Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Schrödingerin kissa


Salin valot himmenivät ja katonrajasta alkoi tupruta harmaata savua, DJ hiljensi taustamusiikin kuulumattomiin. Yleisö alkoi tömistää jalkojaan lattiaa vasten, taputtaa ja viheltää. Lavan valot syttyivät ja huuto yltyi. Verhojen takaa asteli esiin ensin rumpali, sitten hontelo basisti ja sen jälkeen molemmat kitaristit ja kosketinsoittaja, joka käveli suoraan soittimensa ääreen ja laski sormensa koskettimille. Radiosta tuttu intro otettiin yleisössä innostuneesti vastaan, ylös kohotetut puhelimet kuvasivat lavaa niin tiiviinä seinänä etten nähnyt hetken mitään. Kun introa oli ehtinyt kulua kymmenisen sekuntia, kiljunnan yltymisestä päättelin, että solisti oli kävellyt lavalle. Hän tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa, hieman nenään, kuten hänen tavaramerkkiinsä kuului.

Muusikko. Katsoin hänen hahmoaan savun ja välkkyvien valojen läpi ja yritin ymmärtää, mitä juuri sillä hetkellä tunsin. Taustakangasta vasten piirtyi hänen hoikka vartalonsa ja valkoinen t-paitansa, joka huomenna lojuisi pyykkikorissa hikisenä. Yritin miettiä, mikä on sellainen lämmön ja turvallisuuden sekoitus, joka on niin hauras, että se hajoaa jo ennen kuin ehtii nostaa hymyn huulille.

– Haluatko, tulla keikalle?
– Haluatko, että tulen?

Hän kohautti olkiaan, vaikka kysyin ihan tosissani. En tiennyt, tarvitsiko hän minua enää, mutta menin.

Olin ollut naimisissa muusikon kanssa melkein 20 vuotta. Siinä ajassa ihminen ehtii elää paljon, jopa niin paljon, että unohtaa, millaista elämä oli ennen. Suhteen alkuaikoina kaikki oli ollut intensiivistä, muusikko oli niin elävä – vapaa, herkkä ja tiedostava, aivan toisenlainen kuin ne itsekeskeiset ja yksinkertaiset moponrassaajat, joita olin teini-ikäisenä tapaillut ja tylsistynyt kuoliaaksi. Saatoimme muusikon kanssa lähteä spontaanisti asemalle ja ostaa liput seuraavaan junaan. Kerran jouduimme Pieksämäelle eikä meillä ollut rahaa hotelliin, mutta me vain nauroimme ja yövyimme sylikkäin betonilattialla parkkihallissa ja liftasimme kotiin. Muusikko houkutteli minut kuutamouinnille, viemään roskalavalta sohvan ja Pietariin festareille. Ja hän laittoi aina nimeni listaan ja pääsin ilmaiseksi laitakaupungin klubeille, joissa hän soitti. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä, bändin silloisia tyttöystäviä ja tuttuja, ja jalkojen alla rahisivat lasinsirut.

Sunnuntaisin makasimme olohuoneeni paksulla matolla, joimme Ikean halvoista viinilaseista lämmintä chardonnayta ja puhuimme, usein aamuyöhön asti. Hän oli kiinnostunut ajatuksistani ja keskusteli intohimoisesti musiikista, politiikasta ja Schrödingerin kissasta. Schrödinger oli fyysikko, joka halusi kissaan ja ytimen hajoamiseen liittyvällä ajatusleikillä osoittaa, että kvanttimekaniikka oli epätäydellistä ilman sääntöjä, mutta koe oli ihmisten mielissä muuttunut teoriaksi siitä, kuinka olemassaolo oli vain ytimien epämääräistä järjestäytymistä ja itsessään häilyvää, jolloin asiat saattoivat yhtä aikaa olla olemassa ja kadonneita. Minä kuuntelin hänen ajatuksiaan mielelläni, ja väittelin hänen kanssaan joskus ihan sen takia, että minua viehätti, miten hän suorastaan kiihtyi puolustaessaan asioiden oikeaksi uskomaansa puolta.

Kun muusikko täytti kolmekymmentä, hän toi yhä useammin maiharinsa kaksioni eteiseen ja siirsi rikkinäiset farkkunsa pysyvästi vaatekaappiini. Hänen katseessaan oli uusi aikaisempaa vakavampi palo, hän halusi vakautta, naimisiin ja lapsia. Minä epäröin, en ollut ollenkaan varma, olimmeko siihen valmiita ja tarvitsimmeko muutosta ylipäätään, uutta isompaa asuntoa ja virallista suhdetta. En uskonut avioliittoon tai ikuiseen rakkauteen ja olin hämmentynyt, sillä juuri muusikko oli opettanut minut syleilemään epävakautta ja nauttimaan irtonaisuudesta. Hän oli päättäväinen ja vakuutti, että juuri tässä rytmissä elämän kuului mennä: metronomi tikittää, säkeistö alkaa ja loppuu ja vaihtuu kertosäkeeksi, jossa koko olevainen kiteytetään valittuun tahtilajiin sopivaan lauseeseen. Ja minä uskoin, koska kilpailevaa teoriaa ei ollut.

Nyt 20 vuotta myöhemmin seisoin tässä, suuren salin VIP-alueella ja katsoin hurmoksessa huutavaa yleisöä, joka heitti lavalle kumiankkoja. Kadehdin huojuvaa ihmismerta. Olisin halunnut laulaa mukana mutta olin jäätynyt paikoilleni, lipsahtanut sivustakatsojaksi. En tiennyt, mitä olisin voinut lavalle heittää. Ihmiset paiskoivat huonoja esiintyjiä mädillä kananmunilla ja tomaateilla, niitä oli helppo heittää ja ne jättivät pahan tahran osuessaan kohteeseensa, mutta minä halusin lähettää bändille jotain merkityksellisempää. Vaikka täishampoota tai vuotavan kumisaappaan, koska ne olivat lentäneet minun lavalleni muusikon myötä.

Ensimmäisen lapsen kanssa muusikko jaksoi vielä valvoa, hän käveli vaunujen kanssa ulkona tuntikausia ja kuljetti vauvaa olohuoneessa ja kertoi sille maailman mielettömyydestä. Olin koko ajan väsynyt enkä toipunut synnytyksestä niin nopeasti kuin olisin halunnut. En päässyt enää kiipeilemään enkä jaksanut edes lukea, aivoni tahmasivat. Ajattelin, että kaikki järjestyy, kun arkemme palaa normaaliksi, mutta ei se enää palannut. Me luisuimme äänettömästi kauemmas toisistamme kuin Atlantin keskiselänteen mannerlaatat, sentti sentiltä, ilman maanjäristyksiä ja laavapurskeita. Muusikko muuttui rauhattomaksi. Hän sulkeutui pianonsa ääreen yhä useammin ja istui äänitysstudiossa öisinkin. Hänen kappaleensa alkoivat soida ensin radiossa ja sitten ihmisten päissä ja hän oli koko ajan enemmän poissa, sillä keikat alkoivat myydä loppuun. Samaan aikaan muusikko alkoi pitää huolta itsestään, kävi kuntosalilla ja pitkillä lenkeillä. Minä tulin lastenvaunujen kanssa katsomaan häntä maratonille, mutta myöhästyimme, koska pukemisessa oli kestänyt niin kauan. Hän oli ehtinyt jo juosta ohi.

"Ikävä teitä." Hän saattoi laittaa monta tunteellista viestiä keikkareissulta, mutta kun hän tuli kotiin, hän oli väsynyt ja poissaoleva ja kävi nukkumaan.

– Pääsimme roudaamaan vasta kolmelta.

Jätin sanomatta, että niin minäkin pääsin, kuopuksella oli kolmas korvatulehdus kahden kuukauden sisään ja esikoinen ei uskaltanut nukahtaa, koska pelkäsi kuolemaa. En osannut lohduttaa meistä ketään.

Biisi loppui ja alkoi uusi, muusikko käveli pitkin lavan reunaa ja antoi yleisön laulaa mukana. Siinä hän oli, läsnä sadoille ihmisille, minullekin. Hän ei koskaan pettänyt yleisölle antamaansa lupausta. Ei ollut sellaista tapaturmaa tai virusta, jonka takia keikka olisi pitänyt peruuttaa. Hän otti kortisonia ja särkylääkettä, jallun ja nenäsuihketta, mutta saapui aina paikalle, eikä antanut ihmisten odottaa. Hänen mielestään encoretkin olivat teatteria, jota ei sopinut pilata lapsellisella viivyttelyllä. Esiintyminen oli hänen tärkein ihmissuhteensa, joka jätti minut yksinäiseksi.

Savukoneet puhalsivat taas salin täyteen harmaata kiemurtelevaa ilmaa. Katsoin lavaa uudelleen enkä hetkeen nähnyt häntä, hän oli Schrödingerin kissa, yhtä aikaa paikalla ja poissa. Tunsin, etten saa kunnolla henkeä ja minua alkoi pyörryttää. Tungeksin ihmisjoukon läpi narikkaan ja otin takkini. Ovimies avasi minulle oven ja toivotti hyvät yöt. Kostea, viileä ilma tuntui hyvältä keuhkoissani ja jäin katsomaan kuinka ihmiset kävelivät ohitseni sateisessa toukokuun yössä.

Työkaverini kysyi kerran, olinko miehestäni mustasukkainen. Aloin nauraa ja sanoin, ettei elämää voinut elää niin. En ikinä kysellyt muusikon aikatauluja enkä yrittänyt estää hänen menestystään, en tutkinut puhelinta tai tentannut, missä ja kenen kanssa hän oli nukkunut. Työkaverini maiskautti suutaan ja sanoi, että olisi kannattanut, sillä oli selvää, että muusikolla oli uusi nainen joka kaupungissa ja minä olin vain kätevä apuväline lastenhoitoon. Suutuin hänelle, tietenkin, osaksi siksi, ettei hän tiennyt meidän elämästämme mitään, ja osaksi siksi, että se saattoi olla totta. Mutta en voinut olla mustasukkainen, sillä en uskonut toisen kautta elämiseen. Ei kukaan jäänyt vain siksi että toinen pyysi. Minä olin teini-ikäisenä pyytänyt isää jäämään, mutta se ei ollut auttanut. Eräänä päivänä kun tulin koulusta, hänen takkinsa ja kenkänsä olivat poissa, ja minä istuin olohuoneessa ja mietin puuttuiko jotain muutakin.

Ehkä työkaveri oli oikeassa. Minun olisi pitänyt olla intohimoisempi ja omistavampi, raivota ettei hän saanut aina lähteä ja jättää minua yksin. Minun olisi pitänyt tarvita häntä kiihkeästi, vaatia enemmän, heiluttaa maksettua konserttilippua hänen nenänsä edessä ja painostaa, että olet tämän minulle ja lapsille velkaa. Nyt muusikko ei voinut enää esiintyä minulle, ja oli liian myöhäistä. Minä olin jo muuttunut valomieheksi tai miksaajaksi, jota ilman hän ei tullut toimeen, mutta jota hänen ei tarvinnut enää hurmata kuten yleisöään. Ehkä todella olin aiheuttanut kaiken itse, vaikka kuvittelin, että me vain täydensimme toisiamme.

En ollut onneton, olin pettynyt. En vihannut häntä, vihasin jatkuvaa kakkossijaani taiteelle. Olin huono häviäjä, koska en tiennyt olleeni kisassa. Ja nyt häilyin hänen todellisuudessaan vain silloin tällöin, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa olemassaolooni itse, juuri niin kuin ne miestensä perään huutavat mustasukkaiset naiset, jollaiseksi en koskaan ajatellut päätyväni. Muusikko oli vapaa ja minäkin olisin halunnut olla.

Otin taksin kotiin. Matkalla mietin, että taksin takapenkki oli Schrödingerin ajatuslaatikko. Kotipihassa laatikko aukeaisi ja sieltä hyppäisi ulos kissa. Ydin oli hajonnut, mutta kissa jäänyt eloon, ja se kävelisi taakseen katsomatta parkkipaikalta pimeään metsään.

-----------------------------

Kiitos, että olet täällä! Kirjoitamme tarinoitamme ilman tukia ja apurahoja, joten kaino ehdotus: kirjoitustoimintaamme voi tukea Arkisatuja aikuisille -kirjan ostamalla tai äänikirjaa kuuntelemalla. Saat kokeilla Bookbeat-sovellusta kuukauden ajan ilmaiseksi "arkisatuja"-alekoodilla.

2 kommenttia:

  1. Facebookin sivun kysymykseen, kyllä Katja, kirjoita tästä kirja, tämän tarinan haluaisin ehdottomasti lukea romaanina. (Ja tämän takia mä en tykkää novelleista, ne antaa häivähdyksen tarinasta jonka haluaisin lukea ja sitten se loppuu, mä haluaisin kymmeniä tai satoja sivuja lisää).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ymmärrän tuon tuskan! Osa aiheista on selvästi liian isoja, ja huomasin sen tätä kirjoittaessakin kun oli sairaan vaikeaa lopettaa. Kiitän kuitenkin kannustuksesta, laitetaan siis romaani-idis vähintäänkin hautumaan!

      Poista

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.