Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pikkis ja karmiva viittatyyppi



Pikkis makasi riippumatossa ja teki käsillään varjokuvia. Lepattava tuli loihti hämärän köllilaavun kattoon ja seinille vaikka mitä outoja otuksia: loikkivia sammakoita, räpisteleviä lepakoita ja nokka auki raakkuvan korpin. Pikkis kiepautti peukalot yhteen ja levitti sormensa heiluttaen niitä, korppi syöksyili laavun katossa ensin siksakkia ja sitten isoa ympyrää. Suupielet kääntyivät yleensä varjokuvatarinoista väkisinkin ylöspäin, mutta nyt ne pysyivät murjotusasennossa.

Vanhemmat olivat joskus supermörötyhmiä. Äiti oli hermostunut Pikkikselle, kun hän oli kertonut sumusilmäjuttuja Minille. Vaikka ei siinä ollut edes mitään uutta. Mörököllien perimätieto kertoi, että Sumusilmä oli harmaanvalkoinen metsän henki, joka rakasti hiljaisuutta ja kävi muuttamassa metsässä turhaan möykkäävät kulkijat vitivalkoisiksi. Pikkis oli ensimmäisenä työkesänään lähtenyt Kirpan kanssa Sumusilmää etsimään. Pikkis oli kertonut Minille, kuinka he olivat hiippailleet yöllä suolle ja Mini oli kuunnellut silmät selällään, mutta ruvennut parkumaan, kun Pikkis oli matkinut Sumusilmän ulvontaa. Ja silloin Äiti oli tullut kysymään, että mitä nyt taas.

Mokomakin arkajalka-pupupöksy! Eihän nyt kukaan kummitusjuttuihin oikeasti uskonut. Kaikkihan tiesivät, että ne olivat silkkaa höpönlöpöä ja palturia. Pikkis oli vain hivenen värittänyt tarinaa jännemmäksi, ei Sumusilmä oikeasti ollut ulvonut suolla kuin susi vaan ujeltanut hiljaa, eikä se ollut yrittänyt vangita heitä valkoisen harsonsa sisään vaan pussannut kevyesti nenänpäähän. Mutta juttu oli paljon parempi hieman ryyditettynä. Tai ainakin siihen asti kunnes Mini oli hälyttänyt Äidin paikalle parkumalla kuin pillastunut rusakko.

Mininkin pitäisi vain oppia, että kummitusjutut ovat pelkkää sepitettä, Pikkis oli kinannut, mutta Iskä oli vastannut rauhallisesti, että mörökölleillä oli varsin vilkas mielikuvitus. Erityisesti nuorempien mörököllien turkki pörhistyi ja viiksikarvat sojottivat suorina jo hyvin vähäisistäkin höpöjutuista ja sitten jutut seurasivat unimaailmaan.

- Kai minä nyt sen tiedän, kertokaa se Minille, Pikkis oli marissut.
- Niin, sinä olet itsekin ollut ihan samanlainen säikähtelijä, iskä oli hymyillyt sovittelevasti ja jatkanut, – ei se sanomalla korjaannu.

Pikkis oli jo avannut suunsa uuteen vastalauseeseen, mutta äiti oli pistänyt kädet puuskaan ja sanonut hyvin topakalla äänellä, että nyt loppui jankutus.

- Minä tiedän vain sen, että mörökölliperheessä nukutaan juuri niin hyvin kuin nuorin nukkuu, Äiti oli sanonut tiukasti ja siihen Pikkiksen oli pitänyt taipua.

Pikkis oli kuitenkin päättänyt näyttää, ettei todellakaan ollut samanlainen pelkurihiiri kuin kaikki muut ylivarovaiset perheenjäsenet, ja ilmoittanut lähtevänsä metsään yöksi. Vanhemmat olivat vilkaisseet toisiinsa ja antaneet hänelle luvan, ihme kyllä. Ja niin Pikkis oli ottanut reppunsa ja lähtenyt tuhahdellen kohti Kuulampea.

Syksy oli jo pitkällä ja illalla oli sumuista. Puiden mustat rungot natisivat tuulessa ja täysikuu heitti polulle pitkiä varjoja. Pikkiksen teki mieli hyräillä mörököllimarssia, josta tuli aina rohkealle tuulelle, mutta nyt hän puristi suunsa tiukasti kiinni. Häntä ei kertakaikkiaan pelottanut. Piste.

Puron varrella, kielonotkelman vieressä ja kahden ison kallionlohkareen välissä sijaitsi hänen  lempipaikkansa. Hän oli rakentanut majan sinne Kirpan kanssa köllilaavun ja nuotiopaikan sellaisia hellepäiviä varten kun häntätupsuakin hikoilutti. Suojaisa kolo oli mainio yöpymispaikka, sillä puron solina johdatteli hyvin uneen.

Koska varjokuvatkaan eivät saaneet Pikkistä paremmalle tuulelle, hän päätti käydä nukkumaan. Hiillos lämmitti mukavasti poskea ja hän tunsi olonsa raukeaksi. Pikkiksen silmät alkoivat lupsua.

Mutta yhtäkkiä jotain kevyttä, kutittavaa ja karvaista pörähti Pikkiksen nenälle. Pikkis säpsähti hereille niin voimallisesti, että putosi riippumatosta laavun lattialle peffalleen. Mikä se oli? Pikkis tähyili hätääntyneenä ympärilleen ja laittoi nuotioon kourallisen käpyjä saadakseen liekit valaisemaan laavua paremmin.

Ja voihan köllinpujut! Laavun seinälle muodostui haamumainen hahmo, jolla oli valtava viitta, karvaiset kädet ojennettuna kattoa kohti ja mukanaan pitkä piiska.

Pikkis kiljahti ja ponkaisi ylös.

- Kuka sinä olet ja mitä sinä tahdot ja miksi pelottelet tällä tavalla, Pikkis pälpätti hädissään.

Mutta viittatyyppi vain heilutteli viittaansa ja käsiään eikä vastannut mitään.

- Jos tulit syömään minut niin minä olen pahanmakuinen ja karvainen ja epäterveellinen, Pikkis kimitti, mutta hahmo pysyi edelleen hiljaa. 

Pikkis mietti mitä tehdä. Hahmo ei vaikuttanut kovin päättäväiseltä, huojui vain. Pikkis päätti ottaa maasta kävyn ja heittää sillä tunkeilijaa. Kun Pikkis kumartui varovasti, hänen häntänsä osui nuotion vierellä olevaan pensaaseen. Oksalta lehahti lentoon suuri hopeanharmaa yökkönen. Samalla viittasankari seinällä katosi.

Pikkis katsoi epäuskoisena nuotion valossa lepattavaa yökköstä, se oli paksu havununna, joka vaikutti sekin pelästyneeltä. Karmiva ilmestys olikin ollut ihan tavallinen yökkönen, jonka varjokuva oli heijastunut kallionseinään. Kädet olivat olleet yökkösen karvaiset tuntosarvet ja viittana siivet, ohut oksa oli näyttänyt piiskalta.



Pikkis tunsi poskinahkansa alkavan kuumottaa turkin alla. Hän oli pelästynyt pahaista yö-ötökkää! Hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan vain ollut nähnyt tätä pöhköä sinkoilua ja hiippaili muina mörökölleinä takaisin riippumattoonsa. 

Unetus oli kuitenkin kadonnut tipotiehensä. Pikkis katseli tähtiä. Ehkä mörökölleillä tosiaan oli vilkas mielikuvitus. Siitä oli hirmuisesti hyötyä, jos piti keksiä tekemistä silloin kun sade jatkui kolmatta päivää tai kun piti mielikuvitella itsensä uneen. Mutta ehkä saattoi olla myös niin, ettei mielikuvitusta pitänyt turhaan ruokkia kaikenlaisilla jutuilla, ettei se täysin villiintynyt ja pelästyttänyt itse itseään. Pikkis toivotti havununnalle hyvää yötä. Sitten hän veti peiton nenälleen, ettei kukaan enää pörähtäisi siihen. 

----------------------------------------------------------------------------------------------

Pikkis, rohkea pikku mörökölli on saanut kaivatun jatko-osan! Ystävyyttä ja kasvamista puntaroivassa tarinassa Pikkis lähtee etsimään ystäväänsä ja joutuu hurjaan seikkailuun: joenlaskuun, metsänpeittoon ja rotkoon. Katjan kirjoittama ja Annukka Palménin kauniisti kuvittama metsäseikkailu sopii erinomaisesti koululaisen pulpettikirjaksi.

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.