Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miniä



Poika oli mennyt kihloihin, joku salamarakkaus Berliinin reissulta. Olin siitä kyllä oikein tyytyväinen, edellisen miniäehdokkaan kanssa olivat eronneet jo useampi vuosi sitten. Kutsuin pariskunnan mökille juhannusta viettämään niin voitaisiin tutustua paremmin. Poika laittoi viestin, että tulevat Hemmon kanssa oikein mielellään.

Ihmettelin vaimolle ääneen, että kaikenlaisia nimiä sitä nykyään oli. Että eihän kenenkään tytön nimi voinut olla Hemmo. Aikani vänkäsin, kunnes vaimo hermostui ja sanoi, että ei olekaan, kun tämäkin Hemmo on poika. Vaimo oli ilmeisesti tiennyt jo jonkin aikaa. Naispuoliset ihmiset saivat jonkun kumman kanavan kautta aina nämä asiat ensin selville.

Olisi tietysti pitänyt arvata jo siitä, ettei kukaan puhunut tytöstä tai vaimosta mitään, vaan kumppanista tai seuralaisesta. Nyt ymmärsin myös, mikä siinä Santun exässä oli ollut vikana, kun minusta se Elina oli ollut oikein mukava.

Kyllä saa miehistä tykätä, en minä sitä. Mutta olin jo mökkinaapurille ja metsästysseurassa lesonnut, että häät tulossa. Ja varmaan perheenlisäystäkin pian. Nyt pitäisi tarkentaa, että miniällä olisi munat ja lapsihommien takia ei kannattanut hengitystä pidättää. Ihmiset olivat niin ahdasmielisiä, vaikka oli tämäkin vuosituhat jo pitkällä.

Menin ulos terassille kahvikupin kanssa katsomaan, nousiko saunan piipusta savua. Ei noussut. Oli matalapaine, joka aina lätisti lupaavan rätinän. Oli mentävä tekemään uudet tulet.

Tukka, tai se mitä siitä oli jäljellä, lätkähti välittömästi silmille kun pääsin saunalle vievälle polulle. Tuulen pyyhkimä meri löi rantakiviä vaahtopäillä, ilmassa lensi roiskeita vaakasuoraan, en tiennyt, tulivatko ne maasta vai pilvistä. Juhannussäät olivat usein saaristossa aika arvaamattomat, mutta nykyään tuuli aina. Vaimo sanoi, että hyvä vaan niin rypyt siliävät. Sen kanssa ei voinut säästä puhua mitään järkevää, kun se oli aina tyytyväinen.

Kun tulin takaisin näin, kuinka hiekkatietä pitkin körötteli oranssi Opel Corsa. Sieltä se miniä nyt tuli. Autosta nousi kaksi iloisesti juttelevaa ihmistä, jotka alkoivat purkaa takakontista jos jonkinlaista nyssäkkää ja kylmälaukkua. Santtu oli ruskettunut ja näköjään kasvattanut parran. Kumppani oli vaalea, Santtua lyhyempi ja pukeutunut kuin sirkukseen. Violettiruudullinen pikkutakki, sitruunankeltainen kauluspaita ja oranssi rusetti.

Oli siinä peruslukemissa pitelemistä. Mihinkä Maailma kylässä -festivaaleille se oikein luuli tulleensa, saaristossa tarvittiin vuoden ympäri mustaa goretexia ja harmaata lampaanvillaa. Annoin olla. Tässä iässä piti jo enemmän antaa asioiden olla kuin tallettaa niitä sieluunsa. Vaimo sanoi, että optimistit elivät pitempään.

Menin tervehtimään.

- Moi faija, tässä on Hemmo.
- Lauri, päivää vaan, sanoin ja ojensin käteni. Hemmon käsi oli ohut ja kylmä, mutta puristus jämäkkä. - Voitte viedä tavarat aittaan. Siellä on lämpö päällä.
- Kiitti. Onko ruoka milloin?
- Kuudelta vasta. Laitoin kiukaalle makkaraa ensi hätään.
- Hemmo on vegaani.
- Niinpä tietysti.
- Mutta meillä on kyllä mukana seitania omasta takaa, Santtu ilmoitti.

En kysellyt, mitä se on, en olisi kuitenkaan ymmärtänyt vastausta. Ainoa asia, mikä ihmiskunnalla oli vielä suht samanlaisena jäljellä oli vessassa käynti. Kaikki muu oli mennyt erikoiseksi. Oli kaiken maailman ton-tuokaa: hiilihydraatiton, kofeiiniton, gluteeniton, syömäkelvoton. Ihmeellistä puliveivausta asioilla, joissa ei ollut lopuksi mitään ihmeellistä. Kohta varmaan joku keksisi, että on allerginen vessapaperille ja pitäisi kehittää pyyhkimätön paperi.

- No hyvä, koska meillä ei ole muuta. Niilon piti lähteä kaveriksi kalalle, mutta tuulee niin maan perkeleesti, ettei siitäkään mitään tule.
- Mistä muusta ei tule mitään? Santtu katsoi tiukasti silmiin.
- Saunasta.

Hemmo vilkaisi nopeasti Santtua ja kaivoi pikkutakkinsa taskusta persikanpunaisen älylaitteen ja näppäili siihen nopeasti jotain.

- Tänne ei Pizzataksi valitettavasti löydä, sanoin happamasti.
- En minä sitä, katselen vain, että milloin tyyntyy.
- Minä katsoin jo Ilta-Sanomista, että ensi kuussa.
- Pientä vaihtelua esiintyy aina. Minulla on tällainen vähän tarkempi mikroilmastoa skannaava tutka, koodasin itse, Hemmo mutisi puhelimeensa uppoutuneena.
- Hemmo on meteorologi ja start up -yrittäjä, Santtu selvensi.

Sellaista. Elina oli ollut sairaanhoitaja. Hänen kanssaan oli ollut paljon puhuttavaa. Mutta ei siitä sen enempää, se oli nyt ollutta ja mennyttä.

- Jos koordinaatit ovat oikein, rintama menee tästä ohi noin 40 minuutissa, sen jälkeen on tunnin ajan koillistuulta viisi metriä sekunnissa, mutta maaston muoto torppaa sen vielä leppoisammaksi. Kun lounaassa alkaa näkyä jalaspilviä, pitää tulla takaisin, Hemmo selvitti.
- Usko pois, Hemmon sovellus tietää nämä jutut, Santtu sanoi ylpeyttä äänessään.

Päätin uskoa, kun en muutakaan voinut. Pojat lähtivät kamojensa kanssa aitalle. Minä lähdin kertomaan naapurille, että pistäisi pohjaonkensa ja surviaisen toukkansa valmiiksi, puolen tunnin päästä olisi lähtö, koska vegaani sääpoikanörttihomo sanoi niin.

Oli hyvä että uskoin. Jälkikäteen ajateltuna olisi mennyt koko juhannus pilalle ilman Hemmoa. Se tuuli tyyntyi justiin niin kuin pitikin ja saatiin pöytään uusien perunoiden lisäksi savuahvenia. Ja Hemmo sen kiukaankin sai syttymään, kun tiesi, miten pesään luodaan optimaalinen ilmanpaine-ero. Aamulla juotiin kahvit ulkona, kun Hemmo löysi hyvän tuuliraon. Sanoin sille, että mäkihypyn maajoukkueella olisi tuollaiselle miehelle käyttöä.

Juhannuspäivän iltaa vietettiin rannassa. Kokkoa ei sytytetty, kun Hemmo sanoi, että kipinät olisivat lentäneet suoraan saunan kuistille. Santtu oli tehnyt meille yöpalaksi leivät, joiden välissä oli vaaleanruskeaa tahnaa ja jotain lihantapaista. Ennemmin sitä söi kuin selkäänsä otti. Laitettiin musiikkia kännykästä, Hemmo tanssitti vaimoa ja Jari Sillanpää lauloi, että "sinä ansaitset kultaa". Minä skoolasin Santun kanssa rakkaudelle.

Muut menivät nukkumaan puolen yön jälkeen, mutta me jäätiin terassille vävypojan kanssa. Oli paljon puhuttavaa ja ohutta yläpilveä, sitä kuulemma vaadittiin kauniiseen aamuruskoon. Katseltiin, kun aurinko laski ja heti perään nousi ja maailma oli hetken aikaa hämmästyttävän vaaleanpunainen.

Välillä muuttuivat miniät vävyiksi, makkarat seitaniksi ja tuulet tyveneksi, mutta joihinkin asioihin sentään saattoi luottaa. Kuten rakkauteen ja auringonnousuun.


11 kommenttia:

  1. Tämä nauratti ihan ääneen. Kiitos.

    VastaaPoista
  2. Nauratti ja lopussa herkisti ja melkein vähän itketti. Olet taitava kirjoittaja. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, jos liikutuit! Kiitos kauniista sanoista!

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Meni roska silmään, ihana tarina <3

    VastaaPoista
  5. Näitten lukeminen on aina mun oma henkilökohtainen oman ajan retriitti, jokainen kirjoitus koskettaa jollakin tavalla omaa elämää. Olette taitavia naisia, näitä on ilo lukea. Kiitos kaikista kirjoituksista, myös tulevista �� Odotan näitä kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävipä nolosti: emme saa jostain syystä ilmoituksia viesteistä s.postiin tällä hetkellä, joten löysin tämän palautteen vasta nyt - kiitos! Jos mainostaisimme blogia joskus jossain, tätä "oman ajan henkilökohtainen retriitti" -palautetta voisi käyttää suoraan, ihanasti sanottu! :) Tämän viikon perjantaina startataan syyskausi!

      Poista
  6. Todella iloinen juttu kaiken kaikkiaan. Koskaan ei voi tietää kuka tulee käymään. Vaati varmaan tietämättömältä appiukolta pokkaa!🤗

    VastaaPoista
  7. Asenteet voivat muuttua, aina kun antaa mahdollisuuden 😊

    VastaaPoista

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.