Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vuokko



Harpoin Ruoholahden metroaseman liukuovista sisään, kaivoin samalla käsilaukustani matkakorttia. Digitaalisessa valotaulussa vilkkui viimeinen minuutti ennen Matinkylään menevän junan saapumista. Pujottelin paksuihin talvivaatteisiin sonnustautuneiden vastaantulijoiden lomitse kohti portteja. Ehtisin ehkä junaan, jos juoksisin portaat alas.

Yöllä satanutta lunta oli kulkeutunut matkustajien kengänpohjissa metroaseman lattialle ja sulanut isoksi ruskeaksi lammikoksi. Horjahdin ja lompakkoni putosi lätäkköön. Kirosin. Luentoni alkaisi 20 minuutin päästä Keilaniemessä, enkä edes tiennyt tarkalleen, missä tila sijaitsi.

Kumarruin poimimaan lompakkoni kuraiselta lattialta ja kun nousin ylös, edessäni seisoi noin 150 senttinen naisihminen. Jalassaan hänellä oli kuluneet mustat Pomarfinnin nilkkurit, laihoja kuhmuraisia sääriä verhosivat paksut, ihonväriset sukkahousut, laventelinsininen villaulsteri ulottui polviin. Pipoa ja hanskoja hänellä ei ollut, vaikka oli maaliskuu ja pakkasta reippaanlaisesti. Hänen harmaat hiuksensa heiluivat kun ovet avautuivat ja viima pääsi sisään.

- Anteeksi kovasti, voisittekohan auttaa minua?, nainen kysyi ohuella äänellä.

Vilkaisin kelloani ja nipistin huulet yhteen. Ei hyvänen aika, ei nyt mitään opastusta suunnistustaidottomille vanhuksille, kiitos.

- Olen tässä hieman kiireessä, mutta mitähän asia mahtaa koskea?
- En uskalla mennä liukuportaisiin yksin.
- Anteeksi kuinka?
- Voisinko tulla liukuportaat alas kanssanne? Minä en uskalla yksin.

Vilkaisin ympärilleni. Olinko piilokamerassa? Miten ketään voi pelottaa mennä liukuportaita?

- Rouva hyvä, tuolla on hissi. Menkää sillä metrotasanteelle.
- En voi. En osaa käyttää hissiä. En ole koskaan käyttänyt.

Nainen katsoi minua hätääntyneenä. Huokasin. Valotaulu oli lakannut vilkkumasta, junani oli mennyt. Luentoni jäisi takuulla vajaaksi. Toivottavasti tilaaja ei pienentäisi palkkiota.

- No, hyvä on, mennään portaat alas yhdessä. Mitä minun pitää tehdä?
- Kiitos. Jos vain saan seistä vieressä ja pitää kädestä kiinni.

Ojensin käteni. Nainen tuli seisomaan viereeni ja otti kyynärvarrestani tiukasti kiinni. Hän sulki silmänsä ja pidätti hengitystään. Talutin hänet hitaasti kohti liukuportaita ja katsoin, että hänen jalkansa osuivat metalliaskelmalle. Nytkähdimme liikkeelle, ote käsivarrestani tiukkeni.

- Ei mitään hätää. Nämä ovat aika lyhyet portaat, kohta olemme perillä, rauhoittelin.

Nainen nyökkäsi, mutta piti silmänsä edelleen tiiviisti kiinni. Tajusin, että olin unohtanut ostaa lipun. Tarkastusmaksuhan tästä vielä puuttuisi.

Kuulin takaapäin lähestyvien askelten nopean rytmin, nuori mieshenkilö rynni ohitsemme niin, että jouduin vetämään rouvan lähemmäs itseäni ja ottamaan mustasta kumikaiteesta tukea.

- Oletteko kunnossa?

Rouva nyökkäsi. Yritin keventää tunnelmaa.

- Mihin olette menossa?
- Herttoniemeen.
- Harmi, olemme menossa eri suuntaan! Kuka auttaa teitä toisessa päässä?
- Kiitos, varmasti joku auttaa.
- Oikein! Teillä on hieno asenne! Asenteesta on moni asia kiinni. Minä olen menossa Keilaniemeen pitämään yritysjohdolle rohkeusvalmennusta. Se on ollut hyvin suosittu. Sen nimi on "Kaasu pohjaan eli täyttä elämää työn sankareille". Yritän rohkaista ihmisiä asennoitumalla kiireeseen oikein.
- Minä en mitään kiireestä ymmärrä, mutta kuulostaa hienolta.

Rullaportaat liukuivat eteenpäin valtavan hitaasti. Hiljaisuus tuntui kiusalliselta.

- Mitä teette Herttoniemessä, kysyin.
- Menen tyhjentämään ystäväni asuntoa. Hän kuoli viikko sitten, ja tänään sain postissa hänen asuntonsa avaimen.
- Voi hyvänen aika, otan osaa!
- Kiitos.
- Anteeksi, jos tunkeilen, mutta oletteko siis ainoa elossaoleva läheinen?
- En. Mutta Vuokko ei halunnut, että tyhjennys jää sukulaisille. Hän pelkäsi, että lapset heittäisivät hänen arvotavaransa jätelavalle. Tiedättehän, heillä on omakin elämä, harrastuksia ja sen sellaista, eivätkä he ehdi käydä irtaimistoa läpi ajatuksella.

Tuijotin rouvaa mykistyneenä.

- Ei kai kukaan nyt sentään arvotavaraa heitä jätelavalle?
- Ihmisillä on niin eri käsitys arvotavarasta. Varsinkin nuorempi polvi pitää arvokkaana nopeasti myytävää tavaraa, josta saa hyvän hinnan. Vuokko ei koruista ja sen sellaisesta välittänyt. Ja meillä oli sopimus.
- Millainen sopimus?
- Että autetaan toisiamme, otetaan talteen toisen aarteet. Haen sieltä pois valokuva-albumit ja sota-ajan päiväkirjat, hänen omatekemänsä raanun, vuosikertakonjakin ja saintpauliat. Vuokolla on upeat, valkoiset saintpauliat.
- Oletteko tunteneet pitkään?
- Tapasimme Stockmannilla 40-luvulla. Leikin liukuportaissa ja kaaduin, lettinauhani jäi jumiin portaiden väliin. Vuokko haki sakset ja leikkasi koko lettini pois. Siitä lähtien olemme olleet erottamattomat. Tai olimme.

Saavuimme metrotasanteelle, autoin naisen porrassauman yli tasaiselle. Juna Herttoniemen suuntaan saapuisi kolmen minuutin päästä.

Kävelimme rouvan kanssa käsikynkkää itään menevälle laiturille ja istuimme hiljaisuuden vallitessa alas penkille. Kahden ja puolen minuutin päästä kuulimme, kun kiskot alkoivat sihistä. Katsoimme, kun tunnelin päässä alkoi kajastaa heikko valo.


Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.