Verenimijä

Näin jo kaukaa, että vaalijulisteeni makasi kumollaan maassa. Kun kävelin lähemmäs oli selvää, että se oli kaadettu tahallaan. Joku oli pomppinut naamani päällä numeron 42 kuraisilla kengillä ja sloganini päälle oli hierottu koiranpaskaa. Mustalla tussilla oli vielä piirretty viikset ja mustattu etuhampaat. Kyllä vitutti. Sekin plakaatti oli maksanut rahaa eikä sitä tuosta putsaisi kuntoon mitenkään. Olisin senkin satasen voinut käyttää vaikka lasten kenkiin.

Tungin esitteet olkalaukkuun ja nostin telineen pystyyn. Puukehikko oli yllättävän painava ja ristiselkääni vihlaisi ikävästi. Olin aivan jäässä päivystettyäni juna-asemalla aamukuudesta. Kilpaileva puolue oli pystyttänyt paraatipaikalle oikein kioskin, josta sai lattea, kaikki suuntasivat sinne. Kukaan ei ottanut esitettäni, katselivat vain maahan ja mutisivat jotain epäselvää. Paitsi kaksi teinityttöä. Ne ottivat flaikun, nauroivat kuvalleni hysteerisesti ja heittivät sen sitten roskiin. Hain sen sieltä takaisin.

Ainoa, joka oli pysähtynyt juttelemaan, oli halunnut tietää näkemykseni armahduksista. Sanoin, ettei ole kansanedustajan toimivallan piirissä tämä. Tyyppi haukkui virkavallan, oikeuslaitoksen ja lopuksi minut byroslavian verorahoilla loisivaksi verenimijäksi ja lähti tiehensä.

Hengitys höyrysi ilmassa. Olin hionut esitteen tekstiä ainakin kaksi viikkoa kampanjapäällikön kanssa. Olin tiivistänyt 1000 merkkiin mielestäni ansiokkaasti suomalaisen yhteiskunnan tilan ja bulletoinut alle ajamani ratkaisuehdotukset, mutta kansaa kiinnosti enemmän pressopohjainen kahvi. Kävin itsekin hakemassa laten tuplashotilla ja vittuilemassa sotesta ja siitä ettei ollut kauramaitoa. Kuuma kahvi lämmitti ihanasti sormikkaiden läpi.

Somessa ei mennyt yhtään sen paremmin. Olin saanut kurkunpääntulehduksen ja ääni oli lähtenyt juuri ennen vaalivideon tekoa. En voinut videolla puhua mitään, tuijotin vain kaukaisuuteen ja toivoin ettei keuhkojen korina tallentunut. Vähän sen jälkeen kampanjapäällikkö oli kaatunut A-virukseen. Tuurilla hän pääsisi tolpilleen vaalivalvojaisiin. Tuskin menisin sinne itsekään. Hesari oli julkaissut listauksen Uudenmaan suosikkiehdokkaista eikä nimeäni ollut mainittu kärkikahinoissa. Ei edes puolivälin tienoilla. En ollut alastonmalli, tv-julkkis, palkittu journalisti tai somepersoona. Olin vain väsynyt, homekouluihin kyllästynyt äiti ja rivivaltuutettu. Kuluvalla kaudella olin saanut aikaan lähinnä hämminkiä myöhästymällä äänestyksestä kuopuksen sairastumisen takia. Paikallislehti oli taustoja kyselemättä senkin uutisoinut: "Valtuutettu mokasi rajusti".

Jostain syystä puolue oli kuitenkin kysynyt vaaleihin mukaan. Säälistä varmaankin.

Sovittelin telinettä takaisiin routaiseen maahan, jalat eivät millään meinanneet osua vanhoihin reikiin. Vai että verenimijä. Voi perkeleen perkele. Elämässä pääsisi paljon helpommalla pyramidihuijauksia tehtailemalla kuin politiikassa riitelemällä. Haukut sai omilta ja vierailta, somessa ja kadulla, äänestäjiltä ja niiltä, jotka eivät edes tienneet, että oli vaalit. Aineistoa oli joka viikko läpikäytävänä tuhansia sivuja. Kokoukset venyivät yöhön. Miksi helvetissä olin ryhtynyt tähän? Olisi pitänyt lopettaa jo siinä vaiheessa, kun politiikan toimittaja oli haukkunut videoni tekotaiteelliseksi ja halvalla tehdyksi. Totta helvetissä se oli halvalla tehty, ei ollut varaa Disney Pixariin.

Sain telineen paikoilleen. Oli hiki. Tämä oli nyt tässä, ajattelin. Hoitakaa demokratianne saatana sillä moccamasterilla, minä lähden mäkkärin kautta kotiin nukkumaan. Vedin maalarinteippiä julisteen päälle ja kirjoitin siihen että Onko kaikki paskaa? Niin minustakin!

Kun seuraavana aamuna avasin puhelimen, huomasin että kampanjapäällikkö oli soittanut. Ilta-sanomat oli soittanut. Puoluesihteeri oli soittanut. Kampanjapäälliköltä oli tullut viesti: Juliste meni viraaliksi. Sait 1000 euron tukirahan kanankakkafirmalta.

Tuijotin viestiä. Sillä saisi palkattua jonkun tekemään uuden vaalivideon ennen ennakkoäänestystä. Keitin kahvit, laitoin villakerraston ja toppahousut jalkaan ja lähdin kauppakeskukselle esitteideni kanssa. Mustarastas lauloi, mielestäni jotain verenimijöistä.