Hiljainen puoli

Allas hotellin hiljaisella puolella on tyhjä. Laskeudun hitaasti turkoosinsinisiä mosaiikkiportaita alas, vesi tuntuu iholla viileältä niin kuin aina alkuun. Hotellialueen lastenallas pilkottaa kauempana palmujen välistä, sieltä kuuluu loiskimista ja kiljahduksia. Mies makaa aurinkotuolissa silmät kiinni. Meidän ei enää tarvitse rasvata lasten kapeita hartioita tai kantaa jäätelöä auringossa lämmitteleville uimareille.

Veden kylmyys oli aikaisemmin inhottava tunne, nyt se tuntuu huumaavalta. Valelen vedellä käsivarsiani, leikin, että totuttelen veteen vaikka todellisuudessa nautiskelen. Minulle tuli makuulla kuuma, lomalla sen saattoi laittaa auringon piikkiin, mutta totuus oli, että hikoilin, koska elimistöni oli alkanut jätättää. Oireet alkoivat, kun nuorin lapsi pääsi lukioon, aluksi en ymmärtänyt niitä. Aamuyön heräily, kuumat aallot, rytmihäiriöt. Ruumiini oli tehnyt tehtävänsä, elämää luova järjestelmä väreili enää heikosti ja siirtyisi sitten lopullisesti uneen. 

Kellun altaassa ja levitän kädet sivulle, tunnen veden kannattelevan minua.

Kun kuukautiseni alkoivat 14-vuotiaana, en kehdannut kertoa kenellekään, en edes äidilleni. Hankasin itku kurkussa punaruskeaa tahraa pois alushousuistani vessan lavuaarissa samalla, kun alavatsaa kouristeli kova kipu. Yritin muistella, mitä veritahrojen puhdistamisesta oli sanottu, ei kuumaa vettä. Opettelin käyttämään pesukonetta, valehtelin, että se oli kotitehtävä koulusta, ja aloin pestä pyykkini itse.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut 35 vuotta, mutta olen edelleen yksin. Kenelle voin kertoa, että tahroja ei enää ole, ei ole ollut puoleen vuoteen? Äiti on jo palvelutalossa, eikä halua puhua kuin hartausohjelmasta. Kertoisinko miehelle? Että nyt se on varmaa, meille ei tule enää lapsia, tai sinulle voi tulla mutta minulle ei. Vai laittaisinko viestin tyttärelle: olen siirtymässä uuteen vaiheeseen, jossa estrogeenitasoni romahtaa, se on evoluution silmissä järkevää, etten kilpaile kanssasi samoista resursseista vaan autan sinua ja lastasi jäämään henkiin.

Ehkä siksi äitini oli aikoinaan kysellyt jälkikasvusta kiusallisen usein. Hän ei halunnut tungetella vaan kertoikin itsestään.

Uin rauhallisesti eteenpäin, annan veden hulahtaa pääni yli joka vedolla.

Luonto vie, minä vikisen. Elämä tarjoaa minulle paikkaa hiljaiselta puolelta, vaikka minun tekisi mieleni huutaa kovemmin kuin koskaan. Vaihdevuosista puhutaan naistenlehdissä pelkkänä oirekimarana, vaikka tunnen oloni varmemmaksi kuin koskaan. Mutta mikä olen, jos en ole nainen?Olen alkanut pelätä, että rupsahdan ja muutun samanlaiseksi haluttomaksi säkiksi kuin imettäessäni. Pelkään elää ilman hormoneita, pelkään elää hormoneiden kanssa. Kukaan ei osaa vastata, onko pelkooni mitään syytä, nainen tulee aina olemaan lääketieteelle mysteeri.

Uin altaan kymmenen kertaa päästä päähän, potkin niin kovaa, että hengästyn. Luontodokumentissa näin, kuinka naaraspuolinen huulikala muuttui ikääntyessään mieheksi, kasvatti vain yhtäkkiä otsakyhmynsä kokoa ja alkoi tuottaa mädin sijasta maitia. Olisiko helpompaa nousta altaasta 20 senttiä pitempänä lihaskimppuna ja kasvattaa parta? Onko tällä liukuhihnalla edes vaihtoehtoja?

Jään nojaamaan altaan päätyyn. Kuumuus on kaikonnut, oloni on rento ja jään venyttelemään veteen. Altaan ohi kävelee nelihenkinen perhe. Äidillä on leveä olkihattu ja sievä kesäleninki, hänen alavatsansa kohdalla kaareutuu pinkeä pallo. Isä työntää rattaita, jossa nukkuu tuttisuinen poika ilman paitaa, äiti pitää kädestä pientä tyttöä, jolla on uimalasit päässä ja pinkki flamingonmuotoinen uimarengas vyötärön ympärillä. Perhe kulkee kohti lasten aluetta, mutta tyttö rimpuilee irti ja hyppää hiljaisen puolen altaaseen kielloista huolimatta. Päälleni roiskuu vettä.

Sorry, sorry, nainen huutaa ja kahlaa veteen hakemaan lastaan, joka ui kikattaen karkuun. Minua naurattaa, äitiä ei. Hymyilen vastaukseksi. Juuri nyt altaassa on kolme naista, vaikka kellään ei ole kuukautisia. Olemme vapaita.

Palaan aurinkotuoliin, korjaan hieman varjoa ja asetun pitkäkseni sinivalkoiselle pyyhkeelle. Tuuli tarttuu ihooni ja nostaa pintaan nystyröitä. Puhelimessa on viesti tyttäreltä.

– Pääsittekö perille?

Perillä ollaan, vastaan, aurinko ja kuumat aallot lämmittävät. Sitten hetken mielijohteesta lisään viestin loppuun punaisen tipan ja rastin. Hetken kuluttua puhelin surahtaa viestin merkiksi. 

Halaus.

Se riittää. Hiljaisuus on rikki, minä en.