Nintendo

Koulupsykologi huokaisi. Se oli mukava nainen, vähän arka ammattiinsa nähden, mutta ystävällisen oloinen. Kaunis meikki ja kiharretut hiukset, sillä oli varmaan kotona kiva mies ja hyvin kasvatetut lapset. Se osasi tietysti toimia aina oikein.

- Aleksi ei oikein vieläkään tunnu sopeutuvan porukkaan, vaikka ollaan jo tokalla luokalla, nainen sanoi papereihinsa vilkaisten. - Hän häiriköi tunneilla edelleen aika paljon ja joutuu tappeluihin, on tällaista epäsosiaalista ja häiriköivää käytöstä. Näkeekö hän koskaan koulun jälkeen kavereitaan, se voisi auttaa koulussakin, jos löytyisi joku oma kaveri?

Anni pudisti päätään. Kaverit olivat harrastuksissa koulun jälkeen. He olivat Aleksin kanssa kotona kahdestaan. Aleksin isää ei ollut olemassa, Anni oli lapsen kanssa yksin, oli aina ollut. Hän ehdotti välillä, että Aleksi pyytäisi jonkun heille kylään, mutta kaverit eivät kuulemma ehtisi kuitenkaan. Anni epäili, oliko edes ketään, jota pyytää.

- Jos nyt kuitenkin juttelisitte ja miettisitte, löytyisikö joku, ettei Aleksi olisi aina porukan ulkopuolella. Sellainen ei tee lapselle hyvää ja myöhemmin voi olla vielä vaikeampi päästä mukaan. Hän vaikuttaa vähän yksinäiseltä ja tässä iässä olisi erittäin tärkeää oppia sosiaalisia taitoja ja rakentaa kaverisuhteita, jotka kestävät hyvällä tuurilla koko loppuelämän.

Anni nyökkäsi ja lupasi tehdä niin. Mutta hän ei tunnistanut lastaan koulupsykologin häirikköoppilaan kuvauksesta. Kotona Aleksi oli aina rauhallinen ja sopuisa. Koulusta hän ei halunnut puhua mitään, sanoi että siellä oli ihan kivaa, jos hän kysyi. Selvästi ei kuitenkaan ollut, Wilma-viesteissä oli huonon käytöksen merkintöjä joka viikko. Miten hän pystyisi puuttumaan asiaan, kun ei edes tiennyt mitä koulussa oikeasti tapahtui, eikä Aleksi halunnut puhua?

Miten lapsi olikin niin yksinäiseksi kasvanut. Ihan kuten hänkin. Anni toivoi, että Aleksin koulunkäynti sujuisi paremmin kuin hänellä, ikuisesti koulukiusatulla luokan luuserilla, joka ei koskaan kelvannut mihinkään porukkaan mukaan. Poika näytti kulkevan äitinsä polkuja ystävien suhteen, mutta purki huonon olonsa aggressiivisuuteen. Oliko se sittenkin parempi niin? Aleksi ei ainakaan tekeytynyt näkymättömäksi, kuten äitinsä aikoinaan. Kukaan ei ollut huomannut Annin kiusaamista eikä yksikään koulupsykologi ollut pyytänyt häntä koskaan käymään. Hän oli hoitanut koulunsa riittävän hyvin ja ollut hiljaa. Opettajille oli siihen aikaan se ja sama, mitä muuten tapahtui.

Koulupsykologi oli kehottanut sopimaan treffejä suoraan lasten vanhempien kanssa, mutta hän ei tuntenut niistä ketään. Luokan Whatsapp-ryhmässä sen sijaan vaikutti siltä, että kaikki muut tunsivat toisensa. Hän oli päässyt ryhmään, kun vanhempainillassa kiersi nimi- ja puhelinnumerolista, mutta ei tiennyt mitä olisi siellä kirjoittanut. Hän ei osannut kevyitä sutkauksia ja iloisia toivotuksia, jotka tuntuivat kuuluvan ryhmän koodistoon ja epäili kuulostavansa vain typerältä, jos yrittäisi matkia muita. Ryhmästä huolimatta synttärikutsuja Aleksille ei koskaan tullut, eikä Aleksi halunnut viettää synttäreitä. Hänellä ei ollut varaa järjestää niitä missään puuhaparkissa ja kotisynttäreihin heidän kotinsa oli liian pieni.

Seuraavana iltana hän poimi Whatsapp-ryhmästä satunnaisen nimen: "Adamin äiti".

- Voiskohan Adam tulla meille joku päivä kylään, onko se kiva tyyppi, hän kysyi Aleksilta ohimennen iltapalalla. Aleksi katsoi häneen hämmästyneenä.

- Miks?

- No, ajattelin vaan, olis kiva, jos joku sun kaveri kävisi meillä joskus.

- Ei se ole mun kaveri, Aleksi sanoi ja tuijotti leipäänsä.

- Kuka sitten on?

- Ei kukaan, poika vastasi ja lähti pöydästä kolauttaen tuoliaan vähän liian kovaa.

Tällä kertaa hän ei antanut periksi, kuten oli antanut aina tähän asti. Koulypsykologi oli sanonut, että hänen pitäisi kannustaa lastaan kaverisuhteiden luomiseen, jos ei se pojalta luonnostaan sujunut. Anni käveli pojan perässä heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa. Heillä oli vain yksi makuuhuone ja se oli pakko jakaa, vaikka Aleksi olisi halunnut oman huoneen.

Hän istui sängylle Akkaria selailevan pojan viereen.

- Miksi et halua kutsua meille ketään? Mä voisin vaikka kutsua jonkun vanhemman kautta, jos se on susta hankalaa?

- Et varmana kutsu!! Aleksi huusi yhtäkkiä ja pomppasi pystyyn.

- Mikä nyt on, hän kysyi reaktiosta ällistyneenä.

- Ne kaikki pelaa toistensa luona pleikkaa ja nintendoa eikä mulla ole mitään, Aleksi huusi, - ja mä sanoin koulussa, että mullakin on Nintendo Switch, ja nyt ne vaatii mua todistamaan kun ne tietää että mä valehtelen! Koska meillä ei ole koskaan rahaa siihen eikä mihinkään, poika huusi itkien ja marssi huoneesta ovea paukauttaen ulos.

Anni jäi istumaan sängylle. Hän tunsi miten itku nousi ahdistuksen mukana, eikä sille voinut mitään. Millekään ei voinut mitään, Aleksi oli oikeassa, heidät oli tuomittu tähän elämään ja yhteiseen yksinäisyyteen. Hän istui huoneessa yksin, eikä osannut tehdä mitään, sillä ei ollut mitään, millä lohduttaa Aleksia. Pleikat ja nintendot olivat täysin heidän ulottumattomissaan, nyt ja aina, ihan yhtä mahdottomia edes ajatuksen tasolla kuin perheloma etelässä.

Ja mitä se Nintendo Switch edes muuttaisi, hän ei tiennyt mitä Switch laitteen nimessä tarkoitti, mutta tuskin ainakaan sitä, että koko elämä muuttuisi käden käänteessä paremmaksi.

Hetken kuluttua Aleksi palasi huoneeseen ja halasi häntä.

- Älä itke äiti, hän sanoi, - ei se ole sun syy. Ei se ole tärkeää, ei mun tarvitse pelata.

He halasivat toisiaan sovinnon merkiksi, mutta Anni valvoi koko yön.

Seuraavana päivänä hän soitti koulupsykologille ja kertoi löytäneensä ainakin yhden syyn Aleksin käytökseen ja ulkopuolisuuteen. Poika halusi kuulua joukkoon, pelijengiin eikä voinut päästä sinne. Puhelimen toisessa päässä koulupsykologi huokasi jälleen.

- Tietäisitpä vain, kuinka yleistä tämä on nykyään, hän sanoi. - Mutta kiitos kun soitit, ainakin tiedämme nyt yhden konkreettisen syyn Aleksin vaikeuksiin kavereiden kanssa.

Anni yritti unohtaa koko asian, kunnes seuraavalla viikolla koulupsykologi soitti. Hänen vatsaansa nousi epämiellyttävä tunne, kun hän näki numeron ruudulla. Mitähän koulussa oli tällä viikolla taas tapahtunut? Hyviä uutisia sieltä ei kuulunut koskaan.

- Koulun vanhempainyhdistys on löytänyt perheen, joka lahjoittaisi mielellään vanhan Nintendonsa teille ja saatte mukana pari peliäkin. Sopisiko tämä? He toisivat pelin teille, asentaisivat sen ja näyttävät Aleksille miten se toimii.

Anni yskäisi ja kiitti, sanoi sen sopivan. Mielessään hän mietti, mitä pelilaitteesta olisi hyötyä, eikö se eristäisi lasta entistä enemmän omaan maailmaansa, tulisivatko kaverit heille muka pelkän pelin perässä? Eivätkö ne keksisi jonkun muun syyn olla tulematta, jollain muulla oli aina kuitenkin hienompi ja uudempi laite. Ei hänen omille syntymäpäivilleenkään ollut koskaan tullut ketään, vaikka äiti oli leiponut parhaan kakkunsa ja ostanut ilmapalloja. Lopulta äiti lakkasi järjestämästä synttäreitä, mutisi vain itsekseen, että oli se kumma, kun tytär ei onnistunut löytämään koko koulusta yhtään ainoaa kaveria.

Anni ei ymmärtänyt koko pelimaailmasta mitään, joten oli kai parasta edes kokeilla. Sen hän ymmärsi, että Aleksi oli onneton ja hän tunsi sen omissa hermosoluissaan asti yön pitkinä tunteina.

Hän uskalsi kertoa uutisen Aleksille vasta, kun peli tuotiin. Pojan silmät alkoivat loistaa. - Saanko mä tän ihan oikeasti omaksi, hän kysyi illan aikana monta kertaa. Anni vakuutti, että kyllä sai ja kysyi, kutsuttaisiinko nyt joku kaveri kylään?

- Saanko mä kutsua ne kaikki, Aleksi kysyi, - niin monta kuin meidän olohuoneeseen vain mahtuu?

- Saat kutsua, ihan kaikki, Anni sanoi ja nielaisi. Lapsen oli annettava edes yrittää.