Henkien saari: ensimmäinen luku

Iloista elokuuta! Käynnistämme Novelliblogin syyskauden julkaisemalla ensimmäisen luvun Inan ensi viikolla ilmestyvästä Henkien saari -romaanista.

Vene tulee sumusta. Se lipuu perässämme yhtäkkiä tummana hahmona kaiken harmaan sisällä. Juuri tätä varten Joel on komentanut minut ulos tähystämään muita veneitä, sillä meidänkään ei pitäisi olla täällä.

Sää yllätti meidät, kuten saaristossa usein käy. Kaupalla paistoi vielä aurinko, emmekä uskoneet kauppias-Börjen varoituksia säätiedotuksesta ja poikkeuksellisen sankasta merisumusta. Olemme kaupunkilaisia, Joelkin, vaikka hän tuntuu unohtavan sen välillä. Veneessä on plotteri ja tutka, mutta Joel ei pidä ajamisesta vain niiden varassa, varsinkaan silloin, kun Fanni on kyydissä. Fannin takia esitämme rauhallista ja annamme hänen pelata iPadilla niitä pelejä, jotka ovat normaalisti kiellettyjä. Hän on elämäänsä ihan tyytyväinen eikä huomaa kireitä tiuskaisujamme.

Tutkasta huolimatta Joel ei ole ilmeisesti nähnyt venettä, sillä hän tähyilee hytissä vain eteenpäin. Yritän kannelta viittilöidä ja huutaa veneelle, että he ovat liian lähellä meitä, mutta en näe veneessä ketään.

Kun ymmärrän lopulta kääntää katseeni veteen, alan huutaa. Ympärillämme kelluu oransseja tyhjiä pelastusliivejä. Liivejä on ainakin viisi, yritän tähyillä pinnan alle, harooko jossain käsi kohti pintaa. Mutta vesi on sumun alla tyyni ja tasainen veneemme keveitä peräaaltoja lukuun ottamatta.

Vene kaartaa meitä kohti äänettömästi ja on jo meissä melkein kiinni. Se aikoo ajaa päälle. Ilman matkustajia.

Seison veneen kannella ja huudan suoraa huutoa, joka herättää muiston jostain kaukaa. Suljen silmäni ja huudan, pakokauhu yrittää salvata henkeä ja tunnen, että vain huuto pitää minut hengissä. Joel pysäyttää moottorin ja juoksee ulos hytistä. Hän ottaa minusta kiinni rauhoittavasti ja yrittää tähyillä sitä mitä huudan. En pysty lopettamaan huutamista. Jos huudan, pysyn elossa.

Fanni tulee hytin ovelle, mutta Joel käskee hänet takaisin sisään tiukalla opettajan äänensävyllään.

Kun viimein lopetan huutamisen Joelin sylissä, venettä ei enää ole. Se on kadonnut sinne, mistä tulikin enkä tiedä, mikä se paikka on.

Joel sanoo, että näin unta, että kaikki on hyvin. Äidillä särkee vain vähän päätä, hän sanoo Fannille, joka nyökkää ja lukittautuu takaisin iPadinsa sisään.

Istun hytissä ja tuijotan ulos, yritän tähyillä taivasta, mutta sumun sisään ei näe mitään. Siellä ei ole ketään, vain me ja meidän veneemme, matkalla takaisin saareen.