Tuija Pludén käy retriitissä

Pakotettiin retriittiin. Työkaverit olivat saaneet äänestää työhyvinvointi-projektissa, kuka tarvitsee eniten mielenrauhaa ja minä voitin. Tämä olikin eka kerta, kun koskaan olen mitään voittanut, edes Ässä-arvassa en ole saanut vitosta ikinä, mutta kysyin heti saako sen voiton vaihtaa rahaksi. Ei saa, sanoi hr-nainen ilkeä hymy naamallaan. Siinä on kanssa v-mäinen ihminen, varmasti on nuorena miettinyt että missä saa eniten ihmisiä kiusata ja kontrolloida ja päättänyt että tässä.

Eipä mitään, lähdin retriittiin kun pakko oli. Sinne päästäkseen piti mennä yhteisbussilla maaseudulle, ja se lähti huonosti heti: en pidä maaseudusta kun olen kerran päässyt sieltä pakoon. Meitä oli 15 hengen ryhmä, kaikenlaista väsynyttä eläjää, kukaan ei jaksanut puhua toisilleen mitään ja hyvä niin. Perillä ymmärsin, että se oli sanottu jo ohjeissa, joita en ollut lukenut: tarkoituksena oli keskittyä omaan sielunmaisemaan ja puhua vain kun ohjaaja antaa luvan. Ajattelin, että saattaa tästä jotain tullakin.

Ohjaaja oli lempeä ja nääntyneellä tavalla laiha nainen, joka kertoi olevansa kiitollinen kun olimme siellä. Kiitollisuus olisi muutenkin tämän viikonlopun teema. Päätin, että jos Jeesus mainitaan kerrankin niin lähden kotiin. Kysyinkin siitä, että onko tässä joku uskonnollinen tausta ja ohjaaja kiitti suorapuheisuudestani: ei ollut kuulemma, henkisyyttä voi olla myös ilman uskontoa, kuten tulisin viikonlopun aikana havaitsemaan, jos vain pitäisin mieleni avoimena ja kanavat auki. Lupasin yrittää, vaikka vaikeaa olisi.

Nainen, jonka nimi oli Carina C:llä sanoi tämänkin olevan ihan sallittua, sillä jokainen meistä kulkee omaa matkaansa ja toisilla kestää kauemmin tehdä rauha itsensä kanssa. Meinasin sanoa, että en tarvitse rauhaa itseni, vaan kolmen työkaverin, yhden naapurin sekä miniän kanssa - ne ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa on joko puhevälit menneet tai joka kerta tulee riita, kun sanoo päivää. Mutta en sanonut mitään, koska Carina näytti siltä, että puhelupaa ei ollut enää.

Sitten meille pidettiin iltaharjoitus. Aloittaisimme kuulemma kevyesti, piti vain maata lattialla, kuunnella ohjaajan monotonista ääntä ja ajatella varpaita. Sitten kantapäätä. Sitten säärtä. Sitten polvea.

Vatsaan mennessä mieleeni tuli siskonmakkarakeitto. Ohjaaja käski antaa ajatusten tulla ja mennä, mutta en päässyt eroon siskonmakkaroista. Olisi tehnyt hirveästi mieli siskonmakkarakeittoa, mutta nythän ei saanut sitä enää syödä, kun oli tullut tämä ilmastonmuutos. Liha on pahasta, minäkin olin alkanut valita työpaikan ruokalassa kasvislinjalta lounaat laihtumisen ja paremman maailman toivossa, mutta milläs korvaat siskonmakkarat? Et millään. Se pehmeän pyöreä suolainen ja sopivasti rasvainen makuelämys ei kyllä mistään kaurasta synny, herneestä puhumattakaan.

Oikeastaan olikin aika kova nälkä. Harjoitukset piti tehdä kuulemma tyhjällä vatsalla, mutta sellainen ei ole sopinut minulle koskaan. Vatsa kurni ja ajatukset harhailivat, sitä paitsi salissa veti ja lattia oli kylmä. Mitä pitempään makasin, sitä maallisemmiksi ajatukseni muuttuivat henkistymisen sijaan.

Muut makasivat hiljaa, ohjaaja oli vaiennut ja nostin varovasti päätäni. Ei tapahtunut mitään. Jatkoin siskonmakkaroista haaveilua.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saimme luvan nousta ylös ja istua piiriin. Ohjaaja pyysi jakamaan tuntoja, oliko vaikea keskittyä vain kehoon ja antaa ajatusten tulla ja mennä? Muut istuivat mykkinä ja ohjaaja tuijotti kysyvästi minua, joten sanoin, että oli kyllä, ajattelin koko ajan siskonmakkarakeittoa. Ohjaaja sanoi, että juuri tällaisista häiritsevistä ajatuksista pyrimme tänä viikonloppuna eroon, ja täällähän syömme vain vegaanista ruokaa muutenkin. Nyökyttelin ja sanoin että tätäpä juuri siinä mietin, että nyt ei voi enää syödä siskonmakkaroitakaan, sellaiseksi on maailma mennyt enkä tiedä onko parempaan suuntaan vai mihin mennään, päin liian nopeasti sulavaa jäävuorta vissiin. Nälkäisenä muutun synkeäksi. Carina sanoi, että tästä pääsemmekin sopivasti iltapalan pariin.

Keittiössä saimme leipää ja eri värisiä tahnoja, paprikaa, kurkkua sekä teetä. Kyllähän sitä nälkäänsä söi. Menin nukkumaan, tv:tä ei täällä ollut eikä internettiä, onneksi olin yhden naistenlehden nakannut laukkuun mukaan. Oli liian hiljaista ja pimeää, vaikea oli saada unta.

Juuri kun olin nukahtanut pitikin jo herätä hävyttömän aikaisin ja siirtyä ennen aamupalaa taas saliin makailemaan. Janotti ja oli kamala nälkä, ajattelin koko rentoutuksen ajan toiveikkaana, josko olisi kaurapuuroa aamupalla että saisi vatsan täyteen. Makailun jälkeen tehtiin venytyksiä, joihin en taipunut. Ohjaaja tuli auttamaan, kaikki sattui. Sain jotain kummallisia palikoita, joiden piti auttaa asennoissa tavalla, jota en ymmärtänyt. Pikkuhiljaa vaan, omalla tahdilla, ohjaaja hymyili lempeästi ja siirtyi neuvomaan muita. Loppurentoutuksessa nukahdin.

Menin kärttyisenä aamupalalle. Ei ollut kaurapuuroa, oli hedelmiä, leipää, tahnoja ja teetä. Eikö ole kahvia, kysyin ja Carina kertoi, että ei, sillä kahvi oli vahva stimulantti ja sellaisesta pyrimme nyt täällä eroon. Jassoo, sanoin ja laitoin teekuppiini mielenosoituksellisesti kaksi mustimman teen pussia.

Sitten piti taas siirtyä hiljaisuuden vallitessa saliin makaamaan. Ajattelimme jälleen varpaita, kantapäitä, sääriä ja niin edelleen. Jossain kainalon kohdalla nukahdin. Carina herätteli minua ja kyseli lempeästi mutta aavistuksen ärtyneesti, olinko nukkunut yöllä lainkaan, kun kuorsaamiseni häiritsee jälleen muiden kehomeditaatiota. Pahoittelin ja sanoin etten ollut, sillä en pidä maaseudun pimeydestä ja tyhjyydestä. Lapsuuden traumoja, naureskelin mutta Carinaa ei naurattanut.

Siirryimme ulos seuraavaan harjoitukseen, vaikka ulkona oli hävyttömän kylmä ja kova viima. Tarkoitus oli avata aistit luonnolle ja maadoittua johonkin, jota en ymmärtänyt. Istuin sammaleisen kiven päällä ja palelin, ihmettelin oliko tässä tarkoitus jäädyttää meidät nyt rauhallisiksi vai mikä oli harjoituksen pointti. Carina oli luvannut, että lounaan jälkeen saisimme olla omissa oloissamme pari tuntia ja päätin käyttää sen nukkumiseen.

Päiväuniltani heräsin helvetilliseen kipuun. Virtsatietulehdushan se siellä. Jumppasalin lattia oli kylmä eikä sillä makailu sopinut virtsistaipumukselleni, kylmästä kivestä puhumattakaan. Lähdin Carinan luo ja sanoin, että nyt on kiire lääkäriin, pian en pysty kävelemään. Hän kyseli olenko karpalokapseleita kokeillut ja sanoin, että nyt tämä saa riittää, tarvitsen antibiootit ja mielellään alle kolmessa tunnissa tai loppuu mielenrauha koko leiriltä. Hän lupasi heittää minut juna-asemalle, josta pääsisin pian lääkäriin.

Istuimme hänen Teslaansa ja ajoimme hiljaisuuden vallitessa juna-asemalle. Kaikkea hyvää sinulle matkallasi, Carina toivotti. Kiitin vaikken tiennyt tarkoittiko kotimatkaa vai elämän matkaa, ja samapa tuo, hänen matkoilleen en aikonut enää lähteä.

Antibiootit saatuani tein kotona siskonmakkarakeittoa. Ajattelin varpaita, kantapäätä, säärtä ja polvea. Sillä lailla meni se siskonmakkaraelämys pilalle pitkäksi aikaa.