Tietoa mainostajalle ›

Romaanihenkilön kuolema



Olin merkittävä romaanihenkilö. Niin luulin, kunnes kirjailija täysin syyttä tappoi minut sivulla 85. Tämä tapahtui kolmannella kirjoituskierroksella noin vain, hetken mielijohteesta, kirjailija oli taas huonolla tuulella ja krapulassa eikä keksinyt hyviä juonenkäänteitä.

Mielestäni olin kirjan paras hahmo, sillä luvalla sanoen, kirjailija ei ole kaksinen henkilökuvaaja ja muutenkin lahjoiltaan varsin keskinkertainen. Kuolemani jälkeen jouduin tietenkin koko loppukirjan ajan tyytymään vain pieniin viitteisiin ja sivumainintoihin. Halpa temppu, jolla aiheutettiin kirjaan ikään kuin yllättävä käänne ja jännite paremman puutteessa.

Jouduin seuraamaan muiden henkilöiden kasvua ohitseni: päähenkilöksi nousi keskenkasvuinen ja nyreä naishahmo. Olin sentään arvovaltainen ja viisas mies, jolla oli paljon enemmän sanottavaa kuin sillä huithapelilla, josta yritettiin nyt tehdä vahvaa sankaritarta.

Kirjailija oli jo kirjoittanut lukuisia kirjoja laskevien myyntilukujen varjossa. Epäilin hänen keksineen viimeiseksi pelastuskeinoksi naissankarittaren, sellainen on muotia nykyään. Ehkä hän havitteli jopa elokuvasopimusta laskevan uransa pelastukseksi, kuka näistä tietää.

Poistuin viittani helmoja heilauttaen romaanihahmojen hautausmaalle, joka alkoi olla aika täynnä. Kirjoja julkaistaan liikaa nykyään, sanon minä: kaikki tapetut hahmotkaan eivät mahdu enää hautausmaalle, joten ei ihme, ettei kaikille kirjoille riitä lukijoita.

Hautausmaalla tuntui olevan erityisen paljon mieshahmoja. Siellä he seisoskelivat ja kyräilivät toisiaan. Jokainen yritti näyttää siltä, ettei oikeasti kuulu tänne, vaan on joutunut tapetuksi puolivahingossa, ehkä lyöntivirheen tai muun kirjailijan oikun takia.

Aika alkoi käydä pitkäksi ja menin lopulta erään miesseurueen keskusteluun mukaan. Kävi ilmi, että heidätkin oli tapettu samasta syystä: vahvan naissankarin tieltä. Tällaisia olivat ajat nykyään.

Olimme yhtä mieltä taiteen laadun huomattavasta heikkenemisestä tällä vuosituhannella. Kirjallisuudesta tuskin syntyisi enää sukupolvia ja kansakuntia yhdistäviä klassikoita, sillä kuka jaksoi loputtomiin lukea näiden pinnallisten naishahmojen miesseikkailuista tai uran ja äitiyden haasteista? Todelliset aiheet vaativat suuria ja viisaita hahmoja, tällaisia kuin me - Tolstoin ja Dostojevskin hengessä!

Mutta ei sellaista osattu kirjoittaa enää nykyään. Ja jos osattiin, ei kukaan ostanut niitä kirjoja luettavaksi. Se oli tragedia, mutta minkä sille mahdoimme, parhaamme olimme yrittäneet ja silti joutuneet delete-nappulan alle. Sytytin piippuni ja pohdiskelimme miestovereiden kesken, kuinka ikävästi tupakointikin oli taiteesta kadonnut. Ei senkään päälle ymmärtänyt kukaan enää mitään, nyt oli vain kaikenlaista jaarittelua ilmastonmuutoksesta ja ympäristön suojelusta.

Kaikki ylevyys oli taiteesta kadonnut, totesimme yksissä tuumin ja jatkoimme hautausmaan ympäri käyskentelyä ajasta ikuisuuteen.


(Novellin nimi: kts. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema)

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.