Ei Tapanin veroinen

Psst. Tämä novelli on jatko-osa räväkän kirjastonhoitajamme Tellun häihin, joka taas liittyy kesäjatkiksena julkaistuun Tellun tarinaan. Nyt ääneen pääsee Markku!

Osasin pelätä pahinta, olen aina osannut.

Siinä Tellun kutsukortissa oli jos jonkinlaista hörsöä, liehuketta ja turhaa koristetta niin ettei meinannut postilaatikkoon sopia. Samasta syystä sitä ei voinut laittaa paperinkeräykseen. Se kävisi kukkaron päälle, sillä sekajätteen vieminen sorttiasemalle kallistuisi vuodenvaihteessa. Ehdotin, että häälahjamme olisi sekajätelaskun maksaminen.

Miksi enää kukaan lähetti kutsukortteja paperilla kun tekstiviesti oli ollut olemassa jo 90-luvun lopusta lähtien? Jos totta puhutaan, olisin halunnut osallistua häihinkin tekstiviestillä. Vaimo oli tästä kuitenkin tiukkana, vaikka varmasti itsekin muisti miten traumaattisesti kesäteatterissa oli käynyt. Hän alleviivasi, että kutsun oli allekirjoittanut Jori. Mieshenkilö sentään, toisin kuin kesällä. Huomautin, että toisesta kulmasta siinä voisi lukea myös Sari, mutta vaimo kaivoi kirjahyllystä joululahjaksi saamani positiivisen ajattelun oppaan ja käski hakea sieltä uutta tulkintaa. En hakenut. Ei tämä Jori olisi Tapanin veroinen kuitenkaan. Tellun ex-mies oli ollut hyvä ystäväni ja ilmeisesti myös Tellun mielenterveyden ylläpitäjä.

Kaiken lisäksi nämä olivat jotkut hullutteluhäät eivätkä arvokas rakkauden juhla, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Vaimo etsiskeli hätäpäissään jotain talviteemaan sopivaa vaatetta ja ehdotin sille pilkkihaalaria, mutta se suuttui ja sanoi, että voisin jo lopettaa tämän vastahankaisuuden mitä Telluun tulee. En mielestäni ollut muuta kuin vitsikäs, sillä naiset tunnetusti tekevät pukeutumisesta liian suuren numeron. Miehillä oli helpompaa. Harmaa puku sopi mihin tahansa teemaan, ja jos ei sopinut niin se on merkki, että sitten ei tarvinnut mennä. Ja asia on näin. Ei ole mitään mieltä osallistua näytelmään, ellei ole teatteriharrastaja.

Juhlapäivänä kävin laittamassa Mazdan lämpenemään ja kun vaimon silmä vältti hain povitaskuuni matin. Se oli minulla ollut jo juhannuksesta -62 vaikka en viinamäen miehiä olekaan. Olen raitis ihminen mutta otan naukun vain tietyissä tapauksissa. Kuten Tellun häissä.

Kun parkkeerasin kirkon pysäköintialueelle, huomasin että kirkkoa kohti vaelsi omituisen näköistä porukkaa, hyvin nuoria ihmisiä kummallisissa puvuissa. Olin kerran nähnyt sellaisen tapahtuman, jossa nuorisolaiset olivat pukeutuneet ruskeisiin kaapuihin ja leikkivät jonkinlaista taistelua kaupungintalon edessä olevalla viheralueella. Nyt epäilin, olimmeko joutuneet vahingossa niin sanottuun slarppaukseen mukaan. Vaimo sanoi, etten ymmärtänyt teemajuhlista mitään. Ja oli täysin oikeassa.

Kirkossa epäilykseni vahvistuivat, Tellulla oli taas joku vaihe meneillään. Kirkko näytti työtehoseuran joulumyyjäisiltä valkoisine kransseineen ja hopeisine rusetteineen, naiset olivat pukeutuneet kaikki keijuiksi, ja poissa oli kirkollinen arvokkuus ja hengellisyys. Tunsin pientä tykytystä sydämessäni ja sanoin vaimolle meneväni vessaan.

Kun pääsin eteiseen, luikahdin hetkeksi sakastin puolelle hengittelemään. Siellä nojasin silmät kiinni vaaleaan kiviseinään ja otin pitkän huikan matista.

- Jaha, taitaa sulhasta hieman jännittää?

Minulla meni siinä kohtaa hieman konjakkia väärään kurkkuun ja alkoi yskittää kovasti. Avasin silmäni ja näin hymyilevän, pyöreäkasvoisen naispapin seisovan edessäni valkoisessa albassa ja vihreässä stolassa. En siinä äkkiseltään keksinyt kysymykseen mitään järkevää vastausta vaan nyökkäsin. Hän otti minua rauhoittavasti kädestä ja lohdutti, että kaikkia tässä vaiheessa hieman jännittää. Hän pahoitteli, että oli tullut vihkimiseen tällainen viime hetken vaihdos ja halusi kerrata ohjelman hääparin kanssa.

Ymmärsin joutuneeni hieman hankalaan tilanteeseen, sillä sen lisäksi että en missään tapauksessa ollut Jori, saati menossa naimisiin Tellun kanssa, jestas sentään, minun pitäisi myös pian palata paikalleni istumaan. Pappi tiedusteli, missä morsian oli. Katsoin parhaaksi vastata totuuden mukaisesti, että en yhtään tiedä. Pappi näytti hieman hämmentyneeltä.

Asiat ottivat uuden, vielä kiusallisemman suunnan, kun sakastin ovesta saapui merkittävän nuori mieshenkilö, joka esittäytyi Jesseksi, hän oli bestman. Hän kysyi, olenko kenties morsiamen isä. Kurkustani pääsi tahaton korahdus, ja tässä valossa pappikin uudisti kysymyksensä, että missä roolissa olinkaan täällä sakastissa seisoskelemassa.

Siinä vaiheessa kuulin vaimon huhuilevan minua eteisessä, ja siitä tavallaan sain toimintakykyni takaisin. Oli selvää, etten voinut sulhasena tai Tellun isänä enää jatkaa hetkeäkään, ja seuraavaksi olisi varmasti ollut kanttorin rooli tarjolla. Pyysin anteeksi ja ryntäsin eteiseen. Vaimo katsoi pahasti, kun huomasi matin kädessäni ja suhisi, että nyt ei ollut aikaa tällaiseen temppuiluun.

Kun näin Jorin astelevan käytävällä Tellu käsipuolessaan, sain hirveän hikan, joka kesti korinttolaiskirjeeseen saakka. Mies oli ainakin kaksikymmentä vuotta Tellua nuorempi ja muutenkin hyvin epäsopivan näköinen keski-ikäisen naisen aviopuolisoksi. Päätin, että tämä oli viimeinen kerta kun osallistun mihinkään Tellun juhliin ja loppuillan juon pelkkää kotikaljaa tai sen puutteessa vissyvettä. Siinä oli monta hyvää päätöstä.

Loppuilta meni kuten arvata saattaa. Itse juhlien ohjelma oli kaikin tavoin häihin sopimaton, ja ilmassa oli jos jonkinlaista hipelöintiä ja suutelointia. Sulhanen ja bestman kuiskuttelivat keskenään ja katselivat minua. Juuri ennen tansseja Jori tuli juttelemaan ja kysyi olinko mahdollisesti Tellun ex-mies. Ei vedetä Tapania tähän, sanoin ja menin etsimään vaimoa. Ilmoitin, että nyt olisi hyvä hetki lähteä niin ehdimme katsoa uutiset.

Ajoimme hiljaisuudessa kotiin. Kotona huomautin presidentin puhetta katsellessa, että kyllä vanhempikin mies voi olla viriili ja tunneälykäs. Vaimo ei siihen sanonut mitään, vaan kävi nukkumaan. Minäkin siitä menin maate ja laitoin kännykkään muistutuksen, että konjakki ja renniet olivat loppu.

Jatkuu täällä...