Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tuija Pludénin juoksukoulu



Työporukalla keksittiin, että Naisten kymppiin. Kehaisin siinä, että vaikka taukoa on, niin lukiossa voitin kerran juoksukisat ja voimistelun opettaja oli sitä mieltä, että talenttia on ja nopeudessa löytyy.

Kotona tuli vähän painetta, onhan siitä kuitenkin parikymmentä vuotta kun viimeksi lenkkeilin. Mutta internetissähän on vastaus kaikkeen ja löytyipä sieltä ratkaisu tähänkin pulmaan: juoksukoulu rapakuntoisille. Rapakuntoinen en ole, mutta rehevä kylläkin. Hyvä pitää rima matalalla siinä mielessä ja aloittaa hissukseen.

Haluan nyt jakaa teille kokemukseni juoksukoulusta vastaisen varalle:

Päivä 1:
Hyvin meni. Alku oli helppo: minuutti kevyttä juoksuaskelta (tai ripeää kävelyaskelta, jonka vaihtoehdon valitsin) ja kaksi minuuttia kävelyä vuorotellen. Ihanasti adrenaliini kiersi veressä, posket punoittivat ja illalla uni maistui! Kyllä liikunta tekee hyvää, eikä se taukokaan tuntunut tässä niin haittaavan. Ihan koko 20 minuuttia en juossut, koska Irmeli soitti ja kysyi joko olen lenkillä ja kävelin sitten ripeällä askeleella kotiin puhelimessa puhuen, mikä olikin ohjeen mukaista, koska ideana on pitää syke niin matalana, että pystyy koko ajan puhumaan, muistutti Irmeli. Vertaistuki auttaa aina.

Päivä 2:
Hankalasti oli pohje kipeytynyt ja päätin pitää taukopäivän, joita saa ohjelman mukaan olla viikossa kaksi. Palautuminen ja lepo on tärkeää. 

Päivä 3:
Selvästi vaikeamman lenkin vuoro jo: nyt oli minuutti kävelyä ja minuutti kevyttä hölkkää vuorotellen. En ihan pystynyt tähän vuorotteluun, joten päätin ottaa edelleen kaksi minuuttia kävelyä ja minuutin juoksua. Pahasti tuli veren maku suuhun ja keuhkoihin pisti, vaikka tarkoitus oli pitää koko ajan puhekyky tallella. Puuskutin heipat ohitseni juoksevalle naapurin nuorelle rouvalle, joka viiletti menemään juoksukärryjen kanssa, jossa oli kyydissä kaksoset. Tämä harmitti. Kävelin kotiin. 

Päivä 4:
Lepopäivä. 

Päivä 5:
Nyt sitten minuutti kävelyä ja minuutti kevyttä hölkkää. Sujuihan se jotenkin, jos unohtaa puhekyvyn. Viidessä päivässä luvattua edistystä en huomannut, paitsi että olisiko juoksuhousujen kuminauha aavistuksen löysempi jo. 

Päivä 6:
Töissä ehdotettiin yhteistä juoksurinkiä treeniä varten, on kuulemma hauskempaa juosta yhdessä. Vetosin siihen, että juoksen aina yömyöhällä. Tässä nyt vielä muiden kanssa kilpailemaan, tämä on yksilölaji omaa hyvinvointia ja terveyttä varten. 

Päivä 7:
Naapurin rouvan kaksoset olivat enterorokossa ja rouva itsekin näppylöillä. Siitä syystä hän ei uskaltanut juosta, vaan teki ainoastaan pitkän kävelylenkin kaksosten nukkuessa vaunuissa. Kävelimme yhdessä pitkän tovin ja kyllä oli mukavaa urheilla puhekyky tallella! Rouva oli sitä mieltä, että on tärkeää kuunnella kehoaan ja muistaa levätä eikä suorittaa elämässä mitään, urheiluakaan: hänkin oli lopettanut triathloniin treenaamisen viikoksi kaksosten synnyttyä. Tavattoman mukava nainen. 

Päivä 8-25:
Oloni oli omituinen ja jätin juoksut väliin. Työpaikkalääkärissä syyksi paljastui enterorokko. Aikuisilla ehdottoman harmillinen vaiva, sanoi lääkäri ja kieltämättä olin samaa mieltä, kun varpaista irtosivat kynnet ja oli aivan mahdoton ajatuskin laittaa lenkkareita jalkaan. 

Naisten kymppi 3 kuukauden kuluttua:
Kannustin työkavereita firman logolla varustetussa t-paidassa reitin varrella yhdessä Irmelin kanssa. Myös kannustusjoukot ovat tavattoman tärkeitä ja vahvistavat yhteishenkeä. Naapurin rouva vilkutti iloisesti mennessään, kun ylitti maaliviivan ensimmäisenä. Se on varmasti hänellä geeneissä, tämä juoksemisen jalo taito.

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.