Muusikko

Istuin sängyn vieressä kovalla jakkaralla. Hengityskone päästeli väsyneitä huokauksia ja sängyn vieressä seisovat monitorit piirsivät tasaisesti kohoilevaa käyrää ja piipittivät säännönmukaisesti. Viereisen sängyn potilas valitti unissaan. Katsoin äitini suupieleen teipattua paksua hengitysputkea, kämmenselkään kiinnitettyä tippaletkua ja kuivia huulia. Pään ympärillä oli paksu, valkoinen side.

Lääkäri oli lyhytsanainen. "Näin massiivinen aivoverenvuoto jättää väkisinkin jälkensä." Kysyin, kuuleeko äiti. Lääkäri kohautti olkapäitään. "Ehkä, seuraavat 24 tuntia näyttävät."

Oli outoa nähdä äiti niin hiljaisena. Silittelin hänen poskeaan ja juttelin hänelle siitä, että SM-liigan pudotuspelit olivat käynnistyneet, ensimmäiset leskenlehdet olivat juuri putkahtaneet tienpientareelle ja lapsenlapsi saanut ylioppilaskirjoituksensa hyvään vauhtiin, mutta äiti vain liiteli omissa maailmoissaan eikä osoittanut kuulemisen merkkejä, ei vastannut puheeseen sen enempää kuin käden puristukseen. Aiheet loppuivat puolen tunnin jälkeen, joten kaivoin kännykän esiin ja luin ääneen tärkeimpiä uutisia, jätin pois politiikan ja talouden, ne eivät olleet häntä koskaan kiinnostaneet, ja keskityin Suomen euroviisuedustajan valintaan ja Vain elämää -sarjan vastaanottoon, mutta sitten vierailuaika loppui ja minut patistettiin osastolta kotiin. Bussissa mietin, mikä äitiä mahtaisi ilahduttaa. Eikö ihmeitä tapahtunut juuri niin, että joku tuttu ääni tai tuoksu nostaisi koomapotilaan takaisin tajuihinsa? Päätin viedä äidille kimpun pioneja, ne olivat hänen lempikukkiaan.

Seuraavana päivänä lääkärillä ei ollut uutta kerrottavaa, äiti ei vieläkään hengittänyt itse, mutta oli ilmeisesti jo liikuttanut kättään. Pionit piti jättää odotusaulaan, sillä ne tuoksuivat liikaa. Istuin uudelleen sängyn viereen ja luin ääneen Tiina Raevaaran novellikokoelmaa. Äiti tuli kertaalleen tajuihinsa, mutta paksu hengitysputki aiheutti kakomista ja hoitajien oli pikaisesti laitettava hänet takaisin uneen. Silloin minä aloin hyräillä hänelle rauhoittavasti Dire Straitsin Your latest trickiä, samalla tavalla kun hän oli hyräillyt minulle karhunpoika sairastaa kun makasin vessassa vatsataudissa. Hoitaja kielsi ensin laulamisen, mutta protestoin, että potilas oli muusikko. Se oli tietenkin liioittelua, ei äiti mitään itse osannut soittaa, mutta eikö muusikon mittarina voinut käyttää intohimoa, joka näkyi levykokoelman arvossa, tanssikenkien pohjissa ja festarirannekkeiden määrässä? Sain hyräillä biisin loppuun.

Lähdin kotiin, mutta tällä kertaa tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Mummi oli joskus kertonut, miten äiti oli pikkulikkana karannut naapuriin kuuntelemaan radiota aina, kun silmä oli välttänyt ja tanssinut koulumatkat kesät talvet. Äiti oli kärttänyt pianoa, mutta mummi oli sanonut, ettei heillä ollut rahaa sellaiseen turhanpäiväiseen hömpötykseen. Kun äiti oli päässyt töihin, hän oli ostanut ensimmäisestä palkastaan musiikkidivarista levysoittimen ja Roy Orbisonin vinyylilevyn. Siihen mummilla ei ollut enää mitään sanottavaa.

Sen jälkeen äiti oli kuunnellut musiikkia taukoamatta. Minäkin opin jo pienenä nukahtamaan seinän takaa kuuluvaan vaimeaan soittoon, äänilevyjen napsahduksiin ja rahinoihin sekä tanssiaskelien  rytmikkääseen kopinaan. Sain äidiltä 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi alttosaksofonin, sillä kaikista soittimista äiti rakasti sitä eniten. Opettelin soittamaan sitä musiikkiopistossa ja pääsin koulun orkesteriin ja konsertteihin. Äiti oli aina eturivissä kuuntelemassa ja näin hänen usein pyyhkivän kyyneleitään, ehkä liikutuksesta, ehkä jostain muusta. Minusta tuntui, että soittamisen kaipuu oli jäänyt hänelle asumaan jonnekin rintalastan alle.

Laadin Spotifyihin biisilistan ja poimin sinne 60 parasta saksofonimusiikkia sisältävää kappaletta kautta aikain. Äiti vihasi hiljaisuutta, mutta hän ei kaivannut rukouksia tai sairaalalaitteiden piipittävää ääntä, vaan Summertimea tai Plaisir d'amouria. Hän ei ollut koskaan ollut murehtija eikä hän halunnut muidenkaan murehtivan, hän haluaisi vain Ella Fitzgeraldin ja John Coltranen lyövän tahtia ja pitävän häntä kädestä, mitä ikinä tapahtuisikin. Se olisi oikeus ja kohtuus. Musiikki oli ollut hänelle koko elämä, miksi se ei olisi saanut olla mukana silloin, kun hän horjui sen laitamilla?

Vein sairaalaan aamulla nappikuulokkeet ja laitoin listan soimaan niiden kautta. Kolmen tunnin päästä sain puhelun lääkäriltä. Äiti oli kuollut, poismeno oli tapahtunut hieman yllättäen, mutta aivan rauhallisesti.

Niin tietenkin, lista oli loppunut ja musiikki hiljentynyt. Äiti oli jammaillut tästä maailmasta aplodien saattelemana sinne, missä häntä odottivat Mummin lisäksi Louis Armstrong, Duke Ellington ja David Bowie.

Encore, minä lausuin hiljaa, muusikko ei lepää rauhassa.