Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tuija Pludén pohtii avioeroa



Loma on parisuhteille pahaa aikaa. Moni eroaa kesän jälkeen, niin minäkin aikoinaan.

Exä halusi oppia purjehtimaan. Minä en. Purjevene vuokrattiin silti. Rantautuminen oli niin vaikeaa, että jäätiin ensimmäiseen satamaan. Mies istui kannella juomassa kaljaa ja jaarittelemassa muiden venekuntien kanssa, minä tiskasin ja viihdytin lapsia viikon. Kotiin palatessa ajettiin karille ja meripelastus hinasi meidät pois jäätävän tunnelman vallitessa. Purjehtimaan ei oppinut kukaan. Siihen se loppui, purjehdus ja avioliitto.

Eroaminen on tehty nykyään vaikeaksi. Ja hyvä niin. 80-luvulla oli helpompaa, jaettiin koti ja lapset puoliksi. Mies otti toisen ja minä toisen lapsen, ei meistä kumpikaan olisi molemmista selvinnyt. Siinä hajosi perhe kirjaimellisesti, kuopukselle ostin 30-vuotislahjaksi vuoden terapian.

Se oli semmoista silloin. Tytär näytti pärjäävän paremmin, kunnes meni liian nuorena naimisiin. Jo alttarilla näin mitä tuleman pitää: sulhanen vilkuili kaasoa koko seremonian ajan. Seitsemän vuotta myöhemmin oli kaksi lasta, konkurssipesä ja ulosottomiehet, pakkomyyty omakotitalo ja yksi ylimääräinen lapsi Brasiliassa.

Muun tytär kesti, mutta ei Brasiliaa. Sieltä tuli elatusapuvaatimuksia, vaikkei mies pystynyt elättämään omaakaan perhettä.

Kysyin tyttäreltä, miksi hän kesti niinkin pitkään. Hän vastasi, ettei uskonut selviävänsä kahdesta lapsesta yksin valvomisineen ja vesirokkoineen. Kysyin eikö niitä voi jakaa. Tyttären naamasta näin, ettei voinut. Ajat ovat toiset nyt. Vähemmän terapiaa kolmekymppisenä, näin toivon. Ennen oli vanhempien etu edellä, nyt on lasten. Isoäidin näkökulmasta tämä on parempi näin. 80-luvulla tein kahta työtä ja tytär oppi syömään mikroruokia. Mikro oli kallein kodinkone, jonka hankin ja toimii edelleen. En ehtinyt miettiä, mikä olisi lasten etu. Olisi voinut miettiä, sitäkin.

Tytär ja exänsä tekivät kuten nykyään tehdään: kaksi kotia lapsille vuoroviikoin. Lupasin tytärtä auttaa taloudellisesti ja lasten hoidossa, ettei tarvitsisi hänen tehdä kahta työtä, vaan voisi nähdä lapsiaan edes joka toinen viikko. Exänsä kehtasi kysyä, autanko häntäkin lapsiviikoilla. Katseestani ymmärsi olla kysymättä toiste.

Tyttärellä oli tietysti ensin vaikeaa: joka toinen viikko hirveä ikävä lapsia niiden poissaollessa, joka toinen viikko taas aivan poikki, kun veivasi lapsia yksin päiväkodin, koulun ja harrastusten välillä. Vein lapsia harrastuksiin ensimmäisen vuoden ajan ja maksoin kulut. Vähemmän oli harrastuksia 80-luvulla. Nyt kun viet lapsen kerran luistimet jalassa luistelukentälle, voit kohta tehdä jäähalliin osoitteenmuutoksen.

Tätäkin ihmettelen kyllä. Mutta en sano mitään, olen oppinut lasten kanssa olemaan vähemmän äänessä ja enemmän läsnä silloin, kun pyydetään. Jos ei pyydetä, en ole.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen on pahin, sen muistan. Kun siitä selviää, niin selviää mistä vaan. Halusin tyttären selviytyvän.

Aika pian tytär lakkasi itkemästä ja ymmärsi homman juonen: joka toinen viikko hän alkoi harrastaa itse, hypätä taidenäyttelyissä ja lopulta treffeilläkin. Alkoi oikein kukoistaa, kun liikunnasta sai uutta energiaa ja raskauskilot pois 7 vuoden jälkeen. Miehet huomaavat sellaisen energian, nyt sillä on mukava miesystävä, jolla on purjevene.

Kutsuivat kerran mukaan purjehtimaan ja lopulta suostuin, kun tytär lupasi, ettei tarvitse tiskata. Istuin kannella, join valkoviiniä ja ymmärsin viikon kuluttua purjehtimisen ytimen: mies purjehtii ja nainen on nättinä. Kyllä se avioliitto silläkin lailla toimii, jos kaikki ovat tyytyväisiä.

Olenko oppinut eroista jotain? En ole. Yhden vinkin annan silti: ei kannata jättää venettä eikä avioliittoa yhteen satamaan. Puolison kanssa on hyvä matkustaa ja katsella maailmaa, joskus yhdessä, joskus erikseen. Jos mennään karille, yhdessä luovitaan sieltä pois. Jos ei luovita, kannattaa erota.

Elämä on liian lyhyt huonoon purjehdusseuraan ja pahaan valkoviiniin.

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.