Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Taitoluistelija I

Jenny Ollikainen 2010 (romaanista Lasitehdas)



Vielä yksi ylämäki ja polku metsän läpi, sitten hän olisi kotona.

Treenikassin hihna painoi Jennyn olkapäätä tunnottomaksi, luistinten teräsuojukset kalisivat toisiaan vasten askelten tahdissa. Treeneissä hän oli oppinut sietämään kipua, sitä ei saanut ajatella yhtään, piti ajatella mukaansatempaavia, energisiä laulunsanoja, vaikka sitä, missä rakkaus on rantaan vyöryvä hyökyaalto. Hän oli siinä hyvä, osasi jättää puutuneet varpaat ja särkevät sääret huomiotta samalla tavalla kuin reppuun työnnetyt roskat ja naamaa raapivat lumipesut.

Aina silloin tällöin joku vanhemmista tarjosi Jennylle kyytiä, mutta hän käveli mieluummin. Jenny asui aivan eri suunnalla kuin muut tytöt ja kävellessä sai valita itse vauhdin ja olla omissa ajatuksissaan. Ei tarvinnut esittää, että oli reipas ja kiinnostava, vaikka oli hiljainen ja finninaamainen rumilus, jolla ei ollut vielä minkäänlaisia lukiosuunnitelmia. Matkan sai kävellen puristettua 27 minuuttiin eikä tarvinnut vastata lopuksi siihen samaan kysymykseen. Kyllä, hänen kotitalonsa oli se vanha hullujenhuone. Heh heh.

Minnan isän kyytiin hän joskus meni, mutta Huoviset olivat nyt reissussa, ne lähtivät aina lomalla jonnekin, toisin kuin äiti ja isä. Jenny oli saanut päivällä puhelimeensa hienoja kuvia ystävästään tekemässä hassuja ilmeitä jokilaivalla, Minna oli saanut kesällä synttärilahjaksi Nokian N97:n, jolla sai mahtavia kuvia. Jenny oli tekstannut takaisin Ikävä <3. Minna oli aina iloinen ja hauska, se oli rippileirillä järjestänyt makuupussitanssit ja hän oli nauranut niin, että posket olivat tulleet kipeiksi.

Viime kesänä he olivat ahtautuneet neljäksi tunniksi kuumaan Asconaan, koska isä oli halunnut mökille. Jennylle oli tullut takapenkillä lukemisesta paha olo ja Juha oli murjottanut pudotettuaan karkkinsa lattialle. Saaressa ei ollut mitään tekemistä, kuten ei elämässä yleensäkään. Järvi oli tumma ja pieni, mökki samanlainen. Huussissa oli ampiaispesä, joten tarpeet piti tehdä ämpäriin. Juha jaksoi seistä kivellä hyttysten syötävänä ja onkia järvestä ruutanoita, mutta Jenny istui kaksi viikkoa sisällä lukemassa, kolme kertaa saman kirjan. Kotona olisi ollut parempi lukuvalo. 

Ja kerran he olivat käyneet Tukholmassa, äiti oli voittanut arpajaisissa C-hytin. Isä oli seisovassa pöydässä lorottanut punaviiniä korkeaan tuoppiin niin, että koko lasi oli ollut puolillaan punaviinivaahtoa, ja syönyt katkarapuja kuorimatta. Isä ei ikinä humalassa ollut pelottava, vaan omituinen, liian iloinen ja riehakas, siksi kai se joi, mutta noloa se silti oli. Se lauloi käytävillä armeijamarsseja ja halaili kaikkia, erityisesti muita miehiä. Aamulla se oli laittanut pienestä pullosta kahviin yskänlääkettä. 

Äiti oli pakottanut Jennyn mukaansa porealtaaseen. Heillä oli ylivoimaisesti hirveimmät uimapuvut ja Jennyä oli hävettänyt, siellä oli muita samanikäisiä tyttöjä joilla oli kirkkaanväriset bikinit. Juha oli juonut salaa sinisiä enkeleitä ja yrjönnyt yöllä yläsängystä suoraan hänen taxfree-karkkiensa päälle. Seitsemännen kerroksen aulassa hän oli viihtynyt, siellä sai istua rauhassa ja katsella ihmisiä. Jos ihmisiin kyllästyi, oli lasin takana rumanharmaa, keinuva meri ja äärettömiin jatkuva horisontti.

Jenny hyppäsi tieltä ojan yli pimeälle metsäpolulle. Treenikassi heilahti ja kipu iski taas. Hyvä. Uusi valmentaja oli sanonut, että hän treenasi liikaa ja kieltänyt häntä rikkomasta itseään.

Valmentaja ei ymmärtänyt, että kipu oli pakollista, se piti hänet kiinni tässä hetkessä, esti häntä haihtumasta syysilmaan. Jenny teki korkeimmat hypyt, koska maan vetovoimakin halusi päästää hänestä irti. Kirsti ei tiennyt, etteei ollut mitään muuta kuin jää, vauhti, hypyt ja paljetit. Ellei voinut luistella tai lukea, oli ihan sama, missä sekuntiviisarin etenemistä tuijottaisi ja pitkästyisi. Aikaa hänellä oli aivan liikaa, tylsää, matelevaa, turhaa aikaa. Jos odottavan aika oli pitkä, niin mitään odottamattoman aika se vasta pitkä olikin.

Vain kirjoilla oli sama vaikutus kuin jäällä, ne taikoivat hänen oman elämänsä hetkeksi näkymättömiin. Hän oli ala-asteikäisenä etsinyt kotoa lukemista, mutta ei kirjahyllyssä ollut kuivakukkien lisäksi kuin Spectrumin tietosanakirjasarja, Raamattu ja Seitsemän veljestä. Kirjastokortti oli vyöryttänyt Jennyn eteen Potterit, Soturikissat, Viisikot ja jopa Tiina-kirjat, vaikka ne olivatkin muiden mielestä vanhanaikaisia ja lapsellisia. Ihan sama. Lukiessa ei tarvinnut katsoa kelloa ja toivoa huomista, joulua, kesää tai sitä, että pääsisi pois tästä tuppukylästä.

Jenny nousi kotipihalle parkkipaikan takaa, kiipesi matalan aidan yli ja etsi katseellaan oikean ikkunan. Ruskea rullaverho oli vedetty olohuoneen ikkunan eteen, joten sisälle ei nähnyt. Äidin Nopsa nojasi seinää vasten. Se ei ollut ikinä lukossa, kuka sen veisi. Ovelle kuului omituista elämöintiä. Jenny veti kertaalleen kylmää syysilmaa keuhkoihinsa niin syvään, että sattui. Sitten hän käänsi avainta lukossa ja astui sisään. 

Jenny tunsi kävelleensä keskelle kesäteatterin kenraaliharjoituksia. Isoveli oli kotona käymässä, se seisoi keskellä olohuonetta määrittelemätön ilme kasvoillaan. Isä istui puhelin kädessään kukkakuvioisella vuodesohvalla suu auki. Isän posket punoittivat, se oli varmaan taas juonut. Mutta äitikin näytti olevan kiihdyksissään samalla tavalla kuin pari viikkoa sitten, kun telkkarista oli tullut homoilta.

Jenny jäi seisomaan eteiseen ulkovaatteet päällä, odottamaan selitystä. Äiti sai ensimmäisenä toimintakykynsä takaisin, käveli hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista. Treenikassi putosi kolahtaen lattialle, olkapäätä alkoi kihelmöidä.

– Jenny, et varmana usko, meillä on käynyt tuuri!

Jenny tuijotti äitinsä suuta, alahuuli värisi omituisesti.

– Me ollaan voitettu lotossa! Ainakin miljoona! Meillä on nyt rahaa, ymmärrätkö sinä? Me voimme… voimme vihdoinkin tehdä jotain, olla jotain!

Nurmikkoa jäljittelevä ruskea kuramatto tuntui antavan periksi Jennyn jalkojen alla, se tuntui samalta kuin jumppasalissa, silloin kun Aapo oli potkaissut häntä tahallaan polvitaipeeseen.

Jenny jäi miettimään sitä samaa mitä ilmeisesti muutkin.

Mitä lottovoitto tarkoitti? Mitä rahalla saisi? Mitä hän haluaisi ostaa? Uudet terät, liukuvärjäyksen, pörrötakin? Mutta saiko sadalla eurolla Aapon lopettamaan potkimisen? Kuinka paljon piti maksaa liikunnanopettajalle siitä, että se ei pakottaisi häntä uimaan? Netistä sai tilattua tuuheat ripset kahdella eurolla, mutta ei pitkiä sääriä ja kapeita kasvoja.

Oliko hän nyt rikkaampi kuin Minna? Muuttuisivatko he nyt Minnan perheeksi? Eivät.

Eikä rahalla saisi kipua pois, ei voinut saada pois. Ircissä olisi taas huomenna joku tyhmät huorat -ryhmä, ja hänet nimetty siellä. Lottovoiton jälkeen kaikki voisi olla toisin, mutta ei olisi sittenkään. Kipu jäisi. Sen olisi pakko jäädä, kunnes joku kiskoisi sen irti hänestä tai sitten se veisi kaiken.

Lue jatko-osasta, miten Jennylle käy!

6 kommenttia:

  1. Lisää! Ehdottomasti lisää, mun täytyy saada tietää miten Jennyn käy.

    VastaaPoista
  2. Lisää Jennyn tarinaa, tietenkin!

    VastaaPoista
  3. Muuten tykkäsin, mutta ircin ryhmä vähän kyllä tökkäsi. Olin itse 18 vuonna 2010 eikä irc-galleria enää silloin ollut kovin suosittu nuorten keskuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samassa kohtaa tökkäsi, koska irkissä ei ole ryhmiä vaan kanavia. ;)

      Terveisin, dinosaurus

      Poista

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.