Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vauvapalstalta poimittua: äidin työ

27.10.17



Onko teillä semmosta, että mies ei tee kotona mitään.

Kyllä vituttaa lukea noita kaiken maailman perhelehtien haastatteluja, joissa julkkisisät virkkaa vastasyntyneille pipoja isyysvapaallaan, joka kestää kaksi vuotta. Ei ole meidän ukko ollut kotona lasten kanssa päivääkään. Eikä ole.

Kun satunnaisesti tulee töistä kotiin kolme tuntia myöhässä, niin pudottaa jo ovella likaiset sukat ja kalsarit kynnykselle ja sitten munasillaan kävelee keittiöön kysymään mitä ruokaa. Näyttää marttyyriltä jos sanon vaippavuoren keskeltä, että toissapäivän tähteet. Tekee sitten mielenosoituksellisesti leipää itselleen, ei kuole nälkään sekään äijä tolla mahalla. Saatana.

Just oli yhdessä lehdessä koti-isien parhaat reseptit koottuna erikoisruokavalioiden mukaan. Siinä ne sitten kokkaili vauva kainalossa rouvalle kolmen ruokalajin itse idätettyä kasvispäivällistä, kun rouva tulee viikon työmatkalta viimein kotiin. Minä en pääse edes tyttöjen kanssa Tuuriin.

Jos ei mies sinä aikana kuolisi nälkään niin lapset ainakin.

Kerran se lähti vanhimman kanssa mökille talvella yhdeksi yöksi ja unohti sen kengät kotiin. Siis kengät kotiin pakkasella, jumalauta. Aina sanotaan, että antakaa vaan niiden isienkin tehdä omalla tavallaan ja ottaa vastuu, kyllä ne selviää. Kyllä niin selviää, mutta selviääkö lapset: tämä oli pistänyt lapselle kroksit jalkaan ja lumihankeen. Tarvitseeko sanoa, että seuraava viikko oltiin taas esikoulusta kotihoidossa saatana, kun oli 39 astetta kuumetta viikon. Omalla tavallaan hoidettiin sekin, paitsi että hän ei hoitanut, ihan itse sain valvoa kaikki yöt sairaan lapsen kanssa, koska ukon pitää öisin nukkua, että jaksaa töissä. Tämä ei ole työtä tämä kolmen lapsen veivaaminen kotona aamusta iltaan ja illasta yöhön ja taas aamuun.

Tossa justiin kuulin naapurin Maikilta, että sen mies tekee joka päivä aamupalan pöytään valmiiksi ennen kuin lähtee töihin. Maikki siitä sitten vaan istuu persiilleen valmiiseen pöytään lämmin kahvikuppi kädessä lasten kanssa juttelemaan tulevan päivän retkistä. Hymyilyttää varmasti se päivä enemmän kuin täällä. Minä en saa aamupalaa edes äitienpäivänä, kun se kaupassa käynti on niin ikävää. No niin on saatana, minä kai sen tiedän.

Perhelehdessä sanottiin, että puhukaa ongelmista toisianne kannustaen ja tehkää semmoset vastuunjakolistat. Yritin tätä eräänkin kerran, mies raivostui että jäkätän iltauutisten päälle ja vastuutkin on kuulemma meillä selvät: hän hoitaa rahat ja minä kodin. Sen jälkeen se tuli mielenosoituksellisesti viikon verran kotiin vasta uutisten jälkeen.

Kirjoitan tänne teille, koska haluan antaa nyt nuorille äideille kaksi ohjetta. Ensimmäinen kuuluu näin: älä tee lapsia. Se on nyt vissiin useimmille palstalaisille myöhäistä, joten annan toisen ohjeen: älä helvetissä jää kotiin. Mene töihin. Pistä mies kotiin. Oppii näkemään kuinka helppoja ja mukavia nämä hoitovapaalomat sitten ovat kolmen suu ammollaan huutavan ja toisiaan vasaralla takovan lapsen kanssa.

Joku päivä tässä otan ja lähden Teneriffalle viikoksi. Yksin. Olen säästänyt talousrahoista salaa kolme vuotta. Ensimmäistäkään ohjetta en jätä, jääkaapin tyhjäksi ja pyykit pyykkikoriin. Yhtään sukkaa en valmiiksi laita kenellekään. Pakkaan matkalaukkuun uimapukuni ja lähden.

Se on kolmen vuoden vuosiloma sitten se.


Syvään päähän

20.10.17

Neuvotteluhuoneen ilmastointi oli liian kovalla kuten yleensä, veto särki hartioita. Pyörittelin työhakemusta edessäni vasemmalta oikealle. Paperin reunoilla kiersi joku kummallinen kuvio, jonkinlaisen hamsterin kuvia peräjälkeen. Sitten silmiini osui hakemuksen otsikko: "Oikea työmyyrä."

Välillä oli vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä oikein pyöri, kun he laativat työhakemuksia. Nytkin ilmoituksessamme oli selvästi sanottu, että haetaan myyntipäällikköä eikä photoshop-taitoista jyrsijää. Myyntipäälliköksi sopi tietenkin monenlainen ihminen, mutta esimerkiksi teollisuusvartijan työ ei varsinaisesti siihen valmentanut. Ostoskeskuksen valvontakameroiden kyttääminen ei jeesannut b2b-myynnissä paskan vertaa, vaikka siinäkin toki saattoi kokea tulleensa ryöstetyksi.

- Huonolta näyttää.

Marjatta sanoi ääneen sen, minkä jo tiesin. Hän oli ollut firman hr-puolella jo sen verran pitkään, että näki jo pelkästä sähköpostin otsikkokentästä, oliko työntekijässä potentiaalia.

- Niin näyttää. Nousukausi vissiin.
- Ei, vaan kaikki pätevät haalittiin kilpailijalle. Niillä oli onnistunut rekrykampanja syksyllä, muistatko, toisin kuin meillä. Enivei, hakijoista vain kolmella on ylipäätään sopiva tutkinto, muilla lähinnä kirjekursseja. Näistä kolmesta kahdella ei ole juurikaan työkokemusta. Täällä on vain yksi palkkatoiveensa arvoinen. Tämä.

Marjatta ojensi paperin minulle. 27-vuotias Riikka Haapalainen-Keso vaikutti kaikinpuolin pätevältä, oli tutkinto suoritettu, MS Project -kurssi käytynä ja työkokemustakin jo plakkarissa muutama vuosi. Silmäni pysähtyivät harrastuksiin. Siellä hän ilmoitti, että rakas ratsastusharrastus oli tauolla, sillä hän oli raskaana.

Nostin katseeni ja tuijotin Marjattaa.

- Huomasitko tämän?
- Huomasin kyllä. Mutta hän on ainoa pätevä.
- Paksuna.
- Pätevä.

Marjatalla oli hyvä pointti. Mielestäni minullakin. Marjatta piti tiukan katsekontaktin. Se oli kuin liikunnanopettajalla, joka pakotti rottinkisilmukan kanssa syvään päähän.

Luin paperin vielä kertaalleen läpi. Haapalainen-Keso vaikutti kyllä kaikin puolin täyspäiseltä ihmiseltä, suosituksetkin olivat pirun hyvät. Mutta mitä järkeä olisi palkata raskaana oleva nainen?

Marjatta luki ajatuksiani kuten yleensä ja rikkoi hiljaisuuden.

- Ei se äitiysvapaa ikuisesti kestä.
- Mutta entäs jos äitiys vie mennessään?
- Viehän se, jos työelämä ei tarjoa mitään kiinnostavaa. Kyllä ne palaavat töihin, jos työnantaja maksaa kunnon palkkaa, osoittaa vastuullisia tehtäviä eikä kiemurtele luonnollisen asian kanssa. Huomauttaisin, että nykyään myös isät ottavat hoitaakseen oman pätkänsä. Siihenkin voi työnantajana kannustaa.
- Mutta me haetaan nyt tyyppiä vastaamaan koko yrityspuolen myynnistä. Me ei tulla toimeen ilman tätä henkilöä!
- Ollaan tultu tähänkin asti. Mutta jos halutaan skarpata, sen pitää olla pätevä.
- Ja tulla töihin!
- Se ehtisi hyvin pistää tiimin vauhtiin. Voit itse tuurata sen jälkeen hetken aikaa, nyt kun ne kaupatkin raukesivat.

Kävin avaamassa ikkunan, pihalta tunki sisään maaliskuista ilmaa. Marjatta jatkoi.

- Ja tiedätkö, millaisia tehopakkauksia vanhempainvapailta palaajat ovat? Ne ovat äärimmäisen kiitollisia kuumasta kahvista, siitä, että kukaan ei huuda niille naama punaisena ja yritä tukehtua pikkulegoihin. Ne hoitavat yhtä aikaa asiakasrekisterien ristiintsekkauksen, neljä myyntipuhelua ja pitävät samalla tiimipalaverin.

Marjatan pointti parani koko ajan, mutta pidin silti omastani kiinni.

- Saako sitä kysyä?
- Mitä?
- Että milloin hän on ajatellut palaavansa takaisin työelämään?
- Totta kai saa. Mutta mulkku ei kannata olla.

Haapalainen-Keso tuli käymään seuraavana päivänä. Hän oli silminnähden hämmästynyt saadessaan kutsun työhaastatteluun ja tarkisti moneen otteeseen, että varmasti olimme ymmärtäneet hänen tilansa.

Kävi ilmi, että hän oli paitsi pätevä myös aikaansaapa naisihminen, joka nosti saman tien vessan panttaavan oven paikoilleen, sääti ilmastoinnin miellyttävämmäksi ja ehdotti myyntityön järjestelemistä sähköisesti niin että hommia voisi hoidella etänä. Hän vilautti kontaktilistaansa, jossa oli ainakin neljä asiakasta, joiden kanssa ei oltu päästy eteenpäin ponnisteluista huolimatta.

Lisäksi Riikka tunsi firman hyvin. Lapsen isä oli Jaakko jakelupuolelta. Marjatta meinasi tukehtua earl greyhinsä, mutta minä näin pitkästä aikaa pinnan. Se oli sillä selvä. Riikka pisti nimen paperiin ja kysyi, voisiko jäädä jo iltapäiväksi ihmisiin tutustumaan ja hommia järjestelemään. Löimme kättä päälle, lupasin vielä kotiin nopeimman mahdollisen nettiyhteyden ja kunnon läppärin.

Kiirehdin laittamaan intraan toimitusjohtajan tervehdyksen. Kerroin, että olemme moderni firma, jonka tärkein henkilöstöhaaste on työn ja perheen yhdistäminen, ja tämän saavutamme uusilla joustavilla käytänteillä ja paikallisella sopimisella. Käytännössä lupasin maksaa kuukauden ylimääräisen palkan jokaiselle vanhempainvapaille jäävälle.

Kännykkäni alkoi välittömästi piristä. Talousjohtajan nimi vilkkui näytöllä. En vastannut. Sitten soitti Jaakko Keso.

Keso halusikin tietää, miten vapaa käytännössä järjestyisi. Ohjasin hänet Marjatan juttusille.

Tunsin kuinka henkiset jalkani ottivat pohjaan. Keson tilalle saisi paljon helpommin sijaisen kuin myyntiin. Tässä olisi hyvää aikaa valmistautua ja nostaa pari junioria treenaamaan jakelun koordinointia. Keso saisi vaativamman pestin töihin paluun kunniaksi. Ei ole tarpeen pelätä syvää päätä.


Kahvinkeittäjä

13.10.17


En ollut hakenut kahvinkeittäjäksi. Luulin päässeeni digitaalisen markkinoinnin asiantuntijaksi trendikkääseen ja menestyvään IT-firmaan. Olin johtoryhmän nuorin jäsen, jonka oli tarkoitus tuoda tuoreita näkökulmia ja ideoita uusia aluevaltauksia varten, mutta kahvinkeittäjän rooliin kuitenkin päädyin. Ajattelin keittäväni kahvia vain aluksi ja ehdottavani myöhemmin tarjoilujen järjestelyssä kiertävää vuoroa. Mutta olinkin astunut ansaan ja puolen vuoden kuluttua esittämälleni ehdotukselle naurettiin joryssä ääneen.

- Älä nyt viitsi hei, pomoni hymyili niin maireasti kuin vain hän osasi, - kyllä sä nyt saat hoitaa kahvit, kun tiedät miten se tehdään ja keksit aina jotain kivaa tarjoilua muutenkin. Tulee vain turhaa hässäkkää, jos tätä nyt muutetaan. Sieltähän se ura alkaa kato.

Asia oli sillä käsitelty. Ei auttanut kuin keitellä kahvia jokaiseen kokoukseen ja niitähän riitti.

Onneksi sain sentään tehdä muutakin. Pian pomoni huomasi, että olen nuori, kunnianhimoinen ja perheetön ja vastuuni alkoivat kasvaa.

Sitä mukaa muiden johtoryhmäläisten vastuut vähenivät. Ensin editoin, sitten kirjoitin pomoni puheet alusta loppuun suuriin kansainvälisiin konferensseihin, joissa hän oli suosittu puhuja luontaisen karismansa takia. Vuoden kuluttua hän antoi enää minulle vain otsikon, josta puhuisi ja kirjoitin puheet häntä edes haastattelematta. Toisinaan vaihdoin otsikonkin ja kirjoitin ihan muusta kuin oli ollut tarkoitus. Hän ei edes huomannut asiaa, veti vain puheet lonkalta hurmaavalla tyylilään ja keräsi aplodit kotiin.

Vähitellen muut johtoryhmäläiset alkoivat pyytää puheita myös. Vetosin kiireisiin ja he vetosivat omiin tärkeämpiin kiireisiinsä ja lahjakkuuteeni. Pidin kirjoittamisesta ja se oli minulle helppoa, joten useimmiten suostuin.

Tehtäviä alkoi tulla oman asiantuntijaroolini päälle uusilta alueilta. Johtoryhmässä hoksattiin, että olin myös taitava budjetoija ja ymmärsin lukuja paremmin kuin valtaosa heistä. Niinpä talousjohtaja alkoi tuoda minulle viimeiseksi illalla budjettilaskelmiaan tarkistettavaksi. Siinä sivussa hän tuijotteli syvälle silmiini ja kysyi, mitä ohjelmaa minulla oli viikonloppuna. Se oli epämiellyttävää, mutta en kertonut pomolleni, vaan väistelin talousjohtajaa käytävillä parhaani mukaan. Väistely oli melko työlästä - hänellä oli tapana kulkea perässäni ja nuuhkia niskaani vitsikkäästi. Perään hän kehui, miten hyvältä tuoksuin. Hymyilin aina takaisin vaisusti mutten sanonut mitään.

Jatkoin tätä kaksi vuotta. Kukaan muu ei koskaan tehnyt töitä iltaisin, heillä oli milloin golfia, milloin saunailtoja tärkeimpien asiakkaiden kanssa tai muuta merkittävää, josta he toivat kuitteja verkostoitumiseen käytettyinä kuluina. Minua pyydetiin sumplimaan kulut edustusbudjettiin silloinkin, kun kuitit olivat kummasti kadonneet. Isoilla johtajilla ei kuulemma ollut aikaa eikä kykyä setviä tai säilytellä kuitteja.

Itse jouduin istumaan toimistolla kaikki illat ilman verkostoja ja hoitamaan joryn hommat muidenkin puolesta. Valitin pomolleni ja pyysin palkankorotusta. Kysyin myös, missä bonukseni viipyvät ja hän lupasi lisää liksaa ensi vuonna, kun tulos olisi parempi.

Tulos oli aina ollut erinomainen, mutta jostain syystä kahvinkeittäjälle ei kuulunut bonuksia. Ei, vaikka käytännössä hoidin hänen hommansa aina kun hän oli matkoillaan, eli lähes aina. Hän rakasti matkustamista ja omaa ääntään ja alkoi olla poissa yhä enemmän, kun huomasi, että pystyin pyörittämään firmaa hänen puolestaan.

Viimeinen pisara tuli, kun firma muutti isompiin tiloihin jatkuvan kasvun takia. Muuttoviikonloppuna jouduin jäämään töihin muuttovastaavaksi, kun muu johtoryhmä lähti Lappiin hiihtämään potentiaalisten asiakkaiden kanssa.

- Jonkun on sekin homma hoidettava, talousjohtaja vittuili ovelta kentälle lähtiessään. Hän oli tietenkin jättänyt oman huoneensa pakkaamatta, luultavasti tahallaan, koska en edelleenkään suostunut hänen taputeltavakseen.

Rehkin muuttofirman kanssa koko viikonlopun aamusta iltaan. Pakatessani pomon papereita löysin talousjohtajalle printatun meilin, jossa määrättiin edelliseltä vuodelta merkittävät henkilökohtaiset bonukset koko johtoryhmälle lukuun ottamatta minua, koska olin johtoryhmässä ainoa ilman johtajan titteliä.

Maanantaina marssin krapulaisen pomoni uuteen upeaan työhuoneesen, laitoin avaimet pöydälle ja kerroin, että olin saanut tarpeekseni ja he saisivat etsiä uuden kahvinkeittäjän.

Pomoni hätääntyi ja kysyi halusinko lisää palkkaa vai ylennyksen, olin kuulemma täysin korvaamaton aarre koko yritykselle ja hän tekisi mitä tahansa, etten lähtisi.

Kerroin nähneeni meilin bonuksista ja aikovani siirtyä jonnekin, missä osaamistani arvostettaisiin myös rahallisesti ja jokainen keittäisi kahvinsa itse.

Mutta vielä siinäkään vaiheessa en kehdannut sanoa ääneen sitä, mitä oikeasti ajattelin: etten enää ikinä menisi töihin firmaan, jossa olin johtoryhmän ainoa mies.


Ei yhteyttä

6.10.17


-Änd nekst vii tink abaut tö mein nävigeissön palkki eli tämä tässä.

Veijo piirtää punaisella valolla ympyrää Saturnus-nimisen neuvotteluhuoneen valkokankaalle.

Laitan haarukan ja veitsen kello viiden asentoon, joka todellisuudessa on 25 yli viiden asento. Yritän olla näyttämättä pahaa tuultani, joka johtuu Digital Success Stories on Frontpage -workshopista, jonka Veijo on päättänyt järjestää koko johtoryhmälle.

Salaatti on lämmintä. Kuten nyt kaksi tuntia pöydällä kelmun alla maannut lounassalaatti vain voi olla. Ihmiset pöydän ympärillä vaikuttavat aivan yhtä nuupahtaneilta.

Veijon palavereissa niin usein käy, mutta Veijo saa päättää koska Veijo on pomo.

Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes Veijo kävi jonkun lätkävalmentajan vetämän "Modernin Johtajan" -kurssin. Siellä hän voimaantui ja halusi firmaan lisää inkluusiota ja aktiivista kuuntelua. Todellisuudessa firma olisi kaivannut vain vähän enemmän tekemistä ja vähemmän palavereja, mutta Veijo näki asian toisin. On aina nähnyt.

Veijolla oli tapana kutsua minut kaikkiin palavereihin, jotka vähänkin liippasivat hänen aateekooksi mieltämiään asioita, mutta nyt tilanne alkoi olla katastrofaalinen. Hän halusi näkemykseni sekä ruokalan lounaslistan taittamisesta intranettiin että puhelinkeskuksen soittoäänen valintaan, vaikka olin ymmärtänyt toimekseni jälleenmyyjien tilaustyökalun suunnitteluprojektin.

Workshop-kutsu oli pamahtanut sähköpostiin eilen illalla. Veijo oli puoleen yöhön mennessä nakutellut Jiraan noin sata erilaista tikettiä, lähinnä mielipiteitään sivustouudistuksesta, ei niinkään bugeja. Hän halusi yhteisessä workshopissa pohtia muun muassa logon kokoa, organisaatiokaavion väriä ja sitä, pitäisikö linkit avata uuteen ikkunaan vai samaan. Jos joku ei saanut riittävän kovaa huudettua omaa näkemystään oikeaksi, äänestettiin. Suljetulla lippuäänestyksellä tietenkin. Juniorigraafikko olisi voinut aivan hyvin päättää puolet listan asioista. Itsenäisesti. Kolmessa minuutissa. Mutta ei.

Listalla on vielä ainakin 60 tikettiä ja minulla olisi ollut sekä oikeita töitä että menoa. Tarkalleen ottaen päiväkodin äitienpäivätapahtuma.

Päiväkodista oli tullut myös kokouskutsu, ilmeisesti jo jonkin aikaa sitten. Löysin lapun kerhokassin pohjalta eilen illalla puoli tuntia ennen Veijon kutsua.

"Tervetuloa äitienpäiväaskarteluihin keskiviikkona klo 15:00."

Elikkä tänään. Ja tarkalleen ottaen 48 minuutin päästä.

Tämä logiikka ei ollut koskaan auennut minulle, vaikka olin periaatteessa logiikan palveluksessa. Päiväkotipalveluita tarvitsevien lasten vanhemmilla on useimmiten töitä. Miten siis kukaan pääsisi päiväkodille klo 15 askartelemaan? Kaikilla työssäkäyvillä on palaveri keskiviikkona iltapäivällä.

Lapselle lupasin, että äiti tulee, tottakai. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, millaisella intensiteetillä Veijo haluaa inkluusiota.

Alan luonnostella tapahtumahorisonttiani ruutuvihkoon.

T-44 minuuttia. 58 tikettiä jäljellä.

Taksilla kestää päiväkodille noin 18 minuuttia. Jos haluan olla päiväkodilla klo 15:00, täytyy töistä lähteä ihan viimeistään 14:42. Jos askartelisin 42 minuuttia olisin poissa vain tunnin. Ehtisin ehkä kirjoittaa taksissa keskenjääneen meilin alihankkijan proikkarille ja hahmotella pari rajapintaa.

Hörppään vahingossa kahvimukista. Kupissa marinoitunut termarikahvi muistuttaa sekä ulkonäöltään että maultaan Talvivaaran poistovettä. Pohdin hetken, voinko nielaista. Käy sääliksi kokoushuoneen yucca-palmua. Se näyttää kärsineen Veijon palaverien seisseestä saludosta minuakin enemmän.

Miten sanotaan lapselle, että mokasin, en pääsekään. En, vaikka kaikkien muiden äidit pääsevät. "Katsos Justus, kun äiti on ainoa, jolla on pomona johtamisoppeihin höyrähtänyt pahvi, joka järjestää workshoppeja asioista, joista ei tajua mitään."

Lapsi ei ymmärtäisi. Lapsi on oikeassa.

T-40 minuuttia. 58 tikettiä.

Sirpa, talousjohtaja, näyttää siltä, että purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Jos Veijo Korhonen osaisi pätkääkään laskea tai kuuntelisi Sirpaa, hän huomaisi, että tässä sessiossa poltetaan tuhannen euron seteleitä liekinheittimellä. Sen sijaan säästämme post-it lapuissa ja kahvissa, johon jokainen ostaa omat maidot.

En ehdi mitenkään mintunvihreän kartongin teippaamissessioon ellen tällä sekunnilla joko järjestä jonkinlaista kohtausta tai pölli helikopteria.

T-30 minuuttia, 52 tikettiä.

Lähden vessaan, Sirpa tulee perässä. Vessapaperiautomaatti on taas jumissa, pyyhin roskiksesta löytämääni käsipyyhkeeseen, jossa on purkka. Yritän pidättäytyä väkivallasta vessan kalusteiden osalta.

Matkalla takaisin kokoushuoneeseen kuljen serverihuoneen oven ohi. Pysähdyn. Minulla on avaimet, sillä Veijo luulee vieläkin, että huollan rautaa. Saan ajatuksen. Livahdan huoneeseen ja nykäisen kevyesti yhtä datapiuhaa. Katson, kuinka merkkivalot alkavat yksi kerrallaan vilkkua punaisena. Internet loppuisi koko talosta noin kolmen sekunnin kuluttua, ja sen saisi korjattua vain tyyppi, jolla olisi serverihuoneen avain. Jätän varmuuden vuoksi oman avaimeni huoneeseen ja painan oven lukkoon.

Kuulen käytävään asti tuolin jalkojen kolinaa, ihmiset ovat mystisesti virkistyneet ja tekevät lähtöä.

- Mikäs nyt? Eikös meillä ollut vielä pitkä lista käymättä?

Sirpa hymyilee. Veijo näyttää tuskaiselta.

- Tässä tapahtui jotain omituista. Kone alkoi temppuilla, kuva katosi ja tuli tällainen ei yhteyttä -laatikko tähän. Mutta sinähän osaat katsoa, mikä tässä on ongelmana.
- Jaa-a, näyttää vakavalta yhteysongelmalta. Selvästi joku alueellinen serveriongelma, liittynee noihin työmaakaivantoihin tuolla tien päässä. Näistä katkoksistahan ei ikinä tiedä. Varmaan fiksua jatkaa tätä huomenna.

T-23 minuuttia, nolla tikettiä.

Aurinko lämmittää kasvojani firman pihalla. Saan kuin saankin taksin. Kiinnijäämisen riski on olematon, Sirpa ehkä arvaa, mutta ei missään tapauksessa paljastaisi osuuttani. Ja mitä sitten jos paljastaisikin. Pitää laittaa muutenkin sinne alihankkijalle työhakemus. Pääsisin ehkä tekemään jotain osaamista vastaavaa.

15:01, 1 tiketti.

Justus juoksee vastaan nenä räässä. Räkä osuu navan kohdalle mustaan villakangastakkiin.

- Äiti, sä tulit!
- Totta kai tulin, kun kerta lupasin.
- Piirretäänkö tähän korttiin räkää?

Istun liian pienelle tuolille ja tunnen, kuinka verenkierto alaruumiiseen hiljalleen lakkaa.

- Piirretään vaan.

Sisällön tarjoaa Blogger.