Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Liekittäjä



Kolmannesta kerroksesta näkyi lammelle ja puistoon, Sylvia näkyi kävelevän rollaattorin kanssa sorsia syöttämään. Sylvialla oli yhtä ryppyiset kämmenselät kuin minullakin mutta aina hienot kynnet, en kehdannut kysyä, kuka ne sille laittoi. Kynsilakassa sillä oli aina helmiäistä, ei ikinä tylsää mattaa. Hohteella sai sävyyn kuin sävyyn hienostuneisuutta ja herkkyyttä. Eerokin olisi valinnut helmiäisen. Siinä oli mies, joka ymmärsi tyylin päälle.

En ajatellut Eeroa enää kovin usein, aika teki tehtävänsä. Komea mies ja taitava räätäli se oli ollut. Pukeutui hyvin, oli kohtelias ja kielitaitoinen. Ryhtinsä oli kuin ruhtinaalla, silmät venäjänsiniset, niillä hän katsoi ihmisten läpi ja antoi määräyksensä – käytä aina vyötä, puhtaan valkoista saa olla vain nilkkasukissa, farmarikankaat on tarkoitettu nuorille. Ja kaikki tottelivat kuin olisivat kuulleet sen Korkeimmalta.

Turun laivasataman lipputiskillä minä niihin silmiin ensimmäistä kertaa katsoin. Eero matkusti usein Suomen ja Ruotsin väliä, ja osti aina lippunsa minulta. Rahastin tahallaan väärin niin että Eero sai alennusta ja annoin piletin kanssa aina viehättävimmän hymyni. Sitten tuli se päivä, kun Eero pyysi minua mukaan, ensin leikillään ja sitten tosissaan. Ja minä lähdin enkä taakseni katsonut. Tukholmassa kaikki oli kuin satua, elämä oli täynnä seurapiirijuhlia, konsertteja ja teatteria. Eero tunsi kaikki kaupungin silmäätekevät, kuninkaallisiakin.

Mustavalkoinen hääkuva piirongin päällä oli jo kellertäväksi haalistunut, mutta muistot sentään olivat kirkkaat. Kermanvalkoisen hääpuvun polvipituisessa helmassa oli valtavasti kangasta laskoksilla ja yläosassa upea tyköistuva leikkaus, kaiken kruunasi pillerihattu. Eero oli senkin suunnitellut ja teettänyt hatuntekijällä. Hiuksissani oli täydelliset laineet ja tanssin kapeakärkisissä satiinikengissäni yöhön asti kuin Grace Kelly.

Eero kehui aina uumani, se sopi yhteen kellohameiden ja vyötäröltä solmittavien kauluspaitojen kanssa. Ne kaikki upeat asut kokoa 34, kävelypuvut, kynähameet, keepit ja hatut.  Missä ne olivat nyt? Vintillä? Ei, hoivakodissa ei ollut vinttiä.

Satu ympäriltä kuihtui, kun lapset tulivat. Piti muuttaa takaisin Suomeen, koska en pärjännyt ruotsilla niin kuin Eero. Yksi toisensa jälkeen Eeron tekemät kauniit puvut lakkasivat mahtumasta ylleni. Mies ei ymmärtänyt, miksi minä en pitänyt itsestäni enää huolta, enkä minä itsekään tiennyt. Oli vaikea ehtiä kävelylle ja laittaa laineita hiuksiin, kodinhoito ja lapset pitivät kiireisinä päivin ja öin. En ollut enää niin energinen, vaikka yritin. Sitten tulivat ne kaikki omituiset ajatukset, pelon välähdykset ja väsymys, raastava väsymys. Oli parempi olla kotona, turvassa. Eero väitti, että minä erakoiduin ja hemmottelin lapset piloille, mutta varsinkin Iiro halusi olla paljon rinnalla eikä minulla ollut sydäntä itkettää poikaa.

Kyllä minä tiesin itsekin, etten enää ollut samanlainen ilo silmälle. Häpesin kuvaani, kotona seisoin peilin edessä ja puristelin itseäni kyljistä, sitten taas jaksoin olla syömättä. Tein lounasta vain lapsille ja itse join teetä, naisihmisen piti aina katsoa mitä söi. Kotitakkini kiristi silti ja Eero sanoi, ettei minun pitäisi enää tehdä lauantai-iltaisin crêpes suzettea. Kahvilassa tilasin joskus mustan kahvin ja croissantin, mutta kävin sitten katumassa toiletissa, ettei Eero suuttuisi.

Olkavartta vihlaisi, sitä kohtaa, jossa oli kummallinen, pyöreä arpi. En muista mistä se tuli, mutta se oli ruma ja tuoksui palaneelle lihalle.

Ikkuna oli pölyinen, huoneessakin pitäisi siivota. Lammen rannalla istui aina sorsia, koiraspuoliset olivat koreita sinivihreine sulkineen. Inhosin niitä. Sorsien ajattelemisesta tuli aina hirveän epämukava olo, teki mieli kirkua ja lyödä hoitajia. Silloin tuli lääkäri ja piti ottaa vaaleankeltainen pilleri, joka seuloi ajatuksista pois kaiken turhan painolastin. Lääkäri sanoi että niin oli parempi, ei kaikkea aina tarvinnut kohdata.

Se kuva liekkimerestä vainosi minua. Oli paljon mukavampi muistella Tukholman mukulakivikatuja, konditorioita ja kapeaa vyötäröä. Sellaisia muistoja tuli ei ikinä häirinnyt. Lieskat eivät syöneet Skansenia eivätkä pitsihuviloita. Korkeiden kirkkojen kapeat tornit kurkottelivat kohti Jumalan asuinsijoja vaaleanvihreiden kattojen seasta eivätkä savunneet.

Lääkärit eivät uskoneet, kirjoittivat typeriä diagnoosejaan, että olin syömishäiriöinen, masentunut ja traumaperäisessä psykoosissa. Mutta minä puhuin totta, minä näin, kuinka oranssi hirviö oli syönyt Eeron, nielaissut ensin käden, sitten loput. Sitä en sanonut, että olin ruokkinut oranssia hirviötä ruskeasta pullosta. Minun oli ollut pakko.

Se oli ollut ihan tavallinen ilta. Eero oli ollut vihainen, kuten aina, sättinyt taloudenpidosta ja kasvatuksesta ja lyönyt, mutta tällä kertaa se oli sanonut lähtevänsä ja ottavansa lapset. Juonut päivällisellä liikaa ja nukahtanut tupakka kädessä, vaikka hyvin tiesi, että pahuus oli tulenarkaa.

Suloiset lapset, pyöreäposkiset ja kauniit. Minun lapseni. Minä en antaisi lapsia ikinä Eerolle, en koskaan, siinä meni raja. Minä ne olin hoitanut, ruokkinut ja kammannut, ei Eero. Ja silloin mieleeni oli tullut, että Eero oli se, joka piti antaa pois. Ja annoinkin.

Keskusradiosta kuului kutsu, äänimerkki iltapäivän hartaustuokioon. Oli parempi mennä. Halusin ottaa asiat varman päälle, tässä vaiheessa elämää muutkin ottivat.

Tuoli narahti kun nousin. Kohensin shaalia ja katsoin peiliin. Asettelin harmaat kiharat hiuslakalla. Sekin oli hyvin tulenarkaa, tytär oli sen kertonut, tyttö tiesi nämä asiat kun oli kampaajalla töissä. Se piti paikkansa. Tuli oli leimahtanut tupakan päästä kuin raketti.

Lasten tähden minä luovuin vyötäröstä, liekitetyistä letuista ja sinisistä silmistä. Tuli poltti pois Eeron teot ja puheet, jotka tekivät lapsista hiljaisia ja arkoja. Aikuinen kestää enemmän, mutta ei sekään loputtomiin.

Käytävältä kuului ääniä. Muillakin oli kiire tapaamaan Herraa. Jos vielä kerran pyytäisi anteeksi, kaikkea ja ei mitään.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ps. Jos tykkäsit jutusta, saatat tykätä myös Katjan esikoisromaanista LasitehdasKustantajan verkkokaupasta saa kirjan koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja on tulossa ensi viikolla!

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.