Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Taitoluistelija II

Jatko-osa: Jenny 2012 (romaanista Lasitehdas)



Koregrafiassa vaikeinta oli hillitä itseään, ottaa ensimmäiset kahdeksan tahtia riittävän rauhallisesti, ja vasta sitten päästää irti. Muuten hän muisti kyllä kaiken, rivit ja piirit, myllyn jälkeisen liukusarjan, avorivistön ja läpimenon, kertauksen ja piruettisarjan. Lady Gagan biisi oli soinut Jennyn päässä jo useamman kuukauden. Vain lentokoneen lähtökiihdytys oli saanut esityksen hetkeksi pois mielestä.

Jäähalli sijaitsi Alppien keskellä, se oli uusi ja moderni, pari vuotta sitten pidettyjä jääkiekon MM-kisoja varten pystytetty. Pukuhuoneet olivat siistit ja siellä haisi kumi, vessoja oli joka käytävällä. Ilmastointi oli liian kovalla, ja koko joukkue oli mintunvihreissä kisa-asuissaan kananlihalla. Valo heijastui valkoisesta jäästä niin kirkkaana, että Jenny oli joutunut siristelemään silmiään harjoituksissa.

Minna lisäsi otsaansa puuteria pienestä rasiasta. Pukuhuoneessa tuoksui hiuslakka ja jännitys. Kirsti oli sanonut, että jännittää saa, mutta ei pelätä. Siinä oli iso ero. Mokaamisen pelkääminen aiheuttaa mokat, sitä valmentaja oli heille jankuttanut kolme vuotta. Pelko kääntyy epävarmuudeksi, jännityksestä saa riemua.

Jenny tiesi, ettei kameroita saanut katsoa yhtään vaan pitää kontakti joukkueeseen. Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että joku pikkutyttö jossain katsoisi kuvaa, kun heidän joukkueensa kaartaisi jäälle ja asettuisi alkumuodostelmaan. Ihan niin kuin Jennykin oli katsonut melkein 10 vuotta sitten. Hän oli mennyt ihan ruudun lähelle, jotta olisi nähnyt kaiken. strassit ja nutturat, katsonut hurmioituneena, miten samaan tahtiin tyttöjen kädet nousivat ja vartalot kääntyivät. Hän oli tallentanut ohjelman digiboksille ja katsonut sen uudestaan, satoja kertoja, kunnes oli osannut ulkoa jokaisen liu'un ja piruetin jokaisesta esityksestä.

Sitten isä oli vahingossa poistanut ohjelman. Näin jälkikäteen yhdeksänvuotiaan raivolla kehitetty viikon mittainen mökötyskohtaus oli ollut hieman huvittava, mutta äiti oli nähnyt tragedian syvyyden ja lohdutukseksi vienyt hänet hallille katsomaan taistoluisteluharjoituksia. Kampaajana äiti tunsi kaikki, ja muodostelmajoukkueen valmentaja oli hänen asiakkaansa. Jenny osallistui jo seuraavan viikon treeneihin. Luistimet käytiin ostamassa Emmauksesta. Ne olivat vähän pienet ja puristivat varpaat tunnottomiksi, mutta Jenny ei uskaltanut ottaa riskiä, ettei oikeankokoisia löytyisi. Hän valehteli, että ne olivat täydelliset.

Team Finland -takin hihat kahahtivat, kun Jenny kumartui kiristämään luistintensa nauhoja. Varren kultaiset, koukeroiset kirjaimet kiilsivät, vaikka nahka oli jo pehmentynyt eikä enää hangannut kehräsluuta. Lottovoiton jälkeen hän oli käynyt isän kanssa Helsingissä erikoisliikkeessä. Jenny olisi ottanut jo ensimmäisen kokeilemansa parin, mutta myyjä oli nähnyt riittävästi asiakkaita ymmärtääkseen, milloin asiakas tiesi, mitä halusi ja milloin ei – ja ollut oikeassa. Neljännen parin jälkeen Jenny oli ymmärtänyt, mitä kengän istuvuus tarkoitti. Hän oli valinnut hieman normaalia leveämmän lestin ja matalaan jalkapöytään sopivan, vuoratun mallin.

– Laitetaanko tilaukseen samat mustana, myyjä oli tiedustellut Juhanilta.
Jenny oli katsonut isäänsä ja nyökännyt.
– Otetaan.
– Entä terien kiinnitys?
– Ei kait se ilmankaan suju, isä oli murahtanut nurkastaan ja latonut setelit pöytään.

Jenny oli pitänyt laatikkoa sylissään koko automatkan kotiin. Se oli vieläkin Jennyn huoneessa sängyn alla.

Kuuteentoista vuoteen Jennyn elämässä ei ollut tapahtunut mitään, ja sitten yhtäkkiä oli tapahtunut kaikki. Joskus aamulla oli vieläkin vaikea muistaa, mikä kaikki oli muuttunut, mullistunut. Kirsti oli käynyt puhumassa lasitehtaan ja painotalon joukkueen sponsoreiksi ja he olivat tilanneet kiiltävän turkoosit kilpailupuvut, joihin äiti oli ommellut tyllihelmat. Sitten he olivat istuneet hermostuneina bussiin, joka oli vienyt heidät SM-kisoihin. Esitys oli mennyt täydellisesti, piruetit olivat pyörineet vinhasti, sarjat olleet taimissa. Kun Jenny oli seissyt lopetusmuodostelmassa kasvot loistaen ja rinta kohoillen, hän tiesi, että suoritus oli mennyt nappiin. Tuloksen julkistamisen jälkeen he olivat kaikki huutaneet, itkeneet vuolaasti, kirkuneet, halanneet ja itkeneet vähän lisää. Tunne oli ollut sanoinkuvaamaton ja joukkue kertasi sen vielä suuremmaksi.

Ja täällä he olivat nyt, parikymmentä tyttöä tuppukylästä. Heidän omituinen, mutta hyvin yhteen sopiva ja sisukas joukkueensa, edustamassa Suomea.

Ja Kirsti.

Onneksi Kirsti oli tullut. Nähnyt heidät, pysähtynyt ja mennyt juttelemaan silloisen valmentajan kanssa. Pinjan äiti oli luovuttanut mielellään valmentajan tehtävät taitoluistelua ikänsä harrastaneelle Kirstille ja jäänyt kassanhoitajaksi ja mokkapalojen leipojaksi. Kirsti oli ripotellut koko joukkueen päälle taikapölyä kuin Helinä-keiju. Unelma pitää ensin nähdä, sitten sen voi saavuttaa, hän oli sanonut ja laittanut tytöt makaamaan jäälle silmät kiinni. Kirsti oli puhunut ja he kaikki olivat hengittäneet jään kylmää tuoksua ja antaneet mielensä liukua ja taipua Kirstin sanojen mukana. He kuulivat hurraavan katsomon ja nostivat yhdessä kullanvärisen pokaalin ylös ilmaan.

Ihan aluksi Kirsti oli halunnut tutustua kaikkiin tyttöihin henkilökohtaisesti ja vienyt Jennynkin ABC:lle kahville.

– Minä näen sinussa lahjakkuuden lisäksi peräänantamattomuutta ja sisua. Mistä sinä sitä ammennat? Kotoako?
– Tavallaan.

Jenny ei kehdannut katsoa Kirstiä silmiin. Kotoa, mutta ei sillä tavalla kuin Kirsti luuli. Vanhemmat olivat olleet lähinnä käänteisenä inspiraationa. Kun veli oli lähtenyt armeijaan, kupla Jennyn ympärillä oli alkanut pienentyä. Sen rikkomiseen tarvittiin enemmän kiukkua kuin sisua.

– Ymmärrän. Perhe voi olla draiverina monella tavalla.
– Eivät ne tästä tajua mitään, eivätkä mistään muustakaan.
– Pääasia että ovat edes kiinnostuneita.
– Niin kai sitten.
– On niitäkin, joilta ei ikinä kysytä miten treenissä meni.

Kirsti oli vakavoitunut.

– Mutta sä treenaat liikaa. Sä tarvitset muutakin kuin jäätreeniä edetäksesi, tanssija tarvitsee elämäniloa, Kirsi piti tauon ja jatkoi, – Ilon kautta, ei kivun. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
– Ehkä.

Kirsti oli lahjoittanut hänelle vanhat luistimensa, ne olivat juuri sopivankokoiset, mutta vannottanut, että Jenny treenaisi niillä vain iloisia temppuja. Jenny oli luvannut. Ja lupaukset hän oli tottunut pitämään.

– Jenny. Jenny hei, huhuu, kuuletko? Kirsti seisoi hänen edessään.
– Ai sori, olin aivan ajatuksissani, Jenny nauroi.
– On aika herätä. Luotan sinuun, ei mulla muuta.

Kuuluttaja sanoi jotain ensin saksaksi ja sitten englanniksi.

– No niin tytöt, nyt mennään, Kirsti taputti käsiään.

Pukuhuoneeseen tuli liikettä, kaikki kokoontuivat keskelle lattiaa piiriin, laittoivat kädet toistensa olkapäille ja tiimihuuto kajahti pukuhuoneen seinistä käytävälle. Teräsuojat kopisivat betonilattiaan, kun he lähtivät kohti jäätä. Jennyn jalat tuntuivat varmoilta eikä hän pelännyt enää haihtuvansa ilmaan tai leijuvansa avaruuteen.

Kipu oli haalistunut siniseksi muistoksi ja kulunut sitten kokonaan pois, eikä se kasvanut enää takaisin. Sen paikka oli viety.


Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.