Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mari-Sisko neuvoo jouluisissa ruokapulmissa

15.12.17


1.11.2017 10:45

Hei Mari-Sisko!

Meillä on pitkään jatkunut vakava ravitsemuksellinen ongelma. Rakas 3-vuotias taaperomme ja kuopuksemme Kuutti-Petteri ei syö lainkaan jouluruokia. Olemme yrittäneet kaikkemme: ranskalaista gourmet-joulua hanhenmaksalla, vegaanista teemajoulua soijahalkoineen ja herkullisine nyhtis-lanttu-ohrattolaatikoineen sekä viime vuonna jopa sushibuffettia. Mikään ei käy. Kuutti-Petteri kieltäytyy edes maistamasta jouluruokia ja heittää kaiken lattialle. Moinen käytös pilaa joulutunnelman, sillä olenhan valmistanut ruokia jo kesäkuusta asti. Mikä neuvoksi?

Nimim. Joulukiukku -76


1.11.2017 10:59

Hyvä Joulukiukku -76,

Voi voi, onpa teillä aikamoinen pulma! Ymmärrän kyllä huolenne: äidin sydäntä raastaa aina vaivalla tehdystä ruuasta kieltäytyminen ja vieläpä jouluna. Nyt kannattaa puuttua syömiseen heti lempeästi mutta jämäkästi.

Ongelmanne on kieltämättä yksi vaikeimmista, sillä taaperon pakkosyöttäminen on hyvin hankalaa ja voi johtaa jopa elinikäiseen nirsoiluun. Sitä emme toki toivo. Mikä siis neuvoksi?

Aloittaisin ensin taustakysymyksellä: oletteko kokeilleet tarjota lapselle joskus joulukinkkua ja perunalaatikkoa?

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko


1.11.2017 11:15

Hei Mari-Sisko!

En ole aivan varma, ymmärränkö kysymystä. Katsoin Googlesta ja mikäli ymmärsin oikein, joudun toteamaan, että joulukinkku ja perunalaatikko kuulostavat perheemme jouluun kovin rahvaanomaisilta valinnoilta. Olisiko sinulla muuta neuvoa?

Nimim. Joulukiukku -76


1.11.2017 12:32

Hyvä Joulukiukku -76,

Ymmärrän. Siinä tapauksessa keinot käyvät vähiin, mutta onneksi Mari-Siskolta löytyy pitkän kokemuksen ansiosta aina jokin ässä hihasta tiukoissakin paikoissa!

Tarjoaisin tässä teille avuksi nyt äärimmäistä keinoa, jonka olen havainnut auttaneen joskus näinkin vaikeissa tapauksissa. Hoidon nimi on jamssikuuri: siinä yksinkertaisesti tarjotaan Kuutti-Petterille viikon ajan afrikkalaista jamssipuuroa hunajasilmällä. On ehdottoman tärkeää, että jamssi on nimenomaan afrikkalaista eikä vaikkapa karibialaista jamssia. Kun Kuutti-Petteri on syönyt viikon ajan jamssipuuroa joka aterialla (myös aamupalalla), hän ottaa riemumielin jouluruuan vastaan, olipa se mitä tahansa! Onnea ja jaksamista näinä vaikeina aikoina!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko


5.11.2017 22:36

Hei Mari-Sisko!

Haluaisin vielä varmistaa, sopiiko kotimainen Eckeröstä ostettu vapaiden mehiläisten hunaja tähän tarkoitukseen?

Yt. Joulukiukku -76


6.11.2017 03:47

Parahin Joulukiukku -76,

Olen kuullut erinomaisen hyvää juuri Eckerön "Free Bee" -hunajasta, joten uskallan suositella sitä tähän tarkoitukseen kilohinnasta huolimatta. Onnea matkaan ja iloisia jamssipäiviä!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko


15.12. 2017 9:08

Hei taas Mari-Sisko!

Meille tuli yllättävä ravitsemuksellinen tilanne vastaan: Kuutti-Petteri rakasti jamssipuuroa Eckerön hunajalla siveltynä jopa vähän liiankin paljon (hän ei ole koskaan saanut puuroa, vaan ainoastaan itse tehtyä granolaa). Ahmittuaan puuroa viisi päivää hän sai sekä ähkyn että pahan suolitukoksen. Rakas poika-parkamme joutui vatsantähystykseen ja leikkaukseen, jossa kaivettiin suolistosta ulos puoli kiloa sulamatonta jamssia.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: päästyään sairaalasta kuukauden tiputuksen jälkeen hän on niin nälkäinen, että hän syö mitä tahansa! Tosin lääkärit ovat kieltäneet häneltä suoliston toipumisen takia kaiken muun paitsi kolme ruoka-ainetta, mutta onneksi yksi näistä ruuista on keitetty riisi ja siitähän voi tehdä hänelle herkullisen joulupuuron. Tuhannet kiitokset avustasi!

Kiittäen, Nimim. Ei kiukuta enää -76


15.12. 2017 10:55

Hyvä Ei kiukuta enää -76,

olenpa huojentunut kuullessani, että perheenne sai ratkaisun pulmalliseen ruokaongelmaanne! Oikein iloista ja maukasta joulua myös Kuutti-Petterille!

Hyvin terveisin,
Mari-Sisko




Pikkiksen talviseikkailu

8.12.17

Pikkis astui ulos ja katseli ympärilleen. Oli häikäisevän valkoista. Yöllä satanut paksu lumikerros oli tehnyt metsästä pehmeän möykkymaan. Vaikka aurinko jäi sydäntalvella roikkumaan haaleana plänttinä puiden latvojen tasalle vain muutaman tunnin ajaksi, kimmeltävä maisema sai Pikkiksen siristämään silmänsä viiruiksi.

Pikkiksen nenäkarvat huurtuivat ja kylmä pisteli varpaita. Hän irvisti inhosta. Lumi oli ällöä. Mörökölleillä oli pörheä turkki ja hyvin paksunahkaiset jalkapohjat, jotka kestivät kaikenlaista maastoa ja myös lunta, mutta Pikkiksen korvat, varpaanvälit ja napa olivat hyvin kylmänherkät. Myös Pikkiksen näpit muuttuivat ulkona sinisiksi kalikoiksi, joita sai takan edessä lämmitellä pitkään ennen kuin ne virkosivat.

Pikkis huokaisi. Ei auttanut, mentävä oli. Tänään oli nimittäin talvimörönpäivä, jota vietettiin, kun vuoden valoisa aika oli lyhimmillään. Silloin mörökölleillä oli tapana viedä lahjoja metsän eläimille, halailla toisiaan erityisen paljon ja valvoa perheen kanssa koko yö mussuttaen kölliherkkuja, kuten minttuteetä ja hunajakeksejä. Tämä kaikki lämmitti mieltä, ja lämpöä vuoden lyhimpänä päivänä todella tarvittiin.

Pihalla odottivat linnuille tehdyt lyhteet ja peurojen heinäpaalit. Oraville oli varattu pienissä säkeissä tammenterhoja ja pähkinöitä, ja jäniksille porkkanoita. Ne piti vain kaikki viedä paikoilleen. Pikkis mietti, että vain sammakot eivät tarvinneet mitään. Ne nukkuivat sikeästi jääpeitteen alla eivätkä todellakaan arvostaneet, jos niitä meni häiritsemään.

Pikkis ähelsi äidin tekemät lumikengät jalkoihinsa ja lähti koikkelehtimaan kohti lähikuusikkoa koipiaan nostellen, isot lyhteet käsissään. Hän tamppasi lumeen polkua ja neppaili papanoita sivummalle, jotta kattaus olisi täydellinen. Hän asetteli lyhteitä kuusen peffaan ja porkkanoita kantojen päälle. Paalit Pikkis jätti peltoaukean reunaan.

Touhussa tuli kuuma, niin kuuma, että kirkas lumi alkoi ihan vilistä silmissä. Pikkis katsoi parhaaksi hengähtää hieman, mutta vilinä vain jatkui. Pikkis hieroi ja räpytteli silmiään pari kertaa, mutta lumi alkoi tanssia hänen edessään yhä villimmin, nousten hänen ympärillään välillä pieneksi, hileiseksi pyörteeksi.

Pikkis tuijotti näkyä niin lumoutuneena, että unohti hengittää. Näköharhat eivät johtuneetkaan huhkimisesta vaan lumen pinta todella liikkui. Ensin hanki aaltoili kuin lampi, sitten joku piirsi ympyrän hänen ympärilleen ja lopuksi hankeen alkoi muodostua... merkkejä.

M O I

Pikkis ei meinannut uskoa silmiään. Kyllä, lumessa luki MOI. Hän oli opetellut talven aikana lukemaan ja kinoksessa oli ilmiselvä tervehdys.

Pikkis ryki kurkkuaan ja vilkuili epäluuloisena ympärilleen. Pilailiko joku hänen kustannuksellaan? Ei vaikuttanut siltä. Hän oli viime kesänä oppinut, että uusiin henkilöihin tutustuminen vaati valtavasti rohkeutta, mutta se kannatti, kunhan ei turhaan höperöinyt. Nyt Pikkis ei tiennyt yhtään, kuka häntä moikkaili, mutta oli syytä olla kohtelias ja tervehtiä takaisin.

- Moi, hän vinkaisi ohuesti.

Hankeen ilmestyi salamannopeasti uusi viesti.

VIHDOINKIN HUOMASIT MINUT
KUKA SINÄ OLET?

- Mi-mi-minä olen Pikkis, mö-mö-mörökölli, Pikkis kuiskasi uudestaan ja toivoi ettei kukaan nähnyt kun hän jutteli metsässä ääneen. - Mutta, kuka sinä sitten olet?

MINÄ OLEN NIETOS
LEIKKISITKÖ KANSSANI

Pikkis oli tottunut siihen, että metsässä joskus tapahtui kaikkea outoa ja yllättävää, mutta tämä oli niin perinpohjaisen kummallista, että hänen piti hypähtää kaksi kertaa ilmaan ja nykäistä itseään kertaalleen vasemman puolen viiksestä varmistuakseen että oli varmasti hereillä.

Ennen kuin Pikkis ehti kysyä, mitä leikkiä Nietos tarkoitti, hänen eteensä ilmestyi ohje ja lumeen alkoi muodostua valmiiksi tampattu polku.

TULE MUKAAN!, luki hangessa.

Pikkis lähti hämmennyksen vallassa kulkemaan polkua pitkin. Nietos pyörteili hänen vieressään pienenä hiletornadona. Välillä se kutitti häntä kyljestä ja välillä nappasi kädestä kiinni. Nietos halusi selvästi olla hänen ystävänsä.

He saapuivat purolle, joka oli sekin jäänyt lumen alle. Yhtäkkiä lumi Pikkiksen ympärillä alkoi pöllytä ja puron tumma ja muhkurainen jääpinta tuli näkyviin. Samalla hankeen piirtyi teksti:

LASKETAAN MÄKEÄ

Ja ennenkuin Pikkis ehti sanoa mitään, Nietos tuiskusi jäälle ja lähti viilettämään pöllyävänä pilvenä alas jäämäkeä.





Pikkis huudahti ihastuneena. Tämähän näytti hauskalta! Hän istahti jäälle, nojasi hieman taaksepäin, koukisti polviaan ja lähti vauhdikkaaseen liukuun. Vesi sirisi Pikkiksen silmistä, kun vauhti kiihtyi alamäkeen. Pikkis näki sivusilmällä kallioiden, tuumailukiven ja pihapoppelin vilahtavan ohi, ja hetken kuluttua Pikkis tömpsähti Kuulammen rantaan. Hänen silmissään vilisi taas, mutta tällä kertaa se vain nauratti.

Nietos pyöri jo villisti jäällä. Pikkis nousi ylös ja pudisteli lunta pois takapuolestaan. Pikkis mietti, että peffakarvat olisivat takuulla kärähtäneet ellei mäen pinta olisi ollut niin liukas.

Kysymys ilmestyi lumeen:

EIKÖ OLLUTKIN MAHTAVAA?

- Voi köllinpujut, kysyt vielä! Oli todellakin ihan huippu liuku, Pikkis kehaisi.

IHANAA ETTÄ TULIT ULOS, Nietos jatkoi.
PERHEELLÄNI ON NIIN KIIRE, ETTÄ OLEN VÄHÄN YKSINÄINEN.

- Juu, tuota, minä käyn talvella aika harvoin ulkona, sillä en tykkää... Pikkis tukki suunsa äkisti. Ei hän nyt voisi sanoa, että inhosi lunta. Etenkään tälle uudelle tuttavalle, joka näytti kerrassaan olevan lunta.

- Tarkoitan, että en käy kovin usein ulkona, sillä minä palelen helposti, Pikkis korjasi.

HARMI, vastasi Nietos, MEISTÄ VOISI TULLA TALVIYSTÄVÄT.

Niin kyllä voisikin, Pikkis mietti. Kun lumet sulaisivat keväällä, Nietos ei enää voisi ilmestyä. Ja talviystävää hänellä ei vielä ollutkaan.

TULE, NÄYTÄN SINULLE TALVEA NIIN EHKÄ ALAT PITÄÄ SIITÄ.

Polku alkoi ilmestyä taas Pikkiksen eteen. Se johti lammen keskellä olevalle Silmäkivelle. Kiven reunassa roikkui rivistö hienoja, kiiltäviä jääpuikkoja. Pikkis ihasteli niitä, napsautti yhden poikki ja alkoi rouskuttaa. Kiveltä polku eteni rantaan, jossa puiden pinnalla oli kaunista, kiehkuraista hiusjäätä. Ihan kuin puulla olisi ollut peruukki!

Nietos johdatti Pikkiksen metsään. Ilta alkoi hämärtyä ja kuu tuli esiin, metsä kimalteli ja tuikki kuin avaruus ja taivaalla leiskuivat upeat revontulet. Pikkis huokaisi ihastuksesta. Lumessa näkyi hassuja jälkiä ja Nietos kertoi, että riekko oli siihen kaivanut itselleen turvallisen ja lämpimän lumikiepin. Hiirten, oravien ja jänisten jälkiä ja koloja näkyi siellä täällä. Kettu ei näkisi niitä lumen alta.

Lumi toi näköjään mukanaan myös valoa, lämpöä, turvaa ja suurta kauneutta, Pikkis mietti. Hän katsoi pientä lumitornadoa vieressään. Pian olisi talvimörönjuhlan aika.

- Minun täytyy nyt mennä, mutta oli kyllä hauskaa tutustua sinuun. Kiitos, että näytit minulle talvi-ihmeitä. Näemmekö me vielä?, kysyi Pikkis.

KUKA TIETÄÄ, vastasi Nietos, MUTTA TULE USEAMMIN ULOS. SISÄLTÄ EN VOI TULLA SINUA HAKEMAAN.

HEI VAAN!

Ja niin Nietos katosi pyörteillen metsän pimeyteen. Pikkis vilkutti hiletornadon perään. Ehkäpä hän voisi käydäkin useammin ulkona. Joidenkin ystävien kanssa piti leikkiä heidän tavallaan.

Pikkis käveli kohtia kotia. Pienistä ikkunoista loimotti valoa ja savu nousi piipusta kutsuvana kiehkurana.

- Olitpa sinä pitkään ulkona, Iskä sanoi kun Pikkis vihdoin könysi sisään ja jatkoi, - Tässä on huopa, tule takan ääreen lämmittelemään jalkojasi.
- Itse asiassa jalkani eivät ole kovin kylmät, Pikkis vastasi, - minun ei tarvinnut tarpoa umpihangessa.
- Niinkö? Oliko siellä polkuja valmiina?
- Kyllä vain, Pikkis vastasi salamyhkäisesti, - Ja tiesitkös, että lumi voi myös lämmittää?
- Jos mieli on lämmin, varpaatkin ovat, hymyili Iskä.

Ja niin Pikkis istui takan eteen Minin, Murun, Iskän ja Äidin kylkimyyryyn. Ehkä Nietos teki samoin oman perheensä kanssa, kun he olivat saaneet huurteiset askareensa valmiiksi. Silloin voi tuntea olonsa lämpimäksi, vaikka olisi lumesta tehty.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä tarina on jatko-osa Katjan kirjoittamaan juuri ilmestyneeseen lastenkirjaan, jonka kantava teema on rohkeus. Nuoren, eskari-ikäisen mörököllin seikkailuista kertovan Pikkis, rohkea pikku mörökölli -kirjan voi ostaa täältä ja kirjaan voi tarkemmin tutustua täällä. Paketti ehtii hyvin postilaatikkoon ennen talvimörönpäivää.


Se, joka ottaa sinut

1.12.17

Tuuli heitti takin kauluksen äkäisesti poskea vasten kuin litsarin. Nostin hartiat ylemmäs ja laskin katseen maahan väistääkseeni tuulenpuuskien mukana lentävää räntää. Roskikseen oli tungettu Mäkkärin ruskea paperipussi ja pinkki sateenvarjo, mustaan asvalttiin oli takertunut risuja ja keltaisia lehtiä.

Saatanan myrsky.

Korvissa soi samaan tahtiin alkavan päänsäryn kanssa. Ei olisi pitänyt lähteä koko saunailtaan. Seuraava päivä menisi pilalle ja taksijonosta saisi kuolemantaudin. Siellä oli ainakin 20 ihmistä, joten kaivoin sateenvarjon roskiksesta, se aukesi sentään vaikka muutama jänne olikin katki.

Lähdin kävelemään kotia kohti, muutaman kilometrin matka, onneksi. Ohut kuoritakki tuntui vain kylmentävän ihoa entisestään ja typerissä pillifarkuissa jäätyivät munatkin. Naurettava ostos, suorissa chinoissa oli paljon parempi, viis siitä vaikka työkaverit nimittelivät henkiseksi eläkeläiseksi.

Hiekoitussora juuttui kengänpohjiin, merenranta tuoksui mädältä. Havahduin ajatuksistani kun auto hidasti ja jäi matelemaan viereeni. Ikkuna rullattiin auki.

- Tule kyytiin sieltä, tule tule! On kylmä!

Kuulin kähisevää naurua, tähyilin sisälle 90-luvun Mazdaan, mutta en nähnyt muuta kuin leveän, valkoisen hammasrivistön. Etuovi aukesi. Järki sanoi, ettei pimeän taksin kyytiin kannattanut nousta, mutta nousin piruuttani. En laittanut edes turvavyötä. Vieköön rahat, jos oli viedäkseen. Vitutti jo muutenkin ihan kympillä.

Autossa tuoksui kulunut nahka, vieno hiki ja vahva tupakka, radiossa soi iloinen italodisco. Peruutuspeilissä roikkui viininpunainen rukousnauha.

- Oleksinä menossa länteen, kuski kysyi rahisevalla äänellä.
- Olen kyllä.
- Hyvä, hyvä, sama matka! Minä Özim, mies lausui ja ojensi kätensä.
Tartuin käteen, ja samalla Mazda kaarsi vastaantulevien kaistalle.
- Hei varo!
- Yleinen suomilainen nimi, Özim hytkyi naurusta.

Tämä oli todella pimeä taksi. Hampaat löivät vieläkin loukkua, mutta mies vaikutti siltä, että kaipasi juttuseuraa.

- Älä pelkää, osaan ajaa. Kasvatin sitruunoita Bursassa, mutta sitten veli joutui vaikeuksiin. Hallitus, sinä tiedät. Paha, paha. Asiat menivät huonosti, me lähdimme perheen kanssa ensin Saksaan, sitten Ruotsiin ja sitten Suomeen! Nyt autan muita.
- Poimimalla ihmisiä kyytiin?
Kähisevää naurua.
- Hyvä, hyvä! Autan ihmisia täältä, Özim koputti otsaansa.
- Oletko joku pappi vai?
- Hyvä, hyvä, aika lähellä! Onko sinulle perhettä?

Kultaketju heilui ranteessa, kun Özim käänsi reippaasti Mazdan rattia kämmenellään. Tästä ei todellakaan olisi saanut kääntyä vasemmalle, mutta en jaksanut kinata.

- Ei, tokaisin lyhyesti.
- Oijoi! Ei ole löytynyt vaimoa?
- Oikein arvattu.
- Hyvä, hyvä! Sinun pitää vaihtaa taktiikka. Ota se, joka ottaa sinut, Özim kääntyi katsomaan leveästi hymyillen. Nyt huomasin, että hänellä oli paksu musta parta ja aurinkolasit, kasvoja ei juuri näkynyt pimeässä.

En hymyillyt takaisin, laskuhumalassa ei hymyilyttänyt. Eikä aihe muutenkaan. Olin ollut sinkkuna jo kymmenisen vuotta. Ja olisin varmasti seuraavatkin kymmenen, jos en kuolisi tällä kotimatkalla.

Özim ei lannistunut.

- Kaksi asiaa. Muista. Mitä haluat? Haluatko itsellesi jotain vai haluatko jakaa jotain. Lainaksi vai omaksi. Mieti sitä. Lainaksi vai omaksi. Se on joskus vaikea tietää.
- Kyllä minä haluan jonkun ihan omaksi, ei se siitä ole kiinni, tuhahdin.
- Hyvä, hyvä! Kuka on se oikea?
- No mistäs sen tietää?

Özim naksutti kieltään.

- Ei, ei! Sitä ei tiedä, sen tuntee. Kuski naputti nyt rintaansa. - Kun olin nuori poika, tuli tilalle töihin tyttö. Sevda. Ei hyvä, leveä suu, liian puhelias, mutta sitten tuli maanjäristys, kaikki boom, mitään ei jäänyt pystyyn. Paitsi Sevda. Hän nousi aamulla ja alkoi hommiin. Ja silloin minä tunsin, että tässä se vaimo nyt on.
- Vai niin. Mutta ei minusta ole kukaan kiinnostunut.
- Kyllä, kyllä, muista, katso ympärille.
- Olen kyllä katsellut, ei löydy. Ja itse asiassa asun tuolla, voit jättää mut tähän.

Özim tömäytti Mazdan eturenkaat pehmeästi kanttareeseen ja osoitti aurinkolipassa roikkuvaa kuvaa. Arvatenkin Sevda.

- Jos ei itse näe, pitää huomata, kuka valitsee sinut.
- Niin kai sitten. Kiitos kyydistä.
- Ole hyvä!

Özim tarttui olkapäähäni ja nauroi kähisevää nauruaan.

- Siinä maanjäristyksessä takaraivooni osui kattoparru. Boom. Olen ollut sokea siitä lähtien, mutta näen paremmin kuin koskaan! Usko. Tyttö löytyy kyllä. Ja lapsikin. Ota se, joka ottaa sinut! Pitää vain nähdä!

Sitten hän kaasutti pois pientareen ruusupensaita pyyhkien.

Jäin tuijottamaan Mazdan perävaloja. Ihme sekopää.

Mikä lapsi? Ei minulla ollut edes kissaa. Ei yhtään mitään paitsi pieni elektroniikkaliike typerässä kauppakeskuksessa ja silläkin meni päin helvettiä. Syysmyrsky oli tuutannut taivaalta alas parissa tunnissa 40 milliä vettä. Sadevesiputki oli haljennut kauppakeskuksen katolla ja vesi oli tullut alas pitkin naapurin ruokamarketin ja minun liikkeeni seiniä. Siinä oli ollut kiire kärrätä puhelimia, leivänpaahtimia ja taulutelevisioita varastoon suojaan.

Liike piti sulkea viikonlopuksi kuivausta varten, siitä tulisi firmalle kunnolla rotsiin. Vitutti niin, että päätin lähteä vetämään pään täyteen. Ja lopuksi päädyin sokean kuskin kyytiin. Hyvä että olen elossa.

Saakeli. Pitää vain nähdä? Nähdä mitä?

Rappukäytävässä haisi kusi. Painoin hissin nappulaa. Vihdoinkin yksin, laitoin silmät kiinni, niitä kivisti.

Ja sitten näin sen. Torstai-iltapäivän. Sateen jälkeisen kaaoksen. Kaikki muut olivat lähteneet kotiin ja luulin jääneeni yksin. Mutta en ollutkaan. Niina oli jäänyt avuksi, mopannut lattiaa ja muovittanut pesukoneita, vaikka sen vuoro oli loppunut jo kauan sitten. Se oli näyttänyt surulliselta. Luulin että oman työpaikkansa puolesta.

Niina. Mutta tuskin se oli minusta kiinnostunut, se oli ainakin 10 vuotta nuorempi. Ja äiti. Niinalla oli pieni lapsi, joten se ei yökerhoissa päivystänyt. Muksu oli käynyt duunissakin kerran, piirrellyt takahuoneessa, annoin sille omaksi pienen pöytätuulettimen.

Menin keittiöön ja korkkasin auki pullon vissyä. Avasin pädiltä Facebookin. Siellä oli Niinalta tullut ystäväpyyntö, se oli laittanut sen jo pari kuukautta sitten. Hyväksyin sen.

Otin buranan ja kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin itselleni viestin.

Hidasta. Hyppää kyytiin. Ota se, joka ottaa sinut. Özimin nauru kähisi korvissa.


Sisällön tarjoaa Blogger.