Liian komea mies

Hanna hätkähti, kun Skam-sarjan hurmuripoika tuli ruutuun ensimmäisen kerran. Sehän oli ihan kuin Vili. Hän tuijotti ruudun poikaa ja tunsi pienen vihlaisun vatsassaan, kun poika piiritti kaunista blondia.

"Onpa hassua, mun ensimmäinen poikaystävä oli kovasti ton näkönen", hän sanoi tyttärelleen ja tyttö katsoi häntä epäuskoisesti tuhahtaen. "Niin vissiin", esiteiniksi muuttunut tyttö sanoi.

Vili oli liian komea mies. Tai ainakin liian komea Hannalle, se oli selvää. Mutta jostain syystä se tykkäsi hänestä silti, niin se ainakin väitti. Sen mielestä Hannalla oli ihana pieni takapuoli ja kaunis hymy ja vaikka Hanna oli omasta mielestään kömpelö ja ruma, hän halusi silti uskoa siihen, että poikaystävä rakasti häntä vilpittömästi.

He olivat 19-vuotiaita ja Hanna suunnitteli heille kokonaisen elämän valmiiksi. Poikaystävä ei ollut siinä suunnitelmassa mukana, hymyili vain ihanaa vinoa hymyään ja sanoi, että katellaan. Hänen lempinimensä oli Vili ja kun he kävelivät kadulla käsi kädessä, kaikki tytöt tuijottivat Viliä häpeämättömästi. Vilillä oli paksu tumma tukka ja heittoletti puoliksi silmien edessä. Se teki hänestä pysyvästi flirtin näköisen.

Elämä Vilin kanssa oli kiihkeää ja arvaamatonta. He viettivät kaiken aikansa pääasiassa baareissa yhdessä ja erikseen omien kaveriporukoidensa kanssa, makasivat sängyssä krapulassa kuuntelemassa musiikkia ja harrastivat aina vain lisää seksiä. Vili oli niin seksikäs, ettei häntä voinut vastustaa eikä Hanna halunnutkaan. Vilin mielestä se oli mahtavaa - kyltymätön tyttö, sillä nimellä hän kutsui Hannaa kavereilleen. Hanna halusi pitää hänet tyytyväisenä, he olivat nuoria ja rakastuneita, eikä mikään voisi tulla heidän väliinsä.

Paitsi Hannan mielikuvitus. Puolen vuoden seurustelun jälkeen Hanna alkoi kysellä eivätkö he voisi muuttaa yhteen. Vili vastasi vain mystisellä vinolla hymyllään. "Ei nyt ihan vielä", hän sanoi ja kun Hanna tivasi miksi ei, hän sanoi haluavansa pitää vapautensa.

Minkä vapauden, kysyi Hanna epäluuloisena ja Vili sanoi heidän edenneen vähän nopeasti. Hän ei ollut varma siitä, kuinka vakavasti halusi Hannan kanssa seurustella, heillä oli kivaa yhdessä ja Hanna oli ihana, mutta.

Mutta mitä, Hanna jankutti vaikka tiesi, että olisi parempi lopettaa ja Vili huokaisi ja sanoi, että jos tästä oli nyt pakko puhua niin hän oli mielestään vähän nuori päättämään mitä halusi tehdä elämällään eikä halunnut Hannan estävän hänen suunnitelmiaan. Mitä suunnitelmia, Hanna kysyi vaikka ymmärsi jo ettei kuulunut niihin ja Vili tuskastui, emmä tiedä, hän sanoi kärttyisesti, no vaikka muuttaa ulkomaille, mistä sitä voi tietää missä haluaa olla viiden vuoden kuluttua.

Mä en siis olekaan sulle ykkönen, Hanna sanoi ja Vili alkoi taas hymyillä vinosti puhaltaen hiukset otsalta pois: "Tietenkin olet", hän sanoi, "Mä en vaan vielä tiedä mitä haluan elämältä enkä voi sen takia pakottaa sua mukaan mun kaikkiin suunnitelmiin. Mehän ollaan vapaita kuitenkin molemmat, vai mitä, koko elämä edessä, eiks vaan?"

Hanna lähti mykistyneenä kotiin ja päätti lopettaa koko suhteen, mutta ei pystynyt. He jatkoivat seurustelua, mutta Hanna alkoi nähdä yhä enemmän merkkejä siitä, että Vilillä oli muitakin naisia tai että hän ainakin halusi muita naisia. Sitähän miehet aina tarkoittivat, kun puhuivat vapaudesta. Ne halusivat panna muita naisia, se oli kaveriporukassa ehditty jo oppia. Hän alkoi tivata keitä kaikkia Vili tapaili hänen selkänsä takana. Ei ketään, kuulemma, mutta Vilin kaveriporukassa oli paljon vapaita naisia ja ne kaikki yrittivät varmasti pokata hänet. Miten ne voisivat olla yrittämättä sen näköistä miestä?

Baarissa hän sai raivarin, kun Vili jutteli jonkun vieraan naisen kanssa lyhyen hetken naureskellen ja kävi heittämässä siiderin naisen päälle. He lähtivät ulos ja tappelivat koko matkan Vilin luokse siitä, että Hannan pitäisi lopettaa juominen, kun jokainen baari-ilta päättyi nykyään huonosti mustasukkaisuuskilareihin. Seuraavana aamuna Hanna itki ja pyysi anteeksi, sanoi kuvitelleensa, että Vili aikoi lähteä toisen naisen mukaan. He tekivät sovinnon ja Vili sanoi, että Hannan pitäisi päästä eroon mustasukkaisuudestaan, se oli turhaa eikä hänellä ollut aikomustakaan olla kenenkään toisen kanssa. Mutta Hanna ei uskonut sitä enää.

Jos hän ei saanut Viliä juhlista kännykällä kiinni, hän soitti Vilin ystäville, kunnes joku vastasi ja antoi puhelimen hänelle. Jos Vili oli koko viikonlopun reissussa juhlimassa kavereidensa kanssa, Hanna meni sunnuntaina hänen kotiinsa ja ristikuulusteli krapulaista miestä koko illan ja etsi merkkejä muista naisista. Hänen olonsa oli sietämätön, hän pystyi rauhoittumaan ainoastaan kotona kahdestaan Vilin kainalossa. Mutta sellaista elämää Vili ei halunnut. Ei ainakaan vielä, eikä ehkä koskaan hänen kanssaan. Ajatus oli kestämätön, ja se vainosi häntä heti, kun Vili vietti aikaa hänen ulottumattomissaan.

Hanna ei pystynyt jättämään Viliä, eikä hän pystynyt olemaan miehen kanssa. Eniten maailmassa hän pelkäsi sitä, että saisi Vilin kiinni toisen naisen kanssa. Hän oli varma siitä, että niin tapahtuisi.

Ystävät saivat hänet houkuteltua Ruotsin risteilylle, kun Vili oli lähdössä koko viikonlopun festareille. Vilikin oli helpottunut siitä, ettei Hanna voisi seurata häntä vahingossakaan ja tulla riehumaan kavereiden eteen. "Pida hauskaa nyt äläkä stressaa", Vili sanoi heidän erotessaan perjantaina. "Mä rakastan vaan sua, enkä tee mitään tyhmää. Sunnuntaina nähdään ja pannaan koko viikonlopun edestä." Sitten hän suuteli Hannaa, joka jäi itkemään risteilylle valmiiksi pakatun laukun kanssa kotiin.

Mutta tyhmyyksiä ei tehnytkään Vili. Hanna päätti juoda ystävien kannustamana kännit. Hän tapasi pojan, joka ihaili ja imarteli häntä koko illan, kunnes houkutteli Hannan jatkoille hyttiin. Siellä he suutelivat läpi yön ja vasta aamulla Hanna kompuroi takaisin omaan hyttiinsä. Hän ei ollut pojasta tippaakaan kiinnostunut, mutta selitti kavereilleen sekoilleensa pojan kanssa vain siksi, että Vili teki festareilla kuitenkin samaa. "Ollaan sitten vapaita saatana", Hanna sanoi ja korkkasi krapulasiiderin.

Sunnuntai-iltana Vili soitti ja kysyi, miksei Hanna tullut hänen luokseen. "Emmä halua tulla enää", Hanna sanoi. "Mä tapasin yhden toisen tyypin."

Ensin Vili raivostui, sitten itki. Hän ei ymmärtänyt Hannaa, ei tajunnut, miten heille oli voinut käydä näin. Hän oli kuulemma ollut suhteessa tosissaan, vaikkei halunnut vielä muuttaa yhteen - mikä kiire heillä muka oli ollut? Hanna itki ja sanoi, ettei luottanut Viliin eikä voinut olla hänen kanssaan, kaikki oli liian sekavaa ja vaikeaa ja he olivat liian nuoria. Niinhän Vili oli itse sanonut, että he olivat liian nuoria sitoutumaan, heidän piti olla vapaita. Mutta heidän vapauskäsityksensä poikkesivat toisistaan ja se selvisi heille liian myöhään.

He erosivat dramaattisissa tunnelmissa, päätyivät pari kertaa sänkyyn, vannoivat etteivät ikinä voisi unohtaa sitä kaikkea ja unohtivat toisensa heti sen jälkeen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Hanna näki Vilin ostoskeskuksessa, mies ei ollut muuttunut juuri lainkaan. Ainoastaan tumma tukka oli eri mallinen ja siinä oli harmaan sävyjä. Hän oli kauniin tumman naisen kanssa ja heillä oli Vilin näköinen suloinen pieni poika. Vili kääntyi ja näki Hannan. Tunnistettuaan hänet Vili tuli hymyillen tervehtimään, nainen jäi taaemmas lapsen kanssa.

He vaihtoivat kevyitä kuulumisia, Hanna katsoi tuttua hymykuoppaa toisessa poskessa, pystyi melkein tuntemaan Vilin niskan tuoksun yhtäkkiä vuosien takaa. Vili oli komea edelleen, hän käytti nyt nimeä Ville, mutta oli edelleen sama vanha Vili kuin ennenkin. Kohteliaan viisiminuuttisen jälkeen he erosivat, Hanna näki kun Vili otti naista kädestä ja he kävelivät yhdessä pois.

Siinä oli se näky, jota hän oli niin pitkään seurustellessaan pelännyt, josta hän oli nähnyt painajaisia, jonka takia hän oli raivonnut, nolannut itsensä ja pilannut monta iltaa ja yötä. Ilman omaa hölmöyttään hän olisi voinut olla nyt siinä, kulkea käsi kädessä Vilin kanssa yhteinen lapsi heidän välissään.

Miltä se olisi tuntunut? Miltä kaikki oli tuntunut silloin? Hän ei muistanut enää.