Hermoromahdus

Punainen piste välähti liiketunnistimessa ja ovet liukuivat tieltäni sivuun. Piparit oli sijoiteltu korkeisiin pinoihin heti sisäänkäynnin eteen, tummat glögipullot seisoivat ryhdikkäästi suorissa riveissä, punaiset rusinapaketit, vaaleat mantelipussit ja vihreät kuulat oli aseteltu kirkastamaan kattausta. Tärykalvoilleni päätyi Vesa-Matti Loirin esittämä Sydämeeni joulun teen, jonka katkaisi kovaääninen räpätys. Vilkaisin ympärilleni. Huuto lähti kolmekymppisestä naisesta, joka seisoi kumkvattien ja banaanien välissä, toisella kädellä hän puristi ostoskärryjen aisaa, toisella piteli kännykkää.

- Mä saan hermoromahduksen! Ymmärrätkö! Hermoromahduksen!

Puhelun toinen osapuoli ilmeisesti ei ymmärtänyt, sillä nainen katsoi parhaimmaksi jatkaa pauhaamistaan.

- Mitäs sitten tehdään, mitä?! Hermoromahdus ei nyt oikein tässä tilanteessa auta!

Mietin, että hermoromahdus harvemmin auttoi ketään missään tilanteessa, ellei se sitten ollut ainoa keino näyttää, että rajat olivat tulleet vastaan.

- Mitä sitten tehdään, nainen toisteli puhelimeen, ääni nyt jo hieman särkyen.

Minulle tuli aavistus, että "sitten" oli väärä sananvalinta, koska jokin kynnys oli selvästi jo ylitetty. Siinä vaiheessa, kun aletaan heviosastolla huutaa Joulumaan yli, hermot olivat jo kriittisessä tilassa.

- Mä varoitan sua. Mä lopetan nyt!

Vihannesvaaka tulosti hintatarran punnitsemaani paprikaan ja kurkkasin naista varovasti omenakeon takaa. Hän seisoi edelleen samoilla sijoilla, puhelin kädessä, joka roikkui nyt rentona sivulla. Nainen katsoi jonnekin kaukaisuuteen, hapankorppujen ja homejuustojen yli, etsi mielessään ehkä paikkaa, jossa hermot voisivat levätä. Sitä ei marketista löytyisi. Mietin pitäisikö tätä kanssaihmistä lähestyä jollain tapaa, vai saisinko vain mandariinipussista päähän. Päätin kuitenkin yrittää.

- Hei, voinko auttaa jotenkin, vaikkapa ostosten kanssa tai muulla tavoin?

Nainen käänsi hitaasti päätään ja tavoitti katseeni. Hänellä oli turvonneet silmät ja ilmeisesti kuivunutta puuroa villakangastakin olkapäässä. Hiljaisuus säilyi välillämme niin pitkään, että ajattelin jo hakea henkilökunnan paikalle. Sitten hän selvitti kurkkuaan.

- Kiitos, mutta en tarvitse apua.
- Ymmärrän, kaipaisitteko sitten ehkä juttuseuraa?
- Mistä me juteltaisiin, nainen kysyi ja näytti aidosti hölmistyneeltä.

Meinasin sanoa, että vaikka lähestyvästä joulusta, mutta tulin katumapäälle, sehän saattoi olla hermoromahduksen syy. Toisaalta eikö tässä kannattaisi mennä suoraan tulta päin? Lukiossa ei ollut psykologian tunnilla ollut puhetta hermoromahtaneen ihmisen kohtaamisesta, vaikka tätä taitoa tarvittiin nykyään melko usein. South Parkissa oli käytetty vaikeiden tilanteiden selvittämisessä nukkea, Mr. Stickiä, mutta sekään ei tuntunut oikealta ratkaisulta. Kauppias olisi epäilemättä soittanut meille molemmille jonkinlaisen kuljetuksen, jos olisi alkanut maksamakkaran kautta puhumaan.

Yhtäkkiä muistin päiväkodin viikkokirjeen. Lapsille oli edellisellä viikolla pidetty sessio, jossa oli käytetty "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa", joka korostaa osallisuutta ja kuuntelua. Saduttaminen, niinhän se oli. Tuokio oli lastentarhanopettajan mukaan ollut menestys. Ajattelin, että se voisi toimia aikuisillekin. En tiennyt metodista mitään, mutta päätin yrittää.

- Puhutaanko vaikka saduista?
- Saduista?
- Niin. Mennään vaikka tuonne penkille hetkeksi istumaan.

Nainen näytti hämmentyneeltä, mutta hänen silmiinsä syttyi jonkinlainen tietoisuuden aste. Hän nyökkäsi ja nosti maasta valtavan Clas Ohlsonin kassin ja tyrkkäsi kärryt sivuun niin että vaippapaketti putosi maahan. Hiukset olivat pipon alla ohimolta märät.

Yritin avata pelin matalan kynnyksen kysymyksellä.

- Millaisista saduista pidät?
- En pidä saduista. Ne ovat pelkkää paskaa.
- Se on tavallaan sadun määritelmä.
- No sitten pidän mahdollisimman synkistä saduista. Sellaisista, joissa prinssille käy huonosti.
- Onko sellaisia?
- Pitäisi olla.

Mielestäni saduttaminen toimi mainiosti. Ajattelin kysellä lisää prinssistä.

- Miksi ajattelet, että prinssille pitäisi käydä huonosti?
- Vitun miehet, nainen puuskahti, - Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Ensin kutsutaan meille saatanan pikkujouluihin anoppi ja muu lähisuku ja sitten edellisenä päivänä lähdetäänkin Antin varpajaisiin, vedetään nuppi turvoksiin, oksennetaan yöllä eteiseen ja tänään luistetaan kaikesta järjestelyvastuusta. Hän on kuulemma niin kuormittunut, että tarvitsee tällaisia irtiottoja. Voi herranjumala sentään.
- Järkyttävää paskaa, myönsin.

Nainen katsoi minua nyt intensiivisemmin.

- Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen kusessa sen mulkvistin takia. Jätkä ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi, ei edes silloin kun kuopus syntyi. Hän on kuin joku Peter vitun Pan Mikä-Mikä-Maassa. Soittelee jatkuvasti. Kysyy, mitä ostetaan kaupasta, milloin pianotunti on ja missä lasten kumisaappaat ovat. Äsken hän soitti kysyäkseen, missä minä pidän jääpaloja. Minä. Jääpaloja. Kuinka monta juuttaan paikkaa jääpaloille voi olla?
- No tuota, mitä Peter Panille voisi tässä sadussa käydä?
- Ne merirosvot voisivat savustaa sen nuotiolla ja syöttää krokotiilille.

Ajattelin, että tämä saduttaminen ei ehkä ollut täysin harmiton metodi vaan sisälsi mahdollisesti myös vaarallisia käänteitä, enkä halunnut saada syytettä minkäänlaisesta avunannosta väkivallantekoihin.

- Jaha, no niin, sanoin sovittelevasti.
- No ei vaan, sitten mä en saisi nukkua enää koskaan.

Kysyin korostetun rauhallisesti, että mitä jos anopille kuitenkin soittaisi, että Peter on nyt mennyt ylibuukkaamaan kalenterinsa ja juhlat pitää siirtää parempaan ajankohtaan?

Nainen pyrskähti ensin hieman ja alkoi sitten hirnua hysteerisesti. En erottanut, oliko kyseessä itku vai nauru. Sitten nainen pyyhki silmänsä ja nousi ylös.

- Ei kuule, ei mun elämässä käy noin, enkä mä halua tuottaa pettymystä lapsille. Mun pitää nyt jatkaa ostoksia, oli kyllä kiva jutella.

Seuraavana päivänä luin lehdestä, että joku mies oli tipahtanut keskelle Kauppatoria, kuin ilmasta. Tapaus oli täysi mysteeri, kukaan ei tiennyt, mistä hän oli muikkukojun katolle tupsahtanut, ja mies itse oli liian sekavassa tilassa kertoakseen.

Ajattelin, että nyt olivat ehkä jonkun Peterin siivet pettäneet. Joskus naiset saivat hermoromahduksen, joskus hekin kasvattivat siivet. Nukkua he saivat vain sadussa.