitsi, ja terveyssiteiden saaminen perille tammikuussa oli ollut mahdotonta. Ja vaikka henkilökunnan rivitalo sijaitsi suojaisessa paikassa kangasmetsän keskellä, sähkökatkoja oli säännöllisesti.

Fredrika siristi silmiään. Toivoa sopi, että saaren uusi opettajatar olisi aluksessa. Edellinen oli pakannut tavaransa heti kun jäät olivat lähteneet.

Talvi oli ollut kieltämättä hirveä. Ulkosaaristossa pakkanen harvoin laski alle 10 asteeseen. Tänä talvena oli käynyt ilmi, että saaren vedenpuhdistamo lakkaa toimimasta, kun näin käy.

Kaikkien 13 oppilaan lukukausi oli jäänyt hieman vajaaksi, mutta Fredrika oli tullut avuksi antamalla äidinkielen ja laskennon tunteja, ja laittamalla lapset keräämään herbaariota. Ei mikään optimitilanne tietenkään, hänhän oli edustusrouva eikä hänellä ollut minkäänlaista pedagogista koulutusta. Onneksi uusi opettaja oli löytynyt sanomalehti-ilmoituksella, ja opetus saattoi jatkua kesän jälkeen.

Kuului pehmeä tömähdys, kun yhteysalus kiinnittyi laituriin. Perämies avasi portin ja kiinnitti puisen rampin maihin. Matkustamosta nousi rantaan kolme henkilöä, joista yksi oli nainen. Luojan kiitos, se oli varmasti hän, opettajatar! Saarella oli nyt yhteensä viisi naista, joista kaksi oli alle 40-vuotiaita.

Fredrika nousi ylös ja suoristi villatakkinsa, nuori nainen lähestyi häntä napakalla askeleella.

- Hei, olet varmaankin Fredrika Lång? Ulla Vaara, oikein mukava tavata, nuori ja viehättävä naisopiskelija esittäytyi ja ojensi kätensä. Punaisen huopahatun alta näkyvät silmät olivat kauniin vihreät ja korkeat poskipäät olivat luonnollisen päivettyneet. Meikkiä oli hillitysti ja hän tuoksui miedosti Kölnin vedelle.

Fredrika tarttui huojentuneena käteen. Sormet olivat lämpimät, se oli hyvä merkki, täällä tarvittiin toimivaa ääreisverenkiertoa.

- Sydämellisesti tervetuloa, olemme odottaneet sinua, Fredrika lausui ja yritti olla vaikuttamatta liian innokkaalta.
- Toivottavasti viihdyt pitempään kuin edeltäjäsi. Tämä ei valitettavasti ole mikään ruusutarha.
- Oi, luulenpa, että viihdyn! Teen opinnäytetyönä tutkimusta sotilaspedagogiikasta ja saan sitä tällä saarella edistettyä hienosti, Ulla hymyili.
- Kuulostaa hyvältä, saat kertoa minulle kohta lisää! Tule, otetaan ensin teetä ja sitten näytän sinulle paikkoja. Voit jättää laukkusi tähän katoksen alle, pyydän jotakuta alokasta huolehtimaan ne asuntoosi, se sijaitsee saaren pohjoispuolella. Oppilaita pääset tapaamaan huomenna.

Naiset kävelivät tuttavallisesti rupatellen kohti kasarmia. Ulla Vaara vaikutti vaikutti sekä mukavalta että pätevältä, mikä oli harvinainen yhdistelmä ihmisissä - ja tällä saarella, Fredrika ajatteli. Näin kauas mantereelta ei saanut tutkintonsa suorittaneita opettajia, mutta Ullalla oli hyvä yleissivistys kuten opettajalla kuuluukin olla, ja hän oli matkustellut nuorehkoon ikäänsä nähden paljon. Opettajatar puhui useita kieliä, hänen puheessaan esiintyi aina silloin tällöin lievä, arvatenkin kansainvälisestä kasvatuksesta johtuva l-kirjaimen korostus, ja hän tunsi hyvin erilaisia kulttuureita.

Fredrika mietti, oliko opettajakoulutus todella näin hyvällä tolalla, vai oliko heillä vain käynyt satumainen tuuri. Yksityisopettajana toimineen Ullan suositukset olivat toki olleet erinomaiset, mutta niin olivat olleet edellisenkin. Ei hän ollut niitä tarkistanut, kyllä ihmisestä näki kaiken tarvittavan viidessä minuutissa.

Silmän, eli linnakkeen johtajan asunnon, kohdalla Fredika heilautti kättään. Ikkunassa seisoi armeija-asuun pukeutunut mies. Tom vastasi tervehdykseen. Neiti Vaara korjasi hattuaan ja vilkutti hänkin.

- Minä asun tuolla mieheni kanssa, Fredrika täsmensi. Lapsia ei näköjään nyt näy, he ovat varmaankin leikkimässä rannassa.

Iltapäivä sujui rattoisasti. Fredrika esitteli Ullalle saarta sekä sen tapoja ja henkilökuntaa. Fredrika tunsi mielialansa kohoavan naisseurassa. Vihdoinkin älyllinen ja kansainvälinen keskustelukumppani! Töllistelevistä, päällepuhuvista ja tylsistä miehistä hän oli saanut aivan tarpeekseen.

*****

Punavalkoinen puurakennus seisoi pimeänä. Normaalisti upseerikerhon tiloihin ei ollut ulkopuolisilla, ja varsinkaan naisilla, mitään asiaa, mutta tänään se oli tyhjillääm, eilen oli ollut kosteahko kerhoilta ja tänään suurin osa miehistä oli joko krapulassa tai sotaharjoituksessa merellä. Fredrika etsi oikean avaimen ja meni varmuuden vuoksi takaovesta sisään, kuulosteli, että paikka oli varmasti tyhjä ja viittoili sitten Ullan tulemaan perässä.

Kevyet, tanskalaistyyppiset nahkanojatuolit oli sijoiteltu pöytäryhmien ympärille siististi, kirjahyllyissä oli valtavasti historiaa käsitteleviä teoksia ja tietosanakirjoja ja seinillä saarella sodan aikaan palvelleiden upseereiden kuvia. Fredrika laittoi levysoittimen päälle ja valitsi lautaselle Sleepy Sleepersia. Sitten hän meni viinakaapille ja sekoitti kahteen paksupohjaiseen lasiin raikkaat gin tonicit. Naiset katselivat yhdessä merikarttoja ja valokuvia, joivat vielä lisää, ja Fredrika esitelmöi karttapöydän ääressä Pietari Suuren merilinnoitushankkeesta, jonka piti ulottua Puolaan asti.

Fredrika huomasi pian olevansa muutaman drinkin jälkeen hieman päissään, hän joi niin hirveän harvoin, mutta Ullaan ei alkoholi tuntunut tekevän mitään vaikutusta. Ulla kuunteli hänen juttujaan kiinnostuneena. Häntä tuntui kiehtovan erityisesti Bengtskärin verinen taistelu.

- Anteeksi, olen varmasti jo uuvuttanut sinut kaikella historialla. Sanothan, jos kyllästytän sinua, en halua, että lähdet seuraavalla veneellä takaisin!
- Et ollenkaan! Tämä on niin jännittävää verrattuna tylsään kotiopettajattaren elämään. Tuntuu niin turvalliselta olla täällä juoksuhautojen ja tykkien keskellä, Ulla nauroi.

Yhtäkkiä Fredrika sai ajatuksen. Hän hörppäsi drinkkinsä loppuun.

- Haluaisitko nähdä, millaista on tykin sisällä? Minä tiedän jopa teoriassa, miten se toimii, Tom on kertonut.
- Kysytkin vielä! Mutta onko se varmasti sopivaa? Jospa siviilit eivät saa mennä sinne?
- Höpsis! Tällä saarella eivät miehet kerro, mikä on sopivaa ja mikä ei! Näytän sinulle, tule!

Naiset pukivat nopeasti päälleen, nappasivat tehokkaat armeijan taskulamput mukaansa ja lähtivät pimeässä kohti rantaa. Tuuli oli tyyntynyt, jote ilta oli kostea ja lämmin, ja hengitys höyrysi hieman. Silmän kohdalla Fredrika pyysi Ullaa odottamaan ulkona. Hän avasi kotioven hipihiljaa ja sai vaivoin tukahdutettua alkavan hikan. Fredrika penkoi naulakkoa ja löysi aseman avaimet miehensä takin taskusta.

Hän juoksi ulos ja heilutti voitonriemuisena avainnippua Ullan edessä.

- Nyt pääsemme sisään!

Naiset jatkoivat kikatellen rantaan. He nousivat hiljaa kallion reunaan valettuja portaita pitkin ylös ja hiipivät paksun betoniseinän viertä tykkitilaan johtavalle panssariovelle. Fredrika avasi oven. Ummehtunut ja kellarintuoksuinen ilma leijui vastaan. Valot käytävässä olivat himmeät, seinän vieressä oli valtavia ammuksia.

- Näetkö, nuo painavat 450 kiloa kappale, niitä kuljetetaan hissiin näillä vaunuilla hissiin, siellä onkin jo yksi valmiina. Tämän ohjauspaneelin avulla hissi ladataan ja sitten vain tähdätään. Suuntaustaulukko lähimpiin kohteisiin näkyy tuolla seinässä, mutta luonnollisesti suuntaaja antaa koordinaatit. Ampuminen suoritetaan tuolta ylhäältä.

Naiset kiipesivät tikkaat ylös.

- Laukaisu tapahtuu polkimen avulla, Fredrika opasti.
- Jännittävää! Mutta olisiko mahdollista saada tänne lisää valoa? Tekisin mieluusti hieman muistiinpanoja tutkimustani varten, Ulla kysyi.

Fredrika kiipesi tikkaat alas ja lähti etsimään katkaisijaa, josta saisi laukaisutilaan valot päälle. Hän hikkasi vieläkin kovaäänisesti.

Juuri kun Fredrika oli löytänyt valokatkaisijan, kuului ääni, ikään kuin jokin mekanismi olisi käynnistynyt. Hän jähmettyi paikoilleen ja yritti kuumeisesti paikantaa, mistä metallinen kilinä kuului. Aivan kuin... ammushissi. Sitten kuului järkyttävä pamahdus. Koko rakennus tärähti ja valot himmenivät. Katosta rapisi maalia ja ohutta pölyä leijui ilmassa. Fredrika kirkaisi ja syöksyi takaisin tykkitilaan. Ullaa ei näkynyt missään, mutta Fredrika kuuli, kuinka joku yski ja kirosi venäjäksi.

Samassa huoneeseen syöksyi rynnäkkökiväärit ojossa vähintään parikymmentä sotilasta. Kaksi heistä juoksi suoraan Ullan luokse ja kiskoi hänet ylös. Yksi miehistä laittoi hänet rautoihin.

Fredrika näki kauhukseen miehensä tulevan ovesta. Hänen korvansa soivat vieläkin pamahduksesta.

- Kas vain, Ulla Vaara, eli Julija Varanov, komentajakenraali Pavel Varanovin tyttären tytär ja kuuluisa neuvostovakooja. Luulitko, etten tunnistaisi poskipäitäsi, vaikka yritit peittää niitä hatulla?

Ulla, tai Julija, ei vastannut mitään, mutta hänen vihreisiin silmiinsä oli syttynyt outo hehku.

- Tulit ilmeisesti hoitamaan loppuun isoisäsi aikeet?, Tom jatkoi. Bengtskärin tuhoaminen täältä käsin olisi ollut kyllä aikamoinen sankariteko sukusi kannalta. Harmi, että Fredrika ei tiennyt, että tämän ammuserän räjäytin on viallinen, siksi ne olivat täällä vain teoriaopetuskäytössä. Laukauksesi jäi siis suutariksi.
- Ah, trastuit tavarits. En muuten osannut odottaa Obuhovista näin voimakasta rekyyliä. Olin todella lähellä, eikö vain, Ulla virnisti ja pyyhkäisi verta nenänsä alta.
- Lähellä ja silti niin kaukana. Seuraavaksi saat läheisyyttä vankityrmän kanssa, Tom viittoi viemään Julijan pois.

Tom kääntyi miehiin päin ja jatkoi:

- Siivotkaa jäljet. Ja lisäksi lehdistölle pitää lähettää sähke, että laukaus kuului sotaharjoitukseen.

Tom kääntyi vaimonsa puoleen. Fredrika piti edelleen nenäliinaa suunsa edessä, hikka oli loppunut kuin seinään. Hän tunsi ohimoitaan jomottavan.

- Rakkaani, lapset heräsivät tähän, Maisa jäi heitä rauhoittelemaan. Sinun kannattanee suunnata takaisin kotiin. Ja seuraavan opettajan cv kulkee minun kauttani, sopiiko tämä?

Fredrika nyökkäsi. Piti ajatella positiivisesti. Tylsyydessä oli tavallaan puolensa. Huomiselta laskennon tunnilta olisi vaikea esimerkiksi aloittaa epähuomiossa sotaa.

Tuija Pludénin askelmerkit hyvään eroon



Eroaminen keski-iässä käy kevyesti. Suurinta tunnemyrskyä aiheuttaa se, kuka saa Kerman Saven kuppisarjan, vaikkei kumpikaan ole siihen asti koko sarjaa sietänyt. Muuten tunteet ovat laimeita kuin eilisen teevesi eikä muusta kuin rahasta tai lapsista synny mitään kiistaa. Lapsistakin vain, jos ovat pieniä, teini-ikäisiä ei voisi ero vähempää kiinnostaa, jos saavat viikkorahat tuplana ja päättää itse siitä, kenen vanhemman luota voivat helpoimmin olla kadoksissa viikkokausia.

Tästä syystä suosittelen sinnittelemään teini-ikään asti. Sen jälkeen antaa mennä vaan, mies ja omakotitalo. Ei siitä pihasta muutenkaan tullut koskaan sellaista kuin telkkarissa.

Kävin elämäntaitokurssin kun täytin 45. Siellä harjoiteltiin ottamaan hetkestä kiinni ja piirrettiin karttoja seuraavasta vuosikymmenestä, joka olisi elämän merkittävin. Ei se kaikille ollut, kurssilta ainoa järki-ihminen eli Marketta sairastui heti raitistumisen myötä maksasyöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Viimeisinä sanoinaan hän harmitteli, ettei ehtinyt lunastaa kurssin takuuta: "Elämä uusiksi tai rahat takaisin".

Itse piirsin sellaisen kartan, johon sisältyi haastava mutta osa-aikainen työ, uusi vyötärölinja, kaukomatkoja ja parempi parisuhde. Kurssin vetäjä Antero ehdotti heti meille jatkokurssina viikon parisuhdeleiriä, joka ratkaisisi kaikki kipupisteemme (meille vain 795 euroa per pariskunta). Jäi ratkomatta, koska ajatuskin miehen kanssa sellaiseen menemisestä puistatti. Oli kuulemma luvassa kotitehtäviä ja hellyysharjoituksia, hyi helvetti.

Näytin miehelle sen piirtämäni kartan ja ehdotin, että piirtäisi omansa myös ja voitaisiin vertailla sitten elämän seuraavia askelmerkkejä.

Mies kysyi, onko jotain valittamista. Sanoin, että nyt kun viimein kysyt 20 vuoden jälkeen niin saattaapa ollakin. Hän sanoi siihen, että sepä hyvä, koska hänen onkin pitänyt mainita, että ajatteli piirtää oman karttansa kohti naapurin Annelin pihamaata pysyvästi.

En keksinyt siihen mitään sanottavaa ja aamuun mennessä se oli lähtenyt. Tiesin, että jotain tällaista tulee sattumaan kun Anneli osti oman eronsa jälkeen itselleen implantit.

Nyt haluan tähän listata muutaman ohjeen nuoremmille:

- Jos otat implantit, niin tee se ennen kuin täytät 40. Ellet sitten ehdottomasti halua hukata vähääkin vyötärölinjaasi implanttien alle tai näyttää kävelevältä tynnyriltä. Annelista tiedän tämän.

- Avioehto on syytä tehdä jo ennen häitä rakkauden korkeimmassa huumassa paitsi jos mies on rikas. Ei tarvitse keskustella eron jälkeen sitäkään vähää, kun kaikki on sopimuksessa ja miksi haluaisit puhua exäsi kanssa eron jälkeen kun et halunnut tehdä sitä naimisissakaan?

- Lapset on hyvä jakaa tasapuolisesti ja pitää huolta siitä, etteivät jää pelkästään sinulle lojumaan. Siinä menee rahat ja järki.

- Jos miehellä on joku uusi, niin kannattaa suhtautua siihen suopeasti. Vuoden kuluttua se uusi tajuaa saaneensa niskoilleen sinun jämäsi ja sinä viiletät onnellisessa vapaudessasi ilman kenenkään eilisiä sukkia nurkissa lojumassa. Ne sukat ovat nyt Annelin ongelma, ja moni muukin asia siinä sivussa, kuten pyllyn väliin menevät alushousut, koska tällaiset suikaleet ovat miehen fetissi, jota ilman ei heru mitään. Ei sovi kypsän naisen lantionpohjaan. Onnea ja menestystä uuteen liittoon! Annelille terveiset, että älä anna sen käyttää pesukonetta, se ei oppinut 20 vuodessa erottamaan mustaa valkoisesta.

Kiitos rehellisyydestä

Erosin tammikuussa 24 avioliittovuoden jälkeen. Se oli yhteinen päätös.



Kun pariskunta kertoo, että eroon ei liity dramatiikkaa, se on yleensä vale. Meillä ei ollut. Olin täysin kyllästynyt mieheni mielipiteisiin ja juomiseen. Hän oli kehittänyt omituisen addiktion pyllyhielle haisevaan, persikan väriseen vitamiiniveteen ja juoksi pissalla tunnin välein. Katsoimme paremmaksi erota, kun sivistyneet välit vielä olivat mahdolliset.

Kun olin ollut pari kuukautta sinkkuna, ystävätär suositteli Tinderiä. Se oli kuulemma nykyaikainen tapa löytää seuraa. Perustin profiilin, mutta tarjonta oli ohutta. Aika harva siellä kertoi itsestään mitään oikeasti merkityksellistä, kuten osasiko istua elokuvissa puolitoistatuntia ilman vessataukoa.

Sain kolmen hiljaisen päivän jälkeen viestin Maucalta, energisen oloiselta viisikymppiseltä mieheltä, joka kertoi olevansa positiivisuusvalmentaja / life coach. Hän oli entinen mainostoimiston sisältöstrategi, joka nykyään halusi ohjata ihmisiä "oman elämänsä toimitusjohtajiksi". Profiilikuvan perusteella hänellä oli koira. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, se oli nähdäkseni hyvinkin positiivinen ajatus, ja lähdin treffeille.

Maucca ehdotti että tapaisimme puistossa, luulin, että koiran takia. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut koiraa, vaan sähköallergia, jonka takia hän tapasi mielellään ulkotiloissa. Hän oli pukeutunut pikeepaitaan, jossa oli teksti winners never quit and quitters never win. Paita tuoksahti hieman hielle ja slogan oli mielestäni väkinäinen. Juttelimme hänen ammatistaan. Kysyin, oliko positiivisuusvalmennus sama asia kuin vihanhallinta, mutta hän vastasi kieltävästi. Mielestäni kyseessä oli vähintään saman kolikon kääntöpuoli, mutten käynyt kinaamaan.

Hänen antamansa valmennus perustui kuulemma NLP-teoriakehykseen, jossa puretaan ajattelumalleja, joista on tullut ihmiselle taakka.

- Sinun pitää päästää irti siitä, mikä painaa sinua alas, hän neuvoi.

Takapuolestaan on vaikea päästää irti, vastasin, mutta hän ei nauranut lohkaisulleni.

- Sinulla on kaikki avaimet muutokseen! Asenne ratkaisee, Maucca lausui syvälle silmiini katsoen.

Tuli mieleen, että eikös se sähköallergiakin poistuisi ihan tuolla asenteen muuttamisella, mutta en viitsinyt heti ensimmäisillä treffeillä olla hankala. Hän antoi minulle luettavaksi kirjansa "Positiivinen sipuli", joka kuulosti sananmuunnokselta, mutta ei ollut. Otin teoksen vastaan ja luin kolme ensimmäistä lukua. Yritin kääriä sisäistä sipuliani auki ja avata unelmakarttaani, mutta mielessäni pyöri grilliruoka.

Tapasimme sen jälkeen vielä muutaman kerran. Ehkä hän näki minussa potentiaalisen asiakkaan, ja minä hänessä potentiaalisen panon. Kumpikaan ei saanut mitä halusi. Hänen mielestään en juurikaan kehittynyt ajattelussani. Se oli ihan totta, tosin samaa voin sanoa hänestä.

Loppukesästä sain häneltä Whatsapp-viestin, jossa luki, että en resonoinut hänessä riittävästi ja että hänen täytyi nyt siirtää taktinen fokuksensa energisoiviin asioihin, joten minulle ei jäisi hänen elämässään strategista roolia. Olin tästä tavallaan kiitollinen, mutta kuitenkin vähän vitutti.

Hänen kirjassaan oli kehotettu päästämään negatiiviset ajatukset ulos, joten vastasin viestiin napakasti, että haista paska.

Hän vastasi, että kiitos rehellisyydestä ja laittoi liitetiedostona laskun kirjasta. 32 euroa.

Siinä vaiheessa olin valmis kuorimaan hänen sipulinsa raastinraudalla, mutta sen verran olin valon tielle johdatettu, että päätin kanavoida tunnetilani muunlaiseen toimintaan. Kävin hakemassa viereisestä koirapuistosta kiinteimmän pökäleen, minkä löysin, ja talletin sen kirjanmerkiksi lukuun "Ajattele sitä, niin saat sen". Sitten kävin palauttamassa opuksen hänen postiluukustaan.

Kun kävelin kotiin, ymmärsin, että Maucca oli ollut oikeassa. Minun pitäisi ensi tilassa päästää irti asioista, jotka painavat minua alas. Nimittäin miehistä. Kun pääsin kotiin, avasin koneen ja poistin Tinder-profiilini. Tunsin oloni välittömästi positiivisemmaksi. Teki mieli kertoa tämä Maucalle. En kertonut.

Sitten kirjoitin Googlen hakukenttään "koira".

Kirjoittajilta: Elokuun teemana on ero

Lämmintä elokuuta, ystävät!



Toivoitte kesäkuussa, että novelleissa käsiteltäisiin miehiä, joten nyt tavallaan vastaamme tähän toiveeseen (hyvin heteronormatiivisesta näkökulmasta kylläkin). Novelliblogin elokuun teemana on ero.  Googlekin tietää kertoa, että tämä on hyvin yleinen teema elokuussa, sillä avioeroprosessiin liittyvät haut lisääntyvät kesän jälkeen. Ehkä näiden tarinoiden kautta löytyy lohtua tai rohkeutta tai vaikkapa päätös pysyä sittenkin yhdessä.

Mietimme myös julkaisutahtiamme, joka alkoi tuntua turhan harvalta (kuulemme mielellämme myös vastalauseita), joten päädyimme muokkaamaan sitä 2+1+1 malliksi: tarinat putkahtavat niin, että saatte kaksi juttua tänään ja tulevina perjantaina yhdet. Joka perjantai siis jotain luettavaa!

Inan novellin löydät täältä ja Katjan täältä.

Monet ovat myös kyselleet, miten novelliblogia voi seurata. Monella tapaa!

1. Facebook-sivun kautta. Laitamme Facebookiin aina linkin kun uusia päivityksiä tulee, joten tykätkää sivusta ja säätäkää sivun yläreunasta kuvan alta seuraamisasetukset sellaisiksi, että näette postauksemme aina ensimmäisenä, kun sellainen on ilmoille putkahtanut (ei hätää, emme tuki feediänne!).

2. Tilaa jutut toiminto -löytyy tuolta oikeasta laidasta. Tämä sopii erityisesti niille, jotka käyttävät lukuohjelmia.

3. Oikeasta laidasta löytyy myös linkki Blogloviniin. Sen saa myös sovelluksena mobiililaitteeseen ja se tarjoaa seurantamahdollisuuden moneen muuhunkin blogiin. Kun käytte hakemassa Novelliblogin listallenne, päivitykset näkyvät sovelluksessa. Kannattaa laittaa seurantaan myös henkilökohtaiset blogimme (Project MamaInahdus), sielläkin vinkkaamme päivityksistä ja kirjoittelemme kaikenlaista muutakin.

4. Seuraa meitä Twitterissä. Me kirjoittajat jaamme linkit omilta tileiltämme myös Twitterissä (@katjalahti, @inahtaja).

Jäimme vielä miettimään, onko paljonkin heitä, jotka eivät käytä mitään ylläolevista? Huikatkaa, jos teitä on niin mietitään, miten saadaan teidätkin mukaan, vaikkapa uutiskirjeen kautta.

Iloista perjantaita ja helteitä odotellen,

Katja ja Ina

Aivan sama



Istuin parvekkeella ja kuuntelin kirkuvia lokkeja. Samalla tavalla kuin mustien pilvien nostattama helle tarkoitti sitä, että pyykit pitäisi pian mennä keräämään narulta pois, keskikesän uneliaisuus uumoili muutosta. Kevään kiihkeys oli ohi.

Lapsena se ei haitannut, silloin, kun makoilin kesämökin puutarhaan sijoitetussa tunkkaisessa vihreässä teltassa, söin happamia punaisia viinimarjoja ja luin Runotyttöjä. Pienestä tuuletusluukusta tulvahti välillä sisään raikas henkäys meri-ilmaa. Kädet puutuivat, tein auringonpolttamista hiuksistani vaalean viuhkan teltan vihreälle muovilattialle ja kuuntelin moottoriveneiden kaukaista surinaa uhraamatta ajatustakaan ohi vilahtaville viikoille.

Nykyään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ajantaju tuntui olevan ainoa aisti, joka oli terävöitynyt.

En ole koskaan tuntenut vanhentuvani syntymäpäivänäni, vaan elokuussa. Kesän lopussa tiedostan eläneeni taas yhden kesän lisää. Periaatteessa aivan sama. Vuosi sinne tai tänne. En ole laskenut niitä pitkään aikaan. Lapsena en voinut käsittää, miten aikuiset eivät muista ikäänsä, nyt käsitän.

Vihaan myös syksyyn liittyvää kaunistelua, sitä, että kylmiä aamuja aletaan yhtäkkiä kutsua "kuulaiksi" ja pimeneviä iltoja "tunnelmallisiksi". Maapallo on taas vinksahtanut kaiken elämän kannalta epäsuotuisaan asentoon ja matkaa vääjäämättä kohti pohjoisen pallonpuoliskon talvea. Siinä ei ole mitään tunnelmallista. Se tarkoittaa joko loppua tai horrosta.

Mies, ex-mies, on eri mieltä. Hän rakastaa lumen narinaa kengän alla, höyryävää hengitystä ja pimeitä aamuja. Tokaisin suhteemme alkuaikoina vitsinä, että avioliittomme kaatuu siihen, että elämme eri aika- ja lämpövyöhykkeillä, minun elämäni tapahtuu iltaisin ja kesällä. Siihen se ei kaatunut, sataan muuhun asiaan kyllä. Esimerkiksi siihen, että huomasimme elävämme kuin sisko ja veli. Hoidimme lapset harrastuksiin, kannoimme kauppakasseissa kotiin 4 litraa maitoa ja leimasimme kellokorttia.

Yleensä syksyn ovikellona toimi hämäräkytkimellä syttyvä pihalamppu, keltaisten koivunlehtien seasta löytyvä kanttarelli tai rannan ohi lipuva sorsaperhe, jonka poikaset olivat jo yhtä isoja kuin emonsa. Tällä kertaa hääkutsu.

Oli ärsyttävää ajatella elokuuta jo nyt, tekikö hän sen tahallaan? Pyörittelin vaaleankeltaiselle kartongille painettua kutsua sormissani. Hän siirtyi eteenpäin pian, hieman liian pian. Epäilyttävän pian. Tiesivätkö kaikki, paitsi minä?

Kutsu oli tyylikäs, minun makuuni liian huoliteltu ja kallis: ylellisen sileää kartonkia, jonka sisäsivuina oli silkkipaperia ja rusetille sidottua violettia satiinilankaa.

"Tervetuloa viettämään kanssamme tunnelmallista hääjuhlaa Ravintola Gula Villaniin 26.8. 2017. 
Avec. 
Tumma puku."

Istuin empien puhelin kädessä, tekstaanko kyllä vai ei, mutta päätin pitää lupaukseni. Aivan sama.

Olimme päättäneet erota ystävinä. Kummankaan ei tarvitsisi vaihtaa harrastuksia ja ystäviä, voisimme edelleen osallistua samoihin juhliin, lapset saisivat asua kummalla tahansa. Parin vuoden päästä ne muuttaisivat kuitenkin omilleen.

Kiitin kutsusta, onnittelin, ilmoitin, että tulen mielelläni. Avecia minulla ei ollut, mutta annoin ymmärtää, että voisi olla.

Yritin ajatella positiivisesti. Hyvä, että joku jaksoi uskoa rakkauteen, se ei ollut minulta pois. Vaikka oli. Vihasin positiivista ajattelua melkein yhtä paljon kuin elokuuta.

Hääpäivän aamu oli kostea ja lämmin. Tuleentuneen viljan värinen rakennus näytti yhtä uneliaalta kuin päiväkin, hieman ränsistyneeltä, mutta kodikkaalta. Helmalaudat olivat tummuneet harmaiksi ja tiilikatossa kasvoi koko lailla sammalta. Pihalla ruokaili lammas, se oli sidottu narulla puuhun. Yhteysalus oli kyydinnyt 30 hengen seurueen saareen, jonka jälkeen korkokenkäiset naiset olivat sipsuttaneet vaikean näköisesti varpaisiinsa tuijottaen ja miestensä käsipuolessa roikkuen noin 400 metrin matkan hiekkatietä huvilalle.

Toiselle kierrokselle kutsutaan vain tosi ystävät. Ne, joille ei tarvitse selittää, mikä ensimmäisellä kerralla meni vikaan.

Vihkiminen tapahtui nurmikentällä maistraatin virkamiehen toimesta. Morsian oli pukeutunut keltaiseen kotelomekkoon, kimpussa oli puvun kanssa sointuva gerbera kiedottuna tummanvihreään murattiin.

Juhlassa oli vain yksi pariskunta, jolla oli taaperoikäinen lapsi, suurimmalla osalla lapset olivat jo varhaisteinejä, jotka oli jätetty suosiolla kotiin. Ne kärsivät vanhempiensa seurasta ja viimeisen virallisen kesälauantain menetyksestä melkein yhtä suuresti kuin minäkin.

Sade alkoi suurin piirtein samalla hetkellä, kun sulhanen sai maljansa nostettua. Raskaat, lämpimät pisarat läiskähtelivät keskelle lämmintä puuterassia tummentaen pinnan nopeasti ja nostattaen laudoista lämmintä tuoksua.

Tunsin lievän vahingonilon läikähtävän jossain rintalastan alla. Ystävinä ei voi erota mutta vihamiehinä ja aivan samana voi. Pari näytti silti rakastuneelta, bestman toi sateenvarjon.

Ruoka tarjoiltiin pöytään, minun edessäni oli tyhjä paikka mielikuvitusavecilleni. Viereeni plaseerattu mies laittoi pöytäliinan alla kätensä polvelleni ja siveli reiteni sisäpintaa. Kuulemma eroprosessi kesken. Ainahan se on.

Monogamia toimi vain tiettyyn rajaan asti.

Mustasukkainen vahtiminen ja huutaminen yökerhon edessä oli parikymppisten hommaa. Viidentoista aviovuoden  jälkeen oli yhdentekevää, pettikö puoliso vai ei, kunhan käytti kondomia. Seksi oli jo kauan sitten lakannut olemasta olennainen osa parisuhdetta, pääasia että makaronilaatikko meni uuniin 40 minuuttia ennen ruoka-aikaa. Syrjähypyt voisi helposti antaa anteeksi, kunhan ei tarvinnut ruveta perintöhopeita ja kesämökkiä jakamaan.

Kumosin nopeaan tahtiin muutaman lasillisen viiniä ja lähdin miehen kanssa tanssimaan, hänen kätensä siirtyi vaivihkaa takapuolelleni. Aivan sama. Kartanon vessassa oli ahdasta ja hikistä, miehellä seisoi huonosti, en saanut. Lopuksi se pyysi anteeksi huonoja kyytejä. Kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt minulta anteeksi seksiä. Minua alkoi naurattaa. Lähinnä toivoin, että joku olisi huomannut, että minulla oli vientiä.

Otin seisovasta pöydästä käsilaukkuuni pullon proseccoa ja lähdin ensimmäisellä yhteysaluksella takaisin mantereelle. Kun katselin tummenevaa merta, huomasin, että vähän hymyilytti vieläkin.

Huomenna soittaisin lakimiehelle. Barösundin mökki pitäisi laittaa lihoiksi, ihan asap. Minun puolikkaallani saisi pienen villan Atlantin rannalta. Jostain, missä iltojen tummuminen tarkoittaa vain uutta elämää.

Mari-Sisko antaa perheneuvontaa



Hei Mari-Sisko,

minulla on hyvin vahvatahtoinen 2-vuotias. Ongelmana on, että hän lyö joka aterialla keittiön pöydän päällä roikkuvaa kattolamppua. Lamppu on ainoa kiva esine, jonka olen kotiin uskaltanut hankkia, joten haluaisin, että hän lopettaa lyömisen ennen kuin lamppu putoaa hänen päälleen. Kielloista huolimatta lapsi ei usko, vaan lyö lamppua entistä innokkaammin. Mikä neuvoksi?

Nimim. Neuvoton lampunystävä

Kirjoittajilta: Kuuma kesäjatkis eronneille, karanneille ja sivusta seuraaville

Arvoisat lukijat,

Olemme olleet häpnadilla lyötyjä kaikista kiitoksista, kannustuksista ja jopa lukijamääristä, joten kiitos teille! Otamme palautetta, kommentteja ja toiveita ilolla vastaan jatkossakin täällä tai Novelliblogin Facebook-sivulla.

Toivomme, että tunnelma kohoaa entisestään kun esittelemme teille Tellun.

Jos ette ole tienneet, niin kirjastossa työskentelevät ihmiset eivät ole mitään pölyisiä ja nössöjä lukutoukkia. Tai voivat olla niitäkin, mutta voivat olla myös jotain aivan muuta! Heinäkuun jatkiksemme Tellun kesäseikkailuista ja kirjastopäivistä onkin oodi tälle ennakkoluulojen värittämälle kansanosalle, joka kokoaa luettavaa niin lapsille kuin keski-ikäisille, eronneille ja karanneille.

Oikeista jatkiksista poiketen tarjoilemme teille sinne helteisille kesäterasseille tahi koleisiin riippumattoihin kaikki seitsemän osaa yhdellä kertaa. Mutta ei niitä ole pakko lukea kerralla, tai ollenkaan. Ensimmäisen osan Tellun seikkailuista julkaisimme jo kesäkuussa, joten voit jatkaa osasta kaksi, jos luit sen jo.

Tellusta tuli jatkis vahingossa. Inan kehittelemä konsepti elämänsä ohjaksiin tarttuneesta keski-ikäisestä naisesta vei Katjankin mukanaan ja juoneen yhtäkkiä ilmestyi mukaan myös Markku. Yhdessä vuorotellen kirjoittaminen se vasta olikin yllätyksellistä! Ja tykästyimme itse Telluun niin, että hahmo saattaa tehdä vielä paluun. Kertokaa toki, jos mieleenne juolahtaa jokin tapahtuma, jossa Tellu voisi vierailla.

Toivottavasti viihdytte Tellun parissa, satoi tai paistoi. Jos satoi, niin kannattaa käydä kirjaston kautta ja ottaa se Bukowski kainaloon ja yksi lasi punkkua oheen. Tellu sen sijaan suuntaisi tanssilavoille.

Elokuussa sitten taas jotain ihan muuta.

Iloista kesää!

Ina ja Katja

Kesäjatkis: Tellu

2/7 Sisäinen jumalatar



(Jatkoa kesäkuussa julkaistusta ensimmäisestä osasta)

Kesäloman jälkeen kirjastossa odotti iloinen yllätys: kävijämäärät. Kesämökkiläisiä oli ollut kai normaalia enemmän, näin vilkasta ei ollut ollut koskaan. Ihmettelin asiaa ääneen Tellulle, joka oli ollut siellä yksin koko heinäkuun. Hän kohautteli olkiaan, sanoi että vilkasta oli ollut kieltämättä, mutta hyvin oli pärjännyt yksinkin. 

Kirjoittajilta: Pieni novelliblogi tarjoilee satuja aikuisille

Hei juuri Sinulle!



Hauskaa että löysit tänne, novellien pariin! Me olemme Ina ja Katja, tämän blogin kirjoittajat.

Kerrottakoon heti alkuun, että emme ole koskaan kirjoittaneet novelleja. Nyt yritämme. Miksi ihmeessä?

Idea lähti hetken mielijohteesta.

Ensinnäkin rakastamme lukemista, mutta emme ehdi lukea niin paljon kuin haluaisimme. Elämme molemmat ruuhkavuosia. Käytämme vapaa-aikaamme jalkapallokentän reunalla, pokémon-jahdissa ja lukemalla kirjoja kuten Puppe leipoo. Ääneen sentään. Romaaneja ahmimme lähinnä lomilla, mutta kaipaisimme tarinoita arkeenkin. Sellaisia lyhyitä, ilta- tai aamusatuja aikuisille.

Toiseksi. Kun kirjoittaa työkseen (vaikkakin sivutoimisesti) kirjoja, kolumneja, blogia ja kaikenlaista, tulee väistämättä kirjoittaneeksi liikaa. Joskus hahmot, jotka kustannustoimittaja haluaa poistaa, ovat niin hyviä, että niistä haluaa pitää kiinni, vaikka sitten novellin muodossa.

Kolmanneksi. Elämän suuri sukkalaatikko syöttää koko ajan lapaan. Käyttökelpoisia lähtöjä sinänsä fiktiivisille teksteille löytyy ihan itsekseen, kylppärin peilistä, sukumökiltä ja kuraeteisestä. Ja kuten aina, fiktio on katsojan silmässä.

Tavoitteena on tarjoilla teille lukupaketti kerran kuussa. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä perjantaina julkaisemme neljä tekstiä (paitsi heti heinäkuussa enemmän!), joita voit lukea kun ehdit. Bingetä kaikki kerralla tai makustele kerran viikossa tai joka toinen päivä, ihan kuten sinun elämäntilanteeseesi sopii. Luvassa on niin diippiä kelaa kuin kevyempää huttua, arkea ja vähän juhlaakin. Yritämme naurattaa enemmän kuin itkettää.

Toivomme, että tästä tulee hyvä pieni novelliblogi! Eikä paska. Anteeksi, jos tulee paska.

Kesäkuun novellit


- Hopeatoffeemurha
- Juoksevaa vettä
- Teistä ei välitä kukaan
- Napatequilaa (Tämä on sitten jatkis!)

Ps. Ja pyydämme: kommentoikaa mielellään! Toivokaa aiheita ja kertokaa jos novelli piristi, nauratti, itketti tai muuten kosketti!

Pps. Voit seurata blogia tilaamalla jutut syötteenä sekä Facebook-sivumme ja Bloglovinin kautta

Teistä ei välitä kukaan


- Anni-kiltti, laita nyt ne kurahaalarit päälle, siellä tulee räntää.

- En laita! EN LAITA, EN! EI EI EI!
- Ole kiltti, laita nyt, kato kivat kurahaalarit, nämä uudet punaset, ostettiin just sellaset kuin halusit.
- EN LAITA, ruma haalari, en halua!!

- Mä en halua lähteä päiväkotiin. Siellä on taas jotain pahaa ruokaa eikä kukaan leiki mun kanssa.

- Otto-kiltti, älä säkin nyt aloita. Sulla on kiva päivä siellä kuitenkin, me ollaan kohta jo myöhässä, nyt pitää pukea nätisti ja lähteä, ettei äiti myöhästy töistä. 

Hän alkaa vetää kurahaalareita vastaan tappelevan Annin päälle väkisin.

- EI EI EI, tyttö karjuu ja potkii vastaan, hän kiskoo haalareita lahje kerrallaan ja saa potkuja joka paikkaan, Otto tukistaa Annia hiuksista ja tytön ulvominen yltyy.

- Miksi sä noin teit, nyt se huutaa entistä enemmän?!

- Mä en kestä kuunnella tota sen huutoa!! Ja miksi se saa aina mansikkahilloa jugurttiin ja mä en saa koskaan?!

- Otto-kiltti, auta nyt äitiä, sä olet isompi ja fiksumpi. Meillä on jo vähän kiire.

Anni repii kurahaalaria pois. Hiki valuu niskassa. Raivo alkaa nousta hikipisaroiden mukana pintaan.

Ei saa huutaa lapselle. Se ei auta mitään. Kokeile leikin kautta.

- Katos Anni, täältä tulee herra kurahaalari ja haukkaa sun jalkaa, kato näin se nappaa sun jalan suuhun, nam nam nam!

- EI EI EI EI, EN HALUA KURAHAALARIA!!!

Helvettiin leikki. Ei saa laittaa lasta jäähylle, se on henkistä väkivaltaa. Pitää laittaa äiti jäähylle. Hyvä on, myöhästytään töistä ja kaikesta, otetaan aikalisä, se on hyvä idea, äiti menee nyt jäähylle.

Hän sulkeutuu kylpyhuoneeseen ja jättää lapset tappelemaan eteiseen. Samalla hän huomaa, että toisesta silmästä puuttuu ripsari. Hän laittaa ripsaria, hengittää syvään, kyllä tämä tästä, kohta ne rauhoittuvat ja lähdetään, kurahaalarin kanssa tai ilman, ehkä pitääkin lähteä ilman ja antaa päiväkodin tätien tapella kurahaalari päälle, se onkin hyvä idea.

Jotain kolahtaa oveen, klonk ja sen jälkeen alkaa huuto, kumman pää se oli?

Hän ryntää ulos kylpyhuoneesta, Annin suusta valuu verta ja tyttö parkuu, Otto alkaa huutaa myös.

Hän ottaa tytön syliin, käskee Ottoa olemaan hiljaa, lähdetään nyt sitten ilman kurahaalaria, mutta samassa Anni muistaa kurahaalarikiukun ja puree häntä käteen.

Hän pudottaa tytön lattialle ja nyt se on myöhäistä: huuto tulee kuitenkin.

- Nyt se kurahaalari päälle saatana, nyt loppuu tämä tappeleminen!! Joka helvetin aamu sama juttu, jos ette ala pukea ja lähteä nätisti päiväkotiin niin mä soitan isälle ja saatte muuttaa sinne asumaan, vaikka se vaan panee siellä sen ämmän kanssa aamusta iltaan ja mä tappelen täällä teidän kanssa! Sitten saatte pukea siellä kurahaalarinne ihan itse eikä kukaan välitä teistä yhtään, ei yhtään kuuletteko!!

Sitten hän sulkeutuu kylpyhuoneeseen, istuu pöntölle itkemään ja kuulee, kuinka ulkopuolella Otto sanoo Annille ihan hiljaa: Nyt puetaan kurahaalari päälle, äidillä meni hermo nyt sun kanssa.

Otto pukee Annille kurahaalarin ja he seisovat odottamassa eteisessä, katsovat suurin silmin kun hän tulee ulos ja sanoo ”Anteeksi” ja Otto vastaa ”Ei se mitään”.


Autossa matkalla töihin hän miettii huusiko todella niin, vai kuvitteliko vain. Ja mitä sillä on väliä, lopulta, sillä niin hän ajattelee, ihan joka helvetin aamu.


Kesäkuun muut novellit


Hopeatoffeemurha
Juoksevaa vettä
Napatequilaa 

Juoksevaa vettä


Nainen haki kahdella ämpärillä vettä kaivosta. Pumppu oli hidas, selkä puutui. Kylmä vesi valui rikkinäisestä putkesta sormille niin että niitä alkoi särkeä. Tomaatti muuttuu mikrossa noin tuhatasteiseksi ja kaivovesi on sen kylmä vastine.
Mökille tuli sentään sähköt. Siinä meni naisen raja. Sähköt piti olla. Juokseva vesi olisi ollut toinen pakollinen asia. Mutta miehen suku ei halunnut, sillä putkista oli kuulemma talvella pelkkää vaivaa. Kuka helvetti mökkeili talvella.

Tiskaus oli vähintään tunnin urakka. Nainen ei ollut ihan varma, oliko veden lämmitykseen paskalla vedenkeittimellä menevä sähkö yhtään sen suurempi ympäristöteko kuin kertakäyttöastiat. Ensi kerralla kertikset.

- Huhuu, alkaako olla valmista?

Mies vaihtoi jalkaa kynnyksellä. Hän oli jo kantanut tavarat autoon, vaikka nainen ei ollut vielä pakannut kuin lasten tavarat. Nainen saisi hakea kassinsa takaisin.

- Ei vielä, tässä jäävedellä tiskaamisessa kestää. Puurokattilaa ja grillivatia en ole vielä edes aloittanut.
- Mutta sitten me ei ehditä viideksi kotiin, kun matsi alkaa.
- En voi sille mitään, että täällä ei ole juoksevaa vettä.
- Nuo pitäisi varmaan huuhdella heti käytön jälkeen.

No shit, Sherlock. Mutta kun ei ole sitä vitun juoksevaa vettä. Nainen vain mulkaisi miestä ja jatkoi rasvan harjaamista pois juustohöylästä.

- Ai niin, löysin terassilta vielä marinadisudin.

Mies harppoi keittiöön ja heitti silikonisen sudin tiskipöydälle.

Tiskattujen pinoon.

Nainen nielaisi kertaalleen ja tunsi veren pakenevan sormiensa päästä. Hän katseli, kuinka ruskea marinadi valui pestyjen ja huuhdeltujen Ikean haarukoiden, veitsien ja lusikoiden päälle. Tarvittaisiin vähintään kymmenen litraa lämmintä vettä. Taas. Vitun vittu.

Nainen veti syvään henkeä ja mietti vaihtoehtojaan.

Pitäisikö pyörtyä vai huutaa? Tai jos vain irrottaisi tiskiharjasta, valahtaisi lattialle. Muuttuisi juoksevaksi vedeksi ja virtaisi pois. Haistattaisi paskat tälle friikkisirkukselle ja solisisi jonnekin, jossa saisi olla yksin. Jossa voisi syödä kasvissosekeittoa eikä grillimarinadia olisi missään, jossa saisi siivota vain omat paskaraitansa wc-pöntöstä ja poistaa suklaatahroja oman tunikansa rintamuksesta.

Olisi vain kylmää ja hiljaa ja virtaisi.

Nainen kuivasi kätensä, työnsi hämmästyneeltä näyttävän miehen sivuun oven raosta ja käveli autolle. Avaimet olivat virtalukossa. Hän hyppäsi kuskin paikalle ja käynnisti auton. Sitten hän painoi kaasua ja ajoi pihasta pois niin nopeasti, että Nissan Leafin renkaat sutivat pihaan syvät urat. 

Jos olisin virtaava vesi. Mihin vesi menisi? Ei ylämäkeen ainakaan. Nainen kääntyi kapealta soratieltä päällystetylle tielle, toiseen suuntaan kuin normaalisti. Jos tie olisi joen uoma, tänne hän pyörteillen valuisi. Pitkän mäen alla tie jakautui kahdeksi, päällystetty kääntyi loivasti vasemmalle, eteenpäin jatkui nurmikoitunut hiekkatie. Vesi ei kääntyisi.

Nainen rysäytti kuuttakymppiä hiekkatielle. Auton pohjasta kuului kamala ääni. Kuoppainen tie tärisi renkaiden alla. Ja sitten kuului toinenkin ääni, karmiva rääkäisy ja jotakin rysähti tuulilasiin.

Nainen pysäytti ja nousi autosta. Ukkofasaani makasi penkalla, sen rinta kohoili vielä, mutta niskat olivat oudossa asennossa. Muutaman sekunnin kuluttua se oikaisi koipensa ja kuoli. Nainen katsoi, kuinka verestä muodostui pieni lammikko nokan viereen. Tummaa ja paksua kuin grillimarinadi.

Juokseva vesi pysähtyi lammikkoon.Tällä kertaa tähän.

Nainen nosti lämpimän ja kevyen linnun syliinsä ja asetti sen pelkääjän paikalle. Nissanin ohjauspaneeliin tuli välittömästi viesti, että joku istui etupenkillä ilman turvavyötä. Nainen käänsi auton ympäri ja lähti ajamaan takaisin mökille.

Perhe seisoi mökin parkkipaikalla, kuin aallomurtaja. Aallonmurtajan tarkoituksena oli pysäyttää vesi. Hän oli pysähtynyt jo aikaisemmin. Vesi ja veri. Yhden kirjaimen ero.

Nainen nousi autosta fasaani kädessään. Kukaan ei puhunut mitään. Ei ollut mitään selittämistä.

"Äiti kävi vain tappamassa fasaanin, ei hätää."

Nainen otti linnun kainaloonsa, haki koivun runkoa vasten lepäävän lapion ja marssi puutarhaan. Hän alkoi kaivaa kuoppaa. Vesi koversi syviä hiidenkirnuja, tämä jäisi vaatimattomammaksi. Nainen asetteli fasaanin kuoppaan ja peitteli sen varovasti mullalla.

- Anteeksi. Se oli vahinko.

Useimmat asiat olivat.

Kesäkuun muut novellit:


Hopeatoffeemurha
Teistä ei välitä kukaan
Napatequilaa
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...