Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Karoliinan elämä

Photo by Radu Florin / Unsplash

Karoliina oli kaunis ja ujo tyttö, tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsesta saakka.
Kyllä sillä niitä ottajia olisi riittänyt, mutta se oli niin ujo, ettei uskaltanut mennä treffeille. Minäkin sille koitin järjestää hyviä poikia, naapureissa ja veljensä Maken kavereissa olisi ollut vaikka ketä kiinnostuneita, mutta ei se huolinut. Monet luulivat, että se oli ylpeä, mutta ujo se oli. 
Parhaansa sitä siinä yritti, yksinhuoltajana, vuorotyössä lastensuojelussa, raskasta työtä se oli ja kun näki kaikkia niitä järkyttäviä kohtaloita niin tuntui, ettei omilla lapsilla ollut mitään hätää. Katto oli ja ruokaa ja äidinrakkautta, vaikka isä puuttui. 
Meillä oli hyvä elämä kolmistaan, vaikka rahat oli tiukassa, elimme ihan hyvässä symbioosissa eikä siihen mitään ylimääräistä ukkoa enää tarvittu.
Karoliina meni lukemaan koulun jälkeen historiaa ja siitä päätyi sitten museoon töihin, eihän siellä mitään miehiä tapaa. Ja vanhapiikahan siitä sitten tuli, oli pitkälle yli kolmekymmentä eikä miehistä tietoakaan. Kyllä harmitti. Niin nätti tyttö ja hyvää vauhtia rupsahtamassa. Hukkaan meni koko nainen siellä museossa muumioitumassa.
Kunnes sitten melkein 35-vuotiaana Karoliinalla alkoi silmät yhtäkkiä loistaa. Arvasin ja toivoin heti, että kyse olisi miehestä ja olikin, luojalle kiitos että viimein! Pienen utelun jälkeen se punastuneena kertoi jonkun tavanneensa, innostuin kovasti, ajattelin että josko viimein häitä saisi järjestää kunnes hän sai kakaistua, että mies oli hurri.
Perkele. Se nyt sitten vielä riesaksi tähän. En tästä asiasta tykännyt yhtään, se on vissi, mutta pidin omana tietonani ja esitin innostunutta. Kuulemma se osasi suomea sentään, vaikka monet suomenruotsalaiset eivät osaa tai eivät halua, bettre folkia kun ovat mielestään. Olipa minullakin kokemusta ulkomaalaisista miehistä, yksi lomaromanssi Teneriffalla kerran ja huonosti meni. Mitään ei miehestä kuulunut vaikka lupasi kirjoittaa ja seuraavana talvena oli vokotellut samassa kohteessa naapurin Marjon! Saivat olla ulkomaalaiset vilkkusilmät minulta sen jälkeen.
Mutta Karoliinalle sanoin, että toisi miehen näytille pian, se punasteli ja sanoi, ettei kehtaa, ei tiennyt oliko tämä niin vakavaa, osasin puheista ymmärtää että liian komea ja hurmaava oli se mies. Ei päättyisi hyvin tämä.
Eikä päättynytkään. Kohta se oli Karoliina pieniin päin, mies lupasi kihloja ja suuria häitä pojan syntymän jälkeen, se oli päättänyt että poika tulee.
Sehän oli ihan hirveä se odotusaikakin sitten, kuka olisi arvannut. Karo alkoi voida pahoin heti, oli minullakin aikoinaan huonoa vointia, mutta Karolla meni mahdottomiin. Oksensi aamusta asti koko päivän, yölläkin kuulemma heräsi oksentamaan vatiin sängyn viereen, eihän se päässyt edes töihin. Sairaslomaa se sai aina viikon kerrallaan, meni Naistenklinikalle yökkäämään ja lepäämään, sai siellä jotain lääkettä ja tiputusta että pääsi jaloilleen, sitten lähetettiin kotiin ja alkoi voida huonommin heti. Se oli ihan järjetöntä hommaa, viikko sairaalassa, pari päivää töissä, sitten kotona kunnes meni jalat alta ja takaisin sairaalaan.
En ollut tiennyt, että tämmöistä voi olla. Kävin sitä aina kotiviikkoina auttamassa päivittäin, väitti miehenkin käyvän siellä mutta ihmetytti kun en koskaan sitä nähnyt enkä törmännyt vaikka tahallani tulin välillä varottamatta ja omilla avaimilla sisään. Eipä ollut mies siellä silti koskaan. Mietin oliko sitä ollut olemassakaan. Karo väitti sen käyvän sairaalassakin katsomassa, ehkä puhui totta koska yhden kukkakimpun näin siltä ainakin tulleen. Mutta ei tässä nyt puskista paljon apua ollut, mies olisi tarvittu ruokkimaan ja hoitamaan Karoa, joka laihtui entisestään ihan hirveän näköiseksi. Ajattelin itsekseni, että sen ulkonäkö ja karmea tila ei nyt tätä sulhasasiaa edistänyt kyllä.
Raskauden puolivälissä oksentelu alkoi helpottaa sillä lailla, että välillä Karo pystyi syömäänkin jotain. Töihin se ei kyennyt, oli mennyt niin huonoon kuntoon, mutta pystyi olemaan kotona edes. Koitin vihjailla, että eikö nyt olisi ollut aika laittaa hynttyyt yhteen sen miehen kanssa, mutta ei Karo siihen sanonut mitään. Se oli liika vaatimaton aina. Olisi iskenyt nyrkkiä pöytään ja vaatinut alttarille, se olisi ollut paras turva naisella. Jos Karolla olisi ollut isä, niin olisi saanut ottaa miehen puhutteluun, Make ei viitsinyt. Kiroili kyllä, mutta pysyi asiasta erossa, sanoi että menisi huonompaan vaan jos hän siihen puuttuisi.
Karo oksensi vielä synnytyssalissa viimeisen kerran, mutta siihen synnyttämiseen loppui se oksentaminen sentään. Sanoin Karolle, että taisi olla nyt hänen osaltaan lapset kumminkin tässä. Vähänpä tiesin, ja onneksi en sitä, miten osuva tämä ennustukseni oli. Enkä sitä mitä tuleman piti.
Tyttö tuli. Mies katosi sen siliän tien, ei tullut edes sairaalaan katsomaan lasta, ei halunnut kuulemma tietää lapsesta tai Karosta enää mitään, sanoi että oli tyttölapsia saanut jo tarpeeksi. Sekin oli Karolle yllätys, että tällä sankarilla oli lapsia ja vaimo ennestään, ei ollut puhunut niistä mitään. Minulle se ei ollut yllätys, jotain tällaista olin osannut jo odottaa. Jos se olisi meillä naamaansa näyttänyt, niin olisin kyllä piessyt siltä luulot pois.
Aivan sikamainen tapaus koko mies. Sitä se Karo sitten itkeskeli minun tykönä monta iltaa ja viikkoa, Make lupasi miehen tappaa kun kuuli asiasta ja sanoin että tapa vaan, mutta ei se löytänyt koko äijää enää. Parempi on olla miesten kanssa epäluuloinen, sen olen oppinut kyllä. Harmi kun en ollut saanut oppia Karoliinalle taottua päähän vaikka olin yrittänyt. Mutta näin se käy kun ensin ei ole miehistä tietoakaan ja sitten joku vähän pussaa, sääliksi kävi mutta minkäs teet.
Karoliina-paralle teki mieli sanoa, että olisi ottanut kotimaisen luotettavan tavallisen miehen, kuten vaikka Marjon pojan Timon, se oli kunnon poika, ei minkään näköinen ja aika pullukka mutta juuripa siksi. Mutta turha viisastella enää. Tehty mikä tehty ja ainakin nyt oli se lapsenlapsi. Lupasin Karoliinalle auttaa sen hoitamisessa, kun olin juuri päässyt osa-aikaeläkkeelle.
Karoliina suri ja vollotti ensimmäiset kuukaudet, mutta alkoi vähitellen toipua. Kaunis tyttövauva se oli kuin mikä, tumma ja paksu tukka päässä. Huomasi, että isä ei ollut ihan suomalainen, se näissä vieraissa keeneissä on etu kyllä. Mukava sitä lasta oli katsoa ja naapureille esitellä. Ja kun isäkin oli poissa kuvioista niin saatiin antaa sille ihan reilu suomalainen nimi, Elsa, eikä tarvinnut opettaa ruotsia.
Karoliina oli onnessaan kuin mikäkin hölmö ja hyvä niin. Hoivasi tyttölasta yötä päivää, imetti kaiken aikaa kuten nykyään on tapana. Yritin ehdottaa, että imettäisi vähemmän, pitäisi välillä vähän paussia ja antaisi lapsen nukkua, mutta Karoliina tiuskaisi ettei tarvinnut 70-luvun oppejani. Napitin sitten suuni kiinni kun ei kelvannut vaikka ennakoin ongelmia tämmösestä järjettömyydestä että koko ajan syödään.
Ja tulihan niitä. Lapsi roikkui rinnalla yötä päivää ja Karoliina alkoi väsyä. Lapsi lihoi, oli aika pulska kun koko ajan lutkutti tissiä, koitin Karolle sanoa, että rajota vähän. Tulee ylipaino-ongelmia aikuisena ja diabeettes. Ennen vanhaan oli tapana syöttää kolmen tunnin välein ja hyvin pärjäsivät, mutta tämä alkoi huutaa kuin hyeena jos oli tunnin ilman ruokaa.
Ihan mahdotonta. Kaunis se oli mutta kiukkuinen, hirveä luonne kerta kaikkiaan jos voi lapsesta näin sanoa. Söi tai huusi koko ajan, miten sellaista jaksaa, minä kävin sitä hoitamassa mutta vaikeaa se oli kun ei tuttipullo kelvannut.
Karoliina valvoi paljon ja sen kyllä näki, kuihtui silmissä tyttö-parka. Yritin auttaa, mutta minkäs teet ilman tuttipulloa, aivan äidissä kiinni koko ajan. Kolmen kuukauden iässä jo neuvolassakin ehdotettiin syöttämisen vähentämistä kun ei lapsi ollut mikään nälkäkurki, mutta lapsi raivosi niin että Karo antoi aina periksi ja tissin suuhun.
Se alkoi olla kumma näky, tikkujalat ja valtavat rinnat, ihan luonnotonta. Ei Karo ehtinyt muuta kuin syöttää lasta yötä päivää ja sitten se alkoi väsymyksissään höpöttää että lapsi puree ja rintoja särkee. No pureehan se, kun sillä oli isot hampaat jo, näin minäkin ne haavat Karon rinnoissa ja sanoin, että nyt pitäisi lapsi laittaa vierotukseen. Hampailla on tarkoitus purra leipää taikka puuroa eikä tissiä.
Karo itki ja sanoi, että täysimetys pitää olla, menee pilalle imetys ja lapsi, minä huusin, että jumalauta menee elämä ja äiti tässä pilalle jos joku. Otin lapsen melkein väkisin luokseni, että Karoliina saisi nukkua, mutta lapsihan huusi. Kuusi tuntia putkeen, en ole semmoista nähnyt koskaan, sylki tuttipullon pois ja puri minua käteen. Puolivuotias vauva, ei suomalaiset lapset kyllä tämmöistä tee. Mistä lie oli se isä oikeasti kotoisin, vaikkei Karo kehdannut kertoa, ihan villi koko lapsi.
Palautin sen Karoliinalle kuuden tunnin huudon jälkeen. Karoliina oli aivan pyörryksissä kun oli saanut kerrankin nukkua ja maito oli valunut puroina yöpaitaan, joka oli läpimärkä. Ja huutava tyttö tietysti heti kiinni tissiin ja siihen se huuto loppui kuin leikaten.
Näin sitten jatkui, minä vein yhä vain laihtuvalle ja väsyvälle Karoliinalle ruokaa, ei se kotoa liikkunut enää minnekään ja minne olisi mennyt, kun ei sillä niitä ystäviäkään ollut koskaan paljon ollut, jotain hissukoita museopiirejä vain, lapsettomia humanistinössöjä kaikki. Ei ollut heistä ja heidän tutkinnoistaan mitään apua tosielämässä. Lapsi oli nokkela ja vikkelä ja oppi konttaamaan ennen aikojaan, siellä se konttasi ympäriinsä ja vähän väliä meni tankkaamaan itse maitoa sohvalla makaavasta Karoliinasta.
Karo alkoi vähän seota enkä ihmettele, yksin siellä sen villipedon kanssa. Se alkoi puhua, että lapsi syö häntä ja imee verta. Karoliinan silmät oli kuopalla ja seisahtuneet, ihan näivettynyt oli koko nainen. Sanoin, että tähän pitää saada jotain tolkkua ja patistin lääkäriin. Mutta siellä vain kehuttiin antaumuksellisesta imetyksestä ja otettiin jotain kokeita, joiden mukaan Karoliina oli aneeminen ja alipainoinen mutta muuten terve vaikka jokainen näki, että ei ollut. Päästään ainakaan.
Kun lapsi oli kahdeksan kuukautta, ja imetyshulluus vain jatkui soitin neuvolahoitajalle ja sanoin olevani äitinä ja ammattilaisena erittäin huolissani tyttärestäni ja hänen lapsestaan sitä kautta myös. Oli riskiä, että äiti sekoaa ja tekee itselleen tai lapselle jotain. Imetys oli lopetettava, tavalla tai toisella, ja neuvolahoitaja myönsi, että erikoista oli. Lapsi ei suostunut syömään kiinteitäkään, roikkui vain tississä kiinni, tällaista ei ollut hänkään ennen nähnyt. Lapsen terveyden takiakin pitäisi jo syödä ruokaa, mutta Karoliina oli liian huonossa kunnossa laittamaan sille hanttiin kun se vain raivoissaan sylki kaikki ruuat pois.
Sanoin neuvolaan, että jotain muutakin apua piti nyt saada kuin vanha äiti, lapsi tissivierotukseen ja Karoliina vaikka sairaalaan lepäämään siksi aikaa. Se oli ihan loppu ja vaaraksi jo itselleen ja lapselle. Terveydenhoitaja antoi kotiavun numeron, jonne sai soittaa kerran viikossa johonkin aikaan, jos jonosta pääsi läpi, sanoin ettei kotiapu nyt riitä, tarvitaan psykiatrista hoitajaa koska tytär puhuu sekavia ja luulee lapsen syövän häntä elävältä. Kuten tekikin.
Hän lupasi laittaa Karoliinan sinne jonoon, voisi kestää kuulemma pari kuukautta, että ajan saa ja sen tiesin kyllä kokemuksesta. Eihän se paria kuukautta enää selviäisi, ei millään.
Mistään ei apua saatu eikä meillä ollut rahaa avun hankkimiseen. Ei siinä auttanut muu kuin muuttaa Karoliinan sohvalle nukkumaan. Lapsi suhtautui minuun aluksi vihamielisesti, mutta tottui sitten kun en yrittänyt enää tyrkyttää tuttipulloa tai jäätelöä. En ole sellaista lasta nähnyt, joka ei jäätelöä huoli mutta tässä oli nyt yksi.
Koitin Karoliinalta kysyä lapsen isästä lisää tietoja, jos sen kutsuisi nyt hätiin tai maksumieheksi edes, mutta eihän se onneton tiennyt mitään. Oli ollut niin sinisilmäisen luottavainen, että tiesi vain nimen, eikä sillä löytynyt mitään vaikka Makekin etsi kaikin keinoin tietokoneestaan. Maailma on iso paikka roistojen kadota.
Karoliina oli huonossa kunnossa, nukkui vain, valitti kipuja ja houraili välillä omiaan. Olin varma, että se on vakavasti sairas mutta en saanut sitä lähtemään sairaalaan. Syötin ja juotin sitä väkisin, annoin vahvoja kipulääkkeitä buranaksi väittäen, kun ei olisi rintamaidon takia niitäkään ottanut. Lapsi sen sijaan kasvoi ja lihoi syöttämättäkin. Se oli pahaluontoinen, varmasti isäänsä tullut koska äitinsä oli niin kiltti. Ei puhunut mitään, leikki itsekseen silloin kun ei syönyt, ei tykännyt tulla syliin, ei minun eikä Karoliinan ja ajattelin, että tutkimuksiin pitäisi laittaa lapsikin. Ei ollut normaalia tällainen kotiin hautautuminen äidin kanssa, tästä sen nyt näki. Imetyksen piti Karon mielestä edistää jotakin kiintymyssuhdetta mutta tämä lapsi ei ollut kyllä kiintynyt keneenkään paitsi tissiin. Turhia teorioita tämmöset, sotkevat äitien päät ja järkevät tavat.
Mutta yhtenä aamuna sitten huomasin, että Karoliina oli kuollut. Lapsi nukkui tyytyväisenä sen rinnalla kuten teki kaikki yöt, mutta Karoa en saanut enää hereille. Nostin lapsen pois ja koitin avata Karon yöpaitaa elvyttääkseni, mutta myöhäistä se oli. Kauhistuin kun nostin yöpaidan, luurangonlaihan vartalon keskellä törröttivät valtavat, vieläkin maitoa valuvat rinnat. Istuin ja itkin siinä hetken tätä onnettomuutta, mutta ei se itkulla parantuisi, myöhäistä oli Karon osalta nyt kaikki.
Päätin ottaa lapsen omakseni, eihän sillä ollut muitakaan maailmassa. Ruumiinavauksessa kävi sitten ilmi, että Karolla oli ollut rintasyöpä. Aggressiivinen ja kaikkialle levinnyt, luultavasti alkanut jo raskausaikana. Sitä ei kukaan ollut hoksannut imetyksen takia edes epäillä, ja Karo oli luullut kasvavaa pattia rintatulehdukseksi, puhui siitä minullekin joskus. Oli saanut lääkäriltä antibioottikuurin rintatulehdukseen. Ehkä se syöpä olisi hoksattu, jos imetyshöpötys olisi lopetettu ajoissa niinkuin ehdotin. Mutta ei se halunnut minua kuunnella. Niin se sitten imetti itsensä hengiltä.
Mutta Elsasta tuli meidän silmäterä, minun ja Maken, joka ei koskaan saanut omia lapsia. Elsan isää emme enää nähneet, emmekä kaivanneetkaan. Hieno tyttö se oli, fiksu ja kaunis, pärjäsi koulussa lukemattakin, mutta vähän ylimielinen ja pahasuinen se oli välillä ja turhan kiivas. Ei muistuttanut Karoa yhtään. En kertonut sille isästään mitään, sanoin, ettei sitä tunnettu eikä mitään tiedetty ja eräänlainen totuus oli sekin tietysti.
Ostin sille aina kauniit vaatteet, puin nätiksi ja annoin lukea koulussa niin paljon kuin halusi ja halusihan se. Ajattelin, että parempi on kun ei tiedä suvustaan mitään, menettämistään rikkauksista ja paremmista piireistä, katkeraksi vain sellainen vetää. Lukupään se oli perinyt Karolta, mutta isältään ehkä kovemman luonteen, pärjäsi maailmassa Karoa paremmin, juristiksi asti lopulta.
Joskus salaa ajattelin, että se oli kuin sadun prinsessa, vähän parempi kuin muut. 

2 kommenttia:

  1. Lukiessa epäilin, että Elsan isä oli vampyyri :D

    VastaaPoista
  2. Tiedätkö mitä: niin se alunperin olikin! Mutta en löytänyt enää sitä alkuperäistä versiota, joten saitte luettavaksi tämän. Mutta hyvin bongattu, ilmeisesti alkuperäinen idea on jäänyt rivien väliin... ;)

    VastaaPoista

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.